SIIRTOLAISEN ELÄMÄN VAIHEET; HAAKSIRIKON JÄLKEEN
Kaksi kertomusta Austraaliasta
Kertonut
KARL LISTNER ja FRIEDRICH GERSTÄCKER
Suomensi A. R—st
Jyväskylässä,
Weilin ja Göös’in kirjapainossa ja kustantama,
1875.
SISÄLLYS:
I. Siirtolaisen elämän vaiheet
II. haaksirikon jälkeen
1. Parkaasi.
2. Raittiin veden etsiminen.
3. Tappelu villien kanssa.
4. Venheen vartiat.
5. Partiokunta.
I.
SIIRTOLAISEN ELÄMÄN VAIHEET
Kirj. Kaarle Listner
Lokakuun 19 p. 1857 laski laiva Ohio Bremenin rannasta väljemmälle
vedelle ankkuriin. Siinä oli 150 matkustajaa, suurimmaksi osaksi
nuorta väkeä, jotka olivat keräytyneet ympäri Saksanmaata, voidakseen
kaukaisessa Austraaliassa hankkia itselleen kodon ja koetella onneansa.
Laivaväkeä oli 18 henkeä, lastina oli suurimmaksi osaksi viiniä,
väkeviä juomia ynnä sikaria ja oli laiva määrätty menemään Adelaide'n
kaupunkiin etelä-Austraaliassa. Katteini, pöyhkeä, mutta kunnollinen
merimies, tuli laivaan, luki meidän nimemme, tarkasti laivansa miehet
ja kaski pitämään kaikki varuilla, koska laiva nousuveden tultua
lähtisi purjehtimaan.
Tämä oli meille kaikille tärkeä hetki. Edessämme oli vanha rakas
isänmaamme, josta meidän nyt piti erota. Laskeva aurinko kultasi vielä
kerran, ehkäpä meidän nähden viimisen kerran, sen kukkulat ja vuoret,
laaksoihin laskeutuivat hämärän varjot ja hitaasti ilmestyivät tähdet
taivaalle, nekin ikäänkuin hymyillyksensä meille viimisen surullisen
jäähyväisensä. Laiva pyöri ankkurinsa ympäri ja ainoastaan veden
loriseminen ja laivavahdin askeleet kannella häiritsivät hiljaisuutta
tänä iltana, joka meille oli viimeinen vanhassa isänmaassamme.
Edessämme oli neljä tuhatta maantieteellistä penikulmaa, jotka meidän
oli kulottava ja tänä jäähyväishetkenä lähetti moni rukouksen Hänelle,
jonka kädessä onnemme ja onnettomuutemme, elämämme ja kuolemamme olivat.
Ennen päivän koittoa seuraavana aamuna nostettiin ankkuri. Sitä
tehdessä lauloivat merimiehet iloisen laulun, myötätuuli täytti
purjeet ja upea kuin joutsen kulki laiva Weser-virtaa myöten alas
vaaleanvihreään, vahtoisaan Pohjanmereen. Kiikarilla voi vielä nähdä
maata, joka kohta kuitenki katosi näkymättömiin.
Merta kulkevien pahin vaiva meritauti alkaa samalla kun laivakin
rupeaa heilumaan ja ilmoittaikse päänkivistyksellä, tuimeltamisella
ja oksennuksella. Harvaan matkustajaan tämä tauti on tarttumatta ja
useammat sairastavat sitä monta viikkoa, siksi kun ruumis tottuu laivan
keinumiseen; kuitenki oli meillä laivassa matkustajia, erittäinki
naisia, joita tauti koko matkan vaivasi. Tätä vastaan ei ole mitään
parannuskeinoa ja paras aina on niin paljon kuin mahdollista liikkua
kannella kuin myös peseytyä merivedellä ynnä juoda sitä, ja on se keino
tehnyt minulle ja monelle muulle paljo hyötyä.
Laivassa saatava ruoka ei tyydytä ja erittäinki ei meistä tahtoneet
maistaa ne kovat korput, nimeltä "ankkuripuut", joita kävi syöminen
ainoastaan siten, että ne vedessä liotettiin. Muuta keinoa ei
kuitenkaan ole, kuin mukautua tähän, josta Humboldt'kin jo sanoo: "Se,
joka polun tai maantien puutteessa täytyy meritse matkustaa, ei saa
valittaa sen vastuksia ja vaivaloisuuksia."
Merimatkustuksen yksitoikkoisuus ja ikävyys tulee erittäin tuntuvaksi
ja usein tuskalliseksikin, kun kova ilma tahi tyyni tulee. Tyvenellä
ilmalla on tasainen meri ison peilin kalttainen, laiva pysyy
paikallaan, purjeet riippuvat velttoina mastoissa ja tämä paikalla
pysyminen nulostuttaa mielen. Mutta toisenlaiseksi muuttuu laivamiesten
ja matkustajain luonto, kun tuuli puhaltaa purjeisin, laiva kulkee
kolme tahi neljä penikulmaa tunnissa, kun vesi vaahtoaa kokassa ja
se vako, jonka laiva kyntää suolaiseen aaltoon, kirkkaalla näkyy
penikulman pitkältä.
Matkustajain askaroimisella tällä pitkällä matkalla oli ainoastaan
tarkoituksena lyhentää aikaa ja poistaa ikävää. Luettiin, soitettiin ja
tarkastettiin vesilintuja, jotka kiertelivät laivan ympäri; suuruutensa
ja nopean lentonsa puolesta oli albatrossi erittäin merkillinen. Tämä
lintu, jota etenkin tapasimme Atlantin valtameressä, on likemmä 10
jalkaa yhdestä siivennenästä toiseen ja on erittäin huokea pyytää;
se näkyi enimmiten elävän laivasta viskatuista ruo'an jätteistä.
Me pyysimme lintua siten, että heitimme sille koukkuun kiinnitetyn
lihapalan.
Jalon näyn tarjosi aina auringon nousu ja lasku; viehättävän ihanaa
oli se päiväntasaajan alla ja tropiikien seuduilla, jossa pilvet
muodostivat kaikenmoisia muotoja ja haamuja. Erittäinki mieltä
hurmauttava oli auringon lasku.
Kun laivat kohtaavat toisiansa, tervehtivät he lippujen mastoon
vetämisellä ja likenevät toisiaan niin paljon, että puhetorven kautta
voivat keskustella. Tavallisimmat kysymykset ovat: "mistä tuletta?
mikin? mitä uutisia? mimmoinen tuuli ja ilma teillä on ollut?"
Tämmöiset ja monet muut kysymykset vastataan joko samalla tavalla tahi
merkkein kautta yhtä nopeasti kuin ne tehdäänkin.
Auringon laskettua, alkaa kummallinen näky, sillä koko merenpinta
loistaa himmeällä valolla. Syytä tähän kummalliseen ilmiöön ei
vielä varmaan tiedetä; luultavasti syntyy se lukemattomista
infusioni-eläimistä, jotka elävät meressä. Usein näyttää koko
meri juhlavalkeilla koristetuksi; miljoonia pieniä tulisoittoja
tanssii ja loikkii veden pinnalla, kalat näkyvät selvästi kirkkaan,
pyrstöntapaisen juoman läpi, jonka ne jättävät jälkeensä ja laivan
perästä näyttää jäävän tulinen tie. Kuinka suloinen onkaan semmoinen
hiljainen kuuvalo-yö katsottuna kannelta? Kuinka sopiva ylentämään
mieltä Hänen puoleensa, joka on luonut meren ja kaikki, mitä siinä on;
kuinka tarpeellinen herättämään katsojaa tutkimaan itseään ja kulunutta
elämäänsä! Uneksien katselee silmä avarata kuun valkaisemaa merta,
hartaasti kuuntelee korva vanhan päivettyneen laivamiehen kertomuksia,
ajatukset rientävät ennakolta odotettuun maahan ja lentävät takaisin
rakkaasen isänmaahan, jonka lauluja liikutetuilla, kotikipeillä
sydämillä rupeamme laulamaan.
