tahrautui vaunuista, joissa nähtävästi oli kuljetettu haavoittuneita.
-- Onko se ihan varma? kysyi täti.
-- Ihan.
-- Mikä juna oikeastaan suistui raiteilta?
-- Zell am See'stä tuleva.
-- Voi hyvä Jumala! Sähkösanoma tiesi, että Wienistä tuleva. Olin
kuolla pelästyksestä. Hyvä Jumala, mikä onni! Jumalan kiitos! Jumalan
kiitos!
Täti pyyhki hikeä otsaltaan. Anielka oli valkea kuin vaate.
Vihdoinkin päästettyään käteni kääntyi hän pois, jotten huomaisi
hänen väriseviä suupieliään ja kyyneliään.
-- Olimme yksin kotona, sanoi täti, -- sillä Kromicki oli lähtenyt
muutamien belgialaisten kanssa Nassfeldiin. Äkkiä tulee huvilan
isäntä kertomaan rautatieonnettomuudesta. Tiesin sinun tänään
palaavan -- koeta kuvitella mitä mielessäni liikkui! Lähetin isännän
heti paikalla hakemaan hevosia; Anielka kulta ei tahtonut antaa minun
lähteä yksin... Ne olivat kauheita hetkiä, mutta Jumalan kiitos, että
pääsimme pelästyksellä... Näitkö sinä haavoittuneita?
Minä suutelin Anielkan ja tädin kättä ja kerroin mitä olin nähnyt
Lend-Gasteinissa. Kävi selville, että sähkösanomassa, joka
tuli kylpylaitokselle, oli ollut sanat: "Lend-Gastein täynnä
haavoittuneita ja kuolleita." Kaikki olivat tulleet siihen
johtopäätökseen, että onnettomuus oli tapahtunut Wien-Salzburgin
linjalla. Kerroin asiat aivan sekaisin, sillä päässäni oli yksi ainoa
riemun ajatus: Anielka ei tahtonut jäädä kotiin odottamaan tädin
palaamista, vaan läksi hänen mukaansa minua vastaan. Tekikö hän sen
ainoastaan tädin takia? Olin varma, että ei. Näinhän minä hänen
levottomuutensa ja kiihtymyksensä, hänen kauhunsa kun hän huomasi
käteni olevan veressä, ilon ja valoisuuden hänen kasvoillaan, kun
hän kuuli, etten ollut edes mukanakaan onnettomuudessa. Näinhän
minä, että hän tälläkin hetkellä oli mielenliikutuksen vallassa ja
purskahtamaisillaan itkuun onnesta. Varmasti ei hän olisikaan voinut
pidättää kyyneliään, jos olisin tarttunut hänen käteensä ja sanonut
hänelle, että rakastan häntä. Varmaan hän olisi antanut kätensä jäädä
käteeni. Mutta kun tämä kaikki kävi minulle päivänselväksi, luulin
tietäväni, että kärsimykseni nyt olivat saavuttaneet rajansa, että
elämäni tästälähtien tasaantuu ja että minulle alkaa uusi ajanjakso.
En saata edes kuvata mitä mielessäni liikkui, mikä ilo täytti
rintani. Silloin tällöin katsahdin häneen ja koetin silmäyksiini
mahduttaa koko äärettömän rakkauteni, ja hän hymyili minulle.
Huomasin hänen olevan ilman hansikkaita ja päällystakkia. Nähtävästi
hän kiireissään ja pelästyksissään oli unohtanut kaikki. Illan
viiletessä panin oman päällystakkini hänen ympärilleen. Hiukan hän
vastusti, mutta täti käski hänen pitää takin.
