Koko ajan, kun Black puheli, katseli katteini lähellä olevata rantaa

lakkaamatta. Nyt otti hän pitkän, vieressään olevan laivakiikarin ja

tarkasteli samoja tienoita vielä tarkemmin.

Parkaasi tuli yhä lähemmäksi rantaa, jolla jo taisi nähdä tuskin

huomattavan veden kuohun. Ranta näytti melkein veden rajaan kasvavan

metsää ja ainoastaan kaita viileke maata metsän ja veden välissä olevan

korallihiekalla peitetyn. Muutamat kukkulat olivat peitetyt heikolla

kasvullisuudella, vaan enemmän kaukana olevat näyttivät paljailta,

samoin kuin ehkä koko ympärillä oleva maakin, joka ainoastaan kostealla

merenrannalla näyttää runsaampaa kasvullisuutta.

Katteini ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen rantamaan muodon

kanssa; sillä hän kiikarilla katseli sitä useamman kerran, pysähtymättä

mihinkään erikoiseen paikkaan.

Tuuli oli nyt tykkänään lakannut; mahdollista oli, että se oli

kääntynyt kaakkoon, joten vuoret ja kukkulat estivät sen täällä

tuntumasta. Ei minkäänlaista ilmanvetoa huomannut ja aurinko oli

polttanut rakkuloille miesten kaulat ja kädet. Vaan tästä he eivät

saaneet pitää lukua. He eivät voineet jäädä tähän odottamaan tuulta,

sillä siten olisivat tehneet olonsa yhä vaarallisemmaksi, koska nyt jo

vesivaransa olivat melkein loppuneet. Ainoa keino ehkä pelastua, oli

soutaa niin kauan kun voimansa riittivät.

Tavaran-hoitajan täytyi taas ryhtyä työhön ja samoin toinenki perämies

vuoroitteli laivamiesten kanssa, sill'aikaa kun Black piti perää.

Katteini Oilytt yksinään ei piitannut mistään, katselihan vaan maata

useamman kerran kiikarin läpi ja joi viinaa sitä enemmän, koska vettä

piti säästää.

Sill’aikaa olivat kulkeneet pienen Melville-lahden poikki ja soutivat

nyt sen luoteiseen niemekkeesen, joka ylempänä näytti olevan iso

tasainen lakeus. Auringon-laskun aikana huomasi katteini halkeaman

eräässä mannermaan vuoressa ja tässä toivoi hän löytävänsä raitista

vettä. Tosin ei yöllä rohkeaisi nousta rannalle; vaan hän päätti,

ettei tästä tienoosta lähdettäisi ennen kuin oli saatu tietää, minkä

laatuista maa oli. Siellä täällä oli joukko pieniä saaria; hän antoi

miesten illan viileässä ilmassa soutaa vielä kello yhdeksään, pyysi

sitte hyvin kohteliaasti, mutta samalla vakaasti, Black'in laskemaan

likimäiselle hietasaarelle, jossa piti viettää yötä. Seuraavana aamuna

päättäisivät, mitä piti tehtämän ja mihin suuntaan lähdettämän; kohta

karahtelikin kokka hietarannalle, jollen laivamiehet tyytyväisinä

hyppäsivät, saadakseen vielä kerran ojentaa puutuneet jäsenensä.

TOINEN LUKU.

Raittiin veden etsiminen.

Saaren pohjaisella, korkeimmalla paikalla kasvoi tosin muutamia

pensaita ja laivamiehillä oli hyvä halu tehdä niistä valkea; vaan tämän

kielsi Black tykkänään, koska, jos mannermaalla heidän läheisyydessään

todella kuljeskeli mustia ihmissukuja, ei ollut tarpeellista

sopimattomalla ajalla ja varten vasten ilmoittaa haaksirikkoisten

tuloa, semminkin kun tuli näkyisi koko lavealle rantamaalle.

Katteinille ei tämä kielto ollut mieluinen. Hän oli edeltä kättä

iloinnut saavansa väriä vettä, tehdäksensä groggia siitä vesi-osastaan,

jonka hän tarkoin iltaa varten oli säästänyt; vaan hän ei voinut antaa

päinvastaista käskyä ja mukautui siis hänkin perämiehen käskyyn. Jos

mannermaalta löytäisivät vettä, jota hän ei epäillyt, ajatteli hän

seuraavana iltana nousta jollekin saarelle, ja kun eivät silloin enää

tarvitsisi peljätä mustia roistoja, valmistaisi hän rauhassa rakkaan

grogginsa.

