ANIELKA II
Kirj.
Henryk Sienkiewicz
Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut
Maila Talvio
Alkuperäinen nimi: Bez Dogmatu
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.
NELJÄS OSA.
Kesäkuun 6 p:nä.
Tänään toin kun toinkin Anielkan kotiin ja kysyn tässä nyt itsekseni:
enkö ole tullut hulluksi? En! En saanut sulkea häntä syliini,
en saanut kuulla tunnustusta hänen huuliltaan! Hän työnsi minut
luotaan niin empimättä, niin verisen häpeäntunteen valtaamana, että
olen aivan muserrettu! Mitä tämä merkitsee? Olenko minä vailla
järkeä vai onko hän vailla sydäntä? Mitä taisteluni tarkoittaa?
Mihin kallioon haahteni on pirstoutunut? Minkätähden hän työntää
minut luotaan? Päässäni vallitsee sellainen sekasorto, etten voi
ajatella, en kirjoittaa enkä käsittää mitään -- toistelen ainoastaan
toistelemistani: mitä kalliota vastaan haahteni on pirstoutunut?
Kesäkuun 7 p:nä.
Minä olen mahtanut tehdä jonkun tavattoman erehdyksen, jotakin tässä
naisessa on varmaan jäänyt minulta huomaamatta ja lukuun ottamatta.
Kaksi päivää olen koettanut päästä selville siitä, mitä minulle on
tapahtunut, mutta päässäni on vallinnut sellainen sekasorto, etten
ole voinut ajatella. Koetan nyt koota kaiken kylmäverisyyteni ja
tietoisuuteni päästäkseni selvyyteen asiain tilasta. Kaikki olisi
varsin helppoa käsittää, jos Anielkaa suojelisi rakkaus mieheensä;
siinä tapauksessa ymmärtäisin täydellisesti, että tuo muuten niin
lauha ja lempeä olento siihen määrään loukkaantuneena ja kiihtyneenä
työnsi minut luotaan. Mutta sitä on mahdoton uskoa. Sen verran
järkeä on toki jäänyt minunkin päähäni, että käsitän yhtä tyhmäksi
ja erehdyttäväksi katsella asioita liian synkältä kannalta kuin
nähdä ne liian ruusuisessa valossa. Mistä tämä rakkaus Kromickiin
yhtäkkiä olisi tullut? Käykäämme läpi laskut vielä kerran. Hän
meni miehelle ilman rakkautta, kaiken heidän yhdessäolonsa aikana
on mies järkyttänyt hänen luottamustaan; hän myi hänen lapsuutensa
kodin ja vaikutti senkautta äidin sairauteen. Heillä ei ole lasta.
Muuten ei lapsi yleensä lainkaan saata naista likemmä miestään,
se vaikuttaa ainoastaan, että hänen entistä enemmän täytyy tuntea
yhteenkuuluvaisuutensa miehensä kanssa, se määrää ratkaisevasti
hänen asemansa, toisin sanoen: se sitoo kädet, mutta ei sydämiä.
Anielka ei suinkaan kuulu niihin naisiin, joissa rakkaus leimahtaa
liekkiin heti häiden jälkeen. Senluontoiset naiset ovat voimakkaammin
ikävöineet miestä tai suostuvat helpommin rakastajaan. Lausun tämän
niin karkeasti, että itseenikin sattuu, mutta mitäpä minä säästäisin
itseäni? Olen vakuutettu, ettei Anielkan tunteessa Kromickiin ole
hitustakaan rakkautta, hän ei edes kunnioita häntä; hän ainoastaan
suojelee itseään halveksimasta häntä -- siinä Anielkan sieluntila.
Pidän sen nyt kerta kaikkiaan todistettuna, muuten olisin sokea.
Jos hänen sydämensä minun saapuessani oli tyhjä lehti, niin täytyihän
toki minun pystyä piirtämään siihen jotakin, minun, joka ennenkin,
toisten olosuhteiden vallitessa, olin pystynyt sitä tekemään, minun,
jolle se nyt oli tärkeämpää kuin milloinkaan, minun, joka herätin
hänessä ystävällisiä ja helliä muistoja, samentamatta mitään, ollen
joka suhteessa huomaavainen ja toimien todellisen tunteen pakosta.
Otan järkeni vangiksi ja sanon itselleni: mies, sinä et ole mikään
maaseutuleijona, joka luulee, ettei yksikään nainen kylmänä pääse
ohitsesi -- ethän vain ole erehtynyt Anielkan rakkaudesta, ethän
loppujen lopuksi ole erehtynyt luullessasi, että hänen sydämensä
kuuluu sinulle?
Mikä sitte nyt osoittaa, että kysymyksessä olisi erehdys?
Hänen vastarintansa -- ensi näkemältä.
Mutta enhän minä koskaan ole rohjennut edellyttääkään, ettei hän
tekisi vastarintaa. Ottakaamme mikä naitu nainen tahansa, joka
mielettömyyteen asti rakastaa toista miestä -- voiko ajatella, ettei
hän tekisi vastarintaa, ettei hän kamppailisi itsensä ja rakastetun
miehen kanssa, kunnes hänen voimansa olisivat aivan lopussa?
Vastustus ei johdu rakkaudesta, mutta nämä molemmat voimat saattavat
asua ihmisessä rinnan, kuten kaksi lintua samassa pesässä,
karkoittamatta toisiaan.
En tee näitä muistiinpanoja ainoastaan sentähden, että kirjoittaminen
jo on käynyt minulle tarpeeksi, mennyt veriini, en myöskään yksistään
mieleni kevennykseksi, vaan yhtä paljon siitä syystä, että kaikki
aina pysyisi tuoreena muistissani, että aina uudelleen voisin
hengessäni seurata kehityksen kulkua ja tehdä johtopäätökseni. Olen
juuri lukenut sivut, joille kirjoitin omani ja Anielkan historian
siitä hetkestä, jolloin palasin Ploszowiin. Olen pannut muistiin
hänen pienimmänkin katseensa, joka keskustelun, joka hymyn,
joka kyyneleen, olen lennosta siepannut hänen sielunsa jokaisen
värähdyksen. Minä en erehdy, erittelyni ei ole väärä. Sanat,
kyyneleet, katseet ja hymyt ovat olleet naisen, joka ehkä on onneton,
mutta ei välinpitämätön.
Minun mielentilani on täytynyt vaikuttaa häneen. Silmissäni ei ole
kaihi: joka päivä kirvelee sydäntäni, kun näen miten hän laihtuu
ja heikkenee, miten hänen kasvonsa käyvät yhä pienemmiksi ja hänen
kätensä yhä läpikuultavammiksi. Minua kauhistuttaa, kun ajattelen,
että hänen taistelunsa maksetaan hänen terveydellään. Mutta tämä
kaikki puhuu sekin osaltaan olettamukseni puolesta. Hänen sielunsa ja
mielensä ovat minun. Juuri sentähden on hän yhtä onneton kuin minä --
ehkäpä onnettomampikin.
Kirjoitin vasta, etten rohjennut edellyttääkään hänen suostuvan
minuun ilman vastarintaa. Se on totta, sillä kannalla olin tullessani
Ploszowiin. Mutta viimein palatessani kotiin Varsovasta luulin
hänen suostuvan -- ja erehdyin. Hän ei tinkinyt hiuskarvankaan
vertaa, hän ei osoittanut minulle pienintäkään sääliä, hän ei
ottanut sanojani kuuleviin korviinsa, hän otti kaikki solvaukseksi.
