Ei täällä näytä kuin ois häät.
_Paljon melua tyhjästä_.
Ellieslaw'n kartanon kappeli, jossa tuon pahaaennustavan vihkimisen
piti tapahtua, oli paljoa vanhempi kuin itse päärakennus, vaikka sekin
saattoi kehua olevansa sangen vanha. Ennenkuin sodat Englannin ja
Skotlannin välillä olivat tulleet niin tiheiksi ja pitkällisiksi, että
melkein kaikki rakennukset molemmin puolin rajaa saivat sotaisen
tarkoituksen, oli täällä Ellieslaw'ssa asunut pieni munkkiparvi,
rikkaan Jedburghin luostarin alaisena, niinkuin muinaistieteen tutkijat
arvelevat. Mutta heidän omistusoikeutensa oli aikoja sitten lakannut
sodan ja keskinäisen hävityksen aikaansaamien muutosten kautta. Heidän
kammioittensa raunioille oli noussut ritarilinna, ja heidän
kappelikirkkonsa oli joutunut kartanon rakennusten piiriin.
Tämä kirkko, jonka yksinkertaisista pyörökaarista ja paksuista
pielistä saattoi päättää olevan peräisin saksilaisen rakennustyylin
aikakaudelta, oli kaikkina aikoina ollut pimeän ja synkän näköinen, ja
sitä oli usein käytetty kartanoiden isäntien ja niiden perhekuntien
sekä sitä ennen luostariveljien hautauspaikkana. Mutta puheenaolevassa
tilaisuudessa se näytti vielä tavallistakin synkemmältä harvojen,
suitsuavien tulisoihtujen valossa, joilla sitä muka valaistiin. Ne
loivat tosin keltaista valoa lähimpään ympäristöönsä, mutta sitä
rajoitti savun hämärtämä punertava, purppurainen kehä. Sen takana alkoi
taas musta pimeys, joka teki kirkon avaramman näköiseksi kuin mitä se
oikeastaan oli, estämällä silmää näkemästä rajana olevia seiniä.
Muutamat huonolla aistilla valitut koristeet, jotka olivat kiireessä
juhlaa varten laitetut, vielä lisäsivät paikan synkkyyttä. Vanhoja
tapettirepaleita oli revitty toisten huoneitten seiniltä ja niillä
häthätää paikoitellen peitetty kappelin seiniä, missä ne eivät
ollenkaan sopeutuneet ennestään paikalla oleviin vainajien vaakunoihin
ja muihin hautakoristuksiin. Molemmin puolin alttaria oli kaksi
muistokiveä, jotka eivät myöskään sopeutuneet toisiinsa. Toiseen oli
veistetty erään pyhänä pidetyn kuolleen, tylynmuotoisen erakon tai
munkin kuva. Hän oli makaavassa asennossa päähineineen ja kaapuineen.
Silmät olivat luodut ylöspäin ikäänkuin rukoukseen, kädet olivat
ristissä pidellen riippuvaa helminauhaa. Toisella puolella oli
italialaiseen tyyliin tehty hautakivi, joka oli hakattu jaloimmasta
kuvapatsasmarmorista ja jota pidettiin uuden ajan taiteen
mestariteoksena. Se oli asetettu siihen Isabellan äidin, herra Veren
puolison, muistoksi. Vainaja oli kuvattu kuolinkamppailussa, ja itkevä
kerubi, silmät poispäin käännettyinä, sammutti paraikaa melkein loppuun
palanutta lamppua. Tällä tavalla oli tahdottu kuvata rouvan äkillistä
kuolemaa. Se oli todellakin mestariteos, mutta se ei ollenkaan sopinut
siihen kömpelösti rakennettuun holviin, johon se oli asetettu. Moni
kummastui, vieläpä suuttuikin siitä, että Vere, joka ei ollut
osoittanut rouvalleen tämän eläessä kovinkaan paljon hellyyttä, oli
hänen kuoltuaan surua teeskennellen pystyttänyt näin kalliin
muistokiven. Toiset kuitenkin puhdistivat hänet tästä syytöksestä ja
väittivät, että herra Ratcliffe oli yksin hankkinut ja kustantanut
hautakiven.