Mukavasti maaten lämpöisellä hiekalla viettivät he yönsä hyvästi tämän

leveysasteen miedossa ilmanalassa. Hyönteiset eivät heitä myöskään

vaivanneet ja heiltä puuttui ainoastaan raitista ja kylmää lähdevettä,

voidaksensa vielä kerran mielinmäärin täyttää janoansa. Vaan olihan

maa tuossa vastapäätä; tekihän katteinin mieli sinne, jossa seuraavana

päivänä ehkä olisivatkin, ja sitte piti käännyttämän Itä-intian

saaristoa kohti — jos ei vaan se vaivaloinen soutaminen olisi ollut.

Kaikki eivät kuitenkaan tänä yönä maanneet; Black ei sitä sallinut.

Kaksi miestä täytyi maata venheessä, sillä eihän voitu tietää,

mitä saattoi tapahtua; sillä perämies ajatteli mustista asukkaista

kaikenmoista pahuutta. Senlisäksi hän määräsi vartiaksi yhden miehen,

jonka sijaan joka tunti astuisi toinen. Itse tahtoi hän vartioida

aamupuhteella, koska, jos villeillä on tarkoitus hyökätä jonkun matkuen

kimppuun, lie melkein aina säästävät sen aamupuhteesen, jolloin

vartioimista ei tahtonut muille uskoa.

Senkin puolesta oli joidenkuiden valvominen tarpeellinen että parkaasi

pysyisi vedessä, ettei se luoteen aikana taas jäisi kuivalle maalle,

jolloin se epätasaisen lastinsa vuoksi helposti halkeaisi vuotavaksi.

Muutoin näyttäytyi pelkonsa mustien suhteen olleen perätön; sillä heitä

ei vähääkään häiritty ja kaikesta näkyi ettei heitä paitsi yhtään

inhimillistä olentoa ollut koko tienoolla. Päivän tultua tarkasti Black

turhaan pitkällä laivakiikarilla rantaa. Nousevaa savua ei huomattu

missään ja yhtä vähän taisi muutakaan epäilyksen alaista keksiä. Ehkä

tämä niemeke, mikä se kartan jälkeen täytyi olla, oli tällä kertaa

tykkänään asumaton; sillä hän tiesi hyvin, ettei Austraalian villeillä

suvuilla ole pysyväistä asuntopaikkaa, vaan että he kulkevat paikasta

toiseen.

Näin ollen, ei veden etsintäretki mannermaalla ollut ollenkaan

vaarallinen, vaikka ei Black uskonut sen onnistumista, senmukaan kun

hän oli maan luonnosta kuullut kerrottavan. Vaan se oli katteinin tahto

ja sitä paitsi eivät sittemmin tarvitsisi nuhdella lisiänsä, etteivät

viimiseen saakka koitelleet enentää vesivarojansa. Tosin heiltä täten

meni hukkaan kokonainen matkapäivä, vaan häntä lohdutti sekin seikka,

ettei tänäkään aamuna tuullut hiukkaakaan. Taas olisi heidän täytynyt

tarttua airoihin, jota kulkutapaa merimies enimmän vihaa.

Katteini Oilytt oli kaiken tämän antanut tapahtua, piittaamatta

vahdista tai muusta. Hietarannalle nostetulla matrassillaan joi hän

vielä iltasella "jäykän" grogg'insa ja poltteli nysä-piipullansa, jonka

tehtyä hän, varjeltuakseen yökasteesta, veti korvillensa villapeitteen;

hän makasi rauhallisesti auringon nousuun, jolloin Black hänen herätti,

koska ei yksikään silmänräpäys saanut hukkaan mennä.

Aamiainen oli pian syöty; sillä kun syötiin kylmää ruokaa, ei sitä

kauan tarvittu valmistaa. Parkaasi oli myös Maten huolenpidon kautta

pidetty vesillä ja kun taas kaikki istuivat määrätyillä sijoillansa,

soudettiin iloisella mielellä maata kohden.

Black seisoi sill’aikaa kokassa ja katseli rantaa kiikarilla, kun taas

katteini Oilytt istui perässä, laskeaksensa siihen kohtaan, jossa,

ympärillä olevista kukkuloista ja rantapensaista päättäen, näytti

siltä, kuin pieni joki siinä laskisi mereen.

