hänenkin on ikävä minua. Tuskinhan me kantakaan kuukautta vietimme
yhdessä. Vastanaineille se on hiukan liian vähän -- eikö totta?
Hän nauroi puisevasti ja jatkoi:
-- Muuten minulla on täällä asioitakin. Asioita ja aina vain asioita!
Hän rupesi laajasti selittämään asioitaan, mutta minä en kuunnellut
häntä enkä käsittänyt sanaakaan. Kuulin ainoastaan tuontuostakin
sanan "liikepääoma" ja näin monokkelin heilahtelevan. Kumma,
kuinka suuressa onnettomuudessa pienet asiat voivat kiusata. En
tiedä lieneekö se yleistä, tiedän vain, että sana "liikepääoma" ja
monokkeli kiusasivat minua sietämättömyyteen asti. Kohtaamisemme ensi
hetkellä olin todella tajuttomana, mutta pystyin silti seuraamaan
jokaista monokkelin liikettä. Niin on aina -- ja niin nytkin.
Teetä juotuamme saatoin Kromickin huoneeseen, jonka olin määrännyt
hänelle yöksi. Hän kertoi minulle lakkaamatta ja rupesi palvelijan
avulla aukomaan matkalaukkujaan. Hetkeksi hän keskeytti kertomuksensa
näyttääkseen minulle joitakin kaukaisesta idästä tuomiansa esineitä.
Muun muassa avasi hän kantohihnan, jossa, paitsi matkapeitettä, oli
kaksi pientä, itämaalaista mattoa, ja virkkoi:
-- Nämä ostin, kun kävin Batumissa. Eivätkös ole sievät? Sopivat
mainiosti vuoteittemme eteen.
Hän väsyi, lähetti pois palvelijan, asettui nojatuoliin ja jutteli
edelleen yrityksistään ja tulevaisuudentoiveistaan. Minun ajatukseni
olivat aivan toisaalla. Muutamissa tapauksissa katsoo ihminen
pelastukseksi saada puolustaa osaa onnestaan, kun ei hän voi
puolustaa koko onneaan. Minulle oli tällä hetkellä tärkeintä tietää
lähteekö Kromicki mukaan Gasteiniin vai eikö. Sentähden virkoin
hetken perästä:
-- Minä en ole tähän saakka tuntenut sinua, mutta nyt uskon,
että sinä todella tulet kokoamaan omaisuuden! Et katsele elämää
pintapuolisesti etkä anna tunnesyiden vaikuttaa tärkeämpiin asioihin.
Kromicki puristi lämpimästi kättäni.
-- Et usko, sanoi hän, -- kuinka mielelläni suon, että aina luotat
minuun.
En ensi hetkenä kiinnittänyt mitään erityistä huomiota noihin
sanoihin. Ajatukseni askarteli siinä, että Kromickin takia jo olin
valehdellut, koska en ensinkään uskonut hänen liikemieskykyynsä, ja
muutenkin olin menetellyt alhaisesti, kun mairittelin häntä -- häntä,
jonka mieluimmin olisin upottanut veteen. Mutta minulla ei ollut
muuta silmämäärää kuin estää häntä tulemasta Gasteiniin ja sentähden
kahlasin liejussa kauniisti eteenpäin.
-- Huomaan ettei tuo matka tule sinulle sopivaan aikaan, sanoin.
Vastauksessaan valitteli hän Celina rouvan sairastelemista, kuten
ainakin itsekäs ihminen, joka katsoo kaikkia asioita omalta
kannaltaan.
-- Tietysti, virkkoi hän, -- koko juttu tulee minulle sopimattomasti.
Meidän kesken sanoen, arvelen, että mentäisiin ilmankin. Pitää
toki kaikella olla määränsä, tyttärenkin kiintymyksellä äitiinsä.
Naisen, joka menee naimisiin, täytyy käsittää, että hänen ensimäiset
velvollisuutensa koskevat miestä. Tuo äiti, joka alituisesti istuu
seinän takana viereisessä huoneessa, rajoittaa vapautta eikä anna
ihmisten elää omissa oloissaan. En kiellä, ettei lasten rakkaus
vanhempiin olisi kaikin puolin kiitettävä asia, mutta kun se menee
liian pitkälle, käy se rasitukseksi.
