kiipeävän ylös sitä myöten; vaan aivan hänen kantapäillään olivat
villitkin. Jos hän ylähällä puollusti vuorisolaa ja kaksipiippuisella
pyssyllään ynnä revolverillaan esti heitä tulemasta ylös niinkauan,
kun itse saapuisivat sinne, voisivat he vielä yhdistyä ja ajaa ainakin
tämän joukon louhikkoon takaisin. Vaan ylähällä piti hänen sitte
pysähtyäkin — keihäs kulkee ylöspäin huonosti, jonka vuoksi hän ei
tarvinnut pelätä mitään, jota vastoin hän pienellä teleskoopillaan
selvästi taisi nähdä heidän toivottaman tilansa. Nyt oli hän ylähällä
— pysähtyen hiukan, katsahti hän taakseen. "Nyt hän varmaan laukaisee
joukkoon säikäyttääkseen heitä", sanoi Black itsekseen; "siten saamme
me mustat roistot edessämme kahden tulen väliin." Vaan katteini ei
pysähtynytkään. Tuskin oli hän vilkaissut taakseen, niin kääntyi hän
taas pakoon, ja oli silmänräpäydessä näkymättömissä, mutta samalla oli
vähän päälle parikymmentä villiäkin hänen kantapäillään, kiipesivät
niinkuin kissat ylös jyrkkää vuoriseinää ja samoin taas katosivat
kallioin taakse.
"Nyt olemme hukassa!" sanoi Black hampaiden välistä; "juoppolallin
pettämät ja myymät! — Vaan, eteenpäin Ovens, eteenpäin Bob, tätä ei
voi enää auttaa; nyt meidänkin täytyy kiivetä muurin yli, tahi saamme
olla varmat dingoen ['dingoe' on Austraalian sudentapainen villikoira
ja samalla tämän maanosan ainoa peto-eläin] tulevana yönä repivän
lihat luistamme, jos nuo mustat roistot itse eivät jo ole ennättäneet
sitä syödä. Vaan ei kukaan meistä saa ampua, ennenkuin varmaan tietää
saavansa sattumaan."
"Missä on tavaran-hoitaja?" sanoi Bob; "katteinin olen nähnyt juoksevan
pois, jonka taas en luullut voivan tapahtuvan niin nopeasti, kun tiesin
hänellä tämänpäiväisestä juomisesta olevan paljon viinahöyryjä päässä.
Vaan tavaran-hoitaja on kadonnut kuin maan sisään."
"Näettekö, Bob, tuolla ylähällä, missä hän lepää?" sano Black,
silmäillen arasti sinne päin. "Se raukka on saanut osansa, — nuo mustat
roistot ovat nyt juuri siellä riistämässä hänen muonavarojaan. Tuolla
kiven päällä ovat he rikkoneet hänen päänsä."
"Ne kirotut lurjukset!" mutisi merimies, "tosin tavaran-hoitaja oli
raukka; vaan niin surkeata loppua, kuin kuolema mustain petoin nuijien
kautta, ei hän olisi ansainnut."
"Eteenpäin vaan pojat! Emmehän sitä enää taida auttaa", huusi Black.
"Nyt on vaan tehtävämme pelastaa niiden nahat, joilla vielä henki on, —
eteenpäin vaan, että pääsemme venheelle." Itse tarttui hän aseisiinsa,
juosten edelle muista pitkin laaksoa sille kohdalle, missä hän näki
villien olleen kätkettyinä kivien takana.
"Black", vaikeroi Jack hätäisesti; "pitäkää nyt vaan huolta omasta
turvallisuudestanne, minä en enää jaksa paeta — sillä minulla on keihäs
seljässä ja toinen oikeassa käsivarressa. Minä tunnen sen jo puutuvan,
vaan seljässä oleva, on vaikein. Loppuni lienee kohta lähellä ja jos
nyt vielä nuijalla paukauttavat minua päähän tahi ei, on yhtäkaikki.
Pitäkää nyt vaan huolta, että tulette venheelle; minä olen jo hukassa."
Mies näytti kuolemankalvakalta ja horjui niin, että Black’in täytyi
juosta häntä tukeamaan. Se ainakin oli varma, ettei hän nyt heti
taitanut kävellä; vaan Black ei ollenkaan ajatellut jättää häntä tähän.
