pojat. Silloin ne ahdistelevat pesäänsä läheneviä ihmisiä ei
ainoastaan päivällä, vaan myös yöllä, jota ne muutoin eivät tee;
sillä tavallisesti on käärme silloin vaarallinen, kun sen päälle
polkasee. Eräänä päivänä istuin muutaman ystävän seurassa tupakoiden
vanhalla kannolla ja tietämättä muusta katselin kangastusta, joka
lämpiminä kuukausina usein näkyy Austraaliassa ja muuttaa sen suuret
heinä-aukot äärettömiksi vesiksi. Silloin äkkiarvaamatta kuului
vähäinen rätinä takanamme ja samassa mateli käärme kumppalini jalan
yli piiloon. Pelästyksellä huusi toverini: "minä olen purtu", veti
saappaan jalastaan ja silloin näimme iholla veritipan, näyttäen paikan,
mihin käärmeen hampaat olivat sattuneet. Päättäväisesti leikkasi hän
veitsellään haavan ympäriltä lihan ja niin kiiruhdimme likimäiseen
taloon, jossa haava suolavedellä pestiin ja sidottiin. Paitsi vähäistä
turvottamista pääsikin ystäväni siitä vaarallisemmitta seurauksitta.
Haavan leikkaaminen on aina paras keino, vaan hyvä on haavan
imeminenkin, jota alkuasujamet tekevät suurella taidolla.
Austraalia on hyvin linturikas ja näitä löytääkin kauneimmilla
höyhenillä; papukaijoja on pieniä ja suuria, viheriäisiä, sinisiä
ja punaisia ynnä monen muun laisia. Valkoiset, kirjavat ja mustat
kakadu't ovat hyvin yleisiä ja tekevät suurta vahinkoa vehnäpelloilla,
että maamiehen leikkuu-aikana täytyy panna vartiat lintulaumoja
säikyttämään. Näitä paitsi on variksia, korppikotkia ja monenlaatuisia
kotkia; omituisimpia eläimiä on Austraalian kamelikurki Emu eli Emiu,
jonka höyhenet ovat pitkien ja paksujen karvojen kaltaisia.
Myöskin on täällä muutamia laululintuja, joista erittäin mainittakoon
harakkain sukuun kuuluva Makpai. Sen laulu on kuitenki yksitoikkoinen,
suruluonteinen ja ei likimainkaan kestä verrata meidän maan
laululintuihin. Olen ollut Darling-joen varsilla ja niillä tienoin,
missä tämä lintulaji asuskelee, vaan en kuitenkaan siellä kuullut
paljon linnunlaulua tahi nähnyt näitä laulajoita suuressa määrässä.
Päinvastoin Austraaliassa paljon kaivataan laululintuja, jonka vuoksi
uskon, että se, joka asiasta on toisin väittänyt, on erehtynyt.
Gummipuut, jotka toisinaan kasvavat hyvinkin korkeiksi ja paksuiksi,
täyttävät enimmiten Austraalian metsät. Näitä paitsi on vielä kauniita
havu- ja lehti-puita.