Tähän saakka olimme saaneet iloita hyvästä tuulesta ja suloisesta
ilmasta; Europa oli takanamme ja iloisesti kiikkui laiva Atlantin
valtameren aalloilla. Ilmapuntari alkoi laskea, semmoisia vesilintuja,
joita siihen saakka emme olleet nähneet, lenteli levottomina mastojen
ympäri, vesi alkoi paisua, kaukaa kuului kolkko ulvonto ja kohina, joka
aina yltyi kovemmaksi, komppassi väänsiin neulallaan vavisten, vanhat
ja kokeneet laivamiehet etsivät myrskyvaatteensa ja katteini tarkasti
jylhänä mustia pilviä, jotka kokoontuivat ylitsemme: katseli myrskyn
enteitä!
Katteinin käskyt täytettiin nopeasti, kaikki purjeet käärittiin ja
myrskypurje, joka on niin tarpeellinen laivan ohjaamisessa, vedettiin
etumastiin. Kaksi kokeneinta laivamiestä menivät perärattaasen, sillä
se pieni ruoteli on ainoa ase tätä pelättävää väkivaltaista vihollista
vastaan; tämän hoitamisessa on laivan joko onni tahi onnettomuus, yksi
ainoa viallinen kierros vaikuttaa, että aallot heittävät laivan kumoon.
Kaikki irtonainen tavara sidottiin nuorilla kiini, kannen luukut
sulettiin ja siten järjestettyinä odotettiin lähestyvää vihollista.
Marraskuun 2 päivän aamuna oli meillä semmoinen näytelmä, jota ei
kukaan unhoita, joka sen näki. Ei mikään maalarin pensseli, ei
mikään kynä taida osapuillekaan kertoa, mitä me tänä aamuna näimme.
Myrskyn raivoaminen, kun se ulvomalla vinkuen mastien ja nuorien
välitse puserti niistä kummallisia, surullisia ääniä, aina syvimmästä
bassoäänestä vienoimpaan ilmaharpun suhinaan, valtameren möyrinä, kun
sen aallot kohosivat korkeiden vuoriharjuin kaltaisiksi ja semmoisina
ryntäsivät vastatusten ja kovalla rytinällä murtuivat hajallensa
antaaksensa tilaa toisille, laivan surkea ruske ja tutina, kun se
vapisi perustuksiinsa saakka, — kaikkea tätä ei voi sanoilla selittää
ja ainoastaan sillä, joka itse on tämmöisessä myrskyssä ollut, on
käsitys tästä jalosta luonnon ilmiöstä.
Ja silloin kun se raivokas suolainen vesi rynnisti vastaamme ja
huumaavalla pauhinalla vyöri vaikeroivan laivan yli, kun aukko aukon
perästä ilmestyi nielemään sitä, silloin näin selvästi, mikä ääretön
ero oli Jumalan ja ihmisen, Luojan ja luodun välillä, silloin tunsin
syvemmin kuin koskaan ennen tomun lapsen voimattomuuden korkean ja
kaikkivaltiaan maailman hallitsian rinnalla.
Myrsky raivosi muutamia päiviä, se vei meiltä monta purjetta ja
osan laivan laidoitusta; kun katteini seuraavana päivänä otti
keskipäiväkorkeuden, huomasi hän pelolla laivan siirtyneen 300
penikulmaa oikealta suunnaltaan.
Matkamme suloisimman osan vietimme tropiikien alla. Yhtämyötäinen
tuuli lievitti kuumuuden auringosta, joka oli pystysuoraan päällämme,
tummansininen, pilvetön taivas kuvastui mereen ja hupaista oli
senlisäksi katsella lentokaloja, jotka laumoissa kohosivat merestä
ja usein läjittäin putosivat laivan kannelle. Nämä kalat ovat sillin
kaltaisia, ehkä vähä pienempiä kuin nämä. Ilmassa käyttävät ne pitkiä
eviänsä siipinä, kuitenkin ainoastaan niin kauvan kun ne ovat märkinä.
Eväin kuivettua putoaa kala jälleen veteen.
Taivas ja sen omituisuudet saavat näiden leveysasteiden alla toisen
muodon. Muutamien minuuttien perästä, sitte kun aurinko, tummansinisenä
pallona, on painunut mereen muuttuu päivä yöksi. Hämärätä ei täällä
ole. Pohjaisella taivaan rannalla häviävät vähitellen ne vanhastaan
tutut tähtitarhat ja niiden sijaan ilmestyy uusia.
Matkaa jatkaessa oli meillä seurana hai-kalojaa ja tulimme tilaisuuteen
pyytääkin yhden semmoisen. Läskipalanen kiinnitettiin nuorassa olevaan
koukkuun ja heitettiin mereen; kala laskeusi selälleen ja nieli tämän
onnettoman syötin. Nyt tarvittiin kaikkein laivamiesten yhteiset voimat
vahvalla köydellä vetämään riiviötä kannelle. Muutaman tunnin jäykän
vastarinnan kanssa taisteltua oli kala kaikkein riemuksi laivalla ja
tehtiin ensin vahingoittumattomaksi siten, että hakattiin siltä pää ja
pyrstö. Sitten taisi kukin tyydyttää uteliaisuuttaan ja katsella petoa.
Se oli 18 jalkaa pitkä, vaan ikä, asiantuntevain laivamiesten mukaan,
ei vielä korkea. Saalista emme voineet käyttää hyödyksemme; sillä liha
ei kelpaa ravinnoksi ja traania keittää siitä ei ollut tilaa. Siis kala
hakattiin palasiksi ja heitettiin mereen.
Joulukuun 3 päivänä kulimme päiväntasaajan yli. Vanha tunnettu
tapa laivalla vaatii, että kaikki laivamiehet, jotka ensi kerran
purjehtivat päiväntasaajan yli, saavat merikasteen. Tämä omituinen
juhla on hupainen poikkeus yksitoikkoisessa laiva-elämässä ja vaikka
laivamiesten vehkeet tässä tilaisuudessa usein tuntuvat törkeiltä,
oli meille kuitenkin suuri huvitus saada nähdä ja ottaa osaa tässä
kummallisessa kasteentoimituksessa.
Kaikki kastetta toimittavat laivamiehet olivat naamoittaneet itsensä,
esitellen Ahtia ja hänen seuralaisiansa. Juhlakulussa käytyä kannen
ympäri, jolloin vanhan savutorven ja muiden kummallisten koneiden
avulla tarkastettiin aurinkoa, kokoonnuttiin keskellä laivaa olevan
vedellä täytetyn ammeen ympäri; tämän yli oli pantu lauta, jolle
kastettava istutettiin. Nyt alkoi tutkinto. "Kuinka kauan tarvitsisit
aikaa, purjehtiaksesi maan ympäri?" kysyi Ahti ja samalla kun kysytty
aukaisi suunsa vastatuksensa, pyyhki yksi laivamies hänen näköänsä
liisteri-sutilla ja toinen tervasutilla. Tämä toimitus uudistettiin
niin usein, kuin mies oli tuntematon tervasta ja liisteristä. Silloin
temmastiin lauta odottamatta hänen altansa ja ympäriseisovain nauruksi
putosi hän vedellä täytettyyn astiaan. Vasta sitte kun hän oli luvannut
riittävän lunastusrahan päästettiin hän ammeesta, jolloin jonkun toisen
täytyi taas istuutua laudalle ja kärsiä sama menettelö.
