Te tänne, toiset tuonne -- tiedätkö
Mist' ois hän löydettävä?
Seuraavana päivänä taas (ehkäpä vain näön vuoksi) lähdettiin etsimään
neiti Vereä, mutta yhtä turhaan nytkin, ja illalla alkoivat hakijat
jälleen palata Ellieslaw'n kartanolle.
"Kumma se on", virkkoi Mareschal Ratcliffelle, "että neljä ratsumiestä
ja yksi vangittu nainen ovat voineet näin kulkea seudun läpi
vähintäkään jälkeä jättämättä. Luulisipa melkein heidän lentäneen
pilviä myöten tai uponneen maan rakoon!"
"Usein", vastasi Ratcliffe, "saattaa olevien seikkojen perille päästä
siten, että tutkitaan _olemattomia_. Me olemme nyt tutkineet joka
ainoan tien, polun sekä jäljen, joka kartanosta lähtee kaikille ilman
suunnille. Tutkimatta on jäänyt vain tuo monimutkainen ja vaivalloinen
polku, joka kulkee soita myöten etelään Westburnflatiin."
"Ja miksi emme ole tutkineet sitäkin?" kysyi Mareschal.
"Niin, siihen voi herra Vere parhaiten vastata", sanoi hänen
kumppaninsa kuivakiskoisesti.
"Sitten lähden sitä kohta häneltä kysymään", huusi Mareschal. Hän
kääntyi herra Veren puoleen ja sanoi: "Minä olen saanut tietää, että
yksi polku on jäänyt vielä tutkimatta -- se nimittäin, joka vie
Westburnflatiin."
"Ohoh!" naurahti Sir Frederick, "tunnemmehan me Westburnflatin tornin
asukkaan perinjuurin -- hän on hurja poika, joka ei juuri tee eroa
naapurien tavaroiden ja omiensa välillä, mutta muuten hän on kaikissa
asioissa oikeauskoinen -- hän ei suinkaan puuttuisi mihinkään, mikä
kuuluu Ellieslaw'n isännälle."
"Sitäpaitsi", virkkoi herra Vere umpimielisesti, "hänellä oli viime
yönä kuontalossaan toisia pellavia. Ettekö ole kuulleet, että nuoren
Heugh-footin Elliotin talo on poltettu poroksi ja karja ryöstetty sen
tähden, ettei hän ruvennut antamaan aseitansa muutamille kunnon
miehille, jotka aikoivat taisteluun kuninkaan puolesta?"
Herrat hymyilivät toisilleen, kun kuulivat sanoman tästä työstä, joka
oli niin edullinen heidän omille hankkeilleen.
"Mutta yhtä hyvin", jatkoi taas Mareschal, "pitäisi meidän ratsastaa
myös sinnepäin, sillä muuten ihmiset varmaankin moittivat meitä
huolimattomiksi."
Tätä ehdotusta ei sopinut millään järjellisellä syyllä vastustaa, ja
hakijat käänsivät senvuoksi hevosensa Westburnflatin tornin tielle.
Pitkää matkaa ei kuitenkaan vielä ehditty siihen suuntaan kulkea, kun
kuului hevosten kavioiden kopinaa, ja pieni ratsujoukko lähestyi heitä.
"Tuolta tulee Earnscliff", sanoi Mareschal, "minä tunnen hänen
kiiltävänmustan laukkipään oriinsa."
"Ja tuolla on minun tyttärenikin hänen seurassaan!" huusi herra Vere
vimmoissaan. "Kuka nyt voi väittää epäluuloani perättömäksi ja
loukkaavaksi? Hyvät herrat! -- hyvät ystävät! -- auttakaa minua nyt
miekoillanne, että saisin lapseni pelastetuksi!"
Hän paljasti aseensa, jota esimerkkiä myös Sir Frederick ja useat muut
seurueesta noudattivat, valmistuen ryntäämään vastaantulijoiden
kimppuun. Mutta enin osa vielä viivytteli.
"He lähestyvät meitä aivan rauhallisesti ja hiljaa", sanoi Mareschal,
"kuulkaamme siis ensin, miten he voivat selittää tämän salaisen asian.
Jos Earnscliff on vähimmälläkään tavalla häväissyt tai loukannut neiti
Vereä, niin käyn ensimmäisenä miehenä sitä kostamaan. Mutta kuulkaamme
toki ensin, mitä heillä on sanomista."
"Te loukkaatte minua epäluulollanne, Mareschal", jatkoi herra Vere, "te
olette viimeinen, jonka suusta olisin olettanut saavani semmoista
kuulla."
"Te vahingoitatte itseänne vimmallanne, Vere, vaikka sitä, kyllä, asian
syyhyn nähden, ei ole pahaksi pantava."