Päästyään kiinni tähän aiheeseen ei hän tahtonut voida lopettaakaan.
Hän toi esiin joukon samantapaisia tosiasioita, yhtä mauttomia ja
ylimalkaisia, ja hänen puheensa ärsytti minua sitä enemmän, kun minun
täytyi myöntää hänen jonkun verran olevan oikeassa. Lopuksi hän
virkkoi:
-- Mutta minkäs mahdat? Minä olen kuin kauppias: tiesin minkä
sopimuksen allekirjoitin ja minun pitää täyttää kaikki mihin se minua
velvoittaa.
-- Lähdet siis Gasteiniin?
-- Minulla on siihen erityiset syyni. Ensinnäkin tahdon, että
täti, sinä ja minä oppisimme tuntemaan toisemme ja että te todella
rupeaisitte luottamaan minuun. Puhumme siitä sitte lähemmin. Minulla
on kuukausi tai puolitoista vapaa-aikaa. Jätin sijaisekseni Lucyan
Chwastowskin, -- joka -- kuten englantilainen sanoo -- on "a solid
man". Ja ymmärräthän sinä, että kun miehellä on sellainen vaimo kuin
Anielka, niin hän jonkun aikaa tahtoo viettää saman katon alla hänen
kanssaan. Totta sinä sen ymmärrät, vai mitä?
Puhuessaan paljasti hän keltaiset, madonsyömät hampaansa ja taputti
minua polvelle. Päätäni kylmäsi aivoihin saakka. Tunsin selvästi,
että kalpenin. Nousin ja käännyin nopeasti pois valosta, jottei hän
näkisi miten kasvoni muuttuivat.
-- Milloin lähdet Ploszowiin? sain vaivoin suustani.
-- Huomenna, huomenna!
-- Hyvää yötä!
-- Hyvää yötä, vastasi hän, pudottaen monokkelin silmästään.
Ja lisäsi, ojentaen minulle molemmat kätensä:
-- Iloitsen suuresti, että saamme tutustua enemmän. Minä olen aina
pitänyt sinusta... Toivon että meistä tulee hyvät ystävät.
Meistä hyvät ystävät? Miten pohjattoman typerä hän on. Ja jota
typerämpi, sitä kauheampaa minun ajatella, että Anielka on hänen
omansa, suorastaan hänen omaisuuttaan. En yrittänytkään riisuutua
sinä yönä. En ikinä ollut niin selvästi nähnyt, että löytyy
olosuhteita, joissa sanat loppuvat, loppuu kyky käsittää ja jää
jäljelle ainoastaan -- onnettomuus. Ja tällä onnettomuudella ei ole
loppua. Meitä odottaa todella ihanat päivät! Kuvaavana voin mainita,
että edellinen kausi elämääni, jolloin Anielka työnsi luotaan
tunteeni, kausi, jota pidin onnettomuuden huippuna, nyt näyttää
minusta satumaiselta onnelta. Jos silloin ja vielä tälläkin hetkellä
paholainen ilmestyisi eteeni ja tarjoaisi allekirjoitettavaksi
sopimusta, jonka mukaan kaikki jää ennalleen, nimittäin sille
kannalle, että Anielka ikuisesti tulee hylkäämään rakkauteni, mutta
Kromicki ei koskaan saavu tänne, niin minä uhraisin kun uhraisinkin
sieluni ja allekirjoittaisin kontrahdin empimättä. Miehessä, jonka
rakkaus hyljätään, kehittyy vähitellen vakaumus, että asianomainen
nainen seisoo jossakin goottilaisessa temppelissä, saavuttamattoman
korkealla. Hänen puoleensa ei ole lupa edes nostaa silmiään.
Sellainen nainen oli minulle ehdottomasti Anielka. Ja nyt saapuu
muuan herra Kromicki, matkassaan kaksi sänkymattoa Batumista, ja
vetää hänet muitta mutkitta alas korkeudestaan, suorastaan matoilleen
-- hänet, saavuttamattoman, luoksepääsemättömän papittaren. Kuinka
hirveää on, että ihminen saattaa ajatella ja kuvitella kaikkea --
ja kuinka inhoittavan mauttomaksi ja naurettavaksi hän samalla käy!