Kun vasta-alkuiset laivamiehet olivat kärsineet tämän vähemmän
miellyttävän toimituksen, alkoi yleinen kaste. Mastoista kaasivat
laivamiehet äärettömät vesitulvat päällemme, kaikki kiulut ja ämpärit
olivat toimituksessa ja jokainen koetteli saada itselleen ämpärin
kaataaksensa sen suolaisen sisällön toisen päälle. Ei vaimoja eikä
lapsiakaan säästetty; useimmat antautuivat mielellään tämän kylvyn
alaisiksi, sillä vesi oli lämmintä ja lämpömittari katveessa näytti 45
pykälää Cels.
Kun laivamiehet olivat saaneet veronsa matkustajilta ja siten
voittaneet oikean tarkoituksensa kasteella, laulettiin, soitettiin ja
tanssittiin, katteini piti huolta tarpeellisista juomista ja siten
kului päivä iloisesti. Iltapuoleen heitettiin mereen Ahdin kunniaksi
palava pikitynnyri ja tällä oli merikasteen iloinen juhla loppunut.
Kun olimme lähellä Brasiiliaa, näimme hätälipulla varustetun laivan. Se
laski meitä kohti ja kun oli puolen penikulman päässä, irtautui siitä
vene, jolla katteini ja kuus laivanmiestä sen väestöä sousi luoksemme.
He olivat espanialaisia, jotka, tullen Etelämeren-saarista, olivat
kärsineet haaksirikon Magelhaen'in salmessa; ainoastaan kuus-viikkoisen
lakkaamattoman pumppaamisen kautta olivat estäneet laivaansa
uppoamasta. Nyt olivat suuressa hädässä, sillä merivesi oli kastellut
ja pilannut heidän ruokavaransa, niin että katteinimme mielellään
heidän pyynnöstään antoi heille verestä ruokaa. Vielä keräsimme heille
tupakkia ja sikaria, joiden puutteessa kauan olivat olleet ja näimme
sitte heidän laskevan likimäiseen satamaan Rio Janeiroon, sitte kun
sydämellisesti kiittäen olivat ottaneet meiltä jäähyväiset.
Joulun aikana purjehdimme Hyvän Toivon-niemen ympäri ja laskimme aina
56:teen eteläiseen leveysasteesen saakka voidaksemme käyttää pohjaista
myötätuulta hyväksemme. Täällä oli kylmää ja myrskyistä; kuitenki oli
meillä paljo huvittavia esineitä tarkasteltavina. Meren syvyydestä
sukelsi pinnalle valaskaloja, suihkuten vettä korkealle ilmaan,
suuri joukko niemikyyhkysiä ja vesilintuja, joista monta pyydettiin,
liiteli ympäri laivaa. Eräänä aamuna näimme kummastuksella pitkän ja
leveän veripunaisen juotin vedessä vetäytyvän idästä länteen. Kun ei
kukaan voinut selittää syytä tähän ilmiöön, laskettiin ämpäri mereen
ja vedettiin taas ylös täytettynä tällä punertavalla nesteellä.
Silloin huomattiin tähän väriin olevan syynä lukematon joukko pieniä
mato-eläimiä. Jalo oli näky-ala eteläisellä taivaan rannalla. Siellä
näkyi suuria jäävuoria, jotka paistoivat ja välkkyivät priljantin
kaltaisina auringon säteissä. Kun palaus matkallani purjehdin
Kap Hornin ympäri sain hyvin läheltä ihmetellä Etelä-jäämeren
jaloja näky-aloja, sillä 57:nen eteläisen leveysasteen kohdalla
ympäröivät jäävuoret tykkänään laivamme, joten etenki öillä olimme
vaarassa törmätä niiden kanssa yhteen. Jäävuoret, usein mahdottoman
suuret, muodostuvat jos jonkin muotoisiksi. Usein olivat vanhain
linna-jäännösten kaltaisia, varustettuina torneilla ja harjoilla,
toiset taas ovat pyramidi-maisia; mutta laivoille vaarallisimmat ovat
kuitenki pyöreät ja raskaat jääköntät, jotka joko ei ollenkaan näy tahi
ainoastaan vähän kohoavat vedestä ja joita juuri senvuoksi on vaikea
välttää.
Hyvän Toivon-niemi ja Kap Horn ovat vaarallisimpia paikkoja
meriläisille ja harvoin näiden Afrikan ja Amerikan niemien ympäri
purjehditaan ettei myrskyt raivoa, jotka ovat vaarallisemmat kulkevien
jäälohkareiden tähden.
Hupainen on havaita sitä ilma-alan muutosta, jonka huomaa
purjehtiessa puolen maapallon ympäri. Siten näin neljän kuukauden
ajalla matkatessani Melbourne'sta Lontoosen kolme talvea. Sade-aika,
Austraalian talvi, loppui silloin kun Elokuun keskipalkoilla purjehdin
Melbourne'sta, Syyskuun loppupuolella olin jäävyöhykkeessä Kap Horn'in
kohdalla ja kolmannen talven näin Joulukuussa kotitienoollani.
Pitkän ja vaivaloisen matkustuksen perästä, sitte kun olimme
purjehtineet 110 päivää, kuului vihoviimein Helmikuun 5 päivänä iloinen
huuto; "maa! maa!"
Kolumbus ei liene ollut onnellisempi, kun hän Amerikan löysi, vanki
ei taida enemmän iloita, kun hänelle äkkiarvaamatta vapauden portit
avataan, kuin minä, koska laivatykkien pauke todisti tämän iloisen
sanoman. Kaikki ryntäsivät kannelle tervehtimään ja omin silmin
näkemään sitä odotettua maata, mielihalujemme ja toivojemme päämaalia.
Alussa näytti maa vaan taivaan rannalta kohoavalta pilvellä, vaan alkoi
näkyä selvemmin, mitä lähemmäksi tultiin. Vesi muuttui aina vaalean
vihreämmäksi, kohta kulimme ensimäisen majakan sivu, ja kun ei luotsia
näkynyt, antoi katteini laskea laivan ankkuriin kauniissa lahdekkeessa
Adelaide'n lähellä. Seuraavana aamuna tuli odotettu luotsi, höyrylaiva
otti meidät peräänsä ja vai muutamassa tunnissa Port Adelaide'n
satamaan.
Englantilaiset virkamiehet tulivat kannelle myötätuotuja tavaroita
katsastamaan ja kun lopullisesti lääkäri oli tutkinut terveydentilamme
ja selittänyt sen tyydyttäväksi, sai kukin mennä mihin tahtoi.
Muutamien kumppanieni kanssa virkistettyä itseäni voimallisella
englantilaisella aamiaisella teeveden, häränpaistin ja vehnäleivän
kanssa, ajoimme rautatietä kahdeksan penikulman päässä olevaan
Adelaide'en, etelä-Austraalian pääkaupunkiin.