Näin suuttumuksen ja epätoivon kipunoivan hänen silmissään, hän
riisti irti kätensä, jotka peitin suudelmilla, ja hänen huulensa
toistelivat toistelemistaan: "Sinä loukkaat minua!" Hänen tarmonsa
teki lopun minun tahdostani, varsinkin kun purkaus tuli minulle
odottamatta. Anielka meni niin pitkälle, että uhkasi astua vaunuista
ja jalan kulkea Ploszowiin kesken sadetta. Sana "avioero" vaikutti
häneen kuin kuuman raudan kosketus. En mitään, en mitään, en mitään
minä voittanut, turhat olivat houkutukseni, rohkeat yritykseni,
rukoukseni, turha rakkauteni -- hän otti kaikki pahaksi, selitti
kaikki loukkaukseksi, työnsi kaikki luotaan ja polki jalkainsa alle.
Nyt kun näen hänen lempeänä ja lauhana astelevan huoneissa, tuntuu
minusta siltä kuin hän olisi aivan toinen nainen. Mitäpä peittelisin
itseltäni tosiasioita. Olen kärsinyt niin täydellisen tappion, että
minun, jos minulla olisi voimaa, jos olisin toisessa suhteessa
elämään, vielä tänä päivänä täytyisi lähteä täältä.
Jos hän rakastaisikin minua, niin mitä hyötyä minulla olisi siitä,
jollei hänen tunteensa milloinkaan katkaisisi kahleita, jotka
häntä puristavat, jollei se millään tavalla tulisi päivän valoon
eikä ilmenisi missään teossa? Yhtä hyvinhän voin kuvitella, että
minua rakastaa kreikkalainen Helena, Kleopatra, Beatrice tai Maria
Stuart! Sellainen tunne ei anna mitään eikä mitään vaadi. Ehkäpä
Anielkan sydän kuuluu minulle, mutta se on pieni sydän eikä se
pysty tekoihin! Ehkäpä hän omissa silmissään menettelee kauniisti
ja uljaasti uhratessaan tunteensa velvollisuuden alttarille. Onhan
siinä tyydytystä, jonka hyväksi saattaa jotakin tehdäkin. Uhraa sinä
vaan minut, mutta erehdyt, jos luulet kantavasi suurenkin uhrin, kun
uhraat tunteesi ja kuvittelet sillä korvaavasi velvollisuuden!
Mahdotonta minun vastaiseksi on ajatella tai kirjoittaa tyynesti.
Kesäkuun 8 p:nä.
Liehittelevä nainen on aika koronkiskuri: hän antaa vähän, mutta
vaatii jättiläiskorkoja. Tänään kun olen tyynemmällä mielellä ja
kykenen ajattelemaan selvemmin, täytyy minun tunnustaa, etten
ainakaan siinä suhteessa voi syyttää Anielkaa. Hän ei ole antanut
minulle mitään eikä hän ole vaatinut minulta mitään. Se, mitä
Varsovassa luulin liehittelyn varjoksi, ei ollut muuta kuin hetken
iloisuutta ja hyvää tuulta. Itse minä sen kaiken kutsuin esiin, itse
otin harha-askeleet, itse olen syypää kaikkeen.
Eri asia on nähdä jotakin, eri asia ottaa se lukuun. Me saatamme
olla selvillä erinäisistä, itsellemme vieraista ominaisuuksista
toisen ihmisen sielussa, mutta käytännössä me tavallisesti otamme
lähtökohdaksi ainoastaan oman katsantokantamme. Niin on käynyt
minunkin. Minä olen tietänyt, tai ainakin luullut tuntevani, että me
Anielkan kanssa olemme kaksi niin erilaista olentoa kuin jos olisimme
kotoisin aivan eri taivaankappaleista -- mutta minä en aina ole
pitänyt sitä mielessäni, vaan olen laskenut, että hän siinä ja siinä
tilaisuudessa menettelisi niinkuin minä olisin menetellyt.
Ja huolimatta siitä, että minä tunnen meidän olevan mitä erilaisimpia
olentoja auringon alla -- kaksi vastakkaista äärtä, kirjoitan tutun
tosiasian tähän ikäänkuin ihmeissäni ja minun on vaikea tottua
siihen. Minä olen tuhat kertaa enemmän tuollaisen Laura Davisin kuin
tämän Anielkan kaltainen.
Nyt käsitän mitä vastaan minä olen ajautunut pirstaleiksi.
Sitä vastaan, jota jo kauvan olen tuntenut olevani vailla, sitä
vastaan, jonka puuttuminen tosin on laajentanut näköpiiriäni ja
vapauttanut ajatuksiani, mutta joka samalla on istuttanut sieluuni
kuolettavan taudin idun ja tullut tragediakseni.
Hänen sielunsa katkismuksentapaista yksinkertaisuutta vastaan.
Nyt on asia minulle selvä, vaikken ehkä vielä näe sitä sen koko
laajuudessa, sillä olen niin kompliseerattu ihminen, että olen
kadottanut yksinkertaisuuden tajun... "Kuulen sinun äänesi, mutta en
näe sinua..." Henkinen silmäni potee eräänlaista värisokeutta eikä
eroita kaikkia värejä.
Minun päähäni ei mahdu minkätähden ei jokaista periaatetta, oli se
sitte vaikka kuinka monen vuosisadan pyhittämä, saisi tarkastaa
joka puolelta, minkätähden ei sitä saisi eritellä osiin, hitusiin,
atomeihin -- sanalla sanoen pienentää, kunnes se olisi tomuna eikä
sitä enään saisi liittymään kokonaisuudeksi.
Anielkan päähän ei mahdu kuinka periaatetta, joka on tunnustettu
hyväksi, jonka uskonto ja ihmiskunta ovat pyhittäneet, voi pitää
muuna kuin ehdottomasti sitovana.
Yhdentekevää onko tämä hänessä tietoista vaiko itsetiedotonta, onko
se oman mietinnän tulos vai ulkoapäin omistettu -- se on kun onkin jo
mennyt hänen veriinsä.
Johan minä sain ikäänkuin varoituksen, kun hän rouva Koryckistä
puhuessa sanoi: "kaikkea voi selittää, mutta kun teet pahasti, niin
omatunto aina sanoo: 'pahasti, pahasti teit!' eikä vaikene".
Silloin en kiinnittänyt tähän huomiota, kuten olisi pitänyt. Anielka
ei tunne epäröimistä eikä epäilystä. Hänen sielunsa eroittaa akanat
jyvistä sellaisella erehtymättömyydellä, ettei sekaantumisesta voi
olla puhettakaan. Hän ei pyri laatimaan omia sääntöjä, hän ottaa
säännöt valmiina uskonnosta ja yleisistä siveyskäsitteistä, mutta hän
ottaa ne sellaisella voimalla, että ne tulevat hänen omikseen, sillä
ne menevät hänen veriinsä.
Säännöt, joiden mukaan hyvä ja paha eroitetaan toisistaan, ovat
sitä ankarammat ja leppymättömämmät, jota yksinkertaisemmat ne
ovat. Kysymyksessä oleva eetillinen lakikirja ei tunne lieventäviä
asianhaaroja. Sen mukaan tulee vaimon kuulua miehelleen, ja jos hän
antautuu toiselle, tekee hän väärin. Mitkään sovittelut, näkökannat
tai selitykset eivät tule kysymykseen -- vanhurskaita odottaa oikea
puoli, syntisiä vasen. Niiden yläpuolella on Jumalan armo, mutta
niiden välillä ei mitään -- ei yhtäkään mahdollisuutta.
Tämä lakikirja on niin yksinkertainen, että minunkaltaiseni ihmiset
suorastaan eivät voi sitä ymmärtää. Meidän mielestämme ovat elämä
ja ihmissielu siksi kompliseeratut, etteivät niiden vaatimukset
saata mahtua siihen. Meidän kaltaisillemme se todella on mahdotonta.