Ihmisen ravinnoksi kelpaavia hedelmiä ja kasvia on sisimäisessä
Austraaliassa vähän tahi ei ollenkaan; vaan siellä kuitenki sangen
hyvästi menestyvät kaikki etelä- ja lämpimäin-maiden kasvit, jos
niitä viljellään. Tarvitseisi vaan ihmisen ahkeruutta muuttamaan nämä
autiot aromaat kasvaviksi pelloiksi ja puutarhoiksi ynnä saamaan
elatusta miljonille ihmisille. Tehdyt pumpuli-istutukset menestyvät
hyvin; kun Cactus-kasvia hoitaa, tulee se pienen huoneen korkuiseksi
ja Adelaide'n, Melbourne'n ja Sydney'n kasvitarhoissa loistavat
ruohokasvit ja puut semmoisella kauneudella, jota ainoastaan kuumassa
ilmavyöhykkeessä voi nähdä. Sydney'n kasvitarha, jota usein kävin
katsomassa, on jo asemansakin puolesta ihanin. Tämä on rakennettu
merenlahden ympäröimälle kukkulalle ja täällä saapi bambu-ruokoin ja
palmupuiden siimeksessä istua kuuman ilma-alan loistoisain kukkasten
ja yrttien keskellä. Edessään näkee kaikenlaisia ja kaikkein kansain
laivoja pienestä höyrypaatista, joka vie matkustajiansa yhdestä
kaupungin-osasta toiseen, aina komeihin sotalaivoihin ja kalliilla
tavaralla lastattuihin kauppalaivoihin saakka tulevan ja menevän
ja paitsi tätä taulua näkee viehättävästi vaihtelehtavan aaltoavat
vehnäpellot ja viheriät viinamäet takana näkyväin korkeiden, sinisten
jättiläisvuorten kanssa. Toisella puolella näkyy iso, raivoava
valtameri, jonka vaahtopäät laineet vyöryvät siksi, kun voimattomina
murtuvat vanhoihin, arvoisiin kallioseiniin. Tällä kauniilla paikalla
kokoutuu sivistynyt maailma, täällä tapaa herrasmies työntekiän,
valko-ihoinen musta-ihoisen ja kukin virkistää itseään päivän kuorman
ja helteen perästä raittiilla meri-ilmalla ja tropiiki-maailman
balsami-lemulla. Isolla, sitä varten määrätyllä kentällä, kellahtelee
terveitä ja iloisia lapsia ympäri täysikasvaneiden katsannon alla;
vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, valko- ja väri-ihoiset, kaikki
iloitsevat elämästänsä. Silloin unohtuvat silmänräpäydeksi kaikki surut
ja ikävät muistot, silloin saapi esima'un paratiisin iloista.
Austraalian alku-asukkaat elävät suvuttain ja harvoin enemmän kuin
kymmenen henkeä yhdessä. He ovat enimmiten laiskoina, vetelehtävät
paikasta toiseen ja kerjäävät. Elämän-vaatimuksensa ovat pienet;
sisämaissa ollessa käyttävät he joko vähän tahi ei ollenkaan vaatteita,
vaan silloin heidän pitää olla puettuina vaatteisin, kun lähenevät
eurooppalaisia uudisasutuksia. Senvuoksi saavatkin vuosittain
kuningatar Viktorian syntymäpäivänä villapeitteitä ja vaatteita
lahjaksi.
He syövät käärmeitä, matoja, yrttiä ja juuria; kuitenkaan eivät he
hyleksi leipää, lihaa eivätkä teevettäkään, ja oleksivat sentähden
mielellään lammasmoisioin ja karjataloin läheisyydessä. Siellä ovat he
suureksi hyödyksi. Heitä käytetään villikarjan pyytämiseen, eksyneiden
lampaiden etsimiseen kuin myös liehtareiksi tuntemattomissa erämaissa.
Samoin kuin kaikilla villikansoilla, ei näidenkään vaimoilla ole
mikään kadehdittava osa. Heidän ei ainoastaan täydy toimittaa kaikki
työt, vaan myös vaeltaessa kantaa suurin osa aseista, pikku lapset
ja koiran-penikat selässä riippuvassa pussissa. Mies harvoin kantaa
muuta kuin keihäänsä, nuijansa ja sotakirveensä, jotka aseet hän
tarvitsee kenguru- ja opossum-eläimiä pyytäessään. Luonteeltaan ovat
he enimmiten säveitä ja rauhaisia, vaan ärsytettyä tulevat hyvinki
vaarallisiksi. Rikotun lupauksen he usein kostavat vielä vuosienkin
kuluttua ja minulle itselleni antoi vanha alku-asukas sen neuvon, etten
konsaan pitäisi antaa mustan miehen käydä tahi ratsastaa takanani, vaan
aina pitää häntä edessäni; "sillä", sanoi hän, "jos musta mies näkee
valko-ihoisen edessänsä, niin tulee Devil-Devil (paha henki) mustan
miehen päähän ja silloin tappaa hän valkean miehen."
