Kolme rosvoa kaappasi mun,
Ja sitoi mustahan ratsuhun,
Ja tukkesi suuni ja vei mun pois --
Min tyttö raukkanen tehdä vois! --
Mut -- Taivas armonsa suokohon! --
En tiedä, ketkä ne olleet on.
_Kristabella_.
Meidän täytyy nyt mennä hiukan taaksepäin kertomuksessamme
selittääksemme, millä tavalla neiti Vere oli joutunut siihen vaikeaan
tilaan, josta Earnscliff ja Elliot ystävineen ja seuralaisineen, heidän
saapuessaan aivan toisessa tarkoituksessa Westburnflatin tornin
edustalle, olivat hänet äkkiarvaamatta pelastaneet.
Aamulla ennen sitä yötä, jolloin Hobbien talo ryöstettiin tyhjäksi ja
poltettiin, pyysi herra Vere tytärtään kanssansa pitemmälle kävelylle
Ellieslaw'n linnan ympäristöllä oleville ihanille maille. "Kuuleminen
ja kuuliaisuus ovat yhtä", tämä Itämaan hirmuvaltiaan sananparsi oli
täälläkin täydessä voimassa. Siksi Isabellan sydän vapisi hänen
seuratessaan isäänsä noita epätasaisia polkuja pitkin, jotka väliin
polveilivat rantaa myöten, väliin kapuilivat ylös joen kallioäyräille.
Palvelija, joka kenties oli varta vasten typeryytensä tähden valittu,
oli heidän ainoana seuralaisenaan. Isänsä vaitiolosta Isabella arvasi,
että hän oli valinnut tämän syrjäisen, yksinäisen tien voidakseen
häiritsemättä ottaa puheeksi Sir Frederickin kosinnan, josta he olivat
jo niin monta kertaa puhelleet, ja että hän nyt mietiskeli kuinka hän
vaikuttavimmalla tavalla voisi tyttärellensä osoittaa, että hänen
täytyi välttämättä suostua tähän sulhaseen. Mutta tuo pelko näytti
jonkin aikaa olevan aiheeton. Ne harvat sanat, joita isä aika ajoin
sanoi Isabellalle, koskivat ympäröivän jylhän-jalon seudun ihanuutta,
mikä joka askeleella yhä vaihteli muotoaan. Näihin isän puheisiin,
jotka näyttivät lähtevän synkempien ja samassa myös tärkeämpien huolien
rasittamasta sydämestä, koetti tytär vastata niin iloisesti ja
huolettomasti kuin hän peloltaan suinkin saattoi.
Tällä tavoin he, koettaen vaivalloisesti ponnistellen pitää yllä yhä
katkeavaa puhettansa, saapuivat viimein keskelle pientä metsikköä,
jossa kasvoi suuria tammia koivujen, vuorisaarnien, pähkinäpuitten,
rautatammien sekä monenlaisten pensaitten keskellä. Pitkien puiden
latvat olivat kutoutuneet kiinteästi yhteen ja alhaalla täytti
pensaikko kaikki tyvien lomat. Paikka, missä he nyt seisoivat, oli
vähän aukeampi, salin kaltainen. Puiden korkeat latvat olivat
luonnollisena katoksena ja sivuilta päin pimensi uhkeasti versova
viidakko ja varvikko varjollaan aukeaman reunoja.
"Tähän, Isabella", virkkoi herra Vere jatkaen keskustelua, joka oli
monta kertaa alkanut ja yhä uudestaan jäänyt kesken, "tähän minä
tahtoisin rakentaa temppelin ystävyydelle."
"Ystävyydellekö, isä?" sanoi neiti Isabella; "mutta miksi juuri tähän
synkkään, syrjäiseen paikkaan ennemmin kuin jonnekin muualle?"