Miten paljon minä olinkaan ajatellut, miten paljon teorioja laatinut,
miten paljon vaivannut aivojani tullakseni vakuutetuksi siitä, että
rakkaus on väkevämpi voima kuin kaikki avioliittokontrahdit ja että
minulla on oikeus rakastaa Anielkaa ja hänellä minua -- ja nyt jään
minä asumaan teoriojeni kanssa, ja Kromicki asettuu asumaan Anielkan
kanssa.
Koska ilmankin täytyy ottaa lukuun mitä lampaan villat kestävät,
niin olin aina ajatellut, että ihminenkin voi kantaa vain määrätyn
kuorman ja että hänen täytyy kaatua, jos hartioille lasketaan
enemmän. Pohjattomassa onnettomuudessani ja niinikään pohjattomassa
tyhmyydessäni, alennuksessani ja naurettavuudessani tunsin, että
siitä hetkestä asti, jolloin Kromicki saapui, aloin halveksia
Anielkaa. Minkätähden? En voisi selittää sitä millään keinoilla.
Vaimon täytyy kuulua miehelleen. Se tosiasia pysyy mielessäni
yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin tyhmyrin päässä, mutta minun
tunteeni rinnalla on se Anielkalle häpeä. Mitäpä muuten hyödyttää
järkeileminen? Tiedän, että halveksin häntä ja etten jaksa kantaa
sellaista kuormaa. Eläminen tällaisessa tilassa on kun onkin minulle
mahdottomuus, ja ehdottomasti täytyy tulla jokin muutos. Sen sijaan
mikä on ollut, täytyy tulla jotakin muuta.
Mutta mitä? Jos halveksimisen tunne tappaisi rakkauden, kuten susi
lampaan, niin olisi hyvä. Olen kuitenkin alunpitäen aavistanut,
että jotakin muuta on tulossa. Jollen rakastaisi Anielkaa, niin en
halveksisi häntä. Halveksiminen on vain uusi rengas kaulakäädyssä.
Tiedän täsmälleen, että paitsi rouva Kromickia, herra Kromickia
ja heidän keskinäisiä suhteitaan kaikki maailmassa on minulle
yhdentekevää -- kaikki! Minulle ei ole olemassa valoa eikä pimeyttä,
sotaa eikä rauhaa, ei mitään kaikesta mitä maailmaan kuuluu. Hän,
Anielka, tai oikeammin sanoen nuo molemmat ja minun osani heidän
elämässään, muodostaa ainoan tekijän olemassaolossani. Ja jollei tuo
tekijä ylläpidä minua, miten sitte käy? Äkkiä huomasin ihmeekseni,
että kaikkein yksinkertaisin asia oli jäänyt minulta lukuun ottamatta
-- kuolema. Mitä ääretöntä voimaa ihminen sentään kantaa käsissään,
kun hän saattaa katkaista kaikki langat. Nyt olen valmis ottamaan
sinut vastaan, sinä elämäni paha henki, nyt kun saatan sanoa sinulle:
"Et voikaan pitemmältä kasata kuormia niskoilleni kuin itse haluan
kantaa. Kun saan kylläkseni, pudotan kuormasi selästäni." "E poi
eterna silenza!" Nirvana, Zöllnerin neljäs ulottuvaisuus... tai
muuta sellaista! Kun vain ajattelinkin, että loppujen lopuksi kaikki
riippuu minusta, niin tunsin suurta huojennusta... Tuntikauden olin
sohvalla pitkälläni ja mietin kuinka ja koska sen panen täytäntöön
-- ja jo se, että hetkeksi irroitin ajatukseni Kromickista, hänen
tulostaan ja inhostani häneen, tuotti minulle lepoa. Itsemurha vaatii
erinäisiä ulkonaisia apuneuvoja -- ja sekin johdatti ajatuksiani
pois kurjuudestani. Muistin paikalla, että matkarevolverini on
liian pientä kaliiberia. Nousin katsomaan sitä, huomasin, että olin
ollut oikeassa ja päätin ostaa uuden. Rupesin miettimään miten
voisin järjestää asiat niin, että tekoani pidettäisiin tapaturmana.
Itse asiassa oli tämä kaikki puhdasta teoriaa. Ajatukseni eivät
vähimmässäkään määrässä kiteytyneet aikomukseksi. Minussa liikkui
ajatuksia itsemurhan mahdollisuudesta, muttei suinkaan päätöksiä.