Austraalian alku-asukkaiden uskonnonkäsitys on hyvin himmeä ja
taika-uskoinen. Kristinoppi on tähän saakka tehnyt melkein näkymättömiä
hedelmiä heidän seassaan, johon sekin suurena syynä lienee, että on
vaikea totuttaa heitä järjestykselliseen elämäntapaan. Sairasten
ja viheliäiden lasten kanssa he menettelevät raa'asti, siten että
rutistavat ne kuoliaaksi, jota vastoin he kunnioittavat iäkkäitä.
Kuolemantapauksissa he hirveästi ulvoavat, ripustaen tulirovion yli
ruumiin, josta kokoovat rasvaa ja hierovat sillä itseään.
Samassa määrässä, kuin sivistys tunkeutuu Austraalian alku-asukasten
sekaan ja niiden aloille, kuolevat he valkoihmisten tuomain tautien
kautta tahi vetäytyvät yhä enemmän maan sisälle. Pidetään varmana,
ettei se aika, jolloin papuas-suku tykkänään on hävinnyt maan piiriltä,
ole peräti kaukana.
Onnellinen se, joka kotimaallaan saapi elatuksensa, joka levossa
ja rauhassa siellä taitaa nauttia jokapäiväistä leipäänsä. Hän
menettelisi peräti tyhmästi, jos hän syyttä pakotta hylkäisi sen ja
onnen kaupalla kaikenmoisten vastuksien alla tahtoisi hankkia itselleen
uuden. Eivät kaikki kuitenkaan ole niin onnellisia, että voisivat,
hankkia toimeentulonsa kotimaallaan ja viisaudessaan on Luoja niin
määrännyt, että kaukaisemmatkin ihmisköyhät maat tulisivat asutuiksi ja
viljellyiksi.
Tällä lopetan kertomukseni vaiheistani Austraaliassa. Sikäli kuin
kokemuksesta tätä maata tunnen, tahdon vaan lisätä tämän maan,
vaikka siitä on paljon kirjoitettu, kuitenkin vielä olevan sangen
tuntemattoman; se tarjoaa rikkainta ja viehättävintä vaihtelevaisuutta
niin hyvin luonnontutkialle kuin yleiseen tiedemiehelle samoin kuin
tavalliselle matkustajalle, joka vaan huvikseen kiertelee ympäri maata.
II.
HAAKSIRIKON JÄLKEEN
Kirj. Friedrich Gerstäcker
ENSIMÄINEN LUKU.
Parkaasi.
Katteini Oilytt'in kuljettama englantilainen laiva Boreas, määrätty
Sydney'stä Austraaliassa Kalkuttaan, oli purjehtinut pohjaiseen,
voidakseen päästä lyhempää tietä Torres-salmen kautta. Siten jäi tosin
pitkä matka Austraalian mannermaan ympäri pois, vaan sen sijaan täytyi
purjehtia hyvinkin vaarallisen Barrier-Reefs-nimisen kulkuväylän läpi;
niin tapahtui, että laiva äkki-arvaamatta päivän koitteessa, rajun
itätuulen myrskytessä, oli tullut niin lähelle kalliosärkkiä, ettei
mitenkään enää voinut selvitä niistä.
Katteini Oilytt oli kunnollinen merimies, vaan hänellä oli suuri vika:
hän nautti liiallisesti väkeviä juomia ja oli silloin kova ja tunnoton
laivansa väelle, joka sentähden ei rakastanutkaan häntä. Kaikki olivat
jo kerran karanneetkin hänen tyköänsä Sydney'ssä; vaan lupaamien
palkintojen kautta sai hän heidän takaisin ja nyt vasta heillä olikin
oikein vaikea olo laivalla.
