-- Täti kertoi minulle, aloin, -- eilisestä keskustelustanne.
-- Minä valitan, että ryhdyin koko keskusteluun, lausui Kromicki.
-- Siitä syystä, ettette kumpikaan puhuneet levollisesti, kuten
liikeasioissa pitää. Hyvä ystävä, sallithan, että puhun sinulle aivan
suoraan. Täti täytyy tuntea. Hän on järkevin nainen koko maailmassa,
mutta hänellä on yksi -- muuten varsin käsitettävä -- heikkous.
Hänessä on paljon tervettä järkeä ja hän haluaa antaa tietää,
että hänellä on sitä -- sentähden hän katsoo kaikkea mitä hänelle
esitetään, epäillen, milteipä ennakkoluulolla. Ja tästä syystä hän
tavallisesti ensi hetkessä vastaa kieltäen. Vanha Chwastowski voisi
siitä kertoa yhtä ja toista. Tädillä täytyy olla miettimisaikaa -- ja
ennen kaikkea ei häntä saa suututtaa, sillä silloin hän käy
itsepintaiseksi. Sinä et osannut välttää sitä.
-- Mutta miten minä saatoin suututtaa häntä... Jos joku, niin minä
ymmärrän puhua liikeasioista.
-- Teit pahasti, kun huomautit ottaneesi Anielkan ilman myötäjäisiä.
Siitä täti suuttui.
-- Sanoin sen, kun hän syytti minua Gluchowin myymisestä. Gluchow oli
niin velkaantunut, ettei mitään siitä kuulunut Anielkalle.
-- Totta puhuen, minkätähden sinä oikeastaan myit tuon onnettoman
Gluchowin?
-- Sentähden, että minä silloin pääsin kiinni johonkin. Siitä
riippui tuleva omaisuuteni ja siten koko menestykseni. Kun ei ole
valitsemisen varaa, niin tekee mitä täytyy tehdä -- eikö totta?
Sitäpaitsi sain hyvän hinnan.
-- No niin, vähät niistä. Sanasi loukkasivat tätiä sitä enemmän, kun
hän aikoo muistaa Anielkaa.
-- Hän aikoo määrätä hänelle elinkoron.
-- Voin uskoa sinulle että enemmänkin. Tiedän, että hän eilen sanoi
sinulle niin, siitä syystä, että suututit hänet. Hän tahtoi siten
antaa sinun ymmärtää, ettei hän luota sinun kykyysi liikemiehenä.
Mutta Anielka saa enemmänkin. Hän on monasti puhunut minulle siitä,
minä hänen perijänään kai sen parhaiten tiedän...
Kromicki loi minuun nopean silmäyksen.
-- Ja sinä tulevana perijänä joudut siitä enimmin kärsimään.
-- Niin kyllä, vastasin, -- mutta enhän minä kuluta edes korkojani,
saatan siis puhua siitä varsin kylmästi. Sinua rahamiehenä se ehkä
kummastuttaa. Jollet muuten voi selittää menettelyäni, niin edellytä,
että olen originaali. Sellaisiakin on maailmassa. Vakuutan sinulle
ensinnäkin, etten mitenkään aio rajoittaa tädin anteliaisuutta, ja
toiseksi, että varmuudella tiedän tädin aikovan määrätä Anielkalle
ei elinkorkoa vaan pääoman. Tietysti minun vaikutukseni näyttelee
jotakin osaa, mutta usko tai ole uskomatta: minä aion käyttää sitä
hyödyksesi enkä vahingoksesi.
Kromicki puristi lujasti kättäni. Sitte hänen olkapäänsä kohosivat,
ikäänkuin hän olisi ollut puunukke. Hän oli minulle mitä suurimmassa
määrin vastenmielinen. Luultavasti olin hänen silmissään mieluummin
tyhmyri kuin originaali, mutta hän uskoi sanani ja se oli minulle
pääasia. Hänellä oli muuten kyllä syytäkin uskoa, koska sillä
hetkellä olin mielessäni päättänyt, että Anielka saa pääoman eikä
elinkorkoa.
Tunsin niinikään, että Kromicki palaa halusta kysyä: kuinka paljon?
ja milloin? Vaikka hän ymmärsi, että se olisi ollut liian epähienoa.
