puolta vapahdusta" palaavat yhtämittaa mieleeni. Ja vaikken
puoli-vapahduksessani näkisikään kaikkia niitä puutteita, jotka
nyt näen, niin en sittenkään saisi täydellistä rauhaa. Se olisi
mahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, etten enään halajaisi
enempää, nimittäin että lakkaisin rakastamasta. Yhä useammin palaavat
minulle epätoivon hetket, jolloin näen, että olen joutunut uuteen
umpisolaan. Totta on, että olen saanut huojennusta sietämättömäksi
käyneessä tuskassani. Mutta huojennus ei ole samaa kuin tuskan
loppuminen. Kun janoinen arapialainen erämaassa ottaa suuhunsa
kiven veden asemesta, niin ei hän sillä saa janoansa sammumaan,
hän ainoastaan pettää janoaan. Kysyä sopii, enkö minäkin vain petä
itseäni. Minussa on taasen kaksi ihmistä: katselija ja näyttelijä,
ja taasen arvostelee edellinen jälkimäistä ja tekee hänestä usein
pilkkaa. Skeptikko Ploszowski, samainen Ploszowski, joka ei suinkaan
järkkymättömästi usko sielun olemassaoloon ja joka kuitenkin
on rakastunut sieluun, tekee minuun naurettavan vaikutuksen.
Mikä tuo suhteeni Anielkaan oikeastaan on? Eiköhän vain kipeän
kiihkomieleni keinotekoinen tuote. Nyt minä vasta olenkin kuin
lintu, joka laahaa toista siipeään maassa. Puolet omasta itsestäni
olen tuominnut makaamaan halvattuna, elän puoli-elämää ja komennan
itseäni rakastamaan ainoastaan puolella rakkaudella. Turha komento!
Eroittaa halajaminen rakkaudesta on yhtä mahdotonta kuin eroittaa
ajatteleminen olemassaolosta. Niin kauvan kuin olen ihminen,
täytyy minun ajatella ihmisen lailla, ja rakastaa saatan niinikään
ainoastaan ihmisen lailla. Ihanteellisimmat kaikista tunteista,
uskonnolliset, vaativat nekin ilmaisua sanojen, polvistumisen, pyhien
esineiden suutelemisen muodossa. Ja minä olen tahtonut eroittaa
rakkaudesta naiseen kaiken lihaksitulon, kaiken yhteyden maan kanssa,
ja vaatinut, että se maailmassa esiintyisi täydelleen taivaallisena.
Mitä rakkaus on? -- halajamista ja tahtomista. Mitä minä olen
koettanut siitä poistaa? -- halajamisen ja tahtomisen. Yhtä hyvin
olisin voinut rientää Anielkan luo ja sanoa hänelle: "Koska rakastan
sinua ylitse kaiken, lupaan sinulle, etten rakasta sinua."
Tämä on ääretön erehdys. Olen kulkenut kuin korvessa eksyksissä -- ei
siis ihme, että siellä näin kangastuksen.
Elokuun 18 p:nä.
Eilen repivät ja raastoivat mitä erilaisimmat ajatukset mieltäni.
Yöllä en saanut unta. Päästäkseni pois pessimismin kuilusta rupesin
ajattelemaan Anielkaa ja kutsumaan esiin hänen kuvaansa. Se tuottaa
minulle aina lievennystä. Äärimmilleen jännitetty mielikuvitus
loihtii Anielkan eteeni niin ilmi elävänä, että miltei olen
puhuttelemaisillani häntä. Mieleeni johtuivat tanssiaiset, joissa
näin hänet ensi kerran täysikasvaneena neitosena. Hänen kuvansa
heijastui silmiini ikäänkuin eilispäivänä olisin nähnyt hänet.
