laitainsa. Onhan aivan luonnollista, että säädyllinen vaimo,
vietettyään muutaman kuukauden yhdessä miehensä kanssa, joutuu uuteen
tilaan, mutta minusta tuo luonnollinen järjestys tuntuu joltakin niin
luonnonvastaiselta, että aivot kuohuvat päästäni. Ihmisen on mahdoton
yhtaikaa ajatella, että jokin asia olisi luonnon järjestyksen
mukainen ja luonnon järjestyksen vastainen. Sellaista ei yksikään pää
kestä. Mitä tämä sitte on? Kokoan kaiken tietoisuuteni ja ymmärrän,
että kun jokin on murskattava, niin epätavalliset tapahtumat panevat
täytäntöön murskaamisen teon. Toista on minun. Minut murskaa asioiden
tavallinen meno.
Ja jota luonnollisemmat asiat ovat, sitä hirvittävämmät.
Pelkkää ristiriitaa. Tämä ei ole hänen syynsä -- käsitän sen, kosken
ole menettänyt järkeäni. Hän ei ole lakannut olemasta siveellinen
-- ja kuitenkin antaisin hänelle mieluummin anteeksi minkä rikoksen
tahansa. Tätä, tätä minä kautta Jumalan en voi antaa sinulle
anteeksi, juuri sentähden, että sinua niin sanomattomasti rakastin!
Uskotko, ettei maailmassa ole toista naista, jota niin halveksisin
kuin sinua, sillä sinulla oli kaksi: minä tyydytin platonista
rakkauttasi, Kromicki -- aviollista.
Tekee mieleni murskata pääni seinään ja samalla minua, hitto vie,
naurattaa!
En totisesti olisi luullut, että löytyi keino, jolla minut
revittäisiin irti sinusta. Mutta löytyi kun löytyikin!
Syyskuun 8 p:nä.
Kun ajattelen, että kaikki on lopussa, katkottu rikki, ettei mitään
ole jäänyt, että minä olen jättänyt hänet -- ainiaaksi -- niin en
tahdo sitä uskoa. Minulla ei enään ole Anielkaa! Mitä sitte on? -- ei
mitään.
Minkä vuoksi siis elän? En tiedä. En kai ainakaan sitä varten, että
saisin tietää, syntyykö herra Kromickille poika vaiko tyttö!
Ajattelen lakkaamatta: kuinka se on luonnollista! -- ja pääni on
halkeamaisillaan.
Kummallista! Minun olisi pitänyt odottaa sitä, mutta sellaiset
ajatukset eivät koskaan johtuneet mieleeni. Ennemmin olisin
odottanut, että salama iskisi minuun.
Kuitenkin Kromicki heti Varsovaan saavuttuaan läksi Ploszowiin ja oli
siellä muutamia päiviä, sitte he olivat yhdessä matkalla, yhdessä
Wienissä, yhdessä Gasteinissa.
Minä herätin eroottisen mielialan. Rouvan hermot joutuivat
kiihdyksiin ja sydän väreili. Hitto vie, asialla on kauhistuttavan
naurettavatkin puolensa!
Minä olen sanomattoman typerä. Koska kerran saatoin kestää
herrasväki Kromickin yhdessä-olon, niin kai minun pitäisi voida
kestää seurauksetkin. Mutta Jumala tietää, ettei järkeni ole tähän
syypää, vaan hermoni. Ne eivät siedä seurauksia. Muutamilla ihmisillä
toimivat nuo molemmat voimat, hermot ja järki, sovussa. Minussa ne
tappelevat kuin koirat. Siinä yksi onnettomuus entisten lisäksi.
Minkätähden minä en milloinkaan ajatellut, että näin tulisi käymään?
Olisihan minun mieleeni pitänyt johtua, että jos asioiden kulkuun
vielä saattaa liittyä jokin hirveä kehitysaste, jokin kaikkia entisiä
kipeämpi isku, niin se varmaan ei syrjäytä minua.
