ja minä katselin häntä sydän täynnä kunnioitusta. Tuollaisina hetkinä
olen sekä onnellinen että onneton: minusta tuntuu, että hän rakastaa
minua samalla tavalla kuin minä häntä -- sillä eroituksella vain,
että hän tahtoo pysyä puhtaana Jumalan, itsensä ja ihmisten edessä.
Tätä kirkkoa en minä voi järkyttää.
Loppupäätökseksi jää: hänen sydämensä ja tunteittensa eritteleminen
ei johda minua mihinkään todistuksiin. Pysyn aina epävarmuuden
tiellä. Uskonnollisiin, filosofisiin ja yhteiskunnallisiin
epäilyksiini liittyy ainoastaan lisää yksi persoonallinen ja minulle
sata kertaa tärkeämpi. Tämä "en tiedä" on sitä laatua, että sen
vuoksi voi tehdä mitä tahansa, sen ymmärrän täydellisesti.
Itse olen takonut kahleet, jotka kytkevät minut Anielkaan, eikä
ole pelkoakaan, että ne joskus katkeaisivat. Rakastan häntä
epätoivoisasti, mutta saattaa kysyä: eikö samalla sairaalloisesti?
Jos olisin nuorempi, sielultani ja ruumiiltani terve, vähemmin
herkistynyt ja yleensä normaalisempi, niin ehkäpä koettaisin katkoa
kahleeni, kun varmuudella tiedän, etten saavuta mitään tuloksia,
kun, käyttääkseni suorasukaista kieltä, tiedän, ettei hänen sylinsä
ikinä avaudu minulle. Mutta näin ollen en edes yritäkään. Rakastan
häntä sillä hermosairaan rakkaudella, joka likentelee maniaa, tai
jolla rakastavat vanhat ihmiset, kun he tarrautuvat kiinni rakkauteen
kaikin voimin, kerran päästyään siihen käsiksi. Sillä siitä on tullut
heille elinkysymys. Samalla tavalla tarttuvat ihmiset kuilun päällä
riippuvaan oksaan.
Minun elämästäni on kasvanut ilmoille yksin tämä, ja se on
saavuttanut yliluonnollisen rehevyyden. Sellainen tulos on täydelleen
ymmärrettävissä ja se tulee uudistumaan sitä useammin, jota enemmän
maailmaan kehittyy minun kaltaisiani, loppuun eriteltyjä skeptikkoja,
ihmisiä, joiden sieluissa hallitsee suuri _ei mikään_ ja veressä
suuri sairaus. Tällainen loppuvan vuosisadan uudenaikainen ilmiö
saattaa olla kokonaan kykenemätön rakastamaan, hän saattaa sekoittaa
keskenään rakkauden ja hekuman, mutta kun kaikki hänen elinvoimansa
kiteytyvät yhdeksi tunteeksi, kun ne kehittyvät hänessä sairaudeksi,
niin ne hallitsevat häntä kokonaan ja sillä itsepintaisuudella, joka
on ominainen ainoastaan sairaudelle. Tätä ehkeivät psykologitkaan
vielä ymmärrä -- ainakaan eivät sitä tähän asti ole ymmärtäneet
juuri ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen nykyaikaisen ihmissielun
erittelemisen: kaunokirjailijat.
Wienissä elokuun 25 p:nä.
Saavuimme tänään Wieniin. Matkalla satuin kuulemaan erään keskustelun
Celina rouvan ja Anielkan välillä ja kirjoitan sen tässä muistiin,
koska se teki Anielkaan omituisen vaikutuksen. Vaunussa ei ollut
muita kuin me neljä ja me keskustelimme Anielkan kuvasta. Olimme
tulleet siihen johtopäätökseen, että pitää luopua valkoisesta
puvusta, koska sen tekeminen vaatisi liian paljon aikaa. Äkkiä Celina
rouva, joka pitää mielessään kaikkinaisia päivämääriä ja alituisesti
luettelee niitä, kysyi Anielkalta:
-- Eikö tänään ole kaksi kuukautta siitä, kun sinun miehesi tuli
Ploszowiin.