Yhteinen hengenvaara kysymyksessä olevassa tilaisuudessa esti kuitenkin
nurinan, joka oli ilmestymäisillään häntä kohtaan. Kuolema silmäinsä
edessä, tekivät merimiehet työtä; sillä jos myrsky heidät lähätäisi
aärimäisiä luotoja vasten, olisi laiva mennyt pirstaleiksi ja silloin
taas ei kukaan siinä oleva ihminen olisi pelastunut aaltojen kuohusta.
Katteini tiesi tämän myöskin. Laivansa oli auttamattomasti hukassa,
vaan kun se vieri kallioita vasten, huomasi hän aukon koralli-särkkien
välissä ja hurjalla uskaliaisuudella käänsi hän onnettoman laivansa
keula-laidan raivoavaan hyrskyyn. Hänelle onnistuikin päästä aalloilta
suojaan, vaan Boreas luonnollisesti tarttui karille ja jo ensimäisellä
töyttäyksellä, jonka laiva sai, kaatuivat sen mastot veteen.
Laiva oli siis kärsinyt haaksirikon, vaan sitä ei enää tavanneet
vyöryävät aallot, koska äärimäiset korallisärkät, joiden takana
rikkoutunut laiva oli, eroittivat kuohuavan veden tyynemmästä.
Ulkopuolella särkkiä sai tuulla kuinka hyvänsä; täällä sisäpuolella
taisi myrsky korkeintaan karehtia veden pinnan, vaan ei koskaan
tehdä sitä kuohuvaksi aalloksi ja koska oli kylliksi tilaa laskea
vene vesille, taisi varmasti päättää vaaratta voida soutaa jollekin
Itä-Intian saarista.
Katteinin käytös oli herättänyt vihaa kaikissa. Tavallinen kuuliaisuus
esti tosin laivamiehiä häntä suorastaan vahingoittamasta, sillä hän oli
kuitenkin heidän katteininsa, jota tuli totella; vaan väki ei myöskään
aikonut peräti kauan kärsiä hänen ilkeyttänsä.
Erästä laivanväestä, saksalainen Hanso, joksi häntä kutsuttiin, piti
turhanpäiväisestä rangaistaman juuri silloin, kun myrsky alkoi.
Laivan haaksirikko oli vapauttanut hänet rangaistuksesta ja katteini
Oilytt tahtoi nyt, saadakseen aikomustaan panna toimeen, heittää
hänet laivaraakille, vaikka ensimäinenkin perämies väitti vastaan.
Laivamiehet olivat kuitenkin jo väsyneet hänen julmuudelleen ja
selittivät konrahtinsa Boreas-laivan kanssa haaksirikon kautta
rikkoutuneen ja että kullakin oli oikeus pelastaa henkensä miten
parhaiten taisi. Kolme heistä, englantilainen Bill ja kaksi
ranskalaista Jean ja Francois ottivat sentähden pienen paatin
halttuunsa, koska katteini itseään varten oli laskenut parkassin
veteen. Katteini raivosi vimmastuneena tästä teosta; vaan hän oli
jo kadottanut valtansa ja kun oli aluksineen näkyvistä, läksi vene
soutamaan jälkeenjääneen väen kanssa.
Parkaasi jatkoi matkaansa niin pian kuin mahdollista. Tuuli oli
hiljennyt päivän koitteessa — eli oikeastaan kohta sen jälkeen, kun
laiva oli törmännyt särkille — ja tarpeeksi vahva itätuuli täytti
parkaasin purjeet.
Tässä venheessä, oli yhdeksän henkeä: katteini Oilytt, ensimäinen
perämiehensä Black, toinen perämies Ovens, laivan tavaran-hoitaja,
kokki, neekeri, jota laivamiehet kutsuivat "tohtoriksi" ja kirvesmies
ynnä kolme englantilaista laivamiestä, Jack, Bob ja Jim. Mate, joksi
englantilaisten laivain ensimäistä perämiestä kutsutaan, piti perää,
toinen hoiti purjetta ja katteini laskeutui vuoteelle, jonka oli
tehnyt mukaan ottamasta matrassistaan. Vihastuneena viime kohtauksesta
laivalla, katseli hän eteensä rypistetyin kulmakarvoin ja naukkasi aina
— useammin kuin olisi ollut tarpeen — viinaputelista, joka oli asetettu
venheen laidan ja matrassin väliin, ettei kaatuisi.