Hän vaikeni ikäänkuin mielenliikutuksesta, ja minä jatkoin:
-- Teidän täytyy vain pitää mielessänne, että tätiä on kohdeltava
varovaisuudella. Hänen tarkoituksensa on muistaa Anielkaa, sen
voin taata, mutta siihen asti, että rahat ovat pöydällä ja sinun
hallussasi, riippuu kaikki tietysti hänen tahdostaan, jopa oikustaan.
Ja miten te nyt edistätte asiaa? Eilen suututit sinä hänet ja
tänään Anielka mitä suurimmassa määrin. Tulevana perijänä olisi
minun tietenkin pitänyt iloita siitä eikä varoittaa teitä, mutta
sinä näet, että sen teen. Tädille oli Anielkan ehdotus erinomaisen
vastenmielinen. Hän kääntyi sinun puoleesi muka suuttuneena, mutta
hengessä toivoen, että sinä asettuisit hänen puolelleen. Sensijaan
sinä vain tuit äidin ja tyttären tarkoituksia.
-- Mutta hyvä ystävä, virkkoi Kromicki uudelleen puristaen kättäni,
-- suoraan sanoen, jos minä tuin heitä, tein sen siksi, että olin
suuttunut tädille. Onhan heidän tuumansa itse asiassa mahdoton. Minä
en milloinkaan ole voinut kärsiä intoilua, ja sitä on Anielkassa ja
hänen äidissään oikein kukkuramitalla. Aina he ovat sitä mieltä,
etteivät voi käyttää hyväkseen teidän vierasvaraisuuttanne, eiväthän
he saata iankaiken istua Ploszowissa. Tämän kuulen alituisesti...
Asia on kuitenkin niin, etten voi ottaa heitä mukaani Turkestaniin,
jakun minä kerran olen siellä, niin minulle on yhdentekevää, onko
Anielka Odessassa vaiko Varsovassa. Kunhan kerran pääsen irti
puuhistani siellä kaukana, ja, kuten toivon, varakkaana miehenä,
niin järjestän kotini sen mukaan. Siihen voi mennä enintäin
vuosi. Nyt on minun hinnasta mistä hyvänsä katsottava, että asiat
menestyvät... Jollei Ploszowia olisi, täytyisi minun tietenkin
hankkia väliaikainen asunto Anielkalle ja hänen äidilleen, mutta
koska täti tarjoaa heille vierasvaraisuuttaan ja toivomalla toivoo,
että he asuisivat hänen luonaan, niin olisihan hullutusta etsiä
asuntoa muualta. Anoppini on vasta jonkun viikon ollut jalkeilla.
Kuka tietää miten tulevaisuudessa käy, ja jos kävisi huonosti, niin
kaikki huolet lankeisivat Anielkan niskoille, ja Anielka on nuori
ja kokematon. Minun on tällä hetkellä aivan mahdoton viipyä heidän
luonaan. Muutenkin olen jo ollut täällä kuin tulisilla hiilillä, ja
koska kerran tässä nyt puhutaan suoraan, niin sanon sinulle, että
olen ollut täällä näin kauvan ainoastaan siitä syystä, että toivoin
saavani sinut tai tädin osakkaaksi liikkeeseeni. Nyt olen puhunut
suuni puhtaaksi -- sano nyt sinä vuorostasi: voinko toivoa teiltä
kannatusta jossakin muodossa?
Hengitin taas.
Anielkan tuuma oli tehty turhaksi.
Minut valtasi riemu, koska olin päässyt tarkoitusteni perille.
Minun rakkauteni Anielkaan muistutti tosin tällä hetkellä paremmin
syvää vihaa, mutta tämä viha muodosti elämiseni ainoan perustuksen
ja vaati, kuten rakkauskin, ravintoa. Ja sen ravintona saatto
olla ainoastaan Anielkan läsnäolo. Kromickin sanoista tein sen
johtopäätöksen, että ainoalla iskulla voin päästi palavimpien
toivomusteni perille ja vapauttaa itsen hänestä epämääräisiksi
ajoiksi. En kuitenkaan päästänyt näkyviin pienintäkään ilonväläystä,
koska katsoin parhaaksi, ettei Kromicki suoriudu liian helpolla, vaan
saa jonkun verran nöyrtyä pyytämään. Tässä tarkoituksessa lausuin:
-- En voi sanoa mitään etukäteen. Anna minulle nyt ennen kaikkea
tarkka käsitys asioittesi tilasta.