Palatessamme huvilalle otti Celina rouva minut vastaan sellaisella
sydämellisyydellä, ettei lainkaan olisi luullut Anielkan
minun kuoltuani joutuvan Ploszowilaisten omaisuuden ainoaksi
perijättäreksi. Nämä meidän naiset ovat niin jaloja ja erinomaisia,
että pyhimystenkin joukosta saa hakea heidän vertaisiaan. Sensijaan
en takaa, ettei Kromicki Nassfeldista palatessaan ja kuullessaan
onnettomuudesta kaikessa hiljaisuudessa olisi päästänyt helpoituksen
huokausta ja ajatellut, että maailma varmasti kulkee entiseen
tapaansa, vaikka Ploszowskit ovatkin sen jättäneet.
Hän palasi väsyneenä ja pahalla tuulella. Belgialaiset, joihin
hän oli tutustunut ja joiden kanssa hän oli käynyt Nassfeldissa,
olivat kapitalisteja Antwerpenistä. Hän nimitti heitä moneen kertaan
idiooteiksi, siitä syystä että heidän pääomansa tuottavat heille
ainoastaan kolme prosenttia ja he tyytyvät siihen. Erotessamme sanoi
hän huomenna tahtovansa puhua kanssani tärkeästä asiasta. Ennen
olisi hänen tiedonantonsa tehnyt minut levottomaksi, nyt ajattelin,
että hän varmaan haluaa puhua raha-asioista. Olisin voinut heti
puhua hänen kanssaan, mutta halusin jäädä yksin ajatuksineni ja
nauttia onnestani, sielu ja mieli täynnä Anielkaa... Sanoessani hyvää
yötä puristin Anielkan kättä täynnä rakkautta, ja hänkin puristi
lämpimästi kättäni takaisin. Joko sinä nyt todella olet omani?
Heinäkuun 16 p:nä.
Aamulla olin tuskin saanut vaatteet ylleni, kun täti tuli huoneeseeni
ja toivotettuaan hyvää huomenta alkoi ilman esipuheita:
-- Tiedätkö, että poissaollessasi Kromicki ehdotti, että rupeaisin
hänen yhtiökumppanikseen.
-- Entä mitä täti vastasi hänelle?
-- Kieltäydyin empimättä. Sanoin hänelle näin: hyvä ystävä, Jumala on
suonut minulle yllinkyllin omaisuutta, ja minun kuoltuani tulee Leon
olemaan tämän maan rikkaimpia miehiä. Minkätähden me heittäytyisimme
keinotteluihin ja kiusaisimme Kaitselmusta? Jos sinä yrityksissäsi
voitat miljoonia, niin pidä ne hyvänäsi, jos taas menetät, niin
minkätähden meidän pitäisi joutua tappiolle sinun kanssasi? Minä en
ymmärrä tällaisia asioita ja minun on tapana pysyä erilläni asioista,
joita en käsitä. Enkö ollut oikeassa?
-- Täydelleen.
-- Tahdoin puhua tästä kanssasi ja olen iloissani, että olet
samaa mieltä. Näetkö, hän hiukan loukkaantui, kun sanoin hänen
hommiaan keinotteluksi, mutta rupesi kuitenkin esittämään
tulevaisuussuunnitelmiaan ja selittelemään asioita poikki ja pitkin.
Jos hän puhui totta, niin hän todella tulee kokoamaan miljoonia -- ja
minä toivon, että hän sen tekee. Mutta kysyin häneltä heti paikalla:
jos asiasi menestyvät näin hyvin, niin mitä sinä yhtiötovereilla?...
Hän vastasi, että jota enemmän rahaa pannaan kiinni, sitä suuremmat
ovat voitot ja että siellä liikutaan vain käteisellä rahalla, ja hän
soisi voittojen lankeavan mieluummin sukulaisille kuin vieraille.
Kiitin häntä sukulaisrakkaudesta, mutta pysyin yhä kiellossani.