Blackilla oli täysi työ perän pidossa, sillä he eivät vielä
likimainkaan olleet Torressalmen varsinaisessa kulkuväylässä, vaan
eräässä siitä eroavista kanavoista, joissa korallisärkät kaikkialla
kohoavat, heittäen usein vaan sangen kaitoja kulkupaikkoja, joiden
läpi parkaasi tuskin saattoi tunkeutua. Sitä paitsi oli perämiehelle
haittana iso purje. Ei siis voinut ajatellakaan laskea määrättyyn
suuntaan, vaan saatiin ainoastaan kiertää eteen sattuvia esteitä ja
sentähden laivamies Bob määrättiin kokkaan, voidakseen ilmoittaa
perämiehelle jokaisen uuden vaaran.
Ei sittenkään voitu niitä kiertää. Kaksi kertaa ajoivat kiini ja toisen
kerran niin lujaan kahden korallisärkän väliin, että melkein tunti
kului, ennenkuin pääsivät irti. Ankaran työn perästä saivat venheen
luodolta ja jatkoivat matkaa.
Mukaan-otetun kartan jälkeen löytyi Torres-salmessa kolme isoa kanavaa,
joista pohjaisin oli syvin, keskimäinen varmin ja eteläisin suorin.
Venheelle olivat kaikki kolme yhtä varmoja, sillä kylliksi syvää vettä
löysivät kaikkialla; vaan Black ehdoitteli seuraamaan sitä, jossa
olivat ja joka hänen mielestään oli keskimäinen; sillä hänen laskujensa
mukaan oltiin ainakin tähän tultu.
Katteini Oilytt'istä ei ollut venheessä olo hauskaa ja toivoikin
sentähden niin pian kuin mahdollista päästä johonkin intialaiseen
satamaan, sillä semmoista ei nyt enää ollut Austraalian pohjaisella
rantamaalla, sitte kun Englantilaiset olivat hylänneet sen ainoan,
joka heillä oli Karpentaarin-lahdessa. Hän siis ykspäisesti vaati
purjehtimista etelään. Kun juuri näkivät edessään kaidan, viheriöillä
pensaskasveilla kukoistavan saaren, käskettiin siis toinen perämies
hellittämään purjenuoraa ja jättämään edessä olevan santakarin oikealle
kädelle.
Koska oli jotenkin yhdentekevä, mitä kulkuväylää seuraisivat, koska
kaikki veivät Intian valtamereen, ei Mate inttänyt vastaan; ja nyt
kääntyi venhe kaakkoiseen suuntaan, joka vei heidät leveään kanavaan,
jossa kululleen ei mitään estettä näkynyt olevan.
Kartan jälkeen päättäen olivat he Austraalian pohjaisimman nokan, Kap
Yorkin, kohdalla ja he luulivatkin tuntevansa sen etelässä. Ainakin
näkyi pitkä maajuorma, vaan sen yli näytti ikäänkuin sumu leijuilevan;
auringonlaskun aikana päättivät sitä paitsi heittää purtensa ankkuriin
ja nousta maalle jollekin ympärillä olevista hietasaarista, koska sen
perästä olisi mahdoton varoittaa itseään veden alla ehkä väjyvistä
korallikarista. He laskivat siis eräälle likeiselle saarelle, jolla
rannalla kasvavista pensaista edes saattoi tehdä valkean ja siten
saada teeveden tai groggin kanssa lämmintä ruokaa. Myöskin taisi
paremmin maata lämpimällä hiekalla kuin venheessä, jossa ei edes saanut
ojentaakaan itseään kunnollisesti.
