Mutt' Osmond kreivi valan vaatii nyt.
Voi julmaa vaihtoa! Tuo tyly Osmond
Tancredin sijaan!
_Tancred ja Sigismunda_.
Herra Vere, joka harjoiteltuaan kauan teeskentelemistä oli oppinut
hillitsemään käyntinsäkin ja askeleensa siten, että ne olivat apuna
teeskentelemisessä, astui käytävän kivipermantoa pitkin ja tyttärensä
huoneeseen vieviä portaita myöten nopein, lujin ja vakavin askelin,
niinkuin mies, joka tosin menee tärkeälle asialle, mutta joka ei
ensinkään epäile tehtävänsä onnistumista. Mutta niin pian kuin häntä ei
enää voitu tarkata, muuttui astunta hitaaksi, epävakaiseksi, hänen
epäilystensä ja pelkonsa mukaiseksi. Viimein hän pysähtyi eteiseen
kootakseen ajatuksiaan ja miettiäkseen, mitä syitä hän voisi tuoda
esiin.
"Onko ikinä kukaan mies parka ollut toivottomammassa ja
mutkallisemmassa tilanteessa?" Semmoinen oli hänen ajatustensa
sisällys. "Jos nyt liittomme eripuraisuuden tähden hajoaa, niin
hallitus aivan epäilemättä ottaa hengen minulta, joka olen pannut
kapinaliikkeen alkuun. Tai vaikka voisinkin nöyrtyä osoittamalla
yhtäkkiä alamaisuuttani, niin enkö siinäkin tapauksessa olisi perikadon
oma? Minun ja Ratcliffen suhde on sovittamattomasti rikottu. Hänen
puoleltaan ei voi tulla minun osakseni muuta kuin häväistystä ja
vainoamista. Minun tulisi jatkaa elämääni varattomana, kunniattomana
miehenä, jolla ei edes olisi, millä henki parkaansa elättää,
puhumattakaan rikkaudesta, joka riittäisi vastapainoksi sille
ylenkatseelle, millä minun kansalaiseni -- sekä ne, joista luovun, että
ne, joiden puolelle menen -- tulevat kohtelemaan valtiollista
seuranpettäjää. Tätä keinoa ei sovi ajatellakaan. Mutta mikä muu olisi
minulle tarjona kuin tämmöinen kohtalo tai häpeällinen mestaus? Ei
mikään muu voi tuottaa minulle pelastusta kuin sovinnon tekeminen
noiden miesten kanssa; ja tämän sovinnon aikaansaamiseksi olen luvannut
Langleylle, että tyttäreni ennen sydänyötä on tuleva hänen vaimokseen,
mutta samalla olen luvannut myös Mareschalille, etten pakota Isabellaa.
Yksi asia voi minut pelastaa häviöstä -- se, että Isabella suostuu
ottamaan miehen, joka on hänelle vastenmielinen, vieläpä semmoisella
kiireellä, joka tuntuisi hänestä hankalalta, vaikka kosija olisi
hänelle rakas. -- Mutta minun täytyy turvautua hänen luonteensa
romanttiseen jalomielisyyteen. Ja vaikka esittäisinkin tottelemisen
tarpeellisuuden kuinka välttämättömäksi tahansa, niin en kuitenkaan voi
esittää sitä sen välttämättömämmäksi kuin se todenteolla on."
Lopetettuaan nämä hänen vaarallista tilaansa koskevat surulliset
mietteet hän astui tyttärensä huoneeseen, jokainen hermo pinnistettynä
siihen taisteluun, joka hänellä nyt oli edessä. Vaikka herra Vere
olikin vehkeilevä ja kunnianhimoinen, niin hän sittenkin tunsi lastansa
kohtaan sen verran luonnollista rakkautta, että hänestä tuntui
vastenmieliseltä viekkaalla tavalla väärinkäyttää tyttärensä
tottelevaisuutta ja rakkautta. Mutta se ajatus, että Isabella, jos
yritys onnistuisi, ei tulisi pakotetuksi muuhun kuin edulliseen
naimiseen, ja että toiselta puolen, jollei se onnistuisi, hän itse
olisi hukassa, tukahdutti kaikki omantunnon varoitukset.