Näiden hautakivien eteen olivat vieraat nyt kokoontuneet. Heitä oli
sangen vähäinen joukko, sillä moni oli jo lähtenyt kartanosta
varustautuakseen seuraavaa valtiollista mullistusta varten. Eikä herra
Verenkään, asiain näin ollen, tehnyt suinkaan mieli lähettää kutsuja
useammille kuin niille läheisille sukulaisille, joiden läsnäoloa maan
tapa piti välttämättömänä. Lähinnä alttaria seisoi Sir Frederick
Langley vielä tavallistakin synkempänä, yrmeänä ja syvämietteisenä, ja
hänen vieressään Mareschal, jonka tuli toimittaa puhemiehen virkaa.
Ajattelematon kevytmielisyys, jota tämä nuori herra ei koskaan halunnut
vähääkään hillitä, teki sulhasen kulmilla uhkailevan pilven vieläkin
mustemmaksi.
"Eipä morsian olekaan vielä tullut ulos huoneestaan", kuiskasi
Mareschal Sir Frederickille. "Mutta, toivon minä, täällä ei tarvittane
ryhtyä tuommoisiin väkikeinoihin kuin roomalaisten aikana, joista
koulussa luettiin. Kauniille serkulleni olisi kovin kova kohtalo, jos
hänet ryöstettäisiin väkisin kahtena päivänä peräkkäin, vaikka en
tiedäkään ketään, joka paremmin ansaitsisi tämmöisen hurjan rakkauden."
Sir Frederick ei ollut kuulevinaan näitä puheita. Hän katseli toisaalle
ja hyräili laulua, mutta Mareschal jatkoi yhä samaan hullunkuriseen
tapaansa.
"Tämä viivytys on sangen kiusallinen kirkkoherra Hobblerille, jota
häirittiin juuri, kun hänen oli onnistunut saada korkki irti
kolmannesta pullostaan ja jonka täytyi ruveta kiireellisiin
valmistuksiin iloista juhlaa varten. Toivonpa, että te hankitte hänelle
anteeksiannon hänen esimieheltään, sillä luullakseni tämä on hiukan
myöhäisempi päivän aika kuin laki sallii. -- Mutta kas -- tuossahan
onkin Vere kauniin serkkuni kanssa -- hän olisi mielestäni kauniimpi
kuin koskaan ennen, ellei hän näyttäisi niin raukealta ja
kalmankalpealta. -- Kuulkaa nyt, Sir Frederick, jollei tyttö anna
myöntymystään hyvällä mielellä, niin täällä ei tapahdu vihkimistä
huolimatta kaikesta, mitä on jo tehty ja toimitettu."
"Eikö vihkimistä, herra?" vastasi Sir Frederick kuuluvalla
kuiskauksella, ja hänen äänensä osoitti, että hän töin tuskin sai
vihansa hillityksi.
"Ei -- ei vihkimistä", uudisti sanansa Mareschal, "tässä on minun
käteni ja kintaani pantiksi."
Sir Frederick Langley tarttui hänen käteensä ja puristaen sitä kovasti
sanoi tuskin kuuluvasti: "Mareschal, tästä vaadin teiltä hyvitystä!" ja
työnsi Mareschalin käden pois.
"Siihen olen mielelläni valmis", vastasi Mareschal, "sillä huuliltani
ei koskaan luiskahda ainoatakaan sanaa, jota ei käteni olisi valmis
puolustamaan. -- Puhu siis suusi puhtaaksi, kaunis serkkuni, ja sano
minulle: onko sinun vapaa tahtosi ja pakottamaton päätöksesi, että otat
tämän uljaan ritarin herraksesi ja puolisoksesi. Sillä jos sinä
hiukankin epäröit, niin peräydy ja astu askel taaksepäin, eikä hän tule
saamaan sinua!"