Seuraavana aamuna herätessään näkivät venheensä olevan korkealla
kuivalla hiekkarannalla. He olivat unhottaneet nousuveden aikana
hinata vesille venhettänsä, joka siis oli jäänyt kiini. Muuta neuvoa
ei ollut kuin kärsivällisesti odottaa tulvavettä; sillä olisi ollut
vaikea, ehkäpä mahdotonkin kulettaa tyhjääkin venettä hiekassa,
saatikka nyt, kun se oli lastissaan. Ja mikä vahinko odotuksesta olisi
voinut ollakaan? Ruokavarat ja vesi riittivät ainakin kymmeneksi tahi
kahdeksitoista päiväksi, viiniä ja paloviinaa oli kyllin neljäksi
viikoksi; viimisten vaivuin perästä odottivat he lyhyttä lepoa.
Nousuveden aikana pääsivät taas irti ja taisivat jatkaa matkaansa; jo
samana iltana rupesi hiljainen tuuli puhaltamaan, että edes pääsivät
mannermaan näkyviin. Katteinin käskystä laskivat nyt maan rantaa
pitkin, vaan kuitenkin niin kaukana siitä, ettei heitä voisi häiritä
mustat alkuasukkaat, jotka ehkä kuljeskelivat pitkin rantaa.
Jos ilma olisi ollut uhkaava, olisi katteinin varovaisuus, aukinaisella
venheellä pysytellä niin paljon kuin mahdollista lähellä maata, silloin
ollut oikeutettu; sillä hätätilassa olisi siten jonkun niemen takana
voinut odottaa myrskyn lakkaamista. Vaan nyt oli taivas kirkas ja
sininen, tuuli oli tuskin tavallinenkaan purjeviuhka ja Mate puistikin
tyytymätönnä päätään, tahtoen jättää rantamaan ja laskea suoraan
pohjaiseen, jossa toivoi tapaavansa jonkun laivan. Katteini Oilytt
ei kuitenkaan antanut perää, vaan pakoitti laskemaan viistoon pitkin
Karpentaarialahta, saadakseen vielä kerran tarkastaa maata ja sitte
purjehtia rantaa kohden.
Kuitenkin täytyi heidän kolme päivää risteillä lahdessa, menemättä
yöksi maalle; merikorttien jälkeen eivät he tässä tarvinneet peljätä
luotoja yhtävähän kuin santakariakaan; näkyviin tuli Kap Arnheim'in
niemi ja tätä kohden he laskivat. Suunta oli heillä oikea; vaan kun
eivät hiukkaakaan tunteneet merenvirioja näissä vesissä, olivat he
luultavasti purjehtineet liian paljon etelään, koska tulivat itse
lahteen; sillä neljännellä vuorokaudella Torres-salmesta lähdettyä,
keksivät he vasten luuloaan maata oikealla kädellä, kun sitä olisi
pitänyt nähdä vasemmalla. Katteini Oilytt sanoi sen olevan Wessel-saaren
ja että Austraalian pohjaisranta sen mukaan oli etelämpänä; vaan
kun jonkun ajan laskivat samaan suuntaan, keksivät, ettei edessään
ollutkaan pieni saari, vaan oli se enemmän mannermaan näköinen ja
katteini Oilytt seurasi lopullisesti tällä kertaa perämiehen neuvoa
luuvata ylemmäksi ja jättää saari tahi mannermaa — mikä se saattoi olla
— alihankaan.
Pian tulikin selväksi Matella olleen oikein, sillä puolipäivään saakka
purjehtivat rantaa pitkin lännessä löytämättä kulkuväylää ja kun kello
12 tarkastivat asemaansa, keksivät olevansa viisi tahi kuusi englannin
penikulmaa alempana varsinaista niemen-nenää.
Siten oli heiltä mennyt hukkaan paljo aikaa ja pahin seikka oli, kun
paahtavassa kuumuudessa olivat vähentäneet vesivarojansa enemmän
kuin olisi pitänyt. Katteini joi lakkaamatta ja vähien vesivarojen
järjellinen jakaminen tuli senkautta mahdottomaksi; sillä silloin ei
voinut väkeäkään kieltää juomasta niin usein kun heitä janotti, koska
haaksirikon jälkeen vesivarat olivat kaikkien yhteinen omaisuus.
