XIV LUKU

Pimeän luolan sisään astuen

Ne tapasivat miehen suruisen,

Kuin martahana maassa makaavan,

Ja alla huolten kuorman ankaran.

_Keijukais-kuningatar_.

Se, joka näin häiritsi neiti Vereä kesken hänen suruaan, oli Ratcliffe.

Herra Vere oli levottomassa mielentilassaan unohtanut peruuttaa herra

Ratcliffen kutsun; tämä siis avasi oven, sanoen: "Te käskitte minut

tänne, herra Vere." Sitten katsahdettuaan ympärilleen, hän lisäsi:

"Neiti Vere! Te yksinänne -- maassa polvillanne -- vesissä silmin!"

"Jättäkää minut, jättäkää minut!" virkkoi onneton neito.

"En voi nyt paikalla lähteä", sanoi Ratcliffe, "minä olen usean kerran

pyytänyt saada tulla tänne jäähyväisiä sanomaan, vaan se kiellettiin

aina, kunnes isänne nyt viimein itse kutsutti minut. Älkää panko kovin

pahaksenne, jos olen rohkea ja häiritsen teitä, minulla on

toimitettavana asia, joka minut siihen pakottaa."

"En voi nyt kuulla teitä, herra Ratcliffe, -- en voi nyt puhua teille.

Jääkää hyvästi ja olkaa onnellinen, mutta jättäkää minut nyt Jumalan

tähden."

"Sanokaa minulle vain", jatkoi herra Ratcliffe, "onko totta, että tuo

luonnoton naimiskauppa solmitaan vielä tänä iltana. Minä kuulin

palvelusväen siitä puhelevan, kun astuin suuria portaita ylös -- minä

kuulin sen siitä, että käskettiin laittaa kappeli kuntoon."

"Armahtakaa minua, herra Ratcliffe", vastasi onneton morsian, "ja

ymmärtäkää siitä tilasta, jossa minut tapasitte, kuinka kipeästi nämä

kysymykset koskevat sydämeeni."

"Teidätkö vihittäisiin Sir Frederick Langleyn kanssa! Tänä iltana! --

se ei saa -- se ei voi tapahtua -- se ei tapahdu."

"Sen _täytyy_ tapahtua, herra Ratcliffe, tai minun isäni on

hukassa,"

"Vai niin, minä ymmärrän", vastasi Ratcliffe, "ja te uhraatte itsenne

pelastaaksenne sen, joka... Mutta lapsen viattomuus sovittakoon isän

pahatteot -- ei ole nyt aika haravoida niitä esiin. Mitä tässä

_voi_ tehdä? Meillä on kiire -- minä tiedän vain yhden keinon --

jos olisi vuorokausi aikaa, tietäisin useampia -- neiti Vere, rukoilkaa

suojaa siltä ainoalta ihmisolennolta, jolla on voimaa estää ne

tapaukset, jotka nyt uhkaavat teitä."

"Ja kellä ihmisolennolla", kysyi neiti Vere, "olisi semmoinen voima?"

"Älkää hämmästykö, kun hänet mainitsen", sanoi Ratcliffe, astuen

likemmäksi ja puhuen hiljaisella, mutta selvällä äänellä. "Hän on se,

jota mainitaan Elshenderin, Mucklestane-Moorin erakon nimellä."

"Te ette ole täydessä järjessänne, herra Ratcliffe, vai tahdotteko

sopimattomalla leikkipuheella tehdä pilkkaa minusta tässä

kurjuudessani!"

"Minä olen yhtä täydessä järjessä kuin tekin, nuori neiti", vastasi

neuvonantaja, "eikä minulla ole tapana laskea joutavaa leikkiä,

varsinkaan teidän onnettomasta tilastanne. Minä vannon teille, että

tuolla olennolla, joka todenteolla on ihan toinen kuin miksi hän

tekeytyy, on voimaa pelastaa teidät tästä teille vastenmielisestä

avioliitosta."