Miestä vaivasi vaan hetkinen heikkous, josta hän pääsisi, jos saisi
levätä puolen tuntia. Jackilla oli vahva luonto, joka ei niin helposti
voisi pettää. Vaan tänne alahalle, jossa kaikilta haaroilta heidän
kimppuunsa taisi hyökätä, eivät rohjenneet jäädä, vaan oli tarpeellista
hankkia seljälle suojaa. Oikealle kädelle, vähän ylempänä, näki
Black eteenpäin kaltevan kallioräystään, joka ylhäältä päin hyvästi
suojeli heitä, samalla kun he edestä päin tuli-aseillaan pitkän aikaa
taisivat pitää tienoon vihollisista puhtaana. Piittaamatta omista
haavoistaan olikin jo Bob tarttunut Jack'in vasempaan käteen, Black,
ottaen hänen kivärinsä, ryhtyi oikeaan käteensä samalla kun Ovens tuki
häntä takaapäin. Siten kääntyivät he nopeasti kallioseinää kohden ja
melkein kantoivat hänen ei kovin jyrkkää rinnettä myöten ylös ja Black
ihmetteli vaan, etteivät villit koetelleet heitä tästä estää, vaan
antoivat rauhassa käydä. Mutta tähän ei ollut pelko syynä; sillä villit
tiesivät hyvin, että jos valko-ihoiset eksyisivät kuivain ja kuumien
kallioiden keskelle, olisivat he auttamattomasti hukassa, ilman, että
villit itse tarvitsisivat tulla tuli-aseitten syötiksi. Siellä ylähällä
olisivat siksi, kun he kuumuudesta ja janosta hervottomina tulisivat
kuperkeikkaa laaksoon, jolloin villeillä olisi helppo työ keihäillä ja
nuijilla.
NELJÄS LUKU.
Venheen vartiat.
Sillä aikaa kun muut tunkivat eteenpäin, oli katteini Oilytt
tavaran-hoitajan keralla, jolle pysähtyminen oli mieleen, kiivennyt
sille kivipaadelle, jolla Black näki hänen olevan, ja tälle heittäytyi
hän pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Tosin hänen jalkaansa lienee
vähän pakottanut; vaan tämä oli kuitenkin tekosyy, sillä hän tunsi
päänsä raskaaksi paljosta viinan juomisesta ja auringon räätämisestä
ja tätä ei hän tahtonut antaa Black'in huomata. Jos hänen miehensä
löytäisivät vettä, niin, sitte hän ehkä seuraisi heidän perästään tahi
odottaisi heitä tässä, saadakseen juoda kylläiseksi heidän tuomista
vesivaroista; olivathan villit paenneet vuoristoon ennen kuin aseilla
varustetut valko-ihoiset tulivatkaan, jonka vuoksi eivät saisikaan
nähdä yhtään ainoata näistä. Viinaa hän ei enää halunnut — se oli
hänestä vastahakoista; jäsenensä olivat jo nyt lyijyraskaat ja tie
venheelle taas oli pitkä. Heittäen takkinsa muonasäkin ylitse, asetti
hän tämän päänsä aluiseksi, joten hän samalla suojeli sen sisältöä
tavaran-hoitajan näpistelemisestä, vetiihe sitte pitkäkseen, käski
kumppaliaan visusti vartioimaan ja oli muutaman minuutin kuluttua
syvässä unessa. Vaan leponsa piti kohtakin tulla hyvin ikävällä tavalla
häirityksi.
Hän lienee siten levännyt neljänneksen tuntia, kun tavaran-hoitaja
hämmästyneenä nousi seisoalle; sillä hän oli sillä kohdalla rantaa,
jolla tiesi venheen olevan, kuullut pyssyn laukauksen. Mikä se oli?
Näinköhän villit parkaasia hätyyttivät tahi oliko se merkki, niin pian
kuin mahdollista, palata takaisin? Hän kuunteli vielä hetkisen; silloin
kuului vielä toinenkin paukaus. Tämä tosin saattoi olla jokin merkki,
vaan yhtä hyvin todisti se villien tehneen hyökkäyksen venhettä kohden
ja näin ollen, hän ei tietänyt muuta neuvoa kuin herättää se tuskin
nukkunut katteini; vaan tämä ei ollut mikään suloinen tehtävä. Se ei
voinutkaan tapahtua pian, jonka vuoksi hän pitkän aikaa ravisteli
puolihumalaista katteinia, ennenkuin hän edes osaksi sai hänet
hereille; vaan sattumus teki tämän täydelliseksi. Samassa tuokiossa
paukahtivat, näet, laaksossa ensimäiset laukaukset ja katteini Oilytt,
tämmöistä aavistamatta, nousi pelästyneenä ylös ja katsella tirristeli
sinne päin vieläkin puoleksi maaten.