-- Taitaa olla, vastasi Anielka.
Ja hän punastui niin, että hänen piti koettaa sitä peittää. Hän
nousi ja kurottautui ottamaan alas kantohihnaa verkkohyllyltä.
Kun hän kääntyi meihin päin, ei puna vieläkään ollut kokonaan
haihtunut hänen kasvoiltaan, ja lisäksi oli niihin tullut tavattoman
tuskallinen ilme. Täti ja Celina rouva eivät huomanneet sitä, sillä
he kiistelivät jo täyttä kyytiä siitä, minä päivänä Kromicki saapui.
Minä olin sen kuitenkin huomannut, ja mieleeni johtui, että hänen
sinä päivänä oli täytynyt alistua kärsimään hänen suudelmiaan ja
hyväilyjään. Minut valtasi vimma, ja samalla minua hävetti hänen
punastumisensa. Minun rakkaudessani on paljon suuria okaita,
mutta niinikään paljon pieniä ja inhoittavia. Ennen Celina rouvan
huomautusta olin ollut todella onnellinen, olin nimittäin juuri
kuvitellut, että me Anielkan kanssa matkustamme kihlattuna parina.
Hyvä tuuleni meni ainoassa hetkessä. Olin Anielkalle vimmoissani ja
kohtelin häntä sen mukaan. Hän huomasi sen heti, ja kun me Wienissä
hetkiseksi jäimme kahden odotussaliin, kysyi hän:
-- Oletko minulle jostakin suuttunut?
-- En, mutta rakastan sinua, vastasin tylysti.
Se teki hänet taasen alakuloiseksi. Ehkäpä hän arveli minun saaneeni
tarpeeksi lauhasta suhteestamme ja edessään seisovan entisen Leonin.
Minä olin kaksinkerroin suuttunut, sillä mieleeni johtui, etteivät
kaksinaisuuteni ja tietoisuuteni näy auttavan minua edes siihen,
että hallitsisin muutamaa kiusallista mielialaa. Ainoastaan tulevat
vaikutukset voivat lääkitä menneitä, ja minun filosofiani ei kelpaa
mihinkään.
Heti päästyämme perille kävin Angelin luona, mutta en ehtinyt sinne
ennen kuutta, ja hänen työhuoneensa oli suljettu. Anielka lepää
huomiseen, ja me menemme sitte yhdessä. Olen tehnyt päätökseni. En
tahdo, että hänet maalataan valkoisessa puvussa. Tosin eivät hänen
kaulansa ja hartiansa näin ollen tule mukaan, mutta sensijaan näen
hänet sellaisena, jommoinen hän on jokapäiväisessä elämässä, siis
sellaisena, jommoisena häntä eniten rakastan.
Illalla kävi tohtori Chwastowski luonamme. Hän oli terve ja reipas,
kuten aina.