Herra Vere tapasi Isabellan istumassa vieraskamarinsa ikkunan luona pää
käden varassa, vaipuneena uneen taikka niin syviin mietteisiin, ettei
hän kuullut isän askelten kopinaa. Herra Vere lähestyi kasvoillaan
syvän surun ja säälin teeskennelty ilme, kävi istumaan tyttärensä
viereen ja herätti hänen huomionsa tarttumalla hiljaa hänen käteensä.
Samalla hän huokasi syvään.
"Isä!" virkkoi Isabella säpsähtäen, ilmaisten vähintään yhtä paljon
pelkoa kuin iloa ja rakkautta.
"Niin, Isabella", lausui herra Vere, "sinun onneton isäsi tulee nyt
katuvaisena anomaan tyttäreltänsä anteeksi sitä pahaa, minkä hän on
ylen suuressa rakkaudessaan tehnyt, ja samalla sanomaan hänelle iäksi
jäähyväiset."
"Isä? Minulleko pahaa? Jäähyväiset iäksi? Mitä tuo tarkoittaa?" kysäisi
neiti Vere.
"Isabella, minä puhun täyttä totta. Mutta ensiksi anna minun kysyä,
epäiletkö vähimmälläkään tavalla, että minä olisin ollut osallisena
tuohon kummalliseen seikkaan, joka sinulle eilen aamulla tapahtui?"
"Te, isä?" vastasi Isabella änkyttäen, kun hän toiselta puolen huomasi,
että isä oli oikein arvannut hänen ajatuksensa, mutta toiselta puolen
tunsi liian paljon häpeää ja pelkoakin myöntääkseen todeksi näin
häpäisevän ja luonnottoman epäluulon.
"Niin!" jatko herra Vere, "sinun epävakaa äänesi todistaa, että tuo
epäluulo häilyy mielessäsi, ja minun täytyykin tuskalla tunnustaa, että
sinun epäluulosi ei ole minua syyttä syytellyt. Mutta kuule, mikä minut
siihen pakotti. Onnettomana hetkenä suostuin Sir Frederick Langleyn
kosintaan, koska en katsonut mahdolliseksi, että sinä ajan pitkään
voisit olla tätä avioliittoa vastaan, josta suurin etu olisi
sinun puolellasi. Vielä onnettomampana hetkenä rupesin hänen
kanssaan hankkeisiin, jotka tarkoittivat karkoitetun kuninkaamme
takaisinsaattamista sekä isänmaamme vapauttamista. Hän on käyttänyt
varomatonta luottamustani hyväkseen, ja minun henkeni on nyt hänen
käsissään."
"Teidän henkenne, isä!" sanoi Isabella heikolla äänellä.
"Niin, Isabella", jatkoi herra Vere, "sen henki, joka sinulle hengen
antoi. Niin pian kuin huomasin, minkälaisiin hillittömiin tekoihin
hänen hurja rakkautensa (sillä oikeus vaatii hänelle sen myönnytyksen,
ja minä uskon kiihkeän rakkauden sinua kohtaan olevan syynä hänen
järjettömään käytökseensä) oli hänet johtava, koetin päästä siitä
pulasta, johon olin kietoutunut keksimällä uskottavan syyn, jonka
nojalla voisit olla poissa kotoa muutamia viikkoja. Sen vuoksi oli
aikomukseni, jos tämä avioliitto olisi sinulle yhä edelleen
vastenmielinen, lähettää sinut salaa pariksi kuukaudeksi Pariisiin,
luostariin, missä äitisi sisar asuu. Sinut tuotiin kuitenkin
erehdyksestä pois siitä salaisesta ja turvallisesta paikasta, jonka
olin määrännyt sinulle väliaikaiseksi asunnoksi. Kova onni on siten
tehnyt viimeisen pelastuskeinoni tyhjäksi. Minulla ei enää ole muuta
tehtävää kuin antaa sinulle siunaukseni ja lähettää sinut pois tästä
kartanosta herra Ratcliffen seurassa. Minun oma kohtaloni sitten pian
päättyy."
"Herra Jumala, isä! Kuinka se on mahdollista?" huusi Isabella. "Voi,
miksi minut vapautettiin siitä vankilasta, johon te olitte minut
saattanut? Tai miksi ette virkkanut minulle tahdostanne?"
