Pimeän luolan sisään astuen
Ne tapasivat miehen suruisen,
Kuin martahana maassa makaavan,
Ja alla huolten kuorman ankaran.
_Keijukais-kuningatar_.
Se, joka näin häiritsi neiti Vereä kesken hänen suruaan, oli Ratcliffe.
Herra Vere oli levottomassa mielentilassaan unohtanut peruuttaa herra
Ratcliffen kutsun; tämä siis avasi oven, sanoen: "Te käskitte minut
tänne, herra Vere." Sitten katsahdettuaan ympärilleen, hän lisäsi:
"Neiti Vere! Te yksinänne -- maassa polvillanne -- vesissä silmin!"
"Jättäkää minut, jättäkää minut!" virkkoi onneton neito.
"En voi nyt paikalla lähteä", sanoi Ratcliffe, "minä olen usean kerran
pyytänyt saada tulla tänne jäähyväisiä sanomaan, vaan se kiellettiin
aina, kunnes isänne nyt viimein itse kutsutti minut. Älkää panko kovin
pahaksenne, jos olen rohkea ja häiritsen teitä, minulla on
toimitettavana asia, joka minut siihen pakottaa."
"En voi nyt kuulla teitä, herra Ratcliffe, -- en voi nyt puhua teille.
Jääkää hyvästi ja olkaa onnellinen, mutta jättäkää minut nyt Jumalan
tähden."
"Sanokaa minulle vain", jatkoi herra Ratcliffe, "onko totta, että tuo
luonnoton naimiskauppa solmitaan vielä tänä iltana. Minä kuulin
palvelusväen siitä puhelevan, kun astuin suuria portaita ylös -- minä
kuulin sen siitä, että käskettiin laittaa kappeli kuntoon."
"Armahtakaa minua, herra Ratcliffe", vastasi onneton morsian, "ja
ymmärtäkää siitä tilasta, jossa minut tapasitte, kuinka kipeästi nämä
kysymykset koskevat sydämeeni."
"Teidätkö vihittäisiin Sir Frederick Langleyn kanssa! Tänä iltana! --
se ei saa -- se ei voi tapahtua -- se ei tapahdu."
"Sen _täytyy_ tapahtua, herra Ratcliffe, tai minun isäni on
hukassa,"
"Vai niin, minä ymmärrän", vastasi Ratcliffe, "ja te uhraatte itsenne
pelastaaksenne sen, joka... Mutta lapsen viattomuus sovittakoon isän
pahatteot -- ei ole nyt aika haravoida niitä esiin. Mitä tässä
_voi_ tehdä? Meillä on kiire -- minä tiedän vain yhden keinon --
jos olisi vuorokausi aikaa, tietäisin useampia -- neiti Vere, rukoilkaa
suojaa siltä ainoalta ihmisolennolta, jolla on voimaa estää ne
tapaukset, jotka nyt uhkaavat teitä."
"Ja kellä ihmisolennolla", kysyi neiti Vere, "olisi semmoinen voima?"
"Älkää hämmästykö, kun hänet mainitsen", sanoi Ratcliffe, astuen
likemmäksi ja puhuen hiljaisella, mutta selvällä äänellä. "Hän on se,
jota mainitaan Elshenderin, Mucklestane-Moorin erakon nimellä."
"Te ette ole täydessä järjessänne, herra Ratcliffe, vai tahdotteko
sopimattomalla leikkipuheella tehdä pilkkaa minusta tässä
kurjuudessani!"
"Minä olen yhtä täydessä järjessä kuin tekin, nuori neiti", vastasi
neuvonantaja, "eikä minulla ole tapana laskea joutavaa leikkiä,
varsinkaan teidän onnettomasta tilastanne. Minä vannon teille, että
tuolla olennolla, joka todenteolla on ihan toinen kuin miksi hän
tekeytyy, on voimaa pelastaa teidät tästä teille vastenmielisestä
avioliitosta."
