pimeänä, asteli Anielka hyvin hitaasti. Portaat kiersivät
äkkijyrkkinä maahan. Pääni joutui Anielkan jalkojen tasalle, ja
tuskin olin hänet huomannut, kun panin käteni hänen polviensa ympäri
ja mitä suurimmalla kunnioituksella aloin painella janoisia huuliani
häntä vastaan. Minä kyllä tiesin, että kalliisti saisin maksaa tuon
onnen hetken, mutta en voinut kieltää sitä itseltäni. Jumala yksin
tietää kuinka puhtaat olivat huuleni, joita en saattanut irroittaa
noista rakkaista polvista ja miten suuret tuskat minua odottivat
tuon hetken takia. Jollei Anielka olisi pannut vastaan, olisin
laskenut hänen jalkansa päälaelleni merkiksi siitä, että ainiaaksi
rupean hänen palvelijakseen ja orjakseen. Mutta hän palasi paikalla
yläkertaan. Minä juoksin samassa hetkessä alas ja huusin, niin että
täti, joka seisoi portilla, kuuli:
-- Anielka tulee jo!
Hän ei voinut muuta kuin tulla ja hän saattoikin vaaratta seurata,
sillä minä menin edellä. Samassa saapui Kromickikin vaunuineen.
Ehdittyään joukkoomme sanoi Anielka:
-- Minä tulin vain sanomaan tädille, että ehkä sentään jään kotiin
äidin luo. Lähtekää te, minä odotan teitä teelle.
-- Mutta Celinahan voi erinomaisesti, sanoi täti hiukan
malttamattomasti, -- ja hänhän ehdotti tätä retkeä juuri sinun
tähtesi.
-- Mutta... alkoi Anielka.
Samassa tuli Kromicki vaunujen luo ja sanoi, kun kuuli mistä oli
kysymys, kuivasti:
-- Älä nyt oikuttele...
Anielka istuutui sanaa lausumatta tädin rinnalle.
Vaikka olin kovin kiihtynyt, panin merkille Kromickin ärtyneen
äänensävyn ja Anielkan äänettömän kuuliaisuuden. Tein sen erikoisesti
siitä syystä, että jo aamusta alkaen olin huomannut Kromickin
kohtelevan vaimoaan tavallista kylmemmin. Nähtävästi samat, minulle
tuntemattomat syyt, jotka kerran ennenkin olivat henkineet kylmää
heidän välilleen, nyt vaikuttivat entistä suuremmalla voimalla. Mutta
minulla ei ollut aikaa ajatella niitä. Vaikutus suudelmista, jotka
olin painanut Anielkan jaloille, piti minua yhä vallassaan. Hurma,
riemu ja pelko värisytti minua vieläkin. Hurman ymmärsin täydelleen,
sillä se valtasi minut aina, kun vain kosketin hänen kättäänkin.
Mutta mistä johtui riemuni?... Siitä, että arvasin tuon taipumattoman
ja tahrattoman Anielkan pakostakin tuntevan olevansa minusta
riippuvainen. Tänäkin hetkenä täytyi hänen itsekseen äännellä:
"Minäkin olen langennut enkä saata katsoa ihmisiä silmiin. Olihan
hetki sitte jalkaini juuressa mies, joka minua rakastaa, ja minä olen
hänen kanssarikollisensa, koska en mene mieheni luo ja sano: rankaise
häntä -- ja vie minut pois."
Tiesin kyllä, ettei hän voi ottaa tuota askelta, koska hän siten
panisi sekaisin perhesuhteet. Mutta tiesin myöskin, ettei hän missään
tapauksessa tekisi sitä, koska hänen valituksensa johdosta nousisi
riita minun ja Kromickin välillä. Ja jokin ääni kuiskasi korvaani:
"Kuka tietää kumpaa hän enemmän pelkää loukkaavansa."