Vaan kuinka hirveästi huomasimmekaan pettyneiksi, kun vihriäin ja
hymyileväin niittyjen sijassa näimme auringon polttaman hietakorven!
Kuinka kukistuivatkaan kerrassaan kaikki ne tuulentuvat, joita
matkalla olimme rakentaneet, kun meille kaupungissa ilmoitettiin, että
kultakaivokset suurimmaksi osaksi olivat hylätyt ja että nyt elon
korjattua oli vaikea saada työtä, kuin myös, että suuri joukko työtöntä
väkeä kuljeskeli pitkin kaupungin katuja! Näiden ilmoitusten totuutta
täytyi meidän, vaikka vasten mieltämmekin, uskoa, sillä kaikissa
katujen nurkissa näimme joukottain työtä hakevia henkilöitä seisovan
joutilaina.
Silloin en vielä tietänyt, että vaikka kaupungissa on työvoimia
yllinkyllin, on siitä puute maan sisällä ja että useammat, vaikka
huonossakin varallisuuden tilassa ovat, ennen nauttivat mukavampaa
elämää kaupungissa kuin maalla, jossa tosin saa paljon kärsiä
puutteita, vaan jossa varmaan myös on paljoa onnellisempi olo.
Vasta-tullutta peijaavat ja pettävät kaikella tavoin ei ainoastaan
ulkomaalaiset, joiden kieltä ei ymmärrä, vaan myös omat maamiehet,
siten, että liianki usein lähenevät häntä, antavat neuvoja ja ovat
olevinaan ystäviä niin kauan kuin ovat saaneet häneltä hänen rahansa.
Nämä surullisesti mainiot petturit ovat vastatulleen vaarallisimmat
viholliset; ja missä voipikaan saaliin himoisen roistoväen kokeilla
olla parempi ala kuin kultamaassa?
Monenmoisia kokeita saapi vastatullut tehdä voidakseen ansaita
ylläpitonsa. Sata kertaa koettelee hän; vaan nämä kokeet eivät onnistu,
kun alituiseen tehdään sama ikävä kysymys: "taidatteko puhua englannin
kieltä?" — "En". — "Menkää sitte ja oppikaa sitä, ja kun taidatte
haastaa kieltä, niin tulkaa uudestaan kysymään."
Myös ilma-alalla on paha vaikutus vieraasen. Aurinko, johon hän
ei ole tottunut, polttaa häntä ja kuumat saamum-tuulet, tullen
sisämaasta, vaivaavat häntä tuomallaan hienolla hiekalla, nostaen
lämpömittarin 50:teen asteesen Celsiusta, kuumuuteen, jota tuskin voi
kärsiä. Senlisäksi lentelee tuhottomasti kärpäsiä ja moskiittoja,
jotka ovat suurena maanvaivana. Ja kumma kyllä, täytyy vastatulian
kärsiä näiltä kaikkein enimmän. Turhat kokeet vapautua näistä ja
hiki, joka kaikkialta ruumiista pusertuu, muuttavat onnettoman
melkein toivottomaksi ja usein tulee hän siihen uskoon, että kaikki
vastahakoisuudet ovat yhdistyneet, tehdäkseen hänen oloansa vieraassa
maassa mitä vaivaloisemmaksi.
Näissä sisällisissä ja ulkonaisissa tuskissa, näissä surullisissa
toiveissa; elämän pidon alituisessa taistelossa näkee hän viimisen
rahansa menevän ja huomaa lopullisesti olevansa vieraassa maassa,
tuhatmääriä penikulmia kotitienoostaan, rahatta, ystävittä, kaikitta
toiveitta raha-ansioon, vierasten ihmisten seassa, joiden kieltä ei
ymmärrä!
Semmoinen oli minun ensi-aikani siinä kiitetyssä ja toivotussa
Austraalian kultamaassa. Mielikuvituksen viehättävät kuvat ja
vaaran-alaisuus, joka nuoruuden i'ässä ollen mielellään yhdistyy
ajatukseen vieraista maista, katosivat näistä ensimäisistä kokeista ja
paljas elämän todellisuus kovine vaatimuksineen tuli niiden sijaan.
Sitkeällä kärsivällisyydellä ja kestävyydellä pysytteleikse
vasta-tullut niissä tienoin, joissa hän ensin astui maalle, niin kauan,
kuin tuntee maan polttavan allansa; sitte vasta hän koneellisesti
etsii matkalaukkunsa mennäksensä eteenpäin. Minullekin tuli tämmöinen
hetki ja nyt oli valittavanani joko kääntyä kulta-laaksoihin,
kuparikaivannoihin tahi hakea onneani maan sisällä olevissa suurissa
lammasmoisioissa.
Sitte kun kaikki kokeet kaupungissa saada jonkinmoista työ-ansiota
olivat huonosti onnistuneet, päätin muutamien ystävien keralla
matkustaa 100 penikulman päässä oleviin kuparikaivannoihin, joissa
sanottiin aina olevan työtä. Panimme siis päällemme maan tavallisen
puvun, johon kuuluu englantilaisesta nahasta tehdyt valkoiset
housut, punanen tahi sininen paita ynnä leveälaitainen hattu, jota
paitsi varustimme itsemme sängyn asemesta olevalla villapeitteellä,
joka kokoonkäärittynä riippui olkapäillä ja kannatti toisessa
päässään teevesipannun ja juoma-pikarin. Näin varustettuna käänsimme
Adelaide'lle selkämme. Ensi alussa meni tie viljellyn maan läpi
vehnävainioineen ja viinamäkinoen. Vehnä ja viinarypäleet höystyvät
täällä hyvin ja erittäin ovat saksalaiset ansiollisesti edistäneet
jälkimäistä. Tällä kansakunnalla on Adelaide'n läheisyydessä omat
kylänsä kirkkoineen ja saksalaisina kouluineen; he elävät siellä hyvin
onnellisina ja tyytyväisinä. Maa on hedelmällinen ja ulostekoja on joko
vähän tahi ei ollenkaan.
Austraalian ilman-ala sallii matkustajan maata koko yönsä paljaan
taivaan kannen alla ja tuhannet tekevät sen suurimman osan elämästänsä.
Samoin myös mekin vaelluksellamme. Kun iltasella olimme löytäneet
sopivan paikan, jossa oli puita ja vettä, tehtiin valkea ja keitettiin
teevesi. Yksinkertaisen illallisen jälkeen otti yksi seurastamme
kitaran ja me lauloimme vanhan isänmaallisen laulun. Päämme päällä
suhisivat kunnia-arvoisten gummipuiden latvat ja niiden läpi katseli
vanha, rakas kuu meitä. Villikoirain ulvonta ja lähellä olevan
Etelämeren kohina vaivuttivat meidät viimein unehen, me uneksuimme
kotitienoosta ja entisistä onnellisista ajoista!
Kun eräänä päivänä menimme muutaman ravintolan sivu, luultiin meitä
kierteleviksi soittoniekoiksi ja käskettiin astumaan sisälle. Siellä
oli kemut. Paljo herroja ja rouvasväkeä oli ko'ossa, jotka ahkerasti
joivat viiniä, olutta ja brandy'ä ynnä nostivat hurraahuutoja vanhan
Englannin kunniaksi. Vanha irlantilainen soitti viulua, jota näissä
tiloissa ei koskaan saa puuttua ja meitä pakoitettiin säestämään.