"Ja samallako myös turvata isäni henki?"
"Kyllä niinkin", vakuutti Ratcliffe, "jos puhutte hänelle isänne
puolesta. Mutta kuinka pääsisimme erakon puheille?"
"Siitä ei hätää", sanoi neiti Vere, joka yhtäkkiä muisti erakolta
saadun ruusun. "Minä muistan, että hän kerran käski minun tulla häneltä
apua pyytämään, jos hätään joutuisin, ja hän antoi minulle tämän kukan
merkiksi. Ennen kuin se vielä on kokonaan lakastunut, sanoi hän,
tulisin minä tarvitsemaan hänen apuaan. Olisiko mahdollista, että hänen
sanansa olisivat olleet muuta kuin hullun houreita?"
"Älkää epäilkö -- älkää epäilkö", sanoi Ratcliffe, "mutta varsinkaan
älkäämme kuluttako aikaa. Oletteko vapaa ja vartioimaton?"
"Niin luulisin", vastasi Isabella, "mutta mitä minun pitää tehdä?"
"Lähtekää aivan paikalla", sanoi Ratcliffe, "ja langetkaa polvillenne
tuon eriskummallisen miehen jalkain juureen, jolla, vaikka hän on
semmoisessa tilassa, että luulisi hänen elävän kurjimmassa köyhyydessä,
kuitenkin on melkein rajaton valta teidän kohtalonne yli. -- Vieraat ja
palvelijat ovat nyt tällä hetkellä hurjimmassa humalassa -- salaliiton
päälliköt pitävät neuvottelua kapinallisista hankkeistansa -- minun
hevoseni seisoo valmiina tallissa -- minä satuloin teille toisen
hevosen ja tulen puutarhan takaportille teitä noutamaan. Voi, jospa te
luottaisitte minun älyyni ja uskollisuuteeni ja käyttäisitte tätä
ainoata keinoa, joka voi pelastaa teidät joutumasta Sir Frederickin
vaimoksi sekä sitä seuraavasta hirmuisesta onnettomuudesta."
"Herra Ratcliffe", lausui neiti Vere, "teitä on aina sanottu
rehelliseksi ja kunnon mieheksi, ja hukkumaisillaan oleva tarttuu
heikompaankin korteen -- minä siis turvaan teihin -- minä noudatan
neuvoanne -- minä tulen puutarhan takaportille."
Neiti Vere lukitsi herra Ratcliffen lähdettyä kamarinsa ulko-oven ja
meni puutarhaan erityisiä, omasta vieraskamaristaan johtavia portaita
myöten. Matkalla hän oli jo vähällä luopua siitä keinosta, se tuntui
hänestä niin turhalta ja mielettömältä. Mutta kulkiessaan oven
sivuitse, mikä johti näiltä takarappusilta kappeliin, hän kuuli mitä
kappelia puhdistavat palvelijat keskenään puhelivat.
"Vai menee hän naimisiin niin pahalle miehelle! -- Voi, voi, herranen
aika -- mieluummin hän voisi tehdä vaikka mitä kuin suostua siihen."
"He puhuvat totta -- he puhuvat totta!" virkkoi neiti Vere itsekseen.
"Mieluummin teen vaikka mitä kuin suostun siihen."
Hän riensi alas puutarhaan. Herra Ratcliffe oli täyttänyt lupauksensa
-- kaksi satuloitua hevosta seisoi puutarhan takaportin edessä -- parin
minuutin kuluttua molemmat ratsastajat kulkivat joutuisasti erakon
mökille päin.
Niin kauan kuin tie oli hyvä, ratsastivat he niin kiireesti, että oli
mahdotonta puhua. Mutta kun jyrkkä vastamäki pakotti heidät
hiljaisempaan kulkuun, ilmaisi neiti Vere uuden pelonaiheen, joka oli
tullut hänen mieleensä.
