XIII LUKU

Mutt' Osmond kreivi valan vaatii nyt.

Voi julmaa vaihtoa! Tuo tyly Osmond

Tancredin sijaan!

_Tancred ja Sigismunda_.

Herra Vere, joka harjoiteltuaan kauan teeskentelemistä oli oppinut

hillitsemään käyntinsäkin ja askeleensa siten, että ne olivat apuna

teeskentelemisessä, astui käytävän kivipermantoa pitkin ja tyttärensä

huoneeseen vieviä portaita myöten nopein, lujin ja vakavin askelin,

niinkuin mies, joka tosin menee tärkeälle asialle, mutta joka ei

ensinkään epäile tehtävänsä onnistumista. Mutta niin pian kuin häntä ei

enää voitu tarkata, muuttui astunta hitaaksi, epävakaiseksi, hänen

epäilystensä ja pelkonsa mukaiseksi. Viimein hän pysähtyi eteiseen

kootakseen ajatuksiaan ja miettiäkseen, mitä syitä hän voisi tuoda

esiin.

"Onko ikinä kukaan mies parka ollut toivottomammassa ja

mutkallisemmassa tilanteessa?" Semmoinen oli hänen ajatustensa

sisällys. "Jos nyt liittomme eripuraisuuden tähden hajoaa, niin

hallitus aivan epäilemättä ottaa hengen minulta, joka olen pannut

kapinaliikkeen alkuun. Tai vaikka voisinkin nöyrtyä osoittamalla

yhtäkkiä alamaisuuttani, niin enkö siinäkin tapauksessa olisi perikadon

oma? Minun ja Ratcliffen suhde on sovittamattomasti rikottu. Hänen

puoleltaan ei voi tulla minun osakseni muuta kuin häväistystä ja

vainoamista. Minun tulisi jatkaa elämääni varattomana, kunniattomana

miehenä, jolla ei edes olisi, millä henki parkaansa elättää,

puhumattakaan rikkaudesta, joka riittäisi vastapainoksi sille

ylenkatseelle, millä minun kansalaiseni -- sekä ne, joista luovun, että

ne, joiden puolelle menen -- tulevat kohtelemaan valtiollista

seuranpettäjää. Tätä keinoa ei sovi ajatellakaan. Mutta mikä muu olisi

minulle tarjona kuin tämmöinen kohtalo tai häpeällinen mestaus? Ei

mikään muu voi tuottaa minulle pelastusta kuin sovinnon tekeminen

noiden miesten kanssa; ja tämän sovinnon aikaansaamiseksi olen luvannut

Langleylle, että tyttäreni ennen sydänyötä on tuleva hänen vaimokseen,

mutta samalla olen luvannut myös Mareschalille, etten pakota Isabellaa.

Yksi asia voi minut pelastaa häviöstä -- se, että Isabella suostuu

ottamaan miehen, joka on hänelle vastenmielinen, vieläpä semmoisella

kiireellä, joka tuntuisi hänestä hankalalta, vaikka kosija olisi

hänelle rakas. -- Mutta minun täytyy turvautua hänen luonteensa

romanttiseen jalomielisyyteen. Ja vaikka esittäisinkin tottelemisen

tarpeellisuuden kuinka välttämättömäksi tahansa, niin en kuitenkaan voi

esittää sitä sen välttämättömämmäksi kuin se todenteolla on."

Lopetettuaan nämä hänen vaarallista tilaansa koskevat surulliset

mietteet hän astui tyttärensä huoneeseen, jokainen hermo pinnistettynä

siihen taisteluun, joka hänellä nyt oli edessä. Vaikka herra Vere

olikin vehkeilevä ja kunnianhimoinen, niin hän sittenkin tunsi lastansa

kohtaan sen verran luonnollista rakkautta, että hänestä tuntui

vastenmieliseltä viekkaalla tavalla väärinkäyttää tyttärensä

tottelevaisuutta ja rakkautta. Mutta se ajatus, että Isabella, jos

yritys onnistuisi, ei tulisi pakotetuksi muuhun kuin edulliseen

naimiseen, ja että toiselta puolen, jollei se onnistuisi, hän itse

olisi hukassa, tukahdutti kaikki omantunnon varoitukset.

