kuolema -- on kysymys tunnonvaivoista. Anielka tulee soimaamaan
itseään siitä, ettei hän rakastanut häntä enemmän, sillä silloin
olisi elämäkin ollut hänelle rakkaampi. Turhia, epäoikeutettuja
tunnonvaivoja, sillä Anielka teki kaikki, mitä ihminen tahdollaan
saattaa tehdä. Hän käski tahtoaan ja totteli sitä -- hän työnsi
luotaan rakkauteni ja pysyi puhtaana ja uskollisena. Mutta täytyy
tuntea tämä äärimmilleen arka ihmislapsi, ennenkuin tietää, miten
omantunnonvaivat saattavat kalvaa häntä ja miten hän saattaa
ruveta hautomaan, eikö tämä kuolema olekin jonkin hänen salaisen
toivomuksensa mukainen, eikö hän joskus ole ikävöinyt vapauttaan,
eikö hän ole tahtonutkin tätä kuolemaa, vaikkei milloinkaan ole
rohjennut lausua sitä julki? Hiukset nousevat pystyyn päässäni, kun
ajattelen tätä, sillä koska Kromickin kuolema lisäksi avaa hänelle
uuden elämän, niin hänhän yhtaikaa saa kaksi pelästystä, kaksi iskua.
Sitä ei ymmärrä tohtori eikä täti eikä Celina rouva.
Ei! Hänen ei pidä saada tietää mitään.
Kuinka onnetonta, ettei hän saata matkustaa!
Sillä käy vaikeaksi, miltei mahdottomaksi vartioida häntä. Kasvotkin
tulevat täällä kertomaan hänelle mitä on tapahtunut. Jokainen sana,
jokainen katse voi kiinnittää hänen huomionsa ja herättää hänessä
mitä erilaisimpia epäilyksiä. Tänään hän hämmästyi lääkärin äkillistä
tuloa, ja kuulin Celina rouvalta, että hän oli kysellyt: minkätähden
hän tuli? Onko jotakin vaarallista? Kaikeksi onneksi täti säilytti
mielenmalttinsa ja vastasi, että lääkäriltä aina tällaisina aikoina
on kysyttävä neuvoa, ja kokemattomuudessaan uskoi Anielka häntä heti
paikalla.
Kuinka saatan esimerkiksi estää palvelijoita näyttämästä
salaperäisiltä? He tekevät tietenkin jo varoituksistani ja
käskyistäni johtopäätöksensä ja saavat varmaan pian tietää mitä on
tapahtunut.
Yksin tiheään saapuvat sähkösanomatkin jo herättävät huomiota. Tänään
sain Bakusta Chwastowskilta toisen sähkösanoman, jossa hän kysyy
minne Kromickin ruumis on vietävä. Vastasin, että se toistaiseksi on
haudattava sinne. Pyysin vanhaa Chwastowskia Varsovasta lähettämään
vastauksen ja samalla raha-osoituksen sähköteitse, jotta nuorella
Chwastowskilla olisi rahaa menoihin. Mutta en edes tiedä, voiko
Varsovasta lähettää Bakuhun tuollaista osoitusta.
Marraskuun 13 p:nä.
Katselin juuri eilispäivän lehtiä. Kahdessa oli sähkösanoma
Kromickin kuolemasta. Jos nuori Chwastowski on pannut menemään
tuon sähkösanoman, niin on hän varmaan tullut hulluksi. Palvelijat
tietävät jo kaikki. Heidän kasvonsa ovat sen näköiset, että
minä ihmettelen, kuinka ei Anielka kiinnitä niihin huomiota.
Päivällispöydässä hän oli iloinen ja harvinaisen vilkas. Panen
toivoni tohtoriin, joka on täällä. Hän välittää vähät Kromickin
kuolemasta, voi siis huoleti jutella ja laskea leikkiä Anielkan
kanssa -- ja opettaa häntä pelaamaan sakkia. Sensijaan Celina rouva
saattaa minut epätoivoon. Jota iloisemmaksi Anielka tänään kävi, sitä
mustemmaksi musteni hänen hahmonsa. Olen ankarasti moittinut häntä
siitä.