Hänen asemansa oli kun olikin poikkeuksellinen, ja minä käytin sitä
hyväkseni kaikella tietoisuudellani, ilman enempää tunnonvaivaa
kuin päällikkö sodan aikana ottaessaan varteen jokaisen vihollisen
odottamattoman aseman. Kysyin itseltäni ainoastaan: "Menettelisitkö
näin, jos tietäisit Kromickin vaativan sinua tilille teoistasi?"
Saatoin rehellisesti vastata: Menettelisin! ja niin ollen ei
mielestäni muihin asianhaaroihin kannattanut kiinnittää huomiota.
Ei!... Kromicki ei herätä minussa pelkoa muuta kuin senkautta,
että hän saattaa ottaa Anielkan ja viedä hänet ties minne. Joudun
epätoivoihini, kun vain sitä ajattelenkin.
Mutta tällä hetkellä vaunuissa pelkäsin ennen kaikkea Anielkaa.
Miten käy huomenna? Miten on hän minut ymmärtänyt? Pitääkö hän
käytöstäni röyhkeytenä vaiko kunnioituksen ja palvomisen ilmaisuna?
Minulla oli sama tunne kuin koiralla, joka on puolustanut itseään
ja pelkää, että sitä rangaistaan. Istuen vastapäätä Anielkaa koetin
aina, kun kuutamon valo lankesi hänen kasvoilleen, lukea niistä mikä
minua odottaa. Katselin häneen niin nöyränä, olin niin köyhä, että
minun kävi sääli omaa itseäni ja minusta tuntui siltä, kuin hänenkin
täytyisi armahtaa minua. Mutta hän ei luonut minuun silmäystäkään,
kuunteli ainoastaan tarkkaavasti -- tai koetti kuunnella -- mitä
Kromicki kertoi tädille. Hän selitti laajasti mitä hän tekisi ja
miten hän hankkisi suurimmat voitot, jos Gastein olisi hänen. Täti
pudisteli päätään, ja Kromicki pani panemistaan: "Eikö totta -- vai
mitä?" Kaikesta päättäen hän tahtoi saada tätiä tunnustamaan, että
hän on viisas ja ovela mies, joka äyristä osaa tehdä kymmenen.
Tie Hofgasteiniin on puhkaistu suoraan vuoren halki ja kiertää
kuilujen partaita monessa monituisessa mutkassa. Kuun valo lankesi
vuoroin yli tienkäänteiden, vuoroin minuun ja Kromickiin, vuoroin
naisiin. Anielkan kasvot olivat lauhan surulliset, ja minua rauhoitti
jo jonkun verran se, ettei hänen ilmeensä ollut ankara. En saanut
häneltä ainoaa katsetta, mutta tartuin kiinni ajatukseen, että kun
hän itse on varjossa ja kuu loistaa minuun, niin hän ehkä katselee
minua ja ajattelee: "Ei kukaan maailmassa kuitenkaan rakasta minua
niinkuin hän -- eikä kukaan samalla ole niin onneton..." Sillä se oli
totta.
Vaikenimme molemmat. Ainoastaan Kromicki puhui puhumistaan; hänen
sanansa sekaantuivat kosken kohinaan, joka kuului kuilun pohjalta, ja
jarrun kirinään, ajurin kun alituiseen täytyi jarruttaa. Tuo kirinä
vaivasi tavattomasti hermojani, mutta sensijaan lauha, valoisa yö
vaikutti rauhoittavasti. Kuten jo mainitsin, oli täysikuun aika.