Kun vieläkin laukaus kuului, hyppäsi hän jaloilleen ja veti esille
vähäisen teleskooppinsa, saadaksensa tietää, mitä siellä tapahtui.
Tavaran-hoitaja läheni häntä, kun äkki-arvaamatta vähäinen kivi
ylhäältä putosi maahan lähelle heitä. Katteini ei tätä pitänyt
minäänkäan, sillä hän hämmästyksekseen näki samassa silmänräpäydessä
suuren joukon villiä juoksevan kivien välistä. Sitä vastoin
tavaran-hoitaja, joka oli silmäillyt ylöspäin, huusi kauhistuen:
"Tuolla ylähällähän ne mustat pedot ovatkin, — ampukaa, Jumalan
nimessä!"
Samalla suhisi alas toistakymmentä keihästä, joista yksi sattui
tavaran-hoitajaa kulkkuun, että tämä kovasti voivotellen kaatui
maahan; vaan samalla satoi joukko kiviä niin lähelle katteinia —
muutamat hänen selkäänsä ja olkapäillensäkin, — että hän, pelastaakseen
kaksinkertaisesta vaarasta, teki äkkinäisen harppauksen eteenpäin.
Siten tosin keihäät häneen eivät enää sattuneet, kun kallion räystäs
peitti hänen, vaan ettei hän vielä ollut turvallisuudessa, sen huomasi
hän myöskin, sillä kaikkialta kapusi ja juoksi villiä hänen tykönsä
ja joskin tienoon luonto heidän tuloaan haittasi, ei se kuitenkaan
lopullisesti voinut estää heitä pääsemästä hänen luokseen. Katteini
tosin ampui kumpaisetkin pyssynpiiput, tappaen siten kaksi villiä,
jotka raskaasti putosivat maahan. Vaan kun hän näki, ettei tämä keino
ajanut muita pakoon, ajatteli hän itse lähteä livistämään ja juoksikin,
luomatta ainoatakaan silmäystä tavaran-hoitajaan, aika kyytiä pitkin
laaksoa. Taaskin kuuli hän miestensä ampuvan, — hän tiesi sen vaaran,
missä nämä olivat, vaan ei ajatellutkaan yhdistyä heidän kanssansa.
Ainoastaan nopeaan pakoon turvaasi hän, vielä voi olla mahdollista
hänen, nopeammin kuin takaa-ajajansa, päästä kapealle vuorisolalle,
josta metsään ei ollut pitkä matka ja senhän takana venhe oli; hurjalla
kyydillä harppasi hän aukkoa kohden.
Ennen villiä onnistuikin hänen päästä kivirappusille ja ylähälle
päästyään, hengitti hän syvään; vaan takaa-ajajansa olivat heti
kantapäillään, jonka vuoksi hän ei ajatellutkaan, kuten Black luuli,
puollustaa tätä paikkaa siksi, kun toiset merimiehet ennättivät tulla,
vaan ajatteli vaan omaa turvallisuuttaan.
Juostessaan silmäili hän arasti vasemmalla olevaa ruohopuuta, sillä hän
ensi silmäyksellä luuli sen tummaa vartaloa uudeksi vihollisparveksi;
vaan siinä ei kuitenkaan yhtään elävää olentoa taitanut huomata ja
suuresti hän riemastui, kun näki tumman metsänrinteen edessään ja
sen takana sinisen meren. Ja eikö tuolla ulompana laiva seisonut
ankkurissa? — ja päälle päätteeksi kuunari? Toiko se pelastuksen?
— peläten katsahti hän taakseen; vaan verenhimoiset villit tulivat
jo hänen jälestään. Koettaen juostessaan latata pyssyhän, ei sekään
onnistunut; raskas ase esti hänen pakoansa, jonka vuoksi heittikin
sen pois. Olihan hänellä vielä revolverinsa pitääkseen villit vähän
kauempana itsestään.
