Tänä aamuna saavuin tänne. Täti odotti minua Varsovassa.
Ploszowissa voidaan aika hyvin. Anielka on levollisempi. Kromickilta
ei viime aikoina ole tullut mitään tietoja.
Täti raukka huudahti minut nähdessään: "Mitä sinulle on tapahtunut,
Leon!" Hän ei ole tietänyt mitään sairaudestani, ja luonnollisesti ei
niin pitkä sairaus ole voinut mennä jälkiä jättämättä. Lisäksi ovat
hiukseni niin harmaantuneet ohimojen kohdalta, että olen ruvennut
miettimään eikö niitä pitäisi värjäyttää. En nyt tahdo mistään
hinnasta olla vanha enkä näyttää vanhalta.
Mutta tätikin on viime aikoina tavattomasti muuttunut. Eihän siitä
ole niin pitkä aika, kun näimme toisemme, mutta ero oli nähdäkseni
ääretön. Hänen kasvoistaan oli kadonnut entinen tarmokas ilme,
ja piirteet olivat käyneet ikäänkuin liikkumattomiksi. Huomasin
paikalla, että hänen päänsä hiukan vapisee, varsinkin kun hän
tarkkaavasti kuuntelee. Kun levottomana kysyin hänen vointiaan,
vastasi hän luonteensa mukaisella suoruudella:
-- Gasteinissa voin erinomaisesti, mutta nyt on kaikki kääntynyt
pahempaan päin, ja minä tunnen, että aikani pian on lopussa.
Hetken perästä hän jatkoi:
-- Kaikki Ploszowskit kuolevat halvaukseen -- minun vasen käteni
puutuu joka aamu. Mutta mitäpä niistä. Tapahtukoon Jumalan tahto.
Eikä hän enään suostunut puhumaan asiasta. Sensijaan neuvottelimme
pitkältä, miten voisimme auttaa Kromickia. Päätimme suurintenkin
uhrausten uhalla estää asiaa menemästä oikeuteen. Estää häntä
menemästä kumoon emme olisi voineet muuta kuin itse menemällä
kumoon -- tuskin sitenkään -- ja siihen ei Anielkankaan tähden
sopinut päästää asioita kehittymään. Ehdotin että me, saatuamme
oikeudenkäynnin onnellisesti vältetyksi, kutsuisimme Kromickin
kotimaahan ja hankkisimme hänelle maatilan. Jumala tietää, että koko
luontoni nousi vastakynteen, kun vain ajattelinkin hänen asumistaan
yhdessä Anielkan kanssa, mutta minä olin valmis tyhjentämään senkin
kalkin, jotta uhri olisi täydellinen.
Täti lupaa antaa hänelle yhden ulkotaloistaan Ploszowin naapuruudessa
ja minä tarvittavan pääoman, mikä kaikki on kuuluva Anielkan
myötäjäisiin. Kromickin täytyy ainoastaan luvata kerta kaikkiaan
luopua liikeyrityksistä.
Ensi tilassa lähetämme täältä hänen avukseen asianajajan,
varustettuna kaikilla oikeudenkäyntiä varten tarvittavilla neuvoilla.
Keskustelun päätyttyä rupesin kyselemään Anielkasta, ja täti kertoi
laveasti. Muunmuassa hän mainitsi hänen jo suuresti muuttuneen ja
rumentuneen. Tämän kuullessani tunsin hellyyteni vain kasvavan.
Mikään ei enään saata vieroittaa häntä minun sydämestäni.
Hän on minulle rakkain maailmassa.
Olisin tänään, heti neuvottelumme päätyttyä, halunnut lähteä
Ploszowiin, mutta täti on väsynyt ja tahtoo olla täällä yötä. Olin
tunnustanut hänelle, että minulla oli ollut keuhkokuume, ja minä
aavistan, että hän jäi tänne minun tähteni, jotten joutuisi matkalle
sadeilmalla.
