Suuttuneena siitä, että hänen ystävänsä -- ainakin hänen mielestään --
olivat liian kylmäkiskoisia asialle, joka häneen niin kipeästi koski,
oli Hobbie eronnut heistä ja kulki nyt ypöyksin kotiinpäin. "Tulen
korvennettava!" kirosi hän, maltittomasti kannustaen perin uupunutta ja
horjahtelevaa hevostansa, "sinäkin olet juuri samanlainen kuin kaikki
muut. Enkö minä ole kasvattanut sinua ja syöttänyt sinua ja hoitanut
sinua näillä omilla käsilläni, vaan nyt sinä kuitenkin horjahtelet ja
tahdot taittaa niskani, kun olen pahimmassa hädässä? Mutta sinä olet
samanlainen kuin kaikki muutkin -- kaikkein kaukaisin sukulainen siinä
joukossa on minun serkkuni kymmenennessä polvessa, ja yöt päivät olisin
minä parhaalla sydänverellänikin ollut valmis heitä auttamaan.
Mutta he, minun ymmärtääkseni, pitivät hellemmin huolta tuosta
maantierosvosta, Westburnflatista, kuin omasta heimoveljestään. Vaan
olisipa jo aika, että Heugh-footin kynttilät alkaisivat näkyä -- voi
minua poloista!" jatkoi hän muistaen kohtaloansa, "ei Heugh-footista
enää loista mitään kynttilää eikä takkavalkeaa! Jollei minulla olisi
mummoani ja siskojani ja Grace parkaa, niin olisipa sydämessäni tunne,
joka käskisi minua iskemään kannukset tämän luontokappaleen kupeisiin
ja hyppäämään tuon louhikkovietteen yli veteen, niin että kaikesta
tulisi kerrassaan loppu." Tämmöisen epätoivon vallassa hän käänsi
hevosensa mökkiin päin, missä hänen omaisensa olivat saaneet
turvapaikan.
Lähestyessään ovea hän kuuli sisartensa kuiskuttavan ja naureskelevan.
"Piruko on mennyt tuohon naisväkeen!" kirosi Hobbie parka, "he
nauraisivat ja tyrskähtelisivät ja hohottaisivat vaikka parhaan
ystävänsä ruumisarkun ääressä. -- Mutta olenpa sentään iloinen, että he
voivat pitää päänsä niin hyvin pystyssä, nuo hupsut hupakkoraukat.
Mutta koko vahingon kuorma onkin minun niskoillani, sehän on totta,
eikä heidän."
Näin itsekseen puhuen hän sitoi hevosensa vajan seinään.
"Saatpa nyt tulla toimeen ilman satulavyötä, poikaseni", sanoi hän
ratsullensa; "sinä ja minä olemme nyt molemmat typötyhjiä. Meille olisi
melkein ollut parempi, jos olisimme ryöpsähtäneet Tarras-kosken
syvimpään syvänteeseen!"
Tällä hetkellä keskeytti hänen ajatuksensa hänen nuorin sisarensa, joka
tuli juosten ulos ja huusi hänelle puolitukahtuneella äänellä,
ikäänkuin olisi tahtonut väkisin hillitä jotain tunnetta. "Mitä sinä
täällä teet, Hobbie, ja puuhailet oriin kanssa, kun täällä on vieras
Cumberlandista. Hän on odottanut sinua jo tunnin ajan, jollei
kauemminkin? Kiiruhda tupaan, mies, kyllä minä riisun satulan
hevoselta."
"Vierasko Cumberlandista?" huudahti Hobbie, viskasi hevosen suitset
sisarensa käsiin ja riensi mökkiin. "Missä hän on? Missä hän on?" huusi
hän katsahtaen hartaasti ympärilleen nähdessään vain naisia. "Toiko hän
sanomia Gracesta?"
"Hän ei huolinut odottaa hetkeäkään kauemmin", virkkoi vanhempi sisar,
hänkin tukahduttaen nauruaan.
"Hyi, lapset, hyi!" lausui vanha emäntä iloisesti toruen, "eipä teidän
toki pitäisi kiusata Hobbie veikkoanne tällä tavoin. Katsopas
ympärillesi, poikaseni, etköhän huomaa, että täällä on nyt yksi enemmän
kuin aamulla lähtiessäsi?"
Hobbie katsoi hartaasti ympärilleen. "Täällä te olette, mummo, ja
täällä te, kolme siskoani."