Vaan aurinko poltti — hänen päänsä oli raskas ja kuuma — maa loisti
ja leimusi hänen silmissään; hänestä tuntui niinkuin olisi se noussut
hänen edessään, että hän aina nosti jalkojaan korkeammalle kuin olisi
tarvinnut, jonka vuoksi hän pari kertaa oli kaatua nenälleen. Kuoleman
tuska piti kuitenkin hänen voimiaan yllä. Taas katsahti hän taakseen
ja näki takaa-ajajansa olevan tuskin kuudenkymmenen askeleen päässä ja
kuinka kaukana vielä olikaan suojeleva metsä ja hänen venheensä! Hän
tahtoi huutaa apua, vaan kurkkunsa oli niin kuivanut, ettei sanaakaan
saanut huuliltaan, — ja kuka sitte täällä olisi taitanut auttaakaan
häntä? Taaskin käänsi hän päänsä ja näki mustain ryntäävän jälestään
kohotetuilla keihäillä, juosten kepeinä kuin vuohet pitkin tannerta; —
etemmäksi hän ei jaksanut rientää, vaan tempasi revolverin vyöltään,
pysähtyi, kääntyi ajajiinsa päin ja ampui ensimäisen laukauksen.
Villit hämmästyivät. He olivat nähneet poisheitetyn kivärin ja
luulivat ehkä valko-ihoisen olevan aseettomana; — että hän ampuisi
myös veitsellään, eivät he luulleet mahdolliseksi; vaan hän teki
sen kuitenkin. Voidaksensa pysähtyä, olivat he liian lähellä. Noin
kolmekymmentä miestä saattoi häntä seurata ja kaikki olivat ilman
heittokeihäitä, ainoastaan varustetut pitkillä peitsillä ja nuijilla.
Katteini Oilytt ampui toisen ja kolmannen kerran. Yksi musta mies
hyppäsi ilmaan ja kaatui sitten kuolleena maahan; vaan toiset eivät
antaneet peljästyttää itsiään.
Ammuttuansa neljännen laukauksen, lähätti eräs villi häntä kohden
nuijansa, joka niin onnettomasti sattui hänen oikeaan olkapäähänsä,
että revolveri putosi kädestään. Hän tosin kumartui maahan, ottaakseen
sen ylös toisella kädellä; vaan se oli kuitenkin myöhästä. Eräs
hoikka, mutta jäntevä mies ryntäsi ilosta säihkyvin silmin hänen
päällensä. Oilytt oli saanut revolverinsa ja haki liipasinta, kun nuija
sattui hänen takaraivoonsa ja melkein samalla syöstiin kolme tahi
neljä keihästä hänen kupeesensa. Pudottaen revolverin, tarttui hän
kuolettaviin keihäisin, — silloin paukahti toinen nuijanlyönti hänen
päähänsä ja heitti hänen taidottomaksi maahan ja seuraavassa tuokiossa
tanssivat iloiset villit onnettoman ruumiin ympärillä, pistäen pitkät
keihäänsä hänen kupeisinsa.
* * * * *
Meidän täytyy hetkeksi palata parkaasiin, johon kirvesmies ja Jim
olivat jääneet vartioimaan, ettei ehkä kiertelevät villit saisi
sitä kynsiinsä. Olla ankkurissa tyynellä veden pinnalla ja auringon
rääteessä ei suinkaan ollut suloista tehtävää, kun samalla tiesi
edessään olevan katveista pensaita, ehkäpä kylmillä vesilähteillä
ja mehevillä hedelmillä. Vaan asiata ei voinut auttaa; käsky oli
täytettävä ja sentähden sousivat he jonkun matkaa järvelle sen raskaan
venheen ja heittivät siellä ankkurin pohjaan. Sitte istuutui kirvesmies
perään ja merimies kokkaan, katsellen tyytymättöminä toisiinsa.