"Ja samallako myös turvata isäni henki?"

"Kyllä niinkin", vakuutti Ratcliffe, "jos puhutte hänelle isänne

puolesta. Mutta kuinka pääsisimme erakon puheille?"

"Siitä ei hätää", sanoi neiti Vere, joka yhtäkkiä muisti erakolta

saadun ruusun. "Minä muistan, että hän kerran käski minun tulla häneltä

apua pyytämään, jos hätään joutuisin, ja hän antoi minulle tämän kukan

merkiksi. Ennen kuin se vielä on kokonaan lakastunut, sanoi hän,

tulisin minä tarvitsemaan hänen apuaan. Olisiko mahdollista, että hänen

sanansa olisivat olleet muuta kuin hullun houreita?"

"Älkää epäilkö -- älkää epäilkö", sanoi Ratcliffe, "mutta varsinkaan

älkäämme kuluttako aikaa. Oletteko vapaa ja vartioimaton?"

"Niin luulisin", vastasi Isabella, "mutta mitä minun pitää tehdä?"

"Lähtekää aivan paikalla", sanoi Ratcliffe, "ja langetkaa polvillenne

tuon eriskummallisen miehen jalkain juureen, jolla, vaikka hän on

semmoisessa tilassa, että luulisi hänen elävän kurjimmassa köyhyydessä,

kuitenkin on melkein rajaton valta teidän kohtalonne yli. -- Vieraat ja

palvelijat ovat nyt tällä hetkellä hurjimmassa humalassa -- salaliiton

päälliköt pitävät neuvottelua kapinallisista hankkeistansa -- minun

hevoseni seisoo valmiina tallissa -- minä satuloin teille toisen

hevosen ja tulen puutarhan takaportille teitä noutamaan. Voi, jospa te

luottaisitte minun älyyni ja uskollisuuteeni ja käyttäisitte tätä

ainoata keinoa, joka voi pelastaa teidät joutumasta Sir Frederickin

vaimoksi sekä sitä seuraavasta hirmuisesta onnettomuudesta."

"Herra Ratcliffe", lausui neiti Vere, "teitä on aina sanottu

rehelliseksi ja kunnon mieheksi, ja hukkumaisillaan oleva tarttuu

heikompaankin korteen -- minä siis turvaan teihin -- minä noudatan

neuvoanne -- minä tulen puutarhan takaportille."

Neiti Vere lukitsi herra Ratcliffen lähdettyä kamarinsa ulko-oven ja

meni puutarhaan erityisiä, omasta vieraskamaristaan johtavia portaita

myöten. Matkalla hän oli jo vähällä luopua siitä keinosta, se tuntui

hänestä niin turhalta ja mielettömältä. Mutta kulkiessaan oven

sivuitse, mikä johti näiltä takarappusilta kappeliin, hän kuuli mitä

kappelia puhdistavat palvelijat keskenään puhelivat.

"Vai menee hän naimisiin niin pahalle miehelle! -- Voi, voi, herranen

aika -- mieluummin hän voisi tehdä vaikka mitä kuin suostua siihen."

"He puhuvat totta -- he puhuvat totta!" virkkoi neiti Vere itsekseen.

"Mieluummin teen vaikka mitä kuin suostun siihen."

Hän riensi alas puutarhaan. Herra Ratcliffe oli täyttänyt lupauksensa

-- kaksi satuloitua hevosta seisoi puutarhan takaportin edessä -- parin

minuutin kuluttua molemmat ratsastajat kulkivat joutuisasti erakon

mökille päin.

Niin kauan kuin tie oli hyvä, ratsastivat he niin kiireesti, että oli

mahdotonta puhua. Mutta kun jyrkkä vastamäki pakotti heidät

hiljaisempaan kulkuun, ilmaisi neiti Vere uuden pelonaiheen, joka oli

tullut hänen mieleensä.