Valo heijastui vuorille ja levisi pitkin taivaanlakea, pannen
Bocksteinkogelin huiput, Tischlkarin jäätiköt ja äkkijyrkänteet
Grankogelin luona välkkymään. Lumet huipuilla kimmeltelivät heleän
vihreässä, metallinkarvaisessa valossa, ja kun vesiputoukset niiden
alapuolella syöksyivät esiin yön pimeydestä ainoana valkeahtavana
ryöppynä, näyttivät häikäisevät luminietokset riippuvan ilmassa,
keveinä, ikäänkuin eivät olisi kuuluneet tähän maailmaan. Lepo ja
lumous luonnossa olivat niin täydelliset, nukkuvat vuoret henkivät
sellaista rauhaa, että mieleeni ehdottomasti tulivat sanat:
"Oi hetkeä kun kaksi sydäntä
toin' toisellensa anteeks antavat --
mit' unohdettavaa, sen unohtavat..."
Enhän ollut rikkonut muulla tavalla kuin suutelemalla hänen
jalkojaan; jos hän olisi ollut pyhä kuva ja seisonut alttarilla, niin
ei hänellä silloinkaan olisi ollut oikeutta suuttua ja loukkaantua
tällaisesta kunnianosoituksesta. Päätin selvityksen sattuessa sanoa
sen hänelle ja siten tehdä hänet aseettomaksi.
Monasti johtuu mieleeni, että minulle tapahtuu vääryyttä: hän ei
tunne asioita eikä kutsu niitä niiden oikeilla nimillä ja niin ollen
pitää hän tunnettani yksinomaan maallisena, aistillisena. En suinkaan
kiellä, ettei se olisi punottu useista langoista, mutta Anielka ei
tunnu ymmärtävän, että näiden säikeiden joukossa on erinomaisen
ihanteellisiakin, suorastaan kuin runouden kehräämiä. Monasti nukkuu
intohimoni, ja minä rakastan häntä yksinomaan henkisesti, sillä
lailla kuin ihminen kai rakastaa varhaisimmassa nuoruudessaan.
Monasti taas se toinen ihminen minussa, se joka erittelee ja
arvostelee kaikkea, nauraa minulle ja sanoo: "En tietänytkään, että
rakastat kuin mikäkin ylioppilas ja romantikko!" Juuri niin! Olkoon
vain naurettavaa, mutta sillä tavalla rakastan ja tiedän, että
rakkauteni on aito ja juuri siitä syystä niin ehyt, vaikka samalla
surullinen, koska sitä tuomitaan yksipuolisesti ja hyljeksitään.
Tänäänkin sattui minulle hetki, jolloin intohimoni nukkui, ja silloin
lausuin hengessä Anielkalle: "Luuletko sinä todella, etteivät
ihanteelliset kielet minussa soi? Juuri tällä hetkellä rakastan sinua
tavalla, jota sinunkin täytyy pitää oikeana, ja vahinko on, jos
hylkäät rakkauteni -- sillä itse et mitenkään joutuisi tappiolle ja
minut lisäksi pelastaisit. Määräisin itselleni: tässä on maailmani,
tässä rajat, joiden sisäpuolella minun on lupa elää -- ja minulla
olisi edes jotakin ja minä koettaisin muuttaa luontoani ja kääntyä
sinun uskoosi ja pysyä siinä kerta kaikkiaan."
Minusta näytti siltä kuin hän voisi ja kuin hänen täytyisi suostua
tällaiseen sopimukseen, josta olisi seurauksena meille molemmille
ikuinen rauha. Päätin sanoa sen hänelle ja selittää juurta jaksain.
Kun tiedämme, että sielumme ainiaaksi kuuluvat toisilleen, niin me
saatamme vaikkapa erotakin. Minussa heräsi ehdoton luottamus siihen,
että hän suostuu tällaiseen sopimukseen. Täytyyhän hänen ymmärtää,
että elämämme muuten käy mahdottomaksi.