Olin joka tapauksessa varma siitä, ettei se moneen aikaan tulisi
kysymykseen. Arvelin, että koska nyt tiedän missä portti on ja aina
pääsen ulos aukealle, niin voin jäädä katsomaan mihin mittaan paha
saattaa kehittyä, mitä kärsimyksiä minulle vielä on valmistettu.
Minussa paloi kipeä, vastustamaton uteliaisuus saada tietää miten
käy, miten nuo molemmat ihmiset tulevat elämään yhdessä, miten
Anielka tulee katsomaan minua silmiin?... Väsyin vihdoin ja nukuin
vaatteet yllä uneen, joka oli täynnä Kromickin monokkeleja,
revolvereja ja muuta samankaltaista, ihmiset ja asiat yhtenä
sekamelskana. Heräsin kuitenkin myöhään. Palvelija ilmoitti Kromickin
jo lähteneen Ploszowiin. Ensi ajatukseni oli, että lähden hänen
perässään ja saan nähdä heidät yhdessä. Istuin jo vaunuissa, kun
äkkiä tunsin, etten kestä sitä, että se käy minulle liian raskaaksi
ja sietämättömäksi. Ymmärsin, että tämä retki voisi kiirehtiä
lähtöäni avonaisesta portista tuntemattomille kentille -- ja käskin
ajaa toisaalle.
Suurinkin pessimisti karttaa vaistomaisesti pahaa ja suojelee itseään
kaikin voimin sitä vastaan. Sentähden hän tarttuu jokaiseen toivon
ituun ja odottaa, että jokainen muutos toisi parannusta. Minussa
heräsi halu saada meidät kaikki niin pian kuin suinkin Gasteiniin,
ikäänkuin minua siellä olisi odottanut pelastus. Matkaan! Pois
Ploszowista! -- se ajatus ei antanut minulle rauhaa, se valtasi minut
niin kokonaan, että käytin koko päivän tuumani täytäntöönpanoon.
Vaikeuksia ei tullutkaan. Asianomaisethan jo olivat valmiina.
Kromicki ei ollut ilmoittanut edeltäkäsin tulostaan, koska hän
nähtävästi oli halunnut valmistaa vaimolleen yllätyksen; meidän piti
siis parin päivän perästä lähteä matkaan. Näin ollen kyllä olisi
pitänyt antaa hänen levätä ja kysyä, milloin hänelle sopii lähteä,
mutta päätin tahallani, että toimin ikäänkuin ei häntä olisi.
Ajoin rautatielle, tilasin seuraavaksi päiväksi makuuvaunun Wieniin
ja lähetin sitte palvelijan Ploszowiin viemään tädille kirjettä,
jossa ilmoitin, että liput jo ovat ostetut. Meidän täytyy lähteä
huomenna, koska kaikki liput koko viikoksi jo ovat tilatut.
Kesäkuun 26 p:nä.
Palaan vielä lähtömme edellisiin hetkiin Varsovassa. Nuo muistot
syövät aivojani niin etten voi vaieta. Päivää Kromickin palaamisen
jälkeen valtasi minut outo tunne. Minä muka en enään rakastanut
Anielkaa -- mutta toiselta puolen en voinut elää ilman häntä.
Ensi kertaa jouduin nyt tilaan, jota voisi sanoa psyykilliseksi
särkyneisyydeksi. Aikaisemmin, kun tunteen kehitys oli tapahtunut
minussa säännöllisemmin, olin päätellyt: "rakastan häntä, siis
tahdon hänet omakseni" -- yhtä johdonmukaisesti kuin Cartesius oli
sanonut: "ajattelen -- siis olen". Nyt muuttui päätelmäni, sanoin:
"en rakasta, mutta tahdon hänet omakseni"-- ja molemmat puolet olivat
minussa erillään, ikäänkuin olisivat olleet kirjoitettuina kahteen
eri kivimöhkäleeseen. Molemmat kiusasivat minua sanomattomasti. Ennen
pitkää huomasin, että tuo: "en rakasta" on erehdys. Minä rakastan
kuten ennenkin, mutta rakkauteni on niin kipeä, niin katkera ja
myrkytetty, ettei sillä itse asiassa ole mitään yhteistä onnen kanssa.