Onnettomuudeksemme emme ole voineet löytää mitään sen sijaan, mikä
meiltä puuttuu, ja sentähden harhailemme eksyneiden lintujen lailla
hätääntyneinä autiudessa ja tyhjyydessä.
Mutta suurin osa naisia ja varsinkin puolattaret tunnustavat vielä
tämän lakikirjan. Nekin, jotka elämässä rikkovat sen sääntöjä
vastaan, eivät hetkeksikään rohkenisi epäillä sen laittamattomuutta
ja pyhyyttä. Missä tämä lakikirja alkaa, siellä loppuu järjen
toiminta.
Turhaan esittävät runoilijat naista arvoituksena tai elävänä
sfinksinä. Mies on sata kertaa suurempi arvoitus, sata kertaa enemmän
sfinksi. Terve nainen -- ei hysteerinen -- oli hän hyvä tai paha,
voimakas tai heikko, on aina henkisesti yksinkertaisempi miestä.
Jotkut kymmenet käskysanat ovat kaikkina aikoina tyydyttäneet
häntä, lukuunottamatta onko hän voinut seurata niitä vai onko hänen
luonteensa heikkouden takia täytynyt rikkoa niitä vastaan.
Naisen sielu on niin dogmaattinen, että olen tavannut naisia, joiden
ateismikin on pukeutunut uskonnollisiin muotoihin.
Kumma kyllä ei tuo yksinkertainen lakikirja vie naiselta älyn
terävyyttä enempää kuin ajatuksen hienoutta tai lentoakaan.
Naisen sielu muistuttaa kolibria, joka voi lentää tiheimmässäkin
pensastossa koskettamatta ainoaa oksaa, liikauttamatta ainoaa lehteä.
Tämän voi sovittaa ennen kaikkea Anielkaan. Tunteen hienostus on
hänessä kehittynyt korkeimmilleen yhdessä mitä yksinkertaisinten
siveyskäsitteiden kanssa. Hänelle ovat voimassa samat kymmenet käskyt
kuin kansannaiselle -- ainoastaan sillä eroituksella, että toisella
niitä verhoaa säkkikangas, toisella kudos hieno kuin pitsi.
Minkätähden minä yhä pohdin näitä asioita? Sentähden, että ne minulle
ovat elämän kysymyksiä, puhun niistä siksi, että ne ovat tuskani ja
onnettomuuteni, koska tunnen, etten saata omistaa itselleni noita
yksinkertaisia kymmeniä käskyjä. Niin monimutkainen ja kompliseerattu
on elämänfilosofiani. Ja mitäpä apua voisi olla minulle, koska en
suinkaan usko tuohon filosofiaan, vaan päinvastoin usein suorastaan
epäilen sitä, kun sensijaan Anielka levollisesti ja järkkymättömästi
uskoo opinkappaleihinsa.
Ainoastaan sen, joka jo on juonut epäilyksen lähteestä, voi saada
uskomaan, ettei luvaton suudelma ole synti. Rakkaus voi temmata
mukaansa uskonnollisen naisen kuten myrsky tempaa puun maasta, mutta
hän ei milloinkaan tunnusta sitä oikeaksi.
Onnistuuko minun milloinkaan temmata Anielka itselleni? Ehkäpä se
syvä epätoivo, joka nyt painaa minua, on hetkellinen, ehkäpä huomenna
katson tulevaisuutta toivorikkaampana. Nyt se kuitenkaan ei tunnu
minusta luultavalta.
Olen joskus merkinnyt tähän päiväkirjaan, että meillä useissa
perheissä istutetaan naiseen ujoutta kuin mitäkin ruttoa. Minun
täytyy muistaa, että käsky, johon Anielka niin pyhästi uskoo,
nimittäin: "vaimon pitää kuulua miehelleen", loppujen lopuksi johtaa
juurensa kainoudesta, joka hänelle on niin ominainen, niin hänen
luonteeseensa kuuluva, että sata kertaa helpommin voisi kuvitella
Anielkaa jonkun hirviön sylissä kuin painuneena minun rintaani
vastaan.
Ja minä yhä petän itseäni, minä odotan yhä jotakin tältä naiselta.
Onhan se sulaa mielettömyyttä!
Mitä minun siis on tekeminen? Lähteminen pois?
En lähde! -- en voi enkä tahdo.
Jään paikoilleni -- ja koska tunteeni on mieletön, tulen
menettelemään mielettömästi. Järjestelmällistä, laskettua, kauvas
tähtäävää menettelyä on jo ollut tarpeeksi. Jääköön kaikki sattuman
varaan. Entinen tie ei johda minnekään.
Kesäkuun 9 p:nä.
Hän on vieläkin onnettomampi kuin minä. Tämänpäiväiset näkemäni
vakuuttavat minulle, että hänessäkin käy taistelu, johon hänen täytyy
ammentaa voimat ainoastaan itsestään. Ajatukseni ovat niin sekaisin,
etten pääse rauhoittumaan.
Herra Zawilowski kävi tänään tyttärineen Ploszowissa, ja heidän
lähdettyään alkoi täti niin kouraantuntuvalla tavalla ylistää Helena
neidin erinomaisia ominaisuuksia, että minä äkkiä vimmastuin. Olin
väsyksissä, yöni oli kulunut unettomana, hermoni olivat kiihdyksissä,
ja äkillisen suuttumuksen vallassa puhkesin puhumaan:
-- Hyvä! Jos ensi sijassa on kysymys avioliitostani eikä onnestani,
niin kosin huomispäivänä neiti Zawilowskia, sillä minullekin alkaa
kaikki jo olla yhdentekevää!
Olihan selvää, että puhuin vihan väessä enkä tarkoittanut totta ja
etten missään tapauksessa olisi pannut uhkaustani täytäntöön. Anielka
kävi kuitenkin äkkiä valkoiseksi kuin paperi. Hän nousi ilman mitään
järkevää syytä, rupesi kiertämään uudinten nuoraa, ja hänen kätensä
vapisivat kuin kuumeessa. Onneksi tätikään ei kai eläissään ollut
joutunut niin hämilleen kuin nyt, joten ei hän huomannut mitään.
Jotakin hän sanoi minulle, en tiedä mitä, sillä tällä hetkellä en
tietänyt mistään muusta kuin Anielkasta. Tosin minä jo miettimisen
tietä olin päässyt siihen johtopäätökseen, etten ole hänelle
yhdentekevä, mutta toista oli kuitenkin omin silmin saada siitä
todistus. En ikinä tule unohtamaan hänen kalpeuttaan ja vapisevia
käsiään. Saatoin olla asiastani varma, sillä vaikka osa vaikutuksesta
olisikin ollut luettava odottamattoman purkaukseni ansioksi, niin
todistusta silti oli jäämäänkin. Äkkinäistä naimailmoitusta, ei edes
tiedonantoa välinpitämättömän henkilön kuolemasta, oteta vastaan
kalpenemalla.
Pari päivää sitte ajattelin: mitä hyötyä minulla on siitä, että hän
rakastaa minua, jos tunne ainiaaksi jää hänen salaisuudekseen? Ja
kuitenkin: kun nyt omin silmin näin, että niin on, heräsi toivoni
äkkiä kuolleista, ja epäilykset menivät menojaan; minussa heräsi
taasen usko voittoon, varmuus siitä, että tulee aika, jolloin hänen
tunteensa kasvaa häntä itseään väkevämmäksi ja jolloin minä suljen
hänet syliini ja otan omakseni.