"Onpahan meitä nyt neljäskin, Hobbie poikaseni", virkkoi nuorin, joka
tällä hetkellä astui tupaan.
Samassa olikin Hobbie jo temmannut syliinsä Grace Armstrongin, jota hän
ei ollut huomannut sisään tullessaan, sillä hän oli piiloutunut Hobbien
sisaren kaulavaatteen alle. "Kuinka sinä uskalsit tehdä tuolla
tavalla?" sanoi Hobbie.
"Ei se ollut minun syyni", puolusti Grace itseään, koettaen peittää
kasvot käsiinsä, osaksi salatakseen punastumistansa, osaksi
varjellakseen itseään siltä suudelmasateelta, jolla sulhanen nyt
rankaisi häntä tästä pienestä petoksesta. "Ei se ollut minun syyni,
Hobbie! Sinun pitäisi suudella Jeanietä ja kaikkia noita muita, sillä
nehän ovat syyllisiä."
"Niinpä tahdonkin tehdä", sanoi Hobbie ja suuteli nyt sisariansa sekä
mummoansa sen satakin kertaa, ja kaikki tyynni puoleksi nauroivat ja
puoleksi itkivät ilosta. "Minä olen onnellisin mies", huusi Hobbie,
viskautuen melkein rauenneena tuolille, "minä olen onnellisin mies maan
päällä!"
"Sitten, oi rakas lapseni", lausui vanha mummo, joka ei koskaan antanut
jumalisiin kehoituksiin sopivan tilaisuuden mennä ohitse niinä hetkinä,
jolloin sydän on niille erittäin avoinna, "sitten, oi poikani, ylistä
häntä, joka muuttaa kyyneleet hymyksi ja surun iloksi samoin kuin hän
muutti pimeyden valoksi ja loi maailman tyhjästä! Enkö minä sanonut
sinulle, että kun sinä vain saisit sanotuksi: tapahtukoon hänen
tahtonsa! -- silloin tulisi sinulle myös tilaisuus sanoa: olkoon hänen
nimensä ylistetty?"
"Niinhän te sanoitte -- juuri niillä sanoilla, mummo kulta. Minä
ylistänkin häntä hänen armostaan, ja siitä myös, että hän jätti minulle
tämän hyvän äidin, kun oma äitini oli mennyt", sanoi kelpo Hobbie
tarttuen mummon käteen, "että hän jätti minulle tämän äidin, joka aina
kehoittaa minua muistamaan Herraa niin myötä- kuin vastoinkäymisessä."
Nyt seurasi juhlallinen hetki, jonka tämä toisiaan rakastava perhe
vietti hiljaisesti rukoillen ja lausuen puhtain ja hartain sydämin
kiitollisuutensa siitä, että Jumala oli niin arvaamatta saattanut
heidän ryöstetyn rakkaansa takaisin heidän syliinsä.
Kaikkein ensiksi Hobbie rupesi nyt tiedustelemaan, miten Gracelle oli
käynyt. Tämä kertoi kohtalostaan laveasti kaikkine yksityiskohtineen,
mutta pääsisällys hänen kertomuksessaan oli seuraava: hän oli herännyt
meluun, kun rosvot olivat murtaneet ovet auki ja kun muutamat
palvelijat, jotka kuitenkin heti kukistettiin, yrittivät tehdä
vastarintaa. Puettuaan joutuisasti päälleen hän oli juossut alakertaan
ja tunnettuaan sekamelskassa Westburnflatin, jonka silmiltä oli naamio
luiskahtanut, hän oli ollut varomaton ja huutanut rosvoa nimeltä anoen
armoa. Westburnflat oli silloin kohta tukkinut Gracen suun, temmannut
hänet huoneesta ja nostanut hevosen selkään erään kumppaninsa taakse.
"Minä väännän niskat nurin tuolta riivatulta", ärjähti Hobbie, "vaikka
koko maassa ei olisikaan ketään muuta jäljellä koko Graemen suvusta!"
Grace kertoi edelleen, että rosvot olivat kuljettaneet häntä etelään,
jonne he myös ajoivat ryöstetyn karjan, kunnes oli päässyt rajan yli
Englannin puolelle. Silloin äkkiä eräs mies, jonka Grace tunsi
Westburnflatin sukulaiseksi, tuli täyttä neliä ajaen ja ilmoitti
rosvojen päällikölle Westburnflatin saaneen varmasta lähteestä tiedon,
että asia kääntyisi heille turmioksi, jollei ryöstettyä tyttöä
palautettaisi omaisilleen. Lyhyen keskustelun jälkeen oli joukon
päällysmies siihen suostunut. Grace nostettiin nyt uuden vartijansa
taakse, joka sanaakaan virkkamatta ajoi kiireesti syrjäisimpiä polkuja
myöten Heugh-footille päin ja ennen yötä laski pelästyneen ja väsyneen
tytön maahan, noin puolen mailin päähän hänen omaistensa asuinpaikasta.
