vaan paremmin ehkä halenneiksi mäenselänneiksi — näyttivät olevan
irtautuneita hiekkakivenlohkareita, ynnä lepäsivät kuivina ja paljaina
auringonpaisteessa ja ainoastaan englannin penikulman päässä keksi
Black kiikarillaan eräässä mäkien notkelmassa muutaman Austraalian
kummallisista kasveista niinkutsutun ruohopuun, jolla on pensasmainen
olkilakka, lyhyt vartalo ja keskeltä lakkaa ylenevä keihäsmäinen ota;
tämä kasvi on yhtä säännötön kuin sen maan luonne, jossa se kasvaa,
sillä oikeastaan ei se ole ruoho eikä pensas yhtä vähän kuin puukaan,
vaikka sillä on kaikkien näiden omaisuudet.
"Meidän täytyy kääntyä enemmän oikealle, Black", sanoi katteini, jonka
sangviniset toiveet näyttivät vähenevän; "kun kerran olemme täällä,
emme saa lakata vettä etsimästä ennenkuin tyystin olemme tienoot
tutkineet. Menkäämme sen vuoksi takaisin katveiselle metsänrinteelle.
Siellä taidamme paremmin tarkastaa lahden alimaista laidetta. Oletteko
nähneet jotakin, joka ilmoittaisi mustain ihmisten läsnä-oloa?"
"Kerran näytti minusta" sanoi Black, "ikääskuin jonkin olennon olisin
nähnyt liikkuvan ruohopuun takana vuoren toisella puolella; vaan kun
tarkemmin tähystelin paikkaa, oli näky kadonnut. Tässä hietakorvessa,
katteini Oilytt, en nyt minäkään usko kohdattavan mustia. Sillä en
todella voi ymmärtää, mitä he täältä etsisivät ja mistä he taitaisivat
elää, — jos eivät ruoakseen käyttäisi noita vähäpätöisiä hedelmiä
rantatöyrällä."
"Sitä parempi; minä puolestani en ainakaan halua, heidän tuttavuuttaan,
sillä niillä mustilla rosvoilla ei ole mitään, jolla taitaisi käydä
vaihtokauppaa."
Hiljaisuudessa vetäytyi nyt pieni retkikunta rantapuiden varjoon
kulkeakseen lahden ympäri, jonka pohjukan he jo tästä taisivat
nähdä. Vaan he eivät tarvinneetkaan kulkea koko matkaa, sillä jo
keskipalkoilla taisivat silmäillä koko tienoon, ja ettei tällä vettä
löytynyt, sen huomasi nyt jo katteinikin.
Juuri tämä paikka, jossa olivat, oli korkein penkere, mistä maa
viettyi mereen päin. Päinvastaiseen suuntaan aleni maa autioksi ja
hedelmättömäksi hietakorveksi, jolla ei edes ruohonkorttakaan näkynyt
kasvavan. Muuta ei taitanut nähdä kuin hietaa ja erästä auringon
paahtamaa, kuumaa kivilajia; ei kuivinkaan pensaskasvi ilmoittanut maan
olevan edes kosteankaan merta ja lahtea ympäröivään metsäkaistaleesen
saakka, joka juuri niistä sai kasvullisuutensa. Kädellään nojautuen
pyssyyn katseli katteini Oilytt tyytymättömänä ja rypistetyin kulmin
autiota ja surkeata maata.
"Ei näytä siltä, katteini Oilytt, kuin täällä voisimme saada putelimme
vedellä täytetyiksi," sanoi lopullisesti Black. "Minun mielestäni
olisi nyt paras niin nopeasti kuin mahdollista palata parkaasin luo
ja jatkaa matkaa. Sitä paitsi olen sangen levoton, kuin tiedän niiden
kumpaistenkin miesten olevaan yksinään venheessä ja senpä vuoksi
kiitänkin Jumalaa, niin kohta, kuin tunnen sen lankut olevan allani."