Huomasin kyllä, että se oli hänelle katkera pala. Hän rupesi
valittelemaan, ettei meillä kukaan ymmärrä liikeasioita ja että me
vain kulutamme perittyjä pääomiamme. Hän sanoi minulle suoraan,
että se on synti yhteiskuntaa vastaan, josta minä vuorostani taasen
suutuin. "Hyvä ystävä", sanoin, "minä olen isännöinyt kuten nainen
ymmärtää, mutta äyriäkään en ole hukannut, vaan päinvastoin lisännyt
omaisuuttani. Ja jos jonkun sopii puhua synneistä yhteiskuntaa
vastaan, niin ei sinun, joka myit Gluchowin. Tahdoit kuulla totuuden
ja nyt sen kuulit! Jollet olisi myynyt Gluchowia, niin minulla olisi
sinuun enemmän luottamusta. Minä en tiedä mitään yrityksistäsi, ja
hämärät ne ovat kaikille muillekin. Se ainoastaan on minulle selvää,
että jos ne todella olisivat niin hyvällä kannalla kuin väität,
niin et hakemalla hakisi liiketovereja etkä ottaisi kieltoani niin
sydämellesi. Sinä haet liiketovereja sentähden, että tarvitset niitä.
Äsken et ollut minulle aivan suora, ja siitä en ensinkään pidä."
-- No, entä hän?
-- Hän sanoi, että ennen kaikkea ei käsitä minkätähden Gluchowin
myynti pannaan yksinomaan hänen niskoilleen. Hän ei suinkaan
päästänyt Gluchowia suvun käsistä, vaan ne, jotka epäkäytännöllisellä
hoidolla ja kevytmielisellä tuhlauksella olivat tehneet myymisen
välttämättömäksi. Kun Anielka meni naimisiin, ei hänellä ollut muuta
kuin velkaa. Hän, Kromicki, pelasti enemmän kuin kukaan muu olisi
voinut pelastaa, ja sensijaan, että hänelle oltaisiin kiitollisia,
kuulee hän vain moitteita ja... odotappa... kuinka hän nyt
sanoikaan?... pateettista deklamoimista.
-- Se ei ole totta, huomautin. -- Gluchow oli pelastettavissa.
-- Samaa minäkin sanoin hänelle ja lisäsin vielä, että Gluchowiin
kyllä olisin ollut valmis panemaan rahaa. "Olisit", sanoin, "ennen
myymistä kirjoittanut Anielkalle sanasen, hän olisi puhunut minulle,
enkä minä, Herra nähköön, olisi epäillyt hetkeäkään... Mutta sinä
elät kun elätkin sen systeemin mukaan, ettei kukaan saa tietää
mitään. Me luotimme kaikki sinun miljooniisi ja siitä syystä
vain emme rientäneet apuun." Hän hymyili ivallisesti. "Anielka",
sanoi hän, "on liian ylhäinen nainen ja liian ihanteellinen
olento välittääkseen raha-asioista tai ottaakseen osaa miehensä
rientoihin. Kaksikin kertaa olen pyytänyt häntä puhumaan tädille
liikekumppanuudesta ja kaksi kertaa hän ehdottomasti on kieltäytynyt.
Mitä tulee Gluchowin pelastamiseen, niin siitä kyllä nyt on helppo
puhua, kun ei pelastamiseen enään ole tilaisuutta. Päättäen
tämänpäiväisestä kiellosta on minulla kuitenkin syytä olettaa, että
Gluchowin pelastamisen olisi käynyt samoin."
Rupesin kuuntelemaan entistä suuremmalla mielenkiinnolla, sillä syy
Kromickin ja Anielkan epäsopuun kävi minulle nyt selväksi. Täti
jatkoi:
-- Tämän kuultuani sanoin: "Katsoppas, hyvä ystävä, kuinka
vähän suoruutta sinussa on. Alussa sanoit minulle ehdottavasi
liiketoveruutta ainoastaan siitä syystä, että sukulaiset pääsisivät
osallisiksi voitoista eivätkä vieraat ihmiset -- ja nyt käy selville,
että kysymyksessä on oma etusi." Häneltä ei puutu järkeä ja hän
vastasi paikalla, että edun tällaisissa tapauksissa aina täytyy olla
molemminpuolinen ja että hänelle tietenkin on tärkeää liikutella niin
suuria pääomia kuin suinkin, koska liikeasioiden luontoon kuuluu,
että jota laajemmalla pohjalla ne lepäävät, sitä vakavammat ne ovat.