Joskus luulen, että Kohtalo erikoisesti vainoo minua, ettei se
ota huomioon tosiasioiden logiikkaa, jonka mukaan ne itse pitävät
huolta kostostaan, vaan sekaantuu mieskohtaisesti minun asioihini ja
kostaa minulle erityisesti. Mutta mistä tämä raivo minua kohtaan?
Eivätkö muka muut miehet rakastu toisten vaimoihin vai kärsivätkö he
vähemmin siitä syystä, että rakastavat vähemmin, kevytmielisemmin ja
kunnottomammin? Mitä oikeutta tässä siis olisi?
Ei olekaan! Näissä asioissa ei ole vaikuttamassa ainoakaan
itsetietoinen ajatus, vaan kaikki on välttämättömyyden ja sattuman
varassa.
Syyskuun 10 p:nä.
Minussa kytee alituisesti ajatus, että kun inhimillinen tragedia
yleensä tähän asti on kehittynyt poikkeustapauksista ja
onnettomuuksista, niin minun tragediani sensijaan saa ravintonsa
asioiden luonnollisesta kulusta. En todella tiedä mikä on pahempaa.
Tämä luonnollinen kulku ainakin on sietämätön.
Syyskuun 11 p:nä.
Kun ukkonen iskee ihmiseen, niin ei hän heti kuulu kaatuvan
maahan, vaan hän kankenee ensin. Minäkin olen tähän asti elänyt
ikäänkuin kangistuneena iskusta, jonka sain -- mutta varmaan pian
menen kumoon. Huonosti ovat asiani. Niin pian kuin tulee hämärä,
alkaa minua kammottavasti tukahuttaa. Minä kokoan kaikki voimani
voidakseni hengittää, mutta ilma ei tahdo päästä keuhkojeni pohjaan
asti, keuhkoni kun toimivat ainoastaan osaksi. Sekä yöllä että
päivällä valtaa minut tuontuostakin rajaton kauhu -- kauhu, johon en
tiedä syytä. Minusta tuntuu siltä kuin tulisi tapahtumaan jotakin
hirvittävää, paljon hirvittävämpää kuin kuolema itse.
Eilen tein itselleni kysymyksen: entä jos äkkiä tässä oudossa
kaupungissa unohtaisin nimeni ja missä asun ja vain kulkisin
eteenpäin, ilman päämäärää, kuin hulluuden yössä -- mitä silloin
tapahtuisi?
Minä pelkään kaikkea -- paitsi kuolemaa. Tai, suoraan sanoen, minulla
on sellainen kumma tunne, etten minä itse asiassa pelkää, vaan että
pelko on ottanut asuinsijansa minussa -- ja vapisee.
Pimeyttä en nykyään siedä ensinkään. Illoin kävelen näännyksiin asti
kaduilla sähkövalossa. Jos tapaisin jonkun tutun, pakenisin maailman
loppuun, mutta ihmisjoukko on minulle tarpeellinen. Kun kadut alkavat
tyhjetä, käy oloni kammottavaksi. Kauhulla ajattelen aina yötä.
Kuinka hirveän pitkät yöt ovatkaan!
Usein on suussani nykyään metallin maku. Ensi kerran tunsin sen,
kun saatettuani Klaraa junalle palasin kotiin ja tapasin siellä
Kromickin; toisen kerran Wienissä, kun Celina rouva kertoi minulle
"suuren uutisen".
Sitäkin päivää! Kun lääkäri toisen kerran oli käynyt hotellissa,
menin kysymään Anielkan vointia. Tämäntapaiset aavistukset eivät edes
johtuneet mieleeni. En ymmärtänyt mitään edes silloinkaan, kun Celina
rouva sanoi:
-- Lääkäri vakuuttaa, että kohtaukset kokonaan johtuvat hermoista.
Niillä ei ole mitään yhteyttä hänen tilansa kanssa.