487 Elokuun 26 p:nä.
Näin kauheaa unta. Alan päivän selostuksen tästä unesta, sillä
vaikka se itsessään ei merkitsekään mitään, vakuuttaa se minulle,
ettei terveillä aivoilla nähdä sellaisia unia. Unettomuus on jo
kauvan vaivannut minua, ja eilen olin tuskin sulkenut silmäni, kun
vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan. Mihin aikaan tuo typerä uni
tuli, en tiedä; luultavasti aamupuoleen, sillä kun heräsin, oli jo
valoisaa enkä ollut voinut nukkua kauvan. Joukko kovakuoriaisia oli
ryömivinään esiin raosta patjan ja sängyn välissä. Ne olivat suuret
kuin tulitikkulaatikot. Pian näin niiden ryömivän ylös seinää. Kumma
kuinka elävät tuollaiset unet voivat olla. Kuulin selvästi paperin
rapisevan niiden karvaisten jalkojen alla. Kun nostin silmäni,
huomasin nurkassa kaapin yläpuolella koko läiskän kovakuoriaisia,
ja tällä kertaa ne olivat vieläkin suuremmat. Ne olivat valkeat,
selässä mustat täplät. Muutamilla näin vatsan alla kaksi riviä
jalkoja, jotka olivat kuin kylkiluut. Unessa tuo kaikki tuntui varsin
luonnolliselta, mutta teki samalla kammottavan vaikutuksen. Minua
iljetti, mutta en pelännyt enkä ihmetellyt. Vasta herättyäni ja
kun taas saatoin ajatella tietoisesti, kävi vastenmielisyydentunne
sietämättömäksi ja muuttui eräänlaiseksi kauhuksi -- se oli kuoleman
kauhua. Ensi kerran tunsin jotakin tällaista, ja kuolemanpelkoni
pukeutui seuraavaan muotoon: "Kuka tietääkään mikä kammottava
mataminen meitä odottaa pimeydessä toisella puolen elämää?"
Jälkeenpäin muistin, että olin nähnyt noita jättiläiskokoisia
mustan- ja valkoisenkirjavia koppakuoriaisia jossakin museossa, mutta
silloin ne tuntuivat minusta joltakin olemattomalta, joka kuului
haudantakaisiin kauhuihin. Karkasin vuoteestani, vedin ylös uutimen
ja valon nähdessäni tyynnyin täydellisesti. Kadulla vallitsi jo täysi
elämä. Koirat kuljettivat vihannesrattaita, palvelustytöt kiiruhtivat
torille ja työmiehet tehtaihin. Normaalisen elämän kuva karkoittaa
paremmin kuin mikään muu hourenäyt. Minut on vallannut tavaton valon
ja elämän kaipuu. Äärimmäinen johtopäätös tästä kaikesta on, etten
ole terve. Tragediani syö sisuani kuin mato. Se ei vielä ole mitään,
että parrastani ja hiuksistani tapaan valkeita karvoja -- mutta
kasvoni ovat, varsinkin aamulla, vahankarvaiset, ja käteni käyvät
ikäänkuin läpikuultaviksi. En laihdu, ennemmin päinvastoin -- mutta
siitä huolimatta tunnen selvästi vereni vähenevän, aivan kuten tunnen
psyykillisten elinvoimieni kuluvan loppuun -- ja kulkuni johtavan
häviöä kohti.
Mielipuoleksi en milloinkaan tule. Mahdotonta on ajatellakaan aikaa,
jolloin lakkaisin tarkkaamasta itseäni. Muuan tunnettu lääkäri ja
ennen kaikkea viisas mies, sanoikin minulle kerran, että mielenhäiriö
eräissä tapauksissa on mahdottomuus. Olen muuten taitanut siitä
kirjoittaakin. Mutta vaikken voi tulla mielipuoleksi, saatan saada
jonkin kauhean hermotaudin -- ja koska minä jonkun verran tunnen
noita tauteja, saatan suoraan sanoa, etten mistään hinnasta tahtoisi
niitä.
Yleensä en luota lääkäreihin, varsinkaan niihin, jotka käyttävät
lääkkeitä. Mutta saattaa käydä tarpeelliseksi kysyä heiltä neuvoa,
varsinkin jos täti sitä tahtoo. Yhden pettämättömän lääkkeen kyllä
tietäisin: jos Kromicki kuolisi ja minä menisin naimisiin Anielkan
kanssa, niin tulisin terveeksi. Hermoista johtuva sairaus on
parannettava hermotietä.
Mutta hän ei tahdo ruveta lääkärikseni, vaikka elämäni olisi
kysymyksessä.
Kävin hänen ja tädin kanssa Angelin luona. Maalaaminen alkoi tänään.