"Muuten", lisäsi hän, "toivoin, kun otin Anielkan ilman myötäjäisiä,
että voisin luottaa sukulaisten apuun, ainakin tapauksissa, jolloin
apu samalla on asianomaisille itselleenkin edullinen." Hän oli hyvin
suuttunut ja varsinkin häntä harmitti, kun väitin, ettei hän ollut
ottanut Anielkaa tyhjäkätisenä, koska minä olin päättänyt antaa
hänelle elinkoron.
-- Sanoiko täti sen?
-- Sanoin kyllä. Sanoin kaikki mitä oli sydämelläni. "Rakastan
Anielkaa kuin omaa lastani", sanoin, "ja juuri turvatakseni hänen
tulevaisuutensa määrään hänelle elinkoron enkä pääomaa. Pääoma",
sanoin, "voisi hukkua sinun yrityksiisi, joiden menestymisestä ei ole
takeita, mutta elinkorko takaa hänelle varat loppuelämäksi. Jos",
sanoin, "teillä on lapsia, saavat lapset Anielkan kuoltua pääoman
-- ja siinä pääasiallinen apuni, jota paitsi olen valmis auttamaan
tilapäisestikin."
-- Päättyikö keskustelu siihen?
-- Miltei. Minä näin, että hän oli tavattoman suuttunut. Luultavasti
häntä harmitti sekin, etten Anielkalle määrää pääomaa, vaan koron,
sillä hän näkee siitäkin miten vähän luotan hänen yrityksiinsä.
Lähtiessään hän huomautti, että koettaa hakea liiketovereja
vieraiden joukosta ja toivoo heiltä saavansa osakseen enemmän
myötätuntoa ja ymmärtämystä. Otin kärsivällisesti vastaan
letkauksen. Eilen hän sitte läksi retkelle belgialaisten kanssa,
mutta palasi tyytymättömänä. Arvaan, että hän koetti saada heitä
liiketovereikseen, mutta että hekin kieltäytyivät. Tiedätkö, Leon,
mitä minä ajattelen? Sitä vain, että hänen asiansa ovat huonolla
kannalla, koska hän näin kiivaasti hakee liiketovereja. Ja tiedätkö,
minusta tuntuu, että jos niin on, niin varovaisuus kyllä ehdottomasti
neuvoo meitä pysymään erossa hänen tuumistaan, mutta velvollisuus
sukulaisina käskee auttamaan, vaikkapa ainoastaan Anielkan tähden.
Juuri siitä halusin puhua kanssasi.
-- Eivät hänen asiansa ole niin epätoivoisella kannalla kuin täti
luulee, huomautin.
Ja minä kerroin mitä olin kuullut tohtori Chwastowskilta. Sanoin
tädille, että jo aikoja sitte olin ajatellut Kromickin auttamista,
jos niiksi tulee -- ja että miltei siitä syystä olin lähtenyt
Wieniin. Täti ihastui siihen määrään kaukonäköisyydestäni ja
neuvokkuudestani, että hän astuessaan edestakaisin lattialla
yhtämittaa itsekseen päästeli tämäntapaisia huudahduksia: "Aina yhtä
nerokas!" Vihdoin hän vakuutti jättävänsä koko asian minun haltuuni
ja tekevänsä niinkuin minä hyväksi näen.