On nimittäin koko päivän satanut.
Emme muutenkaan olisi päässeet lähtemään tänään ja huomenna
luultavasti emme lähde ennenkuin illalla. Kromickin asia on
kiireellinen. Huomenna täytyy heti käydä puhuttelemassa asianajajaa
ja lähettää hänet kiireen kautta matkaan.
Lokakuun 7 p:nä.
Me saavuimme Ploszowiin kello seitsemän tienoissa illalla; nyt on
keskiyö ja koko talo nukkuu. Jälleennäkeminen ei pahasti järkyttänyt
häntä, Jumalan kiitos. Hän astui minua vastaan hämillään, epävarmana
ja pakoittamalla. Hänen silmissään oli häpeää ja pelkoa, mutta minä
päätin lujasti tervehtiä häntä vapaasti ja luontevasti, ikäänkuin
eilen olisimme eronneet. Ja niinmuodoin sain kaiken sovituksen ja
juhlallisuuden vältetyksi. Niin pian kuin hän oli tullut näkyviini,
riensin nopeasti hänen luokseen, ojensin käteni ja huudahdin
iloisesti:
-- Kuinka sinä voit, rakas Anielka? Minun tuli niin ikävä teitä, että
siirsin merimatkani tuonnemmaksi.
Ja hän ymmärsi paikalla, että minä rakensin sovintoa, että minä
palasin hänen luokseen ja uhrasin itseni hänen rauhansa vuoksi.
Hetkeksi kuvastui hänen kasvoillaan niin suuri mielenliikutus, että
minä pelkäsin hänen voimiensa pettävän. Hän tahtoi sanoa jotakin,
muttei saanut sanaa suustaan, painoi ainoastaan lujasti kättäni. Minä
pelkäsin hänen purskahtavan itkuun.
En kuitenkaan antanut hänelle siihen aikaa. Jatkoin kiireesti
entiseen tapaani:
-- Kuinka kävi kuvan? Päähän jo oli valmis, kun lähditte, eikö totta?
Angeli ei niin pian lähetä sitä, hän sanoi minulle itse, että siitä
tulee hänen mestariteoksensa. Luultavasti hän panee sen näytteille
Wienissä, Münchenissä ja Parisissa. Onneksi minä tilasin toisenkin
kappaleen, sillä muuten me olisimme saaneet odottaa vielä vuoden.
Mutta minä tahdoin kun tahdoinkin itse omistaa sinut.
Hänen täytyi, huolimatta kaikesta mitä hänen sydämessään liikkui,
yhtyä minun äänilajiini, varsinkin kun täti ja Celina rouva
sekaantuivat keskusteluun. Niin kuluivat ensi hetket. Kaikki
mitä minä sanoin oli petosta meidän molempien tunteita vastaan.
Näyttelin kuitenkin kaiken iltaa uskollisesti osaani, vaikka
tunsin ponnistuksen pusertavan hikeä otsaltani. Olin vielä heikko
äskeisen sairauden jälkeen, ja väkivallanteko oli todella ääretön!
Näin Anielkan pitkin iltaa kauhistuksella ja mielenliikutuksissaan
katselevan kalvenneita kasvojani ja harmaantuneita ohimojani.
Näin hänen aavistavan mitä minä olin kokenut. Mutta minä kerroin
berliniläisistä vastuksistanikin leikkiä lyöden. En uskaltanut luoda
katsettani hänen muuttuneeseen vartaloonsa, jottei hän huomaisi minun
näkevän muutosta ja luulevan, että inhoan häntä. Illan kuluessa alkoi
minua muutaman kerran pyörryttää, mutta minä jaksoin hallita itseni,
ja hän näki kasvoissani ainoastaan iloisuutta, syvää kiintymystä ja
samalla täydellistä alistumista asiain tilaan. Hän on hyvin herkkä,
hän tuntee ja ymmärtää kaikki, mutta minä voitin omatkin odotukseni:
käyttäydyin niin vapaasti ja luontevasti, että hänen täytyi uskoa
minun vihdoinkin ajattelevan: "Ihmisen pitää alistua siihen, mikä
on ylivoimaista." Jos hänen sieluunsa vielä oli jäänyt joitakin
epäilyksiä, niin täytyi hänen heti ensi hetkessä ymmärtää ainakin se,
että minä yhä rakastan häntä kuten ennen, että hän yhäti on entinen
jumaloitu Anielkani.