"Niinpä teemmekin kohta, Black", sanoi katteini. "Vaan ensin täytyy
meidän tarkastaa tuota kukkulain keskellä olevaa notkelmaa, jossa
ruohopuu seisoo. Se ei ole voinut kasvaa kuivassa maassa ja ehkäpä
juuri siellä löydämmekin runsaassa määrässä sitä, jota haemme."
"Vaan tästä sinne on ainakin kaksi englannin penikulmaa."
"Tuskin; ainakin tunnissa käymme hyvinkin tämän matkan, joten siis
päivälliseksi voimme joutua venheelle. Sitä paitsi emme kadota aikaa,
koska ei vieläkään tuule, ja jos sitte illemmalla raitis ilmanhenki
alkaa puhaltaa, voitamme kaksinkerroin, mitä täten kadotamme."
Katteini Oilytt ei odottanut vastausta. Hän oli nyt kerran saanut
päähänsä, että osoittamassaan suunnassa löytyisi vettä ja senvuoksi,
kääntyen oikealle, alkoi hän astua viistoon aukealle, auringon
polttamalle maalle, joten taas neljännes tunnin kuluttua saivat
näkyviinsä sen yksinäisen ruohopuun, joka seisoi ikäänkuin aukon
vartiana.
"Pysähtykää, katteini Oilytt", huusi Black hänelle, joka kävi edellä;
"tässä on paljaista jaloista verekset jäljet ja siis on maan asukkaat
lähistössämme."
"Minä puolestani, Black, en ole siitä ollutkaan epätietoinen. Vaan nyt
täytynee teidänkin myöntää vettä olevan likitienoilla."
"Tämä yksinään ei ole mikään varma merkki, katteini", sanoi perämies,
"sillä löytyy useita sukukuntia, jotka oleksivat vallan vedettömissä
tienoissa. Erään kasvin juuresta imevät he sen vähän vesimäärän,
jonka ylläpidokseen tarvitsevat. Vaan koska sitä kasvia ei näy näillä
tienoin, on sangen mahdollista, että jossakin vettä löydämme."
Katteini Oilytt katseli sill’aikaa jälkiä ja myös miehetkin olivat
kiirehtineet paikalle; sillä he olivat jo liian paljon kuulleet
kerrottavan noista mustista villeistä ja olivat sentähden uteliaat
katsomaan ensimäisiä merkkiä, jotka ilmoittaisi näiden läsnä-oloa. Vaan
jäljistä eivät he kuitenkaan voineet päättää mitään, sillä ne olivat
kahden miehen, yhden vaimon ja yhden lapsen, jotka olivat tulleet
metsästä ja kulkeneet samaan suuntaan, mihin hekin. Luultavasti hakivat
nämä hedelmiä ja palautuivat sitte leiripaikkaansa. Vaan oliko tämä
kukkulain välillä olevassa notkelmassa? Siinä tapauksessa piti heidän
luonnollisesti varovasti lähetä kallioita nähdäkseen kuinka suuren
joukon kanssa heillä oli tekemistä. Vaan hyökkäykseen mustat tuskin
rohkenisivat, jos olivat kuinkin monilukuiset; sillä he pelkäävät
pyssyjä ja retkikunta saisi siis ehkä olla rauhassa. Muutoin ei voinut
ajatellakaan heidän valinneen tämän vedettömän tienoon olopaikakseen ja
miehet saivat näiden syiden tähden uutta uskaliaisuutta.
KOLMAS LUKU.
Tappelu villien kanssa.
