-- -- -- Aika, murhe
Siks hänet muodosti -- taas myötään kääntyin
Ja tuoden entispäivän onnen jälleen,
Kenties sais Aika miehen ennalleen.
Vie meidät hänen luokseen, sattukoon,
Kuin satuttanee sallimus.
Vanha näytelmä.
Ratcliffen ääni häipyi Isabellalta kuulumattomiin, mutta jokin lohdutus
hänellä sentään oli, sillä katsahtaessaan vähän väliä taaksensa hän
näki yhä seuralaisensa hahmon, vaikka sekin jo hämärtyi yön helmassa.
Kovin kauaksi ei neiti Vere kuitenkaan ehtinyt astua ennen kuin se
häneltä kokonaan haihtui musteneviin varjoihin. Hämärän viimeinen valo
saattoi hänet juuri erakon oven eteen. Kahdesti hän ojensi kätensä ovea
kohti, kahdesti tempaisi sen jälleen takaisin. Ja kun hän viimein
kaikki voimansa ponnistamalla sai kolkutetuksi, niin kolkutus ei
kuulunut edes niin kovalta kuin hänen sydämensä lyönti. Hän yritti
toisen kerran kovemmin. Kolmannella kerralla hän kolkutti pari kertaa
peräkkäin, sillä ajatus, ettei hän voisikaan saada sitä apua, josta
Ratcliffe toivoi niin suuria, voitti pelon, vaikka hän muistikin,
keneltä hänen piti pyytää apua. Lopuksi, kun ei vieläkään kuulunut
vastausta, hän huusi useita kertoja kääpiötä sillä nimellä, jonka hän
täällä oli itselleen omaksunut, ja pyysi, että hän vastaisi ja avaisi
oven.
"Mikä olento", näin kuului erakon peloittava ääni, "on joutunut niin
syvään kurjuuteen, että hänen täytyy täältä hakea apua? Mene tiehesi --
eivät kankaan linnut hae sitä yökorpin pesästä suojapaikan tarpeessa
ollessaan."
"Minä tulen teidän luoksenne, hyvä vanhus", virkkoi Isabella, "tällä
onnettomuuteni hetkellä, noudattaen teidän omaa käskyänne, jonka
annoitte silloin kun lupasitte, että teidän ovenne ja sydämenne
olisi vastoinkäymisen tullessa minulle avoinna. Mutta pahoin
pelkään -- -- --"
"Haa!" sanoi erakko. "Oletko sinä Isabella Vere?" Anna minulle jokin
todistus siitä, "että sinä se olet."
"Minä olen tuonut teille takaisin sen ruusun, jonka silloin annoitte.
Se ei ehtinyt vielä kokonaan lakastuakaan, ennen kuin teidän
ennustamanne kova onni minua kohtasi!"
"Ja koska sinä olet näin pitänyt sanasi", vastasi kääpiö, "niin en
minäkään tahdo peruuttaa omaani. Sydämeni ja oveni, jotka ovat suljetut
kaikilta muilta maallisilta olennoilta, ovat auki sinulle ja sinun
suruillesi."
Isabella kuuli kuinka kääpiö liikahti mökissään ja kohta sen jälkeen
iski tulta. Salvat ja teljet vedettiin sitten toinen toisensa perästä
oven edestä, ja neiti Veren sydän tykytti yhä kovemmin joka kerran, kun
yksi esteistä, jotka erottivat hänet puhuteltavasta, poistui. Ovi
aukesi ja erakko ilmaantui tytön eteen -- hänen ruma vartalonsa ja
päänsä näkyivät selvästi hänen kädessään olevan lampun valossa.
"Käy sisään, surun lapsi", lausui hän, "käy sisään kurjuuden kotiin."