Mitä lähemmäksi maata tulivat, sitä varmemmiksi tulivat tässä

päätöksessänsä ja kuu olivat paikan kohdalla huomasivat maan sisälle

pistäyvän lahdekkeen kaidan suun.

"No, Black", sanoi katteini, jättäen ruotelin alaperämiehelle, "mitä

olen teille sanonut? Eikö tämä ole joki? Jos olisimme seuranneet teidän

neuvoanne, uiskentelisimme nyt merellä ja työskentelisimme kaikin

voimin tyynellä vedellä, siksi kun väki alkaisi nurista ja ei enää

taitaisi soutaa.

"Sydämestäni toivon, katteini Oilytt, teillä olevan oikein", sanoi

Black, "vaan ei se vielä ole varma, koska tämä yhtä hyvin saattaa olla

pieni lahti."

"Vai niin, te ette siis usko vielä? sanoi Oilytt äkäisesti.

"Täällä näyttää olevan liian monta mangrove-pensasta", vastasi perämies

kohottaen olkapäitään, "ne eivät menesty maavesien läheisyydessä; vaan

mahdollisesti kyllä voimme lahdekkeen pohjukassa tulla lähteelle.

Kaikessa tapauksessa täytyy meidän koittaa ja huomannemme myöskin

kohta, kuinka asian laita on."

Senjälkeen ei mitään puhuttu; sillä venhe laski suoraan lahdekkeen

suuta kohti ja Black puisteli ainoastaan päätään, kun hän kahden sylen

syvyydellä näki korallisärkkien vetäytyvän lahdekkeen poikki. Korallit,

näet, yhtä vähän kuin mangrovepensas, eivät menesty suolattomassa

vedessä ja suuremman joen suu tässä taas ei voinut olla, sillä silloin

olisi tämän pitänyt olla paljoa syvemmän. Vähäinen lähde pohjukassa ei

luonnollisesti taitanut vaikuttaa sinne eikä tänne ja olisi kuitenkin

riittänyt enentämään heidän vesivarojansa.

Vaan pensaita lähetessään tuli suurempi huomaavaisuus tarpeelliseksi,

nähdäkseen, josko täällä lahdekkeessa, vaikka aamulla ulompaa katsoen

eivät huomanneet savua, ehkä voisi löytyä syntyperäisten asukasten

venheitä, joita välttämättömästi tässä piti olla, jos villit

oleskelivat näillä rannoilla. Mitään semmoista ei kuitenkaan voitu

keksiä. Päinvastoin riippuivat maailman kummallisimman puun, mangroven,

joustavat ja pitkät oksat paksuissa melkein läpipääsemättömissä

köytänneissä veden pinnalla ja Black ei edes voinut löytää paikkaakaan,

johon venheen voisi sijoittaa; tuskin kanoottivenekään olisi voinut

tunkeutua tämän kasvullisuuden läpi ja heidänkin täytyi siis hakea

tämän lehtilabyrintin aukkoa ylempänä.

Venhe kulki hitaasti määrättyä suuntaansa ja taidettiin jo huomata

lahden korkeintaan olevan penikulman pitkän, jos se ei ylempänä tehnyt

mitään polveketta. Lahden muoto ei miellyttänyt katteinia. Hän tunsi

myöskin hyvästi mangrovepuun omaisuuden siertää suolatonta vettä,

vaan hän muisteli kuitenkin nähneensä tätä puulajia jokien varsilla

ainakin niin pitkällä suupuolesta, kuin merivesi ulottui ja kasteli sen

tuhansin tavoin luikertelevia juuria. Miksi ei asian laita tässä voinut

olla sama?

Venhe tuli tällä aikaa aina syvemmälle lahteen. Mangrovepuiden

takana oli tosin korkeampi maa; sillä siellä näki selvään toisen

puulaadun tummemmat ja kiiltävät lehdet, jotka eroitti mangrovepuun

vaaleanvihreistä. Mangrovekaistale saattoi kuitenkin olla kuuden- tai

kahdeksankymmenen jalan levyinen ja etteivät mitenkään tämän läpi

pääsisi, sen tiesivät laivamiehetkin; sillä jos venheenpituisen matkan

olisivatkin päässeet eteenpäin, olisivat sitte ainakin tarttuneet

joustaviin ja kierteleviin juuriin. Yhtä mahdoton oli kirveelläkään

raivata tietä, kun useimmat näistä olivat veden alla.