Sitte hän palasi alakertaan, minä jäin vielä silmäilemään eilistä
lehteäni ja seurasin häntä puolen tunnin perästä alas. Tapasin koko
perheen teepöydässä, mutta tuskin olin katsahtanut ympärilleni, kun
jo huomasin, että taas oli mahtanut tapahtua jotakin odottamatonta,
koska Anielka oli alakuloinen, Celina rouva itkettynyt, ja tädin
rehelliset kasvot hehkuivat suuttumuksen punaa. Kromicki yksinään oli
muka levollisena lukevinaan sanomalehteä, mutta hän oli kun olikin
happaman näköinen ja lisäksi niin kalpea, että olisi luullut hänen
nousseen tautivuoteelta.
-- Tiedätkö, huudahti täti osoittaen Anielkaa, -- millä uutisella
tämä sirkkunen toivotti minulle hyvää huomenta?
-- En voi tietää, vastasin, istuutuen paikoilleni.
-- Hän ei ilmoittanut enempää eikä vähempää, kuin että he kahden
viikon perästä, jos Celinan terveys sallii, lähtevät Odessaan tai
jonnekin vielä kauvemma.
Jos ukkonen olisi iskenyt pöytään, en olisi voinut hämmästyä enkä
pelästyä enempää. Ensi hetkessä sydämeni suorastaan jähmettyi.
Katsahdin Anielkaan, joka punastui, ikäänkuin hänet olisi saatu
kiinni luvattomasta teosta, ja kysyin vihdoin: "Mitä? minne?
minkätähden?"
-- "He ovat minulle rasitukseksi Ploszowissa" -- ymmärrätkö --
jatkoi täti jäljitellen Anielkan ääntä. -- Sitä he eivät tahdo, nuo
armeliaat ihmiset! He nähtävästi arvelevat, että minä tarvitsen
yksinäisyyttä ja että minun on paras, kun sinunkin joskus täytyy
lähteä matkalle, yksinäni viettää vanhuuteni päiviä neljän seinän
sisäpuolella Ploszowissa. Se on varmaan minulle sekä terveellistä
että hauskaa... Kaiken yötä ovat he neuvotelleet näistä asioista,
niin etteivät edes ole nukkuneet.
Täti suuttui suuttumistaan ja kääntyi vihdoin Kromickin puoleen:
-- Sinä taisit olla puheenjohtajana neuvotteluissa?
-- En suinkaan, vastasi Kromicki. -- Minua ei lainkaan kutsuttu
neuvotteluihin, mutta koska arvelen, että arvoisa aviopuolisoni on
päättänyt lähteä matkalle saadakseen olla likempänä minua, niin minun
tietysti on oleminen kiitollinen hänen päätöksestään.
-- Se on ainoastaan ehdotus, huomautti Anielka.
Unohtaen kaiken varovaisuuden jäin katselemaan Anielkaa. Hän
ei uskaltanut nostaa katsettaan, ja se vakaannutti minussa yhä
uskoa, että koko hänen tuumansa syynä olin juuri minä. En saata
sanoin lausua mitä tällä hetkellä liikkui mielessäni. Sydämeeni
valui kuolettava katkeruus. Anielka tietää varsin hyvin, että
elän ainoastaan häntä varten, että ainoastaan hän ylläpitää
olemassaoloani, että kaikki ajatukseni kuuluvat hänelle, että kaiken
toimintani päämääränä on ainoastaan hän, että hän on minulle elämän
tai kuoleman kysymys -- ja tästä huolimatta hän kaikessa rauhassa on
tehnyt lähtöpäätöksen. Tapaako minut perikato vai iskenkö pääni puhki
seinään -- sitä ei hän kysy. Sellaisia asioita ei oteta lukuun. Hänen
tulee rauhallisempi olla, kukaan ei enään vääntele hänen silmissään
kuten poljettu mato raukka, kukaan ei enään suutele hänen jalkojaan
eikä häiritse hänen siveää omaatuntoaan -- ja siinä kaikki mitä
hän tarvitsee. Mitäpä hän epäilisi, kun niin erinomainen rauha on
ostettavissa niin mitättömästä hinnasta kuin ihmiselämä!