Hän ratsasti nyt vähän matkaa muiden edelle ja huusi kovalla äänellä:
"Seisahtukaa, herra Earnscliff; taikka tulkaa neiti Veren kanssa kahden
tänne meidän luoksemme. Teidän syytetään ryöstäneen tämän neidon hänen
isänsä kodista, ja me olemme täällä, miekat kädessä, valmiina
vuodattamaan parhaan veremme hänen takaisinsaamisekseen ja
rangaistaksemme niitä, jotka ovat hänelle pahaa tehneet."
"Ja kukapa tahtoisi mieluummin olla avullisena siinä toimessa, herra
Mareschal, kuin minä?" vastasi Earnscliff, "kuin minä, jolla oli tänä
aamuna se ilo, että sain pelastetuksi hänet vankilasta, johon hänet oli
suljettu, ja joka parastaikaa saatan häntä takaisin Ellieslaw'n
kartanoon?"
"Onko asia niin, neiti Vere?" kysyi Mareschal vielä.
"Niin on", vastasi Isabella hartaasti, "aivan niin se on -- Jumalan
tähden pistäkää miekat tuppeen! Minä vannon kaiken pyhän kautta, että
olen joutunut rosvojen käsiin, jotka olivat minulle yhtä tuntemattomia
kuin heidän tarkoituksensakin, ja että tämä herra on vapauttanut minut
urhoollisuudellaan."
"Kuka sitten on tämän tehnyt ja missä tarkoituksessa?" jatkoi
Mareschal. "Ettekö tunne paikkaakaan, mihin teidät oli viety?
Earnscliff, mistä te neiti Veren löysitte?"
Mutta ennen kuin tähän kysymykseen ehti tulla vastausta, lähestyi herra
Vere heitä ja pistettyään miekkansa tuppeen keskeytti keskustelun.
"Kun saan tarkoin tietää", virkkoi hän, "kuinka suuressa
kiitollisuudenvelassa olen herra Earnscliffille, niin hän, siihen hän
luottakoon, saa asianmukaiset kiitokset. Sillä välin", näin sanoen hän
otti neiti Veren hevosen suitsista kiinni, "kiitän häntä ainoastaan
siitä, että hän on saattanut tyttäreni takaisin hänen luonnollisen
suojelijansa huomaan."
Hänen yrmeään päännyökkäykseensä Earnscliff vastasi yhtä tylysti, ja
kun herra Vere, käännyttyään tyttärensä kanssa kotiansa kohti, näytti
vajoavan tärkeään keskusteluun hänen kanssaan, katsoi muu seurue
sopimattomaksi häiritä sitä kovin lähelle menemällä. Sillä välin
Earnscliff, sanoessaan jäähyväiset herra Veren seurassa oleville
herroille, lausui julkisesti: "Vaikka en tiedä, mikä käytöksessäni
olisi voinut antaa aiheen tuommoiseen epäluuloon, niin en kuitenkaan
voi olla huomaamatta, että herra Vere näyttää luulevan minullakin
olleen jotain osaa hänen tytärtään kohtaan tehdyssä väkivallassa. Minä
pyydän siis sanoa teille suoraan, hyvät herrat, että tämä häpäisevä
syytös on perätön, ja että, vaikka voinkin tämmöisellä hetkellä antaa
anteeksi isän hurjistuneet tunteet, minä sittenkin, jos joku herroista
(hän katsahti tuikeasti Sir Frederickiin) arvelisi, etteivät minun
sanani ja neiti Veren vakuutukset sekä seurassani olevien ystävien
todistukset riitä puhdistamaan minua, -- mielelläni -- hyvinkin
mielelläni -- tahdon torjua päältäni tuon syytöksen, niinkuin sopii
miehelle, joka pitää kunniaansa henkeään kalliimpana."
"Ja minusta hän saa apulaisen", virkkoi Hackburnin Simon, "ja minä otan
osalleni kaksi teistä, ketkä tahansa, aatelista tai aatelitonta, herraa
tai talonpoikaa -- se on yks lysti Simonille."
"Kuka on tuo raa'annäköinen lurjus?" kysyi Sir Langley, "ja mitä
hänellä on tekemistä herrasmiesten riitojen kanssa?"
"Olenpa poika High-Teviotista", sanoi Simon, "ja minä olen valmis
käymään kenen miehen kimppuun tahansa, paitsi kuninkaan ja sen herran,
jonka maalla asun."