Isabella astui sisään ja huomasi -- se vielä lisäsi hänen pelkoaan --
että erakko ensi tehtäväkseen, asetettuaan lampun pöydälle, työnsi
jälleen majan oven lukkona olevat monet teljet eteen. Hän säpsähti joka
kerta, kun jokin niistä kiinnityönnettäessä narisi, mutta hän muisti
Ratcliffen varoituksen ja koetti peittää pelkonsa. Lampun valo oli
heikko ja hämärä, mutta erakko, kiinnittämättä Isabellaan muuta
huomiota kuin että käski hänen istahtaa pienelle jakkaralle tulisijan
ääreen, sytytti joutuisasti kasan kuivia kanervia, jotka heti loivat
kirkkaan leimun koko huoneeseen. Puuhyllyt, joille oli asetettu
muutamia kirjoja, kuivattuja ruohokimppuja ja pari puista kuppia sekä
lautasta, näkyivät toisella puolen takkaa. Toisella puolen oli muutamia
tavallisia maanviljelys- ja käsityökaluja. Sängyn sijalla oli puinen
lava, jolle oli levitetty kuivuneita sammaleita sekä kaisloja, se oli
tämän itsensä kiduttajan vuode. Kota ei ollut sisäpuolelta kuin
kymmenen jalkaa pitkä ja kuusi leveä. Paitsi jo mainittuja huonekaluja
ei siellä ollut muuta kuin höyläämättömistä laudoista tehty pöytä ja
kaksi tuolia.
Tähän ahtaaseen asuntoon oli Isabella nyt suljettu yhdessä olennon
kanssa, jonka elämänvaiheet eivät suinkaan olleet omiansa rauhoittamaan
mieltä ja jonka julman muodon kaameus nostatti miltei taikauskoista
pelkoa. Kääpiö istui vastapäätä neitoa ja tuijotti häneen ääneti
mustilla silmillään, joita varjostivat tuuheat, pörröiset kulmakarvat.
Hänen mielessään näytti taistelevan suuri joukko ristiriitaisia
tunteita. Toisella puolella istui Isabella kuolonkalpeana. Pitkä tukka,
jonka kiharat olivat iltakosteudessa suoristuneet, valui alas
hartioille ja rinnoille, aivan kuin märkä viiri laskeutuu velttona
riipuksiin, kun myrsky on asettunut ja jättänyt laivan rikkoutuneena
rantaan. Kääpiö lopetti ensiksi äänettömyyden kysyen äkkiä, jyrkällä ja
peloittavalla äänellä: "Nainen, mikä paha kohtalo on saattanut sinut
tänne?"
"Minun isääni uhkaava vaara ja teidän oma käskynne", vastasi Isabella
heikolla mutta lujalla äänellä.
"Ja sinä toivot apua minulta?"
"Jos te voitte sen suoda", vastasi neito, yhä samalla vienon nöyrällä
äänellä.
"Mistä minä semmoisen voiman saisin?" jatkoi kääpiö katkerasti
irvistäen. "Tämän näköinenkö olisi muka linna, jossa asuisi niin
voimakas mies, että kauniit avunhakijat tulisivat häntä rukoilemaan?
Minä tein vain pilkkaa sinusta, tyttö, kun lupasin auttaa sinua!"
"Sitten minun täytyy lähteä ja kestää kohtaloni niin hyvin kuin
taidan."
"Älä!" huusi kääpiö kavahtaen ylös ja käyden seisomaan neidon ja oven
väliin käskien katse ankarana hänen jälleen istahtaa. "Älä! sinä et saa
lähteä näin luotani -- meillä on vielä puhelemista keskenämme. Miksi
ihminen pyytää apua toiselta? Miksi ei jokainen tyydy omaan itseensä?
-- Katso ympärillesi -- minä, kaikkein ylenkatsotuin ja vaivaisin
olento luonnon valtakunnassa en ole keneltäkään pyytänyt apua enkä
surkuttelua. Nämä kivet tässä olen itse paikoilleen latonut, nämä
huonekalut olen omin käsin tehnyt, ja tällä" -- tylysti hymyillen hän
tarttui kädellään pitkään väkipuukkoon, jota hän aina piti vaatteidensa
alla ja veti sitä tupesta sen verran, että terä kirkkaasti välkähti
valkean valossa -- "tällä", lisäsi hän, työntäen aseen jälleen tuppeen,
"minä, jos siksi tulee, voin suojella tähän kurjaan ruumistynkään
kätkettyä hengenkipinää kauneintakin ja väkevintäkin vastaan, joka
minua uhkaa pahalla!"
Töin tuskin saattoi Isabella estää kovaa parkaisua pääsemästä ilmoille,
mutta hän sai kuitenkin hillityksi itsensä.
"Tämmöinen", jatkoi erakko, "on luonnonmukainen elämä, yksinäinen,
itselleen riittävä, itsenäinen. Susi ei pyydä toista sutta avukseen,
kun se tahtoo kaivaa itsellensä luolan. Korppihaukka ei pyydä toista
korppihaukkaa kumppanikseen, kun se tahtoo iskeä saaliiseensa."