Ja minä näin, että hän tässä lämmössä alkoi virota. Saatoin todella
ylpeillä, sillä olin heti paikalla tuonut valonsäteen taloon,
jossa oli vallinnut alakuloinen mieliala. Täti ja Celina rouvakin
huomasivat sen. Hyvää yötä sanoessani Celina rouva lausuikin suoraan:
-- Jumalan kiitos että tulit. Täällä tuli heti paikalla rattoisempaa.
Anielka puristi sydämellisesti kättäni ja kysyi:
-- Ethän nyt heti lähde?
-- En, Anielka, vastasin, -- nyt en lähde ensinkään. Ja minä riensin
tai oikeammin pakenin huoneeseeni yläkertaan, sillä minä tunsin
voimieni loppuvan. Hätäni oli illan kuluessa koonnut rintaani niin
paljon kyyneliä, että olin tukahtumaisillani. Pienet uhraukset
näkyvät kysyvän enemmän voimia kuin suuret.
Lokakuun 8 p:nä.
Minä olen niin usein toistanut: "Hän on minulle kallein
maailmassa", ja naista täytyy todella rakastaa enemmän kuin
elämää, ei yksin naisena, vaan kalleimpanaan maailmassa, jottei
näiden asianhaarojen vallitessa pakenisi hänen luotaan. Pelkästään
fyysillinen vastenmielisyys karkoittaisi minut jokaisen toisen
läheisyydestä. Se, että jään ja tulen jäämään tämän luokse, panee
minut taasen ajattelemaan, että rakkauteni yhtäkaikki mahtaa
olla sairaalloisuutta, jokin hermojen epänormaalisuus, jota ei
olisi, jos olisin tavallisessa mielessä terve ihminen. Nykyajan
ihmisellä, joka panee kaikki hermojen laskuun ja tajuaa kaikki, ei
ole edes sitä lohdutusta, jonka hänelle saattaisi antaa vakaumus
hänen uskollisuudestaan. Sillä kun hän sanoo itselleen: sinun
uskollisuutesi ja lujuutesi on tauti eikä mikään ansio, niin hänelle
jää vain yksi kärsimys entisten lisäksi. Jos tieto tällaisista
asioista tekee ihmisten elämän yhä mahdottomammaksi, niin miksi me
niin kovin pidämme elämästä kiinni?
Vasta tänään päivän valossa huomasin, kuinka kovin Anielkan kasvot
ovat muuttuneet -- ja sydäntäni kouri, kun sitä katselin. Hänen
huulensa ovat paisuneet; ennen niin tahraton otsa on kadottanut
kirkkautensa ja puhtautensa. Täti oli oikeassa. Hänen kauneutensa
on todella mennyt. Ainoastaan silmät ovat entisen Anielkan. Mutta
minulle siinä on kylläksi. Nuo muuttuneet kasvot ainoastaan lisäävät
hellyyttäni ja sääliäni -- ja hän käy yhä entistäänkin rakkaammaksi.
Vaikka hän tulisi kymmenen kertaa rumemmaksi -- niin minä aina tulen
rakastamaan häntä. Olkoon tunteeni tautia -- hyvä! Olen siis sairas
enkä halua parantua -- kuolen tähän tautiin mieluummin kuin mihinkään
muuhun.
Marraskuun 9 p:nä.