Ennenkuin lähtivät eteenpäin, käski katteini vielä kerran tarkastamaan
pyssyjä, jos kaikki olivat käytettävässä tilassa ja erittäin katsomaan,
josko ei kukaan pensastossa ollut pudottanut nallia. Myöskin tutki hän
oman, vyöllään olevan, revolveripistoolinsa ja tavaran-hoitaja näki
ilokseen katteinin ottavan sen raskaan musketin hänen olaltaan. Hän
kysyi tosin, eikö herrat tahtoisi murkinoida, sillä siten olisi hänen
kuormansa vieläkin kevennyt; vaan katteini kielsi tämän. Siihen toimeen
he ryhtyisivät vasta notkelmassa, jossa vettä saisivat; jos he tässä
sitä tekisivät, hukkaantuisi heiltä paljon aikaa ja sitä paitsi poltti
aurinko liian kuumasti. Vaan katteini itse otti kuitenki viinaputelista
aika siemauksen ja käski sitte pientä joukkoansa tunkeutumaan notkelman
suulle.
Tätäpä Black pitkällä kiikarillaan juuri tarkastikin sillä aikaa,
kun miehet pysähtyivät hetkeksi ja niin paljon kuin tätä ja lähimpiä
viertemiä taisi nähdä, ei yhtään elävää olentoa voinut huomata. Nyt kun
miehet taas läksivät liikkeelle, ojensi hän vielä kerran kiikarinsa
ruohopuuta kohti; vaan hän huudahti samassa: "Tuolla on villiä,
katteini Oilytt! Puun vasemmalla puolella, tuon vähäisen notkelman
vieressä näkyy ihmisen pää ja taampana voin myös nähdä kaksi keihästä."
"Aivan, niinkuin ajattelin Black", sanoi katteini nauraen, "tuopa on
se paikka, josta mustat roistot tarkastavat meitä siksi, kun astumme
lähemmä ja sitte hakevat turvapaikan kukkulain takana. Heitä nyt emme
ainakaan tarvitse pelätä. Eteenpäin vaan, ei tässä hätää ole."
Ei kukaan sitte virkkanut sanaakaan ja ainoastaan tavaran-hoitaja
kuorminensa siirtyi katteinin sivulta joukkokunnan taaksi;
sillä hän oli usein kuullut kerrottavan, kuinka villit useinki
hyvällä menestyksellä piilopaikastaan heittävät pitkät ja terävät
puukeihäänsä, joten hän ei tahtonut heittäytyä suurempaan vaaraan, kuin
välttämättömästi oli tarpeellista.
Tästä oli heillä vielä pitkä matka käveltävänä epätasaisen,
halenneen ja kuivan maan yli, ennenkuin pääsivät sille kohdalle,
missä ruohopuu seisoi; mutta nyt taas eivät taitaneet nähdä mitään
jälkiä ehkä piiloutuneista villeistä. Jos nämä ehkä olivat samat
yksityiset henkilöt, joiden jäljet he näkivät metsänrinteellä, taisi
helposti uskoa näiden ainoastaan jääneen tarkastamaan, mihin suuntaan
valko-ihoiset aikoivat mennä, jonka jälestä helposti taisivat paeta
laaksoon.
Lähellä ruohopuuta oli jotenki jyrkkäseinäsen solatien suu ja siitä
oikealle puolelle näyttivät hiekkakivi-kalliot tykkänään loppuvan.
Vaan vasten luuloa näkivät he myös tämän vuoren viettävän alhaista
laaksoa kohden ja kun tulivat tämän kulmaan, huomasivat he alempaa
savua nousevan pieninä sinisinä pilvinä kymmenestä tahi kahdestatoista
paikasta, joka todisti suuremman leiripaikan olevan sillä tienoolla.
Mustia ihmisiä ei täällä ylähällä voinut enää keksiä, sillä luultavasti
olivat nämä etuvartiat vetäytyneet päävoiman luo ja ilmoittaneet
vierasten tulosta.
"No, Black!" kysyi katteini Oilytt, viitaten mainittuun suuntaan,
"ettekö vieläkään usko meidän tuolla alhaalla löytävän vettä?"
"Luultavasti, katteini Oilytt", vastasi Black, "jos emme löydä
lähdettä, sillä tienoo näyttää liian autiolta, niin ainakin puron.