Tuhannet tällaiset ajatukset risteilivät mielessäni. Tunsin suussani
myrkyn maun. "Siveä sinä olet ja siveänä pysyt", puhelin hengessä
Anielkalle, "mutta se johtuu siitä, ettei sinulla ole sydäntä. Jos
koira kiintyisi sinuun kuten minä, niin toki sillekin osoittaisit
hyvyyttä. Minulle et milloinkaan ole tehnyt pienintäkään myönnytystä,
et ole osoittanut kipinänkään vertaa sääliä, et ole suostunut
mihinkään, mutta olet ottanut mitä ikinä olet voinut ottaa. Jos
olisit voinut, olisit ottanut minulta mahdollisuuden katsella
itseäsi, vaikka varmasti olisit tietänyt, että silmäni tätä näkemystä
vailla ikiajoiksi sammuvat. Mutta nyt minä vihdoinkin sinut ymmärrän,
nyt tiedän, että taipumattomuutesi on niin suuri juuri siitä syystä,
että sydämesi on niin pieni. Olet kuiva, kylmä nainen, ja hyveesi ei
ole muuta kuin yhteenkasattua itsekkyyttä, joka ennen kaikkea haluaa
säilyttää mukavan rauhansa ja sen hyväksi on valmis uhraamaan kaikki."
Koko aamiaisen aikana en puhunut sanaakaan. Tultuani asuntooni
yläkertaan kävin kiinni päähäni ja rupesin väsynein, ärtynein
aivoin miettimään mitä oli tapahtunut. Katkeruus ei kuitenkaan
väistynyt ajatuksistani. Eräänlainen filisterimäinen hyve tekee
tällaisten pikkusydämisten naisten taipumattomuuden sata kertaa
suuremmaksi. Heillä pitää, kuten kauppiaalla, ennen kaikkea olla
tilikirjat järjestyksessä. He pelkäävät rakkautta kuten kauppasaksa
katumetelejä, sotaa, huimapäiden suuria sanoja, rohkeita ajatuksia,
rohkeita tuumia ja korkeaa lentoa. He tarvitsevat ennen kaikkea
rauhaa, sillä ainoastaan rauhassa luistavat kaupat todella
hyvin. Kaikki mikä menee poroporvarillisen järjen ja samalla
arkipäiväisen elämän ulkopuolelle, on pahaa ja ansaitsee kunnon
ihmisten ylenkatseen. Hyveellä on huippunsa ja kuilunsa, mutta
siihen kuuluu myöskin latteita tasankoja. Olen tänään kiduttanut
itseäni sanomattoman tuskallisella kysymyksellä: eihän Anielka
vain kuulu noihin lattean hyveellisiin naisiin, joiden täytyy
saada pitää sielunsa järjestyksessä kuten kauppasaksa kirjansa --
ja jotka eivät antaudu rakkaudelle siitä syystä, ettei se mahdu
heidän päihinsä ja sydämiinsä? Kävin läpi koko entisyyden -- ja
etsin sieltä todistuksia. Kuka tietää, ajattelin, eikö vain tuo
hänen yksinkertainen lakikirjansa, joka lamauttaa voimani ja
kuristaa minua, perustukin juuri tähän? Minusta on usein tuntunut,
että hän on poikkeusluonne, toisellainen kuin kaikki muut naiset,
luoksepääsemätön kuin alppien luminen huippu, joka taipumattomana
nousee suoraan taivasta kohti. Mutta tämän naisen taipumaton
luonne pitää aivan luonnollisena asiana, että aviomiehen tohvelit
tömistelevät pitkin hänen lumiaan. Mitä tämä tietää? Aina kun
tämäntapaiset ajatukset hyökkäävät päähäni, tunnen, että olen
mielipuolisuuden rajoilla, ja minut valtaa sellainen raivo, että
jos yhdellä iskulla voisin lyödä läjään ja sitte polkea jalkani
alle elämän inhoittavat muodot sekä vihdoin sylkeä niitä vasten
kasvoja, niin tekisin tämän kaiken. Vihdoin syöksisin kaaokseen
koko maailman ja perkaisin sen pinnalta kaikki elävät olennot. Minä
rakensin paluumatkalla Wienistä jonkin yliluonnollisen temppelin,
jossa minun piti saada rakastaa Anielkaa samalla tavalla kuin Dante
Beatricea. Minä rakensin temppelin kärsimyksistä, joissa rakkauteni
oli puhdistunut kuin tulessa, kokemuksista, uhreista -- sillä minun
piti hinnalla millä hyvänsä, vaikkapa pyhitettyä, ehkä suorastaan
taivaallista tietä, päästä hänen luokseen, omistamaan hänet,
tuntemaan, että hän kuuluu minulle. Mutta nyt pälkähtää päähäni,
ettei hänelle edes kannata puhua tästä kaikesta, sillä hän ei
ymmärtäisi, ettei kannata ruveta johtamaan häntä noille kukkuloille.