"Ajattele pikkuisen, Isabella. Olisiko minun pitänyt halventaa sinun
silmissäsi ystävää, jota olisin niin mielelläni tahtonut auttaa,
ilmoittamalla sinulle, kuinka maltittomasti hän pyrki toiveittensa
perille? Saatoinko minä kunnian miehenä sen tehdä, luvattuani tukea
hänen kosimistaan? -- Mutta nyt on kaikki lopussa. Minä ja Mareschal
olemme päättäneet kaatua miesten tavoin. Ainoa tehtäväni on vain
lähettää sinut pois täältä luotettavan seuralaisen suojassa."
"Kaikkivaltias Herra! Eikö ole yhtään apukeinoa!" sanoi säikähtynyt
nuori nainen.
"Ei yhtään, lapseni", vastasi herra Vere lempeästi, "paitsi se, johon
et suinkaan isääsi kehoittane -- että hän kiiruhtaisi ensimmäisenä
antamaan ilmi ystävänsä."
"Ei, ei suinkaan!" vastasi Isabella inholla, mutta samalla kovalla
kiireellä, ikäänkuin sysätäkseen pois tämän mahdollisen kiusauksen.
"Mutta eikö ole mitään muuta toivoa -- emmekö voi paeta -- välittää --
tai rukoilla? -- Minä lankean vaikka polvilleni Sir Frederickin eteen!"
"Se olisi vain turhaa alentumista. Hän on luja päätöksessään, ja
minäkin puolestani olen yhtä lujasti päättänyt kestää kohtaloni. Vain
yhdellä ehdolla hän lupaa luopua päätöksestään, mutta sitä ehtoa minä
en koskaan ilmaise."
"Sanokaa se, isä kulta, minä rukoilen teitä!" huusi Isabella. "Voisiko
hän pyytää mitään sellaista, mitä meidän ei tulisi myöntää, saadaksemme
teitä uhkaavan kauhean kohtalon estetyksi?"
"Sitä, Isabella", lausui Vere juhlallisesti, "et saa tietää ennen kuin
sinun isäsi pää on vierähtänyt veriselle mestauslavalle. Sitten vasta
saat tietää, että sinun isäsi olisi voitu yhdellä uhrauksella
pelastaa."
"Mutta miksi ette sitä nyt ilmaise?" virkkoi Isabella. "Pelkäättekö,
etten minä tahtoisi uhrata onneani teidän henkenne pelastukseksi? Vai
tahdotteko jättää minulle katkeraksi perinnöksi koko elämän ajan
kestävän omantunnonvaivan, joka on heräävä joka kerta, kun ajattelen,
että te menitte kuolemaan, vaikka yksi keino olisi voinut pelastaa
teidät uhkaavasta, hirveästä onnettomuudesta?"
"No sitten, lapseni", lausui Vere, "koska pakotat minut ilmaisemaan
sen, minkä olisin tahtonut tuhat kertaa mieluummin salata, niin täytyy
minun ilmoittaa sinulle, että hän ei suostu ottamaan vastaan henkeni
lunastukseksi mitään muuta kuin sinun kätesi, joka on vihittäessä
ojennettava hänelle vielä tänä iltana ennen kello kahtatoista."
"Tänä iltana, isä!" huusi nuori neiti, jonka sydämen tämä ehdotus sai
vihasta kohmettumaan, "ja tuommoiselle miehelle! -- miehellekö!
pedolle, joka isän henkeä uhkaamalla pyytää tytärtä omakseen! Se on
mahdoton asia!"
"Sinä puhut oikein, lapseni", vastasi isä, "se on tosiaan mahdoton
asia; ei minulla olekaan oikeutta eikä edes tahtoa semmoista uhrausta
vaatia. -- Onhan luonnon laki semmoinen, että vanhat kuolevat ja jäävät
unhotuksiin, nuoret saavat elää ja olla onnellisia."
"Minun isänikö menisi kuolemaan, vaikka hänen lapsensa voisi hänet
pelastaa! Mutta ei -- ei, rakas isäni, suokaa anteeksi, mutta se on
mahdoton asia, te vain puhutte näin saadaksenne minut myöntymään. Minä
tiedän, että te tahdotte saattaa minut siihen, mikä mielestänne on
minun onneni, ja tämän hirvittävän jutun te olette kertonut vain siksi,
että se vaikuttaisi päätökseeni ja kukistaisi vastahakoisuuteni."