Koittaa aika, jolloin hänen tilansa muuttuu ja kauneus palaa.
Tulin tänään ajatelleeksi sitä ja samalla miettineeksi mimmoiseksi
suhteemme on muodostuva tulevaisuudessa ja voiko sitä uhata jokin
uusi muutos. Olen varma, että ei. Minä tiedän jo mitä on elää
ilman häntä enkä enään tee mitään, joka antaisi hänelle aihetta
karkoittaa minut luotaan. Hän puolestaan pysyy sinä mikä on. En enään
vähimmässäkään määrin epäile, ettei hän tarvitsisi minua voidakseen
elää, mutta tiedän myöskin, ettei hän koskaan itselleenkään tule
nimittämään tunnettaan muuksi kuin suureksi sisaren rakkaudeksi.
Yhdentekevää, mikä tuo tunne itse asiassa on -- hänen silmissään se
aina pysyy ihanteellisena sielujen kiintymyksenä, siis sallittuna,
koska se olisi mahdollinen myöskin sukulaisten kesken. Jos olisi
toisin, alkaisi hän paikalla käydä sotaa itseään vastaan.
Tässä asiassa en erehdy. Kuten jo olen sanonut, kävi suhteemme
hänelle kalliiksi senjälkeen kun hän sai sen muuttumaan puhtaaksi.
Pysyköön se sellaisena, kunhan se vain on hänelle rakas!
Marraskuun 10 p:nä.
Mikä väärä luulo, että nykyajan ihmisten tunteellisuus vähenisi!
Välistä tulen ajatelleeksi, että on aivan päinvastoin. Se, jolla
ei ole kahta keuhkoa, hengittää voimakkaammin yhdellä, ja meiltä,
nykyajan ihmisiltä, on otettu pois kaikki mistä ihminen ennen
eli. Jäljelle on jäänyt vain ärtyneemmät ja herkemmät hermot kuin
entisajan ihmisellä. Sitäpaitsi punaisten solujen puute meidän
veressämme yhä muodostaa epänormaalisia ja sairaalloisia tunteita;
siitä ihmisen tunnetragedia pikemmin suurenee kuin vähenee. Se
suurenee sentähden, että entisajan ihminen rakkauden kilpailussa
saattoi löytää lohdutusta joko uskonnosta tai yhteiskunnallisten
velvollisuuksien täyttämisestä. Nykyaikainen ihminen ei sitä
enään löydä. Ennen oli siveellinen luonne hillitsemässä tunteiden
liikavauhtia -- nyt katoavat siveelliset luonteet ja niiden täytyykin
kadota skeptillisyyden takia, joka hajoittavasti vaikuttaa sieluun.
Se syö ihmissielua kuin basilli, se on hermojen fysiologisten
mielitekojen avulla pehmentänyt ja hävittänyt sen vastustuskyvyn,
hermojen, jotka lisäksi ovat sairaat. Nykyaikainen ihminen tajuaa
kaikki, mutta jää aivan neuvottomaksi.
Marraskuun 11 p:nä.
Kromickilta ei pitkiin aikoihin ole tullut tietoja. Anielkakaan
ei ole saanut kirjettä. Minä lähetin hänelle sähkösanoman, jossa
ilmoitin, että asianajaja on lähtenyt matkaan, sekä heti perässä
kirjeen -- mutta minun täytyi lähettää kaikki menemään umpimähkään,
koska ei tiedetä missä hän tällä hetkellä on. Hän saa kyllä aikoinaan
sekä sähkösanoman että kirjeen, mutta milloin -- sitä en varmaan
tiedä. Vanha Chwastowski on kirjoittanut pojalleen, ehkäpä hän
aikaisemmin saa vastauksen.