Ei seura kumpaakaan miellyttänyt; sillä he vihasivat toisiansa
katkerasti ja kirvesmies ei konsaan unhottanut sitä pahaa menettelyä,
jonka oli kärsinyt irlantilaiselta ensin laivalla ja myöhemmin Sydneyn
satamassa. Iloinen Jim sitä vastoin tahtoi mielellään tapella, ollen
hänellä yksi paha vika, että hän — kuten useimmat maamiehistään — oli
hyvin kärkäs paloviinan perään; hän taas vihasi kirvesmiestä tämän
viekastelevan käytöksen suhteen katteinia kohtaan. Hän kertoi tälle
jokaisen laivamiesten välillä olleen keskustelun, häiriten siten paljon
yhteistä rauhaa laivalla.
Sattuman kautta olivat he nyt jääneet kahden kesken venheesen ja
helposti voi ajatella ei kummankaan tästä suuresti iloinneen. Vaan nyt
ei muu auttanut: heidän täytyi kärsiä tämä epäkohta ja ijän-päiviksi
eivät toverit kuitenkaan liene jääneet. Josko nämä löysivät vettä tahi
ei, niin palautuisivat nämä kuitenki ennen auringon laskua.
Vaan pitkällinen odottaminen tuli ikäväksi, kun ei kumpainenkaan
hiiskunut sanaakaan. Jim tosin oli heittänyt ulos pari koukkua, vaan
kun ei mitään saanut, muuttautui hän hitaasti, lyhentääkseen aikaa,
sille paikalle venhettä, jossa muonavarat ja Boreas-laivasta otettu
viina talletettiin.
"Jim", sanoi silloin kirvesmies tyytymätönnä katsellen häneen; tosin
hän ei mielellään olisi tahtonut ruveta tappelemaan sen harteikkaan
miehen kanssa, vaan ei myöskään voinut pitää suutaan kiinni; "se on
katteinin viinaa, jonka vuoksi en luule sen olevan oikein tehdyn, jos
te siitä ottaisitte".
"Ettekö luule, Sirrah?" sanoi Jim katsomatta kirvesmieheen; "se on
minusta hyvin paha, vaan niin paljon kuin puolestani ymmärrän, ovat
haaksirikosta pelastetut varat laivamiesten yhteinen omaisuus, ja koska
katteini tänä aamuna on runsaasti varustanut itseänsä tällä tavaralla,
enhän silloin minäkään liene kovin rohkea jos otan osani. Jos teitä
huvittaa, niin voittehan sen sittemmin kertoa hänelle; sehän on
toimennekin."
"Vaan kunkin miehen osaksi tulee vaan puteli vettä päiväksi."
"Elkää pelätä, kirvesmies, minun tekevän suurta vahinkoa teidän
vesi-osallenne", sanoi Jim nauraen. "Yksi puteli riittää minullekin,
semminkin jos voin sen enentää jollakin paremmalla nesteellä; ja nyt
olkaa hyvä ja pitäkää suunne kiinni, sillä itsehän tiedän paremmin,
mitä teen ja en tee."
Sillä näytti keskustelu loppuneen. Kirvesmies tiesi tehneensä
velvollisuutensa ja Jim oli taas voittanut tarkoituksensa, löytämällä
yhden putelin, jonka kanssa hän palasi perään, täytti piippunsa ja
sytytti sen; sen jälkeen hän piittaamatta auringon rääteestä vetiihe
pitkäkseen, tyhjentäen lasin toisensa perään. Kirvesmies katseli häntä,
ja joka kerta, kun Jim taas täytti vieressään olevan pienen lasin,
suuttui hän aina enemmän; ei kuitenkaan taitanut sanoa merimiehen
tekevän aivan väärin. Kuka muu, kuin katteini, olikaan onnettomuuteen
syypää? Olihan hän maata ällöttänyt sinä onnettomana aamuna ja pitikö
heidän nyt olla ilman tätä virkistäväin nestettä, ainoastaan sen
tähden, että katteinilla olisi sitä parempi elämä? Ja kuka häntä
kiittäisikään tästä? katteini Oilytt kohteli häntä kuitenkin aina
kuin koiraa; irlantilaisen ei ainakaan yksinään pitänyt saada nauttia
viinaa ja tämänpä vuoksi lian, sanomatta sanaakaan, kumartui nyt myös
muonavarojen yli ja etsi itselleen putelin portviiniä.
"Varoittakaa, toveri!" sanoi nauraen Jim, joka kauan oli katsonut
kieroon hänen päällensä, "ett'ette hairauksessa ota vesiputelia".