Kromicki rupesi puhumaan ja puhui kiihkeästi, kuten hänen tapansa
oli tästä lempiaineestaan. Yhtämittaa hän keskeytti puheensa ja kävi
kiinni takinnappiini tai työnsi minua kiviseinää vasten. Sanottuaan
jotakin mielestään hyvin vakuuttavaa, nipisti hän kuulumattomalla
nopeudella monokkelin silmäänsä ja katsahti minuun ikäänkuin
kasvoistani nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat
tehneet. Kaikki hänessä, ulkomuodosta hamaan puisevaan, ikäänkuin
narisevaan ääneen asti, joka kysymistään kyseli: "mitä mitä?" -- oli
minulle sietämätöntä, mutta minun täytyi kaiken oikeuden nimessä
tunnustaa, ettei hän valehdellut. Hän lausui jokseenkin saman, minkä
olin lukenut nuoren Chwastowskin kirjeestä. Asiat olivat seuraavalla
kannalla: tavattomia pääomia oli jo kiinnitetty yritykseen, voitot
saattoivat olla suuret, varsinkin kun välikirjan mukaan osa etuja
oli yksinomaan Kromickin hallussa. Yrityksen onnistumattomuuden
vaara oli ainoastaan siinä, että pääomat, joita heti oli täytynyt
kiinnittää, palasivat virastotietä, nimittäin hitaasti, ja toiseksi
siinä, että Kromicki oli tekemisissä erinäisten hankkijoiden kanssa,
joille oli edullista toimittaa mitä huonointa tavaraa, kun taas koko
vastuunalaisuus jäi painamaan hänen niskojaan. Viime pykälä jätti
hänet intendenttiviraston armoille, ja sillä oli tietenkin oikeus
ottaa vastaan ainoastaan hyvää tavaraa. Herra ties mitkä vaarat niin
ollen Kromickia odottivatkaan.
Kuunnellessani hänen kertomustaan, jota kesti tunnin ajan, virkoin:
-- Hyvä ystävä, sen mukaan mitä esityksestäsi käy selville, emme voi,
täti enempää kuin minäkään, yhtyä liikkeeseesi.
Kromickin kasvot kävivät ainoassa hetkessä keltaisiksi kuin vaha.
-- Sanoppa minulle: minkätähden?
-- Siksi, että kaikesta varovaisuudesta huolimatta voit joutua
oikeusjuttuihin, emmekä me halua esiintyä niissä.
-- Mutta niin ollenhan ei koskaan voisi ryhtyä mihinkään
liikeyritykseen.
-- Meillä, minulla ja tädillä, ei olekaan syytä ryhtyä niihin.
Mutta sanoppa, kuinka suurella pääomalla halusit meitä osakkaiksi
liikkeeseen?
-- Mitä siitä enään kannattaa puhua!... Olin ajatellut, että olisitte
panneet vaikkapa seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa...
-- Ei, sitä emme tee emmekä katso velvollisuudeksemme. Mutta koska
nyt olet tullut sukulaiseksemme, tahdon auttaa sinua. Lyhyesti
sanoen: lainaan sinulle seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa
tavallista velkakirjaa vastaan...
Kromicki pysähtyi ja jäi tuijottamaan minuun, kuten ihminen, joka
kävelee unissaan. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Nähtävästi
hänelle heti selvisi, ettei hänen sovi osoittaa liian suurta iloa.
Kauppiaan varovaisuus -- minuun nähden niin turha ja naurettava --
pääsi hänessä voitolle. Hän puristi kättäni ja sanoi:
-- Kiitän sinua. Mitä korkoa vastaan?
-- Puhumme siitä kotona. Minun pitää nyt palata. Tahdon puhua tädin
kanssa.
Ja minä sanoin hänelle heti hyvästi. Kotimatkalla rupesin pelkäämään,
että käytökseni ehkä oli tehnyt Kromickiin liian kumman vaikutuksen
ja että hän ehkä rupesi epäilemään jotakin. Mutta se oli turha pelko.
Aviomiehet ovat sokeat rakkaudesta -- ei vaimoonsa, vaan itseensä.
Lisäksi Kromicki, katsoen järkevällä kauppiaan silmällään, pitää
meitä, tätiä ja minua, fantasteina, joilla ei ole minkäänlaista
käsitystä liikeasioista, mutta jotka sensijaan riipumme kiinni
sellaisissa vanhentuneissa käsitteissä kuin sukurakkaudessakin. Hän
on todella monessa suhteessa toista rotua kuin me -- ja siitä syystä
me tahtomattammekin pidämme häntä kuokkavieraana.
