niitä kauhun hetkiä, jotka ennen niin kiusasivat minua! Soisin
vain Klaran palaavan niin pian kuin suinkin. Se ei ole kaipausta,
se on ainoastaan sairaan itsekkyyttä, sairaan, joka tuntee, ettei
kukaan voisi antaa hänelle sellaista hellyyttä. Tiedän, ettei Klara
enään tule asumaan täällä likelläni, mutta hänen olonsa samalla
paikkakunnalla olisi sekin turva. Heikkous ja avuttomuus kiintyvät
holhoavaan voimaan niin kuin lapsi äitiin. Olen varma, ettei yksikään
nainen olisi hyväkseni tehnyt mitä Klara. Jokainen heistä olisi
ennen täyttänyt sovinnaisuuden vaatimukset kuin pelastanut ihmisen.
Tätä ajatellessa tulee suuhuni katkera maku ja muuan nimi... Mutta
paras on, ettei niitä asioita päästä mieleensä, ennenkuin voimat
ovat palanneet, niin että jaksaa suoriutua niistä... Klara nukkui
vaatteet yllä sohvalla viereisessä huoneessa, ovet auki. Kun
vain liikahdinkin, oli hän luonani. Näin hänen öisin kumartuvan
vuoteeni yli, hiukset epäjärjestyksessä, kalpeana väsymyksestä ja
valvomisesta. Itse hän antoi minulle lääkkeet, itse hän nosteli minua
patjojen varaan. Ollessani tajuissani yritin joskus kiittää häntä
-- hän pani silloin sormen huulilleen merkiksi, että lääkäri oli
kieltänyt minua puhumasta. En tiedä kuinka monta yötä hän valvoi.
Hän oli niin uuvuksissa, että hän päivisin, istuessaan nojatuolissa
vuoteeni ääressä, joskus nukkui kesken lausettaan. Herätessään
hymyili hän minulle ja rupesi taasen nuokkumaan. Öisin hän joskus
kauvan asteli edestakaisin huoneessaan pysyäkseen valveilla, mutta
niin hiljaa, etten olisi tietänyt mitään, jollen avonaisesta ovesta
olisi nähnyt hänen varjonsa liikkuvan seinällä. Kerran kun hän oli
luonani enkä minä tietänyt miten olisin kiittänyt häntä, vein hänen
kätensä huulilleni; silloin hän äkkiä kumartui ja suuteli kättäni
nopeasti, ennenkuin ehdin estää sitä. Mutta tunnustettakoon, etten
aina ole ollut hänelle kiitollinen. Kaikki voi ärsyttää sairasta --
minua esimerkiksi hänen pituutensa. Olin hänelle raivoissani
siitä, ettei hän ollut niinkuin Anielka. Nähtävästi se johtui
siitä, että pitkien aikojen kuluessa olen tottunut tunnustamaan
sopusointuiseksi ja kauniiksi ainoastaan sen, joka muistuttaa Anielkan
sopusuhtaisuutta ja kauneutta. Joskus kun minä katselin Klaraa,
ärsytti minua oudosti ajatus: hän varmaan ei ole saanut kauneuttaan
sentähden, että luonto olisi halunnut tehdä hänet kauniiksi, tai
rotunsa oikeudella, vaan hän on saanut sen ikäänkuin onnellisen
sattuman kautta. Muutenkin joskus ovat naisen kasvot tehneet minuun
saman vaikutuksen. Niitä vivahduksia voivat ainoastaan hyvin herkät
ja hienostuneet hermot tuntea.
Oli kuitenkin hetkiä, varsinkin öisin, kun katsellessani Klaran
laihtuneita, sisäänpainuneita kasvoja, luulin näkeväni sen toisen...
Se tapahtui varsinkin kun hän istui hämärässä, vuoteeni ääressä.
Kuumeiset, sairaat aivoni synnyttivät lumeen, joka todellisuudessa on
mahdoton. Ajoittain kadotin kokonaan tajuntani -- kunhan olisinkin
samalla kuollut! -- ja silloin huusin Klaraa sen toisen nimellä ja
puhuin ikäänkuin hän olisi ollut se toinen. Muistan tämän kaiken kuin
unen läpi.