"Paikan sopivuus on hyvin helppo todistaa", vastasi isä pilkallisella
äänellä. "Tiedäthän, Isabella (sillä sinä olet, sen kyllä huomaan,
oppinut nuori neito), että roomalaiset ovat kuvanneet persoonina ja
semmoisina jumaloineet jokaista hyödyllistä ominaisuutta ja siveellistä
avua, jolle he vain osasivat keksiä eri nimen, vieläpä palvelivat
erikseen jokaista erilaista hyveen vivahdusta ja ominaisuutta. Se
ystävyys, jolle tähän paikkaan sopisi rakentaa temppeli, ei tarkoita
miesten ystävyyttä, joka ylenkatsoo ja inhoaa liukaskielisyyttä ja
juonia ja peittelemistä. Se olisi rakennettava naisten ystävyydelle,
joka ei ole juuri mitään muuta kuin molemminpuolista halua ystävysten
kesken -- siksihän he kehuvat itseään -- saada auttaa toinen toistaan
salapetosten ja pienten vehkeilyiden aikaansaamisessa."
"Se on ankara johtopäätös, isä kulta", vastasi neiti Vere.
"Ei muuta kuin oikea", virkkoi isä, "luonnon koristelematon jäljennös,
jota tehdessäni minulla on ollut se etu, että olen saanut tutkia kahta
niin oivallista esikuvaa kuin Lucy Ildertonia ja sinua."
"Jos minä pahaksi onneksi olen sattunut loukkaamaan teitä, isä, niin
voin kuitenkin hyvällä omallatunnolla puhdistaa neiti Ildertonin siitä
syytöksestä, että hän olisi ollut minun neuvonantajani tai apulaiseni."
"Vai niin! Mistä sitten", sanoi herra Vere, "olet saanut tuon
sanasukkeluuden ja väittelemisen vikkelyyden, jolla sinä olet kiusannut
Sir Frederickiä ja viime aikoina tuottanut minulle niin paljon harmia?"
"Jos minun käytökseni on mieltänne pahoittanut, isäni, niin en voi
kyllin hartaasti pyytää anteeksi. Mutta samanlaista katumusta en tunne
siitä, että olen sukkelilla sanoilla vastannut Sir Frederickille, kun
hän ahdisteli minua epäkohteliaasti. Koska hän ei tahtonut muistaa,
että minä olen sivistynyt nainen, niin olihan aika näyttää hänelle,
että ainakin olen nainen."
"Säästä sitten vikkelät vastaväittelysi niitä varten, jotka sinua tästä
asiasta ahdistavat, Isabella", virkkoi hänen isänsä ynseästi, "minä
puolestani olen siihen jo kyllästynyt enkä aio siitä enää koskaan
puhua."
"Jumalan kiitos, isä kulta!" huudahti Isabella tarttuen hänen
vastaanhangottelevaan käteensä, "mitä ikinä te käskette minun tehdä,
sitä en ole sanova enkä käsittävä kovuudeksi, paitsi jos vaaditte minua
kuuntelemaan tuon miehen ahdistavaa kosimista."
"Aika kuuliainen sinä oletkin, Isabella, kunhan vain velvollisuutesi on
mielesi mukainen", virkkoi leppymätön isä, tempautuen irti tyttärensä
hellästi puristavasta kädestä. "Mutta tästä lähtien, lapseni, aion
säästää itseltäni tyhjän vaivan enkä tarjoa sinulle enää missään
asiassa vastenmielisiä neuvojani. Sinä saat itse katsoa eteesi."
Samassa karkasi neljä rosvoa heidän kimppuunsa. Herra Vere sekä
palvelija vetäisivät miekkansa, jommoinen sen ajan muodin mukaan oli
joka miehellä aina vyöllään, ja koettivat puolustautua sekä varjella
Isabellaa. Mutta silläaikaa kun heillä kummallakin oli tekemistä yhden
vastustajansa kanssa, veivät molemmat muut rosvot neiti Veren väkisin
viidakkoon, missä heillä oli pensaitten takana hevosia varalla.