"Oletteko te hullu, Mareschal?" lausui herra Vere, joka oltuaan
Mareschalin holhoojana tämän nuoren herran ala-ikäisenä ollessa puhui
vielä usein hänelle vallanpitäjän tavalla. "Luuletteko te, että minä
väkisin pakottaisin tyttäreni alttarin eteen, jollei hän itse sinne
haluaisi?"
"Sh, Vere!" vastasi nuori herra, "älkää puhuko minulle mitään --
ovathan hänen silmänsä aivan kyynelissä ja hänen poskensa valkeammat
kuin hänen valkea pukunsa. Minun täytyy vaatia, tavallisen
sääliväisyyden nimessä, että vihkiminen jätetään huomispäiväksi."
"Tyttäreni saa ilmoittaa teille itsellenne, koska sotkette ikuisesti
asioita, jotka eivät teitä vähääkään koske, että hän tahtoo vihkimisen
nyt tapahtuvaksi. Eikö niin, Isabella kultaseni?"
"Niin on", myönsi Isabella melkein pyörtyen, "koska ei tule apua
Jumalalta eikä ihmisiltä."
Ainoastaan ensimmäiset kaksi sanaa kuuluivat selvästi. Mareschal
kohautti olkapäitään ja astui taaemmaksi. Vere talutti tai pikemminkin
kantoi tyttärensä alttarin eteen. Sir Frederick astui eteenpäin ja
seisahtui Isabellan viereen. Pappi avasi käsikirjansa ja katsahti herra
Vereen odotellen viittausta aloittaakseen toimituksen.
"Aloittakaa", lausui herra Vere.
"Seis!" Ääni kuului kuin hänen vaimovainajansa haudasta. Se oli käskevä
ja tyly ja saattoi kaikki kaiut vyörymään kirkossa.
Kaikki seisoivat ääneti, liikahtamatta, kunnes kaukainen pauhu ja
miekkain kalske, tai kumminkin jokin sen kaltainen, kuului etäämpänä
olevista huoneista. Tämä pauhu taukosi kuitenkin pian.
"Mikä uusi juoni tämä on?" lausui Sir Frederick vimmoissaan luoden
vihan ja epäluulon katseen Vereen ja Mareschaliin.
"Ei se voi olla muuta kuin jonkun humalaisen vieraamme koirankuria",
selitti herra Vere, vaikka hän olikin kovin hämillään. "Meidän täytyy
antaa paljon anteeksi tämänpäiväisten liiallisten juominkien tähden.
Aloittakaa vihkiminen!"
Mutta ennen kuin pappi ehti totella, kuului sama kielto uudestaan
samasta paikasta. Naispalvelijat pakenivat kiljuen kappelista, herrat
tavoittelivat kukin miekkansa kahvaa. Ennen kuin ensi hämmästys oli
mennyt ohitse, astui kääpiö esiin hautakiven takaa ja asettui herra
Veren eteen. Tämän eriskummallisen ja julman näköisen haamun
ilmestyminen tähän paikkaan ja tällä tavalla hämmästytti kaikkia
läsnäolevia, ja herra Veren rohkeus näytti kokonaan pettävän. Hän
hellitti otteensa tyttärensä käsivarresta, astui horjuen lähimmän
patsaan luokse, kietoi kätensä sen ympärille, ikäänkuin tukea hakien,
ja painoi otsansa sitä vasten.
"Kuka tämä mies on?" kysyi Sir Frederick, "ja mitä hän tällä
sekaantumisellaan tarkoittaa?"