Lokakuun 17 p:nä.
Pankkiiri B. on lähettänyt minulle muutamia kirjeitä tädiltä. Täti
kysyy tulevaisuussuunnitelmiani. Hän kertoo kaikesta -- yksin
puimisestakin Ploszowissa, ainoastaan ihmisistä ei. En edes tiedä
elävätkö he vai ovatko he kuolleet. Mikä kumma ja suututtava
tapa kirjoittaa kirjeitä! Vähät minä puimisesta Ploszowissa ja
yleensä koko taloudesta. Kirjoitin paikalla vastaan enkä salannut
tyytymättömyyttäni.
Tänään olen saanut Kromickin Varsovaan osoitetun sähkösanoman. Täti
ei sähköittänyt sen sisältöä, vaan sulki sen kirjeeseen ja lähetti
postitietä. Kromicki rukoilee, että pelastaakseni omat rahani ja
koko hänen kohtalonsa lähettäisin vielä kaksikymmentäviisi tuhatta
ruplaa. Luettuani sähkösanoman kohautin ainoastaan olkapäitäni.
Mitä minä nykyään välitän Kromickista ja rahoistani! Menkööt! Jos
Kromicki tietäisi minkätähden ensi kerran autoin häntä, niin ei hän
nyt pyytäisi apuani. Kantakoon tappionsa yhtä tyynesti kuin minä
kannan omani. Odottaahan häntä lisäksi tuo "suuri uutinen", jonka hän
saa kuulla lohdutuksekseen. Lohduttautukaa mielin määrin, hankkikaa
lapsia niin paljon kuin haluatte, mutta jos pyydätte minua pitämään
huolta niistä, niin totisesti pyydätte liikaa.
Kunhan ei hän edes sellaisella kuulumattomalla itsekkyydellä olisi
uhrannut minua periaatteittensa alttarille! Mutta paras olla niitä
ajattelematta, tai aivot kääntyvät kallossani. Sallittakoon minun
rauhassa edes sairastaa.
Lokakuun 20 p:nä.
Ei! Täältäkin ne ovat löytäneet minut. Taasen ei minulla kahteen
päivään ole ollut lepoa, taasen pitelen päätäni, peläten sen
halkeavan, kun väkipyörä siellä alituisesti käy ja käy. Ajattelen
taasen Ploszowia ja häntä -- yksinäisyyttäni ja menneisyyttäni.
Miten kauheaa on äkkiä kadottaa ainoansa, se, josta on elänyt! En
tiedä lieneekö tauti heikentänyt älyäni, mutta minä todellakaan en
ymmärrä erinäisiä oireita, joita huomaan itsessäni. Tuntuu siltä kuin
mustasukkaisuuteni olisi jäänyt eloon rakkauteni kuoltua.
Ja tämä mustasukkaisuus on kaksinkertainen, sillä se ei kohdistu
ainoastaan konkreettisiin asioihin, vaan tunteisiinkin. Minussa
kiehuu, kun ajattelen lasta, joka syntyy maailmaan ja anastaa
Anielkan ja -- mikä on vielä pahempi -- saattaa hänet lähemmä
Kromickia.
Minä en enään huolisi tuota naista, vaikka hän olisi vapaakin, mutta
en saata kärsiä ajatusta, että hän rakastaisi miestään. Antaisin
loput elämästäni, kunhan ei kukaan enään koskaan rakastaisi häntä
eikä hän ketään. Niillä ehdoilla vielä saattaisin elää.
Lokakuun 21 p:nä.