Tarpeellisten koneiden puutteessa lyötiin rumpua erään läkki-astian
pohjalle, paperilla kääritty kampa oli räikkätorvena ja ystäväni teki
soittokunnan täydelliseksi kitarallansa. Vanha viulunsoittaja oli
kapellimestari; sitte kun hän muutaman kerran oli tyhjentänyt lasinsa
meidän muistoksemme alkoi soitto ja tanssi. Koska tässä ei vaadittu
niin paljon äänien sointuisuutta, vaan enemmän tahtiin menevätä
rätinää, päättyi esittelömme kaikkein mieliksi. Seura ei antanut
meitä olla minkään puutteessa ja niinpä vietimme iloisen illan. Kun
seuraavana aamuna olisimme ottaneet jäähyväiset kapellimestariltamme,
makasi hän vielä pöydän alla sikeässä unessa.
Iltana ennen kuin pääsimme perille, yhdyimme ensi kerran syntyperäisten
asukasten kanssa. Kun näitä ensi kerran näkee, herättää se pelkoa ja
kauhua. Heitä lähetessämme nousi muutamia näistä puoli-alastomista
olennoista makaavasta asennosta seisoalle, vaan kaikki muut istuivat
tulen ääressä ja kerjäsivät tupakkaa niinhyvin miehet kuin naiset.
Täytettyä heidän pyyntönsä, osoittivat he erästä kengurua, jota
parastaikaa hiilillä paistettiin, ja kehoittivat meitä viittauksilla
syömään siitä. Me täytimme pyyntönsä; kuitenki oli makumme liian
sivistynyt voidaksemme nauttia tätä ruokalajia.
Tänä iltana oli täysikuu, jota tapausta mustat ihmiset juhlana pitävät.
Siten saimme olla läsnä tässä heidän Korrobere-nimisessä juhlassaan.
Miehet maalaavat ruumiillensa kaikenlaisia kuvia ja koristavat pitkät,
vanukkeiset tukkansa punamaalilla ja linnunsulilla; vaimot muodostavat
piirin ja sill'aikaa kun miehet sen sisällä pitävät villiä tanssiansa,
lyövät he tahtia, jonka mukaan laulavatkin. Hupaista oli nähdä näitä
villin erämaan lapsia luonnontilassaan, varustettuina keihäillä ja
nuijilla, joita miehet heiluttivat ikään kuin olisivat olleet sodassa,
sill'aikaa kun vaimot, tämän villin sotaleikin innostamina, usein
ulvoivat niin kauheasti ja hirvittävästi että pelästyen luulimme
olevamme kadotuksen syvyydessä.
Tultuamme matkan perille, otimme asuntomme eräässä englantilaisessa
ravintolassa, josta seuraavana aamuna astuimme kaivannon konttuoriin
työtä tiedustamaan. Työnjohtaja tervehti ystävällisesti hymyillen,
kun meitä katseli. Hän taisi nähdä, ettemme vielä paljon kuokkaa ja
lapioa olleet käyttäneet. Koska hän ei voinut meitä ymmärtää, käski
hän meidän hakea jonkun maamiehen tulkiksi; pitkällisen hakemisen
ja kysymisen perästä onnistuikin meidän löytää erään vuorityömiehen
kotoisin Harzista ja tämä seurasi meitä, Nyt meidät kirjoitettiin
työmiesluetteloon, meille annettiin lapiot ja kohta aloimme
kuparimalmia kärryillä kulettaa huuhtomalaitokseen. Jos huuhdottu malmi
oli köyhää, pantiin se sulatusuuniin, jota vastoin runsas-aineinen
malmi sulattamatonna säkeissä vietiin Englantiin.
Tämä rikas ja voittoa antava kuparikaivos oli perustettu osakkeille ja
tässä työskenteli minun aikanani yli tuhannen ihmisen kaikista maista
ja kaikista kansan-luokista. Työ-aika oli joka päivä 9 tuntia; työ oli
jotenkin helppoa ja työn-antajain ynnä työmiesten väli oli vapaampi ja
parempi kuin Europassa. Kun iltasella kokoonnuimme teepöydän ääreen,
ei kukaan olisi voinut luulla meidän olevan tavallisia työmiehiä. Eräs
vanha kunnian-arvoinen englantilainen, joka oli ollut harjoitteleva
lääkäri, vaan onnettomuuksien kautta joutunut rappiotilaan, oli
puheenjohtajamme ja niinkuin tavallista on englantilaisten aterioilla,
että joku määrätty henkilö jakelee lihan, ei hänkään antanut kenenkään
tätä tointa itseltään riistää. Aina näyttäytyi hän pöydässä puettuna
mustaan takkiin ja valkoiseen huiviin, piti vilkasta keskustelua
vireellä ja tutki iltaruo'an jälestä latinalaisia ja kreekkalaisia
kirjailleitansa, jota vastoin minä käytin joutohetkeni englannin kielen
oppimiseen, jossa edistyinkin siinä määrässä, että välttävästi sitä
taisin puhua, kun muutaman kuukauden perästä läksin tästä paikasta.
Suuret edut ovat niillä, jotka kotimaassaan ovat oppineet jotakin
käsityötä, niinkuin rauta- ja puusepillä, kirvesmiehillä, leipureilla,
teurastajilla ja maanviljeliöillä; näitä tässä maassa etsitään ja ne
voivatkin ansaita paljo rahaa. Useimmat maahan muuttavat henkilöt
eivät kuitenkaan taida mitään käsityötä erittäin, vaan ryhtyvät
kaikkeen, mistä luulevat jotakin ansaitsevansa. Nämä henkilöt saavat
alituista tointa erittäinki Austraalian isoissa lammasmoisioissa ja
karjakartanoissa, joissa minäkin isomman osan siellä-olo-aikaani
olen viettänyt. Karjataloin hallussa on suurin osa maata ja alkavat
ne niiltä tienoin, missä maanviljelys loppuu. Satamääriä penikulmia
ulottuu niitä maan sisälle ja ovat ikäänkuin etuvartioita sivistyksen
ja erämaan rajalla. Kauempana ei valko-ihoisilla ole maata; siellä
puollustaa erämaan poika yksinään oikeuksiaan ja kotitienoitaan.
Suurimmilla lammasmoisioilla on yli sadantuhannen lampaan ja sitä
paitsi paljo sarvikarjaa ja hevosia. Nämä laumat ovat, laitumien laadun
suhteen, jaetut karjoihin, joissa on tuhannesta kolmeentuhanteen
eläimeen ja itsekullakin karjalla on oma pääpaimenensa. Runsaan
ruohonkasvun ja laitumen suuruuden suhteen olisi paimenella helppo työ,
jos hän ei tarvitseisi valvoa karjaa villikoirilta, jotka muutamissa
osissa maata suurissa parvissa sitä hätyyttelevät. Vieläkin pahempi
vihollinen on hänellä, jos karjalaitumensa on enemmän maan sisällä;
siellä villi-ihmiset hyökkäävät karjaan, jota usein pahoin raatelevat,
ei säästäen ihmistäkään. Semmoisissa paikoin ei yks paimen riitä, vaan
suojelee silloin monta aseella hyvästi varustettua miestä karjaa.
