Kapinan vaatteus näin silattiin
Värillä kaunihilla, lumotakseen silmät
Epäilijöiltä horjahtelevilta
Ja tyytymättömiltä pelkureilta,
Jotk' ällistellen kyynärpäitään hieroo,
Oudosta melskehestä hämmästyin.
_Henrik IV. II näytös_.
Suuria valmistuksia oli tehty Ellieslaw'n kartanossa vieraiden
vastaanottoa varten tänä tärkeänä päivänä, jolloin tänne odotettiin
sekä seudun arvokkaimpia, entisen Jaakko kuninkaan puolta pitäviä
aatelisherroja, että myös alhaisempia tyytymättömiä, jotka huonojen
asioidensa tähden, vaihtelun halusta, vihasta Englantia vastaan tahi
jostakin niistä monista syistä, mitkä siihen aikaan kuohuttivat
ihmisten mieliä, olivat taipuvaiset yhtymään tähän vaaralliseen
vehkeilyyn. Korkeasäätyisiä, rikkaita miehiä ei täällä nähty kovin
monta, sillä melkein kaikki suuret maanomistajat pysyivät asiasta
erillään. Enin osa alhaisemmastakin aatelistosta sekä talollisista
kuului presbyteriläisiin, minkä tähden he, vaikka olivatkin
tyytymättömiä Skotlannin yhdistämiseen Englannin kanssa, olivat
vastahakoisia yhtymään salaliittoon Jaakko kuninkaan puolesta. Mutta
olipa joukossa kuitenkin muutamia varakkaita kartanonherroja, jotka
nuoruudessa omaksumiensa periaatteiden vuoksi, uskonnollisista syistä,
tai osallisuudesta herra Veren kunnianhimoisiin toiveisiin, olivat
hankkeeseen suostuneet. Oli myös muutamia kuumaverisiä nuorukaisia,
semmoisia kuin Mareschal, jotka toivoivat, että tämä vaarallinen yritys
tuottaisi heille itselleen kuuluisan nimen ja kotimaalle itsenäisyyden.
Muut salaliittolaiset olivat alhaisempaa, häviölle joutunutta väkeä,
josta syystä he olivat nyt halukkaita kapinaan, niin kuin he sitten
v. 1715 liittyivätkin Forsterin ja Derwentwaterin johdon alaisuuteen.
Silloin oli esim. eräs rajaseutulainen Douglas koonnut rosvoista
kokonaisen komppanian, ja mainio Luck-in-the-bag (Onnenpussi) -- se oli
hänen yleinen liikanimensä -- oli hänen etevimpiä alipäälliköitään. Me
katsomme tarpeelliseksi mainita nämä seikat, jotka olivat kuvaavia vain
sille seudulle, joka on tässä kerrottujen tapahtumien näyttämönä.
Muissa Skotlannin osissa Jaakko kuninkaan puolueeseen kuului paljon
vaarallisempia ja paljon arvokkaampia miehiä.
Pitkä pöytä oli katettu Ellieslaw'n kartanon suuren salin päästä
päähän. Se oli yhä vielä samanlainen kuin sata vuotta sitten ylettyen
pimeänä ja pitkänä läpi koko kartanon laitapuolen. Holvikaton
kannattamina olivat kylkiluiden muotoiset, harmaakiviset kaaret.
Niiden tyvet kohottautuivat ulospistävistä, kiveen hakatuista päistä,
jotka eriskummallisine muotoineen, jommoisia vain goottilaisen
rakennusmestarin vallaton mielikuvitus voi keksiä, irvistelivät,
rypistivät kulmakarvojaan ja näyttivät torahampaitaan alapuolella
istuvalle seuralle. Valo tuli tähän juhlasaliin molemmilta puolilta
korkeiden, mutta kapeain ikkunain kautta, joiden lasit olivat täynnä
maalauksia. Päivänpaiste pääsi sisään vain hämäränä ja oudonvärisenä.