"Herra Ratcliffe", sanoi hän tempaisten hevosensa suitsia, "älkäämme

jatkako kauemmaksi tätä matkaa, jota vain mieleni kova levottomuus voi

puolustaa. Kyllähän minä tiedän, että kansa luulee tuolla miehellä

olevan yliluonnollisia voimia ja yhteyttä toisen maailman olentoihin.

Mutta minä tahtoisin myös huomauttaa teille, etten minä anna pettää

itseäni tuommoisilla tyhjillä loruilla, ja että jos uskoisin ne

todeksi, kristillinen uskoni estäisi minua pyytämästä onnettomuudessa

apua semmoiselta ihmiseltä."

"Olisinpa luullut, neiti Vere", vastasi Ratcliffe, "että tuntisitte

mielenlaatuni ja mielipiteeni siksi hyvin, ettette epäilisi minun

uskovan tuollaisiin hullutuksiin."

"Mutta millä muulla tavalla", kysyi Isabella, "saattaa olennolla, joka

itse näyttää olevan niin kurjassa tilassa, olla voimaa auttaa minua?"

"Neiti Vere", virkkoi Ratcliffe oltuaan hetken aikaa vaiti, "minua

sitoo vaikenemisen juhlallinen vala. Teidän pitää siis ilman tarkempia

selityksiä uskoa sanani ja vakuutukseni, että hänellä on se voima, jos

te vain voitte taivuttaa hänet puolellenne; ja sen te epäilemättä

voitte saada aikaan."

"Herra Ratcliffe", sanoi neiti Vere, "voittehan te itsekin erehtyä --

te vaaditte minulta aivan rajatonta luottamusta."

"Muistakaa, neiti Vere", vastasi Ratcliffe, "että kun te säälistä

pyysitte minua puhumaan isällenne Haswellin ja hänen köyhtyneen

perheensä puolesta -- kun te pyysitte minua taivuttamaan isänne tekoon,

joka oli hänen luonteelleen ihan vastakkainen -- antamaan anteeksi

loukkauksen ja jättämään rangaistuksen sikseen -- niin panin sen ehdon,

ettette kyselisi kuinka minulla saattoi olla sellainen vaikutusvalta.

Te ette katsonut silloin tarpeelliseksi epäillä minua -- älkää nytkään

epäilkö."

"Mutta tämän miehen eriskummallinen elintapa", sanoi neiti Vere, "hänen

eroamisensa muista ihmisistä -- hänen ulkomuotonsa -- se katkera

ihmisviha, joka, niinkuin sanotaan, ilmenee hänen puheistaan -- herra

Ratcliffe, mitä minä voin hänestä uskoa, jos hänellä todellakin on

semmoinen voima kuin te sanotte."

"Tämä mies, neitiseni, on saanut katolisen kasvatuksen ja siinä

kirkossa on tuhansin kerroin nähty ihmisten luopuvan mahtavuudesta sekä

rikkaudesta ja antautuvan vapaaehtoiseen köyhyyteen, paljoa

pahempaankin kuin tämä tässä."

"Mutta eipä hän tunnusta tehneensä sitä uskonnollisista syistä",

keskeytti hänet neiti Vere.

"Ei", vastasi Ratcliffe, "kyllästyminen maailmaan on ollut syynä hänen

luopumiseensa, eikä hän olekaan peittänyt sitä syytä millään

uskonnollisella teeskentelyllä. Sen verran voin teille kertoa: hän on

syntynyt suuren rikkauden perijäksi, ja hänen vanhempansa aikoivat

kartuttaa tätä rikkautta avioliiton kautta jonkun sukulaisen kanssa,

jota he siinä tarkoituksessa kasvattivat kodissaan. Te olette nähnyt

tämän kääpiön ulkomuodon ja voitte siis käsittää, mitä tuo nuori neiti

ajatteli tästä hänelle tarjona olevasta kohtalosta. Mutta kun hän oli

tottunut häntä joka päivä näkemään, ei hän osoittanut vastahakoisuutta,

ja puheenalaisen miehen sukulaiset luulivat, että kääpiön tulinen

rakkaus, monenlaiset hengenlahjat ja rakastettavat avut olivat

voittaneet sen luonnollisen inhon, jonka näin hirmuisen julma ulkonäkö

tietysti herätti aiotun morsiamen sydämessä."