Aina enemmän lähenivät lahden pohjukkaa, joka jo vähän kaiteni.

Rannalla piti majaansa joukko villikyyhkysiä ja papukaijoja; sillä he

näkivät useita kertoja koko laumoja näitä, joista etenkin jälkimäiset

lensivät rääkyen puusta puuhun ja parvissa täyttivät näiden latvat.

Viimein tulivat lahden pohjaan, vaan eivät kuitenkaan pensasten

välitse voineet keksiä lahden jatkauvan syvemmälle. He kulkivat pitkin

köynnösten äärimäistä laitaa ja kun eivät muuta voineet keksiä kuin

mangrovepensaita, tahtoi katteini raivostuneena murtaa tien näiden

läpi. Vaan siitä hänen täytyi luopua; sillä kun olivat syrjälle

taivuttaneet etumaiset peräänantavat oksat ja vetäneet venheensä siten

saatuun tilaan, näkivät edessään semmoisen juurien, oksien ja kantojen

sekasotkun, että pienen kanoottivenheenkin olisi täytynyt palata

takaisin. Heidän täytyi siis nopeammin kulettaa parkaasi aukealle

vedelle; sillä jos luode kohtasi heitä mangrovepensasten seassa,

tiesivät varmasti saavansa istua siinä sekasotkussa kahdeksan tai

yhdeksän tuntia.

"Juuri niinkuin ajattelen", sanoi Black suuttuneena, kun taas olivat

päässeet väljemmälle vedelle, "ei yhtään juotavaa vettä tässä kurjassa

maassa ja niinpä uskon, ettemme semmoista löydäkkään, jos vielä

matkustaisimme päivän matkankin maan sisälle”.

"Te ette vieläkään usko", sanoi katteini Oilytt, joka myöskin oli

huonolla tuulella, "vaan saatte anteeksi antaa, jos minulla on

toisenlainen ajatus. Tämän lahdekkeen suhteen olemme tosin erehtyneet;

vaan minä muistelen lukeneeni austraalialaisten jokien suussa melkein

aina olevan suolaista vettä, joka muuttuu juotavaksi vasta ylempänä

maan sisällä. Semmoista löydämme ainakin siellä."

"Vaan kuinka tulemme sinne herra katteini?"

"Mangrovepensasten läpi sinne emme pääse; meidän täytyy taas ulos

tästä lahdekkeesta. Vaan sillä kohdalla, jonka sivu aamulla sousimme,

tulee korkeampi maa melkein vedenrajaan ja koska siinä seisovat

mangrovepensaat eivät ole kuuttakaan jalkaa korkeat ja näyttävät

kasvavan ainoastaan veden äyräällä, voimme hyvin siinä nousta maalle ja

sen pitää tapahtuman silmänräpäydessä".

"Ja sitte lähettää retkikunta maan sisälle?"

"Se on luonnollista⁴.

"Vaan jos tämä tapaa lauman villi-ihmisiä?"

"Entä sitte, eikö meillä ole pyssyjä ja ampuvaroja? Me näytämme niille

mustille roistoille tien Tuonelaan, jos olisivat kyllin hävyttömät

hyökkäämään päällemme; sitä paitse tarvitsemme vaan lauaista yhden

kerran, voidaksemme olla vakuutetut heidän näkymättömiin pakenevan

vuorillensa. Mustat eivät toden totta voi pitää puoliaan."

Black nosti olkapäitään; hän tiesi hyvin olevan turhan väittää

esimiestänsä vastaan, kun tämä kerran oli jotakin päättänyt. Nyt hän

tiesi tämän ajatuksen maallenoususta, ja jos hän tätä ei tahtonut

seurata, ei hän liioin voinut asiata muuttaa. Katteinilla oli oleva

edesvastaus kaikesta.