Samassa kyllä sain kokea, että erehdyn. Täti sanoi vielä jotakin
ja läksi sitte pois, luultavasti varistaakseen jossakin nurkassa
silmästään mielipahan kyyneleen. Minä astuin nopeasti Anielkan luo ja
sanoin:
-- Anielka kulta, vaikka minulle tarjottaisiin kaikki maailman
aarteet, niin en menisi naimisiin neiti Zawilowskin kanssa. Mutta
eikö minulla nyt ole huolta tarpeeksi, koskei minua vielä siltäkään
taholta jätetä rauhaan. Tiedäthän sinä paremmin kuin kukaan, etten
koskaan mene naimisiin.
-- Päinvastoin... olisin hyvin iloissani, jos menisit, lausui hän
vaivoin.
-- Se ei ole totta! Näinhän minä miten sinä kalpenit -- näinhän!
-- Salli minun lähteä...
-- Oma Anielkani, sinä rakastat minua! Älä petä itseäsi ja minua:
sinä rakastat minua!
Hänen huulensa kävivät taasen valkeiksi.
-- En, vastasi hän nopeasti, -- mutta minä pelkään, että pian alan
vihata sinua.
Ja hän kiiruhti äitinsä luo. Minä ymmärrän, että naisesta, joka
taistelee rakkauttansa vastaan, monasti täytyy näyttää siltä kuin
katkeran, kielletyn rakkauden olisi pakko pukeutua vihan muotoon.
Ja kuitenkin Anielka sanoillaan sammutti iloni, niinkuin kynttilä
puhalletaan sammuksiin. Elämässä on paljon itsessään varsin
luonnollisia asioita, joita hermot ja inhimilliset voimat suorastaan
eivät siedä. Muuan totuus, johon en ole kiinnittänyt huomiota,
enempää kuin sitä yleensäkään tehdään, on tämä: "rakkaus toisen
vaimoon on häpeällisessä muodossaan jotakin hyvin alhaista, mutta
vakavassa muodossaan suuri onnettomuus -- sitä suurempi, jota enemmän
arvoinen nainen on". Minussa herää katkera uteliaisuus näkemään mitä
tapahtuisi, jos sanoisin Anielkalle: "joko sinä nyt kiedot kätesi
kaulaani ja tunnustat, että rakastat minua, tai minä ammun kuulan
otsaani tässä silmiesi edessä!" Minä tiedän, että se olisi katalaa ja
etten ikinä ryhtyisi hankkimaan voittoa sellaisilla väkivaltaisilla
keinoilla... Mutta silti en saata olla tekemättä kysymystä: miten
kävisi siinä tapauksessa? Luultavasti Anielka menehtyisi suruun
-- ja ehkäpä häpeäänkin -- mutta hän ei ikinä alistuisi. Kun tätä
ajattelen, sekä kiroan että ihailen häntä, vihaan ja rakastan
entistä enemmän. Paras on suoraan tunnustaa, että suuri onnettomuus
on kohdannut minua. Paha vain, etten näe mitään pelastusta, sillä
minulla ei ole voimia päästä irti sen otteesta. Intohimoon, jonka
tuo nainen aina on herättänyt minussa ylimmilleen, on jo yhdistynyt
jotakin koiran kiintymyksestä. Ajatukseni ja katseeni kiertävät häntä
lakkaamatta, en saa silmiäni irti hänen silmistään, hiuksistaan,
huulistaan, olkapäistään -- ja samalla kun tunnen, että hän on
intohimoisen ikävöimiseni korkein määrä, samalla tunnen, että hän
on minulle kallein olento maan päällä. Ei yksikään nainen ole
vanginnut minua niin kokonaan ja ehdottomasti. Ajoittain tuntuu hänen
vaikutuksensa minuun suorastaan käsittämättömältä, silloin tällöin
koetan tehdä sitä itselleni selväksi -- ja teen sen tavallisesti
itselleni epäedullisella tavalla.
Olen kun olenkin elänyt nopeasti, ja päiväni kallistuu jo
ehtoopuolelleen. Tie vie nyt laaksoa kohti, josta puhaltaa vastaan
vilu ja pimeys. Tunnen kuitenkin, että tämä ainoa olento voisi antaa
minulle takaisin nuoruuteni, voisi antaa minulle kukkeutta ja halua
elämään. Jos hän minulta menee, menee samalla elämä, ja jälelle jää
vain oleileminen, synkkänä kuin kuoleman esimaku. Sentähden minä
rakastankin Anielkaa itsesäilytysvaistoni koko voimalla, en yksin
sielullani ja mielelläni, vaan sentähden, että hän pelastaa minut
häviöstä.
Anielka ei sitä tiedä, mutta minä arvelen, että hän syvästi säälii
minua, koska minäkin, joka kohtelen häntä armottomasti, antaisin
henkeni helpoittaakseni hänen kärsimyksiään. Ja kuinka en myöntäisi,
että rakkaus toisen vaimoon on onnettomuus? Johtaahan se ihmisen
esimerkiksi siihen, että hänen täytyy kiusata olentoa, jolle hän
tahtoisi ostaa rauhan henkensä kaupalla! Ja samallaisia ongelmoja
joka askeleella! Me olemme kun olemmekin molemmat hyvin onnettomat.
Mutta onhan sinulla, Anielkani, toki jokin tukikohta elämässä, koska
sinulla on opinkappaleesi -- minä totisesti olen kuin pursi vailla
airoja ja peräsintä.
Enkä ole oikein tervekään. Nukun huonosti tai en nuku ensinkään, eikä
voi olla toisin. Tahtoisin sairastua, mutta oikein vakavasti; maata
jonkin kuukauden tiedottomana, muistamatta mitään, levätä oikein
kunnollisesti. Viettäisin silloin todella lomaa. Chwastowski tarkasti
minua eilen ja teki johtopäätöksiään; hän sanoi, että hermostoni
kerta kaikkiaan on kulutettu loppuun, mutta että olen perinyt aika
suuren määrän lihasvoimaa. Luultavasti hän on oikeassa; muussa
tapauksessa tietenkään en olisi jaksanut pitää puoliani hermojani
vastaan. Kukaties syy henkiseen erikoisasemaani onkin etsittävä tästä
asiantilasta. Erinäiset voimat ovat tietenkin vaatineet ulospääsyä,
ja kun eivät ole saaneet sitä ajatusten enempää kuin tekojenkaan
kautta, niin ovat ne tulvanaan täyttäneet yhden uoman ja kokoontuneet
rakkaudeksi naiseen.
Kiitos hermojeni: aina sameina, aina kuohuten ja vinoon! ennen
kaikkea vinoon!
Mitä mielialoja minun päiväni onkaan täynnä! Illansuussa tuli
rakas täti luokseni ja pyyteli anteeksi, että oli kehunut neiti
Zawilowskia. Suutelin molempia hänen käsiään ja pyysin vuorostani
anteeksi suuttumustani.
-- Vakuutan sinulle, sanoi hän, -- etten enään puhu hänestä. Tosin
minä sydämestäni soisin, että sinä, rakas Leon, menisit naimisiin,
sillä olethan sukumme viimeinen, mutta Jumala tietää, että onnesi on
minulle kallein kaikesta, sinä rakas poikani.
Rauhoitin häntä mikäli mahdollista ja virkoin lopuksi:
-- Täti tietää, että minä olen kuin mikäkin hermostunut nainen!
Mutta silloin täti suuttui.
-- Vai sinä nainen! Jokainen voi erehtyä, mutta jos vain kaikilla
olisi niin paljon järkeä ja mielenlujuutta, niin näyttäisi tässä
maailmassa toiselta!