"Tulkaa pois", virkkoi Mareschal, "älkäämme aiheuttako
markkinatappelua. Herra Earnscliff, vaikka me olemme eri mieltä
muutamissa asioissa, voimmepa olla vastustajia, jopa vihollisiakin
pitämällä kuitenkin hyvää sukua ja rehellistä käytöstä ja toinen
toistamme kunniassa. Minä uskon, että te olette tähän asiaan yhtä
syytön kuin minäkin, ja tahdonpa taata, että myös serkkuni Vere, niin
pian kuin hän on voinut voittaa sen hämmingin, jonka nuo äkilliset
tapaukset ovat synnyttäneet ja voi taas vapaasti käyttää järkeään, on
lausuva teille sulimmat kiitoksensa tästä suuresta avusta, jonka hän
tänä päivänä on teiltä saanut."
"Siinä että olen voinut olla teidän serkullenne avuksi on jo kyllin
palkintoa itsessään. Hyvästi, hyvät herrat", lisäsi Earnscliff, "näen,
että useimmat teistä ovat jo matkalla Ellieslaw'n kartanolle."
Tervehdittyään sitten Mareschalia kohteliaasti, ja muuta seuruetta
kylmäkiskoisesti, Earnscliff käänsi hevosensa ja ratsasti Heugh-footiin
päin neuvotellakseen Hobbie Elliotin kanssa, mistä tämän morsianta nyt
oli haettava, sillä hän ei voinut vielä tietää, että tämä oli jo
päässyt takaisin omaistensa luokse.
"Sinne hän menee", lausui Mareschal, "hän on uljas kelpo poika, sen
takaan kunniasanallani -- mutta kuitenkin tekisi mieleni saada vaihtaa
hänen kanssaan miekanpistoja viheriäisellä nurmikolla. Koulussa
pidettiin minua melkein yhtä taitavana miekkailijana kuin häntäkin, ja
tahtoisinpa nyt miekkailla hänen kanssaan terävin kärjin."
"Minun mielestäni", virkkoi Sir Frederick, "teimme sangen pahasti, kun
sallimme hänen ja muiden hänen seuralaistensa mennä tiehensä ottamatta
pois heidän aseitaan, sillä whigit varmaan kokoontuvat juuri tämmöisen
virkeän nuoren miehen johdolla."
"Hyi häpeä, Sir Frederick!" huudahti Mareschal. "Luuletteko, että Veren
kunniantunto sallisi tehdä väkivaltaa Earnscliffille, joka on tullut
hänen maalleen saadakseen vain tuoda takaisin hänen tyttärensä? Ja
vaikka hän olisikin noudattanut teidän mieltänne, luuletteko, että minä
ja nämä muut herrat täällä olisimme häpäisseet itseämme avustamalla
tällaista työtä? Ei, ei, suoruus ja rehellisyys ja vanha Skotlanti
eläköön! Kun miekka kerran paljastetaan, olen minä valmis sitä
käyttämään yhtä hyvin kuin kuka muu mies tahansa, mutta niin kauan kuin
se vielä on tupessa, tulee meidän kohdella toisiamme niinkuin
aatelismiehet ja naapurukset ainakin."
Pian tämän keskustelun jälkeen he saapuivat perille Ellieslaw'n
kartanoon, missä herra Vere, joka oli tullut perille muutamia hetkiä
ennemmin, astui pihalla heitä vastaan.
"Kuinka neiti Vere voi, ja oletteko saanut tietää, minkä tähden hänet
ryöstettiin?" kysyi Mareschal hartaasti.
"Hän on väsynyt ja mennyt omaan kamariinsa, enkä voi toivoa saavani
paljoa tietää tästä tapauksesta, ennen kuin hän on jälleen hiukan
tointunut", vastasi isä, "Hän, niinkuin minäkin, on kuitenkin yhtä
kiitollinen teille, Mareschal, sekä muille ystävilleni teidän
hyväntahtoisesta tiedustelemisestanne. Mutta minun täytyy nyt sysätä
syrjään isälliset tunteeni ja ajatella vain isänmaata. Tiedättehän,
että tämä päivä on määrätty ratkaisevan päätöksen tekemistä varten --
aika joutuu -- ystävämme alkavat jo kokoontua, ja minä olen avannut
taloni ovet niin hyvin aatelismiehille kuin alhaisemmillekin
päälliköille, joiden apua me välttämättömästi tarvitsemme. Meillä on
siis vain vähän aikaa valmistautuaksemme heitä vastaanottamaan. --
Katselkaa te läpi nämä luettelot, Marchie (tällä lyhennyksellä
puhuteltiin tavallisesti Mareschal-Wellsiä tuttavien kesken). Ja te,
Sir Frederick, lukekaa nämä Lothianin kreivikunnasta sekä
Länsimaakunnista tulleet kirjeet -- vilja on kypsä leikattavaksi,
meidän tulee vain käskeä leikkaajat työhön."