"Oliko siinä luulossa perää?" kysyi Isabella.

"Saatte kuulla sen. Sulhanen itse tiesi täydellisesti kuinka ruma hän

oli; se tieto vaivasi häntä aina kuin painajainen. -- 'Minä olen', näin

hän puhui minulle -- eräälle ihmiselle, johon hän luotti, tarkoitan,

'minä olen, sanokaa mitä sanonettekin, kurja hylkiö, joka pikemmin

olisi pitänyt murskata kehtoonsa, kuin kasvattaa inhoksi maailmalle,

jossa hän nyt matelee.' -- Mies, jolle hän puhui, koetti turhaan saada

hänet unohtamaan ulkomuotonsa niinkuin viisaan miehen olisi pitänyt

tehdä, ja kehoitti häntä muistamaan, kuinka paljon suurempi arvo on

etevillä hengenlahjoilla ihastuttavan ruumiillisen kauneuden rinnalla.

'Kyllä kuulen', oli hänen vastauksensa, 'mutta te puhutte kylmäverisen

filosofin tai ainakin puolueellisen ystävän kieltä. Mutta katsokaa joka

ainoaa kirjaa, minkä olemme lukeneet, lukuunottamatta noita pelkkää

filosofiaa sisältäviä, jotka eivät herätä meidän sydämessämme vastaavia

tunteita. Eikö niissä kaikissa semmoinen ulkomuoto, jota ainakin

saattaa katsella ilman kauhistusta ja inhoa, ole aina kuvattu

välttämättömäksi ystävyyden, saati sitten rakkauden herättämiseksi?

Eikö tämmöinen muodoton hirviö kuin minä ole itse luonnonkin tuomion

kautta suljettu pois kaikista maailman suloisimmista nautinnoista? Mikä

muu kuin rikkauteni estää kaikkia ihmisiä -- kukaties myös Letitiaa ja

teitäkin -- karttamasta minua kuin jotakin luonnotonta olentoa, joka on

sitäkin inhottavampi siksi, että hän kuitenkin on ihmisen kaltainen,

samoin kuin ne eläinlajit ovat meille kaikkein inhottavimmat, joiden

muoto muistuttaa ihmisen irvikuvaa?'"

"Te toistatte hullun ihmisen ajatuksia", sanoi neiti Vere.

"En", vastasi seurakumppani, "jollei hulluudeksi sanota sairaalloista

ja ylenmääräistä arkatuntoisuutta mainitussa suhteessa. En kuitenkaan

tahdo kieltää, että tämä valtaan päässyt pelko saattoi puheena olevan

ihmisen hillittömiin tekoihin, jotka todistavat hämmentynyttä järkeä.

Hän näkyi arvelevan, että hänen täytyi ylenmääräisellä, monesti väärään

kohdistuvalla anteliaisuudella, suorastaan tuhlaavaisuudella, liittää

itsensä ihmiskuntaan, josta hän luuli olevansa luonnon päätöksen kautta

erotettu. Lahjat, joita hän tavattomassa ihmisrakkaudessaan antoi,

kasvoivat äärettömän suuriksi siksi, että hän tunsi velvollisuudekseen

antaa enemmän kuin muut. -- Hän tuhlaili rakkauttansa ikäänkuin

lahjoaksensa sillä ihmiskuntaa, jotta se sallisi hänen olla seurassaan.