Joskus johtuu mieleeni, että vaikka nyt kuulisinkin Anielkan huulilta
tunnustuksen, että hän rakastaa minua, vaikka saisin hänelle
avioeron, tai hän jäisi leskeksi ja tulisi omakseni, niin en olisi
onnellinen. Olisin valmis antamaan elämäni sellaisesta hetkestä,
mutta en tiedä voisinko loihtia siihen todellista onnea. Kuka tietää
eivätkö ne hermot, joilla tunnetaan onnea, olekin kuihtuneet minussa.
Sellaista voi tapahtua. Mitä varten minä todella viivyn tällaisessa
elämässä?
Lähtömme edellisenä iltana kävin asekaupassa. Kummallinen mies
tuo, joka myi minulle revolverin. Jollei hän olisi ruvennut
asekauppiaaksi, olisi hän voinut tulla psykologian professoriksi.
Astuessani kauppaan sanoin hänelle heti, että minulle on yhdentekevää
onko revolveri Coltin vai Smidtin mallia, kunhan ase vain on hyvä ja
tarpeeksi suurta kaliiberia. Vanha herra valitsi minulle aseen, jonka
heti paikalla hyväksyin, ja kysyi:
-- Saanko antaa myöskin ampumapanoksen?
-- Minun piti juuri sitä pyytää. Asekauppias katseli minuun
tarkkaavasti:
-- Haluatteko revolveriin kotelon?
-- Tietysti. Tehkää hyvin ja antakaa kotelo.
-- Sepä hyvä, vastasi hän. -- Sitte panen panoksen samaa numeroa kuin
revolveri.
Nyt oli minun vuoroni kummissani katsella häntä. Mutta hän jatkoi:
-- Katsokaa, hyvä herra, olen neljäkymmentä vuotta ollut tässä
toimessani ja oppinut yhtä ja toista. Usein ovat ihmiset minulta
ostaneet aseen, jolla sitte ovat ampuneet kuulan päähänsä. Ja miten
te luulette? Ei ole vielä tapahtunut, että yksikään heistä olisi
ostanut koteloa. Mies tulee ja sanoo: "Pyytäisin revolveria." --
"Kotelon kanssa?" -- "Ei ole tarvis." Se on kummallista, sillä eihän
luulisi ihmisen, joka aikoo ampua kuulan otsaansa, tarvitsevan
säästää ruplaa. Mutta ihmisluonne on sellainen... Nähtävästi jokainen
arvelee: "Mitä hittoa minä kotelolla!" Mutta juuri sentähden tiedän
heti, kun tullaan ostamaan revolveria, aikooko asianomainen ampua
itsensä vai eikö.
-- Kerrottepa hyvin mieltäkiinnittäviä huomioita, sanoin.
Minusta tuntui juttu todella hyvin kuvaavalta.
Asekauppias jatkoi:
-- Kun huomasin tuon asian, ajattelin tällä lailla: annanpa sille,
joka ostaa revolverin ilman koteloa, muka epähuomiosta yhtä numeroa
suuremman panoksen. Itsemurha ei ole mikään pikkuasia. Täytyy sitä
siinä koota malttinsa ja rohkeutensa. Taitaa yhdellä ja toisella
niissä hankkeissa tulla kylmä hiki päähän... Vihdoin viimein on mies
tehnyt päätöksen ja ostanut revolverin. Mutta panos ei sovikaan...
Vaikka ajaisi päänsä seinään -- niin puuha on jätettävä huomiseen...
Ja mitä te luulette: lieneekö helppo toisen kerran tehdä tuota
päätöstä? Monikaan niistä, jotka tänään olisivat ampuneet kuulan
otsaansa ja jotka jo ovat katsoneet kuolemaa silmiin, ei enään
huomenna tee sitä. Toiset ovat seuraavana päivänä palanneet ja
ostaneet kotelon Silloin on minua tupannut naurattamaan. "Tuoss' on
kotelo ja voi hyvin!"
Panen paperille tämän keskustelun, koska kaikki mikä koskee
itsemurhaa tällä kertaa suuresti huvittaa minua, ja vanhan
asekauppiaan sanat muodostavat nekin minusta inhimillisen
todistuskappaleen tässä kysymyksessä.
Kesäkuun 27 p:nä.