Vietän nykyään tuntikausia Anielkan seurassa, eikä kukaan häiritse
minua, sillä Celina rouva itse, jolle olemme uskoneet millä kannalla
asiat ovat, on pyytänyt minua valmistamaan Anielkaa vastaanottamaan
uutista, jonka hän minä päivänä hyvänsä voi saada Kromickilta
itseltään. Minä olenkin jo kertonut Anielkalle pelkääväni, etteivät
hänen miehensä yritykset onnistu, mutta tein sen ikäänkuin olisi
ollut kysymys ainoastaan omista epäilyksistäni. Sanoin hänelle, ettei
hänen pidä surra, vaikka Kromickin asiat menisivätkin kokonaan nurin.
Se saattaisi monessa suhteessa olla paraskin ratkaisu, koska hänen
elämänsä siitä lähtien kävisi rauhalliseksi. Sain hänet kokonaan
tyyntymään. Kromickille lainaamistani rahoista ei kannattanut olla
levoton, ne eivät missään tapauksessa voisi mennä hukkaan. Vihdoin
puhuin tädin tuumista. Hän kuunteli minua verraten tyynesti ja
kiihtymättä. Hän näkyy pääasiassa ammentavan voimia siitä, että
tuntee rakastavan sydämen sykkivän läheisyydessään, ja tätä sykintää
ei häneltä enään tule puuttumaan. Minä rakastan häntä nykyään
enemmän kuin sanoin voin lausua -- hän näkee sen, hän lukee sen koko
olennostani. Kun minun onnistuu tehdä hänet iloiseksi, saada hänet
hymyilemään, niin valtaa minut sellainen riemu, ettei se tahdo mahtua
minuun. Minun rakkaudessani on jotakin siitä sokeasta kiintymyksestä,
jota palvelija tuntee jumaloitua herratartaan kohtaan. Ajoittain
minut valtaa vastustamaton tarve langeta polvilleni hänen eteensä.
Minulla on aina se tunne, että oikea paikkani on hänen jalkainsa
juuressa. Hänen on mahdoton käydä minun silmissäni rumaksi, muuttua,
vanheta -- minä olen valmis kaikkeen, minä tyydyn kaikkeen, minä
jumaloin kaikkea.
Marraskuun 12 p:nä.
Kromicki ei enään ole elävien joukossa. Ratkaisu lankesi päällemme
kuin ukkonen. Jumala varjelkoon Anielkaa, ettei hänen terveydelleen
tulisi vahinkoa! Tänään toi sähkösanoma tiedon, että Kromicki,
syytettynä petoksesta ja vankeusrangaistuksen uhkaamana, on surmannut
itsensä. Odotin mitä muuta tahansa, mutta en tätä. Kromicki ei
enään elä! Anielka on vapaa! -- mutta kuinka hän jaksaa sen
kantaa? Muutaman tunnin aikana olen nyt yhä uudelleen ja uudelleen
lukenut sähkösanoman ja minusta tuntuu siltä kuin näkisin unta. En
uskalla pitää sitä totena, vaikka nimi Chwastowski sähkösanoman
alla takaa, että se on tosi. Olenhan minä tietänyt, että tämän
täytyy loppua huonosti, mutta en luullut lopun tulevan näin äkkiä
ja muodostuvan näin traagilliseksi. Ei, sellainen ajatus ei ole
johtunut mieleenikään! Minä olen kuin päähän lyöty. Jollei järkeni
nyt sekaannu, niin kestävät aivoni mitä tahansa. Olen auttanut
Kromickia kerran aikaisemmin ja aivan hiljan lähetin asianajajan
hänen avukseen, minulla ei siis tarvitse olla omantunnonvaivoja.
Tosin kerran koko sielustani toivotin hänelle kuolemaa, mutta sitä
kiitettävämpää oli, että kuitenkin pelastin hänet. Ja nyt tulee
kuolema vastoin kaikkia ponnistuksiani -- ja Anielka on vapaa!