"Tyttäreni", vastasi herra Vere, jossa loukattu isän arvo näkyi
taistelevan isän rakkauden kanssa, "oma lapseniko luulee minun
keksineen valheen, joka voisi vaikuttaa hänen sydämeensä! Sekin minun
täytyy kärsiä ja alentua puhdistumaan häpäisevästä epäluulosta. Sinä
tunnet serkkusi Mareschalin tahrattoman kunnian -- katso mitä minä
hänelle kirjoitan, ja päätä hänen vastauksestaan, eikö meitä uhkaava
vaara ole todellinen ja enkö minä ole pannut liikkeelle jokaista
mahdollista keinoa sen estämiseksi."
Hän kävi istumaan, kirjoitti kiireesti muutamia rivejä, ja antoi ne
käteen Isabellalle, joka tuskallisen ponnistuksen jälkeen sai vihdoin
silmänsä ja päänsä niin selviksi, että käsitti sisällyksen.
"Serkkuni", niin kuului kirje, "minun tyttäreni, niinkuin arvasin,
on tuskissaan Sir Frederick Langleyn sopimattoman ja kovin
kiireisen vaatimuksen johdosta. Hän ei myöskään voi käsittää, missä
vaarassa me olemme ja kuinka auttamattomasti Sir Frederickin
vallassa. Koettakaa siis, Jumalan tähden, vaikuttaa häneen, niin
että hän muuttaisi vaatimuksensa, johon en voi, enkä tahdo pakottaa
lastani suostumaan vastoin kaikkia hänen omia tunteitaan ja vastoin
tavallista hienotunteisuutta ja sopivaisuutta. Tehkää tämä ystävän
työ mieliksi teitä rakastavalle serkullenne
_R. V:lle_."
Liikutuksensa vallassa, kun kyyneleiset silmät ja pyörryksissä oleva
pää tuskin saivat selvän siitä mitä hänen tuli lukea, ei neiti Vere --
ja oliko se kummaa? -- huomannut, että tässä kirjeessä sanottiin hänen
vain vastustavan naimisliiton muotoa ja aikaa eikä suoranaisesti itse
kosijaa. Herra Vere soitti kelloa, käski palvelijan viedä kirjeen herra
Mareschalille, ja tuolilta noustuaan astui rauhattomasti edestakaisin
huoneessa, kunnes vastaus tuotiin. Hän vilkaisi siihen ja antoi sen
tyttärelleen puristaen samalla Isabellan kättä. Kirje kuului näin:
"Rakas sukulaiseni: Minä olen jo koettanut saada Sir Frederickiä
muuttamaan mieltään puheenaolevan asian suhteen, mutta hän on luja
kuin Cheviot-vuori. Olen tosiaan kovasti pahoillani, että kauniin
serkkuni on pakko luopua nuorelle neidolle kuuluvasta oikeudesta.
Sir Frederick sitoutuu kuitenkin lähtemään minun seurassani täältä
heti, kun vihkiminen on tapahtunut: me nostamme silloin miehemme ja
käymme kahakkaan. Onhan se mahdollisuus tarjona, että sulhanen saa
kolon kalloonsa, ennenkuin hän saa taas nähdä morsiantansa, ja
Bellasta voi näin _à tres bon marché_ (sangen huokealla hinnalla)
tulla Lady Langley. Muuten, en voi sanoa muuta -- jos sievä
serkkuseni voi taivuttaa mielensä tähän liittoon -- niin nyt ei ole
aika neidollisiin kursailuihin. Hänen täytyy väkisinkin mennä
kiireesti vihille, muuten saamme kaikki kylliksi aikaa katua taikka
oikeammin sangen vähän aikaa katua. Muuta ei tällä kertaa
rakastavalta sukulaiseltanne
_R. M:ltä_.
J. K. Sanokaa Isabellalle, että minä kaikesta huolimatta mieluimmin
tahtoisin leikata Sir Frederickin kurkun ja lopettaa siten tämän
pulman kuin nähdä Bellaa vihittävän vasten hänen tahtoaan."
Tämän kirjeen luettuaan Isabella pudotti sen kädestään, ja samalla hän
olisi kaatunut tuolilta, jollei isä olisi häntä tukenut.
"Herra Jumala, lapseni kuolee!" huusi Vere, sillä _hänenkin_
sydämessään luonnon ääni voitti tällä hetkellä itsekkään viekkauden.