Parkaasi oli taas kääntänyt kokkansa merta kohden. Väki ei ollut

tyytyväinen, että turhaan oli soutanut lahteen; vaan kun katteini

varmasti väitti vettä likitienoilla löytyvän, alkoivat itsekin

sitä uskoa; sitä paitse oli heillä toivo päästä maalle, ja tämä on

aina suuri viehätys merimiehelle, semminkin, kun niin kyllästyvät

laiva-elämään kuin Boreas'en väki — vaikka tosin saman katteinin

tähden. — Kaikessa tapauksessa olisi se vaihettelevaista, ja kun

merimiehet ylimalkaan eivät piittaa likimmästä tulevaisuudestaan,

eivät nämäkään ajatelleet, miten seikat myöhemmin muodostuisivat.

Peräti pitkä ei matka Intian valtameren yli likeisimmille saarille

saattanut olla, ja jos vaan tuulisi, jotta saisivat heretä soutamasta,

olisivat ehkä hyvinkin lyhyen ajan perästä turvaisessa satamassa.

Airot liikkuivat taas rivakasti kun tahtoivat mitä nopeammin päästä

maan ympäröimästä lahdesta, ja ei puoltakaan tuntia kulunut, ennenkuin

parkaasi taas oli hiukan ulompana rannasta, että katteini voisi määrätä

paikan, mihin maalle nousisivat.

Tosin olivat he lii'an lähellä maata voidakseen nähdä rantamaata

kokonaisuudessaan; vaan Oilytt ei tahtonut soudattaa ulommaksi, koska

siten olisi aikaa kulunut ja miehet ehkä turhanpäiten vaan väsyneet.

Tässä oli toinen paikka yhtä hyvä kuin toinenkin ja kuin tultiin

semmoiselle paikalle, missä katteini mangrovepensasten takana ja tuskin

parinkymmenen askeleen päässä rannasta näki korkeita puita tummine

lehtineen ja pandanuskasvin pitkät, terävät lehdet, viittasi hän toisen

perämiehen kääntämään kokan sinnepäin ja muutaman minuutin perästä

raappi raudoitettu pohja korallihiekalla.

Että olivat siis maalla, oli ainakin varma, ja mangrovepensaat

kasvoivat niin harvassa, etteivät voineet heidän maalle nousuaan estää.

Melkein joka paikasta taisi näiden läpi tunkeutua; vaan nyt tuli

tarpeelliseksi määrätä, miten miehistö jaettaisiin, voidakseen sekä

tehdä edellä mainitun retken maan sisälle kuin myös samalla vartioida

parkaasia. Sillä kuka tiesi, eikö mustat ihmiset olleet likitienoilla,

ja siinä tapauksessa oli hyvinki luultava niiden jollakin nyt

kätketyllä kanoottivenheellä etsivän rannalta parkaasin ja vievän sen

hyvänä voittosaaliina mukaansa.

Katteini olisi itse mielellään jäänyt venheesen, sillä se olisi hänestä

ollut mukavanpa, vaan hän häpesi tehdä sitä Black'in vuoksi, joka

vaaraa maalla näkyi pelkäävän. Tälle tahtoi hän näyttää, ettei hän

ainakaan ollut pelkuri; sitä paitsi ei hän muilla luullut olevan niin

suurta tietoa maisemista, että he maan ulkonäöstä jo voisivat päättää

sen paikan, jossa puro tahi lähde olisi löydettävänä, — sillä mitään

jokea ei nyt enää hänkään luullut tapaavansa.

Mukaan otettavia miehiä valitessa oli välttämätöntä ottaa semmoisia,

jotka taitaisivat käsitellä pyssyä ja tähän toimeen varsinaiset

laivamiehet harvoin kelpaavat, jos eivät sotalaivassa siihen ole

harjaantuneet. Katteinin kysymykselle vastasi Bob ennen paljon

ampuneensa, jonka vuoksi taisikin satuttaa pilkkaan, vaan Jim sitä

vastoin vakuutti ei tietävänsä pyssystä muuta, kuin että laukaus läksi

sen suusta, kun perässä olevaan liipasimeen painoi, vaan selitti myös

paremmin voivansa käsitellä kurikkaa ja tällä lyödä miehen lailla.

Kirvesmies ei liioin tahtonut kuulla puhuttavankaan ampumisesta ja

tavaran-hoitaja selitti, kun huomasi kukaties saavansa jäädä venheelle,

tekevänsä kaikki, mitä häneltä vaadittiin, kun vaan ei tarvitsisi ampua.