Tämän lisäksi tuli vielä, että tuuli hiljeni ja töin tuskin täytti
purjeet. Jos näin hirmuisessa kuumuudessa meri olisi tyyntynyt, saivat
silloin odottaa surullista aikaa. Toinen vähemmän miellyttävä keksintö
oli, kun merenvirta oli heille vastainen, jota seikkaa eivät voineet
keksiä aukealla vedellä. Vaan mitä enemmän lähenivät rantaa, sitä
selvemmin huomasivat tuskin pääsevänsä paikalta. Vaan kuinka saattoi
käydäkään jos airoilla olisivat pahoitetut kuljettamaan raskasta
parkaasia?
Katteini Oilytt ei tästä näkynyt piittaavan; — eihän hän tarvinnut
soutaa, koska se oli laivamiesten tointa ja tavaran-hoitaja vieressään,
jonka täytyi hänelle sekoittaa groggi-lasin toisensa perään, makasi hän
toiset puolet aikoja.
Viimein pääsivät he iltapuoleen lahden luoteiselle niemekkeelle;
vaan juuri se, jota Black pelkäsi, tapahtui: tuuli hiljeni tykkänään
ja vasta pari tuntia auringonlaskun jälkeen puhalsi heikko, tuskin
huomattava viuhka, jonka avulla he nyt niemekkeesen kulkevassa
merenvirrassa, hitaasti purjehtivat rantaan päin. Vaan tämäkin viuhka
herkesi tuulemasta aamupuolella ja vesi näytti, kun aurinko viimeinki
nousi, liikkumatonna sulatetulta lyijyltä — ja yhtä kuuma oli ympärillä
oleva ilmakin.
Kun ei muuten voitu päästä, eteenpäin, täytyi miesten tarttua airoihin
ja erittäinkin laiska tavaran-hoitaja päästi monta huokausta, kun
ryhtyi tähän hänelle outoon työhön, joka oli kaksinkerroin vaikeampi
tässä kuumuudessa. Ja kuinka hirmuisen hitaasti saivat venheen sittekin
kulkemaan? Laivamiehet, jotka eivät tunteneet sen maan laatua, jonka
metsäisiä rantoja pitkin kulkivat, katselivat sitä halukkailla
silmillä. Siellä olisi ollut suloisia katvepaikkoja, metsässä
luultavasti myös lähteitä raittiilla, kylmällä vedellä, jolla voisivat
virkistää itseään; ja toiselta puolen, eihän se tehnyt asiassa mitään,
jos Itä-intian saarille jouduttaisiin päivää ennemmin tai myöhemmin!
Katteinilla lienee ollut samanlaiset ajatukset. Hän oli herännyt ja,
istuen matrassillaan, katseli metsäisiä rantoja. Vaan luultavasti hän
ei vielä selvään nähnyt; silmänsä taisivat haristaa. Hän pisti siis
kätensä laidan yli veteen ja pesi ensin silmänsä merivedellä, sitte
kasteli myös päätä ja otsaa, joita vaivasi polttava kuumuus. Vanhasta
tottumuksesta katseli hän purjetta, taivasta ja taivaanrantaa; vaan
purje riippui velttona mastossa, taivaalla ei näkynyt pilvenhetaletta,
taivaanrannalla ei purjetta eikä maata, jos ei kysymykseen ota paria
pientä ja vaaleata hietasaarta, jotka olivat vastapäätä niemennenää.
"Kuulkaapa Black", sanoi katteini koottua ajatuksensa, "tässä on
kirottava kuumuus; millä kannalla ovat vesivaramme?"
"Hyvin huonolla, katteini", vastasi kysytty, joka yöllä samasta asiasta
oli neuvotellut toisen perämiehen kanssa, "viimeisinä päivinä olemme
juoneet liian paljon ja kun emme tiedä, kuinka kauan tässä paatissa
täydymme olla merellä, ei tästä päivästä saakka kukaan saa osakseen
enemmän kuin puolen tuoppia."
