samantapaisen. Huomasin sen paikalla, ja koko menneisyys astui
ilmielävänä silmieni eteen. Jumala ties mikä minulle tulikaan!...
Elokuun 7 p:nä.
Täti on aikoja sitte leppynyt Anielkalle. Hän rakastaa häntä
niin, että jos minä kuolisinkin ja vain Anielka jäisi eloon, niin
hänellä vielä olisi tehtävää elämässä. Tänään minun kelpo tätini
rupesi murehtimaan, että Anielka alituiseen istuu kotona eikä tunne
ympäristöstä muuta kuin tien Wildbadin ja Hofgasteinin välillä.
-- Jos minulla vain olisi paremmat jalat, sanoi hän, -- niin
kävelisin kanssasi yhtämittaa. Mutta miehesi velvollisuus olisi ollut
tutustuttaa sinua seutuun, hän kun muutenkin lensi ulkona aamusta
iltaan.
Anielka riensi vakuuttamaan, että hänen on hyvä kotona ja ettei hän
kaipaa liikettä. Tämän kuultuani lausuin välinpitämättömästi:
-- Minähän en tee mitään muuta kuin kävelen, saatan siis aina
olla Anielkan seurana ja näyttää hänelle kaikkea mikä vain on
mieltäkiinnittävää, ainakin likettyvillä.
Ja hetken perästä lisäsin vieläkin välinpitämättömämmin:
-- Tässä ei pitäisi, minun nähdäkseni, olla mitään sopimatontakaan.
Kylpypaikoissa tuttavatkin lähtevät yhdessä kävelylle, saatikka sitte
sukulaiset.
Anielka ei vastannut, mutta täti ja Celina rouva asettuivat kokonaan
minun puolelleni. Olinkin aivan oikeassa.
Huomenna meidän on määrä yhdessä lähteä Schreckbrückelle.
Elokuun 8 p:nä.
Me olemme tehneet sopimuksen, ja meille molemmille alkaa nyt uusi
elämä. Se ei ole sellainen, jommoiseksi sitä kuvittelin, mutta minun
täytyy mukautua siihen. Kaikki tulee tästä puoleen olemaan valoisaa,
rajoitettua. Mitään uutta en odota, mutta saan katon pääni päälle...
Elokuun 9 p:nä.
Eilen me illansuussa läksimme Schreckbrückelle.
Täti ja Celina rouva olivat aluksi mukana, mutta heti putousten
ohi päästyä jäivät he penkille istumaan, ja me jatkoimme matkaa.
Tunsimme molemmat, että meillä on vakavaa puhuttavaa. Koetin aluksi
näyttää Anielkalle erinäisiä paikkoja ja mainita niiden nimiä, mutta
tuskin olin maininnut Schareckin, kun ymmärsin ajatustemme olevan
niin kokonaan toisaalla, että vaikenin. Saatoimme ainoastaan puhua
itsestämme tai vaieta. Ja kauvan me kuljimme ääneti. Se oli minulle
kaikin puolin edullista, sillä minä sain nyt aikaa hillitäkseni
hermostusta ja levottomuutta, joka aina valtaa ihmisen vakavien
hetkien edellä. Koetin kaikin keinoin päästä kylmäverisyyteen
ja onnistuinkin siinä määrin, että päätin puhua rakkaudestani
järkevästi, tyynesti ja luonnollisesti, aivan kuin se olisi ollut
tuttu, tunnustettu ja sovittu asia. Kokemus on opettanut minulle,
että hetken mielialalla on suuri vaikutus naiseen. Mikään ei naiselle
merkitse niin paljon kuin sävy, millä keskustelu tapahtuu, ja
jos mies esimerkiksi rakkaudentunnustusta tehdessään käyttäytyy,
ikäänkuin koko maailma sillä hetkellä uhkaisi romahtaa alas, jos
hän on säikähtynyt ja suunniltaan ja luulee tekevänsä jotakin
aivan kuulumatonta, niin hänen säikähdyksensä siirtyy naiseenkin.
Päinvastaisessa tapauksessa käy päinvastoin. Rakkauden tunnustaminen
tapahtuu tosin silloin vähemmin juhlallisesti, mutta sensijaan
luontevammin ja herättää vähemmin vastarintaa.