Tuskin tarvinnee sanoa, että näin oikullisesta lähteestä uhkuvaa

anteliaisuutta käytettiin usein väärin ja että hän näki usein

luottamuksensa petetyksi. Tällaiset harmit, joita voi sattua meille

kaikille, toisille enemmän, toisille vähemmän, varsinkin niille, jotka

ilman tarpeellista erotusta antavat lahjojaan, johtuivat -- niin hänen

sairas mielensä päätti -- siitä vihasta ja inhosta, jota muka hänen

ruma ulkomuotonsa herätti. -- Mutta minä väsytän teitä, neiti Vere?"

"Ette suinkaan, minä -- minun huomioni eksyi vain hetkeksi muualle.

Olkaa hyvä ja jatkakaa."

"Hänestä tuli aikaa myöten", jatkoi Ratcliffe, "hirvein itsensä

kiusaaja, josta ikinä olen kuullut. Alhaisen roskaväen pilanteko ja

vielä raaempien, samansäätyisten roistojen irvistely tuntui hänestä

kuoleman tuskalta ja piinalta. Kansan naurunhohotus, kun hän kulki

kadulla, ja nuorten neitosten puoleksi pidätetty nauru tai säikähdys,

kun hänet seuroissa heille esiteltiin, -- tämä loukkasi häntä vieläkin

enemmän, -- olivat hänen mielestänsä todistuksia siitä, että ihmiset

todella pitivät häntä kummituksena, jolle ei voitu osoittaa edes

tavallista kohteliaisuutta, ja näillä syillä hän puolusti päätöstään

erota kokonaan ihmisseurasta. Ainoastaan kahden ihmisen uskollisuuteen

ja rehellisyyteen hän näytti järkähtämättä luottavan -- ne olivat

hänen kihlattu morsiamensa sekä ruumiin puolesta erittäin runsain

avuin varustettu ystävä, joka näytti tuntevan ja ehkä tunsikin

todellista rakkautta kääpiötä kohtaan. Ainakin se olisi ollut hänen

velvollisuutensa, sillä se mies, jonka puheille te nyt menette, antoi

hänelle todellakin kuormittain lahjoja. Kääpiön vanhemmat kuolivat

kumpikin lyhyen ajan kuluessa. Heidän kuolemansa tähden häät, joita

varten päivä jo oli määrätty, lykättiin toistaiseksi. Morsian ei

näyttänyt viivytystä kovinkaan kipeästi surevan -- kenties olisikin

ollut liikaa toivoa häneltä surua -- mutta hän ei myöskään ilmoittanut

mitään mielenmuutosta, kun uusi päivä naimisliiton solmimista varten

määrättiin. Ystävä, josta mainitsin, asui silloin vakituisesti

kartanossa. Onnettomana hetkenä kääpiö tämän ystävän hartaasta

pyynnöstä ja kehoituksesta läksi suureen seuraan, jossa oli koolla

erilaisiin valtiollisiin puolueisiin kuuluvia miehiä ja jossa juotiin

runsaasti. Riita syntyi, kääpiön ystävä paljasti miekkansa niinkuin

muutkin, mutta voimallisempi vastustaja kaatoi hänet maahan ja ryösti

aseen hänen kädestään. Taistelussa molemmat pyörähtivät kääpiön

jalkojen juureen, ja tämä, joka oli yhtä voimakas kuin kuumaverinenkin,

vaikka hän olikin niin vaivaisen ja viallisen näköinen, tempaisi miekan

käteensä ja pisti sillä ystävänsä vastustajaa sydämeen. Sen johdosta

hänet vedettiin oikeuteen ja tuomittiin rangaistavaksi miestaposta.