Vaan silloin saamme enemmän taistella villien kanssa kuin nyt taidamme
luullakaan ja tuo ahdas vuorisola ei minua paljon miellytä. Se on
viekas vihollinen."
"Mitä sitte?" sanoi nauraen katteini, jolla juuri niin paljon viinaa
oli päässä, ettei hän mitään estettä tunnustanut mahdottomaksi. "Sitä
vihollista tahdomme vastustaa. Tulepas tänne tavaran-hoitaja! Missä se
laiska riiviö taas piileksii? — Aina penikulman takapuolella! Tänne
teidän täytyy tulla ja kulkea minun rinnallani. Ymmärrättekö?" Ottaen
häneltä suuressa määrässä tyhjennetyn viinaputelin, otti hän siitä
pitkän ryypyn. "No niin, ja nyt lähdetään; eteenpäin vaan pojat. Nyt ei
meillä enää ole pitkältä aamiaispaikalle."
"Eikös teidän ensin pitäisi antaa miehillekin ryyppy?" kysyi Black
hiljaa. "Emme voi tietää, mimmoinen vastaan-otto meillä on ja siinä
tapauksessa on aina paras pitää heidät hyvällä tuulella."
"Hm — ei minulla ole mitään sitä vastaan", mutisi katteini, joka ei
mielellään tahtonut kieltää, vaan jolle kysymys ei myöskään ollut
mieluinen. "Pitäkää te, Black, siitä huolta, — tahi antakaa se
tavaran-hoitajan toimeksi. Hän tietää kuinka paljon heidän pitää saada
ja hän taitaa jaon toimittaa oikein."
Tästä seurasi vähäinen viivyke. Miehet halusivat kuumuudessa saada
ennemmin vettä kuin viinaa ja kun katteini oli täydellisesti vakuutettu
veden saannista, antoi hän jakaa näiden kesken ne molemmat vesiputelit,
jolloin hän itselleen sekoitti groggilasin. Sitte jatkettiin matkaa
vuoriaukkoa ja mustien leiriä kohden.
Vaan heti aukon suussa täytyi heidän kulkea vaivaloisen paikan yli;
edessään oli, näet, ei erittäin korkea, vaan vallan jyrkkä vuoriseinä,
joka laskeutuen noin kaksitoista jalkaa alaspäin yhdellä kaidalla
kohdalla oli kuljettava, sillä villit olivat kivilohkareita niin
vyörittäneet ja asettaneet päällytysten, että siitä saattoi vaimot ja
lapsetkin kulkea.
Black silmäili pikaisesti koko paikan ja huomasi, ettei syvästä
laaksosta muuta pääsöpaikkaa kuin tämä voinut olla. Tämä laakso ei
ollut hänelle mieleen; sillä palausmatkalla taisi yksi mies, jos hän
maahan laskeutumalla teki itsensä näkymättömäksi, keihäällä hyvin
vähällä vaivalla puollustaa tätä vaarallista ja ahdasta käytävää,
jota vastoin itse olivat sisäpuolella kuin pyydyksessä. Tästä hän
ilmoitti katteinille. Vaan Oilytt vastasi ainoastaan kirouksella ja
laskeutui sitte itse kallio-lokeroon. Irtonainen kivi putosi alas ja
siinä samassa katteinikin noin neljä jalkaa syvälle — hän ei enää ollut
peräti varma jaloillaan ja ei sen tähden voinut pitää tasapainoa.
Muut seurasivat häntä ja huomasivat paikan, josta savu
kalliolohkareiden takaa nousi, olevan neljänsadan askeleen päässä.