Mene nyt sitte tekemään tyhjäksi tällaisia kuvitteluja! Joskus minut
valtaa epätoivo, ja minä ajattelen: mitä minulla onkaan tekemistä
tällaisessa talossa, keskellä kaikkia näitä naisia, jotka ovat
ottaneet enkelimäisyyden oikein urakalle? Minun on myöhäistä kääntyä
heidän uskoonsa, mutta mitä kärsimystä ja onnettomuutta voinkaan
tuottaa heille!
Kesäkuun 10 p:nä.
Sain tänään kaksi kirjettä, toisen asianajajaltani Roomasta, toisen
Sniatynskilta. Roomasta ilmoitetaan, että Italian hallituksen
kiellon, joka koskee muinaismuistojen ja arvokkaiden taide-esineiden
siirtämistä pois maasta, voi järjestää tai kiertää. Ovathan isän
kokoelmat aivan yksityistä laatua, ulkopuolella kaikkea hallituksen
valvontaa, ne voi niinmuodoin lähettää suorastaan huonekaluina.
Minun täytyy nyt ryhtyä panemaan taloani Varsovassa
tarkoituksenmukaiseen kuntoon, ja se on kaikin puolin ikävää,
koska kokoelmien siirtäminen ei enään vähääkään viehätä minua.
Mitä minä enään niistä -- ne eivät hyödytä minua ensinkään. Pysyn
päätöksessäni ainoastaan sentähden, että itse olen niin paljon
puhunut aikomuksestani ja että siitä on niin paljon kirjoitettu.
Minulle palasi sama mielentila, joka oli minua kiusannut matkojeni
aikana Anielkan häiden jälkeen. Nyt minä elän kaikki toistamiseen,
katselen ja käsitän asiat vain aina ajattelemalla yhtaikaa Anielkaa,
eikä minulla enään ole mitään välittömiä vaikutelmia. Ajatukset,
joita en usko hänelle pohjaa myöten, tuntuvat minusta aivan tyhjiltä
ja merkityksettömiltä. Se on hämmästyttävää ja todistaa kuinka kauvas
ihminen voi hairahtua. Luin tänä aamuna Bungen esitelmän "Vitalismi
ja mekanismi" ja luin sen harvinaisella mielenkiinnolla. Tekijä
osoittaa nimittäin tieteellisesti samaa, mikä jo kauvan on liikkunut
minun ajatuksissani, mutta joka minussa sai pikemmin epämääräisten
tunteiden kuin itsetietoisen vakaumuksen muodon. Tässä näet tieto
myöntää olevansa täydellinen epäilijä omaan itseensä nähden, myöntää
oman voimattomuutensa ja julistaa, että on olemassa jokin maailma,
joka on enempi kuin aine ja liike ja jota ei voida selittää, ei
fyysillisesti eikä mekaanisesti. Minulle on yhdentekevää, onko
tuo maailma ainetta korkeampi vaiko alempi. Pelkkää sanaleikkiä!
En ole oppinut enkä ole velvollinen noudattamaan varovaisuutta
johtopäätelmissäni. Ryntään siis pää edellä sisään avoimista ovista,
ja sanokoon tiede sata kertaa, että vastassa on pimeää -- minä
tunnen, että minulla siellä on valoisampaa kuin tällä puolella.
Luin miltei kuumeisella mielihalulla, ja lukeminen tuotti minulle
suurta helpoitusta. Vain itseensä sulkeutuneet tyhmyrit eivät näe,
kuinka materialismi painaa meitä ja tappaa meidät kaipaukseen, eivät
näe, että ihmisten mielissä elää salainen pelko siitä, että tiede
mahdollisesti ei osoittaisikaan sitä todeksi. He eivät tiedä, kuinka
odotetaan uutta tieteen evolutsionia, ja mikä ilo on vangeilla, kun
avautuu jokin portti tai aukko, josta saattaa paeta vapaaseen ilmaan.
Mielet ovat jo niin painuksissa, etteivät ihmiset uskalla vetää
henkeään eivätkä uskoa omaan onneensa. Mutta minä olen uskaltanut
ja minusta tuntui siltä kuin olisin päässyt pujahtamaan ulos
ummehtuneesta kellarista. Ehkäpä tämä oli vain hetken vaikutelma,
sillä minä ymmärrän, että uusvitalismi ei ole mikään käänne
tieteessä. Ehkä jo huomenna palaan vapaaehtoisesti vankilaan... En
tiedä... Tällä väliajalla minun oli hyvä olla. Toistin itselleni joka
hetki: jos epäilyksenkin tietä päästään epäilemättömyyden varmuuteen
siitä, että on olemassa yliaistillinen maailma, maailma, "joka
tekee pilaa kaikesta mekaanisesta selityksestä", maailma, joka on
"fyysilliskemiallisten selitysten" piirin ulkopuolella, niin kaikki
on mahdollista, jokainen usko, jokainen dogmi, jokainen mystisismi.
Saahan silloin ajatella, että samoinkuin on olemassa ääretön avaruus,
niin on olemassa myöskin ääretön järki ja ääretön hyvyys. Saahan
toivoa, että on olemassa jokin suuri maailman kaikkeutta verhoava
vaippa, jonka helmoihin voi paeta, ja jokin holhoomus, jonka suojassa
vaiva loppuu. Jos niin on, niin on hyvä. Silloin tiedän ainakin miksi
elän ja miksi kärsin. Mikä tavaton helpoitus!
Toistan vielä kerran, että minun ei tarvitse olla varovainen eikä
arkailla johtopäätösteni tekemisessä. Edellä olen jo kirjoittanut,
ettei kukaan ole likempänä mystisismiä kuin skeptikko. Minä olen
todennut sen omassa itsessäni, sillä aloin rynnistellä niinkuin
lintu, joka, oltuaan kauvan vankina häkissä, vapauteen päästyään
rynnistelee, hekumoi ja kylpee avaruudessa. Näin uusia kenttiä ja
niillä uutta elämää. En tiedä oliko se jossakin toisessa tähdessä
vai tähtien välisissä avaruuksissa -- tiedän vain, että tämä elämä
ja nämä kentät olivat aivan toisenlaiset kuin meillä. Valo siellä
oli kirkas ja lempeä, ilma oli viileä ja täynnä suloisuutta, mutta
pääeroitus oli siinä, että suhde yksilösielun ja yleissielun
välillä siellä oli paljon lähempi, niin läheinen, että oli mahdoton
määrätä missä loppuu yksilö ja missä alkaa yhteisö. Tunsin silloin,
että juuri tuossa rajan epäselvyydessä on sikäläisen elämän onni,
sillä ihminen ei eristäydy siellä, ei asetu vastakohdaksi, vaan on
sopusoinnussa ympäristönsä kanssa ja ottaa osaa yhteiskuntaelämään
koko voimallaan.
Tämä ei ollut unennäköä -- sitä en väitä. Se oli vain siirtymistä yli
rajavyöhykkeen, jonka toisella puolella loppuu selvä ymmärtäminen,
ja toisella puolella alkaa aavistuksentapainen tunto. Tämä tunto ei
kuitenkaan vielä ole johtopäätös aikaisemmista edellytyksistä, se on
ainoastaan kehitetty miltei käsittämättömyyteen asti, samalla tavalla
kuin kultainen lanka voidaan venyttää miltei loppumattomiin. Muuten
en vielä voinut kokonaan sulautua uusien kenttieni elämään enkä
lopullisesti hukuttaa itseäni niihin. Säilytin vielä jonkun verran
omaa yksilöllisyyttäni. Minulta puuttui jotakin ja minusta tuntui,
että etsin jotakin ympäriltäni. Yhtäkkiä tunsin, että etsin Anielkaa.