Herra Vere tapasi Isabellan istumassa vieraskamarinsa ikkunan luona pää

käden varassa, vaipuneena uneen taikka niin syviin mietteisiin, ettei

hän kuullut isän askelten kopinaa. Herra Vere lähestyi kasvoillaan

syvän surun ja säälin teeskennelty ilme, kävi istumaan tyttärensä

viereen ja herätti hänen huomionsa tarttumalla hiljaa hänen käteensä.

Samalla hän huokasi syvään.

"Isä!" virkkoi Isabella säpsähtäen, ilmaisten vähintään yhtä paljon

pelkoa kuin iloa ja rakkautta.

"Niin, Isabella", lausui herra Vere, "sinun onneton isäsi tulee nyt

katuvaisena anomaan tyttäreltänsä anteeksi sitä pahaa, minkä hän on

ylen suuressa rakkaudessaan tehnyt, ja samalla sanomaan hänelle iäksi

jäähyväiset."

"Isä? Minulleko pahaa? Jäähyväiset iäksi? Mitä tuo tarkoittaa?" kysäisi

neiti Vere.

"Isabella, minä puhun täyttä totta. Mutta ensiksi anna minun kysyä,

epäiletkö vähimmälläkään tavalla, että minä olisin ollut osallisena

tuohon kummalliseen seikkaan, joka sinulle eilen aamulla tapahtui?"

"Te, isä?" vastasi Isabella änkyttäen, kun hän toiselta puolen huomasi,

että isä oli oikein arvannut hänen ajatuksensa, mutta toiselta puolen

tunsi liian paljon häpeää ja pelkoakin myöntääkseen todeksi näin

häpäisevän ja luonnottoman epäluulon.

"Niin!" jatko herra Vere, "sinun epävakaa äänesi todistaa, että tuo

epäluulo häilyy mielessäsi, ja minun täytyykin tuskalla tunnustaa, että

sinun epäluulosi ei ole minua syyttä syytellyt. Mutta kuule, mikä minut

siihen pakotti. Onnettomana hetkenä suostuin Sir Frederick Langleyn

kosintaan, koska en katsonut mahdolliseksi, että sinä ajan pitkään

voisit olla tätä avioliittoa vastaan, josta suurin etu olisi

sinun puolellasi. Vielä onnettomampana hetkenä rupesin hänen

kanssaan hankkeisiin, jotka tarkoittivat karkoitetun kuninkaamme

takaisinsaattamista sekä isänmaamme vapauttamista. Hän on käyttänyt

varomatonta luottamustani hyväkseen, ja minun henkeni on nyt hänen

käsissään."

"Teidän henkenne, isä!" sanoi Isabella heikolla äänellä.

"Niin, Isabella", jatkoi herra Vere, "sen henki, joka sinulle hengen

antoi. Niin pian kuin huomasin, minkälaisiin hillittömiin tekoihin

hänen hurja rakkautensa (sillä oikeus vaatii hänelle sen myönnytyksen,

ja minä uskon kiihkeän rakkauden sinua kohtaan olevan syynä hänen

järjettömään käytökseensä) oli hänet johtava, koetin päästä siitä

pulasta, johon olin kietoutunut keksimällä uskottavan syyn, jonka

nojalla voisit olla poissa kotoa muutamia viikkoja. Sen vuoksi oli

aikomukseni, jos tämä avioliitto olisi sinulle yhä edelleen

vastenmielinen, lähettää sinut salaa pariksi kuukaudeksi Pariisiin,

luostariin, missä äitisi sisar asuu. Sinut tuotiin kuitenkin

erehdyksestä pois siitä salaisesta ja turvallisesta paikasta, jonka

olin määrännyt sinulle väliaikaiseksi asunnoksi. Kova onni on siten

tehnyt viimeisen pelastuskeinoni tyhjäksi. Minulla ei enää ole muuta

tehtävää kuin antaa sinulle siunaukseni ja lähettää sinut pois tästä

kartanosta herra Ratcliffen seurassa. Minun oma kohtaloni sitten pian

päättyy."

"Herra Jumala, isä! Kuinka se on mahdollista?" huusi Isabella. "Voi,

miksi minut vapautettiin siitä vankilasta, johon te olitte minut

saattanut? Tai miksi ette virkkanut minulle tahdostanne?"