Kummallista: minä tiedän tämän kaiken, mutta en sittenkään usko
sitä. Olen ikäänkuin tainnoksissa. Kromicki oli minulle vieras,
hän oli suurimpana vastuksena elämäni tiellä. Tämä vastus on nyt
poissa, minun riemullani ei siis pitäisi olla rajaa eikä määrää, ja
kuitenkaan en uskalla iloita, ehkäpä sentähden, että minä pelkään
Anielkan puolesta. Ensimäinen ajatukseni sähkösanoman saatuani oli:
miten käy Anielkan? kuinka hän kestää tämän tiedon? Varjelkoon Jumala
häntä! Hän ei rakastanut miestään, mutta tässä tilassa saattaa
pelästys tappaa hänet. Rupean ajattelemaan, että hänet on vietävä
pois täältä.
* * * * *
Mikä onni, että sähkösanoma tuotiin minun huoneeseeni eikä
ruokasaliin tai salonkiin. En tiedä kuinka olisin voinut hillitä
itseäni ja olla näyttämättä minkä vaikutuksen se teki. Pitkiin
aikoihin en saattanut hillitä itseäni. Vihdoin läksin tädin luo,
mutta en heti näyttänyt sähkösanomaa hänellekään, vaan aloin:
-- Kromickilta on tullut huonoja uutisia.
-- Mitä? mitä on tapahtunut? kysyi täti.
-- Täti ei nyt pelästy.
-- Joko hän on haastettu oikeuteen? Joko?
-- Ei... pahemmin on... nimittäin hän on kyllä jo haastettu
oikeuteen, mutta ei maalliseen.
Täti rypisti kulmakarvojaan.
-- Mitä sinä sanot, Leon?
Silloin näytin hänelle sähkösanoman. Kun täti oli sen lukenut, kävi
hän aivan sanattomaksi, meni rukoustuolin luo, polvistui, peitti
kasvot käsiinsä ja vaipui rukoukseen.
Vihdoin hän nousi ja lausui:
-- Se voi maksaa Anielkan hengen. Mitä me teemme?
-- Hän ei saa tietää mistään, ennenkuin lapsi on syntynyt.
-- Miten me voimme häntä suojella? Kaikki ihmiset tulevat puhumaan
asiasta ja tietysti myöskin sanomalehdet. Miten me voimme häntä
suojella?
-- Rakas täti, puutuin puhumaan, -- en tiedä muuta kuin yhden keinon.
Meidän täytyy lähettää noutamaan tohtoria tänne ja sanoa hänelle,
että hänen on terveydellisistä syistä määrättävä Anielka matkalle.
Minä vien silloin hänet ja Celina rouvan Roomaan, jossa minulla on
oma talo. Siellä voin suojella häntä kaikilta tiedoilta. Täällä se
käy vaikeaksi, varsinkin kun palvelijat pian saavat tietää asian.
-- Mutta sietääkö hänen terveytensä matkustamista?
-- En tiedä, se täytyy lääkärin sanoa. Lähetän noutamaan häntä vielä
tänä päivänä.
Täti piti ehdotustani hyvänä. Parempaa todella emme voineet
keksiä. Päätimme uskoa salaisuuden Celina rouvalle, jotta hän
olisi apunamme suunnittelemassa matkaa. Palvelijoita on ankarasti
kielletty kertomasta nuorelle rouvalle mitään uutisia. Sanomalehdet,
sähkösanomat ja kaikki kirjeet, olivat ne sitte osoitetut kenelle
tahansa, ovat vietävät minun huoneeseeni.