Kun hän huomasi, etten minä käsittänyt mitään, kävi hän hämilleen ja
puhui:
-- Minun täytyy kertoa sinulle suuri uutinen...
Ja hän kertoi minulle "suuren uutisen". Kun sen olin kuullut, oli
suussani tinan maku ja aivojani kylmäsi -- aivan kuten silloin, kun
odottamatta näin Kromickin.
Palasin huoneeseeni. Muistan selvästi, että huolimatta tunteista,
jotka minua repivät, minun teki mieli nauraa. Tuota ihanteellista
olentoa, jonka mielestä platoninenkin rakkaus oli luvaton, joka
"rakkaus" sanan asemesta käytti "ystävyyttä"...!
Minua nauratti ja minun teki mieli murskata pääni seinää vastaan.
Säilytin kuitenkin eräänlaisen koneentapaisen mielenmaltin... Sain
sen siitä tietoisuudesta, että kaikki ainiaaksi on lopussa, että
minun täytyy lähteä, etten voi olla lähtemättä... Tuon tunteen
vallassa kävin automaatiksi, joka täsmällisesti teki kaikki
matkavalmistukset.
Olin siihen määrään tajuissani, että otin lukuun ulkonaistenkin
muotojen säilyttämisen. -- Minkätähden? -- en tiedä! Ne eivät
merkinneet minulle mitään. Mutta varmaan toimivat aivoni vielä
jatkuvaisuuden säännöstä, sillä olivathan ne tottuneet kuukausia,
jopa vuosia salaamaan totuutta ja pelastamaan ulkonaisia muotoja.
Sanoin Celina rouvalle, että olin ollut lääkärillä, että hän oli
sanonut minun potevan sydäntautia ja käskenyt minua viipymättä
lähtemään Berliniin -- ja Celina rouva uskoi.
Anielka ei! Hänen silmänsä jäivät kauhistuneina tuijottamaan, minä
näin hänen katseessaan häpeää ja hätää, ja minussa oli kaksi ihmistä,
joista toinen sanoi: mitä syytä hänellä on? -- toisen teki mieli
sylkeä häntä vasten kasvoja.
Minkätähden minä niin olenkin rakastanut sitä naista!
Syyskuun 12 p:nä.
Siitä on jo miltei kaksi viikkoa, kun läksin matkaan. Varmaan he jo
ovat palanneet Ploszowiin. Kirjoitin tänään tädille, koska pelkäsin
hänen käyvän levottomaksi ja ehkä tulevan tänne. Joskus minusta
tuntuu kummalliselta ajatella, että jokin ihminen vielä välittää
minusta.
Syyskuun 13 p:nä.
On miehiä, jotka vieteltyään toisen vaimon pettävät hänet, polkevat
jalkainsa alle, hylkäävät ja tyynesti lähtevät tiehensä. Minä en
olisi tehnyt sillä tavalla, vaan jos hän olisi tullut omakseni,
olisin kantanut häntä käsilläni, eikä yksikään mahti maailmassa
olisi voinut eroittaa minua hänestä. Saattaa siis olla huonompiakin
tunteita kuin minun. Mutta hartioilleni on laskettu sellainen kuorma,
että tahtomattanikin tulen pitäneeksi sitä tavattomana rangaistuksena
ja mitanneeksi, niinikään tahtomattani, rikosta rangaistuksen mukaan.
Ja niin ollen en pääse tunteesta, että rakkauteni olisi ollut
hirvittävä rikos.
Se on eräänlaista vaistomaista pelkoa, josta ei skeptillisyyskään
pelasta.
Ja kuitenkin täytyy jokaisen siveyskäsitteen myöntää, että olisi
ollut raskaampi rikos riistää syliinsä nainen rakastamatta häntä,
tehdä kylmällä mielellä se, minkä minä tein sydämen pohjasta.