"Ajattele pikkuisen, Isabella. Olisiko minun pitänyt halventaa sinun

silmissäsi ystävää, jota olisin niin mielelläni tahtonut auttaa,

ilmoittamalla sinulle, kuinka maltittomasti hän pyrki toiveittensa

perille? Saatoinko minä kunnian miehenä sen tehdä, luvattuani tukea

hänen kosimistaan? -- Mutta nyt on kaikki lopussa. Minä ja Mareschal

olemme päättäneet kaatua miesten tavoin. Ainoa tehtäväni on vain

lähettää sinut pois täältä luotettavan seuralaisen suojassa."

"Kaikkivaltias Herra! Eikö ole yhtään apukeinoa!" sanoi säikähtynyt

nuori nainen.

"Ei yhtään, lapseni", vastasi herra Vere lempeästi, "paitsi se, johon

et suinkaan isääsi kehoittane -- että hän kiiruhtaisi ensimmäisenä

antamaan ilmi ystävänsä."

"Ei, ei suinkaan!" vastasi Isabella inholla, mutta samalla kovalla

kiireellä, ikäänkuin sysätäkseen pois tämän mahdollisen kiusauksen.

"Mutta eikö ole mitään muuta toivoa -- emmekö voi paeta -- välittää --

tai rukoilla? -- Minä lankean vaikka polvilleni Sir Frederickin eteen!"

"Se olisi vain turhaa alentumista. Hän on luja päätöksessään, ja

minäkin puolestani olen yhtä lujasti päättänyt kestää kohtaloni. Vain

yhdellä ehdolla hän lupaa luopua päätöksestään, mutta sitä ehtoa minä

en koskaan ilmaise."

"Sanokaa se, isä kulta, minä rukoilen teitä!" huusi Isabella. "Voisiko

hän pyytää mitään sellaista, mitä meidän ei tulisi myöntää, saadaksemme

teitä uhkaavan kauhean kohtalon estetyksi?"

"Sitä, Isabella", lausui Vere juhlallisesti, "et saa tietää ennen kuin

sinun isäsi pää on vierähtänyt veriselle mestauslavalle. Sitten vasta

saat tietää, että sinun isäsi olisi voitu yhdellä uhrauksella

pelastaa."

"Mutta miksi ette sitä nyt ilmaise?" virkkoi Isabella. "Pelkäättekö,

etten minä tahtoisi uhrata onneani teidän henkenne pelastukseksi? Vai

tahdotteko jättää minulle katkeraksi perinnöksi koko elämän ajan

kestävän omantunnonvaivan, joka on heräävä joka kerta, kun ajattelen,

että te menitte kuolemaan, vaikka yksi keino olisi voinut pelastaa

teidät uhkaavasta, hirveästä onnettomuudesta?"

"No sitten, lapseni", lausui Vere, "koska pakotat minut ilmaisemaan

sen, minkä olisin tahtonut tuhat kertaa mieluummin salata, niin täytyy

minun ilmoittaa sinulle, että hän ei suostu ottamaan vastaan henkeni

lunastukseksi mitään muuta kuin sinun kätesi, joka on vihittäessä

ojennettava hänelle vielä tänä iltana ennen kello kahtatoista."

"Tänä iltana, isä!" huusi nuori neiti, jonka sydämen tämä ehdotus sai

vihasta kohmettumaan, "ja tuommoiselle miehelle! -- miehellekö!

pedolle, joka isän henkeä uhkaamalla pyytää tytärtä omakseen! Se on

mahdoton asia!"

"Sinä puhut oikein, lapseni", vastasi isä, "se on tosiaan mahdoton

asia; ei minulla olekaan oikeutta eikä edes tahtoa semmoista uhrausta

vaatia. -- Onhan luonnon laki semmoinen, että vanhat kuolevat ja jäävät

unhotuksiin, nuoret saavat elää ja olla onnellisia."

"Minun isänikö menisi kuolemaan, vaikka hänen lapsensa voisi hänet

pelastaa! Mutta ei -- ei, rakas isäni, suokaa anteeksi, mutta se on

mahdoton asia, te vain puhutte näin saadaksenne minut myöntymään. Minä

tiedän, että te tahdotte saattaa minut siihen, mikä mielestänne on

minun onneni, ja tämän hirvittävän jutun te olette kertonut vain siksi,

että se vaikuttaisi päätökseeni ja kukistaisi vastahakoisuuteni."