Oikeassa olen ollut: hän on kauneimpia naisia mitä ikinä olen
kohdannut, sillä hänen kauneudessaan ei ole mitään tavallista! Angeli
katseli häntä niin ihastuksissaan, että olisi luullut hänen edessään
olevan jalon taideteoksen. Hän oli mitä parhaimmalla tuulella,
piirsi tulisella vauhdilla eikä ensinkään salannut meiltä syytä
tyytyväisyyteensä.
-- Minun kuumeisessa työssäni on tällainen malli harvinaisuus. Kyllä
sitä nyt kelpaa tehdä työtä... Nämä ne vasta ovat kasvot! ja mikä
ilme!
Ilme oli itse asiassa vähemmin ihastuttava kuin tavallisesti, sillä
pikku Anielka ujosteli. Ponnistuksistaan huolimatta oli hänen vaikea
saada kasvojaan pysymään luontevina. Mutta Angeli ymmärsi sen.
-- Seuraavilla kerroilla käy yhä paremmin ja paremmin, sanoi hän. --
Tähän täytyy tottua, niinkuin kaikkeen muuhunkin.
Ja yhtämittaa hän huudahti:
-- Tästä vasta tulee muotokuva!
Mielihyvällä hän niinikään katseli tätiä, jonka kasvot ovat
jalopiirteiset, täynnä luonnetta ja tarmoa ja samalla omituisen
itsetietoiset. Tapa, jolla hän kohteli Angelia, oli todella verraton.
Siinä oli tuota maailmannaisen naivia luontevuutta, joka ei koskaan
hairahdu rikkomaan hyviä tapoja vastaan, mutta joka ei liioin
milloinkaan kursaile. Angeli, joka on tottunut hemmotteluun, mutta
joka samalla on älykäs mies, huomasi tämän kaiken, ja minä näin, että
se huvitti häntä.
Päätimme, että Anielka pukeutuu yksinkertaiseen mustaan
samettipukuun. Sametti tulee erinomaisesti sopimaan hänen vartaloonsa
ja tuomaan esiin samalla sen sirouden ja täyteläisyyden. En saata
pysyä tyynenä, kun tätä ajattelen ja tästä kirjoitan. Angeli käytti
Anielkalle puhuttelusanaa "neiti". Naisen luonto on kummallinen, oli
hän sitte kuinka enkelimäinen tahansa. Näin että armaani piti siitä,
ja vielä suurempi tyytyväisyys kuvastui hänen suloisilla kasvoillaan,
kun Angeli minun oikaisuni johdosta huomautti:
-- Minä tulen aina erehtymään. Rouvaa katsellessa on mahdoton olla
erehtymättä.
Siinä istuessaan hehkuvin poskin oli hän todella niin viehättävä,
että mieleeni ehdottomasti -- ja entistä pakoittavammin -- johtui
runonpätkä, jonka joskus olin kirjoittanut ja josta joka värssy
päättyi sanoihin:
Sit' ihmettelen, missä kukkaset
ne askeltesi alta viipynevät,
sa kulta-lintuseni siivekäs,
sa toukokuu, sa paradiisin kevät.
Kun lähtiessämme hetkeksi jouduimme jonkun matkan päähän tädistä,
kuiskasin hänen korvaansa:
-- Anielka, sinä et tiedä etkä aavista, miten kaunis sinä olet.
Hän ei vastannut, painoi vain alas silmänsä, kuten hän tällaisissa
tapauksissa aina tekee. Pitkin päivää huomasin kuitenkin hänen
käytöksessään pienen vivahduksen itsetiedotonta kiemailua. Angelin
ja minun sanani olivat virittäneet hänet mukaiseensa mielialaan. Hän
tunsi, että minä kaikesta sielustani ihailen häntä, ja oli minulle
siitä kiitollinen.
Mutta minä en ainoastaan ihaillut häntä, vaan lausuin -- tai
oikeastaan huusin hengessä:
-- Hiiteen kaikki sopimukset! Minä rakastan häntä ilman kaikkia
rajoituksia ja varokeinoja!...