Saavuimme Hofgasteiniin kello yhdeksän tienoissa. Kylässä oli jo
hiljaista, hotellien edustalla ei näkynyt ainoitakaan ajopelejä,
ja talot olivat pimeät. Ainoastaan ravintoloiden ikkunoista loisti
valoa. Meyeriltä kuului miesäänistä joikunaa, eivätkä äänet olleet
ensinkään huonot. Pysähdyttyämme astuin vaunuista kysyäkseni eivätkö
laulajat haluaisi esiintyä hotellin edustalla, mutta kuulin, etteivät
he olleetkaan kyläläisiä, vaan alppimatkailijoita Wienistä, joille
tietenkään ei sopinut tarjota maksua. Ostin kaksi kimppua Edelweissiä
ja muita alppikukkia. Palatessani vaunuille ojensin toisen kimpun
Anielkalle ja päästin kuin epähuomiosta toisen ympäriltä nyörin,
joten irtonaiset kukat putosivat hänen jalkainsa juureen.
-- Antaa olla siellä, huomautin, kun näin hänen kumartuvan ottamaan
kukkia.
Läksin noutamaan kolmatta kukkakimppua tädille. Palatessani kuulin
Kromickin äänen lausuvan:
-- Perustaappa tänne Hofgasteiniin vain toinen parantola, niin voisi
voittaa sata prosenttia.
-- Ainako sinä vain pohdit voittojasi? kysyin levollisesti.
Tein kysymyksen tahallani, koska se oli samaa kuin sanoa Anielkalle:
"Katso nyt, kun minä koko sielullani riipun kiinni sinussa, ajattelee
hän sinun ohellasi rahoja -- vertaa nyt tunteitamme -- ja vertaa
meitä!"
Olen miltei varma, että hän ymmärsi minut.
Paluumatkalla yritin pari kertaa alkaa keskustelua, mutta en saanut
Anielkaa mukaan. Kun pysähdyimme huvilan portille, meni Kromicki
naisten kanssa edellä ja minä jäin maksamaan ajurille. Tullessani
sisään en enään tavannut Anielkaa teepöydässä. Täti sanoi hänen
olleen väsyksissä ja lähteneen nukkumaan. Kävin kovin levottomaksi ja
soimasin itseäni lakkaamatta. Että minä kiusaankin häntä. Ihmiselle,
joka todella rakastaa, ei saata löytyä mitään tuskallisempaa kuin
se tieto, että hän rakastetulleen tuottaa kärsimystä ja vahinkoa.
Illallinen kului äänettömänä, täti oli uninen, Kromicki jostakin
syystä levoton, ja minua kiusasi lakkaamatta ajatus: "Varmaan
käytökseni on häntä kovin loukannut. Kaikki hän kääntää pahoin päin."
Tiesin, että hän huomenna tulee välttelemään minua ja että hän katsoo
minun rikkoneen rauhansopimuksemme. Nämä ajatukset pelästyttivät
minua, ja minä päätin ylihuomenna lähteä tai paremmin sanoen paeta
Wieniin. Ensinnäkin siitä syystä, että pelkäsin Anielkaa, toiseksi
sentähden, että halusin tavata Chwastowskia, ja kolmanneksi -- ja
Jumala yksin tietää miten katkeraa se minulle oli -- jottei Anielkan
tarvitsisi nähdä minua ja jotta hän saisi nauttia edes parin päivän
lepoa.
Heinäkuun 15 p:nä.
Kokonainen tapausten ja sattumien sarja! En tiedä mistä alkaisin,
sillä viime vaikutukset ovat aina voimakkaimmat. En milloinkaan ole
saanut niin selviä todisteita siitä, että kuitenkin olen hänelle
jotakin. Minun täytyy pakoittamalla pakoittaa itseni järjestyksessä
kertomaan asiat. Uskon todella Anielkan suostuvan ehdotukseen, jonka
aion hänelle tehdä. Ajoittain minua pyörryttää. Pakoitan itseni
kuitenkin jonkinlaiseen järjestykseen ja alan alusta.
Käväisin Wienissä. Palasin tänä iltana. Sain jonkun verran tietoja,
joiden johdosta keskustelemme tädin kanssa.
Tapasin Chwastowskin ja puhuin hänen kanssaan. Mikä reipas poika!...