Muistin hänen valkoisen, orvokeilla koristetun pukunsa, paljaat
olkapäät, kasvot, jotka tuntuivat hiukan liian hennoilta, mutta
joista henki aamun tuoreus ja jotka kulmakarvojen rohkea kaarevuus,
tavattoman pitkät silmäripset ja untuvainen iho poskilla tekivät
omituisen viehättäviksi. Olen vielä kuulevinani hänen kysyvän: "Etkö
tunne minua, Leon?" Merkitsin jo aikoinani muistiin, että nuo kasvot
minuun vaikuttivat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyt musiikki. Hänessä
oli yhtaikaa tytön sulo ja naisen hurma. Ei kukaan milloinkaan ollut
niin voimakkaasti vetänyt minua puoleensa, ja ainoastaan sellainen
Circe kuin Laura saattoi temmata käsistäni tuon valittuni ja
suorastaan jo kihlattuni.
Kukaan maailmassa ei paremmin kuin minä tunne, että sanat: "sinun
hurmasi pitää minua vankinaan" voivat runollisesta mielikuvittelusta
muuttua kovaksi todellisuudeksi. Hänen hurmansa pitää minua
todella vankinaan. Minä en ainoastaan rakasta häntä, en ainoastaan
halaja häntä, vaan pidän hänestä kaikella voimallani. Hän täyttää
hiuskarvalleen kaikki kauneudenvaatimukseni, kaikki toivomukset mitä
minulla on saattanut olla naisen suloon nähden, hän vetää minua
puoleensa ehdottomasti, kuten rautaa magneetti. Eikä voikaan olla
toisin: hän on entinen Anielkani -- mikään ei ole muuttunut! Hänellä
on samat yhtaikaa tyttömäiset ja naisellisen hurmaavat kasvot,
sama katse, samat silmäripset, samat kulmakarvat, sama suu, samat
olkapäät, sama solakka vartalo. Yksi ainoa viehätys on tullut lisää:
menetetyn onnen houkutus.
Mutta sensijaan: mikä ääretön ero suhteemme välillä ennen ja nyt!
Kun muistelen entistä Anielkaa, joka kuin pelastustaan odotti, että
minä sanoisin: "tule omakseni" -- niin minun totisesti on vaikea
uskoa, että sellainen aika todella joskus on ollut. Sitä ajatellessa
tuntuu minusta samallaiselta kuin mahtaa tuntua köyhtyneestä
miljoonamiehestä, joka loistonsa päivinä siroitti rahaa kaikkiin
suuntiin ja hämmästytti koko maailmaa ja jonka sittemmin täytyi
ruveta elämään almuista.
Samana yönä, jolloin ajattelin Anielkaa ja hengessä katselin häntä,
johtui mieleeni, ettei hänestä ole mitään kuvaa, ja samassa minut
valtasi vastustamaton halu omistaa hänen muotokuvansa. Tartuin
kourin kynsin tähän ajatukseen, ja se teki minut niin onnelliseksi,
että viimeinenkin uni pakeni silmistäni. "Silloin saan sinut
omakseni", puhelin itsekseni, "voin tulla luoksesi, suudella
käsiäsi, silmiäsi, huuliasi -- etkä sinä karkoita minua luotasi!"