Illalla olimme kuulemassa Wagnerin "Lentävää hollantilaista". En
kuitenkaan kuullut juuri mitään, tai toisin sanoen: kuuntelin
ainoastaan tunteellani, ymmärsin ainoastaan rakkaudellani.
Tein Wagnerille kysymyksen: "Minkä vaikutuksen sinä teet häneen?
tunkeeko musiikki hänen sieluunsa, virittääkö se häntä rakastamaan,
johtaako se häntä maailmaan, missä rakkaus on korkein oikeus?"
Ainoastaan tämä oli minulle tärkeää.
Naiset aivan yksinkertaisesti eivät kykene rakastamaan niin kokonaan
kuin me. He varaavat aina jonkin osan sielustaan itseään, maailmaa ja
sen vaikutuksia varten.
Elokuun 27 p:nä.
Täti on ilmoittanut aikovansa lähteä kotiin. Hänen on kiire
Ploszowiin ja hän sanoo, ettei häntä ensinkään tarvita täällä. On
parempikin, että hän lähtee, niin ei meidän tarvitse kiirehtiä
hänen tähtensä, vaan voimme viipyä levollisesti niin kauvan kuin
kuvan valmistuminen vaatii. Panimme ensin kaikki vastaan, sillä me
pelkäsimme päästää siksi vanhaa ihmistä yksin matkalle. Katsoin
velvollisuudekseni -- niin vaikeaa kuin se minulle olikin --
sanoa tädille, että lähden saattamaan häntä, jos hän välttämättä
tahtoo lähteä. Tunnustan, että pelolla ja vavistuksella odotin
hänen vastaustaan. Onneksi kelpo tätini vastasi minulle suurella
päättäväisyydellä:
-- Se ei tule kysymykseenkään! Kun Celina sattuu olemaan väsynyt tai
huonovointinen, niin kuka saattaisi Anielkaa ateljeeriin? Yksin hän
ei voi mennä.
Ja hän rupesi hymyillen ja otsa rypyssä kiusoittelemaan Anielkaa:
-- Varsinkin kun maalari katselee häntä enemmän kuin työ vaatii ja
hän näkee sen ja on siitä hyvillään. Kyllä minä hänet tunnen!
-- Eihän hän enään ole nuori, sanoi Anielka hymyillen ja suudellen
tädin kättä.
Täti mutisi:
-- Sinä hupakko! Vai ei hän ole nuori, mutta kohteliaisuuksia hän
latelee. Leon, vartioi sinä vain heitä molempia.
Riemulla luovuin Ploszowin matkasta tädin esittämien syiden
perustuksella. Celina rouva rupesi pyytämään, että hän ottaisi
mukaansa edes kamarineidin, joka oli ollut mukanamme Gasteinissa.
Alussa pani täti sitäkin vastaan, mutta suostui lopulta, kun Anielka
vakuutti heidän hotellissa mainiosti tulevan toimeen ilman palvelijaa.
Hän antoi paikalla panna kuntoon matka-arkkunsa. Kaiken täytyy
häneltä käydä yhdessä kädenkäänteessä, ja huomisaamuna hän aikoo
lähteä. Päivällistä syödessämme kiusoittelin häntä väittämällä, että
hän pitää kilpa-ajohevosistaan enemmän kuin meistä ja että hänen on
niitä ikävä. "Kuinka paha sinä olet! Olekin jo vaiti!" sanoi hän.
Mutta unohti samassa äskeiset sanansa ja vaipui yksinpuheluun, joka
koski hevoshoitoa.
Maalaaminen kesti tänään hyvin kauvan. Anielka istui jo paljon
paremmin. Hänen kasvonsa ovat jo valmiit.
Elokuun 28 p:nä.