Hän tekee kuin juhta työtä sairaalassa; sitte hän aikoo kirjoittaa
kansantajuisen terveysopin, jonka hänen veljensä kirjakauppias
kustantaa halpahintaisessa sarjassaan; hän kuuluu mitä erilaisimpiin
lääketieteellisiin ja ei-lääketieteellisiin seuroihin, joissa hän
on toimihenkilönä, ja lisäksi häneltä riittää aikaa kaikellaisiin
-- ehkä liiankin iloisiin -- huveihin Kärtnerstrassen tienoilla.
En todella tiedä milloin se mies nukkuu. Tästä huolimatta hän on
voimakas kuin markkinaseuran Herkules. Mikä tavaton runsaus elämää --
ihan niin että kiehuu!
Puhuin hänelle peittelemättä mistä syystä olin tullut Wieniin.
-- Ette ehkä tiedä, lausuin, -- että minä ja täti omistamme
huomattavia pääomia; meidän ei mitenkään tarvitse ryhtyä
liikehommiin, mutta jos voisi sijoittaa rahat tuottaviin yrityksiin,
niin juoksisihan voitto kotimaahan. Ehkäpä lisäksi voisimme olla
hyödyksi herra Kromickille -- asiasta olisi siis kaksinkertainen
etu. Suoraan sanoen hän ihmisenä on meille jokseenkin yhdentekevä,
mutta koska hän nyt on sukulaisemme, haluaisimme mielellämme ottaa
osaa hänen pääomiensa kartuttamiseen, luonnollisesti siinä varmassa
vakuudessa, ettemme itsellemme tuota vahinkoa.
-- Ja haluaisitte nyt tietää millä kannalla hänen asiansa ovat.
-- Juuri niin. Hän tietenkin elää mitä parhaimmassa toivossa, enkä
ensinkään epäile hänen vilpittömyyttään. Kysymys on vain siitä,
että hän voi erehtyä. Jos siis teidän veljenne -- ottamatta teiltä
vaitiolon lupausta -- on kirjoittanut näistä asioista, niin pyytäisin
teitä kertomaan. Pyytäkää häntä niinikään kirjoittamaan minulle
suoraan ja tarkoin selittämään millä kannalla asiat ovat. Täti
luottaa hänen suopeuteensa. Ovathan hän ja täti vanhemmat tutut kuin
hän ja Kromicki.
-- Hyvä on. Puhun kyllä veljelleni, sanoi tohtori. -- Kyllä hän on
kirjoittanut jotakin niistä asioista, mutta mitä, sitä en tarkoin
muista, kun ne eivät huvittaneet minua.
Ja hän rupesi laatikosta etsimään veljensä kirjettä muiden joukosta.
Se löytyikin pian ja hän luki:
"Vähällä on, etten kuole ikävään. Naisista täällä on puute, koreista
ei puhettakaan."
Tohtori hymähti ja lausui:
-- Ei, se ei kuulu siihen. Sen pojan pitäisi olla Wienissä!...
Hän käänsi lehden ja ojensi toisen sivun luettavakseni. Löysin
ainoastaan pienen huomautuksen muutamissa riveissä:
"Mitä Kromickiin tulee, niin naftasta on ollut hätä. Rotschildien
kanssa ei pidä lähteä kilpasille, ja me hävisimme kun hävisimmekin.
Peräydyimme, mutta tappiomme oli tuntuva. Hirveitä summia on
pantu kiinni, ja monopoli on hallussamme, mutta miljoonien voitot
ovat yhtä mahdolliset kuin miljoonien tappiot. Kaikki on sattuman
varassa. Koetamme parastamme ja elämme hyvässä toivossa. Tarvitsemme
ainoastaan rahaa ja taas rahaa, sillä meiltä vaaditaan pitkää
maksuaikaa, mutta meidän itsemme pitää maksaa heti, ja lisäksi
antavat hankkijamme meille huonoa tavaraa. Nyt lepää kaikki minun
hartioillani." J.n.e.