Lippu, joka vanhan tarinan mukaan oli riistetty englantilaisilta Sarkin
taistelussa, riippui pöydän päässä sen nojatuolin yläpuolella, jolla
isäntä istui. Tuntui siltä, kuin sillä olisi tahdottu kiihdyttää
vieraiden rohkeutta ja muistuttaa mieliin muinaisia, naapurikansasta
saatuja voittoja. Herra Vere itse, joka oli kookasvartaloinen, oli
tähän tilaisuuteen pukeutunut erittäin huolellisesti. Jos tähän lisää
hänen tosin tylyn ja synkän, mutta kuitenkin kauniin ulkomuotonsa, niin
ei voi olla myöntämättä, että vanha linnanisäntä näytti sangen
majesteetilliselta. Sir Frederick istui hänen oikealla puolellaan,
herra Mareschal vasemmalla. Vielä istui pöydän yläpäässä muutamia
arvokkaampia herroja poikineen, veljineen ja veljenpoikineen. Näiden
joukossa oli myös herra Ratcliffe saanut sijansa. Alapuolella
"suola-aittaa" -- suurta täysihopeista astiaa -- istui _sine nomine
turba_ (nimetön joukko), miehiä, jotka katsoivat suureksi kunniaksi
sen, että saivat istua vaikka alhaisellakin paikalla tässä pöydässä.
Samalla juuri tämä pöytäjärjestyksessä tehty erotus riitti tyydyttämään
ylhäisempisäätyisten ylpeyden. Ettei alempi pöytäkunta ollut juuri
valikoimalla kokoonkutsuttu, se täytynee myöntää, koska Westburnflatin
Williamkin oli mukana. Tämän miehen häpeämätöntä rohkeutta, kun hän
julkesi näyttää silmänsä saman herran kodissa, jolle hän juuri äsken
oli tuottanut niin törkeän häväistyksen, ei olisi voinut lainkaan
käsittää, ellei olisi tiennyt hänen luulevan, ettei kukaan muu kuin
neiti Vere ja hänen isänsä ollut selvillä siitä, että hän oli ollut
mukana ryöstössä.
Tämän monilukuisen ja kirjavan seuran edessä oli päivällinen, jossa
tosin ei -- niinkuin sanomalehdet nykyajan pidoista kertoilevat --
ollut tarjona vuodenaikaan nähden harvinaisia herkkuja, vaan kuitenkin
useanlaatuisia vahvoja ja kallisarvoisia liharuokia, joiden painon alla
pöytälaudat taipuivat. Mutta ilo ei kuitenkaan ollut vieraanvaraisuuden
mukainen. Alempaa pöytäkuntaa hillitsi alussa ujous ja pelko, jonka
aiheutti tuo korkeasukuinen seura, mihin he olivat joutuneet. Tämän
juhlallisen mielenahdistuksen saivat kuitenkin katoamaan juomat, joita
runsain määrin tarjoiltiin ja joita alhaisemmat vieraat arvelematta
kulauttelivat alas kurkuistaan. He tulivat puheliaiksi, kovaäänisiksi,
jopa pauhaavaisiksikin ilossaan.
Mutta pöydän kunniapaikoilla istuvien mieltä ei voitukaan ilahduttaa
konjakin eikä viinin voimalla. Heidän sydämiään painosti tuo
kohmetuttava mielenmasennus, joka niin usein tuntuu, kun ihminen,
jouduttuaan semmoiseen tilaan, mistä on yhtä vaikea päästä eteenpäin
kuin peräytyä, pakosta tekee vaarallisen päätöksen. Kuilu heidän
edessään näytti yhä syvemmältä ja uhkaavammalta, mitä lähemmäksi reunaa
lähestyttiin, ja jokainen odotteli salaisella kauhulla, että joku muu
kumppaneista hyppäisi ensiksi alas. Tämä sisällinen pelon ja
vastahakoisuuden tunne vaikutti eri tavalla jokaisen luonteen ja
elämäntavan mukaan. Joku näytti yksitotiselta, toinen typerältä, kolmas
katseli pelokkain silmin pöydän yläpäässä olevia tyhjiä istuimia, jotka
olivat jääneet tyhjiksi sen tähden, että toivotut liittolaiset olivat
ratkaisevalla hetkellä antaneet varovaisuuden voittaa valtiollisen
kiihkonsa ja jääneet pois kokouksesta. Muutamat näyttivät punnitsevan
mielessään läsnä- ja poissaolevien verrannollista säätyarvoa ja tilaa.