Täti oli pitkän aikaa kuin tajuttomana. Hänen silmissään on itsemurha
suurimpia rikoksia, mihin ihminen voi langeta, -- sääliin, jota
hän tuntee vainajaa kohtaan, liittyy niinmuodoin surua, kauhua ja
soimausta. Hän toistelee toistelemistaan: "hänen ei ollut lupa tehdä
sitä, kun hän tiesi tulevansa isäksi". Mutta minä puolestani otaksun,
ettei hän ehkä ollut saanut tuota tietoa ensinkään. Viime aikoina
hänen varmaan oli täytynyt kuumeisesti rientää paikasta paikkaan
sitä mukaa kuin hänen sotkeutuneet ja ryöppynä vyöryävät asiansa
vaativat. Minä en rohkenisi häntä tuomita ja tunnustan suoraan, etten
saata olla tavallani kunnioittamatta häntä. Onhan ihmisiä, jotka
syytettyinä konnuuksista tai tuomioistuimen päätöksen jo langettuakin
tutkimusvankilassa juovat samppanjaa ja viettävät iloisia päiviä. Hän
ei ole koskaan ollut sellainen -- hän tahtoi kuolemallaan puhdistaa
itsensä epäoikeutetuista syytöksistä. Ehkäpä hän muisti kuka oli. En
ajattelisi häntä tällaisella myötätunnolla, jos hän nurin menneiden
asioittensa vuoksi olisi surmannut itsensä. Muistan mitä periaatteita
hän puolusti Gasteinissa. Jos minun rakkauteni on hermotauti, niin
hänessä varmaan oli rahatauti. Kun ei rahanteko onnistunut, kun tuo
pohja meni hänen jalkainsa alta, niin oli hänen edessään samallainen
tyhjyys, jommoisen minä näin edessäni Berlinissä. Ja mikä häntä
silloin olisi pidättänyt kuolemasta? Anielka? Hän tiesi, että pidämme
hänestä huolen -- ja lisäksi -- ehkäpä hän tunsi, ettei hän erittäin
suuresti rakastanut häntä. Joka tapauksessa minä olen pitänyt häntä
huonompana ihmisenä kuin hän oli. En olisi uskonut hänellä olevan
tällaista tarmoa -- ja tunnustan tehneeni hänelle väärin.
* * * * *
Olin jo laskenut kynän kädestäni, mutta palaan vieläkin häneen, koska
unesta ei voi olla kysymystäkään. Kirjoittaessa ovat ajatukseni
tyynemmät eikä mylly päässäni pidä niin pahaa melua kuin muuten.
Anielka on vapaa, Anielka on vapaa! -- minä toistelen noita
sanoja yhä uudestaan ja uudestaan enkä sittenkään käsitä niiden
koko merkitystä. Minä tunnen, että olen tulemaisillani hulluksi
ilosta, mutta samalla minut tuontuostakin valtaa tavaton pelko.
Olisiko minulle todella alkamassa uusi elämä? Mitä tämä on? Onko se
kohtalon ansa, vai tahtooko Jumala nyt armahtaa minua sanomattomien
kärsimysteni ja rakkauteni takia? Tai ehkäpä löytyy jokin olemisen
oikeus, jokin mystillinen voima, joka vihdoinkin antaa naisen häntä
enimmin rakastavalle miehelle -- en tiedä! Minulla on vain se tunne,
että ääretön aalto on temmannut minut ja kaikki minun ympäriltäni
harjalleen, sulattaen itseensä kaiken inhimillisen tahdon ja kaikki
ihmisten ponnistukset...
Minun piti taasen keskeyttää, sillä vaunut, jotka lähetettiin
noutamaan lääkäriä, palasivat tyhjinä. Tohtori ei voinut tulla.
Hänellä on tänään leikkaus, mutta hän lupaa tulla huomisaamuna. Hänen
täytyy asua täällä Ploszowissa, kunnes lähdemme matkaan -- ja saattaa
meidät Roomaan. Siellä kyllä sitte saamme toisia...
On jo myöhäinen yö. Anielka nukkuu eikä aavista mikä häntä uhkaa,
kuinka täydellinen muutos on tapahtunut hänen elämässään... Kunhan
uni toisi hänelle onnea ja rauhaa! Hän sitä kyllä ansaitsisi. Ehkäpä
Jumalan armo tästäpuoleen koittaakin hänelle?...