Nostettuaan hänet hevosen selkään hyppäsivät he itsekin satulaan ja
läksivät ajamaan täyttä neliä kuljettaen Isabellan hevosta omiensa
välissä ja pitäen kumpikin puoleltaan kiinni sen suitsista. Monta
tuntematonta, mutkittelevaa polkua myöten, vuoria ja vaaroja, noroja
sekä notkelmia pitkin kuljetettiin Isabella Westburnflatin torniin ja
jätettiin vanhan akan haltuun, joka oli tämän rosvonpesän omistajan
äiti ja joka vartioi neiti Vereä, mutta ei kuitenkaan tehnyt hänelle
mitään pahaa. Ämmä ei ottanut korviinsa Isabellan hartaimpiakaan
rukouksia, kun tämä pyysi häntä ilmoittamaan, mistä syystä hänet oli
näin väkivallalla ryöstetty ja pantu tähän paikkaan lukon taakse. Kun
Earnscliff ilmaantui tornin edustalle lukuisan ratsujoukon kanssa,
joutui rosvo kuitenkin pelon valtaan. Koska hän oli jo käskenyt viedä
Grace Armstrongin takaisin hänen omaistensa luokse, niin hänelle ei
tullut mieleenkään, että nämä kutsumattomat vieraat olisivat tulleet
tätä tyttöä perimään. Ja nähdessään joukon etupäässä Earnscliffin,
jonka rakkaudesta neiti Vereen kuiskuteltiin yleisesti sillä seudulla,
hän ei ensinkään epäillyt, että miehet ryntäisivät hänen linnaansa
vastaan vapauttaakseen Isabellan. Pelko, että tästä asiasta voisi tulla
hänelle pahoja seurauksia, pakotti hänet päästämään vangin irti niin
kuin jo ennen on kerrottu.
Samassa kun neiti Vereä poiskuljettavien hevosten kavioiden kopina
alkoi kajahdella, kaatui herra Vere maahan, ja palvelija, rivakka nuori
mies, joka alkoi jo päästä voitolle siitä rosvosta, jota vastaan hän
tappeli, jätti oman taistelunsa kesken ja riensi avuksi herralleen,
jonka hän luuli saaneen kuolettavan haavan. Molemmat rosvot luopuivat
silloin kahakasta, pujahtivat viidakkoon, hyppäsivät hevostensa selkään
ja läksivät ajaa karauttamaan kumppaniensa jälkeen. Suureksi iloksi
palvelija tapasi herra Veren elävänä, vieläpä aivan haavoittumattomana.
Hän oli tehnyt kovin pitkän harppauksen sivaltaessaan liian kiivaasti
miekallaan vastustajaansa ja kompastunut puun juureen. Herra Veren
tuska, kun hän näki tyttärensä katoavan, oli palvelijan sanoilla
puhuen, "semmoinen, että piikivikin olisi voinut siitä sulaa." Tämä
hirveä tuska sekä turhat yritykset päästä rosvojen jäljille uuvuttivat
hänet niin, että kului jokseenkin pitkä aika, ennen kuin hän joutui
kotiin ja sai palvelusväkensä kokoonkutsutuksi.
Koko hänen käytöksensä ja kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat mitä
hurjinta epätoivoa.
"Älkää sanoko sanaakaan, Sir Frederick", kielsi hän maltittomasti, "te
ette ole isä -- hän oli minun lapseni, kiittämätön lapsi, epäilemättä,
mutta sittenkin minun lapseni, minun ainoa lapseni! Missä on neiti
Ilderton? Hän epäilemättä tietää tästä jotakin. Se sopii mainiosti
siihen, mitä olen saanut tietää hänen vehkeilyistään. Mene,
Dixon, kutsu Ratcliffe tänne -- hänen pitää joutua hetkeäkään
viivyttelemättä."
Samassa mainittu herra astuikin sisään.
"Kuules, Dixon", jatkoi herra Vere muuttuneella äänellä, "sano herra
Ratcliffelle, että pyydän häntä puheilleni tärkeän asian tähden. Oi,
hyvä herra", virkkoi hän sitten, ikäänkuin hän vasta nyt olisi
huomannut tulijan, "te olette juuri se mies, jonka neuvo voi olla
minulle parhaana apuna tässä hirmuisessa tapahtumassa!"