Kirvesmies turisi jotakin partaansa, vaan ei vastannut mitään; hän
puolestaan nautti portviiniä yhtä halukkaasti siksi, kun aurinko oli
korkealla ja pystysuoraan rääti heidän päälleen. Tätä ei kuitenkaan
voinut peräti kauan kärsiä ja lopullisesti hyppäsikin Jim ylös, asetti
maston paikoilleen, veti siihen purjeraa'an, jonka alemman pään laski
perään päin, vaan ei kirvesmieheen saakka, kiinnitti sitte purjeesen
pari airoa, valmistaen täten itselleen hyvän teltan, jonka aukko oli
rannalle päin, antaen siten tilaisuuden vapaasti katsella sinne päin.
Kirvesmies oli kateellisesti katsellut häntä, vaan ei voinut
väittää sitä vastaankaan, kun Jim huolellisesti oli peittänyt
muona— ja vesivaratkin. Vaan että hänen yksinään piti olla auringon
kuumennettavana, ei käynyt laatuun. Jim taas ei konsaan kieltäisi
häneltä paikkaa teltan sisällä; kuitenkin olisi hän mielellään jäänyt
paikoilleen, jos olisi ollut mahdollista. Vaan kun kuumuus kovin alkoi
kuivattaa hänen aivojansa, puri hän hammasta ja ryömi teltan alle
katveesen, sanoen ikäänkuin puollustamalla itseään: "tuolta takaa ei
ollenkaan voi nähdä maalle."
Jim hymyili itsekseen, vaan ei virkkanut mitään ja kirvesmies taas
sijoitti itsensä mukavasti hänen viereensä. Niin olivat he kumpikin
pitkällään, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolella; kumpikin,
putelit vieressään, katselivat metsäistä rantaa, jolla ei mitään
epäluulon alaista taitanut keksiä. Valkoinen ranta tuli pakoveden
aikana aina leveämmäksi; ei pieninkään eläin olisi sillä huomaamatta
voinut juosta, vielä vähemmän musta alku-asukas. Vaan kun ei
kumpainenkaan tahtonut ruveta keskustelemaan, naukkasivat he sitä
ahkerammin puteleista ja tästä seurasi: heitä rupesi nukuttamaan
auringon paistaessa.
Jimin silmät menivät ensin kiinni ja kun nyt kirvesmies tiesi itsensä
pitävän yksinään vartioida, koetteli hän pitää itseänsä valveilla;
vaan se ei onnistunut. Huumauttava viini, johon hän ei ollut tottunut,
nousi päähän, hän alkoi nyökätä, jonka vuoksi nousi istualleen, johon
asentoon jäi pitkäksi aikaa, katsoa harristellen pitkin rantaa, vaan
lopulta nojautui hän venheen laitaa vasten ja nukkuikin samassa
silmänräpäydessä. Ei kumpainenkaan aavistanut heillä tässä olevan
vaarallisen läheisyyden. Kuinka tarkasti olisivatkaan vartioineet
rantamaata ja ennen soutaneet ulommaksi järvelle, jos olisivat voineet
luoda silmäyksenkään rannan mangrovepensaiden taakse.
Siellä oli, näet, suuri joukko mustia, jotka kävelivät edestakaisin
neuvotellen, miten paraiten huomaamatta voisivat tulla venheen luo.
Yhtä helppo kuin se olisi ollut tulvaveden aikana, jolloin vesi ulottui
mangrovepensaisiin saakka, yhtä vaikea oli se nyt, kun leveä kaistale
valkoista hiekkaa oli metsän ja rannan välissä. Matka venheen ja
maan välissä ei ollut peräti pitkä ja ovelat villit tiesivät hyvin
ainoastaan kahden miehen, jotka eivät edes piitanneet vartioidakaan,
olevan venheessä; jo tunti oli kulunut, ettei kumpainenkaan ollut
nostanut päätään venheen laidan yli. Silloin juoksi nopeasti kuin
kalasaukot kaksi mustaa olentoa pensaista oikopäätä veteen. He eivät
näyttäytyneet veden pinnalla ennen kuin olivat tuskin parinkymmenen
askeleen päässä venheestä, jolloin he varovasti kohottivat päätään
voidakseen hengittää kuin myös tarkastaa, tokko olivat tulleet
huomatuiksi valko-ihoisilta. Vaan ei mistään voinut päättää tätä; niin,
he kuulivat päälle päätteeksi toisen — Jim'in — kovasti kuorsaavan
venheessä ja viipymättä sen pitemmältä, painuivat he taas veden alle.