Marraskuun 14 p:nä.
Olemme kaikki tohtorin kehoituksesta saapuneet Varsovaan. Anielkalle
sanottiin, että huoneisiin Ploszowissa täytyy tehdä lämpöjohdot,
joten meidän joksikin viikoksi on muutettava Varsovaan. Matka rasitti
häntä suuresti. On paha ilma. Iloitsen kuitenkin, että tulimme
tänne, sillä täällä olen varmempi palvelijoistani. Talo on jonkun
verran epäjärjestyksessä. Joukko kuvia on otettu esiin kääröistään.
Väsymyksestään huolimatta tahtoi Anielka nähdä niitä, ja minä toimin
hänen oppaanaan. Sanoin hänelle, että armain unelmani aina on ollut
näyttää hänelle Roomaa. Hän vastasi hiukan surumielisesti:
-- Minä ajattelen Roomaa niin usein, mutta joskus minusta tuntuu,
etten ikinä pääse sinne.
Sydäntäni kouri, sillä minä pelkään nykyään kaikkea, enteitäkin, ja
olen valmis jokaisessa sanassa näkemään uhkaa. Vastasin kuitenkin
iloisesti:
-- Minä lupaan sinulle juhlallisesti, että pääset sinne -- ja
pitkäksi aikaa.
Kummallisen pian ihmisluonto tottuu jokaiseen asiantilaan ja ottaa
haltuunsa uudet oikeutensa. Vaistomaisesti olen jo ruvennut katsomaan
Anielkaa omakseni ja vartioin häntä kuin omaani ikään.
Tohtori oli sittenkin oikeassa. Me teimme viisaasti, kun muutimme
Varsovaan. Ensinnäkin on apu täällä aina likempänä; sitte saatamme
täällä olla vastaanottamatta vieraita, kun Ploszowissa olisi ollut
vaikea ajaa ihmiset pois portilta. Ja varmaan monet monituiset
tuttavat olisivat tulleet "valittamaan surua". Sitäpaitsi oli
Ploszowiin jo ehtinyt kokoontua eräänlainen salaperäinen,
synkkä ilmapiiri, jossa minun iloinen puheeni tuntui suorastaan
loukkaavalta. Pelkään tosin, ettemme voi estää tuota mielialaa
muodostumasta Varsovassakin, mutta ainakin tulee Anielkalla täällä
olemaan kaikellaista ajankulua -- kaupungin elämähän aina tarjoaa
tuhansia vaikutelmia, kun hän sensijaan Ploszowissa olisi tullut
tarkanneeksi jokaista muutosta ympäristössään.
Kaupungille ei hän koskaan tule menemään yksin ja muutenkin vähän.
Tosin tohtori määrää hänelle liikettä, mutta siihen olen jo keksinyt
keinon. Talossani on tallirakennusten takana suuri puutarha, jonka
aitaa pitkin kulkee puusta tehty kävelyrata. Annan varustaa tämän
radan lasiseinillä, niin Anielkan sopii käyttää sitä kävelypaikkanaan
talvella ja yleensä pahalla ilmalla.
Äärettömän kuluttava on kuitenkin tämä alituinen pelko, jossa elämme.
Marraskuun 15 p:nä.
Kuinka se on tapahtunut? Mistä syystä? Mistä epäilys on tullut hänen
päähänsä? En saata aavistaa. Tänään aamiaispöydässä hän äkkiä nosti
päätään, katsahti meihin vuoronperään, tarkkaavasti, ja virkkoi:
-- En tiedä mikä siinä on, mutta minusta tuntuu siltä kuin te kaikki
salaisitte minulta jotakin.
Minä tunsin kalpenevani, ja Celina rouva kävi aivan neuvottomaksi,
mutta minun rakas, kelpo tätini pysyi kylmäverisenä ja rupesi
paikalla kiusoittelemaan Anielkaa.
-- Niin teemmekin, sanoi hän. -- Me olemmekin salanneet sinulta,
ettet ole aivan teräväpäinen, mutta nyt saat sen tietää. Leon
valitteli eilenkin, ettet ikinä opi pelaamaan sakkia sentähden, että
sinulta täydellisesti puuttuu kombinatsionikykyä.