"Tämä mies", huusi kääpiö katkeralla äänellä, "on tullut ilmoittamaan
teille, että te, naidessanne tämän nuoren neidon, ette naikaan
Ellieslaw'n ettekä Mauley-Hallin, ettekä Polvertonin perillistä ettekä
saa yhtään ainoaa pellon vakoakaan, ellette mene naimisiin _minun_
suostumuksellani, ja sitä suostumusta ei sinun kaltaisellesi anneta
ikipäivänä. Alas -- alas polvillesi ja kiitä Jumalaa, että sinut on
estetty avioliitosta olennon kanssa, jonka avujen -- totuudenrakkauden,
hurskauden ja viattomuuden -- kanssa sinulla ei ole mitään tekemistä.
Ja sinä, kiittämätön heittiö", jatkoi hän Veren puoleen kääntyen, "mitä
apua nyt on sinun konnamaisesta petoksestasi? Sinä tahdoit myydä
tyttäresi oman pääsi päästimeksi samoin kuin nälänhädässä olisit hänet
tappanut ja ahminut suuhusi oman kurjan henkesi pelastukseksi! Kas
niin, peitä vain kasvosi käsiisi -- kylläpä sinulla onkin syytä hävetä,
kun näet sen miehen, jonka ruumiin sinä saatoit kahleisiin, jonka käden
rikokseen ja sielun kurjuuteen. Tämän sinua isäksi nimittävän olennon
viattomuus pelastaa sinut nyt vielä kerran. Lähde siis tiehesi, ja
tulkoot anteeksianto sekä antamani lahjat sinulle sanan oikeassa
merkityksessä tulisiksi hiiliksi, kunnes aivosi ovat yhtä paahdetut ja
poltetut kuin omanikin!"
Vere läksi kappelista tehden liikkeen, joka ilmaisi sanoin
selittämätöntä tuskaa.
"Seuraa häntä, Hubert Ratcliffe", sanoi kääpiö, "ja ilmoita hänelle,
mikä hänen kohtalonsa on. Hän riemastuu siitä -- sillä ilman
hengittäminen ja kullan kädessä pitäminen on hänelle autuutta."
"Minä en ymmärrä tästä mitään", virkkoi Sir Frederick. "Mutta meitä on
täällä joukko aatelisherroja aseissa kuningas Jaakon nimessä. Ja jos
te, herra, lienette todella Sir Edward Mauley, jonka on luultu kuolleen
hullujenhuoneeseen, tai jos lienette hänen nimensä anastanut petturi,
niin me kaikissa tapauksissa olemme niin rohkeita, että otamme teidät
kiinni, kunnes teidän ilmaantumisenne tänne, tällä hetkellä, on
tarkemmin selitetty -- me emme salli seurassamme vakoojia. Käykää
käsiksi häneen, hyvät ystävät!"
Mutta palvelijat peräytyivät epäilevinä ja peläten. Sir Frederick astui
nyt itse lähemmäksi erakkoa, ikäänkuin tarttuakseen häneen, mutta äkkiä
oli hänen edessään välkähtävä keihään kärki, jonka Hobbie Elliotin
vahva käsi ojensi hänen rintaansa vasten.
"Minä panen päivän paistamaan sinun lävitsesi, jos sinä yrität koskea
häneen!" lausui reipas rajamies. "Peräydy, mies, tai minä pistän reiän
lävitsesi! Ei kukaan saa sormenpäälläkään koskea Elshieen -- hän on
kelpo, naapureita kohtaan avulias mies, aina valmis auttamaan ystävää
vastamäessä. Ja vaikka sinä luuletkin häntä vaivaiseksi, veikkonen,
niin lyönpä vetoa, että hänessä olisi miestä puristamaan veret sinun
kynsiesi alta. Hän on jäykkä mies, meidän Elshie! Hänen kouransa ovat
kuin sepän pihdit."
"Mikä on sinut tänne saattanut, Elliot?" kysyi Mareschal. "Mikä on
käskenyt sinua sekaantumaan tähän asiaan?"