"Kirottu seikka", murisi katteini, "sekö vielä puuttui. Käskinhän
kuitenkin sen puupään, tavaran-hoitajan laskemaan venheesen vettä niin
paljon kuin mahdollista."
"Vettä olikin runsaasti", sanoi Black; "vaan ensimäisinä päivinä oikein
kilvalla koiteltiin vähentää sitä, se täytyy kuitenkin lakata, jos emme
kaikki tahdo kuolla janoon."
Katteini ei vastannut heti, vaan katsoi kauan aikaa hiljaa ja
tyytymätönnä eteensä.
"Kun ei laivojakaan tule näkyviin", sanoi hän lopullisesti, "auttamaan
meitä tästä kurjasta paikasta".
"Tämmöisellä tyynellä", sanoi perämies, "ovat hekin paikoillaan ja
sitä paitsi emme ole laivain kulkutielläkään. Jos te, katteini Oilytt,
olisitte seuranneet minun neuvoani ja antaneet laskea pohjaiseen,
niin olisimme varmaan voineet kohdata jonkun, sillä, niinkuin itsekin
tiedätte, lähti jälestämme Sydneystä muutamia laivoja kulkemaan samaa
tietä kuin mekin. Vaan tänne tuskin kukaan tullee ja mitä ennemmin siis
käännymme pohjaiseen, sitä parempi."
Laivamiehet jatkoivat hitaasti soutuaan; kirvesmies rupesi
tavaran-hoitajan sijaan, koska katteini huusi tätä. He olivat
risteilleet pienen Arnheimin lahden yli ja lähenivät taas maata, joka
siellä täällä kohotti metsäisiä rantakunnahiaan.
"Emmekö laske pohjaiseen, katteini Oilytt?” kysyi taaskin Black.
"Katsokaamme ensin minkä muotoinen maa on", sanoi katteini, "Meneehän
siellä edes jossakin vettä. Edessämme oleva lähin saari on Timor ja
sinne lienee ainakin yhdeksänkymmentä penikulmaa tästä. Jos laivaa emme
tapaa, olemme varmaan kuoleman omat”.
"Vaan näillä mailla emme löydä vettä niin märkääkään, katteini, siitä
voitte olla täydellisesti vakuutettu", sanoi Black, "pari päivää ennen
lähtöämme Sydneystä puhuttelin erästä maanmiestäni, joka oli oleskellut
vuoden Karpentaaria-siirtokunnassa. Se on surkuteltava maa, jossa
ei ole muuta kuin hietaa ja suolaa. Sitä paitsi emme rohkene edetä
rannalta, sillä täällä ympärillä vetelehtää joukko mustia ihmisiä,
joiden pariin en ainakaan minä tahtoisi tulla."
Eikös muassamme ole pyssyjä ja ampumavaroja?⁴⁴ tuumasi katteini.
"Pelkäättekö ehkä tätä mustaa roistoväkeä?"
”Peljätä heitä”, sanoi perämies ylenkatseella. "En tarvitse heitä
peljätä, vaan en tahdo myöskään turhan-päiten juosta vastaansa. En
myöskään ole erittäin kätevä maalla; niinkauan kun minulla on sininen
vesi allani, olen kuin kotonani, vaan pensasten ja puiden kanssa
ei minulla ole mitään tekemistä. Seuratkaa ainoastaan tällä kertaa
neuvoani, herra katteini. Saatte nähdä, että kohtaamme jonkun laivan,
ja ulompana merellä saamme enemmän tuultakin. Eihän näin kuuman maan
läheisyydessä mitään ilmanvetoa voi syntyä, jos ei jolloinkulloin
tuulen puuska mereltä sitä vaikuta, ja", liitti hän matalammalla
äänellä, "miehet kohta väsyvät soudusta. Tämmöisellä kuumuudella onkin
se vaikeata työtä."