Sir Frederick oli harvapuheinen, synkännäköinen ja pahalla tuulella.
Herra Vere yritteli ilahduttaa kumppaneitaan niin väkinäisellä tavalla,
että hänen omakin mielensä näytti selvästi horjahtelevan. Ratcliffe
tarkasteli seuraa valppaan, mutta syrjäisen katselijan vakavuudella.
Mareschal yksinään, luopumatta luonteensa ajattelemattomasta
hilpeydestä, söi ja joi, nauroi ja laski leikkiä, vieläpä näytti muiden
pöytävieraiden hämilläänolo häntä suuresti huvittavan.
"Mikähän lienee tänä aamuna masentanut meidän jalon miehuutemme?" huusi
hän. "Näyttää aivan siltä kuin istuisimme hautajaisissa, joissa sureva
perhe ei saa puhua muuten kuin kuiskuttamalla, vaikka palkatut kantajat
ja itkijät", hän vilkaisi pöydän alapäähän, "pitävät aika iloa ja
melua. Ellieslaw'n herra, milloinka te ryhdytte 'nostoon'?[19]
Missä teidän miehuutenne nukkuu, ystäväni? Ja mikä on painanut alas
Langley-laakson ritarin korkealle lentävät toiveet?"
"Te puhutte kuin mielipuoli", virkkoi herra Vere, "ettekö näe, kuinka
monta täältä on poissa?"
"Entä sitten?" jatkoi Mareschal. "Ettekö sitä ennakolta tietäneet, että
puoli maailmaa on suurempi suustaan kuin teoiltaan? Minua puolestani on
se asia suuresti rohkaissut, että näen kumminkin kaksi kolmatta osaa
ystävistämme uskollisesti saapuneen tähän kokoukseen, vaikka tosin
pelkään, että niistäkin vielä puolet ovat tulleet vain siksi, että he
pahimmassa tapauksessa saisivat edes tämän hyvän aterian saaliiksensa."
"Ei ole tullut meren rannalta mitään sanomia, jotka olisivat tuoneet
varmemman tiedon kuninkaan tulosta", virkkoi toinen pöytäkumppaneista
puoliääneen kuiskaten, mikä todisti horjuvaa mieltä.
"Ei riviäkään D:n kreiviltä, eikä ainoatakaan herraa rajan
eteläpuolelta", sanoi kolmas.
"Kuka se täällä toivoo miehiä lisäksi Englannista", huudahti Mareschal
teatterimaisen teeskennellyllä innolla.
"Ei, Vere orpana, mun kelpo heimon',
Jos kuolon meille sääti sallimus -- --"
"Herran tähden", kielsi herra Vere, "älkää toki tällä hetkellä kiusatko
meitä hullutuksillanne, Mareschal!"
"No sitten", jatkoi hänen sukulaisensa, "tahdon sen sijaan lahjoittaa
teille viisauteni, semmoisena kuin se on. Jos me olemme kulkeneet näin
pitkälle mielipuolten tavalla, niin älkäämme toki nyt pelkurien tavalla
peräytykö. Me olemme teoillamme jo vetäneet päällemme hallituksen
huomion ja koston. Älkäämme nyt jättäkö asiaa kesken, ennenkuin olemme
todella sen huomion ja koston ansainneet. Mitä, eikö kukaan tahdo avata
suutansa? No, sitten minä hyppään ojan yli kaikkein ensimmäiseksi!"