"Herra Ratcliffe", sanoi hän tempaisten hevosensa suitsia, "älkäämme
jatkako kauemmaksi tätä matkaa, jota vain mieleni kova levottomuus voi
puolustaa. Kyllähän minä tiedän, että kansa luulee tuolla miehellä
olevan yliluonnollisia voimia ja yhteyttä toisen maailman olentoihin.
Mutta minä tahtoisin myös huomauttaa teille, etten minä anna pettää
itseäni tuommoisilla tyhjillä loruilla, ja että jos uskoisin ne
todeksi, kristillinen uskoni estäisi minua pyytämästä onnettomuudessa
apua semmoiselta ihmiseltä."
"Olisinpa luullut, neiti Vere", vastasi Ratcliffe, "että tuntisitte
mielenlaatuni ja mielipiteeni siksi hyvin, ettette epäilisi minun
uskovan tuollaisiin hullutuksiin."
"Mutta millä muulla tavalla", kysyi Isabella, "saattaa olennolla, joka
itse näyttää olevan niin kurjassa tilassa, olla voimaa auttaa minua?"
"Neiti Vere", virkkoi Ratcliffe oltuaan hetken aikaa vaiti, "minua
sitoo vaikenemisen juhlallinen vala. Teidän pitää siis ilman tarkempia
selityksiä uskoa sanani ja vakuutukseni, että hänellä on se voima, jos
te vain voitte taivuttaa hänet puolellenne; ja sen te epäilemättä
voitte saada aikaan."
"Herra Ratcliffe", sanoi neiti Vere, "voittehan te itsekin erehtyä --
te vaaditte minulta aivan rajatonta luottamusta."
"Muistakaa, neiti Vere", vastasi Ratcliffe, "että kun te säälistä
pyysitte minua puhumaan isällenne Haswellin ja hänen köyhtyneen
perheensä puolesta -- kun te pyysitte minua taivuttamaan isänne tekoon,
joka oli hänen luonteelleen ihan vastakkainen -- antamaan anteeksi
loukkauksen ja jättämään rangaistuksen sikseen -- niin panin sen ehdon,
ettette kyselisi kuinka minulla saattoi olla sellainen vaikutusvalta.
Te ette katsonut silloin tarpeelliseksi epäillä minua -- älkää nytkään
epäilkö."
"Mutta tämän miehen eriskummallinen elintapa", sanoi neiti Vere, "hänen
eroamisensa muista ihmisistä -- hänen ulkomuotonsa -- se katkera
ihmisviha, joka, niinkuin sanotaan, ilmenee hänen puheistaan -- herra
Ratcliffe, mitä minä voin hänestä uskoa, jos hänellä todellakin on
semmoinen voima kuin te sanotte."
"Tämä mies, neitiseni, on saanut katolisen kasvatuksen ja siinä
kirkossa on tuhansin kerroin nähty ihmisten luopuvan mahtavuudesta sekä
rikkaudesta ja antautuvan vapaaehtoiseen köyhyyteen, paljoa
pahempaankin kuin tämä tässä."
"Mutta eipä hän tunnusta tehneensä sitä uskonnollisista syistä",
keskeytti hänet neiti Vere.
"Ei", vastasi Ratcliffe, "kyllästyminen maailmaan on ollut syynä hänen
luopumiseensa, eikä hän olekaan peittänyt sitä syytä millään
uskonnollisella teeskentelyllä. Sen verran voin teille kertoa: hän on
syntynyt suuren rikkauden perijäksi, ja hänen vanhempansa aikoivat
kartuttaa tätä rikkautta avioliiton kautta jonkun sukulaisen kanssa,
jota he siinä tarkoituksessa kasvattivat kodissaan. Te olette nähnyt
tämän kääpiön ulkomuodon ja voitte siis käsittää, mitä tuo nuori neiti
ajatteli tästä hänelle tarjona olevasta kohtalosta. Mutta kun hän oli
tottunut häntä joka päivä näkemään, ei hän osoittanut vastahakoisuutta,
ja puheenalaisen miehen sukulaiset luulivat, että kääpiön tulinen
rakkaus, monenlaiset hengenlahjat ja rakastettavat avut olivat
voittaneet sen luonnollisen inhon, jonka näin hirmuisen julma ulkonäkö
tietysti herätti aiotun morsiamen sydämessä."