Suuresta ja valtavasta tunteesta johtuva vastuunalaisuus ei saata
olla raskaampi kuin pienestä ja mitättömästä johtuva.
Ei! Lisäksi on rakkauteni ennen kaikkea hirvittävä onnettomuus.
Ennakkoluuloista vapautunut ihminen saattaa kuvitella mitä hän
tuntisi, jos hän vielä eläisi ennakkoluulojen kahleissa; epäilijä
saattaa tuntea rukoilevansa, ikäänkuin hän olisi uskovainen. Minä
en ainoastaan tunne tuota, vaan lisäksi soimaan itseäni ja rukoilen
oikein vilpittömästi. Minä sanon: "Jumala, jos olenkin rikkonut, niin
olenhan saanut kärsiä rangaistustakin. Enkö jo ansaitsisi hiukan
armoa?"
Mutta minä en voi kuvitella, missä muodossa armo saattaisi tulla
osakseni. Se on sula mahdottomuus.
Syyskuun 14 p:nä.
Varmaan he jo ovat palanneet Ploszowiin. Ajattelen häntä yhä vielä
usein, sillä ihminen voi riistäytyä irti menneisyydestään ainoastaan
siinä tapauksessa, että hänellä edessäpäin on odotettavissa jotakin.
Mutta minulla ei ole mitään. Jos olisin uskovainen, rupeaisin
papiksi; jos olisin jumalankieltäjä, niin ehkäpä kääntyisin. Mutta ne
sielun elimet, joilla uskotaan, ovat kuivettuneet minusta, kuten käsi
saattaa kuivettua. En tiedä mitään muuta kuin sen, että kärsimyksen
tullessa en löydä lohdutusta uskonnosta.
Kun Anielka meni naimisiin Kromickin kanssa, luulin välimme kerta
kaikkiaan loppuneen. Silloin se ei ollut totta. Vasta nyt on minulla
täysi tietoisuus siitä, että kaikki on lopussa, sillä meitä ei eroita
ainoastaan tahtomme, ei ainoastaan minun matkani, vaan jokin mahti
ulkopuolellamme, jokin meistä riippumaton välttämättömyyden voima.
Tiemme ovat kokonaan eronneet, niitä ei mikään enään voi likentää,
ei edes meidän tahtomme. Anielkan tiellä tulee olemaan kärsimyksiä,
mutta myöskin uusia maailmoja, uusia tunteita, uutta elämää -- kun
sensijaan minun tielläni vallitsee täydellinen _ei mikään_. Hän
käsittää tämän epäilemättä yhtä hyvin kuin minäkin.
Olisi hauska tietää ajatteleeko hän joskus: sen ihmisen olen minä
syössyt turmioon -- ehken tahtoen -- mutta joka tapauksessa.
Siitä ei ole minulle mitään hyötyä, mutta soisin kuitenkin, että hän
edes surisi kohtaloani.
Ehkäpä hän sen tekeekin, kunnes hänen lapsensa on tullut maailmaan.
Sittemmin suuntautuvat hänen tunteensa aivan toiseen uomaan
ja minä lakkaan olemasta hänen elämässään. Se tapahtuu sekin
välttämättömyyden voimasta, sen määrää senkin luonnon laki.
Kaunis laki!
Syyskuun 16 p:nä.
Näin tänään ilmoituslehdillä painettuna jättiläiskirjaimin Klara
Hilstin nimen. Olin unohtanut jo Gasteinissa saaneeni häneltä
kirjeen, jossa hän kertoi tulevansa Berliniin. Nyt hän on täällä
ja antaa muutamia konsertteja. Ensi hetkessä en tullut iloiseksi
enkä liioin pahalle mielelle. Nyt, kun hermoni taas ovat joutuneet
tavalliseen kiihtymykseensä, saa vaikutuskin minussa määrätyn
suunnan; se tieto, että täällä, samassa kaupungissa, on tuttu,
hyvänsuopa sielu, tuottaa minulle, en itsekään tiedä minkätähden,
lohtua. Mutta tieto riittääkin minulle. En tahdo nähdä Klaraa.