-- Meiltä kyllä voi saada rahaa, sanoin, kun olin lukenut kirjeen.
Kotimatkalla punnitsin asiaa puolelta ja toiselta, ja minussa
heräsi eloon jokin parempi vaisto. "Oli miten oli", ajattelin,
"mutta varmaan menettelemme suoremmin ja rehellisemmin, jos autamme
Kromickia kuin jos kaataisimme hänet. Anielka kyllä ymmärtää antaa
arvoa sellaiselle teolle -- ja ratkaisu jääköön kohtalon käsiin!"
Tarkemmin ajateltuani asiaa huomasin kuitenkin, että itsekkäisyys
näyttelee osaansa näissä paremmissakin aikomuksissani. Otin
tietenkin lukuun, että Kromicki rahaa saatuaan paikalla lähtee
tiehensä Gasteinista ja vapauttaa minut kärsimyksistä, joita hänen
viipymisensä Anielkan läheisyydessä minulle tuottaa. Anielka jää
yksin minun tunteeni varaan, ja hänen sydämensä toiselta puolen
kiittää minua, toiselta puolen soimaa -- ehkäpä kiivaastikin --
Kromickia siitä, että hän on käyttänyt hyväkseen minun apuani. Uusi
asema näytti avaavan minulle uusia näköaloja. Ennen kaikkea halusin
mistä hinnasta hyvänsä päästä eroon Kromickista.
Ajattelin suhdettani Anielkaan niin voimakkaasti, etten ensinkään
huomannut milloin me saavuimme Lend-Gasteiniin. Oli tapahtunut
rautatieonnettomuus Zell am See'n sivuradalla, ja Lendissä oli
joukottain haavoittuneita ja kuolleita. Mutta tuskin olin päässyt
vaunuihin, kun haavojen ja veren tekemä vaikutus meni menojaan ja
ajatukseni taasen askarteli yksinomaan suhteessani Anielkaan. Minä
tunsin, että se vaatii parantamista ja ratkaisua -- muuten käy
huonosti sekä minun että Anielkan. Mutta mitä pitää tehdä? Yksi ainoa
asia oli minulle selvä: se, että hän kiduttaa minut kuoliaaksi ja
minä hänet, sillä kun minä haluan kaikkea eikä hän suostu mihinkään,
kehittyy välillemme sellainen ristiriita, sellainen draama, että
parempi olisi Anielkan paiskautua suoraan Achin kuohuihin ja minun
ajaa vaunuineni, hevosineni päivineni yhtä päätä kuiluun. Lisäksi
tulin vakuutetuksi siitä, että naisen, joka ei missään suhteessa anna
perään, täytyy joutua mitä kauheimpaan sisäiseen ristiriitaan, jollei
hän rakasta miestään, vaan toista. Anielka ei ole antanut minulle
perään hiuskarvankaan vertaa, ja kuitenkin minä joskus suutelen hänen
käsiään tai jalkojaan, kuitenkin täytyy hänen kuulla tunnustuksiani
ja salata mieheltään ja äidiltään mitä meidän välillämme tapahtuu.
Hänen täytyy pysyä valppaana, vaania ja vartioida sekä itseään että
minua, tietämättä mihin päin uskaltaa liikkua. Elämä käy sellaisissa
oloissa meille molemmille mahdottomaksi. Siitä täytyy kun täytyykin
tulla loppu.
Vihdoin viimein luulin löytäneeni ratkaisun. Anielkan täytyy alistua
tunnustamaan rakkauteni oikeutetuksi. Hänen täytyy sanoa minulle:
"Olen omasi! Sydämeni ja sieluni kuuluvat ja tulevat ikuisesti
kuulumaan sinulle. Mutta siihen sinun täytyy tyytyä. Jos suostut
tähän, ovat meidän sielumme tästä hetkestä asti vihityt toisiinsa."