Ajoittain johtuu mieleeni, että Anielka on rakastanut minua, että
olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan ja elää ihmeellisen
valoisaa ja onnellista elämää -- että kaikki tyynni on ollut minun
vallassani ja että olen tehnyt kaikki tyhjäksi senkautta, etten
kykene elämään elämää. Silloin kysyn itseltäni: enkö vain olekin
menettämäisilläni järkeni? -- ja olisinko todella voinut saada
Anielkan ikiomakseni? Mutta tapausten kulku on selvästi mielessäni
tutustumisemme hetkestä tähän päivään asti. Ja ajatella, että tuo
nainen olisi minulle yhtä uskollinen kuin hän on tuolle toiselle,
vieläpä sata kertaa uskollisempi, koska hän rakasti minua koko
sielustaan! Synnynnäinen kykenemättömyys -- juuri niin! Mutta
vaikka se puhdistaisikin minut omissa silmissäni, niin mitäpä
hyötyä siitä koituisi, kun en löydä siitä minkäänlaista lohtua.
Ainoa mikä minua jonkun verran lohduttaa on, että loppuun eläneiden
sukujen jälkeläiset -- loistavimpienkin -- kerran mullataan
maahan... Se vähentää silmissäni eroa niinsanottujen aktiivisten
ihmisten ja heidän, loppuun eläneiden välillä. Minun kaltaisteni
olentojen koko onnettomuus on heidän erikoisuudessaan. Miten sekä
kirjailijoilla että ammattipsykologeilla ja fysiologeilla sentään
on hullut käsitykset vanhoista suvuista! He kuvittelevat aina,
että psyykilliseen elämisen kykenemättömyyteen kuuluu ruumiillinen
voimattomuus: hento vartalo, heikot lihakset, vähäveriset aivot ja
niukka äly. Ehkäpä usein on niin, mutta joka tekee siitä yleisen
johtopäätöksen, erehtyy ja eksyy toistelemaan samaa asiaa. Vanhojen
sukujen jälkeläisiltä ei puutu elämisen voimia, mutta heille on
ominaista, etteivät nämä voimat ole sopusoinnussa keskenään. Minä
itse olen fyysillisesti voimakas mies enkä ikinä ole ollut tyhmyri
-- lisäksi olen tuntenut henkilöjä omasta yhteiskuntaluokastani,
jotka ovat olleet kuin vanhat kreikkalaiset, lahjakkaita ja teräviä.
Mutta he eivät kuitenkaan ole kyenneet elämään, ja heidän päivänsä
ovat päättyneet huonosti juuri siitä syystä, etteivät heidän
-- usein rehevät -- elämisensä voimat ole olleet tasapainossa
keskenään. Ne ovat meillä kuin huonosti järjestetty yhteiskunta,
josta ei tiedetä missä alkavat toisen ja missä loppuvat toisen
oikeudet. Me elämme anarkiassa ja, kuten tunnettu, anarkia ei voi
pysyä pystyssä. Jokainen näistä voimista tahtoo hallita ja vetää
omaa köyttään, usein tehden väkivaltaa kaikille muille -- siitä
johtuu traagillista eristäytymistautia. Minäkin sairastan nykyään
tällaista eristäytymistä, josta johtuu, etten välitä mistään muusta
kuin Anielkasta, minun mieltäni ei kiinnitä mikään, elämässä ei ole
mitään, johon tarttuisin. Mutta ihmiset eivät ymmärrä, että tällainen
sopusoinnun puute, tällainen elinvoimien anarkia on vaikeampi tauti
kuin fyysillinen ja moraalinen vähäverisyys. Siinä arvoituksen
selitys. Ennen olivat elämä ja yhteiskunnalliset velvollisuudet
meidän pelastuksemme, sillä ne vaativat meiltä tekoja ja pakoittivat
meidät työhön. Nyt, kun me olemme eristäytyneet elämästä ja
antautuneet mietiskelemisen ja epäilemisen myrkytyksen alaisiksi,
on tautimme tietenkin epäterveellisten olosuhteiden takia käynyt
entistä äreämmäksi. Olemme loppujen lopuksi päässeet siihen, ettemme
enään pysty tekoihin, vaan ainoastaan aikomuksiin, ja juuri siitä
johtuu, että kykenevimmät ja lahjakkaimmat meistä aina saavuttaa
jonkinlainen hulluus. Kaikesta mitä kuuluu elämään, on meille jäänyt
jäljelle ainoastaan nainen -- ja joko me heittäydymme huvituksiin ja
kulutamme hurjistelussa elämämme pääoman viimeiseen äyriin tai me
tartumme rakkauteen kuten kuilun yllä riippuvaan oksaan ja jäämme
häilymään ilmaan, ja asemamme on sitä hengenvaarallisempi, kun me
tavallisesti katsomme rakkautta vääryydeksi, jonka luontoon on
kätketty traagillisuuden itu. Minä tiedän, että tunteeni Anielkaan
täytyy johtaa huonoon loppuun -- ja tämän tietäen en enään koetakaan
pitää puoliani sitä vastaan. Puolustautuminenkin johtaisi varmaan
tappioon.