Täti matkusti aamujunassa Wienistä. Celina rouva oli mukanamme
Angelin luona, ja kun hän näki Anielkan kasvot, jotka vasta olivat
saaneet pohjavärin, oli hän huudahtamaisillaan pelästyksestä.
Hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä maalaustaiteesta ja kaikista
kehitysasteista, joita muotokuvan täytyy läpikäydä. Hän arveli siis,
että kuva jäisi tällaiseksi rumaksi eikä ensinkään näköiseksi. Minun
täytyi rauhoittaa häntä. Angelikin ymmärsi nyt mistä oli kysymys ja
nauroi, vakuuttaen hänkin, että se, mikä tässä näkyy, on ainoastaan
kotelo, josta tulee kehittymään perhonen.
Lopuksi hän vielä lohdutti:
-- Tästä tulee varmaan yksi parhaimpia muotokuviani, sillä en ole
moniin aikoihin maalannut näin "con amore".
Kunhan hänen ennustuksensa vain kävisi toteen!
Maalausistunnon jälkeen läksin ostamaan lippuja ooperaan. Palatessa
tapasin Anielkan yksinään kotona, ja minut valtasi äkkiä kuin
hulluus. Mieleeni johtui, että jos hän haluaisi heittäytyä syliini,
niin nyt olisi siihen sopiva hetki, ja tätä ajatellessa tunsin
kalpenevani, valtimoni sykkivät voimakkaasti ja hengitykseni
salpautui. Huoneessa vallitsi hämärä, sillä uutimet olivat puoleksi
alhaalla. Tein yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kurissa niitä
hillitsemättömiä voimia, jotka vetivät häntä minun puoleeni. Lieska
tuntui hohtavan hänestä minua vastaan -- ja minä luulin samallaisen
myrskyn käyvän hänenkin sielussaan. Mikä estäisi minua nyt
riuhtaisemasta häntä syliini, suutelemasta hänen silmiään, huuliaan.
Jokin ääni alkoi puhua minulle: "Vaikka sitte menehtyisitkin!"
Anielka huomasi paikalla epätavallisen mielentilani, pelästys välähti
hänen silmissään, mutta samassa hän voitti itsensä ja puhkesi
nopeasti puhumaan:
-- Sinun täytyy nyt olla ritarinani, kunnes äiti tulee. Ennen
minä pelkäsin sinua, mutta nyt minä niin luotan sinuun ja viihdyn
seurassasi.
Suutelin hänen käsiään ja lausuin tukahutetulla äänellä:
-- Kun sinä tietäisit, kun sinä tietäisit, mitä minussa liikkuu!
Hän virkkoi myötätuntoisena ja surullisena:
-- Minä tiedän... mutta sitä jalompi ja parempi sinä oletkin...
Hetkisen kamppailin vielä itseni kanssa, mutta sitte hän pääsi
voitolle. En uskaltanut. Mutta sensijaan hän kaiken päivää koetti
palkita minulle tekoni. Milloinkaan eivät hänen silmänsä olleet
puhuneet minulle sellaisesta kiintymyksestä, milloinkaan ei hän ollut
kohdellut minua sellaisella hellyydellä. Ehkäpä tämä onkin paras
tie? Ehkäpä tunne tällä lailla parhaiten juurtuu Anielkan sydämessä
ja nopeimmin käy hänelle ylivoimaiseksi? En tiedä. Pääni menee
sekaisin...
Sillä toiselta puolen: jos jatkan tätä tietä, uhraan joka askeleelta
rakkauden tähden -- itse rakkautta.
Elokuun 29 p:nä.