Aloin heti miettiä miten tuuma olisi toteutettava. Mahdotonta oli
mennä Anielkalle sanomaan: "Tilaa kuvasi -- minä maksan", mutta
täti on aina ollut valmis tekemään mitä minä olen tahtonut, ja
helposti saatoin saada hänet lausumaan, että hän haluaa omistaa
Anielkan muotokuvan. Ploszowissa on ennestäänkin suuri kokoelma
sukutauluja. Ne ovat tädin ylpeys ja minun kauhistukseni, koska
muutamat ovat aivan hirvittävät, ja täti pitää tarkkaa lukua siitä,
ettei yksikään läheisempi omainen puuttuisi joukosta. Tuntien
kuinka kiintynyt hän on Anielkaan, olin varma siitä, että hän
ilostuu, kun ehdotan Anielkan maalaamista. Hänen puoleltaan riittää
viisi minuuttia asian ratkaisemiseen. Päätettäväksi jää ainoastaan
kenelle muotokuvan maalaaminen on uskottava. Missään tapauksessa
en saa naisia lähtemään Parisiin, missä minulla olisi valta valita
tunnollisen ja objektiivisen Bonnat'n, rohkean ja lennokkaan Duran'in
ja suloisen Chaplain'in välillä -- siitä olin varma. Kun suljin
silmäni, saatoin kuvitella kuinka kukin heistä käsittäisi tehtävän,
ja tämä kuvitteluni viehätti minua kerrassaan. Mutta tuuma nyt
kerta kaikkiaan ei ollut toteutettavissa. Täti varmaan tahtoo, että
puolalainen taiteilija maalaisi Anielkan. Minullakaan ei ole mitään
sitä vastaan, näyttelyissä Varsovassa ja Krakovassa olen kyllä nähnyt
muotokuvia, jotka eivät missään suhteessa ole olleet huonommat
kuuluisten ulkomaalaisten maalarien kuvia. Minä vain en tahtoisi,
että työ viipyisi. Toivomusteni tyydyttämiseen nähden, kuten monessa
muussakin suhteessa, olen naisellinen: jos tänään olen saanut päähäni
tuuman, tahdon että se huomenna toteutettaisiin. Koska paraikaa
olimme Saksassa, likellä Müncheniä ja Wieniä, rupesin käymään läpi
saksalaisia maalareja. Pysähdyin vihdoin Lenbachiin ja Angeliin.
Lenbachilta olin nähnyt kuuluisia muotokuvia, mutta ainoastaan
miehenkuvia. Minua on aina harmittanut hänen itsetietoisuutensa ja
ylimielisyytensä, joihin mielestäni on ollut oikeutta ainoastaan
suosimillani ranskalaisilla maalareilla. Angelin naiskuvat eivät
liioin ole ensinkään tyydyttäneet minua, joka tapauksessa minun on
täytynyt myöntää, että hänen siveltimensä on hieno, juuri sellainen,
jommoista Anielkan kasvot vaativat. Lenbachin luo täytyisi tehdä
erityinen retki, Angeli asuu matkamme varrella -- asianhaara, josta
on häpeä puhua, jollei tahdo käydä pahimmasta poroporvarista.
Mutta minulla oli kiire. "Kuollut ajaa keveästi", sanoo runoilija
-- rakastuneet ajavat kuitenkin vieläkin keveämmin. Olisin joka
tapauksessa valinnut Angelin -- päätin siis, että Anielkan kuva
uskottaisiin hänen maalattavakseen. Yleensä en pidä muotokuvista,
joissa asianomainen esiintyy tanssipuvussa, mutta Anielkan halusin
omistaa valkeassa, orvokkien koristamassa puvussa. Tahdon kuvaa
katsellessa saada sen vaikutuksen, että hän on entinen Anielkani.
Ei mikään saa muistuttaa rouva Kromickia. Tuo puku muistoineen on
minulle kallis.
En tahtonut jaksaa odottaa yön loppumista, niin kiire minulla oli
päästä puhumaan asiasta tädin kanssa. Muutin kumminkin jonkun verran
suunnitelmaa. Jos täti tilaisi kuvan, tulisi hän ehdottomasti
kiivailemaan puolalaisen taiteilijan puolesta -- sentähden olin
päättänyt, että annan Anielkan kuvan tädille nimipäivälahjaksi,
hänen nimipäivänsä kun on lokakuun lopulla. Tästä ei Anielka saata
kieltäytyä. Luultavasti tilaan itselleni toisen kappaleen kuvaa.
En saanut ensinkään unta sinä yönä, mutta se kuuluu sittenkin hyviin
öihini, sillä tuntikaudet ajattelin näitä asioita. Vasta viiden
tienoissa vaivuin uneen ja kahdeksalta olin taas pystyssä. Menin
Straubingerille ja lähetin Künstlerhausiin sähkösanoman kysyäkseni
onko Angeli Wienissä. Palatessani kotiin aamiaiselle tapasin naiset
jo pöydässä ja iskin suoraa päätä asiaan.