Lukemattomat hartaat onnentoivotukset kaikuivat nyt kaikilta suunnilta.
Mutta kun tämä ilo oli asettunut, tunkeutui mieleen toisia, vähemmän
hauskoja ajatuksia.
"Tämä on kurja paikka teidän kaikkien asuttavaksenne", sanoi Hobbie
katsahtaen ympärilleen. "Minä tosin voin hyvin maata ulkovajassa
hevosen vieressä niinkuin olen jo tehnyt monena pitkänä yönä vuorilla
-- mutta kuinka te tulette täällä toimeen, sitä en voi saada päähäni!
Enkä myöskään, mikä on vielä pahempi, voi sitä asiaa parantaa, -- pahin
kaikesta on se, että koittaa huomispäivä sekä ylihuominen teidän
tilanne siitä parantumatta."
"Oli se kamalan julma teko", virkkoi yksi sisarista katsellen
ympärilleen, "kun he näin riistivät ja raastoivat ihmisparat
typötyhjiksi."
"Eivätkä jättäneet meille yhtään härkää eikä hiehoa", lisäsi nuorin
veli, joka nyt astui sisään, "ei uuhta, ei karitsaa, ei yhtään
heinän- tai ohran-syöjää."
"Jos heillä olisi ollut jotain riitaa meidän kanssamme", sanoi Harry,
toinen veli, "emmekö me olisi olleet valmiit sitä taistelulla
ratkaisemaan? Ja että meidän kaikkien piti vielä olla poissa kotoa,
joka ainoan poissa vuorilla! -- Totta maar', jos me vain olisimme
olleet kotona, eipä olisikaan silloin William Graemen vatsa vaatinut
aamuryyppä tänä päivänä. Mutta eipä hän pääse rangaistuksestaan yli
eikä ympäri, eikö niin Hobbie?"
"Meidän naapurimme ovat määränneet päivän, jolloin meidän pitää hieroa
Castletonissa sovintoa hänen kanssaan vierasten miesten läsnäollessa",
vastasi Hobbie surullisesti. "He tahtoivat järjestää asian oman
mielensä mukaan, muuten ei olisi saatu heiltä mitään apua."
"Sovinto hänen kanssansa!" huusivat molemmat veljet yhtaikaa,
"tämmöisen väkivaltaisen rosvontyönkö jälkeen, jommoista ei ole kuultu
eikä nähty tässä maassa muinaisten vainopäivien jälkeen!"
"Juuri niin, pojat, ja minun vereni kiehahtikin siitä; mutta -- Grace
Armstrong on sen taas koreasti asettanut."
"Mutta karjamme, Hobbie", virkkoi John Elliot, "aivanhan me olemme
häviöllä. Harry ja minä kävimme ulkolaitumilta keräämässä mitä siellä
saattoi olla, mutta siellä oli tuskin sorkkaakaan jäljellä. Enpä tiedä
kuinka me voimme tulla toimeen -- meidän täytynee lähteä sotaan,
pelkään minä. Westburnflatilla ei ole varaa, vaikka olisikin tahtoa,
maksaa meidän vahinkoamme; häneltä emme saa mitään korvausta, paitsi
sen, minkä otamme hänen omista luistansa. Hänellä ei ole yhtään
nelijalkaista paitsi tuo pahankurinen koni, jolla hän ratsastelee, ja
sekin on pahasti lamautunut hänen yöretkillään. Me olemme joutuneet
perinjuurin häviöön."
Hobbie katsahti surullisesti Grace Armstrongiin, joka vastasi siihen
luomalla silmänsä alas ja huokaamalla hiljaa.
"Älkää olko niin alakuloisia, lapsukaiseni", lausui mummo, "onhan
meillä kelpo ystäviä, jotka eivät suinkaan jätä meitä tähän hätään.
Onhan herra Thomas Kittleloof serkkuni kolmannessa polvessa äidin
puolelta; hänellä on koko kasa hopeata ja onhan hän sitä paitsi saanut
paroninkin arvon, siitä että hän oli toimitusmiehenä, kun meidän maamme
yhdistettiin Englantiin."