Vaan katteini ilmoitti jalkaansa pakottavan. Hän oli pudotessaan
vahingoittanut jonkun jänteen — tahi tunsi hän päänsä kovin raskaaksi,
joten aikoi vähän levähtää; — sanalla sanoen, hän hikkasi jonkun matkaa
muiden seurassa, vaan käski sitte tavaran-hoitajan jäämään luokseen,
sill'aikaa kun muut menivät edeltä vakoomaan. Jos löysivät vettä niillä
paikoin, viittaisivat he hänelle joltakin kalliolohkareelta; hän
kiikarilla tarkastaen tätä merkkiä odottaisi ja tulisi sitte jälestä
murkinoimaan.
Black puisti päätään, koska se pieni joukko tuli, jos ei heikommaksi,
kun tavaran-hoitajaa ei voinut lukuun ottaa, niin ainakin ulkonäöltään
pienemmäksi; vaan hän tahtoi kuitenkin itse viedä asian hyvään loppuun.
Hän oli todella huolellinen venheestä, jos tälle mikä onnettomuus
sattuisi. Jos hänellä olisi ollut päällikkyys tämän vähäisen joukon
yli, ei hän konsaan tällä rantamaalla olisi ylenantanut parkaasia.
Vaan nyt se oli kuitenkin tehty; heidän täytyi kiirehtiä, voidaksensa
palata niin pian kuin mahdollista ja tämä olikin heille paljoa
helpompi, kun ei tavaran-hoitajaa ollut mukana. Tämä oli lakkaamatta
huokaillut ja voivotellut, ettei taitanut suuren taakkansa vuoksi
pitemmältä seurata, joten pari kertaa saivat odottaakin häntä; nyt hän
sai levätä katteinin luona. Black käski laivamiesten muonavaroista
panemaan taskuihinsa laivakaakun ja kappaleen lihaa, ettei yhtään
silmänräpäystä menisi hukkaan; senjälkeen läksi tämä pieni joukko,
jossa nyt oli ainoastaan viisi miestä, leirivalkean savua kohti
kulkemaan, pitäen pyssyt käsissään varuilla. Nämä viisi olivat Black,
joka nyt johti retkikuntaa, toinen perämies Ovens, kokki (neekeri)
ynnä kaksi laivamiestä Bob ja Jack. Ei Black liioin luullut villien
rohkenevan rynnätä heidän pyssyjänsä kohti; sillä luultavasti saivat
he täällä harvoin nähdä valko-ihoisia ja senvuoksi ehkä varottaisivat
hyökätä näiden kimppuun puukeihäillään, joilla taisivat saada sattumaan
ainoastaan kuudenkymmenen askeleen päästä.
Hänet teki levottomaksi se seikka, kun eivät vielä, vaikka tuskin
olivat viidenkymmenen askeleen päässä leiristä, olleet nähneet yhtään
villiä. Ei mistään pistäynyt esille päätä, vaikka kuitenki taisi olla
vallan vakuutettu, että heidän tulostansa ensin nähdyt villit olivat
sukunsa muille jäsenille ilmoittaneet, ja että jokainen askel, jonka
he astuivat, oli tarkasti vartioittu. Tahi oliko lopullisesti koko
leirin väestö paennut ja vetäynyt alemma laaksoon? — Tämä olisi tosin
ollut toivottavaa ja hän ei olisi seurannut heitä leiristä askeltakaan
etemmä; sillä, jos vettä ei löytynyt heidän tulisijainsa läheisyydessä,
ei sitä sitte taitanut löytää lähimmästä ympäristöstäkään ja jokainen
pitempi viivytys olisi ollut tarpeeton.
Päinvastaisessa suunnassa näytti laakso taas ylenevän; he siis
todella olivat notkelmassa ja jos niin oli, löytyisi tässä myös
varmaan vettäkin. Ylimalkaan on Austraalian sisämaa niin kummallinen,
ettei senkaltaista toista ole maan päällä. Täällä taitaa kuleskella
äärettömien erämaiden yli, keksimättä yhtään, ei edes kuivanuttakaan
joen-uraa, jonka rannat vetäytyisivät vesikokoelmiin tahi mereen.