"Tyttäreni", vastasi herra Vere, jossa loukattu isän arvo näkyi

taistelevan isän rakkauden kanssa, "oma lapseniko luulee minun

keksineen valheen, joka voisi vaikuttaa hänen sydämeensä! Sekin minun

täytyy kärsiä ja alentua puhdistumaan häpäisevästä epäluulosta. Sinä

tunnet serkkusi Mareschalin tahrattoman kunnian -- katso mitä minä

hänelle kirjoitan, ja päätä hänen vastauksestaan, eikö meitä uhkaava

vaara ole todellinen ja enkö minä ole pannut liikkeelle jokaista

mahdollista keinoa sen estämiseksi."

Hän kävi istumaan, kirjoitti kiireesti muutamia rivejä, ja antoi ne

käteen Isabellalle, joka tuskallisen ponnistuksen jälkeen sai vihdoin

silmänsä ja päänsä niin selviksi, että käsitti sisällyksen.

"Serkkuni", niin kuului kirje, "minun tyttäreni, niinkuin arvasin,

on tuskissaan Sir Frederick Langleyn sopimattoman ja kovin

kiireisen vaatimuksen johdosta. Hän ei myöskään voi käsittää, missä

vaarassa me olemme ja kuinka auttamattomasti Sir Frederickin

vallassa. Koettakaa siis, Jumalan tähden, vaikuttaa häneen, niin

että hän muuttaisi vaatimuksensa, johon en voi, enkä tahdo pakottaa

lastani suostumaan vastoin kaikkia hänen omia tunteitaan ja vastoin

tavallista hienotunteisuutta ja sopivaisuutta. Tehkää tämä ystävän

työ mieliksi teitä rakastavalle serkullenne

_R. V:lle_."

Liikutuksensa vallassa, kun kyyneleiset silmät ja pyörryksissä oleva

pää tuskin saivat selvän siitä mitä hänen tuli lukea, ei neiti Vere --

ja oliko se kummaa? -- huomannut, että tässä kirjeessä sanottiin hänen

vain vastustavan naimisliiton muotoa ja aikaa eikä suoranaisesti itse

kosijaa. Herra Vere soitti kelloa, käski palvelijan viedä kirjeen herra

Mareschalille, ja tuolilta noustuaan astui rauhattomasti edestakaisin

huoneessa, kunnes vastaus tuotiin. Hän vilkaisi siihen ja antoi sen

tyttärelleen puristaen samalla Isabellan kättä. Kirje kuului näin:

"Rakas sukulaiseni: Minä olen jo koettanut saada Sir Frederickiä

muuttamaan mieltään puheenaolevan asian suhteen, mutta hän on luja

kuin Cheviot-vuori. Olen tosiaan kovasti pahoillani, että kauniin

serkkuni on pakko luopua nuorelle neidolle kuuluvasta oikeudesta.

Sir Frederick sitoutuu kuitenkin lähtemään minun seurassani täältä

heti, kun vihkiminen on tapahtunut: me nostamme silloin miehemme ja

käymme kahakkaan. Onhan se mahdollisuus tarjona, että sulhanen saa

kolon kalloonsa, ennenkuin hän saa taas nähdä morsiantansa, ja

Bellasta voi näin _à tres bon marché_ (sangen huokealla hinnalla)

tulla Lady Langley. Muuten, en voi sanoa muuta -- jos sievä

serkkuseni voi taivuttaa mielensä tähän liittoon -- niin nyt ei ole

aika neidollisiin kursailuihin. Hänen täytyy väkisinkin mennä

kiireesti vihille, muuten saamme kaikki kylliksi aikaa katua taikka

oikeammin sangen vähän aikaa katua. Muuta ei tällä kertaa

rakastavalta sukulaiseltanne

_R. M:ltä_.

J. K. Sanokaa Isabellalle, että minä kaikesta huolimatta mieluimmin

tahtoisin leikata Sir Frederickin kurkun ja lopettaa siten tämän

pulman kuin nähdä Bellaa vihittävän vasten hänen tahtoaan."

Tämän kirjeen luettuaan Isabella pudotti sen kädestään, ja samalla hän

olisi kaatunut tuolilta, jollei isä olisi häntä tukenut.

"Herra Jumala, lapseni kuolee!" huusi Vere, sillä _hänenkin_

sydämessään luonnon ääni voitti tällä hetkellä itsekkään viekkauden.