"Mitä on tapahtunut, herra Vere, miksi teidän mielenne on kuohuksissa?"
lausui herra Ratcliffe vakavasti. Ja sillä aikaa kun Ellieslaw'n
kartanon isäntä tulisimman tuskan ja vimman elein kertoo hänelle
aamuisesta kummallisesta tapauksesta, otamme vaarin tästä tilaisuudesta
selittääksemme lukijoille, missä suhteessa nämä molemmat herrat olivat
toisiinsa.
Varhaisessa nuoruudessaan oli herra Vere, Ellieslaw'n kartanon isäntä,
ollut tunnettu tuhlaavasta elämästään. Hänen vanhemmaksi tultuaan tämä
muuttui hänen varoilleen yhtä turmiollisiksi, salaisiksi ja
kapinallisiksi kuin kunnianhimoisiksikin vehkeilyiksi. Kummassakin
tapauksessa hän oli tyydyttänyt itsessään vallitsevia himoja
välittämättä omaisuutensa vähenemisestä, vaikka hän muuten, milloin
tämmöistä viekoitusta ei ollut, oli ihmisten mielestä kitsas, itara ja
ahne. Koska hänen raha-asiansa tuhlaavan elämän vuoksi olivat joutuneet
pahasti rappiolle, hän läksi Englantiin, missä hänen sanottiin tehneen
hyvin edullisen naimiskaupan. Hän viipyi monta vuotta kaukana
sukutilaltaan. Yhtäkkiä, kenenkään arvaamatta hän ilmaantui jälleen
sinne leskenä tyttärensä kanssa, joka silloin oli kymmenen vuoden
vanha. Tästä hetkestä alkaen hän rupesi aivan rajattomasti kuluttamaan
rahaa, ainakin syntymäseutunsa yksinkertaisten vuorelaisten mielestä.
Ihmiset arvelivat hänen sillä tavalla välttämättömästi vajoavan suuriin
velkoihin. Mutta hän jatkoi yhä samaa hurjaa tuhlausta, kunnes noin
kuukautta ennen tämän kertomuksen alkua yleinen huhu hänen suurista
veloistansa sai vahvistuksen. Herra Ratcliffe näet tuli asumaan
Ellieslaw'n kartanoon, ja sai heti tullessaan talon isännän
sanattomalla suostumuksella, vaikka silminnähtävästi hänen suureksi
kiusakseen, ylimmän ja aivan käsittämättömän vallan hallita herra Veren
yksityisiä asioita.
Herra Ratcliffe oli yksitotinen, vakava, harvapuheinen,
iäkkäänpuoleinen mies. Ne, joiden kanssa hänellä oli ollut tilaisuus
puhua asioista, sanoivat hänen olevan erittäin taitava kaikissa niihin
kuuluvissa seikoissa. Muiden ihmisten kanssa hän ei juuri seurustellut,
mutta jos hän puuttui johonkin puheeseen tai keskusteluun, niin hän
ilmaisi aina virkeyttä ja oppineisuutta. Jo vähää ennen kuin hän oli
lopullisesti tullut asumaan EIlieslaw'n kartanoon, oli hän joskus
käynyt siellä, ja herra Vere (vastoin tapaansa alempisäätyisiä ihmisiä
kohtaan) oli aina kohdellut häntä silmiinpistävän kohteliaasti, voisipa
sanoa nöyrästi. Mutta hänen tulonsa näytti kuitenkin aina olevan
kiusaksi talon isännälle ja hänen lähtönsä huojennukseksi, joten, kun
hän kokonaan asettui taloon, huomattiin herra Veren suhtautuvan häneen
vastenmielisesti. Heidän keskinäinen suhteensa oli tosiaankin
eriskummallista luottamuksen ja jäykkyyden sekoitusta. Herra Ratcliffe
hoiti herra Veren tärkeimpiäkin asioita, ja vaikka Ellieslaw'n kartanon
isäntä ei suinkaan ollut noita itseään hemmoittelevia rikkaita miehiä,
jotka ovat liian laiskoja pitämään huolta omista asioistaan ja
mielellään työntävät ne toisen miehen niskoille, niin huomattiin
kuitenkin sangen usein, että hän luopui omasta tahdostaan ja myöntyi
päinvastaisiin mielipiteisiin, joita herra Ratcliffe pelkäämättä ja
varsin suoraan toi esiin.
