sanoin, nimittäin, että tunteeni olisi voinut pelastaa minut, jos
se olisi ollut terve, mutta että siitä tuli pahan lähde... Minun on
vaikea hyväksyä tätä ajatusta. Kuinka saattaa rakkaus niin puhtaaseen
olentoon kuin Anielka, synnyttää pahaa? Mutta yksi ainoa selitys
tekee kaikki ymmärrettäväksi: sairas rakkaus. Minun täytyy tunnustaa
tosiasia. Jos kaksi vuotta sitte joku olisi sanonut minulle,
sivistyneelle miehelle, jolla on esteettiset hermot, joka elää
säädyllisyyden lakikirjan mukaan jo senkin takia, ettei siveellinen
luonto salli hänen elää toisin -- jos joku, toistan vieläkin sanani,
olisi väittänyt, että minä kerran yötä päivää tulen miettimään miten
saisin -- vaikkapa surmaamalla -- erään miehen pois tästä maailmasta,
koska hän on tielläni, niin minä olisin pitänyt tuota ennustajaa
mielipuolena. Ja siihen minä kuitenkin olen tullut! Kromicki pimentää
minulta valon, ryöstää minulta maan, veden ja ilman. En voi elää, ja
juuri siitä syystä, että hän elää - ja sentähden kannan mielessäni
ajatusta hänen kuolemastaan lakkaamatta. Miten yksinkertaiseksi
kaikki kävisi, miten kaikki pulmat selviäisivät ja onnettomuudesta
tulisi loppu, jos hän kuolisi. Monasti on johtunut mieleeni, että jos
hypnotisoitsijan käsky: "nuku!" vaivuttaa asianomaisen uneen, niin
eikö sama voima vahvistettuna riittäisi nukuttamaan ihmistä ikuiseen
uneen? Tilasin itselleni hiljan joukon hypnotismia käsitteleviä
kirjoja ja lausun vaistomaisesti joka katseellani Kromickille:
"Kuole!" Jos tämä suggestioni olisi riittänyt, niin hän aikoja
sitte olisi jättänyt tämän maan. Mutta muuta seurausta ei tähän
saakka ole kuulunut kuin että hän voi hyvin ja on, kuten ennenkin,
Anielkan mies, ja että minä, joka tunnen aivoitukseni rikollisuuden,
typeryyden, naurettavuuden ja alhaisuuden, halveksin itseäni entistä
enemmän.
Silti hypnotisoin yhä jatkuvasti Kromickia. Taasen vanha tarina
älykkäästä ihmisestä, joka menee puoskarien luo, kun lääkärit eivät
ole voineet parantaa hänen vaikeaa tautiaan. Minä koetan tappaa
vihamieheni hypnotismilla -- jos siinä entistä selvemmin tulen
huomaamaan oman kehnouteni, niin sitä pahempi minulle. Lisään vielä,
että jota yksinäisemmäksi jään, sitä enemmän ajattelen vihatun miehen
syrjäyttämistä ja käytän hyväkseni kaikkia mahdollisia keinoja.
Pitkän aikaa haudoin mielessäni, että tapan hänet kaksintaistelussa.
Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Anielka ei voisi mennä naimisiin
miehensä murhaajan kanssa -- rupesin siis miettimään muita keinoja,
kuten todellisen pahantekijän sopii. Ja, kumma kyllä, keksin joukon
juonia, joita ei yksikään inhimillinen oikeus voisi paljastaa.
Hullutusta! Mahdottomuutta! Pelkkää teoriaa! Kromicki saattaa kun
saattaakin elää turvallisesti, sillä moisista ajatuksista ei minussa
milloinkaan kehity tekoja. En tapa häntä, vaikka tietäisinkin, ettei
minua siitä vedetä edesvastuuseen enempää kuin kärpäsen tappamisesta.