Minä päätin todella suostua. Kuvittelin, että ojennan hänelle käteni
ja lausun: "Otan sinut omakseni ja lupaan pyhästi, etten pyydä
sinulta enempää, että suhteemme jää puhtaasti henkiseksi -- mutta
tätä liittoamme olen aina pitävä aviona ja sinua vaimonani."
Oliko tällainen sopimus oleva mahdollinen ja oliko se tekevä
lopun kärsimyksistämme? Minulle se merkitsi halujeni ja himojeni
täydellistä rajoittamista, mutta sensijaan se avasi minulle oman
maailman, jossa Anielka jakamattomasti oli oleva omani. Lisäksi se
antoi rakkaudelleni sen oikeudet, ja tämä oli minulle niin tärkeää,
että olin valmis luovuttamaan terveyteni, saadakseni Anielkalta
ikävöidyn tunnustuksen. Tämäkin osaltaan todistaa miten äärettömästi
minä rakastan tätä naista, miten minä koko sielullani ja mielelläni
tahdon saada hänet jollakin lailla omakseni.
Niin! Olen jo siihen määrään muuttunut, joutunut niin kauvas
omasta itsestäni, että olen valmis tästä hinnasta suostumaan mihin
rajoituksiin tahansa.
Ponnistin siis kaikin voimin ajatuksiani saadakseni selville
suostuisiko Anielka.
Minusta tuntui, että hänen täytyy suostua.
Hengessä sanoin hänelle kiinteästi:
-- Jos sinä todella minua rakastat, niin sano nyt itse, eikö ole
yhdentekevää tunnustatko sen huulillasi vai etkö. Onko olemassa
mitään jalompaa ja pyhempää kuin sellainen rakkaus, jota sinulta
pyydän. Minähän joka tapauksessa annan sinulle elämäni, kosken muuta
voi -- kysy nyt omaltatunnoltasi, etkö ole velvollinen tunnustamaan
minulle edes sitä. Tämähän on Danten suhde Beatriceen. Sellaisin
tuntein on enkelienkin lupa rakastaa toisiaan. Tulet olemaan
minulle niin likeinen kuin ainoastaan sielu saattaa olla toiselle
sielulle, ja samalla niin kaukainen, kuin jos eläisit tuolla vuoren
korkeimmalla kukkulalla. Jollei se ole ylimaailmallista rakkautta,
jolleivät tavalliset ihmiset pysty sitä tuntemaan, niin sitä enemmän
sinulla on syytä riippua siinä kiinni, sillä silloin pysyt puhtaana
kuin lumi ja pelastat minut, lunastat meille täydellisen rauhan ja
niin paljon onnea kuin maailmaan saattaa mahtua.
Ja minä tunsin todella olevani taipuvainen mystisismiin, joka uskoo,
että maisesta, ajallisesta kotelosta voi kehittyä ikuinen perhonen,
siivekäs olento, joka lentää taivaankappaleesta toiseen, kunnes yhtyy
kaikkeuden sieluun. Ensi kerran johtui mieleeni, että minä ja Anielka
näkyvinä hahmoina voimme hävitä, mutta että meidän rakkautemme
kestää, pysyy ja muodostaa kuolemattomuutemme. Kuka tietää,
ajattelin, vaikka se olisikin ainoa muoto kuolemattomuutta mikä
on olemassa. Tajusin nimittäin yhä selvemmin, että tunteessani on
jotakin ikuista, jotakin, joka kohoaa yli muuttuvaisuuden muotojen.
Täytyy paljon rakastaa, jotta voisi tuntea ja katsella maailmaa
tällä tavalla, täytyy lisäksi olla onneton ja ehkä mielipuolisuuden
rajoilla.