"No poikaseni", sanoi katteini Oilytt, "jos niin on, niin saat kulettaa

sitte ruokavarojamme, sillä venheessä et myöskään voi olla miksikään

hyödyksi. Siis jäävät kirvesmies ja Jim venheelle, koska tähän täytyy

jättää kunnon merimies; vaan teitä neuvon etenkin, ett'ette koske

puteliani. Me muut seitsemän olemme kylliksi riittävät tekemään tämän

lyhyen retken ja sinä Jim lykkäät venheen ulos niin kohta kuin olemme

maalla ja soudat jonkun matkaa vesille, jossa taidat laskea ankkurin

pohjaan. Jos näet jonkun mustista olennoista, vaikka en heitä luule

parinkymmenen penikulman sisällä olevan yhtään ainoata, saat ampua

kiväärisi. Taitanethan edes sen verran pyssyä käsitellä?"

"Taidanpa niinkin ja myös latatakin uudestaan; vaan saada sattumaan,

siitä en voi vakuuttaa."

"Ei se haittaa, tähtää vaan siihen suuntaan, jossa jotakin epäilyksen

alaista huomaat ja katso vaan sitte, että olette aina väljällä vedellä,

etteivät taida uimalla tulla luoksenne."

"Vaan katteini Oilytt", kysyi Black, "eiköhän olisi parasta panna myös

Ovens venheen vartiaksi? Voimmehan kuuden miehen lähteä retkelle, vaan

jos jonkun sattuman kautta kadottaisimme venheen, sitte ainakin olemme

auttamattomasti hukassa; sillä tälle rantamaalle tuskin konsaan laivat

purjehtinevat, joilta taitaisimme apua odottaa."

"Kuus miestähän meitä oikeastaan on, Black", sanoi katteini, "sillä

tavaran-hoitajaa tuskin voinemme mihinkään puolustukseen käyttää; Jim

ja kirvesmies ymmärtävät hyvinkin hoitaa venheen, semminki, kun ainoana

toimenaan on sen soutaminen kylliksi loitolle rannasta. Jim, sido

paikalla yhteen kaksittain tyhjiä putelia, että jokainen meistä voi

saada pari halttuunsa. Joko pyssyt ovat siinä kunnossa, että niitä voi

käyttää?"

"Tänä aamuna tarkastin ne itse ja panin niihin uudet nallit. Varminta

kuitenki olisi ensin paukauttaa latingit ilmaan, jos se ei matkaan

saattaisi liian kovaa jyskettä."

"Se taas ei ole tarpeellista. Luultavasti ovat ne käytettävässä

kunnossa tahi oikeammin sanoen, emme niitä ollenkaan tarvitse — ja

ainoastaan sen vuoksi otamme ne myötä, kun emme tahdo maalle mennä

aseettomina. Te, tavaran-hoitaja, sisäänpakkaatte kuitenki kaksi

putelia vettä, kolme putelia viinaa ja riittävässä määrässä kuivaa

leipää ynnä savustettua lihaa pariksi ruokaveroksi; enempää emme

tarvitse. Ehkä jo päivälliseksi voimme palata takaisin, vaan paras on

olla varuillansa. Black saa ripustaa kaulaansa laivakiikarin, minä

puolestani otan pienen teleskooppini."

Black viivytteli. — Katteinilla tosin oli edesvastaus kaikesta, mikä

koski laivaa tahi miehiä; vaan mitäs tämäkään auttoi heitä, jos

todella joku onnettomuus sattui venheelle. Täydellisesti hän ei voinut

luottaa kirvesmieheen. Tämä oli viekas ja livertelevä henkilö, joka

ei konsaan vastustanut katteinia, muutenkaan ei kelvannut mihinkään,

koska oli laiska kaikessa työssä ja näiden syiden tähden siinä määrässä

laivamiesten vihaama, ettei kukaan muu, kuin tavaran-hoitaja, tahtonut

seurustella hänen kanssaan. Jim sitä vastoin oli kunnon laivamies,

vaan myöskin, jos vähinkään tilaisuus tarjousi, ahnas väkeviä juomia

nautitsemaan; menettelisikö hän nyt venheessä toisin? tuskin. Vaan

Black oli liiaksi merimies heittäytyäkseen pitemmäksi aikaa näin

synkkiin mietteisin. Tosin tunsi hän vaaran, jossa olivat, paremmin

kuin katteini ja ei pitänyt sitä suinkaan vähäisenä; vaan katteini

Oilytt'illä oli sama pula ja jos hän tässä käyttäytyi kevytmielisesti,

sai hän vastatakin seurauksista!