Paimenen asunto on pieni mökki, usein kahdenkymmenen penikulman päässä
lampaiden omistajan asunnosta. Hänen elämänsä, ehkä yksinäinen, on
kuitenki suruton ja paimenien seassa näkee monta sivistynyttä, usein
oppineitakin henkilöitä ja onnellisia perheenisiä. Pyynnöstään saavat
he sanomalehtiä ja kirjoja ja paimen voipi ansaita vuosittain 400 ja
500 talaria (1572 ja 1965 suomen markkaa). Austraalian paimenen täytyy
osata teurastaa ja leipoa, keittää, ratsastaa ja ajaa, vaan erittäin
tarpeellinen on hänen tuntea kompassia ja ympäri olevia tienoita, jos
ei tahdo eksyä. Tuskin voipi ajatella, kuinka helposti tämä tapahtuu
ynnä kuinka avuttomaksi ja onnettomaksi ainakin alussa itsensä tuntee
tässä erämaassa, näillä aavoilla ja loppumattomilla heinälakeuksilla,
joilla silmä turhaan hakee paikkaa, jota tuntisi.
Kerran kun taas matkustin Adelaide'n ja Melbourne'n välillä, otin
eräänä aamuna jäähyväiset vierasvaraiselta skotlantilaiselta
isännältäni, jatkaakseni matkaa viimeksi mainittuun kaupunkiin.
Hyväntahtoisesti neuvottiin minua jonkun matkan päässä poikkeemaan
syrjätielle, jonka kautta matka lyhentyisi muutamalla penikulmalla ja
kuitenkin olisin oikealla tolalla. Tämä hyvää tarkoittava neuvo oli
tienoita tuntemattomalle mieletön; sen ovat monet saaneet hengellään
maksaa ja olisi sillä minunki suhteeni ollut surullisimmat seuraukset,
jos ei armollinen sallimus olisi ohjannut askeleitani.
Austraalian sisällä ei löydy todellisia maanteitä, vaan ainoastaan
kapeita ajoteitä, jotka, kulkien yhdestä pysäyspaikasta toiseen, ovat
kymmenestä kolmeenkymmeneen penikulmaan toisistaan. Nämä huonot tiet
huuhtoo sade-ajan vesitulvat tuntemattomiksi ja tämä vuoden-aika oli
käsissä.
Useita päiviä oli rajusti satanut, raskaat, tummat pilvet peittivät
taivaan ja usein sain pitkiä matkoja vedessä kaahlata. Kulin eteenpäin;
vaan kun usean tunnin kuluttua en voinut löytää etsimääni tietä,
luulin kau'an sitten kulkeneeni sen ylitse ja käännyin takaisin,
päästäkseni edes viimiseen yökorttieriini, ett'en olisi tarvinnut
viettää yötäni aukealla kedolla; sillä sade tuli rajummaksi ja putosi
virtana taivaasta. Nopein askelin kiiruhdin eteenpäin, voidakseni
ennenkuin yö saavutti, päästä katoksen alle; silloin tulin odottamatta
polulle, jota seurasin siinä suloisessa luulossa, että sitä myöten
pääsisin jonkun paimenen asunnolle. Mutta kauhukseni päättyikin se
erään ison heteikön rannalle, jolla ympäri-olevat härkäin ja hevosten
luut muistuttivat minua erään saksalais-siirtolaisen varoitusta, ett'ei
pidä seurata tämmöisiä polkuja, koska ne eksyttävät matkustajaa.
Kesän ajalla, kun joet ja purot usein kuivavat ja vesi alkaa puuttua,
kulkee karja viiskymmentä ja satukin englannin penikulmaa yks toisensa
perästä heteikön vesille. Sinne tultua, heittäytyvät janoiset eläimet
kärsimättömyydellä puoleksi kuivuneihin lantaisin, painuvat syvästi
mutaan, heittäen joukottain henkensä.
Päivä loppui ja yön varjot alkoivat peittää maisemia. Kaikin voimin
koittelin huutaa, että ehkä joku kotia palaava paimen kuulisi minua;
ainoastaan joukko säikkyneitä papu-kaijoja kohosi ilmaan rääkyen, vaan
muutoin oli kaikki hiljaa. Siinä luulossa, että olin eksynyt, tulin nyt
ihka varmaksi.
Pidin itseäni tässä erämaassa kadotettuna ihmisenä ja kaikki ne
hirvittävät kuvaukset, joista niin usein olin lukenut ja kuullut
kerrottavan, näyttivät vieläkin kauheimmilla. Läpimärkänä ja väsyneenä
istuuduin kaatuneelle puulle viettääkseni tässä yötä, vaan nyt alkoi
vatsakin vaatia veroansa. Nälän ensimäiset ahdistukset ovat kovimmat.
Ne palaavat säännöllisesti ja päättyvät heikkoudella ja pyörtymisellä.
Jalat eivät tahdo kannattaa ruumista, välinpitämättömyys ja velttous,
jotka ovat nälkään kuolemisen ensimäiset tunnusmerkit alkavat tuntua;
useita kertoja koittelee kärsivä eksynyt nousta jaloilleen, vaan
hän, viimisten voimain loputtua, kaatuu maahan ja tainnuksissa olo
ainaiseksi sulkee hänen silmänsä. Silloin kaarneet ja korppikotkat
tappelevat villikoirain kanssa saaliista ja kuukausien, ehkäpä
vasta vuosien kuluttua löydetään vaalenneet luut, joiden johdolla
sanomalehdet kertovat uusista uhreista, joita Austraalian erämaa on
ottanut.
Muutamia kertoja nukahdin, suloiset mielenkuvaelmat alkoivat ilveitään,
asettaen muun muassa eteeni ruokapöydän monine herkkuineen; halukkaasti
istuin sen ääreen, vaan kylmyys puistatti ja herätti minut samalla
armottomasti. Milloin taas uneksuin makaavani lämpimällä vuoteella;
suloisesti siinä kääntelin ja vääntelin itseäni, vaan silloin taas
putosin oksaltani ja huomasin makaavani märällä maalla.
Viimeinki koitti toivottu päivä. Sade oli lakannut, auringon
kultasäteet ennustivat kaunista päivää; uuden elämän tunsin virtaavan
jäsenissäni, uuden toivon sydämessäni. Rauhoitin valittavaa vatsaani
tupakkapiipulla, ja, puhaltaessani pienet tupakkapilvet kirkkaasen
ilmaan, mietin mihin suuntaan olisi paras lähteä. Olin monesti kuullut
että ne, jotka eksyvät, useinki päivän kierreltyä lopullisesti tulevat
lähtöpaikkaan ja ettei minulle näin kävisi, päätin seurata vaan yhtä
suuntaa. Vaan minkä suunnan valitsisin? Kun siitä muutoin en voinut
soveltua itse kanssani, päätin onnen antaa määrätä sen.
Ensin kuitenki rukoilin Jumalalta apua, sillä onnellinen on se ihminen,
joka tietää, että hänellä on ystävä ylähällä. Ainoastaan korkeampi
voima taisi minut saattaa tästä erämaan labyrintistä ja tähän voimaan
luottaen kirjoitinkin neljälle paperilapulle ilmasuunnat pohjoinen,
etelä, itä ja länsi, kiersin ne torvelle, heitin lakkiini ja vedin
yhden. Länsi oli se ilmansuunta, jota arvan mukaan piti seuraamani ja
niin päätinkin tehdä, niin kauan kun jalkani kannattaisivat.