Minä puolestani tosin jo olin tehnyt tunnustukseni. Tarkoitukseni
olikin ainoastaan saada vältetyksi, että Anielkan koko sielu
nousisi vastarintaan heti minun lausuessani ensimäistä rakkauden
sanaa. Olisihan se kaikiksi ajoiksi tehnyt keskustelun välillämme
mahdottomaksi, ja meidän täytyi kun täytyikin saada puhua, meidän
täytyi saada selvittää suhteitamme. Ottaen tämän kaiken lukuun
virkoin niin tyynesti kuin taisin:
-- Sinä varmaankaan et tiedä, Anielka, kuinka syvästi minua haavoitit
matkasuunnitelmillasi. Minä tunnen selvästi, että mainitsemasi syy
oli vain tekosyy ja että minä olin todellinen. Yhden ainoan asian
olit unohtanut ottaa lukuun: miten minun kävisi. Tiedätkö, että
itse matkasi olisi ollut minulle vähemmin vaikea kestää kuin se
ajatus, ettet ensinkään ottanut lukuun miten minun käy. Sanot ehkä,
että ajattelit minun parastani, että tahdoit parantaa minut. Älä
puhukaan! Ei minua paranneta sillä tavalla, se lääke voisi käydä
vaarallisemmaksi kuin luuletkaan.
Silmänräpäyksessä nousi polttava puna Anielkan kasvoille. Nähtävästi
sanani olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Ties mitä hän olisi
vastannut, jollei ulkonainen tapaus juuri samalla hetkellä olisi
katkaissut hänen ajatuksensa lankaa. Tiepuolesta kohosi äkkiä yksi
noita onnettomia kretiinejä, joita Gasteinin seutuvilla on niin
paljon. Hänellä oli ääretön pää, kaula täynnä paisumia, ja hänen
katseensa oli eläimellinen. Käsiään liikutellen rupesi hän kerjäämään
almua. Hän oli kohonnut korkeasta heinästä niin äkkiä, että Anielka
huudahti pelästyksestä. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän tyyntyi
ja löysi rahaa, jota ei minulla sattunut olemaan mukanani ensinkään.
Tänä aikana oli sanojeni vaikutus ehtinyt heiketä. Kun hetkisen
olimme jatkaneet matkaa, virkkoi hän surullisena, mutta lempeästi:
-- Sinä olet usein tehnyt minulle vääryyttä, mutta et milloinkaan
kuten nyt. Sinä luulet, että kaikki luistaa minulta niin helposti ja
ettei minulla ole sydäntä, mutta minun ei ole ensinkään parempi kuin
sinun...
Hän ei voinut jatkaa. Suoneni takoivat kuin vasarat. Minä
luulin, että jos nyt tahdon, niin voin pakoittaa hänet lausumaan
tunnustuksensa.
-- Kaiken nimessä, mikä sinulle on kallista, lausuin, -- sano
minulle, mitä tarkoitat!
-- Tarkoitan, että koska olen onneton, niin anna minun pysyä edes
kunniallisena. Leon hyvä, minä rukoilen sinua -- armahda minua!
Sinä et tiedä miten onneton minä olen. Minä olen valmis uhraamaan
sinulle kaikki, paitsi kunniaani. Älä pyydä minua luovuttamaan tätä
pelastukseni viimeistä oljenkortta, sillä sitä ei voi, sitä ei ole
lupa uhrata. Oi Leon, Leon...!
Ja kädet ristissä katseli hän minuun vavisten kuin lehti, silmissä
rukous ja kyyneleet. En tiedä... jos sinä hetkenä olisin sulkenut
hänet syliini, niin hän ehkä ei olisi jaksanut vastustaa, vaikkapa
sitte olisi kuollut häpeästä ja tuskasta.
Mutta minä menettelin kuin mies, joka rakastaa yli kaiken: minä
unohdin itseni ja näin ainoastaan hänet. Ja minä laskin hänen
jalkainsa juureen himoni, haluni ja itsekkyyteni. Mitäpä ne kaikki
olivat hänen rinnallaan! Rakastettu nainen, joka puolustaa itseään
suuren tuskan kyynelillä, on voittamaton. Tartuin hänen molempiin
käsiinsä ja suutelin niitä hellästi ja kunnioittavasti.