"Ja kun ne eivät kykene enää elatusta hankkimaan", kysyi Isabella,
aivan oikein arvaten, että kääpiöön vaikuttaisi parhaiten hänen omaan
vertaukselliseen puhetapaansa puettu vastaväite, "mikä sitten tulee
heidän kohtalokseen?"
"Nääntykööt nälkään, kuolkoot ja jääkööt unhotuksiin -- se on
ihmiskunnankin kohtalo."
"Se on petoeläinten kohtalo", lausui Isabella, "varsinkin niiden,
jotka ovat luodut elättämään itseään rosvoamisella, joka ei
salli osakumppania. Mutta se ei ole mikään yleinen luonnonlaki.
Alhaisempienkin luotujen näemme liittoutuvan yhteen keskinäiseksi
puolustukseksi, ja ihmiskunta -- se katoaisi sukupuuttoon, niin pian
kuin lakattaisiin toinen toistaan auttamasta. Siitä hetkestä saakka,
jolloin äiti käärii lapsen kapaloihin, siihen hetkeen, kun joku
läheinen pyyhkii kuolon hien kuolevan otsalta, me emme tule toimeen
ilman keskinäistä apua. Kaikilla siis, jotka tarvitsevat apua, on
oikeus vaatia sitä myös ihmisveljiltään. Ei kukaan, jolla on oikeus
antaa apua, saata kieltää sitä, kokoamatta syytä päänsä päälle."
"Ja tämäkö typerä toivo, neiti parka", virkkoi erakko, "on houkutellut
sinut tänne erämaahan, sen ihmisen puheille, jonka hartain toivo on,
että tuo liitto, josta puhut, katkeaisi iäksi ja että koko tämä
sukukunta todenteolla häviäisi? Eikö sinua peloittanut?"
"Onnettomuus", vastasi Isabella lujalla äänellä, "on pelkoa
voimallisempi."
"Etkö ole kuullut sanottavan tuolla kuolevaisten maailmassanne, että
minä olen liitossa sellaisten voimien kanssa, jotka ovat yhtä
inhottavia katseltaviksi ja yhtä pahansuopia ihmiskunnalle kuin
minäkin? -- Ja sinä olet kuitenkin tullut tänne, tähän majaani,
keskellä sydänyötä?"
"Jumala, jota palvelen, rohkaisee mieleni tuommoista tyhjää pelkoa
vastaan", lausui Isabella. Mutta hänen rintansa kiihkeä aaltoilu
osoitti, että rohkeus, jota hän koetti sanoillaan teeskennellä, oli
olematon.
"Hoh hoo!" sanoi kääpiö. "Vai olet sinä olevinasi filosofi? Etkö ole
ajatellut, että voisi olla vaarallista tulla näin nuorena ja ihanana
tämmöisen miehen luo, joka vihaa ihmiskuntaa niin katkerasti, että
hänen suurin huvinsa on rumentaa, halventaa ja hävittää ihmiskunnan
kauneimpia tekoja?"
Isabella, vaikka hän olikin sangen peloissaan, vastasi yhä edelleen
lujasti. "Mitä pahaa teille lieneekin tehty maailmassa, te ette voi
kostaa sitä olennolle, joka ei koskaan ole teille, eikä myöskään tieten
tahtoen kenellekään muulle tehnyt pahaa."
"Niin kyllä, neito, mutta", jatkoi hän, ja hänen mustista silmistään
leimahti ilkeys, jota samalla hänen koko hurjannäköinen, muodoton
olemuksensa ilmaisi, "kosto on nälkäinen susi, joka himoitsee lihaa
raadellakseen, verta latkiakseen. Luuletko sen ottavan korviinsa,
vaikka karitsa kuinka puhuisi viattomuudestaan?"
"Ihminen!" virkkoi Isabella kohoten seisaalleen ja lausuen sanansa
suurella arvokkuudella. "Minä en pelkää noita julmia ajatuksia, joilla
koetat säikähdyttää minua. Minä työnnän ne ylenkatseella luotani. Ole
kuolevainen ihminen tai paha henki, et sinä kuitenkaan voi tehdä pahaa
sille, joka on sinulta hakenut apua pahimmassa hädässään. Sinä et voi
-- sinä et uskalla!"
"Sinä puhut oikein, tyttö", vastasi erakko, -- "minä en uskalla -- minä
en voi. Lähde nyt vain kotiisi. Älä pelkää mitään, miten he sinua
uhannevatkin. Sinä olet pyytänyt suojaa minulta -- sinä olet näkevä,
että siitä on hyvä turva."