Ja kavahtaen jaloilleen hän täytti olutlasinsa kukkuroilleen
claretviinillä ja käski kädenviittauksella muiden seurata esimerkkiä
nousemalla istuimiltaan. Kaikki tottelivat -- arvokkaammat vieraat
ikäänkuin käskystä, alhaisemmat innostuksesta. "Nyt, hyvät ystävät,
minä juon päivän juhlamaljan -- eläköön Skotlannin itsenäisyys ja
tervetuloa meidän laillinen hallitsijamme, kuningas Jaakko VIII, joka
vastikään on astunut maihin Lothianin kreivikunnassa ja toivoakseni
saanut jo vanhan pääkaupunkinsa valtaansa!"
Hän joi viinin pohjaan ja viskasi lasin päänsä yli. "Halvempi malja ei
saa koskaan sitä saastuttaa!"
Kaikki noudattivat esimerkkiä, ja lasien särähtäessä rikki sekä
eläköönhuutojen kaikuessa he vannoivat seisovansa tai kaatuvansa
yhdessä maljassa lausuttujen valtiollisten periaatteiden ja
mielipiteiden kanssa.
"Teidän hyppäystänne on eräs vieras mies ollut näkemässä", kuiskasi
herra Vere Mareschalin korvaan, "mutta luullakseni on parasta niinkuin
on. Joka tapauksessa meidän on nyt mahdoton peräytyä. Yksi mies vain",
hän katsahti Ratcliffen puoleen, "on jättänyt sen maljan juomatta,
mutta siitä myöhemmin."
Ja nousten seisaalleen hän piti seuralle kiihoittavan puheen hallitusta
ja sen toimia, varsinkin Skotlannin ja Englannin yhdistämistä vastaan.
Tämän yhdistämisen kautta, hän vakuutti, oli Skotlannilta petoksella
ryöstetty sen itsenäisyys, kauppa ja kunnia, ja koko maa kahlittu kuin
orja kilpasisarensa jalkojen juureen, vaikka se monen vuosisadan
vieriessä, monet vaarat voittaen ja verta vuodattaen oli aina kunnialla
pitänyt puoliaan tätä kilpasisarta vastaan. Näin hän kosketti aihetta,
joka nostatti vastakaikua jokaisen läsnäolevan miehen rinnassa.
"Meidän kauppamme on hiidessä!" karjaisi pöydän alapäästä vanha Johan
Rewcastle, salakuljettaja Jedburghista.
"Meidän maanviljelyksemme on hukassa!" sanoi Brokengirth-flowin herra,
jonka tilalla ei Aatamin ajoista asti ollut kasvanut mitään muuta kuin
kanervia ja mustikoita.
"Meidän uskontomme on hakattu maahan latvoineen, juurineen", lausui
episkopaalien kokoushuoneen purppuranenäinen kirkkoherra
Kirkwhistlestä.
"Kohta emme saa enää ampua metsäkauriita emmekä suudella tyttösiä ilman
kirkonvanhimman ja kirkkoväärtin lupakirjaa", lisäsi Mareschal.
"Emmekä keittää totia aamupakkasessa ilman tullimiehen lupakirjaa",
virkkoi taas salakauppias.
"Emmekä ratsastaa vuoren yli pimeässä yössä", sanoi Westburnflat,
"kysymättä lupaa nuorelta Earnscliffiltä taikka joltakulta muulta
englantilaistuneelta rauhantuomarilta. Se oli toki hyvää aikaa se, kun
näillä rajamailla ei tiedetty mitään rauhasta eikä tuomareista!"
"Muistakaamme mitä pahaa englantilaiset ovat tehneet meille Darien
siirtokunnassa ja Glencoen laaksossa", jatkoi herra Vere, "ja
tarttukaamme aseisiin oikeuksiemme, omaisuutemme, henkemme sekä
perhekuntiemme suojelemiseksi!"
"Muistakaamme oikeata piispan siunaamaa vihkimystä, jota paitsi kukaan
ei voi olla laillisena pappina", lausui hengellinen herra.