"Oliko siinä luulossa perää?" kysyi Isabella.
"Saatte kuulla sen. Sulhanen itse tiesi täydellisesti kuinka ruma hän
oli; se tieto vaivasi häntä aina kuin painajainen. -- 'Minä olen', näin
hän puhui minulle -- eräälle ihmiselle, johon hän luotti, tarkoitan,
'minä olen, sanokaa mitä sanonettekin, kurja hylkiö, joka pikemmin
olisi pitänyt murskata kehtoonsa, kuin kasvattaa inhoksi maailmalle,
jossa hän nyt matelee.' -- Mies, jolle hän puhui, koetti turhaan saada
hänet unohtamaan ulkomuotonsa niinkuin viisaan miehen olisi pitänyt
tehdä, ja kehoitti häntä muistamaan, kuinka paljon suurempi arvo on
etevillä hengenlahjoilla ihastuttavan ruumiillisen kauneuden rinnalla.
'Kyllä kuulen', oli hänen vastauksensa, 'mutta te puhutte kylmäverisen
filosofin tai ainakin puolueellisen ystävän kieltä. Mutta katsokaa joka
ainoaa kirjaa, minkä olemme lukeneet, lukuunottamatta noita pelkkää
filosofiaa sisältäviä, jotka eivät herätä meidän sydämessämme vastaavia
tunteita. Eikö niissä kaikissa semmoinen ulkomuoto, jota ainakin
saattaa katsella ilman kauhistusta ja inhoa, ole aina kuvattu
välttämättömäksi ystävyyden, saati sitten rakkauden herättämiseksi?
Eikö tämmöinen muodoton hirviö kuin minä ole itse luonnonkin tuomion
kautta suljettu pois kaikista maailman suloisimmista nautinnoista? Mikä
muu kuin rikkauteni estää kaikkia ihmisiä -- kukaties myös Letitiaa ja
teitäkin -- karttamasta minua kuin jotakin luonnotonta olentoa, joka on
sitäkin inhottavampi siksi, että hän kuitenkin on ihmisen kaltainen,
samoin kuin ne eläinlajit ovat meille kaikkein inhottavimmat, joiden
muoto muistuttaa ihmisen irvikuvaa?'"
"Te toistatte hullun ihmisen ajatuksia", sanoi neiti Vere.
"En", vastasi seurakumppani, "jollei hulluudeksi sanota sairaalloista
ja ylenmääräistä arkatuntoisuutta mainitussa suhteessa. En kuitenkaan
tahdo kieltää, että tämä valtaan päässyt pelko saattoi puheena olevan
ihmisen hillittömiin tekoihin, jotka todistavat hämmentynyttä järkeä.
Hän näkyi arvelevan, että hänen täytyi ylenmääräisellä, monesti väärään
kohdistuvalla anteliaisuudella, suorastaan tuhlaavaisuudella, liittää
itsensä ihmiskuntaan, josta hän luuli olevansa luonnon päätöksen kautta
erotettu. Lahjat, joita hän tavattomassa ihmisrakkaudessaan antoi,
kasvoivat äärettömän suuriksi siksi, että hän tunsi velvollisuudekseen
antaa enemmän kuin muut. -- Hän tuhlaili rakkauttansa ikäänkuin
lahjoaksensa sillä ihmiskuntaa, jotta se sallisi hänen olla seurassaan.