"Hän ei antaisi äyriäkään, vaikka hän sillä voisi pelastaa meidät
nälkään nääntymästä", sanoi Hobbie, "ja jos hän antaisikin, niin
jokainen sillä rahalla ostettu leipämuru tarttuisi kurkkuuni
muistaessani, että se oli osana siitä hinnasta, jolla meidän vanhan
Skotlantiparan kruunu ja itsenäisyys myytiin."
"Onpa sitten Dunderin herra, joka on vanhimpia sukuja Tiviotdalessa."
"Hän istuu Tolbooth-linnassa, äiti, Midlothianin Sydämessä[16]
tuhannen shillingin vuoksi, jotka hän on ottanut velaksi Saunders
Wyliecoatilta, tuolta kirjurilta."
"Voi sitä mies-parkaa!" huudahti vanha Elliotin emäntä, "emmekö voisi
lähettää hänelle jotain, Hobbie?"
"Te unohdatte, mummo kulta, että olemme itse avun tarpeessa", sanoi
Hobbie vähän maltittomasti.
"Niinpä minä tosiaan unohdin, kultaseni", vastasi hyväntahtoinen
emäntä, "aivan samassa hetkessä; onhan niin luonnollista, että suku ja
heimo muistetaan ennen omaa itseä. Mutta onhan nuori Earnscliffkin
olemassa."
"Hänellä ei ole liikaa itselläänkään ja mokoma suuri sukunimi
kannettavanaan", virkkoi Hobbie, "häpeä olisi sälyttää vielä meidänkin
vaivamme hänen niskoilleen. Ja kuulkaa, kun sanon teille, mummo, eihän
siitä ole mitään apua, että te istutte näin ja luettelette koko sukunne
ja heimonne arvonimet ikäänkuin noissa kelpo nimissä olisi taikavoima,
joka voisi meitä auttaa. Suuret herrat ovat jo unohtaneet meidät, ja
meidän omaan säätyymme kuuluvilla ei ole itselläänkään juuri liikaa,
millä toimeen tulla. Meillä ei ole yhtään ystävää, joka voisi tai
tahtoisi auttaa meitä laittamaan tätä taloa taas kuntoon."
"Sitten, Hobbie, turvautukaamme ainoastaan häneen, jolla on voimaa
nostaa meille ystäviä ja varoja lakealta kankaaltakin, niinkuin on
tapana sanoa."
Hobbie kavahti jaloilleen. "Te olette oikeassa, mummo!" huudahti hän.
"Te olette oikeassa! Minä tunnen erään ystävän lakealla kankaalla, joka
sekä voi että myös tahtoo auttaa meitä. Tämän päiväiset hyörimiset ja
pyörimiset ovat saattaneet pääni aivan pyörryksiin. Minä jätin tänä
päivänä niin paljon kultaa maahan Mucklestane-Moorilla, että voisin
sillä varustaa uudestaan vaikka kaksikin kertaa Heugh-footin talon
tavaroilla ja karjalla, ja minä olen aivan varma, ettei Elshie
kieltäisi meitä sitä käyttämästä."
"Elshiekö?" kysyi mummo kummastuneena. "Mitä Elshietä sinä tarkoitat?"
"Mitä muuta minä tarkoittaisin, kuin Viisasta Elshietä, Mucklestanen
vanhusta?" vastasi Hobbie.
"Jumala varjelkoon, poikaseni, että lähtisit noutamaan vettä
rikkinäisistä vesialtaista tai hakisit apua niiltä, jotka ovat
tekemisissä paholaisen kanssa! Ei heidän lahjoistansa tule koskaan
onnea eikä koskaan ole siunausta heidän teillänsä. Ja koko maakunta
tietää, että tuo Elshie ei ole hyvä mies. Voi jos täällä olisi laki
voimassa ja se suloinen, rauhallinen oikeuden käyttö, joka saattaa
kuningaskunnat kukoistamaan rehellisyydessä ja hurskaudessa, niin eipä
sallittaisi mokoman pysyä elossa! Noita ja velho ovat maan kirouksena
ja turmiona."