Tarpeelliset valmistukset olivat nyt tehdyt. Miehet olivat saaneet

pyssynsä ja laivamiekkansa. Sitä paitsi sai jokainen kaksitoista

patruunaa ja ne molemmat putelit vyöllensä ripustettaviksi,

tuodaksensa niillä vettä. Sillä aikaa kuormitti katteini onnettoman

tavaran-hoitajan niskoille ei ainoastaan määrätyt muonavarat, vaan myös

venheesen jääpiä varten kuusi tyhjää putelia; — sitä paitsi antoi hän

vielä hänelle oman kaksipiippuisen pyssynsä siitä syystä, kun hänen

täytyi, niin hän sanoi, kanneskella ja hoitaa kiikaria.

Tavaran-hoitajan nuriseminen ei auttanut, sillä katteini ei ollut

kuulevinansakaan ja tuskin kymmenen minutin kuluttua läksi se pieni

retkeiliä-kunta liikkeelle, mursiihe mangrovepensasten läpi ja saapui

pian korkealle ja kuivalle maalle, jolla se voi astua rivakasti

eteenpäin.

Black, joka kerran ennen oli oleskellut yhden vuoden Austraalian

sisämaassa ja siellä jotenki tullut tuntemaan mustain asukasten tapoja,

katseli sill’aikaa tarkoin maata, jos jossakin voi keksiä näiden

jälkiä; vaan hän ei keksinyt mitään epäilyksen alaista ja joskin he

olivat enemmän maan sisällä, eivät he näyttäneet tällä osalla meren

rantaa kuljeskelleen. Ja mitä heillä täällä olikaan tekemistä? —

Kalastamassako, kun ei rannoilla näkynyt mitään kanoottivenheitä? Tahi

metsästämässäkö? Vaan muuta täällä todellakaan ei ollut saatavana kuin

villilintuja ja metsähedelmiä.

Eräs miehistä — kokkipoika — kuuristui maahan ja otti ylös pudonneen

hedelmän. Se oli suuren plommonin näköinen, vaan maistoi, kun hän

varovasti puri sitä, hyvin hyvältä ja, vaikka ei ollut peräti mehukas,

sammutti janon oivallisesti.

Muutamia askelia siitä keksivät he puun, josta tuuli oli heittänyt

alas paljon hedelmiä, että ne melkein peittivät maan. Vaan kovaksi

onneksi olivat muurahaiset syöneet suurimman osan niistä, että jälellä

oli vaan muutama vahingoittumaton. Ainoastaan ne, jotka täysikypsinä

viimeimmäksi olivat maahan pudonneet, olivat koskemattomat ja todella

niin imelät kuin sokuri ja daadelipähkinäin makuiset. Miehet täyttivät

sivumennen taskunsa näillä saadakseen tiellä syödä.

Katteini oli ottanut pienen kompassin myötänsä ja tämän mukaan päätti

mennä lahden mangrovepensasten sivu, sillä hän yhä vielä luuli siellä

löytävänsä ainakin vähäisen puron. Tätä suuntaa taisivat he esteettä

kävellä; sillä pensaat eivät missään olleet heidän tiellään ja ylempänä

olevain kukkulain kaltavuus näytti paikan mihin heidän oli pyrittävä.

Tuskin he tätä suuntaa olivat seuranneet parisataa askelta, kun metsä

harveni. Siinä kohdassa oli joko järvi tahi aukea maanpaikka ja

rotevasti tunkeutuivat he eteenpäin päästäkseen, tälle paikalle.

Kau'an ei tarvittu viipyäkään; maa yleni pieneksi kunnaaksi, tässä

loppui metsä ja samalla myös melkein kaikenlainen kasvullisuuskin.

Ainoastaan niukka heinän kasvu näkyi maassa, joka oli keltaista

kuivaa savea, mistä siellä täällä samanvärisiä hiekkakivenlohkareita

yksitoikkoisesti pistäytyi esille. Kokonaisuudessaan oli näkyala sangen

surkea ja tienoo näytti tarjoovan kaikkea muuta, vaan ei vettä.

Siirtolaisen elämän vaiheet; Haaksirikon jälkeen · 第 3 / 7 段