-- Anielka, sanoin, -- minun täytyy tunnustaa sinulle jotakin:
nukkumisen asemesta olen tänä yönä järjestellyt kohtaloasi ja pyydän
nyt, että suostut päätökseeni.
Anielka katsahti minuun jonkun verran pelästyneenä. Lieneekö hänen
päähänsä pälkähtänyt, että minä olen tullut hulluksi vai että hänen
äidilleen ja tädille aion tehdä joitakin epätoivoisia tunnustuksia.
Kun hän näki, että minä olin tyyni, miltei välinpitämätön, kysyi hän:
-- Mitä sinä olet päättänyt?
Minä käännyin tädin puoleen:
-- Tarkoitukseni oli alkuaan, että siitä tulisi yllätys, mutta koska
huomaan, että se on mahdotonta, kerron tädille rehellisesti mitä aion
lahjoittaa hänelle nimipäiväksi.
Ja minä kerroin. Täti oli kolme vuotta sitte saanut minun kuvani,
jopa erinomaisen hyvän kuvan, enkä nytkään olisi voinut luvata
hänelle mieluisempaa lahjaa. Hän kiitti minua vilpittömästi. Huomasin
että Anielkakin oli iloissaan -- yksin siinä olisi ollut minulle
korvausta yllin kyllin. Pian keskustelimme vilkkaasti siitä, keneltä
kuva tilattaisiin, kuinka Anielka olisi puettu j.n.e. Sellaiset
asiathan aina huvittavat naisia. Minulla oli vastaus valmiina
kaikkiin kysymyksiin, ja minä huomasin, että tämän muotokuvan ohella
voin saavuttaa kaikkinaisia etuja.
-- Ei se vie paljon aikaa, sanoin. Sähkösanoma kysymyksineen on
jo lähetetty Angelille. Varmaan ei tulomme Ploszowiin paljonkaan
myöhästy. Anielka istuu Angelin mallina neljä tai viisi kertaa,
Wienissä täytyisi joka tapauksessa viipyä muutamia päiviä -- se käy
siis varsin hyvin päinsä. Puvun saattaa Angeli maalata jälkeenpäin,
kasvot voivat valmistua neljässä tai viidessä istunnossa. Nyt täytyy
vain lähettää Anielkan kuva, esimerkiksi se, jonka Celina täti otti
mukaansa, ja hiuskihara. Hiuskiharaa pyydän Anielkalta nyt heti.
Angeli panee kuvan alulle jo ennen tuloamme ja päättää sen sitte.
Jonkun verran perää puheessani kyllä oli, mutta Anielkan
hiussuortuvaa pyysin siinä uskossa, ettei täti enempää kuin
Celina rouvakaan tunne muotokuvamaalauksen salaisuuksia. Tahdoin
hiussuortuvaa itselleni. Se olisi tullut kysymykseen Angelia
varten ainoastaan siinä tapauksessa, että muotokuva olisi ollut
maalattava valokuvan mukaan, mutta siihen ei Angeli koskaan olisi
suostunut. Minä esitin asian kuitenkin niin, että kuvan kohtalo
riippui hiussuortuvasta. Pari tuntia päivällisen jälkeen tuli
vastaus sähkösanomaani: Angeli oli Wienissä, jossa juuri oli saanut
valmiiksi ruhtinatar M:n muotokuvan. Kirjoitin hänelle paikalla ja
liitin kirjeen oheen Anielkan valokuvan, jonka otin Celina rouvalta.
Myöhemmin näin Anielkan astelevan huvilan puutarhassa ja menin hänen
luokseen.
-- Entä hiussuortuva? sanoin. -- Tahtoisin lähettää kirjeen ennen
kahta.
Hän riensi huoneeseensa ja palasi hetken perästä, kädessään pieni
kimppu hiuksia. Käteni hiukan vapisi, kun otin sen häneltä, katsoin
häntä kuitenkin suoraan silmiin ja kysyin:
-- Etkö sinä arvaa, että hiuksesi tahdon itselleni, että tämä
suortuva tulee olemaan minulle kallein kaikesta mitä omistan?
Anielka ei vastannut, painoi ainoastaan maahan silmänsä ja punastui
kuin tyttönen, joka kuulee ensi kertaa rakkaudentunnustuksen. Hän
oli sen arvannut. Ajattelin, että mielelläni antaisin elämäni, jos
kerran saisin huulillani koskettaa hänen huuliaan. Rakkauteni kasvaa
ajoittain niin voimakkaaksi, että tekee kipeää.
Nyt minä siis omistan pienen osan hänen ruumiillistakin olentoaan.
Olen hankkinut sen itselleni viekkaudella. Minä, elämän vihollinen ja
skeptikko, minä joka joka hetki tarkkaan ja erittelen itseäni -- minä
huomaan käyttäytyväni tavalla, joka sopisi Goethen Siebelille.
Mutta, puolustan itseäni, pahimmassa tapauksessa olen
sentimentaalinen ja naurettava. Kuka kuitenkaan tietää, eikö tuo
toinen ihminen minussa, tuo järkevä, joka tarkkaa ja arvostelee
kaikkea, olekin sata kertaa tyhmempi, naurettavampi ja kurjempi.
Joka erittelee asioita, nyppii ikäänkuin lehtiä kukkasesta. Erittely
tärvelee tavallisesti elämän kauneuden ja samalla onnen, koska onni
on ainoa, jolla on jotakin tarkoitusta.
Elokuun 22 p:nä.
Celina rouvan parannuskauden päätyttyä odotimme koko viikon,
että kuumuus tasangoilla edes hiukan lauhtuisi, mutta saimme
sensijaan hirveät sateet. Nyt odotamme vain kaunista päivää, jotta
pääsisimme lähtemään Wieniin. Täällä on kolme päivää vallinnut
egyptiläinen pimeys. Pilvet, joita jo viikko sitte alkoi kokoontua
vuorenhuipuille, ovat sataneet sekä lunta että vettä, hävinneet
korkeuksista, laskeutuneet Gasteinin kohdalle ja täyttäneet koko
laakson painollaan. Elämme sellaisessa sumussa, ettei tahdo
Straubingerilta löytää meidän huvilallemme. Talot, puut, vuoret ja
putoukset, kaikki on sumun peitossa. Ääriviivat ovat hävinneet ja
kadonneet valkeaan, märkään sumuun, joka painaa sekä esineitä että
mieliä. Kello kahdesta asti päivällä olemme polttaneet lamppua.
Naiset panevat kokoon viimeisiä tavaroitaan. Olisimme jo, sumusta
huolimatta, lähteneet matkaan, jolleivät vuoripurot olisi hävittäneet
tietä jonkun matkan päässä Hofgasteinista. Celina rouva potee taasen
päänkipuaan. Täti on saanut kirjeen vanhalta Chwastowskilta, joka
kertoo elonkorjuusta. Kirjeen johdosta on täti suurimman osan päivää
mitannut ruokasalin lattiaa pitkin askelin, keskustellut Chwastowskin
kanssa ja haukkunut häntä. Anielka näytti tänä aamuna hyvin huonolta.
Hän kertoi iltayöstä nähneensä unta kretiinistä, jonka kohtasimme
Schreckbrücke-retkellämme. Herättyään ei hän enään voinut nukkua,
vaan vietti koko loppuyön hermostuneen kauhun vallassa. Kummallista
kuinka voimakkaan vaikutuksen kretiini raukka on häneen tehnyt.
Koetin iloisella puheella johtaa hänen ajatuksensa toisaalle ja
onnistuinkin osaksi. Yleensä Anielka jälkeen sopimuksen, jonka
teimme Schreckbrückellä, on tuntunut iloisemmalta, tyynemmältä ja
onnellisemmalta.
Minä puolestani en uskalla edes hiiskahtaa, vaikka usein johtuu
mieleeni, että ominaisinta meidän suhteellemme on sen olemattomuus.
Sopimusta tehdessäni tiesin tarkalleen mitä tahdoin ja mihin
muotoihin tunteemme tulisivat pukeutumaan. Mutta nyt hajoavat kaikki
muodot hajoamistaan ja sumu peittää ne paksuun vaippaan, kuten se
tällä hetkellä peittää Gasteinin. En pääse siitä tunteesta, ettei
Anielka anna minulle mitä minulle tulee, mutta en uskalla puhua
hänelle siitä. Epäröin sentähden, että taistelu aina vie voimia ja
varsinkin, kun on kysymys rakastetusta. Minähän olen taistellut
jo puoli vuotta, ilman että olen voittanut mitään, minähän olen
kuluttanut voimani siihen määrään, että nyt tyydyn mihin rauhaan
tahansa, kunhan vain pääsen hedelmättömästä ponnistelusta.
Ehkäpä sentään muistakin syistä. Vaikkei tämä asiantila vastaakaan
odotustani, niin näen kuitenkin, että se saattaa Anielkan likemmä
minua. Rakkauteni on nyt hänen silmissään jalompi, hän antaa minulle
nyt ainakin enemmän arvoa -- jollen uskallakaan sanoa, että hän
rakastaisi minua enemmän. Vaikka minulta puuttuu kaikki ulkonaiset
todistukset, tunnen, että niin on, ja minä saan voimia, kun sanon
itselleni: kestä, kestä, näethän että hänen tunteensa kasvamistaan
kasvaa; ehkäpä vielä koittaa aika, jolloin se käy hänelle
ylivoimaiseksi.
Ihmiset yleensä ja varsinkin naiset luulevat, että platoninen rakkaus
on erityinen laji rakkautta, tavattoman harvinainen ja tavattoman
jalo. Se on suorastaan käsitteiden sekaannusta. Platoninen suhde voi
olla mahdollinen, mutta puhua platonisesta rakkaudesta on samallaista
lorua kuin puhua esimerkiksi auringosta, joka ei loista. Kohdistuuhan
ihmisen rakkaus, kun hän ikävöiden muistelee kuolleitakin, sekä
heidän sieluunsa että heidän maalliseen ulkomuotoonsa. Elävien kesken
sanotaan sellaista suhdetta resignatsioniksi. Minä en tahtonut
valehdella, kun sanoin Anielkalle: "Minä tulen rakastamaan sinua,
ikäänkuin jo olisit kuollut." Mutta resignatsioni ei mitenkään tee
tyhjäksi toivoa. Huolimatta kaikista kysymyksistä, huolimatta siitä,
että kaikki toivo on osoittautunut turhaksi, on sydämeni pohjalla
aina ollut ja tulee aina olemaan se toivo, että nykyinen suhteemme
on vain väliaikainen pysähdys majatalossa rakkautemme matkan
varrella. Minä saatan sata kertaa toistaa itselleni: harhaluulo!
harhaluulo! mutta toivoa en voi tappaa, niin kauvan kuin minussa elää
halajaminen. Ne kaksi ovat eroittamattomat. Suostuin tähän suhteeseen
siitä syystä, ettei minulla ollut muuta neuvoa, siitä syystä, että
tahdoin saada mieluummin jotakin kuin ei mitään, mutta kaikesta
vilpittömyydestäni huolimatta on pelini ollut valtioviisautta, jonka
päämääränä on ollut täydellinen onni eikä puolinainen.
Yksi asia minua kiusaa, vaivaa ja ihmetyttää -- minä suorastaan
en käsitä sitä. Se on se, että minä tälläkin kilpakentällä olen
joutunut tappiolle. Voittoni ovat jääneet kauvas menneisyyden
sumuun, ne tuntuvat nyt vain petollisilta harhakuvilta. Ja itse
asiassa minä tällä hetkellä, huolimatta kaikesta taitavuudestani,
elämänkokemuksestani, tuntemuksestani ja valtioviisaudestani
tunteen alalla olen joutunut kokonaan tappiolle. Ja voittajani
on minua epäilemättä paljon yksinkertaisempi olento, olento,
joka ei suinkaan tunne elämää eikä osaa tunkeutua tulevaisuuteen
eikä paljastaa mitä joka askeleen taakse on kätketty. Minä olen
kun olenkin voitettu -- siitä ei pääse mihinkään! Sillä mitä on
nykyinen suhteemme? Hellien sukulaisten suhde eikä mitään muuta
-- siis se, mitä hän tahtoi, mutta en millään muotoa minä. Ennen
ajelehdin myrskyn mukana ja jouduin alituisesti haaksirikkoon, mutta
ainakin ohjasin itse purttani. Nyt ohjaa Anielka -- ja kulkuni on
hiljaisempaa ja tasaisempaa, mutta tunnen, että menen sinne, minne
en tahdo. Nyt ymmärrän miksi hän, heti kun rupesin puhumaan hänelle
Danten rakkaudesta Beatriceen, ojensi minulle molemmat kätensä.
Johdattaakseen minua! Onkohan hän itse asiassa tehnyt laskunsa
taitavammin ja syvemmällä tuntemuksella kuin minä?
Ei! En tiedä ketään, joka olisi vähemmin laskeva kuin hän. Sitä
siis ei voi edellyttää. Mutta minä en myöskään pääse eräänlaisesta
mystillisestä ajatuksesta: siitä, että joku toinen olisi tehnyt
laskut hänen sijastaan.
Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Kumma on, että minä olen alistunut
elämään joidenkin rajojen sisäpuolella, että minä itse olen keksinyt
tuollaisen suhteen, joka luonteelleni, koko katsantokannalleni,
hartaimmille haluilleni on tuiki vieras. Jos joku olisi sanonut
minulle, ennenkuin tutustuin Anielkaan, että minä tulen antautumaan
tuollaiseen suhteeseen, niin olisin pitänyt häntä hulluna ja jonkun
kuukauden ajan makeasti naureskellut sekä mokomaa profeettaa että
itseäni. Minä -- platonisessa suhteessa! Vielä nytkin joskus tekee
mieleni nauraa ja ivata.
Tunnen kuitenkin, että hätä on johtanut minut tähän.
Elokuun 23 p:nä.
Huomenna lähdemme. Taivas kirkastuu, ja tuuli on kääntynyt itään,
mikä ennustaa poutaa. Sumu on kokoontunut pitkiksi valkoisiksi
valleiksi ja asettunut vuorten ympärille, siinä hiljalleen
madellakseen niinkuin mikäkin ääretön merikäärme. Olimme Anielkan
kanssa kävelemässä Kaiserwegillä. Päätäni oli aamusta alkaen
vaivannut ajatus: miten kävisi, jos suhde, jossa me elämme, lakkaisi
tyydyttämästä Anielkaa itseään? Minulla ei ole oikeutta astua rajan
yli, enkä minä uskaltaisikaan, mutta jos hän itse haluaisi sen tehdä?
Synnynnäinen ujous ja arkuus olisivat joka tapauksessa tiellä, ja
entä jos hän lisäksi päättelisi, että sopimuksemme sitoo häntä yhtä
hyvin kuin minua -- emmekä me niinmuodoin ikinä ymmärtäisi toisiamme
-- ja kärsisimme turhanpäiten?
Tarkemmin ajateltuani asiaa olen kuitenkin huomannut, että se pelko
on turha. Hän, jonka mielestä tämäkin platoninen suhde tuntuu
liian väljältä, joka tieten tai tietämättään yhtämittaa vetää sitä
kireämmälle, hän joka ei näidenkään rajojen sisäpuolella suo minulle
mitä minulle kuuluu -- hänkö omasta alotteestaan ja vapaaehtoisesti
tunnustaisi minulle suurempia oikeuksia!?
Mutta ihmismieli tulee vielä helvetissäkin elämään toivossa.
Kaiken varalta olen päättänyt sanoa Anielkalle, että sopimus sitoo
ainoastaan minua -- ja muuten riippuu kaikki hänen hyvyydestään.
Paljon muitakin asioita minun piti sanoa hänelle, ennen kaikkea, että
minulle tehdään vääryyttä, että sieluni vihdoinkin ja ehdottomasti
haluaa kuulla hänen suustaan sanan: "rakastan" eikä yhden kerran,
vaan usein, joka päivä; että vain siitä saatan elää ja vain sen
kautta pysyä pystyssä. Mutta Anielka oli sinä aamuna niin iloinen,
niin vapaa ja sydämellinen minulle, etten minä saattanut hämmentää
hänen valoisuuttaan. Vielä eilen oli minun mahdoton käsittää,
kuinka tämä niin pohjaa myöten yksinkertainen olento voittaa minut
ja ottaa valta-aseman niilläkin kilpakentillä, joilla minun kaiken
inhimillisen järjen nimessä pitäisi voittaa. Tänään on asia minulle
selvempi -- ja hypoteesini on valmiina kaikessa surullisuudessaan:
minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua -- siinä se.
Olen joskus tuntenut miehen, jonka vaalilauseena oli: "Vähät
minusta." Ei olisi ensinkään kummallista, jos minä nykyoloissa
alkaisin toistella sitä. Sillä jos välistä tekee mieleni heittää
luotani jotakin, joka polttaa huuliani kuin tulinen hiili, mutta
huomaan, että se voisi tukahuttaa hänen iloansa, hänen hymyänsä,
viedä hänen hyvän tuulensa -- niin vaikenen. Kuinka monta kertaa
onkaan käynyt niin.
Se asia, että minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua, on johtunut
mieleeni jo satoja kertoja. Mutta ajattelen siinä suhteessa joka
päivä eri tavalla, antaudun kaikkinaisten kuvittelujen valtaan,
kumoan omat johtopäätökseni ja katselen, kuten sanottu, joka päivä
joka asiaa toisin silmin. Joskus minusta tuntuu, ettei hän paljonkaan
rakasta minua ja ettei hän yleensä kykene rakastamaan; toisinaan
taas en yksin ajattele, vaan tunnenkin, että hän on syvimpiä
ja tuntevimpia sydämiä, mitä maailmassa olen tavannut. Ja minä
löydän aina syitä puolelle ja toiselle. Sanon itselleni: jos hänen
rakkautensa kasvaisi esimerkiksi kolme, neljä, jopa kymmenen kertaa
suuremmaksi, niin eikö silloin vihdoinkin koittaisi hetki, jolloin se
on voimakkaampi kuin hänen vastarintansa? Koittaisi! Onko tässä siis
vihdoinkin kysymys ainoastaan tunteen määrästä? Ei! Sillä jos hänen
tunteensa olisi pieni tai jollei sitä ensinkään olisi, niin ei hän
olisi käynyt läpi sellaisia kärsimyksiä, en olisi häntä nähnyt yhtä
onnettomana kuin minä itse olen ollut. Kaikkeen järkeilyyn on minulla
vain yksi vastaus: olen nähnyt omin silmin!
Tänäänkin kuulin hänen suustaan tunnustuksen, jonka panen mieleeni
senvuoksi, että sekin osaltaan on vastaus epäilyksiini. Hän ei
ikinä olisi sanonut mitään sellaista, jos olisin puhunut suoraan
meistä ja rakkaudestamme. Mutta minä puhuin aivan ylimalkaisesti,
kuten tavallisesti nykyään puhun. Huomautin, että tunteessa aina
piilee teko, että tunne ehdottomasti on liikkeelle panevana ja
hedelmöittävänä voimana jokaisessa tahdon toiminnassa. Tämän johdosta
hän lausui:
-- Niin, tai ihminen vain kärsii.