"Totta tosiaan, äiti", vastasi Hobbie, "sanokaa vain mitä tahdotte,
mutta minun luullakseni ei noidilla eikä velhoilla ole enää samaa
voimaa kuin ennen muinoin. Sen ainakin tiedän, että tuommoinen pahan
miettijä kuin Ellieslaw'n ukko, tai tuommoinen pahantekijä, kuin tuo
helvetin heittiö Westburnflat, ovat maalle suuremmaksi kiusaksi ja
kiroukseksi kuin koko joukko pahimpia noita-ämmiä, jotka koskaan ovat
ratsastaneet luudanvarrella tai lukeneet loitsujaan laskiaisaattona. Ei
Elshie olisi juuri hopussa tullut polttamaan taloani ja talliani
poroksi, ja tahdon kuin tahdonkin mennä kysymään, eikö hän ottaisi
rakentaakseen niitä jälleen. Hänen tavaton taitonsa on kuuluisa koko
maakunnassa aina Broughiin asti, joka kuuluu Stanmoren piiriin."
"Malta vielä vähäisen, poikaseni, muista toki, että hänen apunsa ei ole
kaikille ollut onneksi. Kuolihan Jack Howden lehtien karisemisen aikana
samaan tautiin, josta Elshie oli häntä parantavinaan. Ja vaikka hän
paransi Lambsiden lehmän suotaudista,[17] niin onpa sitä vastoin
kulkutauti vaivannut hänen lampaitansa pahemmin kuin koskaan ennen. Ja
sitten olen kuullut hänen haukkuvan koko ihmiskuntaa niin pahoin, että
tuntuu siltä kuin hän tahtoisi lyödä Luojaa vasten silmiä. Ja
muistathan itsekin sanoneesi hänet ensi kerran nähtyäsi, että hän oli
pikemmin menninkäisen kuin elävän olennon näköinen."
"Älkää, äiti", sanoi Hobbie, "ei Elshie ole niin musta kuin miksi häntä
mustataan. Häntä on kyllä julma katsella, niin kyttyräselkäinen hän on,
se on totta, ja rumia sanoja hänellä myöskin on suussaan, mutta hän
haukkuu pahemmin kuin puree. Jos nyt siis saisin hiukan haukatakseni,
sillä en ole tänä päivänä saanut vielä suuhuni muruakaan, niin kävisin
pariksi kolmeksi tunniksi pitkäkseni hevosen viereen ja lähtisin sitten
Mucklestane-Moorille kohta aamun koittaessa."
"Miksi ei nyt kohta yöllä, Hobbie?" kysyi Harry. "Minäkin tulisin
kanssasi."
"Minun hevoseni on väsyksissä", vastasi Hobbie.
"Sinä saat ottaa minun hevoseni", sanoi John.
"Mutta minä olen itsekin hiukan väsyksissä."
"Sinäkö väsyksissä?" pilkkasi Harry. "Hyi häpeä! Olen nähnyt sinun
istuvan satulassa koko vuorokauden yhtä mittaa, enkä ole koskaan
kuullut suustasi tuommoista sanaa kuin 'väsymys'."
"Yö on kovin pimeä", sanoi Hobbie nousten ylös ja katsoen ulos mökin
ikkunasta, "ja totta puhuakseni, ja häpeä hiiteen -- vaikka Elshie
todellakin on kelpo mies, niin tahtoisinpa kuitenkin mieluummin
valoisan päivän seurakseni, kun menen hänen puheilleen."
Tämä suora tunnustus teki lopun väittelystä, ja Hobbie, valittuaan
siten keskitien veljensä uhkarohkean neuvon ja mummon pelkurimaisten
varoitusten välillä, virvoitti itseään ruoalla, semmoisella mitä tässä
mökissä oli tarjona. Sitten hän, sanottuaan kaikille sydämelliset
jäähyväiset, meni vajaan ja kävi pitkäkseen uskollisen ratsunsa
viereen. Hänen veljensä ottivat yhteiseksi vuoteekseen muutamia
olkikupoja, jotka olivat levitetyt navetan permannolle, missä Annaplen
lehmä muulloin seisoi, ja naisväki valmisti itselleen yösijan niin
mukavasti kuin mökissä oli mahdollista.
Heti kun päivä alkoi koittaa, nousi Hobbie ja suittuaan sekä
satuloituaan hevosensa läksi matkaan Mucklestane-Moorille. Hän ei
tahtonut seuraansa kumpaakaan veljeään, sillä hän luuli kääpiön olevan
myöntyvämmän, jos hänen luokseen tultiin yksin.
"Se mies", arveli hän itsekseen, "ei rakasta seuraa, yksi ihminen
kerrallaan on jo hiukan enemmän kuin hän sietää. Olisipa hauska tietää,
lieneekö hän pujahtanut ulos hökkelistään korjaamaan tuota rahasäkkiä.