-- Sinun tahtosi tapahtuu, lausuin, -- sen vannon rakkauteni kautta!
Emme kumpikaan voineet puhua hyvään aikaan. Myönnän suoraan, että
tänä hetkenä tunsin olevani parempi ja jalompi kuin milloinkaan.
Muistutin ihmistä, joka vaikeassa taudissa on päässyt yli ratkaisevan
käänteen: hän on hyvin väsynyt, mutta samalla hän iloitsee siitä,
että nyt pääsee takaisin elämään. Hetken perästä rupesin puhumaan ja
puhuin tyynesti ja lempeästi, en ainoastaan rakastuneena miehenä,
vaan lähimpänä ystävänä, jolle rakastetun onni on kalliimpi kaikkea
muuta.
-- Sinä et tahdo poiketa syrjäpoluille, lausuin, -- enkä minä
suinkaan tahdo houkutella sinua tieltäsi. Sinä olet muuttanut minut,
ja kaikki tuskat, joita olen läpikäynyt, ovat nekin kasvattaneet
minua. Sinä olet saattanut minut ymmärtämään, että toinen asia on
himoita, toinen rakastaa. En lupaa lakata rakastamasta sinua, sillä
sitä en voi, ja minä pettäisin sekä itseäni että sinua, jos menisin
sellaista lupaamaan. Sinä olet minun elämäni. En lausu sitä missään
huumeessa, puhun kuin mies, joka tuntee itsensä ja joka hyvin
tietää mikä on totta, mikä valetta. Mutta minä tulen rakastamaan
sinua, ikäänkuin sinä jo olisit kuollut ja ikäänkuin rakastaisin
sieluasi. Suostutko siihen, Anielkani? Tämä rakkaus on äärettömän
surumielinen, mutta se on taivaallinen. Sellaisen voit ottaa vastaan
ja sellaisen voit suoda minulle takaisin. Minä otan sinut tällä
hetkellä vaimokseni, ja valani on yhtä luja kuin jos vannoisin sen
alttarin juurella. En ikinä nai ketään, elän yksin sinulle ja sieluni
on sinun. Rakasta sinäkin minua, ikäänkuin jo olisin kuollut. En
pyydä sinulta mitään muuta, mutta tätä älä kiellä minulta, sillä se
ei ole synti. Jos epäilet, niin voit kysyä rippi-isältäsi. Oletko
lukenut Dantea? Muista että hänkin oli naimisissa, mutta hän rakasti
kuitenkin Beatricea juuri sillä rakkaudella, mitä minä sinulta
pyydän. Hän lausui julki tunteensa, ja kuitenkin pitää kirkko hänen
runoelmaansa miltei pyhänä. Jos rakastat minua tällä tavalla, niin
anna minulle kätesi, ja vallitkoon meidän välillämme tästä puoleen
ikuinen sopu, ikuinen rauha.
Anielka ojensi minulle hetken vaiettuaan kätensä.
-- Minä olen aina pitänyt sinusta, sanoi hän, -- ja lupaan koko
sielustani ja mielestäni, että aina pidän.
Minuun, suoraan sanoen, koski tuo: pidän. Se oli minulle liian vähän
ja tuntui tällä hetkellä riittämättömältä. En kuitenkaan puhunut
mitään. Sana "rakkaus" peloittaa häntä vielä, ajattelin. Hänen
täytyy tottua siihen. Mutta kun tarkoitamme samaa, niin kannattaako
nimen tähden hämmentää sitä sopua ja rauhaa, jonka vihdoinkin,
pitkien väärinymmärrysten, suuttumusten, vaivojen ja kärsimysten
perästä olemme saavuttaneet? Olemme molemmat niin väsyneet ja levon
tarpeessa, että kannattaa tehdä uhrauksiakin lepomme hyväksi.
Tämä varjo muuten pian hävisikin, kun ajattelin, että tuo rakas
olento kuitenkin nyt kuuluu minulle, että hän on henkinen, uskollinen
vaimoni. Olisin antanut mitä tahansa, jos suoraan kysymykseeni:
"Oletko sinä omani?" olisin saanut hänen myöntävän vastauksensa.
Ja minä olisin tahtonut kysyä sitä sata kertaa päivässä enkä
koskaan olisi saanut vastauksia tarpeekseni, mutta tällä hetkellä
en uskaltanut peloittaa häntä. Minä, joka yleensä ymmärrän kaikki,
en tahtonut saada päähäni, kuinka vaikea naisen -- ja varsinkin
sellaisen naisen kuin Anielka -- on lausua muutamia sanoja, vaikka
niiden sisällys on aivan tuttu ja tunnustettu. Olihan itse asiassa
kaikki mitä hän puhui, vakuuttanut minulle, että hän rakastaa minua,
olihan hän suostunut antamaan sielunsa minulle -- mitä minä muuta
saatoinkaan toivoa?
Käytyämme Schreckbrückellä palasimme kotiin. Matkalla puhelimme
uudesta asemastamme samalla tavalla kuin ihmiset tutustuvat uuteen
huoneustoon ja koettavat kotiutua siinä. Se vaati jonkun verran
ponnistelua, vapautemme sai tyytyä erinäisiin rajoituksiin. Mutta
sekin tuotti minulle iloa, sillä minä kuvittelin, että tällaiselta
mahtaa tuntua ensimäisinä aikoina häiden jälkeen, kun vastanaineet
tuntevat olevansa ikiajoiksi sidotut toisiinsa, mutta vielä ovat
molemmin puolin tottumattomat. Puhuin hänen kanssaan paljon,
meistä molemmista. Koetin tuoda esiin suhteemme koko pyhyyden ja
puhtauden ja valaa häneen luottamusta ja rauhaa. Hän kuuntelikin
minua onnellisena ja valoisana, tuontuostakin luoden minuun ihanan
katseensa. Luonnossa vallitsi sama rauha kuin meidän sieluissamme.
Aurinko oli jo laskenut. Iltarusko peitti alpit, ja niiden purppura
heijastui hänen kasvoillaan.
Tarjosin hänelle käsivarteni, hän otti sen ja me astelimme rinnan.
Äkkiä huomasin hänen kulkevan ikäänkuin peläten jotakin ja kalpenevan
kuin vaate. Sitä ei kestänyt kuin hetken, mutta hänen pelästyksensä
oli niin ilmeinen, että minäkin suuresti säikähdin ja rupesin
kyselemään mikä häntä vaivasi.
Aluksi ei hän tahtonut sanoa mitään, mutta kun minä panin hänet
oikein kovalle, tunnusti hän, että onneton kretiini oli tullut hänen
mieleensä. Hän pelkäsi, että tämä uudestaan äkkiarvaamatta astuisi
esiin.
-- En itsekään tiedä miksi, selitti hän, -- mutta hän teki minuun
kauhean vaikutuksen, ja minua hävettää tunnustaa, että hermoni ovat
niin uppiniskaiset. En saa häntä mielestäni enkä millään tahtoisi
nähdä häntä uudestaan.
Rauhoitin häntä ja vakuutin, että hän minun suojassani on turvassa.
Jonkun aikaa hän vaistomaisesti vielä levottomana katseli tiepuoleen,
mutta pian keskustelumme haihdutti vastenmielisen vaikutuksen. Oli jo
pimeä, kun pääsimme putousten kohdalle, mutta ilta oli harvinaisen
lämmin. Torille Straubingerin hotellin edustalle oli kokoontunut
paljon kansaa kuulemaan kiertäviä harpunsoittajia. En tiedä kuinka
laakso tänään lieneekin niin muistuttanut Italiaa. Tuli mieleeni
miten joskus Roomassa, kun illoin olin astellut Pinciolla, olin
ajatellut Anielkaa ja kuvitellut kuinka onnellinen olisin, jos hän
olisi rinnallani. Tuossa lepäsi nyt hänen kätensä käsivarrellani, ja
vielä likempänä minua oli hänen sielunsa.
Saavuimme kotiin mitä suloisimmassa rauhassa ja sovussa.
Elokuun 10 p:nä.
Olen tänään koko päivän miettinyt sanoja, jotka Anielka
kävelymatkallamme lausui minulle. Varsinkin hänen huudahduksensa:
"sinä et tiedä kuinka onneton minä olen!" piti mieltäni ikäänkuin
kahleissa. Miten paljon hätää ja tuskaa tuohon lauseeseen
sisältyikään -- mikä välitön tunnustus, ettei hän rakasta eikä voi
rakastaa miestään ja että hänen sydämensä vastoin kaikkea tahdon
ponnistelua kuuluu minulle! Jos olen arvannut oikein, niin hän
todella on ollut yhtä onneton kuin minä. "Ollut", sanon, sillä hän ei
enään ole. Nyt hän voi sanoa: "Pidän valani ja pysyn kunniallisena --
loput jätän Jumalan käsiin."
Elokuun 11 p:nä.
Huomaan ettei minulla ole oikeutta vaatia eikä odottaa, että hän
uhraisi minulle kaikki. Rakkauden tähden ei uhrata kaikkea, se on
varma. Jos minä esimerkiksi olisin ollut riidassa Kromickin kanssa
ja Anielka meidän rakkautemme nimessä olisi käskenyt minun polvistua
hänen eteensä ja pyytää häneltä anteeksi, niin en olisi tehnyt sitä.
Ajatus on mahdoton ja hullunkurinen, mutta se nostaa veren päähäni.
Ei Anielka, olet oikeassa: on asioita, joita ei rakkauden takia saa
eikä ole lupa uhrata.
Elokuun 12 p:nä.
Tänä aamuna kävimme Windischgrätzhöhellä. Koska sinne on kolmen
neljännestunnin matka, olin hankkinut Anielkalle hevosen ja talutin
sitä suupielistä. Astellessani pitelin toista kättäni hevosen
kaulalla ja tulin siinä koskettaneeksi Anielkan pukua. Noustessaan
hevosen selkään oli hän hetkisen nojannut minuun, ja heti paikalla
oli entinen minäni herännyt eloon. Saadakseni sen tapetuksi täytyisi
minun hävittää ruumiini ja olla ainoastaan henki. Olen luvannut
hallita himoni ja haluni ja teenkin sen, mutta en ole luvannut, ettei
niitä olisi, koska yhtä hyvin voisin luvata, etten hengitä. Jollen
koskettaessani Anielkan kättä tuntisi enempää kuin koskettaessani
puupalasta, osoittaisi se, etten rakasta häntä, ja silloinhan
kaikki sitoumukset olisivat turhat. En valehdellut, kun sanoin
Anielkalle, että hänen vaikutuksestaan olen uudesta syntynyt, mutta
en määritellyt yksityiskohdittain millä lailla olin muuttunut. Itse
asiassa olen ainoastaan hillinnyt itseäni. Olen uhrannut koko onnen
saadakseni omistaa edes puolet siitä. Olen katsonut paremmaksi
omistaa Anielkan tällä tavalla kuin kokonaan olla häntä vailla.
Jokainen joka on rakastanut naista, ymmärtää minut helposti. Jos
intohimot ovat, kuten väitetään, koiria, niin minä kyllä olen valmis
kahlehtimaan ne ja kiusaamaan niitä nälällä, mutta minun vallassani
ei ole estää niitä riuhtomasta kahleissaan ja ulvomasta.
Tiedän tarkalleen mitä olen luvannut ja pidän lupaukseni. Täytyyhän
minun, eihän Anielkan järkkymättömyys suo sijaa valinnalle minnekään
päin. Pysyn kurissa yksin siitäkin syystä, että pelkään menettäväni
mitä minulle on annettu. Olen ehkä liiankin varovainen, koska pelkään
karkoittavani linnun, joka minun silmissäni näyttäytyy rakkautena,
mutta hänen silmissään ystävyytenä. Hänen sanansa "minä pidän"
eivät mene mielestäni, sillä ne vaikuttivat kuin pieni pisto, joka
myöhemmin rupeaa ärtymään. Silloin olivat sanat tuntuneet minusta
liian pieniltä, nyt ne tuntuvat liian lasketuilta ja varovaisilta.
Omituinen piirre naisen luonteessa, ettei hän tahdo mainita asioita
nimeltä! Minä lausuin Anielkalle selvästi pyyntöni, ja hän ymmärsi
yhtä selvästi mitä tarkoitin, ja kuitenkin hän antoi tunteelleni
ystävyyden nimen, ikäänkuin puhdistaakseen menettelynsä sekä minun
silmissäni että oman itsensä ja Jumalan silmissä.
Tosin tuollaista maasta irtirevittyä tunnetta saattaa nimittää
miksi tahtoo. Tunnustan sen katkeralla, alakuloisella mielellä.
Yllämainittu laskevaisuus on ominainen hyvin puhtaille naisluonteille
ja johtuu varmaan niiden tavattomasta kainoudesta, mutta
jalomielisyydelle ei se suo sijaa. Tekisi mieleni mennä Anielkan luo
ja sanoa hänelle: "Minä olen sinun tähtesi tappanut puolen olentoani,
ja sinä voit tulkita tunteeni väärin -- sopiiko sellainen?" Hengessä
lausun hänelle tämän haikealla mielellä. Rakkautta on niin vaikea
ymmärtää ilman hyvyyttä, ilman uhreja.
Windischgrätzhöhellä tänään puhelimme kuten likeiset, rakkaat ystävät
puhelevat, mutta rakkaat sukulaiset olisivat voineet puhella samalla
tavalla. Jos olisimme lähteneet kävelyretkelle ennen sopimustamme,
olisin yrittänyt suudella hänen käsiään, jalkojaan tai vaikkapa
hetkiseksi riistää hänet syliini -- nyt astelin hänen rinnallaan
tyynenä ja katsellen häntä silmiin kuin ihminen, joka ei uskalla
räpäyttää edes kulmakarvojaan. En puhunut hänelle mitään, en edes
tästä henkisestä rakkaudestamme. Osaksi toivoin pidättyväisyydelläni
pääseväni hänen suosioonsa ja voittavani hänen luottamuksensa.
Äänettömyydelläni lausuin hänelle: "Et tule pettymään minun suhteeni.
Tyydyn vaikka vähempäänkin kuin lupa olisi, mutta sopimustamme en
riko."
Hiukan kovalta sentään tuntuu, kun uhrauksesi otetaan vastaan yhtä
auliisti ja nopeasti kuin sinä olet sen tehnyt. Ehdottomasti lausut
silloin hengessä rakastetullesi: "Koetappa sinäkin kerran uhrata
jotakin!"
Minä lausuin tämän, mutta turhaan.
Mitä seurauksia tästä nyt sitte on? Minulle pelkkää pettymystä.
Olin ajatellut, että kun nyt olemme tehneet sopimuksen, niin minä
määrätyn piirini sisäpuolella saan liikkua vapaasti kuin lintu, saan
toistaa sanaa "rakastan" aamusta iltaan ja kuulla sitä toistettavan
aamusta iltaan. Olin ajatellut, että nyt saan korvauksen kaikista
kärsimyksistäni, koko tästä tuskien ajasta, että nyt todella
hallitsen kuningaskuntaani. Mutta sensijaan käy näköpiirini yhä
ahtaammaksi ja sieluun nousee epäilys. Minä kysyn itseltäni: mitä
minä olen voittanut?
Koetan kuitenkin karkoittaa epäilyksen luotani. Ei, jotakin olen
sittenkin voittanut! Näenhän hänen kasvojensa säteilevän onnesta,
näenhän hänen hymyilevän, näenhän hänen katseensa luottamuksella
kohtaavan katseeni. Jos minusta vastaiseksi tuntuu ahtaalta ja
epäkodikkaalta uudessa talossani, niin johtuu se siitä, että vielä
olen tottumaton siihen.
Ennen ei minulla ollut edes kattoa pääni päällä -- ja jollen vielä
näe mitä olen voittanut, niin sensijaan tiedän, etten ole mitään
kadottanut. Ja sitä en milloinkaan unohda.
Elokuun 14 p:nä.
Täti alkaa puhua kotimatkasta. Hänen on ikävä Ploszowiin. Kysyin
Anielkalta joko hän tahtoo pois. Hän sanoi tahtovansa, ja niin tahdon
minäkin. Ennen liittyi mielestäni paikanmuutokseen aina outoja,
salaperäisiä toiveita. Nyt en enään toivo mitään, mutta Ploszowiin
liittyy niin paljon kalliita muistoja, että minäkin mielelläni palaan
sinne.
Elokuun 16 p:nä.
Päiväni alkavat kulua yksitoikkoisessa menossa. Minä mietiskelen
ja lepään. Usein ovat ajatukseni alakuloiset, usein ne katkeavat,
mutta sieluni oli jo niin väsyksissä, että sittenkin nautin tästä
levosta. Minun on kun onkin parempi kuin ennen. Olemme paljon yhdessä
Anielkan kanssa. Luemme ja keskustelemme luetun johdosta. Kaikki
mitä minä sanon, tarkoittaa ainoastaan meidän rakkautemme piirin
määräämistä, sen ja siihen kuuluvien seikkain lujittamista, mutta
ihmeekseni huomaan, etten koskaan puhu suoraan siitä. Olisiko pelko,
joka pidättää naista mainitsemasta asioita niiden oikealla nimellä,
tarttunut minuunkin? En itsekään tiedä miksi niin on, todennan
ainoastaan asian. Se surettaa minua, ajoittain suurestikin -- mutta
samalla iloitsen, sillä näen, että Anielka on tyytyväinen, jopa
enemmänkin: hänen rakkautensa minuun kasvaa. Saadakseni henkisen
liittomme niin lujaksi kuin mahdollista olen ruvennut puhumaan
hänelle itsestäni. Olen nimittäin ajatellut, ettemme sopimuksemme
mukaan saisi salata toisiltamme mitään. Ainoastaan sellaiset asiat,
jotka voisivat loukata hänen hienotunteisuuttaan ja naisellista
arkuuttaan, olen jättänyt kertomatta. Mutta sensijaan olen koettanut
johdattaa häntä siihen sisälliseen draamaani, joka on seuraus
skeptillisyydestäni ja kaikesta elämän pohjan puutteesta minussa.
Sanoin hänelle suoraan, ettei minulla elämässä ole mitään muuta kuin
hänen sielunsa. Kerroin myöskin mitä olin läpikäynyt, siitä kun
hän meni naimisiin, mitä mielenmullistuksia minussa oli tapahtunut
ja mitä sydämeni oli kärsinyt senjälkeen kun palasin Ploszowiin.
Tämän kaiken lausuminen oli minulle sitä mieluisempaa, kun näin
kaiken luottamuksen ja ystävyyden varjossa saatoin lausua hänelle:
olen aina rakastanut sinua, ja sinä tulet aina olemaan minulle
rakkain maailmassa. Hän antoi tunnustusten muodon pettää itseään ja
kuunteli -- ikäänkuin ei olisi ollut kysymys hänestä -- heltyneenä,
myötätuntoisena ja ehkäpä nautinnolla. Näin kyynelten täyttävän
hänen silmänsä, poven nousevan ja laskevan, koko hänen olentonsa
riensi syli auki minua vastaan, ikäänkuin sanoakseen: "Tule tänne,
sinun täytyy vihdoinkin saada osaksesi vähän onnea!" Minä vastasin
hänelle katseellani: "En enään pyydä mitään, antaudun kokonaan sinun
armoillesi."
Tein nämä tunnustukset myöskin totuttaakseni Anielkaa siihen, että
suhteen meidän välillämme täytyy olla tällainen. Tahdoin jotenkuten
pakoittaa häntä palkitsemaan luottamustani ja kertomaan mitä tänä
aikana oli liikkunut hänen päässään ja mielessään. Mutta siihen en
päässyt. Koetin kysellä, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa
ja hänen oli niin vaikea olla, että minun täytyi heittää kyselyni.
Ollakseen suora olisi hänen täytynyt ilmoittaa mitä hän tunsi minua
kohtaan ja mikä oli hänen suhteensa mieheensä. Siihen minä juuri
olisin tahtonut saattaa hänet, mutta sekä hänen arkuutensa omassa
asiassaan että hienotunteisuutensa Kromickia kohtaan eivät sallineet
sitä.
Minä ymmärrän nämä asiat täydellisesti, mutta silti hiipii katkeruus
mieleeni. Pessimismini sanoo: "Sinä saat yksinäsi maksaa kulut
suhteestanne. Sinä annat hänelle kaikki ja saat tuskin mitään sijaan.
Erehdyt luullessasi, että hänen sielunsa olisi sinun, pysyyhän se
sinulta aivan suljettuna -- mitä siis itse asiassa omistat?" Ääni on
oikeassa -- saatan ainoastaan panna toivoni tulevaisuuteen.
Elokuun 17 p:nä.