Tuskin tarvinnee sanoa, että näin oikullisesta lähteestä uhkuvaa
anteliaisuutta käytettiin usein väärin ja että hän näki usein
luottamuksensa petetyksi. Tällaiset harmit, joita voi sattua meille
kaikille, toisille enemmän, toisille vähemmän, varsinkin niille, jotka
ilman tarpeellista erotusta antavat lahjojaan, johtuivat -- niin hänen
sairas mielensä päätti -- siitä vihasta ja inhosta, jota muka hänen
ruma ulkomuotonsa herätti. -- Mutta minä väsytän teitä, neiti Vere?"
"Ette suinkaan, minä -- minun huomioni eksyi vain hetkeksi muualle.
Olkaa hyvä ja jatkakaa."
"Hänestä tuli aikaa myöten", jatkoi Ratcliffe, "hirvein itsensä
kiusaaja, josta ikinä olen kuullut. Alhaisen roskaväen pilanteko ja
vielä raaempien, samansäätyisten roistojen irvistely tuntui hänestä
kuoleman tuskalta ja piinalta. Kansan naurunhohotus, kun hän kulki
kadulla, ja nuorten neitosten puoleksi pidätetty nauru tai säikähdys,
kun hänet seuroissa heille esiteltiin, -- tämä loukkasi häntä vieläkin
enemmän, -- olivat hänen mielestänsä todistuksia siitä, että ihmiset
todella pitivät häntä kummituksena, jolle ei voitu osoittaa edes
tavallista kohteliaisuutta, ja näillä syillä hän puolusti päätöstään
erota kokonaan ihmisseurasta. Ainoastaan kahden ihmisen uskollisuuteen
ja rehellisyyteen hän näytti järkähtämättä luottavan -- ne olivat
hänen kihlattu morsiamensa sekä ruumiin puolesta erittäin runsain
avuin varustettu ystävä, joka näytti tuntevan ja ehkä tunsikin
todellista rakkautta kääpiötä kohtaan. Ainakin se olisi ollut hänen
velvollisuutensa, sillä se mies, jonka puheille te nyt menette, antoi
hänelle todellakin kuormittain lahjoja. Kääpiön vanhemmat kuolivat
kumpikin lyhyen ajan kuluessa. Heidän kuolemansa tähden häät, joita
varten päivä jo oli määrätty, lykättiin toistaiseksi. Morsian ei
näyttänyt viivytystä kovinkaan kipeästi surevan -- kenties olisikin
ollut liikaa toivoa häneltä surua -- mutta hän ei myöskään ilmoittanut
mitään mielenmuutosta, kun uusi päivä naimisliiton solmimista varten
määrättiin. Ystävä, josta mainitsin, asui silloin vakituisesti
kartanossa. Onnettomana hetkenä kääpiö tämän ystävän hartaasta
pyynnöstä ja kehoituksesta läksi suureen seuraan, jossa oli koolla
erilaisiin valtiollisiin puolueisiin kuuluvia miehiä ja jossa juotiin
runsaasti. Riita syntyi, kääpiön ystävä paljasti miekkansa niinkuin
muutkin, mutta voimallisempi vastustaja kaatoi hänet maahan ja ryösti
aseen hänen kädestään. Taistelussa molemmat pyörähtivät kääpiön
jalkojen juureen, ja tämä, joka oli yhtä voimakas kuin kuumaverinenkin,
vaikka hän olikin niin vaivaisen ja viallisen näköinen, tempaisi miekan
käteensä ja pisti sillä ystävänsä vastustajaa sydämeen. Sen johdosta
hänet vedettiin oikeuteen ja tuomittiin rangaistavaksi miestaposta.