"Muistakaa mitä merirosvontöitä Green ja muut Englannin varkaat ovat
harjoittaneet estääkseen meidän kauppaamme Itä-Intiassa", sanoi William
Willieson, puoli-osakas ja ainoa laivuri prikissä, joka neljä kertaa
vuodessa kulki Cockpoolin ja Whitehavenin väliä.
"Muistakaa meidän vapauksiamme", pisti taas väliin Mareschal, jolle
näytti olevan oikea huvi kiihottaa yllyttämäänsä innostusta, niinkuin
pahankurinen poika, joka avattuaan myllypadon sulun iloitsee liikkeelle
panemansa rattaan ratinasta huolimatta vahingosta, minkä hän sillä
kenties tekee.
"Muistakaa vapauksiamme", huusi hän, "hiiteen verot, sotamiehenotot ja
kirkonvanhimmat, hiiteen yksin muistokin Wilhelm ukosta,[20] joka ne
ensiksi pani meidän niskoillemme!"
"Piru vieköön tullimiehen!" kuului kaikuna vanhan Johan Rewcastlen
suusta, "minä halkaisen hänet kahtia tällä omalla kädelläni."
"Ja helvettiin metsävartijat sekä maapoliisit!" kuului toinen kaiku
Westburnflatilta, "minä lennätän pari luotia heidän lävitsensä ennen
huomisaamua!"
"Me olemme siis yksimielisesti päättäneet", lausui herra Vere, kun
huudot olivat hiukan hiljenneet, "ettemme kauemmin tahdo kärsiä näitä
nykyisiä oloja?"
"Sen olemme yksimielisesti päättäneet, joka mies!" vastasivat vieraat.
"Eipä aivan joka mies kuitenkaan", virkkoi tähän herra Ratcliffe,
"sillä vaikka en suinkaan voi toivoa voivani asettaa sitä vimmaa, johon
tämä seura niin äkkiä näkyy kiihtyneen, pyydän kuitenkin saada luvan
ilmoittaa, että sen verran kuin yksinäisen miehen äänellä on arvoa,
minä en kaikin puolin voi allekirjoittaa tässä ilmituotujen epäkohtien
luetteloa, ja että minä kaikin voimin panen vastalauseeni noita hurjia
hankkeita vastaan, joihin te näytätte olevan ryhtymäisillänne
mainittujen epäkohtien parantamiseksi. Minun on helppo käsittää, että
suuri osa siitä, mitä täällä on puhuttu, on vain hetken kiihotuksen
synnyttämää taikka kenties paljasta leikkipuhetta. Mutta muutamat
leikkipuheet ovat sitä laatua, että ne helposti kuuluvat kauas ulos, ja
teidän pitäisi muistaa, hyvät herrat, että kiviseinilläkin on
korvansa."
"Kiviseinillä saattaa olla korvansa", vastasi herra Vere katsahtaen
häneen voitollisen vihan katsein, "mutta kotivakoojat, herra Ratcliffe,
saattavat pian tulla korvattomiksi, jos joku semmoinen uskaltaa
kauemmin viipyä tässä kartanossa, johon hän käskemättä on omin luvin
tullut, jossa hän itseensä tyytyväisenä on pistänyt nenänsä kaikkiin
asioihin ja josta hän on lähtevä pitkännenän saaneen konnan tavalla,
jollei hän tätä yskää nyt ymmärrä."
"Herra Vere", sanoi taas puolestaan Ratcliffe kylmäkiskoisen
ylenkatseellisesti, "minä tiedän kyllä, että minun oloni täällä tulee
teille hyödyttömäksi niinkuin se tietysti on tuleva sen hurjapäisen
päätöksen vuoksi, jonka te olette tekemäisillänne, on kohta tuleva
minulle yhtä vaaralliseksi kuin se aina on ollut teille vastenmielinen.