Hermoni ovat sellaisessa jännityksessä, että kun vain korvaani sattuu
koirien haukunta ulkokartanoilta tai yövartian kalistimen ääni, niin
aina pelästyn jonkun viestin taasen olevan tulossa ja tunkemassa
suoraa päätä Anielkan luo.
Koetan rauhoittua ja selitän itselleni, että tämä kumma pelko johtuu
levottomuudesta Anielkan tähden ja etten olisi levoton, jollei
Anielka olisi tässä tilassa. Vakuuttelen itselleni, että pelko menee
menojaan, kunhan kaikki on ohitse, ja että sitte alkaa uusi elämä.
Täytyy tottua ajatukseen, ettei Kromicki elä... Tämä ratkaisu tuottaa
minulle onnea, josta en ole voinut uneksiakaan, mutta ihmisessä on
muuan siveellinen tunto, joka kieltää häntä iloitsemasta, vaikkapa
kysymyksessä olisi vihollisenkin kuolema. Kuolemassa piilee muutenkin
aina kauhu. Ruumiin likeisyydessä puhellaan aina hiljaa... Sentähden
en minäkään uskalla iloita.
Marraskuun 13 p:nä.
Kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn. Tohtori saapui aamulla ja
selitti, tutkittuaan Anielkaa, ettei matkasta voi olla puhettakaan,
sillä se olisi Anielkalle suorastaan hengenvaarallinen. Hänen tilansa
edistyminen ei ole aivan normaalinen. Kuinka kiusallista olikaan
kuunnella tuota lääkärikieltä, jossa jokainen sana tuntui kuolemalla
uhkaavan rakastettua olentoa! Uskoin lääkärille huolemme, ja hän
sanoi minulle, että olisi parasta kahdesta vaarasta valita pienempi.
Hänen neuvonsa kiihoitti minua ja teki minut tavattoman levottomaksi,
sillä hän kehoitti meitä tarpeellisten valmistusten perästä kertomaan
Anielkalle hänen miehensä kuolemasta. En voi kieltää, ettei hän
jossakin määrin olisi oikeassa. Hän päättelee näin: "Jos herrasväki
saattaa olla aivan varma, että voitte estää tietoa vielä muutamaan
kuukauteen tulemasta rouva Kromickin korviin, niin luonnollisesti
on parasta, ettei sanota hänelle mitään -- mutta jollei salaaminen
onnistu, niin on paras ensin valmistaa häntä ja sitte sanoa totuus.
Jos hän äkkiä saa kuulla uutisen, niin voi tapahtua toinenkin
onnettomuus."
Mitä nyt on tehtävä? Järjestän Ploszowin täydelliseen piiritystilaan.
En päästä taloon ihmisiä, kirjeitä, sanomalehtiä, kiellän
palvelijoita puhumasta, jopa katselemastakin... Sillä minä sain
tänään tarpeeksi selvän todistuksen siitä, miten tällaiset uutiset
saattavat vaikuttaa, vaikka niitä on edeltäpäin valmistettukin.
Meidän täytyi nimittäin vihdoinkin sanoa Celina rouvalle koko totuus.
Hän pyörtyi kaksi kertaa ja sai kouristuskohtauksia, jotka olivat
tekemäisillään minut hulluksi, sillä minä pelkäsin, että koko talo
kuulisi hänen itkunsa. Eikä hän kuitenkaan ollut vävypoikaansa
erittäin kiintynyt. Mutta hänkin pelästyi pääasiassa Anielkan tähden.
Olen lääkärin neuvoa vastaan enkä ikinä tule siihen suostumaan. En
saata sanoa hänelle: Anielka ei rakastanut miestään -- ja juuri siitä
syystä tulee hänen kuolemansa sitä kauheammin järkyttämään häntä.