"Katso ylös, Isabella -- katso ylös, lapseni -- tulkoon mikä tuleekin,
sinä et saa joutua uhrattavaksi -- minä tahdon itse kuolla tietäen,
että sinä tulet onnelliseksi -- minun lapseni itkeköön minua
haudallani, mutta hän ei saa -- ei ainakaan tässä asiassa -- muistella
minua katkeruudella." Hän kutsui palvelijan. -- "Käske herra Ratcliffe
tänne paikalla."
Sillä välin oli neiti Vere tullut kalmankalpeaksi, hän väänteli
käsiään, pusersi ne kovasti kokoon, ummisti silmänsä ja puristi
huulensa yhteen ikäänkuin ankara yritys kukistaa tunteitaan olisi
vaikuttanut myös ruumiin jäseniin. Sitten hän kohotti päänsä ja veti
syvään henkeä ennenkun sai sanotuksi: "Isä, minä suostun tähän
avioliittoon."
"Sinä et saa -- sinä et saa -- lapseni -- armas lapseni -- sinä et saa
mennä varmaan onnettomuuteen pelastaaksesi minut epätietoisesta
vaarasta!"
Näin huusi Vere, ja -- niin kummallisia, häilyviä olentoja me olemme!
-- siten hänen sydämensä todellinen, vaikka vain hetkellinen tunne
purkautui esiin.
"Isä", uudisti Isabella sanansa, "minä suostun tähän avioliittoon."
"Ei, lapseni, ei -- ei nyt ainakaan -- alentakaamme itsemme ja
rukoilkaamme häneltä viivytystä. Vaikka, jos vain voisit voittaa
aiheettoman vastahakoisuutesi, niin ajattelepas, minkälainen avioliitto
se olisi! -- rikkautta -- korkea sääty -- valtaa!"
"Isä", uudisti Isabella taas sanansa, "minä olen suostunut."
Näytti siltä kuin hän ei olisi kyennyt sanomaan mitään muuta tahi edes
muuttamaan niitä sanojakaan, jotka hän niin suurella tuskalla oli
pakottanut suustaan.
"Jumala siunatkoon sinua, lapseni! -- Jumala siunatkoon sinua! -- Ja
hän _onkin_ siunaava sinua rikkaudella, asemalla, vallalla."
Neiti Vere pyysi heikolla äänellä, että hänet jätettäisiin yksin
lopuksi iltaa.
"Mutta etkö tahdo sallia Sir Frederickin tulla puheillesi?" kysyi isä
pelolla.
"Minä sallin hänen tulla puheilleni", vastasi Isabella, "minä sallin
hänen tulla puheilleni -- silloin kun pakko vaatii ja siellä missä
täytyy -- mutta armahtakaa minua tällä hetkellä."
"Olkoon niin, armaani, en pakota sinua mihinkään, mistä vain voin sinut
säästää. Älä tästä Sir Frederickille kovin suutu -- se johtuu vain
liiasta rakkaudesta."
Isabella viittasi maltittomasti kädellään.
"Anna anteeksi minulle, lapseni -- kyllä minä lähden -- Jumala sinua
siunatkoon! Kello 11, jollet ennen kutsu minua -- kello 11 tulen sinua
noutamaan."
Isabella lankesi hänen lähdettyään polvilleen. "Herra taivaassa
auttakoon minua täyttämään tehdyn päätökseni! Jumala yksin sen voi.
Voi, Earnscliff parkaa, kukapa häntä nyt lohduttaa? Ja millä
ylenkatseella hän on mainitseva sen tytön nimeä, joka tänä päivänä
kuunteli hänen puheitaan ja jo samana iltana antoi itsensä toisen
omaksi! Mutta halveksikoon hän vain minua -- parempi se kuin että hän
tietäisi totuuden! Halveksikoon hän minua jos se lievittää hänen
suruaan, niin on hänen kunnioituksensa menettäminen oleva minulle
lohdutukseksi."
Isabella itki katkerasti. Hän yritti aika ajoin rukoilla -- sitä varten
hän oli polvilleen laskeutunut -- mutta hän ei saanut mieltään kyllin
hiljennetyksi hartauden harjoituksiin. Hän oli yhä samassa
sydämentuskassa, kun hänen huoneensa ovi hiljaa aukeni.