Varmaan vain häntä ja aina häntä. Mitä merkitsi minulle ilman häntä
tuo toinen elämä. Löysin hänet vihdoin, ja me aloimme harhailla
yhdessä, kuten Paolon varjo Francesca da Riminin varjon kanssa...
Kirjoitan tämän muistoon siksi, että sekin osaltaan miltei
peloittavasti todistaa, kuinka kokonaan tunne tätä naista kohtaan
on anastanut haltuunsa minun olentoni. Kummallista. Mitä yhteyttä
saattaa olla Bungen ja hänen uusvitalisminsa ja Anielkan välillä?
Ja kuitenkin minä aina, ajatellessani näitä asioita, lopulta joudun
häneen. Tieteen, taiteen, luonnon, elämän, kaiken johdan nyt aina
tähän yhteen nimittäjään. Se on akseli, jonka ympärillä maailmani
kieppuu.
Tällä on kuulumaton merkitys. Tuntuu nimittäin hyvin vähän
todennäköiseltä, että joskus saattaisin seurata järjen neuvoa, joka
minulle silloin tällöin heikolla, tukahutetulla äänellä toistaa
sanat: matkusta pois! Pakene!
Tiedän, ettei tämä pääty hyvin, että tämä ei voi päättyä hyvin. Mutta
mistä minä otan voimia, mistä tahtoa, mistä tarmoa, kun nämä kaikki
ovat minulta riistetyt. Yhtä hyvin voisin toistaa ihmiselle, joka
on menettänyt jalkansa: nouse ja lähde maailmalle. Miten? Ja lisään
vielä: minne? Mitä etsimään? Täällä on minun elämäni.
Välistä valtaa minut halu antaa päiväkirjani Anielkan luettavaksi,
mutta en tee sitä. Hänen säälinsä minua kohtaan ehkä senjälkeen
kasvaisi, mutta hänen rakkautensa varmaan vähenisi. Jos Anielka
tulisi minun omakseni, etsisi minusta tukea, lepoa ja horjumatonta
uskoa siihen, että juuri näin täytyy olla ja että näin on hyvä, niin
pelkään, että hän kuitenkin yhä epäilisi. Minä luulen, että vaikka
hän ymmärtäisi kaikki mitä minussa on tapahtunut ja tapahtuu, niin
minun tunteeni monessa suhteessa eivät sittenkään löytäisi hänessä
vastakaikua. Me olemme kaksi niin erilaista olentoa. Minä esimerkiksi
en silloinkaan, kun vaivun mystillisyyteen ja kun päättelen, että
kaikki on mahdollista, kuvittele mitään maailmantakaista elämää
yleisen käsityksen mukaan. Ja miksikä? Jos kaikki on mahdollista,
niin silloin on mahdollinen myöskin helvetti, kiirastuli ja taivas,
aivan kuten minun valoisat, kirkkaat kenttäni. Tietysti Danten näyt
ovat suuremmat ja mahtavammat kuin minun. Ja miksikä? Kahdesta
syystä. Ensinnäkin siksi, että minun skeptillisyydelläni, joka
myrkyttää itsensä omalla epäilyksellään kuten skorpioni omalla
myrkyllään, vielä on voimaa kaikkinaisista otaksumisista eroittaa
yksinkertainen ja yleisesti hyväksytty käsitys -- ja toiseksi?...
Toiseksi sentähden, että noissa dantelaisissa osastoissa en voi
kuvitella itseäni ja Anielkaa yhdessä... Sellaista elämää en tahdo...
Mutta kaiken sen, mitä kirjoitan ja ajattelen, suoritan ajattelevan
minäni jonkin osan avustuksella. Kaikki muu siitä on Anielkan luona.
Tällä hetkellä näen vielä valon, joka lankeaa hänen huoneestaan
berberispensaille hänen akkunansa alla. Anielka raukka -- hänkin
viettää unettomia öitä. Näin kuinka hän tänään nukahti työnsä
ääressä. Suuressa nojatuolissa hän näytti pieneltä ja hän huokasi
syvään väsymyksestä. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun
lapseni.
Kesäkuun 11 p:nä.
Vihdoinkin saapui Sassoferraton madonnanpää. Jätin sen Anielkalle
tädin ja Celina rouvan läsnäollessa, ikäänkuin se olisi ollut hänelle
kuuluva ja määrätty. Hänen oli mahdoton kieltäytyä ottamasta sitä
vastaan. Sitte naulasin omin käsin kuvan hänen huoneeseensa. Kaunis
se on siellä. En yleensä pidä Sassoferraton madonnista, mutta tämä
on yksinkertainen, ja siinä on harvinaisen kirkkaat, iloiset värit.
Minulle on rakasta ajatella, että Anielkan, aina kun hän katsoo
seinäänsä, täytyy muistaa minun rakkauteni merkiksi antaneen hänelle
pyhän kuvan. Siten täytyy tunteen, jota hän pitää synnillisenä, hänen
mielikuvituksessaan yhdistyä pyhän käsitteeseen. Se on lapsellinen
lohdutus, mutta köyhä tyytyy siihenkin.
Tällä päivällä on ollut yksi parempi hetki. Kun kuva oli ripustettu
seinälle, tuli Anielka luokseni kiittämään. Koska Celina rouvan
nojatuoli oli jonkun matkan päässä, pitelin Anielkan kättä, vaikka
hän jo koetti vetää sitä kädestäni, vielä silmänräpäyksen ja kysyin
puoliääneen:
-- Vihaatko sinä, Anielka, todella minua?
Hän pudisti päätään melkein surullisesti ja vastasi lyhyeen:
-- Oi en!
Miten paljon rakkautta mahtuikaan tuohon lyhyeen vastaukseen!
Sopii sanoa, että on yhdentekevää suoko rakastettu nainen
asianomaiselle vastarakkautta, jollei hänen rakkautensa milloinkaan
osoittaudu ulospäin. Mutta se ei ole yhdentekevää! Onhan minulla
sitte edes se, ja sitä en antaisi pois mistään hinnasta. Sittepä
vasta olisinkin köyhä.
Kesäkuun 12 p:nä.
Olen saapunut Varsovaan Sniatynskin kirjeen johdosta, jonka hiljan
sain ja jossa hän pyysi minua tulemaan Klaran kunniaksi pidettäviin
jäähyväispäivällisiin. Päivällisille en mennyt. Eilen ne olivat.
Mutta kävin asemalla sanomassa hänelle hyvästi. Tulen juuri
sieltä. Tuo uskollinen sielu erosi minusta epäilemättä surullisena
ja pettyneenä. Kun hän minut näki, antoi hän minulle kuitenkin
kaikki anteeksi ja hyvästijättömme oli mitä sydämellisin. Minäkin
tunsin, että tulen kaipaamaan häntä, että ympärilläni käy entistä
tyhjemmäksi. Minun elämäni mystillisillä kentillä ei tule olemaan
jäähyväisiä. Tämänpäiväinen hyvästijättö oli todella surullinen,
sillä lisäksi oli päivä pilvinen ja sateinen. Räntäistä ilmaa tulee
varmaan vielä kestämään pari päivää. Siitä huolimatta oli paljon
väkeä saattamassa Klaraa. Hänen makuuvaunuosastonsa oli täynnä kukkia
ja seppeleitä kuin hauta. Hänen täytyy ajaa kaikki ulos sieltä,
muuten hän tukahtuu. Lähtöhetkenä ei Klara enään ensinkään välittänyt
siitä, mitä ihmiset ajattelevat, vaan seurusteli niin paljon kuin
mahdollista minun kanssani. Menin hänen osastoonsa, ja me juttelimme
kuin kaksi ystävää, välittämättä Klaran vanhan, ikuisesti vaikenevan
sukulaisen läsnäolosta enempää kuin muistakaan ihmisistä, jotka
hienotunteisesti olivat vetäytyneet käytävän päähän.