Usein tulee syvänteesen, joka, vetäytyen pitkin maata, näyttää siltä,
kuin se sade-aikana olisi ollut veden kokouspaikkana ja ehkäpä sinä
on ollutkin; vaan tuskin se on ulottunut pari sataa askelta, kuin se
taas on hävinnyt hiekkaan, maa ylenee taas kukkuloiksi, jotka kulkevat
ristin rastin kaikissa suunnissa.
Tämmöisen paikan täytyi tämänkin olla; sillä kun vesi kokoutuu alemma,
ei se mistään pääse pois juoksemaan. Vaan koska täällä ylimalkaan
satoi? Maa näytti niin palaneelta ja kuivalta, kuin jos se ei useaan
vuoteen olisi saanut pisaraakaan vettä ja kuitenkin kasvoi täällä
muutamia pieniä pensaita paksuilla, lihavilla ja erittäin mehevillä
lehdillä.
Vaan merimiesten pieni joukko ei nyt toden totta piitannut
kasvullisuudesta, vaan oli sillä toisia seikkoja mielessä. Black
katsoi vielä kerran jälkeen jäänyttä katteinia, ja näki hänen
tavaran-hoitajan kanssa istuutuneen suurelle kivipaasille, jonka takana
oli joukko särjettyä kiveä ja tuskin parikymmentä askelta hänestä sileä
kallioseinä, jonka yli ammotti vuorirotko. Tälle puolelle olisi ehkä
voinut laaksosta nousta, vaan ainakin se olisi ollut vaivaloinen matka.
Ei vieläkään näkynyt yhtään villiä. He olivat ehkä paenneet koko
paikalta. Kaitainen polku kulki murtuneiden kalliolohkareiden välitse
suoraan tulille, joista jo taisivat eroittaa yhden tulisijan, vaan ei
yhtään ihmistä sen lähistössä.
"Black", sanoi kokki, joka koko ajan levottomasti oli pyöritellyt
suuria loistavia silmiään, koska hän vasten tahtoaan näytti seuranneen
maalle. Häntä olivat muutamat neekerit Sydneyssä varoittaneet menemästä
maan sisälle mustain asukasten sekaan, koska nämä sanomattomalla
vimmalla kohtelevat kaikkia heidän värisiänsä muukalaisia ja senpä
vuoksi tunsikin hän nyt tässä vähäisessä joukossa itsensä sangen
turvattomalta.
"Black, kirottu huono paikka täällä kallioiden välissä; äsken näin
mustan pään tuolla kiven takana; minä kävelisin mieluummin tuolla
ylähällä".
"Miten? Mustan päänkö? Missä?"
"Tuossa lähellä",
"Ja tiedättekö sen myös varmaan, tohtori?"
"Minä olen nähnyt sen".
"On hyvinkin mahdollista, että mustat miehet tässä piilottelevat",
sanoi Black, "vaan kulkea tuolla ympäri, jos tahdomme tulla kallioiden
keskeltä on vaivaloinen mutkatie, sillä olemmehan parillakymmenellä
askeleella kuitenki perillä. Tuskin he rohennevat rynnätä päällemme,
jos emme tee heille vahinkoa ja emmehän muuta heiltä tahdokaan kuin
muutaman putelin vettä".
"Olipa se todella kelpo syy senvuoksi heittää venhe melkein yksinään
rannalle", nurisi toinen perämies; "Luoja tietää mikä ukon päähän on
pällähtänyt!"
"Vaan nyt olemme kumminkin tässä, Ovens, ja emme voi asiata enää
muuttaa. Olenhan minä kylliksi vastustanut tätä yritystä, vaan se ei
ole auttanut. Siis eteenpäin vaan, että pikemmin pääsisimme perille.