"Katso ylös, Isabella -- katso ylös, lapseni -- tulkoon mikä tuleekin,

sinä et saa joutua uhrattavaksi -- minä tahdon itse kuolla tietäen,

että sinä tulet onnelliseksi -- minun lapseni itkeköön minua

haudallani, mutta hän ei saa -- ei ainakaan tässä asiassa -- muistella

minua katkeruudella." Hän kutsui palvelijan. -- "Käske herra Ratcliffe

tänne paikalla."

Sillä välin oli neiti Vere tullut kalmankalpeaksi, hän väänteli

käsiään, pusersi ne kovasti kokoon, ummisti silmänsä ja puristi

huulensa yhteen ikäänkuin ankara yritys kukistaa tunteitaan olisi

vaikuttanut myös ruumiin jäseniin. Sitten hän kohotti päänsä ja veti

syvään henkeä ennenkun sai sanotuksi: "Isä, minä suostun tähän

avioliittoon."

"Sinä et saa -- sinä et saa -- lapseni -- armas lapseni -- sinä et saa

mennä varmaan onnettomuuteen pelastaaksesi minut epätietoisesta

vaarasta!"

Näin huusi Vere, ja -- niin kummallisia, häilyviä olentoja me olemme!

-- siten hänen sydämensä todellinen, vaikka vain hetkellinen tunne

purkautui esiin.

"Isä", uudisti Isabella sanansa, "minä suostun tähän avioliittoon."

"Ei, lapseni, ei -- ei nyt ainakaan -- alentakaamme itsemme ja

rukoilkaamme häneltä viivytystä. Vaikka, jos vain voisit voittaa

aiheettoman vastahakoisuutesi, niin ajattelepas, minkälainen avioliitto

se olisi! -- rikkautta -- korkea sääty -- valtaa!"

"Isä", uudisti Isabella taas sanansa, "minä olen suostunut."

Näytti siltä kuin hän ei olisi kyennyt sanomaan mitään muuta tahi edes

muuttamaan niitä sanojakaan, jotka hän niin suurella tuskalla oli

pakottanut suustaan.

"Jumala siunatkoon sinua, lapseni! -- Jumala siunatkoon sinua! -- Ja

hän _onkin_ siunaava sinua rikkaudella, asemalla, vallalla."

Neiti Vere pyysi heikolla äänellä, että hänet jätettäisiin yksin

lopuksi iltaa.

"Mutta etkö tahdo sallia Sir Frederickin tulla puheillesi?" kysyi isä

pelolla.

"Minä sallin hänen tulla puheilleni", vastasi Isabella, "minä sallin

hänen tulla puheilleni -- silloin kun pakko vaatii ja siellä missä

täytyy -- mutta armahtakaa minua tällä hetkellä."

"Olkoon niin, armaani, en pakota sinua mihinkään, mistä vain voin sinut

säästää. Älä tästä Sir Frederickille kovin suutu -- se johtuu vain

liiasta rakkaudesta."

Isabella viittasi maltittomasti kädellään.

"Anna anteeksi minulle, lapseni -- kyllä minä lähden -- Jumala sinua

siunatkoon! Kello 11, jollet ennen kutsu minua -- kello 11 tulen sinua

noutamaan."

Isabella lankesi hänen lähdettyään polvilleen. "Herra taivaassa

auttakoon minua täyttämään tehdyn päätökseni! Jumala yksin sen voi.

Voi, Earnscliff parkaa, kukapa häntä nyt lohduttaa? Ja millä

ylenkatseella hän on mainitseva sen tytön nimeä, joka tänä päivänä

kuunteli hänen puheitaan ja jo samana iltana antoi itsensä toisen

omaksi! Mutta halveksikoon hän vain minua -- parempi se kuin että hän

tietäisi totuuden! Halveksikoon hän minua jos se lievittää hänen

suruaan, niin on hänen kunnioituksensa menettäminen oleva minulle

lohdutukseksi."

Isabella itki katkerasti. Hän yritti aika ajoin rukoilla -- sitä varten

hän oli polvilleen laskeutunut -- mutta hän ei saanut mieltään kyllin

hiljennetyksi hartauden harjoituksiin. Hän oli yhä samassa

sydämentuskassa, kun hänen huoneensa ovi hiljaa aukeni.

Musta kääpiö · 第 17 / 21 题