"Mitä hartaimmalla halulla", sanoi Mareschal, "mitä hullumpaa, sitä
hupaisempaa!"
Sir Frederick näytti yksitotiselta ja tyytymättömältä.
"Tulkaapa vähän tänne syrjään minun kanssani, hyvä ystävä", virkkoi
herra Vere synkännäköiselle paronille. "Minulla on teille korvaan
kuiskuteltavaa, joka, sen tiedän, on oleva teille mieleen."
He menivät sisään jättäen Mareschalin ja Ratcliffen kahden kesken
pihalle seisomaan.
"Vai niin", sanoi Ratcliffe, "arvelevatko teidän puolueenne herrat
hallituksen kumoamisen niin varmaksi, että eivät viitsi enää edes
sopivalla verholla peittää vehkeilyjään?"
"Totta puhuen, herra Ratcliffe", vastasi Mareschal, "_teidän_
ystävienne mielipiteet kenties tarvitsevat peittelemistä, mutta minulle
on paremmin mieleen, että meikäläiset voivat näyttää julki värinsä."
"Ja onko mahdollista", jatkoi Ratcliffe, "että te, vaikkapa olettekin
ajattelematon ja tuittupäinen -- suokaa anteeksi, herra Mareschal,
mutta minä olen suorapuheinen mies, -- että te, sanon, jolla,
huolimatta noista luonnonlaatuunne kuuluvista vioista, on luontainen
terve järki ja sen lisäksi hyvät tiedot, näin umpisilmin takerrutte
tämmöiseen hurjaan yritykseen? Miltä teidän päänne tuntuu, kun käytte
näissä vaarallisissa keskustelukokouksissa?"
"Eipä juuri yhtä lujalta hartioissani", vastasi Mareschal, "kuin jos
juttelisin koirista ja haukoista. Minä en ole niin kylmäverinen
luonteeltani kuin serkkuni, Vere, jonka suusta valuu valtiokavaluutta
aivan kuin hän laulaisi lapsen kehtolaulua, ja joka kadottaa ja saa
takaisin tuon suloisen neitosen, tyttärensä, paljon rauhallisemmin,
kuin jos minä olisin menettänyt ja saanut jälleen takaisin
koiranpenikan. Minun luonteeni ei ole rautainen eikä minun vihani
hallitusta vastaan ole myöskään niin juurtunut, etten avosilmin näkisi
hankkeemme koko vaarallisuutta."
"Entä miksi te sitten siihen puututte?" kysyi Ratcliffe.
"Siksi, että kaikesta sydämestäni rakastan tuota maanpakolaisuudessa
elävää kuningasparkaa, ja että isäni oli noita vanhoja Killiecrankien
miehiä, ja että soisin hiukan kostoa noille liittolaisherroille, jotka
ovat myyneet vanhan Skotlannin, jonka kruunu oli niin kauan
itsenäisenä."
"Ja tuommoisten joutavien tähdenkö te", jatkoi neuvonantaja, "tahdotte
sytyttää sodan liekin kotimaassamme ja saattaa itsenne vaaraan?"
"Minäkö saattaa? En! -- Mutta, vaara olkoon menneeksi, mieluummin
soisin sen tulevan huomenna kuin kuukauden perästä. Tuleva se on, sen
tiedän, ja, niinkuin teidän talonpoikanne sanovat: 'parempi hauen
vatsassa kuin sen hampaissa'. Vaaran tullessa toisella kertaa en
suinkaan ole nuorempi kuin nyt, ja mitä hirttämiseen tulee, niin
voinenpa minä, Sir John Falstaffin sanoilla puhuen, koristaa hirsipuuta
yhtä hyvin kuin joku muukin. Olettehan kuulleet loppusäkeet tuosta
vanhasta kansanlaulusta:
"Niin pelotta, niin huoleti
Kuin kylätanssailuun
Hän hypähti, ja pyörähti
Tuoss' alla hirsipuun."
"Herra Mareschal, minä surkuttelen teitä", lausui yksitotinen
neuvonantaja.
"Paljon kiitoksia siitä, herra Ratcliffe, mutta en tahtoisi, että
tekisitte johtopäätöksenne meidän hankkeestamme minun puheitteni mukaan
-- onpa siinä viisaampiakin päitä työssä."
"Viisaammatkin päät kuin teidän saattavat pudota maahan", varoitti
Ratcliffe.
"Kenties niinkin, mutta ei suinkaan mikään keveämpi sydän kuin minun;
ja jotta se ei tulisi teidän varoituksienne kautta raskaammaksi, niin
sanon teille nyt jäähyväiset, herra Ratcliffe, päivällisaikaan asti,
jolloin saatte nähdä, ettei pelko suinkaan ole pilannut minun
ruokahaluani."