Kesäkuun 28 p:nä.
Kylvyt ja varsinkin täkäläinen raikas ilma tekevät Celina rouvalle
hyvää. Hän käy päivä päivältä reippaammaksi -- ja kun vaalin ja
hoitelen häntä ikäänkuin hän olisi oma äitini, on hän minulle
kiitollinen ja kiintyy minuun kiintymistään. Anielka sen kyllä
huomaa -- eikä hänkään voi olla tuntematta kiitollisuutta minua
kohtaan, mutta olen varma, että kiitollisuudentunteeseen liittyy
yhä katkerampi kipu, kun hän huomaa miten onnellista elämää me
olisimme voineet viettää kaikki yhdessä, jos olisi käynyt niinkuin
olisi voinut käydä. Olen nyt miltei varma siitä, ettei hän rakasta
Kromickia. Hän on ja pysyy hänelle uskollisena -- mutta kun he ovat
yhdessä, saattaa Anielkan kasvoissa huomata jonkinlaista pingoitusta
ja nöyryytystä. Aina kun mies, joka ehkä todella on rakastunut
ja joka ehkä vielä enemmän haluaa ulospäin näyttää, että he ovat
rakastunut aviopari, hyväilee hänen käsiään, silittää hänen hiuksiaan
tai suutelee häntä otsalle, näen selvästi, että rouva mieluummin
menisi maan alle kuin ottaisi vastaan noita hyväilyjä minun ja muiden
nähden. Hän tekee sen kuitenkin ja pakoittaa itsensä hymyilemään.
Minäkin kestän mitä näen ja pakoitan itseni hymyilemään. Mutta
hengessä kaivan sormet rintaani ja revin auki haavojani, ja se
tuottaa minulle nautintoa. Joskus johtuu mieleeni, että tämä Dianan
papitar, ollessaan kahdenkesken miehensä kanssa, varmaan osoittaa
tunteitaan vapaammin ja vähemmin säästeliäästi. Mutta tällaisten
ajatusten hekumaa minun täytyy varoa, sillä pisara vain lisää ja
minä kadotan tasapainoni ja lakkaan olemasta oman itseni herra.
Suhteeni Anielkaan on kauhea sekä minulle itselleni että hänelle.
Minun rakkauteni pukeutuu vihan, ylenkatseen ja ivan muotoihin. Se
kiduttaa ja peloittaa Anielkaa. Joskus katsoo hän minuun ikäänkuin
sanoakseen: "Onko tämä minun syyni?" Ja minä itsekin kysyn usein
itseltäni: "Onko tämä hänen syynsä?" Mutta kautta Jumalan, en voi
kohdella häntä toisin! Jota nöyryytetympänä ja nujerretumpana hänet
näen, sitä enemmän nousee minussa vimma häntä, Kromickia, itseäni
ja koko maailmaa vastaan. Eikä tämä tapahdu siksi, etten säälisi
olentoa, joka on yhtä onneton kuin minä. Mutta kuten ei vesi sammuta
tulipaloa, kun se on päässyt liian suureen valtaan, vaan päinvastoin
kiihoittaa sitä, niin minussakin kaikki tunteet lisäävät epätoivoa.
Kun minä kohtelen kalleintani pilkallisesti, kun minä osoitan hänelle
vihaa ja ylenkatsetta, niin rikon itseäni vastaan yhtä paljon kuin
häntä -- jopa enemmänkin, sillä hän saattaa suoda minulle anteeksi,
mutta minä en saata suoda itselleni anteeksi ikinä!
Kesäkuun 29 p:nä.