Töin tuskin hän sai vuoden vankeudella pelastetuksi henkensä oikeuden
käsistä. Tämä seikka koski syvästi hänen mieleensä, varsinkin koska
surmattu oli ollut kelpo mies ja oli kärsinyt törkeitä soimauksia ja
häväistyksiä ennen kuin hän tarttui miekkaan. Tästä hetkestä olin
huomaavinani -- suokaa anteeksi -- näytti siltä kuin onnetonta olisivat
sairaalloisten mielenpuuskien lisäksi vielä vaivanneet omantunnonkin
tuskat, joihin hänellä olisi pitänyt olla vähemmän syytä kuin
kenelläkään muulla ihmisellä ja joita hänellä, jota niin surkea kohtalo
oli kohdannut, oli kaikkein vähimmin voimaa kantaa. Näitä tuskan
puuskia ei voitu salata hänen kihlatulta morsiameltaan, ja ne olivat,
se täytyy tunnustaa, sangen peloittavia ja hirvittäviä. Kääpiön ainoana
lohdutuksena oli se, että hän vankeusaikansa kuluttua saisi vaimonsa ja
ystävänsä kanssa perustaa pienen kodin, jonka piirissä eläen hän voisi
luopua kaikesta kanssakäymisestä maailman kanssa. Hänen toivonsa petti.
Ennenkuin tämä aika oli kulunut loppuun, oli hänen kihlatusta
morsiamestaan ja ystävästään tullut aviopari. Mahdotonta on minun
kuvata, miten tämä isku vaikutti kääpiön tuliseen sydämeen ja
omantunnonvaivoista jo katkeroituneeseen mieleen, joka antautuen
synkkien mietteiden valtaan oli vieraantunut koko ihmiskunnasta. Tuntui
aivan siltä kuin viimeinen laivaa kiinnipitävä ankkuriketju olisi
katkennut ja jättänyt sen myrskyn koko julman raivon valtaan. Kääpiö
pantiin lääkärin vartioitavaksi. Jonkin aikaa olisi tällainen
vankeudessapito voinut olla paikallaan. Mutta kääpiön kovasydäminen
ystävä, joka naimisliittonsa kautta oli nyt tullut hänen lähimmäksi
sukulaisekseen, pitkitti sitä yhä, saadakseen yhä edelleen hoitaa hänen
suunnattomia rikkauksiaan. Mutta oli myös olemassa mies, joka oli
kaikesta omaisuudestaan kääpiölle kiitollisuuden velassa. Hän oli
halpasäätyinen, mutta kiitollinen ja uskollinen ystävä. Uupumattomasti
ponnistellen ja yhä uudestaan kääntyen oikeuden puoleen hänen onnistui
viimein vapauttaa hyväntekijänsä ja saada omaisuus hänen omaan
hoitoonsa. Pian kääpiö sai sen lisäksi myös entisen morsiamensa
omaisuuden, sillä tämän kuoltua ilman miehistä perillistä jäi sukutila
hänelle perinnöksi. Mutta ei vapaus eikä rikkaus voinut enää asettaa
hänen mieltään, suru esti häntä välittämästä edellisestä, ja
jälkimmäistä hän käytti ainoastaan eriskummallisiin oikullisiin
mielijohteisiinsa. Hän oli luopunut katolisesta uskostaan, mutta
kenties muutamat sen opinkappaleista pysyivät kuitenkin voimassa hänen
sydämessään, jossa omantunnonvaiva ja ihmisviha näyttivät nyt päässeen
rajattomaan valtaan. Hän on siitä saakka elänyt vuorotellen
pyhiinvaeltajana ja erakkona antautuen kovimman puutteen alaiseksi, ei
kuitenkaan askeettisen jumalisuuden vuoksi, vaan inhosta ihmiskuntaa
kohtaan. Mutta eivät kenenkään ihmisen sanat ja teot ole koskaan olleet
niin ristiriitaisia, eikä yksikään ulkokullattu konna ole koskaan ollut
niin sukkela keksimään hyviä syitä pahoihin tekoihinsa kuin tämä
onneton, joka samalla kertaa on hautonut mielessään ihmisille
vihamielisiä periaatteita ja käytökseltään ollut jalomielinen ja
lempeäsydäminen."