Palatessani huvilallemme tapasin puutarhassa Anielkan, joka osti
mansikoita talonpoikaisvaimolta. Astuessani hänen ohitseen lausuin
kalseasti:
-- Et lähde minnekään, sillä minä en tahdo!
Ja menin huoneeseeni.
Päivällispöydässä tuli Anielkan ja hänen äitinsä matka taasen
puheeksi. Nyt puuttui Kromicki asiaan ja lausui olkapäitään
kohautellen, että koko tuuma on lapsellista puhetta, jolle järkevä
ihminen voi ainoastaan nauraa. Hän ei suinkaan käyttäytynyt
hienotunteisesti Anielkaa enempää kuin Celina rouvaakaan kohtaan --
hienotunteisuus kerta kaikkiaan ei kuulu hänen luonteeseensa. Minä en
avannut suutani, käyttäydyin ikäänkuin ei asia olisi koskenut minua.
Huomasin kuitenkin Anielkan tarkoin tietävän, että Kromicki on vain
posetiivi, jota minä mieleni mukaan väännän. Huomasin hänen häpeävän
miehensä puolesta ja tuntevan syvää nöyryytystä. Mutta minä olin
hänelle niin raivoissani, että ainoastaan nautin tästä kaikesta.
Sydämessäni oli kun olikin haava. En saa rauhaani takaisin enkä voi
suoda Anielkalle anteeksi. Jollen paluumatkallani Wienistä olisi
rakentanut tuota ilmalinnaa, jollen olisi uhrannut niin paljon
pyyteistäni, intohimoistani, aikeistani, koko luonnostani, niin ei
pettymys olisi tuntunut niin kovalta. Juuri se oli niin katkeraa,
että kun minä rakkaudessani tahdoin parantua pohjaa myöten, kun olin
päättänyt nousta korkeuksiin, missä en ollut ikinä ollut, ainoastaan
sitä varten, että saisin olla hänen läheisyydessään, niin hän armotta
ja häikäilemättä sysää minut epätoivon pohjalle eikä lainkaan ota
lukuun, käykö minun vaikka miten huonosti. Nämä ajatukset myrkyttävät
iloni, vaikka Kromicki lähtee pois ja hän jää tänne. Tulevaisuus
kyllä tuo jonkinlaisen ratkaisun, mutta olen niin väsynyt, etten
jaksa sitä edes odottaa. Yksi ratkaisu -- ja hyvin yksinkertainen --
olisi se, että tulisin mielipuoleksi. Sekin voi olla mahdollinen,
sillä kaiket päivää kidutan itseäni ja öisin en nuku, vaan kirjoitan.
Poltan sikaareja, niin että olen ainoassa huumauksen tilassa, ja
valvon joka yö, kunnes aamu valkenee.
VIIDES OSA.
Heinäkuun 30 p:nä.
En ole kirjoittanut kahteen viikkoon. Matkustimme Kromickin kanssa
Wieniin järjestämään asioita, sitte palasimme yhdessä ja hän
viipyi Gasteinissa vielä kolme päivää. Minulla on ollut niin kova
päänsärky, etten ole voinut kirjoittaa. Celina rouvan kylpykausi
päättyi jo viikko sitte, mutta me viivymme täällä vielä sentähden,
että alamaassa vallitsee hirvittävä kuumuus. Kromickin lähtö tuotti
suurta huojennusta sekä minulle että Celina rouvalle, joka saa häntä
siedetyksi ainoastaan sentähden, että hän on hänen vävypoikansa,
tädille ja ehkä Anielkallekin. Anielka ei voi antaa hänelle anteeksi,
että hän on sekoittanut minut asioihinsa. Kromicki nimittäin ei
mitenkään ole salannut velka-asiaansa, koskei hän aavista, että minun
ja hänen vaimonsa välillä on muuta kuin tavallinen toverisuhde.
Anielka on tietysti kaikella voimallaan pannut lainaamista vastaan.