"Totuus on, herra Mareschal", vastasi Elliot, "tulin tänne
parin-kolmenkymmenen muun veikon kanssa omassa ja kuninkaan nimessä --
vai liekö kuningattaren, kuka ne kaikki muistaa! Ja Viisaan Elshien
nimessä vielä päälliseksi -- minä olen tullut maan rauhaa varjelemaan
ja maksamaan muutamasta pahasta pulasta, johon herra Vere on minut
saattanut. Aika löylyn tosiaan pojat laittoivatkin minulle pari päivää
takaperin, ja hän se oli siihen tulen iskenyt. Ettekö arvaa, että minä
halusin käydä nyt vuorostani häntä kylvettämässä? Ei huolita ensinkään
tarttua käsin miekan kahvoihin, hyvät herrat! Talo on jo joutunut
meidän haltuumme ilman suurta melua. Ovet olivat sepposen selällään ja
väellänne kovin paljon punssia päässänsä. Me tempaisimme heiltä miekat
ja pistoolit yhtä helposti kuin olisimme riipineet hernepalkoja."
Mareschal työntäisi ulos ja tuli kohta takaisin kappeliin.
"Totta maar', Sir Langley, se on totinen tosi: koko talo on täynnä
aseellisia miehiä ja meidän humalapäisiltä luontokappaleiltamme on
riistetty aseet. Miekka ulos tupesta, raivatkaamme tietä itsellemme!"
"Älkää hätäilkö, älkää hätäilkö!" huusi Hobbie. "Kuulkaa vähäisen,
kuulkaa toki vähäisen! Me emme aio tehdä teille mitään pahaa. Mutta kun
te tartuitte aseisiin Jaakko kuninkaan -- siksihän te häntä sanotte --
ja piispojen puolesta, niin katsoimme oikeudeksi ja kohtuudeksi pitää
vireillä vanhaa naapurisotaa ja tarttua aseisiin tuon toisen ja
kirkolliskokouksen puolesta. Mutta me emme tahdo kärventää
hiuskarvaakaan päästänne, jos vain menette hyvässä rauhassa kotiin. Ja
se taitaisikin olla teille parhain neuvo, sillä Lontoosta on tullut
varma tieto, että Byng,[21] vai mikä hänen nimensä lienee, on pannut
Ranskan laivat ja uuden kuninkaan aika pinteeseen ja karkottanut ne
pois meidän rannoiltamme. Teidän lienee siis parasta kuitenkin tyytyä
meidän vanhaan Annaamme[22] paremman puutteessa."
Ratcliffe, joka samassa astui sisään, vahvisti nämä Jaakko kuninkaan
puoluelaisille onnettomat tiedot. Sir Frederick läksi kohta, sanomatta
kenellekään jäähyväisiä, niiden palvelijoiden kanssa, jotka olivat niin
selviä, että kykenivät matkalle.
"Ja mitä te aiotte tehdä, herra Mareschal?" kysyi Ratcliffe.
"Mitäkö aion?" vastasi tämä hymyillen. "Sitä tuskin itsekään tiedän.
Minun ylpeyteni on siksi suuri ja minun rikkauteni siksi pieni, etten
voi seurata tuon kelpo sulhasmiehen esimerkkiä. Se ei ole minun
luonteenikaan mukaista eikä se myöskään maksaisi vaivaa."
"No hyvä, lähettäkää sitten miehenne kotiin ja pysykää alallanne, niin
emme ole tästä tietävinämmekään, kun ei vielä ole ollut ilmi
kapinaakaan."