Ei kauan viipynyt ennenkuin taas ilmestyivät veden pinnalle, vaan
tällä kertaa he alkoivat uida maalle päin, vilkaisten aina varovasti
taakseen; kohta näyttäytyi vähäinen ankkuriköysi olevan kireellä, sillä
molemmat villit vetivät toisella kädellä siitä pienestä ankkurista
samalla kun uivat toisella. — Sekä Jim että kirvesmies jatkoivat
untansa. Hitaasti mutta varmasti kulki parkaasi maata kohden ja ei
mikään liike siinä ilmoittanut miesten aavistavan yhä lähenevää vaaraa.
Pensaissa tuli elämä aina vilkkaammaksi; kaikkialla pistiihe esille
mustia päitä säihkyvin silmin — valko-ihoiset aina vaan makasivat
ja nyt tunsivat uivat villit pohjan jalkainsa alla. Vaan he eivät
vieläkään rohjenneet nousta vedestä. Kyyrysillään kulkivat he niin
kauan kuin mahdollista; sitte sukelsivat he taas veteen ja uivat
parkaasin taakse, jota varovasti työnsivät rantaa kohden siksi, kun
köli raapi santaa.
Tärinä tuskin kuului; vaan paatissa tuntee enemmän kuin kuulee,
jos se tulee jonkun esineen yhteyteen; Jim aukaisi silmänsä, näki
kirvesmiehen vielä makaavan ja katsoi hämmästyneenä puiden viheliäisiin
latvoihin, jotka niin äkki-arvaamatta olivat tulleet eteensä. Hän oli
sen lisäksi niin suuressa unen-pöpperössä, ettei voinut edes muistaa,
missä hän oikeastaan oli. Vaan hän ei saanut paljo aikaa miettiäkseen;
sillä samassa silmänräpäydessä näytti koko metsä muuttuvan eläväksi.
Pensaissa vilisi mustia, jotka kohotetuilla keihäillä ja hirveällä
ulvonnalla juosten esille karkasivat venheen yli.
"Te kirotut roistot!" huusi Jim, joka nyt täydellisesti huomasi
toivottoman tilansa, kohotti vieressään olevan pyssyn ja ampui keskelle
joukkoa. Vaan samassa silmänräpäydessä tunsi hän ruumiissaan kahdeksan
tahi kymmenen keihästä samalla kuin villit olivat kavunneet venheesen
ja heittäneet jo keihäänsä kirvesmiehen ruumiiseenkin.
Jim tunsi itsensä olevan pahasti haavoitetun; vaan tämä kivikova luonto
ei ollut niin vähällä voitettu. Piittaamatta keihäistä, jotka olivat
kiinni ruumiissansa, tarttui hän toiseen kiväriin ja viritti hanan;
vaan ennenkuin ennätti tähdätä, sattui häneen toinen mokoma keihäitä.
Kaikkialta lensi niitä; tuskasta vimmastuneena huutaen, käsitteli hän
tahtomattansa kiväriä niin, että laukaus pamahti ylöspäin, tekemättä
sen enempää vahinkoa ja hän kaatui syrjälleen venheesen.
Rajulla riemuhuudolla heittäytyivät villit parkaasiin, kun
äkki-arvaamatta kaikuva huuto erään suusta pysähdytti koko parven
heidän toimessaan.
Laiva! Mustat eivät olleet huomanneet sitä, koska heidän uteliaat
silmänsä olivat olleet kiinnitetyt käsiinsä langenneesen venheesen,
jonka levottomina näkivät lähenevän rantaa. Sillä aikaa oltiin pienestä
laivasta, joka purjehti likimäisen niemen takaa, luultavasti huomattu
heidän toimensa. Noin tunti sitte oli vieno tuuli alkanut puhaltaa
ja ainoastaan hitaasti kuljettanut vierasta laivaa eteenpäin. Vaan
silminnähtävästi se yhä enemmän läheni ja seisattui sille paikalle,
josta kiikarilla taisi laivan kannelta tarkemmin katsoa rannalla
olevata venhettä ja ehkäpä kuulla siellä ammutut laukauksetkin; sillä
töin tuskin oli väli tuhannen askelta.