Töin tuskin hän sai vuoden vankeudella pelastetuksi henkensä oikeuden

käsistä. Tämä seikka koski syvästi hänen mieleensä, varsinkin koska

surmattu oli ollut kelpo mies ja oli kärsinyt törkeitä soimauksia ja

häväistyksiä ennen kuin hän tarttui miekkaan. Tästä hetkestä olin

huomaavinani -- suokaa anteeksi -- näytti siltä kuin onnetonta olisivat

sairaalloisten mielenpuuskien lisäksi vielä vaivanneet omantunnonkin

tuskat, joihin hänellä olisi pitänyt olla vähemmän syytä kuin

kenelläkään muulla ihmisellä ja joita hänellä, jota niin surkea kohtalo

oli kohdannut, oli kaikkein vähimmin voimaa kantaa. Näitä tuskan

puuskia ei voitu salata hänen kihlatulta morsiameltaan, ja ne olivat,

se täytyy tunnustaa, sangen peloittavia ja hirvittäviä. Kääpiön ainoana

lohdutuksena oli se, että hän vankeusaikansa kuluttua saisi vaimonsa ja

ystävänsä kanssa perustaa pienen kodin, jonka piirissä eläen hän voisi

luopua kaikesta kanssakäymisestä maailman kanssa. Hänen toivonsa petti.

Ennenkuin tämä aika oli kulunut loppuun, oli hänen kihlatusta

morsiamestaan ja ystävästään tullut aviopari. Mahdotonta on minun

kuvata, miten tämä isku vaikutti kääpiön tuliseen sydämeen ja

omantunnonvaivoista jo katkeroituneeseen mieleen, joka antautuen

synkkien mietteiden valtaan oli vieraantunut koko ihmiskunnasta. Tuntui

aivan siltä kuin viimeinen laivaa kiinnipitävä ankkuriketju olisi

katkennut ja jättänyt sen myrskyn koko julman raivon valtaan. Kääpiö

pantiin lääkärin vartioitavaksi. Jonkin aikaa olisi tällainen

vankeudessapito voinut olla paikallaan. Mutta kääpiön kovasydäminen

ystävä, joka naimisliittonsa kautta oli nyt tullut hänen lähimmäksi

sukulaisekseen, pitkitti sitä yhä, saadakseen yhä edelleen hoitaa hänen

suunnattomia rikkauksiaan. Mutta oli myös olemassa mies, joka oli

kaikesta omaisuudestaan kääpiölle kiitollisuuden velassa. Hän oli

halpasäätyinen, mutta kiitollinen ja uskollinen ystävä. Uupumattomasti

ponnistellen ja yhä uudestaan kääntyen oikeuden puoleen hänen onnistui

viimein vapauttaa hyväntekijänsä ja saada omaisuus hänen omaan

hoitoonsa. Pian kääpiö sai sen lisäksi myös entisen morsiamensa

omaisuuden, sillä tämän kuoltua ilman miehistä perillistä jäi sukutila

hänelle perinnöksi. Mutta ei vapaus eikä rikkaus voinut enää asettaa

hänen mieltään, suru esti häntä välittämästä edellisestä, ja

jälkimmäistä hän käytti ainoastaan eriskummallisiin oikullisiin

mielijohteisiinsa. Hän oli luopunut katolisesta uskostaan, mutta

kenties muutamat sen opinkappaleista pysyivät kuitenkin voimassa hänen

sydämessään, jossa omantunnonvaiva ja ihmisviha näyttivät nyt päässeen

rajattomaan valtaan. Hän on siitä saakka elänyt vuorotellen

pyhiinvaeltajana ja erakkona antautuen kovimman puutteen alaiseksi, ei

kuitenkaan askeettisen jumalisuuden vuoksi, vaan inhosta ihmiskuntaa

kohtaan. Mutta eivät kenenkään ihmisen sanat ja teot ole koskaan olleet

niin ristiriitaisia, eikä yksikään ulkokullattu konna ole koskaan ollut

niin sukkela keksimään hyviä syitä pahoihin tekoihinsa kuin tämä

onneton, joka samalla kertaa on hautonut mielessään ihmisille

vihamielisiä periaatteita ja käytökseltään ollut jalomielinen ja

lempeäsydäminen."