"Oikein", sanoi Elliot, "mikä on ollut ja mennyt, se olkoon ollut ja
mennyt, ja olkaamme kaikki jälleen hyviä ystäviä. Piru minut vieköön,
jos tunnen vihaa ketään muuta kuin Westburnflatia kohtaan, ja hänelle
minä jo annoin kuuman löylyn ja vielä kylmää vettäkin päälle
jäähdykkeeksi. En ollut vielä ehtinyt sujahuttaa häntä miekallani
enempää kuin kolme kertaa, kun hän jo hyppäsi ikkunasta linnan ojaan ja
uida loiskutti sen poikki kuin sorsa ikään. Hei, sitä junkkaria,
tosiaan! Lentää sievä tyttönen kynsissä aamulla, toinen taas illalla,
vähemmästä ei apua! Mutta jollei hän nyt lennä pois tykkänään toisille
maille, niin kyllä minä lennätän hänet köysinuoralla, sillä tuo
Castletonin sovittelukokous on mennyt tuulen tietä. Hänen omat
ystävänsä eivät enää halua pitää hänen puoltaan."
Yleisen sekamelskan aikana oli Isabella heittäytynyt polvilleen
sukulaisensa, Sir Edward Mauleyn jalkain juureen -- sillä nimellä
meidän tulee nyt nimittää erakkoa -- lausunut hänelle kiitoksensa sekä
rukoillut anteeksi isänsä puolesta. Koko seuran katseet kääntyivät nyt
heihin, niin pian kuin muiden läsnäolijain oma mielenliikutus ja
palvelijoiden melu oli hiukan asettunut. Neiti Vere oli polvillaan
äitinsä haudan vieressä, jonka veistokuvan näköinen hän oli
silmiinpistävällä tavalla. Hän piti kiinni kääpiön kädestä, suudellen
sitä kerta toisensa jälkeen ja kastellen sitä kyynelillään. Erakko
seisoi liikahtamatta, värähtämättä: ainoastaan hänen silmänsä
siirtyivät vuoroin marmorikuvaan, vuoroin elävään rukoilijaan. Viimein
silmäripsiin herahtaneet suuret kyynelkarpalot pakottivat hänet kädellä
pyyhkäisemään silmiään.
"Minä luulin", virkkoi hän, "ettei kyynelillä ja minulla olisi enää
mitään tekemistä keskenämme. Mutta kyyneleitä me vuodatamme
syntyessämme eikä niiden lähde näytä ehtyvän ennen kuin haudassa.
Kuitenkaan ei tämä sydämen sulaminen saa järkyttää päätöstäni. Minä
eroan nyt iäksi päiväksi kaikesta siitä, minkä muisto", hän puristi
Isabellan kättä, "on minulle rakas. Älkää puhuko minulle! Älkää
yrittäkö muuttaa päätöstäni! Siitä ei ole apua -- te ette saa enää
koskaan tätä muodotonta kummitusta silmienne eteen. Tahdon olla teille
kuollut ennenkuin lepään haudassani. Te saatte muistella minua niinkuin
tämän elämän vaivoista ja rikoksista vapautettua ystävää."
Hän painoi suudelman Isabellan otsalle, toisen marmorikuvan otsalle ja
astui ulos kappelista Ratcliffen seurassa. Isabellan, jonka voimat
olivat päivän mielenliikutuksista melkein kokonaan rauenneet,
taluttivat palvelijat huoneeseensa. Useimmat vieraat läksivät kukin
suunnalleen, yritettyään moittia hallitusta vastaan tehtyjä vehkeilyjä
jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella, tai pahoitella, että olivat
tulleet osallisiksi niihin. Hobbie Elliot oli sen yön kartanon
komentajana ja asetti vartijoita joka puolelle. Hän kehui kuinka
joutuisasti hän oli ystävineen totellut Elshien käskyä, jonka
uskollinen Ratcliffe oli heille ilmoittanut. Ja hyvä onni, sanoi hän,
oli vielä sekin, että samana päivänä oli saatu tietää, ettei
Westburnflat aikonut pitää sanaansa, eikä tulla sovittelukokoukseen
Castletoniin. Siitä syystä oli Heugh-footiin keräytynyt kohtalainen
miesjoukko, joka aikoi seuraavana aamuna mennä rosvon torniin
vieraisille. Sama joukko oli sen jälkeen valmis kääntämään suuntansa
Ellieslaw'n kartanoa kohti.