Voidakseni helpommin ja nopeammin kävellä, otin ainoastaan tärkeimmät
tavarani myötä ja läksin siis auringon ja kompassin osoittamaa suuntaa
astumaan. Joku lakkaamaton levottomuus pakoitti minua kulkemaan
rajusti ja harvoin levähdinkään. Niin tulin suurelle gummipuita
kasvavalle lakeudelle. Semmoiset metsät eivät ole tiheitä, koska
vesakoita puuttuu ja niissä taitaakin sentähden nähdä pitkät matkat
eteensä. Suuria kenguru-laumoja juoksi sivuitseni, Emiu, Austraalian
kamelikurki pärähti lentoon läheisyydessäni ja villit härät ja hevoset
seisahtuivat vähän matkan päähän katselemaan minua suurilla silmillä.
Löysin muutamia syötäviä juuria ja pesällisen linnunpoikasia, jotka
söin; illan tultua tein tulen, leikkasin nuorta ruohoa ja keitin
sen, virkistääkseni itseäni lämpimällä ruo'alla. Kuitenki tunsin
selvästi voimani vähenevän ja uudestaan alkoi alakuloisuus ja pelko
minua vaivata. Ei unikaan virkistänyt. Kolmas päivä valkeni ja töin
tuskin taisin nousta seisomaan. Pyörrytys ja tähän saakka tuntematon
raukeaminen hervostuttivat jäseneni, kuumetaudin oireet polttivat
otsaani, ja, tuntien kuoleman lähestyvän, täytyi minun itsekseni
myöntää loppuni olevan varman, jos en nopeammin onnistunut päästä
tästä erämaasta. Huomasin, että siitä saakka kuin olin eksynyt, olin
vaeltanut ainakin viiskymmentä englannin penikulmaa ja ei vieläkään
näkynyt yhtään ihmisasunnon jälkeä. Nousin vähäiselle kukkulalle;
vaan jos katsoin mihin hyvänsä, en missään nähnyt apua, en missään
pelastusta. Olinko sivistyneiden ihmisten rajain sisällä, tahi olinko
jo ainaiseksi tullut niiden ylitse? Veikö tieni minut johonkin
vierasvaraiseen paikkaan tahi oliko kova osani määrännyt minut,
hyljättynä maailmalta, vetämään viimiset hengenvetoni tässä erämaassa?
En tietänyt sitä.
Eräs velvollisuus, oli minun vielä täytettävä: jättää jälkeenjääville
tiedon surullisesta kohtalostani. Kirjoitin muistikirjaani saksan ja
englannin kielillä nimeni ja kotopaikkani, pyytäen sitä, joka ehkä
löysi sen, julkaisemaan nämä muistoonpanot, jonka tähden hänelle
testamentteerasin vähäisen omaisuuteni, kymmenen englannin puntaa
(250 suom. mkk.). Sitä paitsi kaversin nimeni juomamaljan pohjaan ja,
pidettyäni iltarukouksen, kääriydyin peitteesen makaamaan ruvetakseni.
Taisi olla aamu-yö, kun kaukaa kuulin kukon laulun. Nousin ylös siinä
luulossa, että olin uneksinut. Mutta vielä kerran kaikui korviini nuo
vanhat tutut äänet, jotka nyt tuntuivat soitolta toisesta maailmasta.
Olin siis ihmisten läheisyydessä ja samalla pelastettukin. Muutaman
tunnin kuluttua saavuin erään englantilaisen lammasmoisiolle, jossa
taas taisin saada takaisin entiset voimani. Kuitenki täytyi minun olla
siten varova, etten ensi päivinä nauttinut muuta kuin maitoa ja leipää.
Matka siitä talosta, jossa olin saanut sen onnettoman neuvon,
englantilaisen luo, oli vähän päälle kolmenkymmenen englannin
penikulman. Jos silloin olisin, kun arpa määräsi kohtaloni, lähtenyt
joko pohjoiseen tahi etelään, olisin varmaan kuollut, sillä
jälkimäisessä tapauksessa olisin kahdeksankymmentä penikulmaa käytyäni
tullut meren rannalle ja edellisessä tapauksessa olisin tullut silloin
vielä tuntemattomaan erämaahan.
* * * * *
Lammasmoisioin vilkkain aika on lampaiden keritseminen. Se alkaa
sade-ajan loputtua Syyskuun alkupäivinä ja loppuu lämpimän ajan tultua
Joulukuun alussa. Silloin on elämä vireätä näillä muutoin yksinäisillä
ja hiljaisilla alueilla. Työmieslaumoja tulee ja lähtee jalkasin ja
ratsain, kauppamiehiä saapuu rikkaasti kuormitetuilla vaunuilla,
tarjoten tavaroitaan; silloin teurastetaan ja leivotaan ja kaikki
herkkupalat, jotka lammasmoisio voi tarjota, peittävät ylellisesti
katetut pöydät. Kaikilta haaroilta tulevat paimenet karjoineen
antamaan ne keritä. Jos vettä on likitienoilla, tapahtuu ensin
yleinen peseminen, jonka jälestä lampaat ajetaan suurien aitauksien
sisälle, joissa keritseminen toimitetaan. Jos tarpeellinen määrä
keritseviä henkilöitä on, alkaa työ. Jokaisella on lammas edessään ja
toinen koittelee voittaa toisensa nopeudessa ja kätevyydessä, joten
harjaantunut henkilö taitaa päivässä keritä sata lammasta. Leikattu
villapeite, joka on yhtenä levynä, pannaan pöydälle, jossa se,
lyhyemmän villan siitä eroitettua, kierretään torvelle ja lasketaan
painon alle. Villapakat viedään likimäiseen satamaan härkien vetämällä
suurilla kaksipyöräisillä kärryillä.
* * * * *
Kun se ilmoitus levisi, että rikkaita kulta-aloja oli löydetty,
päätin minäkin niillä koitella onneani. Kahdeksassa päivässä
vei minut eräs höyrylaiva Port Chalmers'in satamaan Uudella
Seelannilla, josta usean englantilaisen seurassa jatkoin matkaa 80
englannin penikulman päässä oleville kulta-aloille. Kulkujoukko oli
kansainvaelluksen näköinen, kaikilta haaroilta virtaili ihmisiä
Jalkasin, ratsain ja vaunuilla, ihmisiä kaikenlaisista kansakunnista,
eurooppalaisesta vaaleankeltaiseen kiinalaiseen ja kuparinkarvaiseen
uusi-seelantilaiseen. Perille tultua näimme jo noin 10,000 ihmistä
olevan täydessä työssä.
Kulta-ala oli korkeiden vuorien ympäröimä pitkä laakso, jonka
viertemillä kullankaivajain asunnot ja teltit olivat sijoitetut.
Mekin koittelimme niin pian kuin mahdollista sijoittaa itseämme tälle
rinteelle; mutta ensin kuitenki hankimme 10 talarin maksua vastaan,
jokaiselle välttämättömän, luvan maata kaivaa, joka lupa sitte
kestää koko vuoden. Siten saimme laillisen oikeuden kullanetsimiseen
kahdentoista neliöjalan suoranaisella maapalalla.
Paalutettua maa-osamme, rakensimme teltin ja kalvoimme sen ympärille
syvät haudat. Sitte vasta alkoi kullankaivaminen. Tultua kahden jalan
syvyydelle kohtasi meitä liuskakiventapainen maakerros, jonka seassa
kulta oli hienoissa liuskoissa ja jyvissä. Tämä liuskakivikerros
tarkoin raavittiin ja pestiin pelti-astioissa, joten kaikki keveämmät
osat huuhdottiin pois ja raskas kulta putosi pohjalle.