Mutta minulla on kuitenkin turva, ja se on sangen vahva. Sillä te ette
mielellänne suo, että minä näiden aatelisherrojen ja kunnian miesten
kuullen kertoisin, mitkä eriskummalliset seikat ovat meidät yhteen
saattaneet. Mitä muuhun tulee, niin olen iloinen, että tämä
yhdessäolomme loppuu. Ja koska toivon, että herra Mareschal sekä
muutamat muut herrat täällä hyväntahtoisesti lupaavat suojella ensi
yönä korviani sekä kurkkuani -- tämän viimeksimainitun puolesta pelkään
pahimmin -- niin en aio lähteä talostanne ennen kuin huomisaamuna."
"Tehkää niin", vastasi herra Vere, "te olette vihaltani täydessä
turvassa siksi, että olette liian halpa sen kohteeksi, ei siksi että
pelkäisin teidän rupeavan julistelemaan minun perhesalaisuuksiani,
vaikka kuitenkin varoitan teitä kavahtamaan, miten sen teette. Teidän
toimenne ja vehkeilynne ovat sangen yhdentekeviä miehelle, jolla on
kaikki voitettavana tai kaikki menetettävänä riippuen siitä, pääseekö
laillinen oikeus vai laiton anastus valtaan kohta alkavassa
taistelussa."
Ratcliffe nousi luoden häneen katseen, jota herra Veren näkyi olevan
vaikea kestää, ja läksi ulos muulle seuralle kumarrettuaan.
Sitä vaikutusta, jonka tämä keskustelu teki useimpiin läsnäoleviin,
koetti herra Vere poistaa ottamalla joutuisasti puheeksi päivän asiat.
Hätäisen neuvottelun jälkeen päätettiin heti nostaa kapina. Herra Vere,
Mareschal sekä Sir Frederick valittiin päälliköiksi ja he saivat täyden
vallan johtaa tästä lähtien tehtäviä töitä. Määrättiin kokouspaikka,
johon kaikki lupasivat saapua varhain seuraavana aamuna niin monen
alustalaisensa asiaa puoltavan henkilön kanssa kuin kukin suinkin
saattoi saada liikkeelle. Useimmat vieraista läksivät kotiinsa tekemään
tarpeellisia varustuksia, ja jäljellejääneitä, niinkuin Westburnflatia
sekä vanhaa salakuljettajaa, jotka pysyivät lujasti paikoillaan
kallistellen pulloja, pyysi herra Vere suomaan anteeksi, että hänen
täytyi jättää isännänsijansa pöydän päässä. Hänen täytyi päällikönviran
haltijana välttämättä neuvotella annettujen apulaisten kanssa. Tämä
laiminlyönti annettiin hänelle sitä halukkaammin anteeksi, koska
hän pyysi heitä sillä välin jatkamaan huvittelemistaan niillä
vieraanvaroilla, joita kartanon kellarissa oli tarjona. Eläköön-huudot
seurasivat lähteviä päälliköitä, ja nimet Vere, Langley sekä varsinkin
Mareschal kajahtelivat jyrähtäen ilmaan ikäänkuin yhdestä suusta, jota
kerta kerran perästä illan kuluessa kostuteltiin yhä uusilla maljoilla.
Kun salaliittolaisten päälliköt olivat menneet eri huoneeseen,
katselivat he hetken hämillään toinen toistansa. Sir Frederickin synkät
kasvot ilmaisivat yrmeää mielipahaa. Mareschal katkaisi ensiksi
äänettömyyden purskahtaen kovaan nauruun ja sanoi: "No! nyt on laiva
työnnetty vesille -- _vogue la galère_ (anna mennä!)"
"Niin, teitä me saamme kiittää työntämisestä", virkkoi Vere.
"Aivan oikein; mutta enpä tiedä, kiittänettekö vielä minua", vastasi
Mareschal, "kun olen näyttänyt teille tämän kirjeen, jonka sain juuri
ennenkuin istuimme pöytään. Palvelija ei sanonut koskaan ennen
nähneensä sen tuojaa, joka jälleen katosi täyttä neliä käskettyään
häntä antamaan sen minun omaan käteeni." Mareschal avasi kirjeen ja
luki ääneen:
Kunn. H.