Minä tyynnyin, kävin paikalla kiinni keskustelun päähän ja rupesin
nauramaan ja laskemaan leikkiä. Anielka läksi näennäisesti
rauhoittuneena huoneeseensa, mutta minä olen varma, ettei meidän
onnistunut kokonaan poistaa hänen epäluulojaan ja että minun
iloisuuteni ehkä saattoi tuntua hänestä oudolta. Täti ja Celina rouva
olivat kauhistuksissaan, ja minutkin valtasi epätoivo. Ymmärsin
nimittäin täydellisesti kuinka voimattomat meidän ponnistuksemme
olivat ja kuinka mahdotonta oli pitää asiaa salassa. Luultavasti
Anielka epäilee meidän salaavan joitakin raha-asioita koskevia
tietoja. Mutta miten käy, kun ei viikon eikä kahden eikä kuukauden
perästä kuulu kirjettä Kromickilta? Mitä me silloin sanomme hänelle?
Miten me selitämme hänen vaitiolonsa?
Päivällisaikaan saapui tohtori. Kerroimme hänelle heti mitä oli
tapahtunut -- ja hän rupesi uudelleen selittämään, että Anielkan
täytyy saada kuulla totuus.
-- Sillä, sanoi hän, -- tietysti rouva Kromicki ennen pitkää rupeaa
kaipaamaan kirjeitä ja epäilemään pahinta.
Minä koetin poistaa tätäkin syytä ja sanoin, että silloinhan hänen
epäilyksensä pahimmassa tapauksessa valmistaa häntä vastaanottamaan
tietoa.
-- Kyllä, vastasi tohtori, -- mutta pitkä-aikainen levottomuus
osaltaan valmistaa elimistöä huonosti siihen tehtävään, joka sitä
odottaa ja joka suotuistenkin olosuhteiden vallitessa ei suinkaan ole
helppo.
Se on mahdollista, mutta sydämeni suorastaan pakahtuu pelosta.
Kaikella on rajansa, myöskin inhimillisellä rohkeudella. Jokin
minussa nousee epätoivoisesti tätä vastaan. Jokin ääni sanoo minulle:
ei! Täti ja Celina rouva ovat kun ovatkin päättäneet huomenna
ilmoittaa hänelle koko totuuden. Minä en mitenkään tahtoisi suostua
siihen. En ole aavistanut, että ihminen siihen määrään saattaisi
peljätä jotakin asiaa. Mutta onhan kysymyksessä Anielka.
Marraskuun 16 p:nä.
Iltaan asti kävi kaikki hyvin -- illalla tuli äkkiä verensyöksy.
Tiesinhän minä sen!... Kello on kolme yöllä. Hän on nukkunut. Tohtori
on hänen luonaan. Minun täytyy pysyä tyynenä -- minun täytyy! Hänen
tähtensä, jotta edes joku meistä pysyisi järjissään. Minun täytyy!
Marraskuun 17 p:nä.
Lääkäri sanoo taudin ensi jakson kehittyvän säännöllisesti. Mitä se
merkitsee? Merkitseekö se, että hän kuolee?
Kuume ei ole korkea. Näin kuuluu aina olevan kahden ensi päivän
aikana. Hän on täysin tajuissaan, on ainoastaan väsynyt ja voimaton,
mutta hänellä ei ole paljon tuskia. Tohtori sanoo kuitenkin, että
kuume tulee nousemaan neljäänkymmeneen asteeseen. Hän saa kauheita
tuskia, hän tulee pyörtymään, jalat paisuvat -- kaiken tämän on hän
meille luvannut!
Tulkoon samalla myöskin maailman loppu!
Oi Jumala, jos tämä kaikki tapahtuu minun rangaistuksekseni, niin
minä vannon, että lähden pois. Lupaan, etten näe häntä elämässäni --
kunhan Sinä vain pelastat hänet!
Marraskuun 18 p:nä.