Pitelin Klaran molempia käsiä, ja hän katsoi minuun uskollisin,
sinisin silmin ja lausui mielenliikutuksissaan:
-- Teille vain tunnustan, ettei minun koskaan ole ollut niin vaikea
lähteä mistään. Lähtöhetken levottomuudessahan ei ole aikaa pitkiin
puheisiin -- mutta ikävä minun on!... Frankfurtissa kyllä näen paljon
ihmisiä, oppineita ja taiteilijoitakin... mutta... en itsekään
tiedä... he ovat aivan toista maata... te olette ikäänkuin herkempiä
soittokoneita. Teistä en puhukaan!
-- Sallitteko, neiti, että kirjoitan teille?
-- Tietysti. Ja minäkin kirjoitan teille. Aioin juuri pyytää sitä.
Onhan minulla musiikkini, mutta se ei enään aina tahdo riittää.
Ja ehkä siitä on teillekin jotakin iloa, sillä vaikka teillä on
paljon ystäviä, niin varmaan ei ole ainoaakaan, joka olisi teihin
niin kiintynyt. Kuinka tyhmä minä olen, kun kaikki saa minut niin
heltymään, mutta nyt minun täytyy kun täytyykin lähteä.
-- Me kierrämme molemmat alituisesti maailmaa: te neiti,
taiteilijana, minä mustalaisena. Tämä ei siis ole mikään ero, vaan me
sanomme: näkemiin!
-- Näkemiin! näkemiin niin pian kuin suinkin! Te olette tekin
taiteilija! Ei tarvitse soittaa eikä kirjoittaa eikä maalata, vaan
voi silti sielultaan olla taiteilija. Minä näin sen heti ensi
silmäykseltä, kun teihin tutustuin -- ja näin senkin, ettette ole
aivan onnellinen, vaan ehkä sisimmässänne tavattoman surullinen.
Muistakaa, että on muuan saksalainen nainen, joka on teille kuin
sisko.
Vein hänen kätensä huulilleni, mutta hän luuli minun jo aikovan
lähteä ja virkkoi nopeasti:
-- Vielä on aikaa. Vasta toinen soitto.
Minun teki todella jo mieli sanoa hänelle hyvästi. Mutta mihin
hermoni ovatkaan minut saattaneet! Klaran sukulainen oli sadeilman
vuoksi pukeutunut gummitakkiin, joka kahisi joka liikkeestä -- ja tuo
kahina tai oikeastaan gummikankaan kitinä oli saattamaisillaan minut
epätoivoihini. Muutenkaan ei enään ollut jälellä kuin pari minuuttia.
Lähdin vihdoinkin, kun rouva Sniatynski tuli vaunuun.
-- Hilst, Frankfurt! huusi Klara perässäni. -- Kotoa lähettävät
minulle kyllä kirjeet, vaikka olisin missä.
Hetken perästä olin asemasillalla vaununakkunan alla, keskellä Klaran
hyvästelevää tuttavajoukkoa. Kuului sekaisin höyrypurkausten sihinää,
veturin puhkinaa ja rautatiepalvelijakunnan huutoja. Makuuvaunun
ikkuna laskettiin alas, ja vielä kerran näin Klaran uskolliset,
ystävälliset kasvot.
-- Missä te vietätte kesän? kysyi hän.
-- En tiedä; kirjoitan siitä, vastasin.
Samassa rupesi veturi puhkumaan nopeammin, kuului viimeinen vihellys,
ja juna läksi liikkeelle. Korotimme Klaralle eläköönhuudon, hän
lähetti meille lentosuudelmia ja hävisi vihdoin näkymättömiin.
-- Tuleeko hyvin ikävä? kysyi rouva Sniatynski minulta äkkiä.
-- Tulee! vastasin, kumarsin ja läksin kotiin.
Ja minusta tuntuu todella siltä kuin luotani olisi lähtenyt ihminen,
joka monessa suhteessa olisi voinut auttaa minua. Olin tavattoman
kiihtyneessä mielentilassa. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti kolkko
iltakin. Se oli niin sateinen, sumuinen ja samea, että katulyhdyt
kaukaa näyttivät olevan kuin mitäkin taivaankaarenkarvaisia kehiä.
Minussa sammui viimeinen toivon kipinä. Pessimismi ei enään vallinnut
yksin mielessäni, vaan tuntui ilmana ympäröivän koko maailmaa,
painavan esineitä, ihmisiä ja nielevän kaikki muodot ja olennot.
Tulin kotiin, mielessäni ääretön alakuloisuus ja levottomuus, tuntui
siltä kuin jokin tavaton vaara uhkaisi. Hetkeksi heräsi minussa
hurja kaipaus aurinkoon ja sinisen taivaan alle, maihin, joissa ei
ole tällaisia sateita, tällaista pimeyttä ja sumua. Minut valtasi
äkkiä tunne, että jos pakenen sinne, missä on hyvin kirkasta, niin
itse valo puolustaa ja varjelee minua. Koko ajatuskykyni kiteytyi
ainoaan sanaan, jota toistelemistani toistin kuin kaiku: "Matkalle!
Matkalle!" Mutta samassa kauhistuin, sillä muistin, että jos lähden,
jätän Anielkan tänne yksin ja jätän hänet alttiiksi samalle vaaralle,
jota itse lähden pakoon. Tiedän että erehdyn, että lähtöni olisi
hänelle helpoitus, mutta en pääse siitä tunteesta, että menettelisin
huonosti ja pelkurimaisesti, jos lähtisin... Ja tämä tunne on
minussa voimakkaampi kuin järjen puhe. Muuten on kun onkin tuo
"matkalle!" vain tyhjä sana. Helppo sitä on toistella, jopa kuvitella
noudattavansa, mutta kun kuvittelu olisi kehitettävä teoksi, niin
pian nähtäisiin, että juuri _se_ on kaikista mahdottomin panna
täytäntöön minun voimillani. Minä olen tuohon tunteeseen mahduttanut
sellaisen määrän hermovoimaa, niin paljon elämää, että minun olisi
helpompi silpoa itseni kappaleiksi kuin irroittaa itseni siitä.
Itse-erittelyni on kehittynyt äärimmilleen. Minusta tuntuisi aivan
mahdottomalta, että voisin tulla esimerkiksi mielipuoleksi. Ajoittain
minä kuitenkin tunnen, ettei hermojani enään saata jännittää.
Sääli Klaraa. Tapasin häntä viime aikoina vähän, mutta minusta oli
hyvä tietää, ettei hän ole kaukana. Nyt ottaa Anielka minut kokonaan
valtoihinsa, nyt luovutan hänelle senkin voiman, jolla rakastetaan
levollisesti ja tunnetaan ystävyyttä.
Kun tulin kotiin, tapasin siellä nuoren Chwastowskin. Hän oli eilen
saapunut keskustelemaan veljensä, kirjakauppiaan kanssa. He puuhaavat
jotakin helppotajuisten kirjojen levittämisyritystä. Aina he ovat
hommassa, alati he ponnistavat, sentähden on heidän elämänsä rikas.
Minä olen jo päässyt niin kauvas, että ilostuin kun hänet näin,
aivan kuten lapsi, joka pelkää kummituksia ja ilostuu, kun joku
tulee huoneeseen. Hänen henkinen terveytensä reipastuttaa minua.
Hän sanoi Celina rouvan nyt olevan niin paljon paremmissa voimissa,
että hän jonkun viikon perästä voi lähteä Gasteiniin. Erinomaista!
Päästä toiseen paikkaan! Tulen kaikin voimin ajamaan tätä asiaa.