Tosin ei hän saattanut puhua miehelleen suoraan -- ehkäpä hän
pelkäsi menettävänsä viimeisenkin uskon häneen, jos Kromicki
kaikesta huolimatta olisi jättänyt hänet tädin luo. Joskus minusta
tuntuu siltä kuin sekä Anielka että Celina rouva Gluchowin myymisen
jälkeen olisivat kadottaneet kaiken luottamuksensa. Kromickiin ja
pitäisivät häntä huonompana kuin hän onkaan, vaikkeivät tietenkään
millään lailla ilmaise tätä toisilleen. Minun silmissäni hän
ennen kaikkea on henkinen nousukas, kuiva, puiseva luonne, joka
ei kykene tuntemaan herkästi eikä ajattelemaan korkeita asioita.
Mielenhienoutta ei hänessä ole nimeksikään. Hän ei ole jalo, ei
tunteva eikä syvä, mutta sensijaan hän on tavallinen kunnon mies
sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Häntä tukee tässä suhteessa
eräänlainen myötäsyntynyt pedanttisuus, tarkkuus, joka omituisella
tavalla on yhdistynyt rahanhimoon. Viimemainittu taas ei hänessä ole
muuta kuin jonkinlaista vinoon kasvanutta mielikuvitusta, joka tätä
tietä on hakenut itselleen ulospääsyn.
Kerta kaikkiaan: monokkeleineen, viistoine silmineen, pitkine
jalkoineen ja parrattomine kasvoineen on hän minulle niin vihattava
ja vastenmielinen, että ihmettelen kuinka saatan arvostella häntä
näinkään objektiivisesti. Arvelen kuitenkin, että jollei hän
menetä kaikkea, niin en minäkään menetä rahojani. Mutta tunnustan
suoraan, että soisin hänen menettävän sekä rahat että järkensä ja
henkensä kaupanpäälliseksi -- sekä kerta kaikkiaan häviävän teille
tietämättömille.
Olen sairas. Anielkaa olen viime päivinä nähnyt vähän. Osaksi olen
pysytellyt yläkerrassani päänkipuni takia, osaksi olen tahallani
välttänyt häntä. Hänen täytyy tuntea, että olen suuttunut ja kannan
vihaa. Se ei ole ollut helppoa, sillä silmäni tarvitsevat häntä kuten
valoa. Mainitsin jo, että hänen luonteessaan taipumattomuuden ohella
on eräänlaista hentoutta. Hän suorastaan ei voi kestää, että joku on
hänelle suuttunut, ja koettaa kaikin keinoin lepyttää asianomaista.
Hän on illoin hiljainen ja lempeä ja katsoo sinuun kuin lapsi, joka
pelkää rangaistusta.
Tämä on aina tavattomasti liikuttanut minua ja samalla hurmannut,
koska olen kuvitellut, että jos tämän mielialan kestäessä avaan
sylini, niin hän heittäytyy rintaani vasten, vaikkapa ei muusta
syystä, niin lepyttääkseen suuttumustani. En ole voinut päästä irti
näistä kuvitteluista, vaikka menneisyys ne kumoaakin. Vielä tälläkin
hetkellä tuikkaa sydämeni pohjalla toivo, että kun vihdoinkin
sovimme, niin tapahtuu jotakin, hän tekee jonkun myönnytyksen
ja tulee minua likemmä. Samalla näen tässä molemminpuolisessa
ristiriitaisuudessakin ikäänkuin Anielkan vaistomaisen tunnustuksen,
hän ikäänkuin myöntää, että minulla on oikeus rakastaa häntä. Sillä
jos hän tunnustaa rakkaudesta johtuvan tuskan, niin hänen täytyy
tunnustaa itse rakkauskin. Tämä oikeus on hento kuin uni, vailla
lihaa ja verta -- mutta sen avulla pelastan itseni täydellisestä
haluttomuudesta ja siitä elän.
Elokuun 2 p:nä.
Olen saanut uuden kirjeen Klaralta. Kyllä hän nyt aavistaa jotakin,
hänen sanansa henkivät sellaista myötätuntoa, että luulisi hänellä
olevan tiedon siitä, miten onneton minä olen. En tiedä enkä utele
rakastaako hän minua sisarena vaiko toisella tavalla -- tunnen vain,
että hän rakastaa minua paljon. Vastasin hänelle sydämellisesti,
kuten ainoastaan onneton ihminen tekee kirjoittaessaan ainoalle
sielulle, joka suhtautuu häneen myötätuntoisesti. Klara aikoo
Berliniin ja alkupuolella talvea Varsovaan. Hän pyytää minua tulemaan
Berliniin vaikkapa pariksi päiväksi. Mutta en lähde, en tahdo erota
surustani. Hauskaa tulee joka tapauksessa olemaan tavata Klara
Varsovassa.