Käytännössä on kolme erilaista kullankaivu-keinoa. Ensimäistä keinoa
käytetään silloin, kun kulta on ylimäisessä maakerroksessa ja siten
itsekurikin saatavana. Se aika, jolloin, niinkuin Kaliforniassa,
saatiin kultaa joen hiekasta, tahi, niinkuin Austraaliassa, löydettiin
maan pinnalta, on aikoja sitte mennyt. Yleisesti kaivetaan nyt 20 jalan
syvyisiä kuoppia ja tämä kullansaanti-keino onkin helpoin.
Toinen menettelö on niinkutsuttu syvään-kaivaminen. Tämä vaatii
täydellisiä vuorimiehen-taitoja, hirsillä salvettuja kaivu-aukkoja ja
kaivannosta vettä nostavia pumppukoneita.
Kolmatta kullansaanti-keinoa käytetään silloin, kuin kulta on painunut
ukonkiveen. Silloin sitä täydellisesti ei voi irroittaa koneellisella
tavalla, vaan eroitetaan se, kiven särettyä, elohopean avulla. Tätä
menettelöä sanotaan "amalgamation'iksi".
Itsekullakin kulta-alalla on monta korkeata virkamiestä ja joukko
poliisipalvelioita, jotka valvovat rauhan ja järjestyksen yli, auttaen
sorrettua oikeuksiinsa. Jos suurempien levottomuuksien aikana tämä
järjestyskunta ei riitä, kehoittaa virkamies oikein ajattelevia lain
nimessä auttamaan häntä.
Jos kullankaivaja tahtoo tarkasti suojella löydetyn kultansa, viepi hän
sen nahkapussissa kultakonttuoriin virkamiesten halttuun. Pussi pannaan
sinettiin, punnitaan, varustetaan omistajan nimellä ja tämä saapi
siitä todistuksen. Joka viikko viedään kulta kaupunkiin sitä varten
tehdyssä vaunussa, jota seuraa aseelliset poliisipalveliat ratsain;
tätä saattoseuraa kutsutaan kultavartiakunnaksi ja tämän perille
saavuttua on tavara säilössä. Usein tapahtui, että kultavartiakunta sai
kärsiä päällekarkauksen ja heille uskotut aarteet ryöstettiin; mutta
siinä tapauksessa ei työntekiä raskaasti ansaitsemalle omaisuudelleen
kärsinyt vahinkoa, vaan hallitus antoi todistuksen omistajalle joko sen
kadotetun määrän kultaa tahi sen arvon rahassa.
Hallitus piti vielä huolen jumalanpalveluksen viettämisestä
kulta-alueissa, joten ne, jotka tunsivat vielä paremman aarteen kuin
jalkainsa alla olevan metallin, saivat eläkettä sielullensa. Ja todella
olikin se usein mieltä ylentävä ja jalo näky, kun paljaan taivaan
alla joku evankelisen kirkkomme arvokas palvelia julisti evankeliumia
kaikenvärisille ja kaikista maailman osista kokouneelle ihmisjoukolle.
Uuden Seelannin Mauri-nimiset alku-asujamet ovat paljon vilkkaampaa
ja älyllisempää kansaa kuin Austraalian papuaskansa. He elävät
huoneissa, viljelevät peltonsa ja heidän seassaan näkee kauppamiehiä
ja käsityöläisiäkin. Siitä onnesta, että ovat paremmalla portaalla
kuin villit veljensä, on heidän suureksi osaksi kiittäminen
saksalaisten ja englantilaisten lähetyssaarnaajain väsymätöntä työtä,
sillä he kristinopin ohessa toivat myös pakanoille sivistyksen.
Villit, ihmissyöjät Maurit, tekivät kristinopin levittämiselle
paljon vastarintaa ja vielä muutama vuosikin sitte [tämä lienee
kirjoitettu noin 1860 vuoden paikoilla. Suom. muistutus.] hyökkäsivät
eurooppalaisten päälle murhaten, jossa tilaisuudessa eräs saksalainen
lähetyssaarnaaja Volkner tapettiin. Villi-ihmiset repivät hänen
sydämensä, söivät sen ja raatelivat ruumista kauheimmalla tavalla.
Näiden hirmutöiden vuoksi lähetettiin Englannista tänne sotaväkeä, joka
murhaajain rankaisemalla matkaansai rauhan.
Uuden Seelannin eteläisin osa, jossa kultamaa oli, on epätasainen ja
vuorinen ja täällä näin taas pitkän ajan kuluttua ensimäisen lumen.
Vaan talvi kaksinkertaisten lasien läpi ja lämpimästä kamarista näyttää
paljoa suloisemmalta kuin kullankaivajan asunnosta, liinateltistä;
senpä vuoksi en halunnutkaan odottaa toisen talven tuloa, joten palasin
runsailla rahavaroilla ja suuremmalla kokemuksella Austraaliaan
amerikkalaisella kolmemastoisella laivalla ja pääsin neljäviikkoisen
myrskyisen matkustuksen perästä Sydney'n kaupunkiin.
Sydney'llä on yksi kauniimpia satamoja maailmassa. Kuljettua jyrkän
kallioseinän sivu, aukeaa äkki-arvaamatta leveä salmi ja kahden komean
valotornin välitse purjehditaan kauniisen Botany-Bay'hin, johon
katteini Cook sata vuotta sitten istutti englannin lipuu, ja jonka
rannalle sama Englanti sittemmin perusti rangaistus-siirtomaan Uuden
Etelä-Wales'in.
Austraalia (Uusi Hollanti) on köyhä vedestä ja sentähden myöskin
eläimistä. Maan omista imettäväisistä on siellä suuremmissa laumoissa
ainoastaan kenguruh ja possum, molemmat pussi-eläimiä, joiden lihaa
alku-asukkaat syövät, käyttäen nahan peitteekseen. Näitä paitsi on
maassa runsaasti villiä kissoja ja koiria; myöhemmin on sisemmällä
maata keksitty jokia krokodiileillä.
Käärmeitä on suuressa määrässä ja monenlaatuisia Austraaliassa.
Suurin käärme on 12 jalkaa pitkä ja 6 tuumaa paksu. Sen lihaa pitävät
asukkaat herkkuna. Vaarallisin on kuolinkäärme (Deadder). Se on vaan
kahden jalan pituinen, mutta sen pistosta tahi puremisesta seuraa
kuolema muutamissa silmänräpäyksissä ja itse olin kerran vähällä saada
kuolinhaavan semmoiselta. Kun Austraaliassa on tapana tappaa kaikki
käärmeet, jotka kohtaa, piti minunkin lyödä pää poikki yhdeltä näistä
matelevista eläimistä, vaan voidakseni sitä paremmin tehdä, tartuin
sen takapuoleen. Onnekseni huomasin ajoissa sen kääntävän päätään
kättäni kohti, jonka vuoksi heti heitin sen kädestäni ja tapoin ynnä
kuletin sen likimäiseen asuntoon saadakseni tietää mitä laatua se oli.
Täällä kuulin sen olevan kuolinkäärmeen, jonka tekemä haava on erittäin
vaarallinen.
Toisen kerran löin erästä mustaa käärmettä, vaan luultavasti ei siihen
oikein sattunut; sillä se kohosi pystyyn, sähisi ja kiiruhti jälkeeni.
Vaan kulettuani muutaman askeleen putosi se jalkani eteen, jolloin
onnellisemmalla lyönnillä tein lopun elämästään.