"Mutta, hyvä vanhus, minä olen suostunut vielä tänä iltana antamaan
vihkiä itseni semmoisen miehen kanssa, jota inhoan, sillä muuten isäni
joutuu häviön partaalle."
"Tänäkö iltana? Mihin aikaan?"
"Ennen kello kahtatoista."
"Ja hämärä on jo mennyt ohitse", sanoi kääpiö. "Mutta älä pelkää, vielä
on runsaasti aikaa tuoda sinulle apua."
"Mutta isäni?" kysyi Isabella rukoilevalla äänellä.
"Sinun isäsi", vastasi kääpiö, "on ollut ja on minun katkerin
vihamieheni. Mutta älä pelkää, sinun viattomuutesi on oleva hänen
pelastuksensa. Ja lähde nyt tiehesi -- jos sallisin sinun kauemmin olla
täällä, niin saattaisivat minussa jälleen päästä valtaan nuo typerät
houreet ihmishyvyydestä, houreet, joista olen niin peloittavalla
tavalla herännyt. Mutta älä pelkää mitään -- alttarin juurelta minä
pelastan sinut. Hyvästi nyt -- aika joutuu ja minun täytyy ryhtyä
toimiin."
Kääpiö talutti neiti Veren mökkinsä ovelle, jonka hän aukaisi, niin
että Isabella pääsi ulos. Neiti Veren hevonen oli syönyt ruohoa
ulkotarhassa. Hän nousi sen selkään ja ratsasti juuri nousevan kuun
valossa kiireesti sille paikalle, mihin Ratcliffe oli jäänyt.
"Minä olen saanut lupauksia häneltä, jonka luokse te minut lähetitte,
mutta millä tavalla hän voi ne täyttää?"
"Jumalan kiitos!" virkkoi Ratcliffe. "Älkää epäilkö, hänellä on myös
voimaa täyttää lupauksensa."
Samassa kajahti kankaalla pillin kimakka vihellys.
"Kuulkaa!" sanoi Ratcliffe. "Hän kutsuu minua. Neiti Vere, menkää nyt
kotiin ja jättäkää puutarhan takaportti lukitsematta. Minulla on
takaportaiden oveen oma avaimeni."
Taas kuului toinen vihellys, kimakampi ja pitempi edellistä.
"Tulen, tulen!" huusi Ratcliffe, kannusti hevostaan ja ajoi kankaan
poikki siihen suuntaan, missä erakon asunto oli. Neiti Vere palasi
isänsä kartanoon. Matkalla hänen tulinen ratsunsa ja hänen oma
levottomuutensa kiihdyttivät yhteisin voimin kulkua.
Totellen Ratcliffen neuvoja, vaikka hän ei oikein käsittänyt niiden
tarkoitusta, hän jätti hevosensa puutarhan lähelle hakaan valloilleen,
ja kiirehti omaan huoneeseensa, jonne hän pääsi kenenkään huomaamatta.
Hän veti nyt teljen pois ovelta ja soitti kelloa, jotta kynttilöitä
tuotaisiin. Yhdessä palvelijan kanssa, joka toimitti tämän käskyn, tuli
myös herra Vere.
"Kaksi kertaa", sanoi hän, "olen näinä kahtena tuntina, jotka ovat
kuluneet siitä kun luotasi läksin, käynyt täällä ovella kuuntelemassa,
ja kun en kuullut sinun hiiskahtavankaan, niin rupesin jo pelkäämään,
että olisit sairas."
"Ja nyt, rakas isäni", virkkoi Isabella, "sallikaa minun vaatia sen
lupauksen täyttämistä, jonka minulle annoitte. Suokaa minun
häiritsemättä nauttia jäljellä olevat vapaudenhetkeni, ja pitkittäkää
viimeiseen asti minulle annettua armon aikaa."
"Kyllä, sen teen", sanoi herra Vere, "ei sinua mikään häiritse. Mutta
tuo epäjärjestyksessä oleva puku -- hajalleen valunut tukka -- älä anna
minun nähdä sinua tämmöisenä takaisin tullessani. Sinun uhrauksesi, jos
siitä on apua, pitää olla vapaaehtoinen."
"Niinkö pitää olla?" vastasi Isabella. "Älä pelkää, isä kulta! Uhri on
oleva täydessä kaunistuksessaan!"