Jollei tämä, mikä nyt liikkuu päässäni, pelasta minua, niin minä
joko uudestaan sairastun tai tulen hulluksi. Teenpä tässä tiliä
itselleni. Mitä minulla on tekemistä elämän kanssa? Ei mitään! Mitä
minulla on odotettavaa? -- Ei mitään! Jos niin on, niin minkätähden
en antaisi itseäni lahjaksi jollekin, jonka tämä lahja saattaa tehdä
onnelliseksi? Itse puolestani en elämästäni, älystäni, koko omasta
itsestäni antaisi penniäkään. Tosin en rakasta Klaraa, mutta jos hän
rakastaa minua, jos hän minussa näkee elämänsä korkeimman onnen,
niin olisihan julmaa kieltää häneltä jotakin, jota itse pitää niin
vähäarvoisena. Katson ainoastaan velvollisuudekseni sanoa hänelle
kuka olen, jotta hän tietäisi kenen ottaa. Pahempi hänelle, jollei
hän kuuntele varoitustani -- mutta se on hänen asiansa.
Koko tässä tuumassa viehättää minua ainoastaan yksi puoli, se
nimittäin, että kuilu, joka eroittaa minua ja tuota naista, näin
ollen yhä suurenee. Minä näytän hänelle, että jos hän osaltaan
on syventänyt kuilua, niin osaan minäkin. Silloin on suhde toki
ratkaisevasti lopussa, sillä tänäkin päivänä ajattelen yhä häntä.
Tiedän sen ja todennan katkeralla mielellä.
Ehkäpä tunteeni tällä hetkellä on vihaa, mutta se ei vielä ole
välinpitämättömyyttä.
Rouva Kromicki kai arveli minun lähteneen pois siitä syystä, että
minun täytyi -- minä voin lisätä hänelle, että myöskin tahdoin. Ja
minä ajattelen, että jota suuremman muurin rakennan välillemme,
sitä paremmin hän minulta peittyy, sitä nopeammin ja täydellisemmin
unohdan hänet.
Klaraa -- sanon sen toistamiseen -- en rakasta, mutta tiedän, että
hän rakastaa minua. Sitäpaitsi olen hänelle kiitollisuuden velassa.
Sairauteni aikana sanoin joskus hänen huolenpitoaan saksalaiseksi
sentimentaalisuudeksi, mutta toiselta puolen ei se toinen olisi
kyennyt sellaiseen. Suuressa siveellisyydessään saattaisi hän
mieluummin antaa miehen kuolla kuin nähdä häntä ilman kravattia,
koska sellainen oikeus kuuluu yksin vihitylle aviomiehelle. Klara ei
välittänyt mistään; hän laiminlöi soittonsa, näki vaivaa, valvoi ja
luultavasti joutui ihmisten panettelun alaiseksi, mutta pysyi luonani.
Olen hänelle velkaa ja aion maksaa velkani. Maksan huonosti, sillä
annan itseni sentähden, etten välitä itsestäni, että kaikki on
minulle yhdentekevää ja että olen ainoastaan pirstale ihmisestä enkä
kokonainen ihminen. Mutta koska hän pitää tuota sirpaletta omaa
elämäänsäkin kalliimpana -- niin ottakoon hän sen omakseen.
Tädille siitä koituu surua, sillä tämä avioliitto tulee loukkaamaan
sekä hänen kansallistunnettaan että sukuylpeyttään. Jos hän kuitenkin
voisi aavistaa mitä viime aikoina on liikkunut sydämessäni, niin hän
mieluummin suostuisi tähän avioliittoon kuin rakkauteen, joka minua
kalvaa. Sitä en vähääkään epäile.
Ja entä jos Klaran esi-isät olivatkin kankureja! Minulla ei ole
periaatteita, minulla on ainoastaan hermoja, ja jos minulla on
katsantokanta, niin on se ennemmin vapaamielinen. Olen jo aikoja
sitte huomannut, että niinsanotut vapaamieliset usein ovat
ahdasmielisempiä kuin vanhoilliset, kun sensijaan vapaamieliset
periaatteet itsessään ovat laajemmat ja paremmin sopivat yhteen
Kristuksen opin kanssa -- mikä muuten on minulle yhdentekevää.
Mutta näistä asioista ei kannata puhua. Vasta onnettomuudessa
paljastuu koko niiden mitättömyys.
Ehdottomasti tulen ajatelleeksi minkä vaikutuksen päätökseni mahtaa
tehdä Anielkaan. Minä olen siihen määrään tottunut mittaamaan kaikkea
hänen tunteittensa mukaan, etten vieläkään ole päässyt pahasta
tavastani.
Lokakuun 22 p:nä.
Tänä aamuna lähetin kirjeen Klaralle. Huomenna saan vastauksen, tai
ehkä Klara itse tulee vielä tänä iltana.
Jälkeen päivällisen sain Kromickin toisen sähkösanoman. Kuinka paljon
epätoivoa saattaakaan mahtua muutamiin lauseihin! On täytynyt sattua
jotakin onnetonta, sillä en mitenkään olisi odottanut romahduksen
tulevan näin äkkiä. On kai tapahtunut odottamaton käänne, jota ei
Kromicki itsekään ole voinut aavistaa.
Tappio, jonka tulen kärsimään, ei tee suurtakaan lovea omaisuuteeni
-- minä jään siitä huolimatta rikkaaksi mieheksi. Mutta Kromicki!
Miksi pettäisin itseäni! Eräässä sydämeni sopukassa kytee vahingonilo
tämän romahduksen johdosta. Ajatella, että noiden ihmisten
vastaisuudessa on kiittäminen tätiä toimeentulostaan, tätiä, joka --
hänen omien sanojensa mukaan -- on Ploszowskien omaisuuden hoitaja!
En nyt aiokaan vastata Kromickille. Jos päättäisin sen tehdä,
niin koko vastaukseni supistuisi onnitteluun tulevan perillisen
johdosta. Sittemmin kyllä aion antaa heille molemmille leipää -- jopa
runsaastikin.
Lokakuun 23 p:nä.
Klara ei tullutkaan eilen, ja tälläkään hetkellä, s.o. illalla, en
vielä ole saanut häneltä vastausta. Se on sitä kummallisempaa, kun
hän tähän asti on kirjoittanut joka päivä ja kysynyt miten minä voin.
Hänen vaitiolonsa ei kummastuttaisi minua, jos voisin kuvitella hänen
hetkeäkään epäilevän.
Minä odotan kärsivällisesti. Olisi kuitenkin hyvä, jos asia tulisi
ratkaistuksi niin pian kuin suinkin. Sen vain tiedän ja tunnen,
että jollen olisi lähettänyt kirjettäni, niin ehkä panisin menemään
samallaisen kirjeen, mutta jos tämän voisi ottaa takaisin, niin
luultavasti sen ottaisin.
Lokakuun 24 p:nä.
Klara kirjoittaa:
"Rakas Leon ystävä! Vastaanotettuani kirjeenne olin kuin pyörryksissä
onnesta, ja ensi ajatukseni oli heti palata Berliniin. Mutta juuri
siksi, että Teitä niin syvästi rakastan, kuuntelin ääntä, joka sanoi,
ettei suurin rakkaus saa olla suurinta itsekkyyttä ja etten saa
uhrata Teitä itseni hyväksi.
"Te ette rakasta minua, Leon. Antaisin elämäni, jos voisin muuttaa
sen asian -- mutta siitä ei pääse mihinkään: Te ette rakasta minua.
Kirjeenne on ainoastaan kiitollisuuden tai epätoivon ilmaus. Heti kun
näin Teidät Berlinissä, tiesin, ettette ole terve ettekä onnellinen
-- ja niin levoton olin Teistä, että vaikka Te olitte sanonut minulle
hyvästi ja luvannut lähteä, minä lähetin hotelliin kysymään olitteko
matkustanut ja tein sen sittemmin joka päivä, kunnes kuulin, että
olitte sairastunut. Hoitaessani Teitä sairautenne aikana tulin
vakuutetuksi siitä, että toinenkin pelkoni oli oikea: että Te
kannatte salaista, suurta surua, tai että Teitä on kohdannut jokin
kipeä pettymys, jommoisten jälkeen eläminen on vaikeaa.
"Minä tiedän -- ja yksin Jumala näkee miten raskasta minun on elää
tässä tietoisuudessa -- että Te tahdotte sitoa kohtalonne minun
kohtalooni siitä syystä, että Teidän pitää tukahuttaa jotakin
itsessänne, että Teidän pitää unohtaa jotakin, että Teidän pitää
sulkea jokin tie. Mutta voinko minä, tämän tietäen, suostua? Jos
annan Teille kieltävän vastauksen, tulen pahimmassa tapauksessa
elämäni ajaksi onnettomaksi, mutta minun ei toki tarvitse syyttää
itseäni siitä, että olisin kivenä hartioillanne, kivenä siivessänne.
Olen rakastanut Teitä yli kaiken ensi kohtaamisemme ensi hetkestä
asti, siis kauvan, ja niinmuodoin olen tottunut tuskiin ja
kärsimyksiin, jotka toivoton rakkaus tuo mukanaan. Vaikea näin on
elää, mutta voinhan minä hakea lohdutusta kyynelistä, kuten naiset
yleensä, ja soitosta taiteilijana. Jäähän minulle aina se lohdutus,
että Te joskus, muistellessanne minua, ajattelette: 'hyvä sisareni'.
Siitä elän. Mutta jos minä rupeisin vaimoksenne ja huomaisin, että Te
kadutte askeltanne, ettette ole onnellinen, ettette kärsi minua, niin
varmaan kuolisin.
"Vielä ajattelen: miten olisinkaan ansainnut sellaista ääretöntä
onnea? Sillä minua peloittaa, kun sitä ajattelenkin. Ymmärrättekö,
että ihminen, samalla kun hän rakastaa koko sielustaan, myöskin voi
olla tavattoman nöyrä? Minä tiedän tämän, koska minä rakastan sillä
tavalla.
"Jo sekin tuntuu minusta uhkarohkealta, etten saata luopua kaikesta
toivosta. Älkää minulle siitä pahastuko: Jumala on niin armollinen,
ja ihmisellä on niin suuri onnentarve, että häneltä puuttuu voimaa
ainiaaksi sulkea onnensa ovi. Jos Te puolen vuoden tai vuoden
perästä, tai joskus elämässä sanotte, että vielä tahdotte minut, niin
olen saanut korvauksen kaikesta mitä olen kärsinyt ja kyynelistä,
joita en tällä hetkellä jaksa pidättää. Klara."
Minussa on ihminen, joka ymmärtää tämän kirjeen ja osaa antaa
arvoa jokaiselle sen sanalle. Minulta ei mene hukkaan mitään ja
minä käsitän, että olisi onni palata tämän puhtaan, vilpittömän ja
rakastavan sydämen luo.
Mutta minussa on toinenkin ihminen, väsynyt ja haluton elämään,
ihminen, joka kykenee tuntemaan sääliä, mutta ei rakkautta. Tuo
ihminen on kerran pannut rakkauteensa kaikki mitä hänessä oli -- ja
tällä kertaa hän selvästi näkee, että jos hän nyt erkanee, niin ei
hän ikinä palaa.
Lokakuun 28 p:nä.
Olen varma, ettei Klara palaa Berliniin. Hän oli jo lähtiessään
Hannoveriin päättänyt, ettei hän palaa. Hän tahtoi välttää
kiitostani. Ajattelen häntä kaipauksella ja kiitollisuudella ja
suren, ettei hänen tielleen sattunut toisellaista miestä kuin minä.
Tässä kaikessa on paljon kohtalon ivaa. Jos minulla Klaraa kohtaan
olisi ollut edes hitunen siitä rakkaudesta, jolla rakastin Anielkaa,
niin me jo sen perustukselle olisimme voineet rakentaa kokonaisen
onnen maailman. Mutta miksikä pettäisin itseäni? Minä kuljen yhä
vieläkin muistojen ikeen alla. Ajattelen Anielkaa sellaisena,
jommoisena näin hänet Ploszowissa, Varsovassa, Gasteinissa, enkä
minä voi irroittaa ajatuksiani menneisyydestä. Ajatuksiini on kun
onkin pantu niin paljon elinvoimaa, ettei niitä saata tappaa. Kuinka
saattaisikaan? Vaikeinta on ihmisen unohtaa.
Joka hetki yllätän itseni ajattelemasta Anielkaa. Ja koettaessani
päästä hänestä eroon johdatan mieleeni, että hän jo on aivan toinen,
että hänen tunteensa tulevat kääntymään tai luultavasti jo ovat
kääntyneet aivan toiselle suunnalle ja etten minä enään ole hänelle
mitään.
Ennen en tahtonut ajatella tätä, sillä pääni oli haljeta. Nyt
ajattelen sitä tahallani, sillä muuten en saattaisi puolustaa itseäni
ääntä vastaan, joka yhä useammin nousee sisässäni kysymään: "Onko
hänen syynsä, että hänen täytyy antaa elämä tälle lapselle? Mistä
sinä tiedät, mitä hänen sydämessään liikkuu? Hän ei olisi nainen,
jollei hän rakastaisi lasta, kun se kerran on tullut maailmaan, mutta
mistä sinä tiedät, ettei hän ole yhtä onneton kuin sinä."
Ja ajoittain luulen tietäväni, että hän on vieläkin onnettomampi,
ja silloin tahtoisin uudelleen sairastua keuhkokuumeeseen. Elämä
tällaisessa kaaoksessa on mahdoton.
Lokakuun 30 p:nä.
Jota enemmän terveyteni palaa, sitä useammin poikkean entisille
harhateilleni. Lääkäri sanoo minun muutaman päivän perästä voivan
lähteä. Ja minä lähden, sillä täällä olen liian likellä Varsovaa
ja Ploszowia. Saattaa olla oikullisten hermojeni vaikutusta, mutta
minusta tuntuu siltä kuin voisin saada rauhaa Rooman Babuinossa.
En lupaa olla muistelematta menneisyyttä -- päinvastoin tulen
muistelemaan sitä aamusta iltaan, mutta muistelemiseni tulee olemaan
sitä laatua, jolla muistellaan maailmaa luostarisellistä. Ja mistä
minä tiedän kuinka tulee käymään? En tiedä muuta kuin sen, etten jää
tänne. Matkalla poikkean Angelin luo. Minulla täytyy Roomassa olla
Anielkan kuva.
Marraskuun 2 p:nä.
Minä jätän Berlinin, minä luovun Roomasta ja palaan Ploszowiin. Olen
aikaisemmin kirjoittanut: "Hän ei ole minulle ainoastaan rakkain
nainen, vaan hän on kalleimpani maan päällä." Niin juuri. Sanottakoon
sitä sairaudeksi tai hulluudeksi tai miksi tahansa -- yhdentekevää.
Minussa se on mennyt sieluun ja veriin. Lähden Ploszowiin, palvelen
häntä, hoidan ja vaalin häntä -- palkakseni en pyydä muuta, kuin että
saan nähdä hänet.
Ihmettä että minä saatoin ajatellakaan voivani elää näkemättä
häntä. Yksi ainoa tädin kirje toi päivänvaloon mitä minussa on
elänyt kätkettynä. Täti sanoo: "En ole kirjoittanut meistä, sillä
minulla ei olisi ollut mitään hauskaa kerrottavaa, ja kun en osaa
valehdella, niin olen vaiennut, jotta en tekisi sinua levottomaksi.
Tiedänhän ettet ole terve. Olen suuresti huolissani Kromickin tähden
ja tahtoisin kysyä sinulta neuvoa. Vanha Chwastowski näytti minulle
poikansa kirjeen, josta käy selville, että Kromickin asiat ovat mitä
huonoimmalla kannalla ja että häntä itseään uhkaa kanne. Kaikki
ovat häntä siellä pettäneet. Hän sai jättiläistilauksen, mutta
hankinta-aika oli lyhyt eikä hän ehtinyt valvoa tavaran laatua.
Kaikki osoittautuikin huonoksi, turmeltuneeksi ja väärennetyksi
-- ja kaikki hyljättiin -- ja lopuksi uhataan Kromickia vielä
oikeudenkäynnillä petoksesta. Suokoon Jumala, että hän pelastuisi
edes siitä, varsinkin kun hän on aivan viaton. Vähät varojen
menettämisestä -- pahempi on häpeä. Turhaan vaivaan päätäni
kysymyksellä, mitä olisi tehtävä ja miten hän olisi pelastettava.
En uskaltaisi panna menemään sitä summaa, jonka olen määrännyt
Anielkalle, mutta onhan Kromicki ehdottomasti pelastettava edes
oikeusjutusta. Anna sinä, Leon, hyvä neuvo, sinä keksit aina
jonkin keinon. En ole Anielkalle enkä Celinalle vielä maininnut
sanaakaan, sillä varsinkin Anielkan tila huolettaa minua. En epäile,
ettei Anielkasta tule mitä paras äiti, mutta nyt minua monasti
suututtaa, sillä kun ihminen menee naimisiin, niin hänen täytyy
olla valmis kantamaan seuraukset. Mutta Anielka elää sellaisessa
epätoivossa, ikäänkuin hänen tilansa olisi häpeä. Joka päivä näen
hänen kasvoistaan, että hän on itkenyt. Vaikea on katsella hänen
laihtuneita poskiaan ja silmiään, jotka ovat kuopalla. Ja aina hän
on ikäänkuin purskahtamaisillaan itkuun, ja aina hänen silmissään
on outo kärsimyksen ja nöyryytyksen ilme. En eläissäni ole nähnyt
naisen sillä tavalla kantavan tilaansa. Olen koettanut puhua hänelle
järkeä, olen torunut, mutta mikään ei ole auttanut. Kerron sinulle
tämän suoraan, vaikka niin suuresti rakastankin häntä. Tai ehkäpä
minä vanhoilla päivilläni olen kadottanut tarmoni. Ja sitte hän on
niin herttainen! Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy sinua: Onko
tullut kirjettä? Oletko terve? Mihin aiot lähteä? Miten kauvan viivyt
Berlinissä? Hän tietää, että minä mielelläni puhun sinusta, ja niin
hän kyselee tuntikausia. Kunhan Jumala varjelisi häntä ja antaisi
hänelle voimia kestämään kaikkia niitä kärsimyksiä, mitkä häntä
odottavat. Minä suorastaan pelkään hänen terveyttään. En sanallakaan
uskalla mainita hänelle hänen miehensä tukalasta asemasta. Ennemmin
tai myöhemminhän sen tosin kumminkin täytyy tulla ilmi. Celinallekaan
en ole maininnut siitä mitään, sillä hän on tavattoman onneton
Anielkan epätoivosta eikä käsitä minkätähden Anielka katselee
tilaansa niin traagillisesti."
Minkätähden? Yksin minä sen tiedän, koko maailmassa voin yksin minä
vastata siihen kysymykseen -- ja sentähden -- palaan Ploszowiin.
Ei! hän ei traagillisesti katsele tilaansa, vaan minun pakoani, minun
epätoivoani, jota hän mielikuvituksessaan on seurannut, suhteemme
särkymistä. Tämä suhde oli käynyt hänelle kalliiksi, senjälkeen
kun hänen monien vaivojen, kärsimysten ja ponnistusten perästä oli
onnistunut muuttaa se puhtaaksi. Minä katselen tällä hetkellä hänen
sieluunsa ja ajattelen hänen puolestaan. Hänen tragediansa on minun
tragediani arvoinen. Siitä hetkestä asti, jolloin minä palasin
Ploszowiin, on tässä tavattoman jalossa sielussa tunne kamppaillut
velvollisuuden kanssa. Anielka on tahtonut pysyä uskollisena sille,
jolle hän vannoi uskollisuutta, sillä hänen henkisessä luonnossaan
ei ole tilaa rikokselle eikä valheelle, ja samalla ei hän kuitenkaan
ole voinut voittaa tunnetta mieheen, joka oli hänen ensimäinen
rakkautensa, varsinkin kun tämä mies oli hänen luonaan, kun hän
rakasti häntä ja oli onneton.
Kuukausimäärät kuluivat mitä kauheimmassa taistelussa. Vihdoin,
kun tuli levon hetki, kun hän luuli tunteen kehittyneen niin
yliluonnolliseksi sielujen ystävyydeksi, ettei siitä ollut vaaraa
mielen puhtaudelle eikä vannotulle uskollisuudelle, meni kaikki
yhtäkkiä rikki, ja hän jäi yksin, sielussa samallainen tyhjyys kuin
minulla. Siinä syy hänen nykyiseen kärsimykseensä.
Minä luen hänen sielustaan niinkuin kirjasta - ja sentähden palaan.
Vasta nyt näen niinikään, että luultavasti en olisi jättänyt häntä,
jos olisin ollut aivan varma siitä, että hänen tunteensa kestää
kaikki vaiheet. Ei edes eläimellinen mustasukkaisuus, joka täyttää
sydämen raivolla ja mielikuvituksen iljettävillä kuvilla niistä
oikeuksista, joita toinen nauttii, olisi voinut riistää minua irti
tuosta naisesta, joka oli minun maailmani. Mutta minä luulin lapsen,
ennenkuin se vielä oli maailmassakaan, ottaneen haltuunsa kaikki
hänen tunteensa, minä luulin hänen tulleen likemmä miestään ja
ainiaaksi pyyhkineen minut pois sydämestään.
Minä en kokonaan erehdykään. En tule olemaan hänelle sitä mitä
olin enkä varsinkaan sitä mitä olisin voinut olla, jolleivät asiat
olisi kääntyneet näin päin. Minä olisin voinut jäädä hänen ainoaksi
kalleudekseen, siksi olennoksi, joka sitoi hänet elämään ja onneen
-- siksi en enään tule. Mutta niin kauvan kuin hänessä kytee edes
kipunakin tunnetta minua kohtaan, en lähde, sillä en voi lähteä enkä
tiedä minne lähtisin.
Palaan siis ja alan puhaltaa tuohon kipinään ja lämmitellä sen
ääressä. Jollen sitä tekisi, kuolisin ehdottomasti.
Luen uudelleen tädin sanat: "Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy
sinua: Onko tullut kirjettä? Oletko terve? Miten kauvan viivyt
Berlinissä?" -- enkä saa niistä kylläkseni. Tuntuu aivan siltä kuin
olisin ollut kuolemaisillani nälkään ja joku odottamatta olisi
ojentanut minulle leipäpalasen. Minä syön -- ja mieleni tekee itkeä
kiitollisuudesta. Ehkäpä Jumalan armo nyt alkaakin koittaa minulle.
Minä tunnen, että näinä viime päivinä olen muuttunut ja että entinen
minäni on kuollut. En enään tule nousemaan hänen tahtoaan vastaan,
kannan kaikki, rauhoitan häntä, jopa pelastan hänen miehensäkin.
Marraskuun 4 p:nä.
Mietittyäni asiaa olen vielä jäänyt Berliniin pariksi päiväksi.
Se on suuri uhraus, sillä töin tuskin saatan pysyä täällä, mutta
huomasin kuitenkin parhaaksi lähettää edellä kirjeen, joka vie tiedon
tulostani. Sähkösanoma olisi voinut pelästyttää Anielkan, samoin
äkillinen tuloni. Lähetin iloisen kirjeen ja panin loppuun niin
sydämelliset terveiset Anielkalle, ettei olisi luullut välillämme
koskaan tapahtuneen mitään. Hänen täytyy ymmärtää, että olen
alistunut kohtalooni ja että palaan sellaisena, jommoinen aikaisemmin
olin.
Täti varmaan on aavistanut, että tulen.