"Yhä vielä, herra Ratcliffe, te kuvaatte mielipuolen tekoja."
"En suinkaan", vastasi Ratcliffe. "Tämän herran mielikuvitus ei ole
terve, sitä en tahdokaan kieltää. Olen teille jo sanonutkin, että se on
joskus puhjennut puuskiksi, jotka ovat varsin läheistä sukua
hulluudelle. Mutta minä puhun nyt hänen tavallisesta mielentilastaan.
Se on epätasainen, mutta hän ei kuitenkaan ole mielenvikainen. Hänen
mielensä vaihtelee keskipäivän valosta sydänyön pimeyteen. Hovimies,
joka tuhlaa omaisuutensa pyydystäen arvonimeä, josta hänellä ei ole
mitään hyötyä eikä etua ja jota hän ei käytä mihinkään sopivaan,
kunnialliseen tarkoitukseen -- saituri, joka haalii kokoon hyödytöntä
rikkautta, ja tuhlaaja, joka viskelee sitä tuuleen -- heissä kaikissa
on jokin hulluuden vivahdus. Sama on myös pahantekijöiden laita, jotka
tekevät kauhutöitä, vaikka terveen järjen kannalta kiusaus näyttääkin
niin pieneltä työn julmuuteen tai sen ilmitulemisen ja rangaistuksen
mahdollisuuteen nähden. Voitaisiinpa jokaista tulisen himon tai vihan
puuskaa sanoa hetkelliseksi hulluudeksi."
"Tämä kaikki saattaa olla hyvää filosofiaa, herra Ratcliffe", virkkoi
neiti Vere, "mutta älkää panko pahaksi, se ei kuitenkaan millään
tavalla anna minulle rohkeutta mennä näin myöhään yöllä ihmisen
puheille, jonka mielen eriskummallisuuden tekin voitte vain osaksi
peittää selityksillänne."
"Uskokaa ainakin juhlallista vakuutustani", lausui Ratcliffe, "ettei
teitä uhkaa vähinkään vaara. En ole kuitenkaan vielä, koska pelkäsin
peloittavani teitä, uskaltanut mainita, että kun nyt olemme päässeet
hänen majansa lähelle -- näen sen jo tuossa hämärässä -- minä en saa
seurata teitä kauemmaksi, teidän pitää mennä sinne yksin."
"Yksin? En uskalla."
"Teidän täytyy", vastasi Ratcliffe. "Minä jään tänne odottamaan."
"Älkää sitten liikahtako paikaltanne", pyysi neiti Vere. "Välimatka on
siksi pitkä, ettette kuulisi, vaikka huutaisin apua."
"Älkää pelätkö mitään", sanoi seurakumppani, "tai olkaa ainakin hyvin
varuillanne ja koettakaa tukahduttaa pelkonne. Muistakaa, että hänen
voimallisin ja kiusallisin pelkonsa johtuu siitä tiedosta, että hänellä
on niin julma ulkomuoto. Teidän tienne käy suoraan tuon puoleksi
kaatuneen raidan sivuitse, pysytelkää sen vasemmalla puolella, suo on
oikealla. Hyvästi vähäksi aikaa. Muistakaa, mikä onnettomuus teitä
uhkaa. Voittakoon se pelkonne ja vastahakoisuutenne."
"Herra Ratcliffe", lausui Isabella, "jääkää hyvästi! Jos te olette
pettänyt niin onnettoman olennon kuin minä olen, niin te olette iäksi
päiväksi menettänyt sen rehellisyyden ja kunniallisuuden maineen, johon
minä olen luottanut."
"Minä panen henkeni -- minä panen autuuteni pantiksi", vakuutti
Ratcliffe korottaen ääntänsä sitä myöten kuin matka heidän välillään
piteni, "että te olette hyvässä turvassa -- täydessä turvassa."