En tappaisi häntä, vaikka kahden asuisimme autiolla saarella --
ja kuitenkin: jos ihmisen pääkoppa kuorittaisiin kuten omena ja
salatut ajatukset tuotaisiin päivän valoon, niin tulisi ilmi, että
rikollisuuden mato jäytää aivojani. Lisäksi minä vielä selvästi
tunnen, että korkea siveellinen käsky: älä tapa! ei lainkaan ole
ehkäisemässä minua surmaamasta Kromickia. Sen käskyn minä jo olen
tukahuttanut itsessäni. Mutta minä en satuttaisi häneen kättäni
siitä syystä, että minuun ehkä on jäänyt jotakin ritarillisuuden
perintöä, etteivät herkistyneet hermoni suostuisi raakaan tekoon,
että minä olen kehittynyt liian etäälle ihmisen alkuperäisestä
viileyden tilasta: sanalla sanoen sentähden, että se olisi minulle
fyysillisesti mahdotonta. Mutta moraalisesti minä otan hänet hengiltä
joka päivä -- ja sitä tehdessä mietin, eikö minun kerran mahtane
olla tekeminen tiliä menettelystäni jonkin inhimillisiä laitoksia
korkeamman tuomioistuimen edessä, ikäänkuin olisin hänet surmannut.
Tosin tavattaisiin varmaan, jos ihmisen, pääkallo voitaisiin avata,
kelvollisimmankin ihmisen aivoissa ajatuksia, jotka nostaisivat
hiuksemme pystyyn. Muistan että minulle, kun olin pikkupoika, tuli
suuren uskonnollisuuden aikoja, jolloin rukoilin aamusta iltaan
koko sielustani ja mielestäni, ja hartaimpinakin hetkinäni saattoi
mieleeni lentää syntisiä ajatuksia, aivan kuin tuuli olisi ne tuonut
tai paha henki kuiskannut korvaani. Samoin olen tullut tehneeksi
syntiä ihmisiä vastaan, joita eniten rakastan ja joiden tähden
empimättä olisin voinut antaa elämäni. Muistan, että se silloin
tuotti minulle jokapäiväistä surua ja että rehellisesti kärsin. Mutta
ne sikseen. Palatakseni rikollisiin tai synnillisiin ajatuksiini,
arvelen, että niitä ei lueta meille viaksi, koska ne tulevat synnin
tietoisuudesta ulkopuolellamme eivätkä siitä synnistä, joka jo on
mennyt moraaliseen olemukseemme. Juuri tämän niiden ulkopuolisuuden
takia ihmisestä tuntuukin siltä, kuin paholainen kuiskaisi ne hänen
korvaansa.
Ihminen kuulee ne ja työntää ne luotaan, koska hän ei tahdo pahaa --
ja tämä luetaan hänelle ehkä vain ansioksi. Mutta toista on minun.
Ajatus Kromickin surmaamisesta ei tule ulkopuoleltani, vaan elää ja
kehittyy minussa. Moraalisesti minä jo olen täyttänyt aikomukseni,
vaikka en saa enkä ole saanut häntä surmatuksi, mikä, kuten sanoin,
ainoastaan riippuu hermoistani. Minun paholaiseni tehtävä supistuu
siihen, että hän tekee minusta pilkkaa, kuiskaten korvaani, ettei
teko olisi ensinkään suurempi rikos -- se kysyisi ainoastaan tarmoa.
Tällaisille harhateille olen joutunut. En ikinä olisi uskonut
eksyväni niin kauvas, katselen oman olentoni syvyyteen ihmeissäni.
En tiedä, lunastaako piinani minua lankeemuksestani edes osaksi,
tiedän ainoastaan, että sen, jonka elämä ei mahdu Anielkan ja hänen
kaltaistensa olentojen yksinkertaiseen lakikirjaan, jonka sielu
kuohuu yli maljan laitojen -- sen täytyy muuttua tomuksi ja tuhkaksi
ja vaipua lokaan.
Heinäkuun 9 p:nä.
Tänään osoitti Kromicki minulle lukuhuoneessa erästä englantilaista,
joka oli erinomaisen kauniin naisen seurassa, ja kertoi heidän
tarinansa. Kaunotar on alkuaan rumaanialainen ja ollut naimisissa
köyhtyneen valakialaisen pajarin kanssa, jolta englantilainen
suorastaan osti hänet Ostendessä. Olenhan minä kuullut tuollaisia
juttuja senkin seitsemät kerrat elämässä. Kromicki mainitsi
summankin, jolla kaunotar oli ostettu. Kertomus teki minuun kumman
vaikutuksen. "Keino sekin!" ajattelin. Tosin häpeällinen sekä
ostajalle että myyjälle, mutta yksinkertainen. Naisen tietysti ei
tarvitse saada tietää ehtoja, ja nämä ehdothan voidaan pukea niin
siistiin muotoon kuin suinkin. Vaistomaisesti rupesin sovittamaan
ajatuksiani meidän suhteeseemme. No niin! Jutulla oli kaksi puolta.
Anielkaan nähden oli se iljettävä häväistys, Kromickiin nähden
se tuntui sekä mahdolliselta että minun vihani ja ylenkatseeni
mukaiselta. Sillä jos hän todella suostuisi sellaiseen kauppaan,
niin sittepä hänen koko alhaisuutensa vasta tulisi päivänvaloon,
sittepä hän vasta näyttäisi mikä mies hän on ja miten mahdotonta
oli antaa Anielka hänelle. Sittepä yhdellä iskulla pyhitettäisiin
kaikki ponnistukseni hänen vaimonsa vapauttamiseksi hänestä. Mutta
suostuisiko hän? Sanoin itselleni: "Vihaat häntä, sentähden uskot
hänestä kaikkea pahaa." Mutta vaikka toiselta puolen koetan olla
puolueeton, on minun mahdoton unohtaa, että tuo mies myi Gluchowin,
että hän houkutteli siihen valtuuden Anielkalta, että hän sitte petti
sekä Anielkan että Celina rouvan ja että loppujen lopuksi rahanhimo
nähtävästi oli pääpiirteenä hänessä. En yksin minä ole huomannut
häntä mieheksi, joka potee suorastaan kullan kuumetta. Saman ovat
nähneet Sniatynski, täti ja Celina rouva. Sentapainen siveellinen
sairaus johtaa aina pakostakin vastaavaan lankeemukseen. Ymmärrän
muuten, että kaikki luultavasti tulee riippumaan hänen asioittensa
tilasta. Kummoinen se on -- sitä ei kukaan oikeastaan tiedä. Täti ei
pidä sitä edullisena. Minä puolestani luulen, että hän on kylvänyt
kaikki mitä omisti johonkin peltoon, josta pitäisi kasvaa rehevää
viljaa. Kasvaako pelto? Varmaan ei hän itsekään tiedä sitä, ja siitä
hänen alituinen levottomuutensa ja lukemattomat kirjeet nuorelle
Chwastowskille, joka toimii hänen apulaisenaan. Tässä johtuu äkkiä
mieleeni, että samaiselta nuorelta Chwastowskilta varmaan saisi
tietää millä kannalla hänen asiansa ovat. Kirjoittaminen veisi
pitemmän aikaa. Ehkäpä lähden päiväksi Wieniin tapaamaan tohtori
Chwastowskia, joka siellä tekee työtä jossakin klinikassa, ja saan
häneltä joitakin tietoja. Täytyyhän veljesten olla kirjevaihdossa.
Sillaikaa tutkistelen Kromickia, mutta suurimmalla varovaisuudella,
jotten herättäisi hänen valppauttaan ja epäluuloaan. Heti
huomispäivänä kysyn mitä hän arvelee rumaanialaisesta pajarista,
joka myi vaimonsa englantilaiselle. Luultavasti ei hän tahdo vastata
suoraan, mutta minäpä koetan johtaa häntä siihen, mikäli mahdollista,
ja arvaan loput. Kaikki nämä ajatukset ja tuumat ovat tehneet, että
minä jonkun verran olen virkistynyt. Ei ole mitään pahempaa kuin
toimettomuus, ja kaikki mikä johtaa siitä pois, on tervetullutta.
Sanon vieläkin itselleni: "Ainakin sinä huomenna ja ylihuomenna saat
ponnistella ja koettaa tehdä jotakin rakkautesi hyväksi." Ja se
antaa minulle voimaa. Täydellinen toimettomuus johtaa jonkinlaiseen
tekojen kiihkoon. Järkeni, ajatukseni joutuvat hajoamistilaan. Olen
kunniasanallani luvannut Anielkalle, etten satuta kättäni itseeni
-- sitäkään ulospääsyä ei siis enään ole. Mutta tätäkään elämää ei
voi jatkua. Jos tie, jolle aion astua, on häpeällinen, niin se joka
tapauksessa on Kromickille häpeällisempi kuin minulle. Minun täytyy
eroittaa heidät, jollen itsenikään takia, niin Anielkan tähden.
Minulla on varmaan kuumetta. Kylvyt tekevät täällä hyvää kaikille,
paitsi minulle.
Heinäkuun 10 p:nä.
Kuumia päiviä näkyy voivan olla täällä Gasteinissakin. Mikä helle
nyt onkaan! Anielka käy valkoisissa flanellivaatteissa, jommoisia
englantilaiset naiset käyttävät "lawn-tennistä" pelatessa. Juomme
aamukahvit ulkona. Hän saapuu kylvystä raikkaana ja häikäisevänä kuin
lumi auringonlaskussa. Hänen sorja ruumiinsa eroittautuu tavallista
selvemmin pehmeiden vaatteiden alta. Aamuisessa valossa näen selvästi
jokaisen karvan hänen kulmillaan, silmäripset ja untuvat hienoilla
poskilla. Hänen hiuksensa tuntuvat kosteilta, ja valaistus tekee
ne tavallista vaaleammiksi. Silmäterät ovat miltei läpikuultavat.
Miten hän on nuori ja ihanainen! Hänessä sykkii elämäni, häneen on
kiteytynyt kaikki mitä omakseni pyydän. En lähde täältä, en voi.
Katselen häntä ja olen pyörryksissä sekä ihastuksesta että tuskasta,
sillä tuossa hänen vieressään istuu -- hänen miehensä. Tätä ei
voi jatkua -- älköön hän olko kenenkään, kunhan hän vain ei ole
hänen! Anielka kyllä aavistaa mitkä tuskat repivät hermojani, mutta
hän ei tunne niitä kokonaan. Hän ei rakasta miestään -- mutta hän
pitää heidän yhdyselämäänsä oikeana. Minä kiristän hampaitani, kun
sitä vain ajattelenkin, sillä minun mielestäni hän on alentunut
jo tunnustaessaan tuon laillisuuden. Siihen ei ole lupaa, ei
hänelläkään! Kuolkoon hän mieluummin. Silloin hän on kun onkin omani,
sillä laillinen mies toki jää tänne -- mutta minä en! Jo senkin
tähden olen laillisempi kuin hän. Ajoittain joudun kumman mielialan
valtaan. Kun oikein olen väsynyt ja kiusaantunut ja ajatukseni
lakkaamatta on kulkenut samaan suuntaan, näen joskus kaukaisen maan,
jota ei nähdä normaalitilassa, ja silloin tulee minulle hetkeksi
varmuus, että Anielka kuuluu minulle, että hän jollakin lailla
on minun tai tulee omakseni. Kun herään tästä tilasta, muistan
ihmeekseni, että Kromicki on olemassa. Ehkäpä noina hetkinä astun yli
rajan, jonka poikki elämässä tavallisesti ei astuta, ehkäpä minulle
näyssä osoitetaan asiat täydellisinä, asiat sellaisina, jommoiset
ne ovat ihanteissamme ja jommoisina niiden tulisi kajastaa sielumme
silmään. Minkätähden eivät ihanteittemme maa ja todellisuuden
maailma sopeudu keskenään ja kuinka voi olla mahdollista, ettei
niiden välillä ole harmoniaa -- sitä en tiedä. Vaivaan usein päätäni
ja koetan selvitellä näitä asioita, mutta en sittenkään käsitä
epäsoinnun tarkoitusta. Tunnen ainoastaan, että juuri _se_ on kaiken
epätäydellisyyden ja pahan alku. Tämä tunne panee voiman minussa
liikkeelle -- sillä siinä tapauksessa olisi Anielkan ja Kromickin
yhteenkuuluvaisuus juuri pahan ilmaus.
Heinäkuun 11 p:nä.
Uusia pettymyksiä. Taasen on suunnitelmani suistunut. Vielä on
sentään toivon kipinä, vielä ehkei kaikki ole hukassa. Olen tänään
puhunut Kromickin kanssa pajarista, joka myi vaimonsa, ja keksin
tarkoitusta varten kokonaisen tarinan houkutellakseni Kromickia
suoruuteen.
Tapasimme englantilaisen ostettuine vaimoineen suihkulähteellä. Otin
heti puheeksi naisen erinomaisen kauneuden ja virkoin vihdoin:
-- Tohtori täällä kertoi minulle miten myynti ja kauppa tapahtui.
Sinä tuomitset pajaria liian ankarasti.
-- Hän huvittaa minua ennen kaikkea, vastasi Kromicki.
-- Jutussa on lieventäviä asianhaaroja. Mies ei ollut ainoastaan
pajari, vaan omisti samalla suuren nahkuriliikkeen, jota hän hoiti
lainarahoilla. Äkkiä kielsivät naapurivallat ruton takia nahkojen
viennin Rumaaniasta. Mies tiesi, että jollei hän pysy pystyssä
kiellon aikaa, niin hän menee nurin ja syöksee lisäksi perikatoon
kymmeniä perheitä, joiden luottoa hän on käyttänyt hyväkseen. Katso,
ystäväni, kauppias on kauppias. Mahdollisesti hänen oikeuskäsitteensä
on toinen kuin muiden ihmisten, mutta kun kerran on omistanut sen
itselleen, niin...
-- Sopii myydä yksin vaimonsakin? sanoi Kromicki. -- Ei ikinä. Ei ole
lupa toisten velvollisuuksien takia polkea toisia, kukaties vieläkin
pyhempiä...
Kromicki ei olisi voinut hermostuttaa ja hämmästyttää minua enemmän
kuin käyttäytymällä kunnon miehen tavoin. Mutta minä en päästänyt
toivoa käsistäni. Tiedän, että turhanaikaisimmatkin ihmiset aina
pitävät varastossaan korealta kalskahtavia lauseita. Jatkoin siis:
-- Et ota lukuun, että pajari olisi vienyt tuon naisenkin
kanssaan perikatoon. Tunnusta pois, että huonosti on käsittänyt
velvollisuutensa läheisimpiään kohtaan se, joka voi ottaa heiltä
viimeisen leipäpalasen.
-- Tiedätkös, en ikinä uskonut sinua noin hiton kylmäksi ja
laskevaksi.
Minä mietin itsekseni: et ymmärrä, tyhmyri, etteivät ne ole minun
ajatuksiani. Sinun pitää omistaa ne itsellesi!
Ääneen lausuin:
-- Koetan vain asettua liikemiehen kannalle. Sinä et huomaa sitäkään
asiaa, että nainen mahdollisesti ei rakastanut häntä, vaan nykyistä
miestään, joka ehkä tiesi sen.
-- Siinä tapauksessa olivat herra ja rouva yhdenarvoiset.
-- Se on toinen asia. Syvemmältä katsoen nainen kuitenkaan ehkei
ollut niin mitätön kuin luulemme, koska hän oli pysynyt uskollisena
miehelleen, vaikka rakasti englantilaista. Mahdollista, että pajari
oli heittiö, mutta sano nyt mitä tällaisessa tapauksessa kauppiaan on
tekeminen, kun tullaan ja sanotaan hänelle: "Te olette kaksinkerroin
mennyt mies, sillä teillä on velkoja, joita ette voi maksaa, ja
vaimo, joka ei rakasta teitä. Mutta erotkaa tuosta naisesta ja minä
takaan ensinnäkin hänelle huolettoman toimeentulon ja teen hänet niin
onnelliseksi kuin suinkin ja toiseksi maksan velkanne." Sanotaan:
häpeällinen kauppa! -- Mutta onko se itse asiassa niin häpeällinen
kauppa? Muista, että kauppias, suostuessaan tähän myyntiin, yhdellä
iskulla pelastaa onnettomuudesta naisen ja voi todella kysyä eikö
hän ole oikein ymmärtänyt velvollisuuttaan lähimpiään kohtaan, ja
kurjuudesta kaikki, jotka ovat luottaneet häneen.
Kromicki mietti hetken. Sitte hän päästi monokkelinsa putoamaan ja
virkkoi:
-- Hyvä ystävä, minä rohkenen uskoa, että liikeasioista tiedän
enemmän kuin sinä, mutta väittelyyn en lähde kanssasi, sillä siinä
joudun alakynteen. Jollet olisi isältäsi perinyt miljoonia, vaan
ruvennut asianajajaksi, niin joka tapauksessa olisit koonnut niitä...
En tiedä mitä minun pitää ajatella mokomasta rumaanialaisesta
veijarista, senjälkeen kun olen kuullut miten sinä selität asian.
Tiedän vain, että vaimo myytiin, ja se haiskahtaa roistomaiselta,
sano mitä tahdot. Vielä lisään, koska itse olen kauppias: vararikosta
on aina ulospääsy. Joko kokoat toisen kerran omaisuuden ja maksat
vanhat velat tai ammut kuulan otsaasi. Verellä maksetaan niinikään.
Silloin vapautat myöskin vaimosi, jos olet naimisissa, ja avaat
hänelle tien uusiin kohtaloihin.
Minut valtasi sellainen sisällinen raivo, että olisin antanut mitä
hyvänsä, kunhan vain olisin saanut huutaa hänen korvaansa: "Sinä
olet kun oletkin jo tehnyt vararikon, ainakin siinä suhteessa,
ettei vaimosi rakasta sinua! Näetkö putouksen tuossa? Syöksy sinne
suinpäin, vapauta hänet niinmuodoin ja anna hänen alkaa uutta elämää,
jossa hän tulee olemaan sata kertaa onnellisempi!"
Mutta minä vaikenin ja todensin katkeralla mielellä, että Kromicki
tosin on matalasieluinen mies, joka saattaa esimerkiksi myydä
Gluchowin ja pettää vaimonsa luottamuksen, mutta ei sellainen konna,
jommoiseksi olen luullut häntä. Suunnitelmat, joihin hetkeksi
olin keskittänyt koko sieluni, menivät nurin. Seisoin taasen
avuttomana tuijottaen tyhjyyteen, häilyin taasen ikäänkuin ilmassa.
En kuitenkaan tahtonut päästää käsistäni viimeistä lankaa, sillä
ymmärsin, että voin elää ainoastaan sillä ehdolla, että vielä koetan
toimia. Muussa tapauksessa varmaan menetän järkeni. "Valmistanpa joka
tapauksessa maaperää tulevaisuutta varten", ajattelin. "Herätänpä
Kromickissa ajatuksen, että hänen on erottava Anielkasta." En, kuten
sanoin, ensinkään tietänyt, millä kannalla hänen taloudelliset
asiansa olivat. Mutta arvellen, että keinottelija aina saattaa
voittaa yhtä hyvin kuin menettää, sanoin:
-- Enhän tiedä missä määrin äskeinen lausuntosi vastaa kauppiaan
oikeuskäsitteitä, mutta mielihyvällä tunnustan, että se on lähtenyt
kunnon miehen suusta. Jos ymmärsin oikein, olet sitä mieltä, että
miehellä, joka seisoo perikadon partaalla, ei ole oikeutta vetää
vaimoaan mukaansa kurjuuden kuiluun?
-- Minä sanoin vain, että vaimon kauppaaminen aina on roistomaista.
Vaimon täytyy kun täytyykin jakaa miehen kohtalo. Paljon kiitoksia
vaimosta, joka suostuu avioliiton purkamiseen ainoastaan siitä
syystä, että mies menettää omaisuutensa.
-- Jollei hän suostuisikaan, niin mies voi saada aikaan eron vastoin
hänen tahtoaan. Kummankin täytyy tässä tapauksessa täyttää oma
velvollisuutensa. Jos vaimo näkee, että hän eron kautta voi pelastaa
miehensä, niin hänen velvollisuudentuntonsa, jos hän ymmärtää sen
oikein, täytyy käskeä häntä eroamaan miehestään.
-- Näistä asioista on ilkeää puhuakin.
-- Kuinka niin? Joko sinun käy rumaanialaista sääli?
-- Ei, herra nähköön, minun silmissäni hän aina tulee olemaan roisto.
-- Kun et sinä voi katsella asiaa objektiivisesti. Mutta eipä kumma:
se, jolta kaikki luistaa kuin voideltuna, ei milloinkaan voi asettua
vararikkoisen miehen mielentilaan. Siihen vaadittaisiin filosoofia --
mutta filosofia ja miljoonanteko kulkevat harvoin käsi kädessä.
En tahtonut jatkaa keskustelua pitemmältä, sillä kurja pelini
inhoitti minua sanomattomasti. Minusta tuntui kuitenkin siltä kuin
olisin heittänyt maahan jonkin siemenen -- tosin ehkä liian heikon
ja kasvamiseen kykenemättömän, mutta joka tapauksessa olin taasen
saanut kiinni langanpäästä. Muuan asia minua rohkaisi. Sinä hetkenä,
jolloin sanoin, että vararikkoon joutuneen miehen on velvollisuus
päästää vaimonsa vapaaksi, olin Kromickin kasvoilla huomaavinani
levottomuutta ja teennäisyyttä. Huomasin niinikään, että hän hengitti
helpommin, kun siirryin puhumaan hänen miljoonistaan. Jos nyt heti
tekisin johtopäätöksen, että hän on perikadon partaalla, hätiköisin
ehdottomasti. Mutta mahdollisesti voisin edellyttää, etteivät hänen
liikeasiansa ole aivan varmalla kannalla. Mahdollisesti ne voivat
kääntyä niin tai näin päin.
Minun täytyy päästä siitä varmuuteen. Minussa on aivan selvästi kaksi
ihmistä. Toinen sanoo hengessä Kromickille: "Jos sinä vain hiukankin
horjahdat, niin minä autan sinua kaatumaan -- ja vaikka koko
omaisuuteni menisi, niin olisin valmis syöksemään sinut nurin yhdellä
iskulla. Silloin olisi edessäni mennyt mies, ja etköhän sinä silloin
keksisi käsitteillesi hienompia nimityksiä kuin roistomaisuus."
Samalla olin täysin selvillä siitä, etteivät nämä ajatukset ole
omiani. Ne ovat joitakin vieraita ajatuksia, jotka olen saanut
kirjoista tai muilta ihmisiltä, ne eivät ikinä olisi saaneet minussa
sijaa, jollei asemani olisi näin epätoivoinen, koska ne ovat
minulle sekä inhoittavat että luonnonvastaiset. Rahat eivät ikinä
ole näytelleet elämässäni osaa, eivät välikappaleina enempää kuin
päämääränäkään. Minä en ole pystynyt sellaisten aseiden käyttämiseen.
Olen tuntenut, että minun ja Anielkan suhde alentuisi, jos sellaiset
idut saisivat siinä juurtua. Äskeiset ajatukseni herättivät minussa
niin sanomatonta siveellistä inhoa, että itsekseni puhelin: "Etkö
sinä enään karta edes tällaista lankeemusta? Pitääkö sinun tyhjentää
sekin malja? Katso miten sinä päivä päivältä alenet. Ennen ei
tällaisia ajatuksia olisi johtunut mieleesikään, ajatuksia, jotka
kaiken järjen nimessä eivät voi viedä mihinkään tuloksiin, vaan jotka
hävittävät sinulta viimeisenkin itsekunnioituksen."
Ennen, kun joskus satuin kuulemaan tädin puhuvan Kromickin
raha-asioista ja tuovan esiin epäilyksiään, oli minusta todella
tuntunut ilkeältä. Sen tapauksen varalta, että hän joskus
pyytäisi apuani tai kehoittaisi minua ottamaan osaa yrityksiinsä,
olin ajatellut vastauksenkin valmiiksi. Olin päättänyt, että
kieltäydyn sekä auttamasta häntä että ryhtymästä osalliseksi hänen
liikeyrityksiinsä -- siinä määrässä oli minulle vastenmielistä, että
raha sekoitettaisiin minun ja Anielkan väleihin. Muistan, että tämä
piirre luonteessani aina on tuntunut minusta hienolta, ja minä olen
iloinnut siitä siksi, että olen pitänyt sitä todistuksena tunteeni
aateluudesta. Nyt kurotan käteni tuota asetta kohti ikäänkuin olisin
pankkiiri, joka koko ikänsä on käynyt sotaa rahalla. Niin pitkälle on
päästy.
Tiedän varmasti, että ajatukseni ja tekoni ovat huonommat itseäni, ja
monasti mietin miten se on selitettävissä. Nähtävästi kaikki johtuu
siitä, etten pääse pois salapoluilta. Minä rakastan jaloa naista, ja
rakkauteni on suuri ja ylhäinen, ja kuitenkin syntyy tästä liitosta
alituista erehdystä ja ristiriitaa, joka turmelee luonteeni, jopa
hävittää hermoistanikin aateluuden. Ennen muinoin, kun lankeemuksen
hetkinä viskasin siveellisyyden nurkkaan, jäi minulle kuitenkin
aina jotakin... jokin esteettinen tunne, jonka avulla pidin kurissa
itse pahankin. Nyt ei minulla ole sitäkään, tai oikeammin sanoen on
tämä tunne käynyt minussa voimattomaksi. Olisipa minusta samalla
mennyt kyky tajuta tahraisuutta! Mutta ei! Se elää minussa entisellä
voimallaan, sillä eroituksella ainoastaan, ettei se enään pidätä
minua pahasta, vaan ainoastaan lisää piinaani. Paitsi rakkauttani
Anielkaan ei minussa tosin ole sijaa millekään muulle, mutta eihän
tajunta tarvitse mitään erityistä sijaa. Se voi asustaa rakkaudessa,
vihassa ja tuskassa, kuten syöpä sairaassa ruumiissa.
Joka ei ole ollut minun asemassani, se ei aavista mitä tämä on.
Tosin minä kyllä olen tietänyt, että rakkauden selkkauksissa
syntyy kaikkinaisia kärsimyksiä, mutta en ole arvioinut niitä
kyllin suuriksi. En ole uskonut niiden esiintyvän näin paljaina
ja näin sietämättöminä. Vasta nyt minä käsitän eron "tietää" ja
"uskoa" sanojen välillä. Nyt minä ymmärrän minkätähden ranskalainen
ajattelija sanoo: "Me tiedämme, että meidän täytyy kuolla, mutta me
emme usko sitä."
Heinäkuun 12 p:nä.
Valtimoni takovat ja päässäni humisee, sillä tänään sattui tapaus,
jota muistellessani jokainen hermoni lyö kuin kuumeessa.
Kaunista päivää oli seurannut vieläkin kauniimpi kuutamoinen ilta.
Päätimme tehdä retken Hofgasteiniin, Celina rouva yksin halusi jäädä
kotiin. Täti, minä ja Kromicki astuimme yhdessä huvilapuutarhan
portille, ja sieltä meni Kromicki hakemaan vaunuja Straubingerille,
mutta me jäimme tädin kanssa odottamaan Anielkaa, joka vielä viipyi.
Kun ei häntä hyvään aikaan näkynyt, juoksin häntä hakemaan ja tapasin
hänet kiertoportaissa, jotka johtavat huvilan yläkerrasta suoraan
puutarhaan.