Hän vain hengästyisi matkalla. Mahdollisesti hän hengessä sallisi
minun rakastaa itseään ja kärsiä -- mairitteleehan se aina
itserakkautta -- mutta mistään sopimuksista, suhteista -- vaikkapa
henkisimmistäkin, mistään yhteenkuuluvaisuudesta minun kanssani,
vaikkapa dantelaisesta, ei hän tahdo kuulla puhuttavan, sillä hän ei
ymmärrä minua, hän ymmärtää yhden ainoan lajin yhteenkuuluvaisuutta
ja oikeutta -- sen, jonka luo mokomakin avioliitto -- eikä hänen
sielunsa kykene nousemaan yläpuolelle latteaa, vaivaista aviollista
kirjanpitoa.
Minä rupesin äkkiä kaikesta sielustani ja mielestäni säälittelemään,
etten ollut mukana junassa, joka suistui raiteiltaan. Tunne johtui
sekä siitä, että olin suuttunut Anielkalle hänen julmuutensa takia,
että myös kärsimyksestäni, joka oli mennyt yli sekä henkisten
että ruumiillisten voimieni. Kuolema alkoi kajastaa minulle kuten
lepo sille, joka pitkän aikaa on viettänyt unettomia öitä rakkaan
sairaan vuoteen ääressä. Mieleeni johtui, että jos minut olisi
tuotu Gasteinista verisenä, niin ehkäpä tuon naisen sielussa jokin
olisi liikahtanut. Tämä oli minulle tärkeintä sitäkin hetkeä
ajatellessa. Äkkiä minä muistin eilisen Anielkan, joka tädin kanssa
oli lähtenyt minua vastaan, minä muistelin hänen pelästystään, sitte
hänen iloaan, silmiä, joihin nousi kyyneliä, hiuksia, jotka olivat
epäjärjestyksessä, ja mittaamaton rakkaus, todellisempi kaikkea
järkeilyä ja arvelua, riisti minut valtoihinsa. Tätä sydämen valtavaa
paloa kesti hetken, sitte otti epäilys sen taas asuinsijakseen.
Saattoihan sen, mitä eilen näin vaunuissa, selittää aivan toisella
tavalla.
Kuka tietää kumpiko meistä, täti vaiko minä, eilen oli hänelle
tärkeämpi. Tunteellisilla naisilla on aina varalla myötätuntoisuutta
vieraillekin, mutta varsinkin sukulaisille, joita onnettomuus
äkkiarvaamatta on kohdannut. Minkätähden ei Anielka olisi pelästynyt,
kun tuli tieto kuolemastani, ja iloinnut nähdessään minun elävän?
Jos Anielkan asemesta rouva Sniatynski olisi istunut tädin rinnalla,
niin hän luultavasti olisi pelästynyt ja ilostunut samalla tavalla.
Hän olisi esiintynyt samalla tavalla ilman hansikkaita ja hattua,
hiukset epäjärjestyksessä. Minä en voi erehtyä, siltä minusta tuntuu.