En vielä ole ollut hänen luonaan. Valvon hänen ovensa edessä, mutta
en mene sisään, koska pelkään, että hän voisi tulla huonommaksi tai
kuume nousta, jos hän näkisi minut.
Ajoittain tulee päähäni kauhea ajatus. Minusta tuntuu siltä kuin
voisin menettää järkeni ja hulluuden puuskassa surmata Anielkan.
Sentähden pakoitan itseni kirjoittamaan -- ja tulen kirjoittamaan
koko ajan, koska siten saatan pysyä tasapainossa ja pitää ajatukseni
kurissa.
Marraskuun 19 p:nä.
Olen oven läpi kuullut hänen äänensä ja hänen valituksensa. Tässä
taudissa ovat tuskat kauhistuttavat. Tohtori sanoo, että kaikki
käy kuten pitää, mutta minä sanon, että se on kauheaa! Täti kertoi
Anielkan alituisesti ojennelleen käsiään, tarttuneen hänen ja äidin
kaulaan ja rukoilleen apua. Mutta häntä ei voi auttaa.
Tuontuostakin hän menee tainnoksiin. Tuskat yhä kasvavat. Hänen
jalkansa ovat jo aivan turvoksissa.
Tohtori ei vielä lupaa mitään. Hän sanoo, että voi käydä sekä hyvin
että huonosti. Sen me tiedämme hänen sanomattaankin! Kuume on
neljässäkymmenessä asteessa. Hän on vielä tajuissaan.
Marraskuun 20 p:nä.
Nyt sen tiedän. Kukaan ei ole sitä minulle sanonut, mutta minä
tiedän sen varmasti: hän kuolee! Sanon sen täydessä tajunnassa,
olen miltei tyyni. Anielka kuolee! Tänä yönä, kun istuin hänen
ovensa edessä, näin sen yhtä selvästi kuin nyt näen auringon.
Eräänlaisessa sielullisessa tilassa näkee ihminen asioita, joita
ei hän tavallisissa oloissa aavista edes unissaan. Varhain aamulla
näytettiin kaikki minulle kuin yhdessä väläyksessä. Olisi luullut
jonkun siirtävän siteen pois silmiltäni ja aivojeni edestä. Mikään
maailmassa ei voi pelastaa Anielkaa. Minä tiedän sen paremmin kuin
kaikki lääkärit.
Ja juuri sentähden en enään raatele itseäni. Mitä hyötyä siitä olisi?
Ei minulle enempää kuin hänellekään. Meidän tuomiomme on langetettu.
Olisin sokea, jollen näkisi, että väkevä voima, kokonainen maailma
on meitä eroittamassa. Mikä se on ja miksi sitä sanotaan -- sitä en
tiedä. Tiedän vain, että jos lankeaisin polvilleni, löisin otsani
permantoon ja vannottaisin ja rukoilisin tätä voimaa, niin vuoret
siirtyisivät -- mutta se ei heltiäisi.
Koska ei enään mikään muu kuin kuolema voi ottaa Anielkaa minulta --
niin hänen täytyy kuolla.
Marraskuun 21 p:nä.
Tänään tahtoi Anielka nähdä minua. Täti vei kaikki muut pois
huoneesta, koska hän arveli sairaan haluavan uskoa äitinsä huostaani,
kuten olikin. Minä sain nähdä armaani, elämäni sielun. Hän on
yhä täydelleen tajuissaan. Silmät loistavat. Tuskat ovat poissa.
Kaikki jäljet hänen viime tilastaan ovat kadonneet, ja kasvot ovat
kuin enkelin. Hän hymyili minua vastaan, ja minä hymyilin hänelle
takaisin. Eilisestä asti tiedän mikä meitä odottaa, ja minusta
tuntuu jo siltä kuin olisin kuollut. Hallitsen sentähden mieltäni
täydellisesti. Hän tarttui käteeni ja rupesi puhumaan äidistään,
sitte katseli hän minua kauvan, ikäänkuin syövyttääkseen minut
sieluunsa, ennenkuin hänen silmänsä sammuvat. Sitte hän lausui:
-- Älä pelkää, Leon, minä voin paljon paremmin, mutta tahtoisin
joka tapauksessa, että sinulle jäisi jotakin minulta... Minun ehkä
ei pitäisi tehdä tällaista tunnustusta niin heti mieheni kuoleman
jälkeen, mutta koska minäkin voin kuolla, niin sanon sinulle nyt,
että olen rakastanut sinua hyvin, hyvin paljon.