Tänään tapahtui jotakin kummaa ja peloittavaa. Anielka oli istunut
mallina aivan rauhallisesti. Äkkiä hän säpsähti, kasvot kävivät
hehkuvan punaisiksi ja valkenivat samassa vaatteen karvaisiksi. Sekä
minä että Angeli pelästyimme suuresti. Hän keskeytti paikalla työnsä
ja pyysi Anielkaa lepäämään. Minä toin hänelle vettä. Hetken perästä
meni kohtaus ohi. Hän tahtoi jatkaa työtä ja asettui paikoilleen,
mutta minä näin, että hän pakoitti itseään ja että hän oli omituisen
levoton. Mahdollisesti kaikki oli väsymystä. Päivä oli ollut
tavattoman helteinen, seinät olivat aivan tulikuumat. Saatoin hänet
kotiin aikaisemmin kuin edellisenä päivänä. Matkalla ei hän ollut oma
itsensä. Päivällispöydässä hän taasen äkkiä punastui. Me rupesimme
Celina rouvan kanssa kyselemään mikä hänen on. Hän vakuutti, ettei
hänen ole mikään. Kun minä kysyin, eikö olisi syytä kutsua lääkäriä,
vastasi hän harvinaisen tarmokkaasti, jopa ärtyisästi, ettei siihen
ole pienintäkään syytä ja että hän voi erinomaisesti. Mutta koko
päivän hän pysyi kalpeana. Yhtämittaa rypisti hän mustia kulmiaan ja
kasvoihin tuli ankara ilme. Minua hän kohteli paljon kylmemmin kuin
eilen, ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi vältellyt katsettani.
En käsitä mitä tämä merkitsee. Olen tavattoman levoton. Tänä yönä
en taaskaan tule nukkumaan, ja jos menisinkin uneen, tiedän, että
näkisin senkaltaisia asioita, joista hiljan kirjoitin.
Elokuun 30 p:nä.
Minun ympärilläni tapahtuu jotakin käsittämätöntä. Puolenpäivän
aikaan koputin naisten ovelle saattaakseni Anielkaa taiteilijan
luo. He eivät olleet kotona. Hotellin palvelijat sanoivat, että he
pari tuntia sitte olivat lähettäneet noutamaan vaunuja ja lähteneet
kaupungille. Hiukan hämmästyneenä päätin odottaa heitä. Noin puolen
tunnin kuluttua he tulivatkin, mutta Anielka kiiruhti ainoastaan
ohitseni, ääneti ojentaen minulle kätensä, ja katosi huoneeseensa.
Ehdin sentään nähdä, että hän oli kiihtynyt. Arvelin hänen menevän
pukeutumaan, mutta Celina rouva sanoi:
-- Rakas Leon, ole niin hyvä ja mene Angelille ja Pyydä anteeksi,
ettei Anielka tänään voi tulla. Hän on niin hermostunut, ettei hän
mitenkään saattaisi istua mallina.
-- Mikä hänen on? kysyin hyvin levottomana.
Celina rouva vaikeni hetkisen ja virkkoi vihdoin:
-- En tiedä. Vein hänet lääkärille, mutta me emme tavanneet häntä
kotona. Jätin hänelle kortin, jossa pyysin, että hän kävisi täällä
hotellissa... Muuten... niin, en tiedä...
Enempää en saanut tietää. Otin ajurin ja läksin Angelin luo. Kun
sanoin hänelle, ettei Anielka tule, tuntui siltä kuin hän olisi
katsellut minua epäluulolla. Ja eihän se olisi ollutkaan kummaa,
niin kiihtynyt kun olin. Mutta päähäni johtui: nyt hän luulee meidän
katuvan kauppojamme ja haluavan päästä irti koko muotokuvasta.
Mutta hänpä ei tunne meitä -- tai ehkä hän luulee rahanpuutteen
olevan syynä hämmennykseeni. Selviytyäkseni tällaisista epäluuloista
päätin maksaa hänelle etukäteen. Kuultuaan ehdotukseni koetti hän
kaikin keinoin torjua sitä luotaan ja vakuutti, ettei ota vastaan
maksua, ennenkuin kuva on valmis. Minä huomautin, että ainoastaan
toimin tädin jättämän summan hoitajana ja että haluaisin saada
asiat selviksi, koska minun luultavasti pian täytyy matkustaa
pois. Pitkien, ikävystyttävien riitojen jälkeen jäi voitto minun
puolelleni. Päätimme, että istunto siirrettäisiin ylihuomiseksi,
tavalliseen aikaan. Jollei rouva Kromickin terveys sallisi hänen
tulla, oli minun ennen kymmentä annettava siitä tieto.