Bob, sinä tarkastat ympäristöä; niin kohta kuin näet jonkun villin,
ammut latinkisi ilmaan; me emme tahdo verta vuodattaa, jos vaan voimme
välttää sen ja minun luuloni on, että ensimäinen paukaus hajoittaa
heidät kaikkiin ilmansuuntiin, sillä minä suuresti epäilen heidän
koko ikänään täällä kuulleen yhtään laukausta. Eespäin vaan!" Pyssy
vireillä tunkeutui hän, tosin varovasti, mutta rohkeasti kivien välitse
samalla, kun muut pysytteliivät hänen läheisyydessään ja tarkasti
silmäilivät oikealle ja vasemmalle. Silloin aukeni taas laakso heidän
eteensä ja Black näki erään niistä vesisyvänteistä, jotka siellä täällä
Austraaliassa sade-aikana täyttyyvät ylenmääräisesti, vaan pouta-aikana
vähitellen kuivuvat, jättäen jälkeensä viheriäisen hedelaiteen.
Mutta kohta sen jälkeen huusi hän: "mitäs tämä on?" Sillä kun hän
luuli löytävänsä yhden tahi muutaman perheen leiripaikan näki hän
äkkiarvaamatta koko tämän avaran paikan olevan täytetyn palaneilla
vieläkin savuavilla tuli-sijoilla. Tässä täytyi muutaman satamäärän
villiä pitäneen leirihän, ja tästä otti Black vasten tahtoaan askeleen
taapäin; sillä olisi ollut hulluutta ruveta tappelemaan semmoisen
ylivoiman kanssa.
Silloin ennenkuin kerkesi tehdä mitään päätöstä, kaikui ylt'ympäri
heitä raivoisa huuto, joka tunki luihin ja ytimeen ja ikäänkuin
kivien sisältä kokosi lukemattomia, olennoita; vaan niin kohta kuin
ilmestyivät, satoihin valkoihoisten päälle keihäitä rakeiden tapaisena
tulvana.
Samalla eurooppalaisetkin laukasivat pyssynsä joukkoon, joita ei enää
aikoneetkaan säästää; ensi silmänräpäydessä eivät nähneet yhtään
mustaa ja senvuoksi kiiruhtivat niin pian kuin mahdollista vetäytymään
vaarallisten kallioin keskeltä pois.
"Oi, Jumalani!" vaikeroi kokki, vaipuen polvilleen; "senhän jo
tiesinkin; — oi, ne verenhimoiset pakanat!"
Kun Black kääntyi häneen päin näki hän, että onnettomaan oli sattunut
yhdeksän tahi kymmenen keihästä, jotka kaikki syvälle olivat
tunkeuneet hänen ruumiisensa, — niin, koko villien joukko näkyi
ottaneen ainoastaan hänen ampumataulukseen, sillä maa ylt'ympäri oli
peitetty heittokeihäillä. Tämä oli luultavasti pelastanut muut samasta
kohtalosta, sillä mustain vihollisten viha kääntyi ainoastaan tähän
poloseen, jonka he luulivat jostakin vieraasta suvusta ruvenneen
vakoojaksi valko-ihoisille.
Merimiehet, joista ainoastaan Jackiin pari keihästä oli sattunut,
nostivat kokin pystyälle, tahtoen kantaa häntä pois; vaan toisen kerran
näyttäytyivät villit samalla ulvonnalla, heittäen toisen mokoman
keihäitä satamaan; nyt näkivät miehet parhaaksi pitää huolta omasta
turvallisuudestaan, jos eivät kaikki tahtoneet menettää henkeään tässä
erämaassa. Mitään armoa he eivät odottaneetkaan tältä verta himoovalta
laumalta. Sitä paitsi paukahti siltä suunnalta, missä katteini oli,
pari laukausta perätysten. Oliko se mikä merkki? Vaan sen saivat nähdä
niin kohta, kun pääsivät aukealle kohdalle; rotevina ja vikkelinä he,
piillen kalliolohkareiden takana, juoksivat aukealle maalle, jonne asti
heittokeihäät eivät jaksaneet tulla.