Minä vastasin: "Tiedän, tiedän, armaani!" Pitelin hänen kättään,
ja me katselimme toisiamme silmästä silmään. Ensi kerran eläissään
hymyili hän minulle ikäänkuin hän olisi ollut morsiameni. Ja minä
kihlasinkin hänet sillä hetkellä, ja valani oli kestävämpi kuin
kaikki ajalliset valat. Meidän oli silloin hyvä olla, vaikka meitä
varjosti suru väkevä kuin itse kuolema. Lähdin hänen luotaan vasta
kun tultiin sanomaan, että pappi oli saapunut. Anielka pyysi vielä,
etten pelästyisi papin tuloa. Hän ei ollut kutsunut häntä sentähden,
että hän luuli kuolevansa, vaan sentähden, että ihmisen aina
sairauden aikana täytyy olla valmiina.
Papin lähdettyä palasin hänen luokseen. Hän oli valvonut monta yötä
ja nukahti väsymystään. Hän nukkuu paraikaa. Jahka hän herää, viivyn
hänen luonaan, kunnes hän uudelleen menee uneen.
Marraskuun 22 p:nä.
Hän voi paljon paremmin. Celina on mielettömänä ilosta. Minä yksin
tiedän mitä se merkitsee. Tohtorin ei olisi tarvinnut sanoa minulle,
että suolihalvaus on odotettavissa.
Marraskuun 23 p:nä.
Anielka kuoli tänä aamuna.
* * * * *
Roomassa joulukuun 5 p:nä.
Minusta olisi voinut tulla sinun onnesi, mutta minusta tuli
sinun onnettomuutesi. Minä olen vikapää sinun kuolemaasi, sillä
jos minä olisin ollut toinen ihminen, jollen minä olisi ollut
vailla kaikkea elämän pohjaa -- niin olisit sinä säästynyt niiltä
mielenliikutuksilta, jotka sinut surmasivat.
Minä ymmärsin sen jo silloin, kun sinä elit viime hetkiäsi
maailmassa, ja vannoin, että tulen sinun luoksesi. Minä kihlasin
sinut kuolinvuoteesi ääressä, ja minun ensimäinen velvollisuuteni on
olla luonasi.
Jätän äidillesi omaisuuteni. Täti on löytävä lohdutusta Kristuksen
rakkaudesta sinä lyhyenä aikana, joka hänellä vielä on jäljellä. Ja
minä tulen sinun luoksesi. Minun täytyy.
Luuletko etten pelkää kuolemaa? Pelkään, sillä en tiedä mitä haudan
takana on, ja näen ainoastaan kauhistuttavaa pimeyttä. En tiedä onko
siellä mitään, vai onko siellä jokin olotila vailla ääriä ja aikaa,
vai kantaako jokin taivaankappaltenvälinen tuuli sielua tähdestä
tähteen, antaen sille matkalla yhä uusia ilmestysmuotoja; en tiedä
onko siellä ääretön rauhattomuus vaiko yhtä ääretön rauha, rauha
täydellinen, rauha, jommoisen ainoastaan Ikivoima ja Ikihyvyys taitaa
antaa.
Mutta jos minun tunnuslauseeni "en tiedä" on saattanut sinulle
kuoleman -- niin kuinka minä voisinkaan jäädä tänne elämään?
Jota enemmän siis pelkään, jota enemmän siis _en tiedä_, sitä enemmän
en voi päästää sinua sinne yksinäsi -- en voi, Anielkani -- vaan
tulen.
Me tulemme siellä joko vaipumaan ikuiseen _ei mihinkään_ tai yhdessä
astumaan ikuisuuden tietä, mutta tänne, missä me olemme niin paljon
kärsineet, jääköön jälkeemme vain äänettömyys.