Päästyäni hotelliin riensin heti naisten luo. Anielka oli
huoneessaan. Celina rouva sanoi lääkärin juuri lähteneen. Hän
ei vielä ollut voinut sanoa mitään varmaa, oli ainoastaan
määrännyt lepoa. En tiedä miten minusta taasen tuntui siltä kuin
hänen kasvoissaan olisi ollut jotakin epäilyttävää. Ehkä se oli
levottomuutta. Sen minä hyvin saatoin ymmärtää, sillä minäkin olin
levoton.
Tultuani huoneeseeni soimasin itseäni kiihkeästi. Tietenkään ei
suhteemme, sisällinen taistelu, jota Anielkan on täytynyt käydä,
rakkauteni ja kärsimysteni alituinen arvaileminen ole voinut olla
haitallisesti vaikuttamatta hänen terveyteensä. Tätä ajatellessa
tunsin jotakin, joka sanoihin puettuna kuuluisi: "Parempi olisi,
että sinä joutuisit turmioon kuin että hän sairastuisi!" Ajattelin
ettei hän tulisi päivällisille ja olin peloissani, ikäänkuin siitä
olisi riippunut ties mitä. Onneksi hän tuli -- mutta hän ei lakannut
kummastuttamasta minua. Ensin hän joutui hämilleen, kun minut näki;
sitte hän koetti olla kuten tavallisesti, muttei ollut. Sain sen
käsityksen, että hän salaa jotakin tuskaa. Sitäpaitsi hän mahtoi olla
tavallista kalpeampi, koska hänen hiuksensa tavallisesti ovat tummat,
mutta nyt tekivät ruskean vaikutuksen.
Vaivaan päätäni kysymyksellä: eiväthän äiti ja tytär vain ole saaneet
joitakin odottamattomia uutisia Kromickilta? Ja jos ovat, niin mitä
uutisia? Ehkä minun rahani ovat vaarassa? Hitto vieköön rahani!
Kaikki mitä minä omistan ei ole sen arvoista, että Anielka surisi
viittä minuuttia sen takia.
Huomenna minun täytyy päästä tästä kaikesta selvyyteen. Olen varma,
että heidän huolensa ovat aivan henkistä laatua ja jotenkuten
yhteydessä Kromickin kanssa. Mitä hän onkaan voinut matkaansaattaa?
Ainakaan ei hän ole voinut myydä toista Gluchowia, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei sitä ole.
Berlinissä syyskuun 5 p:nä.
Olen Berlinissä ja siksi, että minun paetessani Wienistä täytyi mennä
jonnekin. Ploszowiin en voinut mennä -- koska hän menee sinne.
Olin aivan vakuutettu, ettei yksikään inhimillinen mahti voisi
eroittaa minua hänestä, pelkkä ajatuskin tuntui minusta hulluudelta.
Ja nyt näen, ettei mitään voi tietää etukäteen, sillä minä olen
kun olenkin jättänyt hänet ja kaikki on lopussa. Olen Berlinissä.
Tuntuu siltä kuin päässäni olisi jonkin koneen väkipyörä. Kaikki
kiertää minussa, niin että tekee kipeää -- mutta minä en ole tullut
mielipuoleksi. Tiedän kaikki, muistan kaikki. Lääkärini on oikeassa:
ainoastaan heikot päät menevät sekaisin. Minulle se ei voi tapahtua
siitäkään syystä, että se joskus saattaisi olla satumainen onni.
Syyskuun 6 p:nä.