Kehoitan tätiä lähtemään mukaan. Hän lähtee minun tähteni, ja silloin
ei kukaan hämmästele, että minäkin lähden. Nyt ainakin tahdon
jotakin ja tahdon kaikesta voimastani. Kuinka monella tavalla nyt
saankaan hoidella Anielkaa. Me pääsemme vielä likemmä toisiamme kuin
Ploszowissa. Tuntuupa vähän paremmalta. Muuten tämä onkin ollut
kauhea päivä, sillä mikään ei minua niin masenna kuin paha ilma.
Kuulen yhä vielä sateen kohisevan kattokouruissa -- mutta pilvien
raoista pilkoittavat jo tähdet.
Kesäkuun 12 p:nä.
Tänään saapui Kromicki...
Gasteinissa kesäkuun 23 p:nä.
Viikon olemme jo olleet Gasteinissa, koko talo, nimittäin: Anielka,
täti, Celina rouva, minä ja Kromicki. Keskeytin joksikin aikaa
muistiinpanoni, en sentähden, että olisin kyllästynyt kirjoittamiseen
tai ettei se tuottaisi minulle huojennusta, vaan sentähden, ettei
kokemuksiani tältä ajalta ole voinut mahduttaa mihinkään sanoihin.
Kun ihminen paraikaa ponnistelee ja kamppailee suurta voimaa vastaan,
niin ei häneltä riitä aikaa eikä ajatusta mihinkään muuhun. Olen
ollut samassa tilassa kuin mies Sanssonin muistiinpanoissa, joka, kun
hänen ruumiistaan leikattiin kappaleita ja haavoihin vuodatettiin
sulaa lyijyä, hermokiihtymyksensä vallassa huusi: "Encore! encore!"
-- kunnes meni tainnoksiin. Minä olen jo tainnoksissa, nimittäin minä
olen saavuttanut kärsimykseni rajat ja antautunut.
Tuntuu siltä kuin minua painaisi ääretön käsi, aivan kuin nuo vuoret,
joiden keskellä elämme.
Mutta mitäpä siitä? Kosken enään tee vastarintaa, niin nujertakoon
käsi minut. En ole tietänyt, että tunto omasta avuttomuudesta ja
auttamattomasta kurjuudesta voisi tuottaa ihmiselle, jollei juuri
lohtua, niin eräänlaista lepoa.
Kunhan en vain uudelleen nostaisi päätäni, kunhan tätä tilaa vain
kestäisi niin kauvan kuin suinkin. Kirjoittaisin silloin muistiin
elämykseni ikäänkuin ne koskisivat toista ihmistä. Mutta tiedän
kokemuksesta, kuinka erilaiset päivät saattavat olla -- ja pelkään
mitä huomispäivä tuo mukanaan.
Kesäkuun 24 p:nä.
Kirjoitin Varsovan-matkani jälkeen tämäntapaisen päätelmän: "rakastaa
toisen vaimoa leikillä on konnamaista; rakastaa häntä todenteolla
on onnettominta kaikesta mikä voi kohdata ihmistä". Kun minä ennen
Kromickin tuloa panin sanat paperille, en tehnyt itselleni selvää
kaikista tämän onnettomuuden eri muodoista. Arvelin sen olevan
jalomman kuin se on. Vasta nyt minä näen, että siihen, paitsi suurta
tuskaa, liittyy paljon pikkuista nöyryytystä ja tunnetta omasta
viheliäisyydestä ja naurettavuudesta, jopa valhettakin. Lisäksi se
pakoittaa kaikkinaisiin kurjiin tekoihin ja ihmisille arvottomaan
varovaisuuteen. Mikä kukkavihko! Sen tuoksusta saattaa totisesti
menehtyä.
Jumala tietää millä nautinnolla kävisin kiinni Kromickin kurkkuun,
työntäisin hänet seinää vastaan ja sanoisin hänelle suoraan vasten
silmiä: "Minä rakastan vaimoasi!" Mutta sensijaan minun täytyy
käyttäytyä niin, ettei hänen päähänsäkään pälkähtäisi Anielkan
miellyttävän minua. Mitä kaunista osaa minä näyttelenkään hänen
silmissään! Mitä hän mahtaakaan minusta ajatella! Siinä kukkanen
lisää äskenmainittuun vihkoon.
Kesäkuun 25 p:nä.
En ikinä tule unohtamaan päivää, jolloin Kromicki saapui. Hän ajoi
Varsovassa suoraan minun luokseni. Palatessani kotiin illalla
tapasin etehisestä matkatavaroita. En tiedä miten en heti arvannut,
että ne saattavat olla Kromickin laukkuja. Äkkiä ilmestyi hän itse
viereisestä huoneesta, päästi minut nähdessään monokkelinsa putoamaan
ja hyökkäsi syli auki uutta sukulaistaan vastaan. Näin kuin unessa
hänen kuivan päänsä, joka muistuttaa kuolleen kalloa, hänen pienet,
kipunoivat silmänsä ja mustan pörrön. Samassa kävivät hänen kätensä
minuun kiinni, ikäänkuin olisin joutunut puisen manekiinin otteeseen.
Kromickin tulo oli varsin helppo käsittää, ja kuitenkin minusta
tuntui siltä kuin olisin katsellut kuolemaa silmiin. Minusta tuntui
siltä kuin näkisin kauheaa unta ja sanat: "mitä kuuluu, rakas Leon?"
soivat korvissani eriskummallisimmilta, aavemaisimmilta kaikista
mahdollisista äänistä. Äkkiä valtasi minut sellainen viha, inho
ja hätä, että minun täytyi kutsua avukseni koko tahtoni, jotten
hyökkäisi hänen kimppuunsa, kaataisi häntä maahan ja puhkaisisi
hänen pääkalloaan. Olen elämässä ennenkin tuntenut vihaa ja inhoa,
mutta tämä hätä oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Sellaista ei
herätä elävä ihminen, vaan kuollut. Pitkään aikaan en saanut sanaa
suustani. Onneksi hän saattoi luulla, etten tuntenut häntä tai että
hämmästelin hänen, miltei vieraan ihmisen, tutunomaista käytöstä ja
sinuttelemista. Se ärsyttää minua vielä tänäkin päivänä, niin että
kiehun kiukusta.
Koetin tyyntyä. Hän pani monokkelin silmäänsä, painoi uudelleen
kättäni ja virkkoi:
-- Mitä kuuluu? Miten Anielka voi? Ja äiti?... sairastelee kai kuten
ennenkin? Ja täti -- mitä?
Taasen valtasi minut ihmetys ja raivo siitä, että hän uskaltaa puhua
minun läheisimmistäni, ikäänkuin he olisivat yhtä likeiset hänelle.
Maailmanmies, kuten minä, sietää ja peittää kaikki, sillä hän on
lapsuudesta lähtien niin kasvatettu -- mutta minä tunsin, etten
kestä tätä. Kutsuin palvelijoita, jotta saisimme teetä, päästäkseni
jollakin lailla eroon äskeisestä vaikutuksesta. Kromicki kävi
levottomaksi, kun en vastannut hänelle ja kysyi, uudelleen päästäen
monokkelin putoamaan, vilkkaasti:
-- Onko jotakin tapahtunut? Mikset sinä sano mitään?
-- Kaikki ovat terveinä, vastasin.
Äkkiä juolahti päähäni, että mielenliikutukseni kautta annan tuolle
vihatulle miehelle ylivallan, ja samassa hetkessä olin oman itseni
herra.
Vein hänet ruokasaliin, pyysin istumaan ja kysyin:
-- No mitä sinulle kuuluu? Oletko tullut pitkäksikin aikaa?