Puhumme Anielkan kanssa jokapäiväisistä asioista tädin ja Celina
rouvan läsnäollessa, jotteivät he huomaisi epäsopua välillämme.
Kahden jäädessämme vaikenemme molemmat. Muutamia kertoja olen
huomannut, että hänellä olisi ollut halua puhua, mutta arkuus on
sulkenut hänen huulensa, ja minulla ei ole hänelle muuta sanomista
kuin: "rakastan", ja se on sen rinnalla mitä tunnen, niin riittämätön
ilmaisu, että se todella ei sano mitään. Tällä haavaa on minun
rakkaudessani katkeruutta. Minua kiusaa alituisesti ajatus, että
Jumala on suonut hänelle pienen sydämen ja että siinä onkin koko
hänen luoksepääsemättömyytensä salaisuus. Nyt kun ajattelen asioita
tyynemmin, tulen taasen siihen johtopäätökseen, että Anielkan tunne
minua kohtaan on jonkinlainen yhdistys kiitollisuutta, sääliä ja
muistoja, mutta tässä tunteessa ei ole minkäänlaista toimintavoimaa,
se ei pysty mihinkään, ei edes tunnustamaan omaa olemassaoloaan. Se
ei kunnioita itseään, vaan pitää itseään paheena, se häpeää itseään
ja taistelee itseään vastaan. Minun tunteeni rinnalla on se kuin
sinapin siemen verrattuna noihin alppeihin, jotka ympäröivät meitä.
Anielkalta saattaa odottaa, että hän tekee kaikkensa tämän tunteen
tukahuttamiseksi eikä suinkaan koeta sitä suurentaa. En toivo häneltä
mitään, en odota mitään, ja vaikeaa on elää tässä tietoisuudessa!
Elokuun 4 p:nä.
Jonkun aikaa on sydämessäni ollut tunne, että Anielka, raivostuneena
miehelleen, jonakin päivänä tulee minun luokseni ja sanoo: "Koska
kerran olet maksanut minusta hinnan, niin tässä minä olen!" Taaskin
turha toivo! Jotkut kiihkopäiset, ranskalaisten romaanien kasvattamat
naiset saattaisivat menetellä sillä tavalla; ja niin menettelisi
varmaan jokainen, jota salainen halu vetäisi rakastajan syliin ja
joka vain hakisi toivottua tilaisuutta. Ei! Niin ei tee Anielka, ja
minun päähäni on tuo ajatus voinut johtua ainoastaan siitä syystä,
että olen ravinnut itseäni lukemalla samaisia pseudodraamoja,
jotka kummittelevat naisten mielessä, kun heidän palavin halunsa
itse asiassa on sanoa hyvästi hyveelleen. Ainoastaan sydän voisi
johtaa Anielkan minun syliini -- ei keinotekoinen dramaattisuus,
eivät suuret sanat eikä valheellinen intomieli. Ei siis tarvitse
pelätäkään, että se tapahtuisi.
Raskasta on miehen rakastaa toisen vaimoa syvästi ja todella,
vaikkapa tuo nainen olisi arkipäiväisimmän ja mitättömimmän miehen
vaimo. Mutta ylivoimaiseksi käy onnettomuus, kun hän rakastaa siveää
naista. Minun ja Anielkan suhteessa on jotakin outoa, jotakin josta
en ole lukenut enempää kuin kuullut puhuttavankaan. Siitä ei ole
mitään ulospääsyä, tarinalla ei ole mitään loppua. Ratkaisu, tuli
se sitte eron tai toiveiden toteutumisen muodossa, on aina jotakin
-- mutta tämä on väsyttävää kiertämistä alituisesti saman asian
ympärillä. Jos Anielka pysyy sinä, mikä hän nyt on, enkä minä lakkaa
rakastamasta häntä, niin on edessämme loppumatonta tuskaa eikä
mitään muuta. Ja minä olen epätoivoisen varma siitä, että hän kestää
järkähtämättömyydessään ja minä myös.
Jos hänen sydämensä on pieni, niin ei se ole hänelle vaikeaakaan.