Minä tosin en vielä liene mielipuolisuuden rajoilla, mutta yhä
useammin vaivun mystisismiin enkä milloinkaan ole niin iloinen kuin
silloin, kun hukun ja haihdun siihen niin kokonaan, etten enään löydä
omaa itseäni. Ja minä ymmärrän miksi teen niin. Kaksinaisuuteni,
sisäinen erittelemiseni ovat aina hävittäneet minulta kaikki elämän
perustukset ja samalla tehneet tyhjäksi kaiken sen onnen, joka nousee
noiden perustusten pohjalta. Niillä mailla, missä järkitoiminnan
asemesta hallitsee tunne ja näyt, ei arvostelullani ole mitään
virkaa. Lepään siis ja minun on sanomattoman suloinen olla.
Tällaista lepoa nautin koko matkan Gasteiniin asti. Näin itseni ja
Anielkan henkisesti yhdistettyinä, rauhallisina ja onnellisina.
Olin ylpeä, kun ajattelin, että sittenkin olin selviytynyt pulmasta
ja keksinyt keinon, millä tulin onnelliseksi. Olin varma, että
Anielka ilolla ojentaa minulle armaan kätensä lähteäkseen kanssani
sellaiselle yhteiselle retkelle.
Äkkiä heräsin kuin unesta ja näin oman käteni olevan aivan veressä.
Vaunuissa oli kuljetettu rautatieonnettomuudessa haavoittuneita.
Syvennyksissä istuimen kahden puolen oli paljon verta, jota ei ajuri
ollut huomannut pyyhkiä pois. Minun mystisismini ei ulotu niin
kauvas, että uskoisin yliluonnollisten voimien sekaantuvan ihmisten
elämään, varsinkaan merkkien, ihmeiden ja varoitusten muodossa.
Mutta vaikken itse puolestani olekaan taikauskoinen, niin ymmärrän
taikauskoisen ihmisen mielentilan ja huomaan ja käsitän täydelleen,
mikä tällaisessa tapauksessa on ihmeellistä. Tällä hetkellä oli
ihmeellistä ensinnäkin se, että näissä samoissa ajopeleissä, joissa
aloin nähdä unta uudesta elämästäni, luultavasti aivan hiljan oli
sammunut jokin ihmiselämä, ja toiseksi se, että ajattelin lepoa ja
rauhaa verisin käsin. Tuollaiset sattumat tekevät aina hermostuneen
ihmisen alakuloiseksi -- ei sentähden, että ne olisivat mitään
enteitä -- vaan sentähden, että ne ovat surulliset -- ja luovat
tumman varjon koko hänen ajatusjuoksunsa yli.
Luonnollisesti olisi minunkin ajatusjuoksuni synkistynyt, jollemme
jo olisi olleet likellä Wildbadia. Äkkiä, kun hiljalleen ajoimme
ylös mäkeä, huomasin vastaantulevien vaunujen tavallista kiivaampaa
vauhtia karauttavan alas mäkeä. "Tuossa saattaisi tuossakin
helposti tulla onnettomuus, ajattelin; varsinkin käännyttäessä
toiselle puolen tietä täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta."
Samassa rupesi vaunujen ohjaaja kuitenkin jarruttamaan minkä
jaksoi, niin että hevoset astuivat miltei käyden... Äkkiä minä
suureksi hämmästyksekseni huomasin vaunuissa tädin ja Anielkan,
jotka minut nähdessään rupesivat huutamaan: "On, on! Leon! Leon!"
Tuossa tuokiossa saavutin heidät. Täti karkasi kaulaani, toisti
toistamistaan: "Jumalan kiitos!" ja läähätti niin voimakkaasti, että
olisi luullut hänen jalan juosseen tänne Wildbadista asti. Anielka
tarttui käteeni eikä tahtonut sitä päästääkään. Äkkiä kuvastui hirveä
pelästys hänen kasvoillaan ja hän huusi:
-- Oletko sinä haavoittunut?
Huomasin mistä oli kysymys ja riensin paikalla vastaamaan: