vallitsee leppymätön viha, ja hän on selittänyt sen arvoisellaan
tavalla. Hän luulee minun vihaavan vaimoansa siitä syystä, että
tämä on ottanut hänet ja hyljännyt minut. Hän luulee vihani
syynä olevan loukatun itserakkauden eikä mitään muuta. Pitää
olla... aviomies, voidakseen elää tällaisessa erehdyksessä. Ja
katsellessaan asioita tältä kannalta koettaa hän hyvittää Anielkaa
kohtelemalla häntä entistä suuremmalla hellyydellä, ja minä saan
osakseni jalomielisen voittajan hyvänsuopaa ystävällisyyttä.
Yksin itserakkaus saattaa hölmistyttää ihmiset siihen määrään.
Lystillinen mies! Joka päivä hän menee Straubingerin hotelliin ja
katselee Wandelbahnilla astelevia pareja, tehden näkemistään mitä
katalimpia johtopäätöksiä. Hän töllistelee suu auki eteensä, niin
että kaikki hänen madonsyömät hampaansa näkyvät, ja nauraa miehiä,
joiden vaimoja luulee uskottomiksi. Jokainen uusi tämänlaatuinen
paljastus saattaa hänet niin erinomaiselle tuulelle, että hän
kymmenen kertaa tunnissa pudottaa monokkelin silmästään, samassa
taas nipistääkseen sen paikoilleen. Ja sama mies, joka ainoastaan
huvittelee aviollisen uskottomuuden kustannuksella, pitäisi sitä
suurimpana ja traagillisimpana rikoksena, jos se koskisi häntä
itseään. Kun on kysymys muista, katselee hän asiaa farssina -- jos se
sattuisi hänen omalle kohdalleen, huutaisi hän taivaan kostoa. Millä
perustuksella, sinä hölmö? Kuka sinä olet olevinasi? Mene peilin
ääreen ja tarkasta naamaasi; katso mongolilaisia silmiäsi, hiuksiasi,
jotka ovat kuin mustaa rääsyä, monokkeliasi ja pitkiä torahampaitasi.
Tarkasta hiukan omaa itseäsi ja huomaa mielesi alhaisuus, luonteesi
koko kataluus -- ja sano sitte, tuleeko sellaisen naisen kuin Anielka
pysyä sinulle uskollisena tunninkaan vertaa? Kuinka sinä uskalsitkaan
lähestyä häntä, sinä nousukas sekä ruumiisi että sielusi puolesta?
Eikö ole aivan luonnonvastaista, että sinä olet hänen miehensä?
Danten Beatrice olisi tehnyt paremmat kaupat, jos olisi mennyt
vihoviimeiselle Firenzen jätkälle!...
Minun piti keskeyttää kirjoittaminen, sillä minussa alkoi taas
kiehua, ja tasapainoni oli taas menemäisillään menojaan. Ja minä
olin kuitenkin jo niin turtunut. Ei, rauhoittukoon Kromicki vain:
itse asiassa en pidä itseäni häntä parempana. Vaikka katsoisinkin
itseni valetuksi jalommasta aineesta kuin hän, niin ei siitä ole
paljon taikaa, koska minun tekoni ovat huonommat hänen tekojaan.
Hänen ei tarvitse teeskennellä minun edessäni -- minun täytyy
teeskennellä hänen edessään, salata aikeitani, ottaa lukuun hänen
persoonansa, mukautua olosuhteihin, valehdella ja pettää. Voiko
ajatella mitään katalampaa kuin että minä parjaan häntä tässä
päiväkirjassa, sensijaan että ottaisin häntä kurkusta? Sellaisen
tyydytyksen voi orjakin suoda itselleen herraansa nähden. Kromicki
varmaan ei ikinä ole omissa silmissään näyttänyt niin kurjalta kuin
minä, tehdessäni tuhansia pikku tepposia ja ryhtyessäni kaikkinaisiin
viheliäisiin ponnistuksiin, jotta esimerkiksi hän asettuisi asumaan
samaan huvilaan kuin minä, erilleen Anielkasta. Ponnistukseni
eivät lopultakaan johtaneet toivottuihin tuloksiin. "Haluan asua
vaimoni kanssa", sanoi hän peittelemättä ja pani tällä ainoalla
yksinkertaisella lauseella nurin kaikki suunnitelmani. Ja hän asuu
"vaimonsa" kanssa. Sietämätöntä on lisäksi, että Anielka ymmärtää
jokaisen toimenpiteeni. Jokaisen sanani ja aikomukseni tarkoitus
on hänelle selvä. Hän mahtaa usein hävetä puolestani. Kaikki tämä
yhteensä on minulle jokapäiväistä leipää. Mahdoton minun kuitenkin on
kauvan kestää sitä, sillä en vielä ole päässyt asemani herraksi tai
toisin sanoen: en vielä ole niin huono kuin asemani vaatisi.
Kesäkuun 30 p:nä.
Satuin tänään verannalla kuulemaan lopun äänekkäästä keskustelusta
Kromickin ja Anielkan välillä.
-- Minä, sanoi Kromicki, -- puhun kyllä hänelle, mutta sinun täytyy
kertoa tädille millä kannalla asiat ovat.
-- Sitä en ikinä tee! vastasi Anielka.
-- Mutta minä pyytämällä pyydän! sanoi Kromicki, korostaen joka sanaa.
Astuin huoneeseen, koska en tahtonut joutua heidän keskustelunsa
salaiseksi kuulijaksi. Näin Anielkan kasvoilla syvän mielipahan,
jota hän, minut huomatessaan koetti peittää. Kromicki oli kalpeana
suuttumuksesta, mutta hän ojensi minulle hymyillen kätensä.
Ensi hetkessä pelästyin, että Anielka ehkä olisi tunnustanut
hänelle kaikki tyynni. En pelännyt Kromickia, vaan sitä, että
hän mahdollisesti veisi pois Anielkan ja vapauttaisi minut
piinastani, nöyryytyksestäni ja tuskastani. Yksin niistähän minä
elän, kuolisinhan muuten nälkään. Mieluummin mitä tahansa kuin
joutua pois Anielkan läheisyydestä! Hyvän aikaa vaivasin päätäni
kysymyksellä: mistähän he mahtoivatkaan puhua? Luultavasti
Anielka kertoi hänelle jotakin -- mutta olisihan Kromickin siinä
tapauksessa täytynyt kohdella minua toisin. Hän oli päinvastoin
entistä kohteliaampi. Jollen vihaisi häntä, ei minulla itse asiassa
olisi mitään syytä moittia häntä. Hän on minulle kohtelias,
ystävällinen, sydämellinenkin. Hän ei mitenkään tahdo loukata minua
-- luulisi joskus hänen edessään olevan hermostuneen naisen, niin
huomaavaisesti hän kohtelee minua. Hän koettaa kaikin keinoin voittaa
luottamukseni. Hän ei suutu, vaikka silloin tällöin vastaan hänelle
äreästi tai ivallisesti, tai kun liiankin selvästi paljastan hänen
sivistymättömyytensä ja karkeahermoisuutensa. En jätä käyttämättä
yhtään tilaisuutta, jolloin Anielkan nähden voin osoittaa, miten
arkipäiväinen hän on sekä järjellään että sydämeltään. Mutta hän on
kärsivällinen. Ehkäpä kuitenkin ainoastaan minua kohtaan. Tänään
näin ensi kerran hänen suuttuvan Anielkaan. Hänen ihonvärinsä
kävi vihreähtäväksi, kuten usein ihmisillä, joiden suuttumuksen
luonne on kylmä, nimittäin hyvin häikäilemätön. Luultavasti Anielka
pelkää häntä, mutta hän pelkää nykyään kaikkia -- minuakin. Monasti
minun on vaikea käsittää mistä tuo nainen, joka on lempeä kuin
kyyhky, äkkiä voi ottaa niin tavattoman tarmon. Minä erehdyin,
kun aikoinani luulin, että hän on itse lauhkeus ja myöntyväisyys
ja mahdollinen minun ottaa haltuuni, vastaan panematta. Mikä
erehdys! Hänen vastustusvoimansa on silmissäni sitä suurempi, jota
odottamattomampana se tulee. En tiedä mistä heillä oli puhe Kromickin
kanssa, mutta olen varma, että kun Anielka on vastannut, ettei hän
tee mitä häntä pyydettiin tekemään, niin hän ei sitä tee, vaikka
siihen paikkaan menehtyisi. Jos hän olisi omani, rakastaisin häntä
kuten koira herratartaan. Kantaisin häntä käsilläni, puhaltaisin pois
tomun hänen jalkojensa alta, rakastaisin häntä mielettömästi.
Heinäkuun 1 p:nä.
Mustasukkaisuuteni olisi kurja, jollen tuntisi sitä kipua, mitä
uskovainen mahtaa tuntea, kun hänen jumaluuttaan häväistään. Olisin
valmis luopumaan hänen kätensä kosketuksestakin, jos voisin asettaa
hänet jollekin luoksepääsemättömälle vuorelle, jota ei kenenkään
olisi lupa lähestyä.
Heinäkuun 2 p:nä.
Erehdyin, kun luulin turtuneeni tunteettomaksi. Pidin hetkellistä
hermojen tilaa pysyväisenä sieluntilana. Huomasin ehkä kuitenkin jo
silloin, ettei se tule olemaan kestävää laatua.
Heinäkuun 3 p:nä.
Heidän välillään on varmasti tapahtunut jotakin. He koettavat
kumpikin salata molemminpuolista suuttumustaan, mutta minäpä näen
sen. Muutamaan päivään ei Kromicki ole pidellyt Anielkan käsiä,
kuten hänen ennen oli tapana tehdä, eikä vienyt niitä vuorotellen
huulilleen, ei silittänyt hänen hiuksiaan eikä suudellut häntä
otsalle. Tämä tuotti minulle jo muutaman todellisen ilonhetken,
mutta Anielka itse tärveli ne. Huomasin, että hän koettaa ikäänkuin
lepytellä häntä, saattaa häntä paremmalle tuulelle ja sovittaa
heidän suhdettaan ennalleen. Tämän nähdessäni vimmastuin, ja se tuli
selvästi ilmi käytöksessäni Anielkaa kohtaan. En milloinkaan ole
ollut hänelle enkä liioin itselleni niin armoton.
Heinäkuun 4 p:nä.
Kun tänään palasin Wandelbahnilta, tapasin Anielkan sillalla
putouksen luona. Hän pysähtyi äkkiä ja sanoi jotakin, mutta veden
pauhu nieli hänen sanansa. Se ärsytti minua, kuten nykyään kaikki
ärsyttää minua. Kun yhdessä olimme kulkeneet kappaleen matkaa
sillasta huvilaamme päin, virkoin kärsimättömästi:
-- En kuullut mitä sanoit minulle.
-- Olisin vain kysynyt, vastasi hän mielenliikutuksissaan, --
minkätähden sinä kohtelet minua tällä tavalla? Minkätähden et sinä
ensinkään armahda minua?
Kaikki vereni karkasi sydämeen, kun kuulin nämä sanat.
-- Etkö sinä tiedä, lausuin nopeasti, -- että rakastan sinua
mielettömästi. Kuinka sinä saatatkaan kokonaan heittää pois sellaisen
tunteen! Kuulehan, en enään vaadi sinulta mitään. Sano minulle vain,
että rakastat minua, anna minulle sielusi ja minä kestän kaikki,
kärsin kaikki -- ja annan sinulle vastalahjaksi elämäni ja palvelen
sinua viimeiseen hengenvetooni asti. Anielka, sinä rakastat minua,
sano se!... Eikö totta? Se sana on pelastukseni -- sano se!
Anielka kävi valkeaksi kuin vaahto vesiputouksessa. Jäinen viima
tuntui kiertävän häntä ja jähmetyttävän veren hänen suonissaan.
Vasta hetken perästä hän sai sanan suustaan ja lausui suurimmalla
ponnistuksella.
-- Älä Jumalan tähden puhu minulle tuolla tavalla!
-- Etkö sitte koskaan lausu sitä minulle?
-- En koskaan! vastasi hän.
-- Muista sitte, että sinun syysi on...
Minä katkaisin lauseen. Päähäni välähti, että jos Kromicki vaatisi
häneltä tuota samaa, niin ei hän kieltäisi sitä häneltä -- ja kun
tuota ajattelin, kiehui minussa kiukku ja epätoivo ja kaikki musteni
silmissäni. Olin aivan suunniltani. Tiedän, että paiskasin hänelle
vasten kasvoja niin kauheita, kyynillisiä sanoja, ettei kai mies
milloinkaan ole rohjennut lausua sellaisia turvattomalle naiselle.
En suorastaan voi kirjoittaa niitä tähän. Muistan kuin unessa,
että hän hetken perästä tuijotti minuun hämmästynein, säikähtynein
silmin, tarttui ranteeseeni, pudisti minua olkapäästä ja puhkesi
hätääntyneenä kysymään:
-- Leon, mikä sinua vaivaa? mikä sinua vaivaa?
Se vain, että järkeni oli mennyt sekaisin. Työnsin hänen kätensä
menemään ja suuntasin askeleeni toiselle puolelle. Hetken perästä
palasin, mutta en enään tavannut häntä. Yksi asia oli minulle nyt
selvä: se, että vihdoinkin on aika tehdä tästä loppu. Ajatus tunki
kuin valonsäde pimeyteen, joka ympäröi päätäni. Outo, yksipuolinen
tietoisuus hallitsi minussa. En enään täysin käsittänyt mitä oli
tapahtunut. Olin kokonaan menettänyt tajun, niin hyvin siitä, että
Anielka oli olemassa, kuin siitä, että minä itse elin. Sensijaan
ajattelin kuolemaa, en yksin täydellä tietoisuudella, vaan myöskin
täysin levollisesti. Käsitin esimerkiksi selvästi, että jos
paiskaudun kalliolta putoukseen, niin sitä voidaan pitää tapaturmana,
mutta jos ammun itseni huoneessani, niin tätini kuolee suruun. Vielä
kummallisempaa oli, etten tämän mielentilan vallitessa tuntenut
mitään epäilystä -- oli kuin side järkeni ja tahtoni välillä sekä
kaikki niistä johtuva toiminta jo olisi katkennut. Täysin tietäen,
että on parempi syöksyä alas kalliolta kuin ampua itsensä, läksin
kuitenkin huvilalle hakemaan revolveria. Minkätähden? En tiedä.
Tiedän vain, että pidin hyvin kiirettä ja että juostuani ylös portaat
rupesin etsimään matka-arkun avainta, jonka takana revolveri oli.
Itsemurhan ajatukset pitivät minua kokonaan vallassaan, kun äkkiä
kuulin kiireisiä askelia portaista. Mieleeni välähti, että Anielka on
aavistanut aikomukseni ja kiiruhtaa ehkäisemään sitä. Ovi temmattiin
auki, ja eteeni astui täti, joka hengästyneenä puhkesi puhumaan:
-- Leon, juokse noutamaan lääkäriä! Anielka voi pahoin.
Kun sen kuulin, unohdin kaiken muun. Lähdin juoksemaan paljain päin
ja palasin neljännestunnin perästä Hotel Straubingeristä lääkärin
kanssa. Kun ehdimme paikalle, oli kaikki jo ohi. Tohtori meni
Anielkan luo, minä jäin tädin kanssa verannalle ja rupesin kyselemään
mitä oli tapahtunut.
-- Puoli tuntia sitte, selitti täti, -- tuli Anielka kotiin niin
hehkuvin kasvoin, että me Celinan kanssa heti kysyimme mitä oli
tapahtunut. "Ei mitään, ei mitään!" vastasi hän kärsimättömänä, mutta
me kyllä huomasimme, ettei se ollut totta. Celina rupesi ahdistamaan
häntä kysymyksillään. Silloin Anielka vimmastui -- minkä minä ensi
kerran eläissäni näin tapahtuvan -- ja huusi: "Minkätähden te kaikki
kiusaatte minua!" Sitte hän sai jonkinlaisen hysteerisen kohtauksen.
Pelästyimme kauheasti, ja minä juoksin noutamaan sinua. Jumalan
kiitos, että kaikki on ohi. Sittemmin lapsi raukka vain itki ja
pyyteli meiltä anteeksi kiihtymystään.
Minä vaikenin, sillä sydäntäni kouristi, kun tämän kuulin. Täti
asteli pitkin askelin verannalla, pysähtyi vihdoin minun eteeni ja
virkkoi, kädet vyötäisillä:
-- Tiedätkö, poikaseni, mitä minä luulen? Me emme kukaan oikein pidä
tuosta Kromickista -- Celinakaan ei ole häneen suinkaan ihastunut.
Kumma kyllä, että vaikka hän kuinka pyrkii suosioomme, hän vaan ei
pääse. Syy on meidän. Anielka näkee sen ja kärsii.
-- Luuleeko täti, että hän niin suuresti rakastaa Kromickia?
-- Tietysti... Hän rakastaa tietysti miestään ja onhan hänen vaikea
katsella kuinka me kohtelemme häntä huonosti.
-- Kuka häntä kohtelee huonosti? Minun luuloni on yksinkertaisesti,
ettei Anielka ole hänen vaimonaan onnellinen -- siinä kaikki.
-- Jumala varjelkoon! huudahti täti. -- En suinkaan kiellä, ettei
Anielka olisi voinut päästä parempiinkin naimisiin, mutta mitäpä
vikaa tästäkään miehestä voi löytää? Hän tuntuu olevan Anielkaan
hyvin kiintynyt. Celina tosin ei voi suoda anteeksi, että hän myi
Gluchowin, enkähän minäkään sitä koskaan voi unohtaa, mutta kuulin
omin korvin Anielkan kiivaasti puolustavan häntä.
-- Ehkäpä vastoin vakaumustaan?
-- Vaikkapa. Sitä enemmän se todistaa, että hän rakastaa häntä.
Ikävä, ettei kukaan oikein tiedä millä kannalla hänen liikeasiansa
ovat. Se onkin Celinan ainainen huoli. Mutta eihän onni lopultakaan
riipu rikkaudesta. Ja, kuten jo mainitsin, tulen muistamaan Anielkaa,
jos sinä siihen suostut. Mitä? Suostuthan? Onhan meillä molemmilla
velvollisuuksia häntä kohtaan, rakas Leon, puhumattakaan siitä, että
Anielka on suloinen olento, joka ansaitsee ystävyytemme.
-- Koko sydämestäni, täti kulta. Minullahan ei ole sisaria, Anielkan
ei siis tarvitse kärsiä aineellisten huolten takia niin kauvan kuin
minä elän.
- Minä voin siis kuolla rauhassa, sanoi täti.
Hän hyväili minua hellästi. Mutta lääkäri keskeytti keskustelumme.
Muutamin sanoin rauhoitti hän meidät täydelleen. "Pieni hermokohtaus,
jommoisia usein sattuu tällaisen kylpykauden alussa. Keskeyttää
kylvyt muutamaksi päiväksi, olla paljon raittiissa ilmassa --
ei mitään muuta! Ruumis on terve ja voimakas, ja kaikki käy
erinomaisesti." Panin näiden sanojen johdosta hänen taskunsa niin
täyteen, että hän kulki lakki kourassa huvilan portille asti. Olisin
ollut valmis luovuttamaan vuosia elämästäni, jos olisin voinut päästä
Anielkan luo, suudella hänen jalkojaan ja pyytää häneltä anteeksi
pahaa tekoani. Tein mielessäni lupauksen, että parannan käytöstäni,
että kärsivällisesti siedän Kromickia, etten kiihdy, etten edes
räpäytä silmää. Katumus, syvä, totinen katumus vallitsi sielussani.
Rakastan häntä sanomattomasti.
Juuri ennen päivällistä palasi Kromicki pitkältä kävelyltä
Kaiserwegillä. Koetin heti kohdella häntä sydämellisesti. Hän
piti käytöstäni myötätuntoisuuden ilmauksena ja oli vilpittömästi
kiitollinen. Vietimme Celina rouvan kanssa koko päivän Anielkan
luona. Hän olisi iltapäivällä halunnut nousta ja pukeutua, mutta sitä
ei sallittu. Minäkään en sallinut mieleni kiihtyä. En muista milloin
olisin saanut niin suuren voiton itsestäni. Sanelin hengessäni:
"Sinun tähtesi, rakkaani!" Olen koko päivän ollut hullunkurisen
mielenliikutuksen vallassa. Minun on tehnyt mieli itkeä kuin pieni
lapsi. Tälläkin hetkellä nousevat kyyneleet kurkkuuni. Olen rikkonut,
mutta teenkin nyt katumusta todenperään.
Heinäkuun 5 p:nä.
Eilistä mielenkuohua on seurannut täydellinen rauha, kuten myrskyä
tyven. Pilvet ovat tyhjentäneet kaikki sähkövarastonsa. Minua
väsyttää sekä ruumiillisesti että henkisesti. Anielka voi paremmin.
Aamulla satuimme kahden verannalle. Istutin hänet lepotuoliin,
kiersin hänen ympärilleen lämpöisen peitteen, koska aamut täällä ovat
viileät, ja lausuin:
-- Anielka rakkaani, pyydän sinua koko sydämestäni suomaan anteeksi
mitä eilen sanoin. Anna anteeksi ja unohda -- vaikken minä itse
koskaan voi sitä unohtaa.
Hän ojensi minulle paikalla vastaukseksi kätensä, ja minä painoin
sitä vastaan huuleni. Minun täytyi koota kaikki tahdonvoimani
tukahuttaakseni valituksen, joka pyrki esiin rinnastani, niin
suuri oli kuilu rakkauteni ja tuskani välillä. Anielka sen kyllä
tunsi, koskei hän heti vetänyt pois kättään. Hänkin koetti hillitä
mielenliikutustaan ja ehkä tunnettakin, joka veti häntä minun
puoleeni. Hänen rintansa nousi ja laski, nyyhkytys pyrki väkisenkin
ilmoille. Tiesihän hän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään
muuta, ettei sellaista rakkautta usein tavata maailmassa ja että
siitä olisi voinut riittää onnea koko elämäksi.
Mutta hetken perästä hän tyyntyi, ja hänen kasvonsa kävivät
levollisiksi. Niissä kuvastui alistuvaisuus ja suuri hyvyys.
-- Joko me nyt olemme sopineet? kysyi hän.
-- Jo! vastasin.
-- Ja ainiaaksi!
-- Mitä minä voin vastata, rakkaani? Tiedät itse Parhaiten mitä
minussa liikkuu...
394
Ikäänkuin sumu himmensi taasen hänen silmiään, mutta hän hillitsi
itsensä.
-- Kiitos! sanoi hän. -- Sinä olet niin hyvä.
-- Minä? huudahdin vilpittömän kiihtymyksen vallassa. -- Tiedätkö,
että jollet eilen olisi tullut kipeäksi, olisin...
Mutta en lopettanut lausettani. Olin äkkiä käsittänyt, ettei minun
sopinut voittaa häntä pelon ja uhkausten tietä. Minua hävetti sitä
enemmän, kun hän heti pelästyi ja, äkkiä kääntäen minuun katseensa,
rupesi kyselemään:
-- Mitä sinun piti sanoa?
-- Jotakin vain, jota ei minun sovi sanoa ja joka ei enään tänään
merkitsisikään mitään.
-- Ei, Leon, minä tahdon tietää kaikki, muuten ei minulla ole
hetkenkään lepoa.
Tuuli toi hiussuortuvan hänen otsalleen -- minä nousin ja sitaisin
sen hellävaroen hänen päälaelleen, ikäänkuin olisin ollut hänen
äitinsä.
-- Anielka, rakkaani, sanoin, -- älä pyydä minua puhumaan asioita,
joita minun ei ole lupa puhua. Mutta minä annan sinulle sanani, että
vastaisuudessa voit olla aivan levollinen.
Hän katsoi minua silmiin.
-- Lupaatko?
-- Lupaan pyhästi. Mitä se rakas pää nyt miettiikään?
Siinä tuli postinkantaja ja toi meille pinkallisen lähetyksiä.
Kromickille oli kirjeitä idästä, Anielkalle Sniatynskeilta (tunsin
kuorella Sniatynskin käsialan), ja minä sain kirjeen Klaralta.
Tuo uskollinen olento ei kirjoittanut juuri mitään itsestään,
mutta tahtoi sensijaan paljon tietoja minusta. Kerroin Anielkalle
saaneeni kirjeen Klaralta. Hän rupesi silloin kiusoittelemaan minua,
nähtävästi rakentaakseen sopumme oikein täydelliseksi. Minä vastasin
hänelle samalla mitalla huomauttaen, että Sniatynskin pää viime
aikoina näytti menneen ihan pyörälle. Hetkisen me molemmat nauroimme
ja laskimme leikkiä. Ihmissielu on kuin mehiläinen, joka hakee
hunajaa myrkyllisimmistäkin kukkasista. Onnettominkin ihminen koettaa
saada imeä edes hitusen onnea, vaikkapa omasta onnettomuudestaan, ja
sitä tarkoitusta varten käyttää hän hyväkseen jokaista tilaisuutta ja
tilaisuuden varjoa. Joskus johtuu mieleeni, että tuo sammuttamaton
onnentarpeemme todistaa meillä olevan jotakin odotettavissa kuoleman
jälkeen. Olen vakuutettu, että nimenomaan pessimismikin tukee tätä
olettamusta, koska me siinä lohdutukseksemme puemme kärsimyksemme
filosofiseen muotoon. Me teemme sen tyydyttääksemme ikävöimistämme
tietoisuuteen ja totuuteen, sillä onni ei ole mitään muuta kuin sarja
tällaista tyydyttämistä.
Ehkäpä rakkauskin on ääretön onnen lähde, koska siihen sen
niukimmassakin muodossa voi tunkea valoa. Tuollainen valonsäde on
tänään loistanut meille molemmille. En enään osannut toivoakaan
sellaista. En niinikään osannut odottaa, että ihminen, jonka halut ja
himot ovat rajattomat, hädässään voisi tyytyä ei mihinkään. Mutta oma
itseni on antanut minulle siitä todistuksen.
Olimme juuri lakanneet lukemasta kirjeitämme, kun Celina rouva, joka
nyt liikkuu omin voimin, ilmestyi ovelle ja toi jakkaran Anielkan
jalkojen alle.
-- Mutta äiti! pelästyi Anielka, -- onko tämä nyt laitaa?
-- Etkö muista kuinka sinä hoitelit minua, kun olin kipeänä? vastasi
Celina rouva.
Mutta minä otin jakkaran hänen käsistään ja polvistuin hänen eteensä
enkä noussut, ennenkuin hän laski pienet jalkansa sen päälle. Ja
minulle riitti onnea koko päiväksi vain siitä, että hetken olin
saanut olla polvillani hänen edessään. Sellaista se on! Hyvin köyhä
ihminen elää muruista ja hymyilee keräillessään niitäkin -- hymyilee
kyynelten läpi.
Heinäkuun 6 p:nä.
Minun sydämeni on rampa, mutta se kykenee rakastamaan. Vasta nyt
ymmärrän Sniatynskin. Jollen olisi ollut niin kompliseerattu,
epäsuhteellinen, skeptisismin, itse-erittelyn ja itsearvostelun
myrkyttämä, jos rakkauteni olisi ollut luonnollinen ja terve, niin
olisi Anielka muodostunut elämäni opinkappaleeksi ja tuonut mukanansa
kaikki muutkin. Mutta en tiedä... ehkäpä en voinut rakastaa muulla
tavalla kuin sairaasti, ehkäpä siinä juuri onkin syy kaikkeen
kykenemättömyyteeni. Oli miten tahansa, se, jonka olisi pitänyt
muodostua terveydekseni ja pelastuksekseni, tuli kuolemantaudikseni
ja kirouksekseni. Varoituksia ei minulta ole puuttunut. Ihmiset ovat
ihmeellisesti aavistaneet mikä minua odottaa. Muistan Sniatynskin
kirjoittaneen jo silloin, kun olin Davisien luona Peglissä, nämä
sanat: "elämästä täytyy aina kasvaa esiin jotakin -- katso, ettei
vaan kasva sellaista, joka tuottaa onnettomuutta sekä sinulle että
läheisillesi". Silloin nauroin tätä, ja kuitenkaan ei olisi voitu
lausua tulevaisuudestani todempaa ennustusta. Isänikin puhui joskus,
ikäänkuin hänen katseensa olisi tunkenut tulevaisuuden verhon läpi.
Nämä muistutukset tulevat nyt myöhään. Mietteistäni ei enään ole
hyötyä, mutta en saa niitä mielestänikään, sillä vielä enemmän kuin
säälin itseäni, säälin Anielkaa. Hän olisi minun kanssani tullut sata
kertaa onnellisemmaksi kuin Kromickin. Sillä vaikka alussa olisinkin
eritellyt häntä ja paljastanut hänen heikkouksiaan, niin olisin silti
rakastanut häntä koko sielustani. Hän olisi ollut minun ja sellaisena
olisi hän siirtynyt itsekkäisyyteni piiriin. Olisin ruvennut
katsomaan hänen heikkouksiaan kuten katselen omiani, ja itselleen
ihminen aina antaa kaikki anteeksi -- ja vaikka hän mitä ankarimmin
arvostelisikin itseään, niin ei hän sittenkään lakkaa ajamasta takaa
omaa etuaan ja rakastamasta itseään. Siten olisin rakastanut häntäkin
-- ja koska hän on sata kertaa parempi minua, olisi hän vähitellen
muodostunut minun kunniakseni, ollut parempi, jalompi minäni, ja
minä olisin ymmärtänyt, ettei erittelylläni ole sijaa hänessä -- ja
minä olisin siirtynyt hänen uskoonsa ja löytänyt pelastukseni hänen
kauttansa.
Kaikki meni myttyyn ja tärveltyi ja muuttui tragediaksi hänelle -- ja
myrkyksi ja tragediaksi minulle.
Heinäkuun 7 p:nä.