Minä olen enemmän kuin kerran koko sielustani halunnut heittää
ikeen hartioiltani, mutta en voi. Monasti olen päättänyt, että
täytyy voida. Monasti olen kamppaillut itseni kanssa ja ponnistellut
kuin hukkuva, jonka pelastus on kysymyksessä. Monasti olen jo
luullut päässeenikin johonkin tulokseen, mutta sitte olen nähnyt
hänet esimerkiksi ikkunasta ja samassa olen taasen hyväillyt häntä
silmilläni ja sydämeni on vallannut sellainen hätä, että tunteeni
syvyys äkkiä on ollut mittaamaton, kuten myrsky-yönä pilvien
syvyydet, kun salama on hajoittanut pimeyden.
Oi mikä piina joutua tekemisiin hyveen kanssa, joka on armoton ja
kylmä kuin kirjaimellinen totuus!
Mutta vaikkei Anielkalla olisi sydäntä ensinkään, rakastaisin häntä,
kuten rakastaisin ainoaa lastani, vaikka se olisi raajarikko.
Sellaisten asianhaarojen vallitessa ihminen ainoastaan enemmän säälii
ja kärsii.
Elokuun 5 p:nä.
Kuinka riittämättömäksi ja kurjaksi mittapuuksi terve järki käykään,
kun on kysymyksessä todella suurten, nerokkaiden tai kauheiden
asioiden arvioiminen. Sama järki, joka tavallisissa oloissa niin
erinomaisesti täyttää tehtävänsä, käy silloin vanhaksi narriksi kuin
Polonius. Tavallinen porvarillinen etiikka ei mielestäni sekään
sovi mittapuuksi suurelle intohimolle. Joka niin harvinaisessa,
niin tavattomassa tunteessa kuin minun näkee ainoastaan erinäisten
pykälien rikkomista -- eikä näe mitään muuta, ei että tällainen
tunne on elementti, osa korkeampaa voimaa, joka vaikuttaa
ulkopuolella Pienten määräysten, osa sitä jumalallista, mittaamatonta
luomisvoimaa, johon kaikki oleminen perustuu -- joka ei näe tätä
kaikkea, se on auttamattomasti sokea pikkusielu... Itse asiassa
Anielka näkee rakkauteni ainoastaan tuossa valossa! Luultavasti hän
monasti ajattelee, että minun kumminkin kerran täytyy kunnioittaa
häntä hänen menettelynsä vuoksi ja minun -- Jumala tietää, etten sano
tätä sentähden, että on kysymys itsestäni, vaan aivan objektiivisesti
katsoen -- minun täytyy monasti torjua luotani ylenkatse, joka
minussa herää häntä kohtaan, ja monasti puhelen hengessä hänelle:
"Käyttäisitkin toista mittapuuta, sillä nykyinen mittapuusi ei ole
arvosi mukainen!" Kunnioittaisin häntä sata kertaa enemmän, jos hän
voisi katsella -- jollei meidänkään suhdettamme -- niin rakkautta
yleensä toisessa valossa.
Elokuun 6 p:nä.
Tämä Gastein näkyy sentään olevan terveellinen paikka. Huomasin
tänään, että vuorituulet ovat saaneet Anielkan päivettymään ja että
hän näyttää terveeltä, kumma kyllä, kun häneltäkään ei suinkaan ole
puuttunut huolta ja surua. Tuskallinen on hänelle ollut erimielisyys
hänen miehensä kanssa, ja kova kolaus oli hänen ylpeydelleen, että
Kromicki ryhtyi minun kanssani rahasuhteisiin. Minun rakkauteni tuo
sekin osaltaan hänen sieluunsa ristiriitaa ja kalvaa hänen rauhaansa.
Tästä kaikesta huolimatta henkivät hänen hienot kasvonsa terveyttä.
Poskilla on entistä enemmän väriä. Muistan kuinka hän alkukesästä
aivan silmin nähden heikkeni -- ja muistan kuinka hiukseni nousivat
pystyyn pelosta, kun ajattelin, että hänen terveytensä, ehkäpä
hänen elämänsä on vaarassa. Nyt ainakaan ei siitä ole pelkoa. Jos
tietäisin, että hän vastaisuudessa tulee kohtelemaan minua entistä
tylymmin, ettei hän vähääkään välitä minusta ja rakkaudestani,
mutta sensijaan tulee terveeksi, niin minä sanoisin: "Ole sinä vain
välittämättä, ole sinä vain armahtamatta, kunhan pysyt terveenä!"
Todellinen, kiteytynyt tunne synnyttää ihmisessä onnen kaipuun, mutta
siitä saa myöskin alkunsa hellyys, tuska ja suuri kiintymys.