Kun vain ajattelenkin, että minun pitäisi mennä hänen luokseen,
valtaa minut vastahakoisuus. Klara on noita uteliaan ystävällisiä
ihmisiä, jotka tahtovat tietää kaikki ja jotka kysyvät kaikkea.
Romanttisuuteen taipuvaisena luulee hän, että ystävyys voi parantaa
kaikki vaivat. Mutta minun olisi mahdotonta puhua mistään. Usein ei
minulla ole voimia edes ajatella mitä on tapahtunut.
Syyskuun 17 p:nä.
Minkätähden minä aamuisin herään? Minkätähden olen olemassa? mitä
minuun kuuluvat tuttavat tai yleensä ihmiset? En ole käynyt Klaran
luona, sillä kaikki mitä hän olisi sanonut minulle, olisi ollut aivan
yhdentekevää ja vain ikävystyttänyt minua. Koko maailma on minulle
yhtä yhdentekevä kuin minä olen sille.
Syyskuun 18 p:nä.
Kuinka hyvä olikin, että kirjoitin tädille! Jollen olisi tehnyt sitä,
olisi hän tullut tänne. Näin hän kirjoittaa:
"Kirjeesi tuli samana päivänä kuin Anielka ja Celina saapuivat
tänne. Kuinka sinä, rakkahin poikani, nyt voit? Sanot että hyvin,
mutta onko se todella totta? Mitä Berlinin lääkärit ovat sanoneet,
ja kuinka kauvan viivyt siellä? Lähetä minulle sähkösanoma vieläkö
tapaan sinut, niin tulen paikalla. Celina kertoi sinun lähteneen niin
äkkiä, että he molemmat Anielkan kanssa kauheasti pelästyivät. Jos
olisit sanonut minulle, että sinulle luultavasti määrätään merimatka,
niin olisin heti kirjeesi saatuani oikopäätä tullut luoksesi. Eihän
matka ole kuin toistakymmentä tuntia, ja minä olen nyt terveempi kuin
milloinkaan. Vanhaa vaivaani, veren päähännousua ei ole kuulunut
kertaakaan. Olen levoton sinusta ja merimatkastasi. Sinä tosin olet
sellaiseen tottunut, mutta minua peloittaa, kun vain ajattelenkin
laivoja ja myrskyjä.
"Celina voi hyvin, eikä Anielkakaan huonosti. Kuulin että jo
tiedät uutisen. Ennen Wienistä lähtöä kysyivät he vielä eräältä
spesialistilta, ja tämä sanoi, ettei Anielkan tilasta ole
epäilystäkään. Celina on tavattoman onnellinen, ja minä iloitsen
minäkin. Ehkäpä Kromicki nyt heittää keinottelunsa toisessa
päässä maailmaa ja asettuu kotimaahan. Anielka epäilemättä tulee
onnelliseksi, kun hän nyt saa päämäärän elämälleen. Matkan jälkeen
hän kyllä näyttää väsyneeltä ja haluttomalta. Sniatynskilla
sairastivat lapset tässä anginaa, mutta ovat jo terveet."
Lukiessa tädin kirjettä tunsin, ettei minulla ole sijaa heidän
joukossaan, varsinkaan ei Anielkan luona. Pian tulee minun
muistonikin olemaan hänelle vastenmielinen.
Syyskuun 19 p:nä.
En saata kuvitella miltä tulen näyttämään vuoden tai kahden tai
kolmen perästä. Mitä minä tulen tekemään? Päämäärän täydellisen
puutteen täytyy tehdä tyhjäksi elämäni. Suoraan sanoen: minulla ei
ole sijaa missään.
Syyskuun 20 p:nä.
En mennyt Klaran luo, mutta tapasin hänet Friedrichstrassella.
Minut nähdessään kalpeni hän ilosta ja mielenliikutuksesta.
Hänen tervehdyksensä oli niin sydämellinen, että se samalla pani
minut heltymään ja samalla kiusasi minua, sillä tunsin, että oma
sydämellisyyteni oli aivan ulkopuolinen, kosken edes ilostunut hänet
nähdessäni. Hiukan rauhoituttuaan alkoi hän paikalla päivitellä,
kuinka minä olin muuttunut. En todella olekaan terveen näköinen, ja
hiukseni ovat jonkun verran harmaantuneet. Hän rupesi kyselemään
terveyttäni, ja minä, joka tiesin, etten nyt mitenkään jaksa
ylläpitää seurustelua, vaikka tunnenkin häntä kohtaan kiitollisuutta
ja ystävyyttä, ryhdyin paikalla varokeinoihin ja sanoin, että olen
sairas ja että minun pian täytyy lähteä lämpimämpään ilmastoon.
Vihdoin hän sai minut houkutelluksi luokseen. Puhelimme tädistä,
Anielkasta ja Celina rouvasta. Annoin hänelle ylimalkaisia
vastauksia. Käsitin, että hän luultavasti on ainoa ihminen
maailmassa, joka voisi ymmärtää minua, ja tunsin samalla, etten
mistään hinnasta avaisi hänelle sydäntäni.
Olen kuitenkin herkkä inhimilliselle hyvyydelle. Joskus kun Klaran
uskolliset sinisilmät mitä suurimmalla ystävyydellä seurasivat minua,
kun hän katseli minuun ikäänkuin tunkeakseen sieluni syvyyteen,
liikutti tämä hyvyys minua siihen määrään, että mieleni teki itkeä.
Muuten Klara, huolimatta kaikista ponnistuksistani, on huomannut,
että olen aivan toinen ihminen kuin ennen. Naisen vaistolla on
hän saanut selville, että minä elän, puhun ja ajattelen ikäänkuin
koneentapaisesti ja että sieluni on puolikuollut. Tämän huomattuaan
hän heti paikalla lakkasi kysymästä ja utelemasta ja ainoastaan
osoitti minulle entistä suurempaa hellyyttä.
Näin kuinka hän pelkäsi väsyttävänsä minua ja koetti olla sitä
tekemättä. Hän koetti kaikin keinoin osoittaa, ettei hänen
tarkoituksensa ole hellyydellään vetää minua puoleensa, vaan
ainoastaan saada minua viihtymään.
Ja minä viihdyinkin, mutta väsyin samalla. Minun on nykyään mahdoton
koota ajatuksiani ja pakoittaa itseäni ponnistuksiin, en edes kestä
tavallista keskustelua ystävän kanssa. Kun sitäpaitsi olen kadottanut
silmistäni suuren päämääräni, tuntuu minusta kaikki niin turhalta,
että yhtämittaa kysyn itseltäni: mitä varten? mitä tämä hyödyttää?
Syyskuun 21 p:nä.
Minulla ei koskaan ole ollut niin hirveää yötä kuin viime yö. Olin
kauhuissani laskeutuvinani alas loppumattomia portaita syvyyksiin,
jotka pimenemistään pimenivät ja joissa tapahtui mitä hirveimpiä,
selittämättömiä asioita. Olen päättänyt jättää Berlinin, sillä tämän
lyijyisen taivaan alla ihminen tukahtuu. Palaan Roomaan, talooni
Babuinoon -- ja asetun sinne olemaan. Luultavasti laskuni ei yksin
Anielkan, vaan koko maailman kanssa nyt ovat selvitetyt, ja minä
voin tyynesti oleilla Roomassa, kunnes aikani on lopussa. Ainakin
minulla silloin on rauha! Eilinen käyntini Klaran luona osoitti, että
vaikka tahtoisinkin, niin en enään voi seurustella ihmisten kanssa,
minulla ei enään ole millä maksaisin edes heidän hyvyytensä. Minut
on työnnetty pois elämästä, seison ulkopuolella, ja vaikka sisässäni
nykyään onkin kuvaamaton tyhjyys, niin en enään halua palata entiseen
elämääni.
Yksinäinen Babuinoni Roomassa hymyilee minua vastaan -- tosin
kalpeaa, alakuloista hymyä -- mutta haluan sinne mieluummin kuin
minnekään muualle. Sieltä läksin maailmalle kuin lintu pesästään --
sinne palaan nyt siipirikkona -- odottamaan loppuani.
Kirjoitan nykyään aamuisin, sillä illoin lähden aina maanalaiselle
retkelleni kauhun valtakuntaan. Tänään menen Klaran konserttiin,
sanon hänelle hyvästi ja lähden huomenna. Matkalla poikkean Wieniin.
Ehkäpä käyn Angelin luona -- en varmaan tiedä. Nykyään en koskaan
varmuudella tiedä mitä huomenna teen ja tunnen.
Sain tänään Klaralta kirjeen, jossa hän pyytää minua konsertin
jälkeen tulemaan luokseen. Konserttiin menen, koska siellä on paljon
terveitä ihmisiä, joiden turvissa ei minulle voi tapahtua mitään.
En tunne ketään, näen ainoastaan kokonaisuuden. Mutta Klaran luo en
mene. Hän on liian hyvä. Ihmiset, jotka kuolevat nälkään, eivät kuulu
erääseen aikaan ennen kuolemaansa kärsivän ruokaa. Minun henkinen
elimistöni ei enään siedä hyvyyttä eikä lohtua.
Se ei myöskään kärsi muistoja. Asia on mitätön, mutta minä tiedän
nyt, että henkisten syiden ohella oli muitakin, jotka tekivät
käyntini Klaran luona niin vaikeaksi. Hän käyttää samoja hajuvesiä,
joita toin Anielkalle Wienistä Gasteiniin. Ja minä olen monasti
ennenkin pannut merkille, ettei mikään niin elävästi tuo mieleen
henkilöä kuin hajuvedet, joita hän käyttää.
Syyskuun 22 p:nä.
Olen aivan sairas. Kylmetyin eilen palatessani kotiin.
Konserttisalissa oli tavattoman kuuma, ja minä hiestyin. Ulos
tullessani en pannut ylleni päällystakkia ja hotelliin saapuessani
olin aivan kuin jääpuikko. Joka kerta kun vedän henkeäni, tuntuu
siltä, kuin keuhkoni levitessään sattuisivat teräviin, olkapäiden
alle kätkettyihin neuloihin. Vuoroin minun on kylmä, vuoroin
kuuma. Minua vaivaa sammuttamaton jano. Hetkittäin valtaa minut
suuri voimattomuus, ja minä tunnen, etten jaksaisi edes astua alas
portaita. Matkasta ei voi olla puhettakaan. En omin voimin jaksaisi
nousta vaunuun. Kirjoittaessani kuulen oman hengitykseni, ja se on
kolme kertaa nopeampi ja äänekkäämpi kuin tavallista. Olen varma,
että jos hermoni olisivat toisessa kunnossa, niin olisin kestänyt
eilisen kylmettymisen sairastumatta, mutta minussa ei ole mitään
vastustusvoimaa, hermoni ovat nyt niin pilalla. Varmaan minulle tulee
keuhkokuume.
Koetan kuitenkin pysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin. Heti
aamulla, kun tunsin olevani sairas, kirjoitin kiireen kautta tädille,
että voin hyvin ja että parin päivän perästä lähden matkalle. Ja
parin päivän perästä, jos olen tajuissani ja jaksan, kirjoitan
hänelle samalla tavalla. Olen pyytänyt tätiä lähettämään minulle
mahdollisesti saapuvat kirjeet ja sähkösanomat pankkiiri B:lle
Berliniin. Koetan pitää huolta siitä, ettei kukaan Ploszowissa saa
tietää sairaudestani. Kuinka hyvä olikaan, että eilen sanoin hyvästi
Klaralle.
Syyskuun 23 p:nä.
Voin huonommin kuin eilen, mutta en vielä ole asettunut vuoteeseen.
Minulla on kuumetta ja minä tiedän, että ajatukseeni silloin tällöin
sekaantuu hourenäkyjä. Varsinkin kun suljen silmäni, häviää raja
todellisuuden ja sairaiden aivojeni kuvittelujen väliltä kokonaan.
Suurimman osan päivää kuitenkin vielä tarkkaan itseäni, mutta
pelkään, että tämä kuume pian sekoittaa pääni ja että kadotan kaiken
tietoisuuteni.
Mieleeni johtuu muuan asia: minä, jota kohtalo on pidellyt leppeämmin
kuin useimpia muita, joka olisin voinut rakentaa kodin ja perheen,
minä, jonka ympärillä olisi voinut olla rakastavia sydämiä -- minä
olen nyt sairaana ja yksin vieraassa kaupungissa, eikä ole ketään,
joka ojentaisi minulle edes lasin vettä. Anielka voisi olla luonani.
En jaksa enempää...
Lokakuun 14 p:nä.
Tartun kynään kolmen viikon keskeytyksen jälkeen. Klara ei ole
luonani. Saatuaan varmuuden siitä, että paranen, läksi hän
Hannoveriin, mutta hän palaa kymmenen päivän perästä. Hän on hoitanut
minua koko sairauteni ajan. Hän toi tänne lääkärin -- jollei hän
olisi vaalinut minua, olisin varmaan kuollut. En enään muista, olinko
ollut sairaana neljä vaiko kolme päivää, kun hän tuli luokseni. Olin
tajuissani, mutta niin kipeä, että kaikki oli minulle yhdentekevää.
Hänen tulonsa tai tulemattomuutensa oli minulle aivan merkityksetön
asia. Hän tuli yhdessä lääkärin kanssa, ja lääkärin tavaton,
kihara, vaalea tukka herätti huomioni. Olin kummallisessa tilassa.
Tutkittuaan minut rupesi lääkäri kysymään yhtä ja toista, ensin
saksaksi, sitte ranskaksi. Minä ymmärsin kaikki, mutta en vastannut,
sillä en tuntenut minkäänlaista halua vastata enkä voinut saada tätä
halua heräämään itsessäni, sillä tahtoni oli yhtä voimaton kuin
ruumiini.
Sinä päivänä kiusasivat he minua kääreillä, sitte makasin hiljaa,
liikkumatta. Silloin tällöin tulin ajatelleeksi, että kuolen,
mutta se ei herättänyt minussa mielenkiintoa enempää kuin muukaan,
mikä tapahtui ympärilläni. Luulen, että ihminen aina, kun hän on
valtavasti sairas, menettää kyvyn eroittaa sivuasioita ja pääasioita
toisistaan, vaikka hän olisikin tajuissaan. Hänen huomionsa kiintyy,
ties mistä syystä, pikkuseikkoihin. Sinä päivänä panin merkille,
paitsi tohtorin tukkaa, että ylä- ja alasalpa siirrettiin pois
viereisen huoneen ovesta. Klaran piti asua siellä. Muistan, etten
irroittanut silmääni ovesta tämän toimituksen aikana, ikäänkuin
kysymyksessä olisi ollut minulle hyvin tärkeä asia. Pian senjälkeen
tuli sairaanhoitaja, jonka piti hoitaa minua Klaran johdolla. Hän
rupesi heti puhumaan jotakin, mutta Klara pyysi häntä vaikenemaan.
Minua väsyttää kuitenkin vielä niin, etten jaksa kirjoittaa enempää.
Lokakuun 16 p:nä.