Ei mikään näyttänyt olevan pahemmaksi kiusaksi herra Verelle, kuin että
joku vieras jollakin tavalla osoitti huomanneensa, minkälaisen
holhouksen alaisena talon isäntä oli. Jos Sir Frederick tai joku muu
hänen läheisistä tuttavistaan viittasi siihen, niin hän välistä vastasi
heidän puheisiinsa ylpeästi ja pikaisesti, välistä koetti väistää asiaa
sillä, että sanoi väkinäisesti nauraen: "Tuo Ratcliffe ylpeilee liiaksi
siitä, että hän on niin tarpeellinen minulle. Mutta hän on rehellisin
ja taitavin mies maan päällä, enkä minä millään muotoa saisi asioitani
Englannissa hoidetuksi ilman hänen neuvojaan ja apuaan." Tämmöinen oli
mies, joka astui sisään juuri samalla hetkellä, jolloin herra Vere oli
käskenyt häntä kutsua. Silminnähtävän epäilyksen sekaisella
kummastuksella hän kuunteli, mitä Isabellalle oli tapahtunut.
Lopuksi herra Vere sanoi kääntyen Sir Frederickin sekä muiden herrojen
puoleen, jotka seisoivat hämmästyneinä hänen ympärillään: "Ja nyt,
ystäväni, te näette edessänne onnettomimman isän koko Skotlannissa.
Saanko minä teiltä apua, hyvät herrat -- saanko teiltä neuvoa, herra
Ratcliffe? Minä olen itse aivan kykenemätön tekemään tai edes
ajattelemaan mitään tämän äkkiarvaamattoman ja julman tapauksen
tähden."
"Käskekäämme tuoda hevosemme esiin, kutsukaamme palvelijamme kokoon ja
hakekaamme noiden pahantekijöiden jälkiä läpi koko seudun", sanoi Sir
Frederick.
"Eikö ole ketään", kysyi Ratcliffe, "jota te voisitte epäillä
syylliseksi tähän eriskummalliseen rikokseen? Emmehän me enää elä
ritarikaudella, jolloin nuoria neitosia ryöstettiin vain heidän
kauneutensa tähden."
"Luulenpa", vastasi herra Vere, "voivani liiankin hyvin keksiä syyn
tähän eriskummalliseen tapaukseen. Lukekaapa tämä kirje, jonka neiti
Lucy Ilderton on katsonut sopivaksi lähettää Ellieslaw'n kartanosta
nuorelle Earnscliffille, jota minä voin perinnöllisen oikeuteni nojalla
sanoa vihollisekseni ennen kaikkea muita ihmisiä. Te näette, että neiti
Lucy kirjoittaa tässä hänelle sen rakkauden perustuksella, jolla tämä
mies uskaltaa katsella tytärtäni. Neiti Lucy lupaa puhua ystävälleen
hartaasti hänen puolestaan, mutta vakuuttaa, että hänellä on tyttäreni
sydänlinnassa vieläkin voimakkaampi ystävä, joka on valmis häntä
auttamaan. Katsokaa erityisesti näitä alleviivattuja paikkoja, herra
Ratcliffe, jossa vehkeilevä tyttö kehoittaa häntä rohkeisiin keinoihin
vakuuttaen hänelle, että hänen kosimisensa onnistui joka paikassa
Ellieslaw'n kartanon tilusten rajojen ulkopuolella."
"Ja te, herra Vere, tahdotte muka päättää tästä haaveksivan neitosen
haaveksivasta kirjeestä", lausui Ratcliffe, "että nuori Earnscliff on
ryöstänyt teidän tyttärenne ja tehnyt itsensä syypääksi suureen ja
rikolliseen väkivaltaan, ilman mitään parempaa neuvonantajaa ja
kehoittajaa kuin neiti Lucy Ilderton?"