Anielka tietää hyvin, että hänen lähtönsä minulle on vaarallisempi ja
ratkaisevampi onnettomuus kuin jos olisin murskannut pääni junassa
tai menettänyt käteni tai jalkani -- ja kuitenkaan ei hän hetkeäkään
ole epäröinyt. Tiesin täsmälleen hänen ajatuksensa. Hän tahtoi olla
likempänä miestään -- minua ei ensinkään otettu lukuun.
Ja taasen minä tunsin kalpenevani kiukusta, vihasta ja tuskasta,
tunsin, että yksi ainoa askel eroittaa minut hulluudesta. "Odota
sinä!" sanoin itselleni, painellen ohimojani, "odota sinä!... Ehkäpä
hän matkustaa siitä syystä, että rakastaa sinua ja tuntee ettei enään
jaksa seisoa sinua vastaan?" Oi niin! Sellaisiakin ajatuksia liikkui
mielessäni, mutta ne eivät löytäneet kaikupohjaa ja niin ne hukkuivat
kuten siemen, joka lankesi tien oheen, ja herättivät eloon ainoastaan
epätoivon ivan. Sananmukaisesti: minä raatelin sisintäni. "Niin",
puhuin itsekseni, "tämä rakkaus muistuttaa säälivää huolenpitoa,
joka vetää korvallisen kuolevan pään alta, jotta ei hänen korinansa
kuuluisi niin pahasti ja jotta hänen kärsimyksensä pikemmin
päättyisivät. Minun kärsimykseni päättyvät pikemmin, ja Kromicki
pääsee lähtemään, jätettyään vaimolleen kaiken sen lohdutuksen, jota
tämä ihanteellinen olento on tottunut odottamaan mieheltään."
Anielka kävi minulle tällä hetkellä sietämättömäksi. Ensi kerran
eläissäni tunsin, että soisin hänen todella rakastavan Kromickia. Hän
olisi minulle silloin vähemmin vastenmielinen! Viha ja kiukku saivat
minut suunniltani. Yksi ainoa asia oli minulle selvä: se, että jollen
nyt ryhdy johonkin, jollen kosta hänelle jollakin tavalla, niin minun
käy hirvittävän huonosti. Minä säpsähdin näitä ajatuksia, ikäänkuin
minuun olisi kajottu kuumalla raudalla. Minä otin hattuni ja läksin
hakemaan Kromickia.
En tavannut häntä kotoa enkä puutarhasta. Läksin Wandelbahnille,
sieltä lukusaliin -- hän ei ollut sielläkään. Hetkeksi pysähdyin
sillalle putouksen ääreen miettimään missä hän mahtaisi olla. Tuuli
kävi putoukselta päin ja toi kasvoihini kokonaisia pärskepilviä. Se
tuntui tavattoman suloiselta ja rauhoittavalta. Otin hatun päästäni,
pidin päätäni pärskeessä, ja pian olivat hiukseni märät. Viileys
tuotti minulle miltei eläimellistä nautintoa. Tulin jälleen järkiini.
Päätökseni oli selvä ja järkkymätön: minä teen tyhjäksi Anielkan
aikeet. Puhelin hänelle: "Tiedätkö, ettet lähde minnekään. Minä
olen ostanut sinut ja kohtelen sinua sen mukaan." Olin niinikään
täysin selvillä keinoista, jotka veisivät minut päämäärään, tiesin
etten paljasta tarkoituksiani puhellessani Kromickin kanssa. Siinä
suhteessa olin kokonaan oman itseni itseni herra.
Tapasin Kromickin lukemassa lehtiä Hotel Straubingerin edustalla. Kun
hän näki minut, päästi hän monokkelinsa putoamaan ja virkkoi:
-- Aioin juuri tulla luoksesi.
-- Lähdetään Kaiserwegille. Ja me läksimme.