Vaan tällä kertaa ei kukaan päässyt sieltä haavoittumatta ja ensimäinen
perämies pelastui kuolemasta ainoastaan siten, että eräs voimallisella
kädellä heitetty keihäs sattui juuri kovaan laivakaakkuun, jonka oli
pannut rintataskuunsa.
Mutta tuskin olivat merimiehet päässeet kallioin läheisyydestä,
ennenkuin he pysähtyivät lataamaan pyssyjänsä; Black katsoi turhaan
siihen paikkaan, jolla hän vähän aikaa takaperin oli nähnyt katteinin
istuvan. Vaan lähellä, ylemmällä olevalla kalliolla liikkui mustia
olennoita, — ne olivat luultavasti tähän tulleet kalliohalkeamasta —
ja nyt he juoksivat alas ja kuuristuivat erään ruumiin yli. — Oliko se
katteinin? Ei, — tuolla ylähällä aukossa näki hän vaaleamman olennon
rientävän vuorisolaan päin ja hänen jälkeensä tunkiihe villijoukko;
— hän taisi eroittaa erityiset henkilötkin, kuinka ne juoksivat
vaaleampain kallioin sivu ja kiiruhtivat laaksoon.
Vaan hänen oma vaaransa juohtui mieleensä ja hän silmäili ympärilleen.
"Kas helkkarissa!" huusi hän, kun samassa silmänräpäyksessä näki
alastomien villien kauhealla ulvonnalla juoksevan piilopaikoistaan
ja lyhyillä nuijillaan karkaavan puolikuolleen kokin kimppuun;
ajattelematta nosti hän äsken latatun kivärinsä poskelle ja ampui
luodin keskelle joukkoa. Hän näki myöskin kaksi villiä kaatuvan maahan;
vaan yhä uusia ryntäsi esille kallioiden takaa — koko laakso näytti
olevan täynnä villiä, uhkaavia olennoita ja huomattava oli, että vaikka
he pelkäsivät ampumakoneita, he kuitenkin vähemmän ajattelivat pakoa
kuin päällekarkausta.
Black tosin latasi niin pian kuin mahdollista kivärinsä uudelleen, vaan
kokeesta päästä veden lähelle täytyi heidän luopua; senpä vuoksi olikin
ainoa tehtävänsä hurjassa paossa seurata katteiniansa ja koettaa saapua
venheelle. Jos, näet, vihollisjoukko keksi sen, ennenkuin saivat sen
lykätyksi rannasta, olisivat he epäilemättä hukassa.
Silminnähtävästi saivat villit enemmän rohkeutta, kun näkivät
retkeiliä-kunnan hajaantuneen; eihän näitä ollut kuin neljä miestä,
jotka sitä paitsi olivat nuoliensa haavoittamat. Tosin monta heistä
oli ammuttu, toisia taas haavoitettu; mutta tämä kiihoitti heitä
vaan kostoon ja, vaikka varovasti, olivat he jo jättäneet suojelevat
kalliolohkareet, varustaen itsiään hyökkäämään valko-ihoisten kimppuun,
piittaamatta näiden hyvistä puollustusaseista.
Vaan myöskin sen joukon puolelta, joka ajoi katteinia takaa, uhkasi
merimiehiä vaara; sill'aikaa, kun vaan osa seurasi pakenevaa,
kokoontuivat muut. Heidän aikomuksestaan ei voinut olla epätiedossa.
He tahtoivat katkaista palausmatkan tältä pieneltä joukolta, ja Black
huomasi ensiksi sen toivottoman tilan, johon olivat joutuneet, kun Bob
ilmoitti pudottaneensa kaikki patruunit taskustansa, pyytäen antamaan
itsellensä toisia. Tosin taisi hän vielä tällä kertaa auttaa, vaan
jos heitä kovasti ahdistettiin, kuinka olisi ollut mahdollistakaan
täällä kallioin keskellä, saamatta apua mistään, tunkeutua lukuisan
villijoukon läpi? Se ei olisi konsaan onnistunut.