"Yhä vielä, herra Ratcliffe, te kuvaatte mielipuolen tekoja."

"En suinkaan", vastasi Ratcliffe. "Tämän herran mielikuvitus ei ole

terve, sitä en tahdokaan kieltää. Olen teille jo sanonutkin, että se on

joskus puhjennut puuskiksi, jotka ovat varsin läheistä sukua

hulluudelle. Mutta minä puhun nyt hänen tavallisesta mielentilastaan.

Se on epätasainen, mutta hän ei kuitenkaan ole mielenvikainen. Hänen

mielensä vaihtelee keskipäivän valosta sydänyön pimeyteen. Hovimies,

joka tuhlaa omaisuutensa pyydystäen arvonimeä, josta hänellä ei ole

mitään hyötyä eikä etua ja jota hän ei käytä mihinkään sopivaan,

kunnialliseen tarkoitukseen -- saituri, joka haalii kokoon hyödytöntä

rikkautta, ja tuhlaaja, joka viskelee sitä tuuleen -- heissä kaikissa

on jokin hulluuden vivahdus. Sama on myös pahantekijöiden laita, jotka

tekevät kauhutöitä, vaikka terveen järjen kannalta kiusaus näyttääkin

niin pieneltä työn julmuuteen tai sen ilmitulemisen ja rangaistuksen

mahdollisuuteen nähden. Voitaisiinpa jokaista tulisen himon tai vihan

puuskaa sanoa hetkelliseksi hulluudeksi."

"Tämä kaikki saattaa olla hyvää filosofiaa, herra Ratcliffe", virkkoi

neiti Vere, "mutta älkää panko pahaksi, se ei kuitenkaan millään

tavalla anna minulle rohkeutta mennä näin myöhään yöllä ihmisen

puheille, jonka mielen eriskummallisuuden tekin voitte vain osaksi

peittää selityksillänne."

"Uskokaa ainakin juhlallista vakuutustani", lausui Ratcliffe, "ettei

teitä uhkaa vähinkään vaara. En ole kuitenkaan vielä, koska pelkäsin

peloittavani teitä, uskaltanut mainita, että kun nyt olemme päässeet

hänen majansa lähelle -- näen sen jo tuossa hämärässä -- minä en saa

seurata teitä kauemmaksi, teidän pitää mennä sinne yksin."

"Yksin? En uskalla."

"Teidän täytyy", vastasi Ratcliffe. "Minä jään tänne odottamaan."

"Älkää sitten liikahtako paikaltanne", pyysi neiti Vere. "Välimatka on

siksi pitkä, ettette kuulisi, vaikka huutaisin apua."

"Älkää pelätkö mitään", sanoi seurakumppani, "tai olkaa ainakin hyvin

varuillanne ja koettakaa tukahduttaa pelkonne. Muistakaa, että hänen

voimallisin ja kiusallisin pelkonsa johtuu siitä tiedosta, että hänellä

on niin julma ulkomuoto. Teidän tienne käy suoraan tuon puoleksi

kaatuneen raidan sivuitse, pysytelkää sen vasemmalla puolella, suo on

oikealla. Hyvästi vähäksi aikaa. Muistakaa, mikä onnettomuus teitä

uhkaa. Voittakoon se pelkonne ja vastahakoisuutenne."

"Herra Ratcliffe", lausui Isabella, "jääkää hyvästi! Jos te olette

pettänyt niin onnettoman olennon kuin minä olen, niin te olette iäksi

päiväksi menettänyt sen rehellisyyden ja kunniallisuuden maineen, johon

minä olen luottanut."

"Minä panen henkeni -- minä panen autuuteni pantiksi", vakuutti

Ratcliffe korottaen ääntänsä sitä myöten kuin matka heidän välillään

piteni, "että te olette hyvässä turvassa -- täydessä turvassa."

Musta kääpiö · 第 18 / 21 题