Jollei hän ole sitä tehnyt, niin on joku mahtanut saada siitä hyvät
tuomiset itselleen, ja minä saan aika pitkän nenän. Hei, Tarras", sanoi
hän hevoselleen, iskien kannukset sen kupeisiin, "ojenna jalkojasi
paremmin, poikaseni, meidän pitää joutua paikalle, jos mahdollista,
ensimmäisinä."
Hän oli nyt kankaalla, jota nousevan auringon säteet jo alkoivat
valaista. Tuolle pienelle mäelle, jonka rinnettä hän paraikaa ajoi
alas, näkyi kääpiön asunto selvästi, vaikka kaukaa. Mökin ovi aukeni ja
Hobbie näki omin silmin sen kumman, josta hän jo monesti oli kuullut
puhuttavan. Kaksi ihmishahmoa (jos kääpiötä sopi siksi sanoa) astui
ulos erakon yksinäisestä asunnosta ja seisoi nyt ulkoilmassa ikäänkuin
puhellen keskenään. Pitempi kumartui äkkiä nostaakseen jotakin, joka
oli maassa oven vieressä, sitten molemmat astuivat vähän syrjemmäksi ja
seisahtuivat, ikäänkuin hartaasti keskustellen. Koko Hobbien
taikauskoinen pelko heräsi uudestaan, kun hän näki tämän. Oli yhtä
vähän luultavaa että kääpiö avaisi ovensa jollekin kuolevaiselle kuin
että joku tulisi vapaaehtoisesti sinne yöllä käymään. Siinä varmassa
uskossa, että hän näki noidan puhelemassa isäntänsä kanssa, pidätti
Hobbie yhtaikaa sekä hevostaan että hengitystään, sillä hän ei tahtonut
suututtaa kumpaakaan noista olennoista häiritsemällä äkkiä heidän
keskusteluansa. He olivat luultavasti kuitenkin huomanneet hänen
tulonsa, sillä tuskin Hobbie oli hetken aikaa seisonut paikallansa, kun
kääpiö jo palasi mökkiinsä. Hänen seurassaan oleva pitempi hahmo
pujahti kasvitarhan aitauksen taakse ja katosi kummastelevan Hobbien
silmien edestä.
"Onkohan ihminen koskaan ennen nähnyt tuommoista!" ihmetteli hän,
"mutta minä olen nyt niin pahassa pulassa, että ratsastan tältä mäeltä
hänen luokseen, vaikka siinä olisi itse Belsebub."
Vaikka hän oli näin rohkaissut mieltänsä, niin hän kuitenkin hillitsi
hevosensa juoksua, kun hän, tultuaan juuri sille paikalle, missä tuo
pitkä haamu viimeksi oli näyttäytynyt, huomasi pienen, pyöreän,
karvaiselta näyttävän olennon, joka tirkisteli kanervikosta aivan kuin
pieni mäyräkoira.
"En ole koskaan kuullut hänellä olevan koiraa", virkkoi Hobbie, "mutta
monta pirua sanotaan olevan hänellä ympärillään -- Herra Jumala suokoon
minulle anteeksi, että tulin maininneeksi sen nimen! -- Kas, se pysyy
paikallaan, mikä se sitten lieneekin -- kun ei vain olisi mäyrä --
mutta kuka voi tietää, mihin kaikkiin muotoihin haltiat voivat pukeutua
ihmistä peloittaakseen -- ken voi taata, ettei se muutu leijonaksi tai
krokotiiliksi, kun tulen likemmäksi. Entä, jos viskaisin sitä kivellä.
Sillä jos se muuttaa muotoaan, kun tulen sen likelle, niin eipä Tarras
silloin voi olla karkaamatta; ja olisi liian raskasta taistella
yhtaikaa pirun ja hevosen kanssa."
Hobbie viskasi varovasti kiven, mutta hahmo ei liikahtanut. "Eipä se
olekaan elävä olento", virkkoi Hobbie astuen lähemmäksi. "Onpa vain
sama rahasäkki, jonka hän viskasi eilen ulos ikkunasta ja tuo toinen
kummallinen pitkä huiskale on tuonut sen nyt näin paljon likemmäksi
minua." -- Hobbie meni lähemmäksi ja nosti maasta raskaan, karvaisesta
nahasta tehdyn säkin, joka oli täpötäynnä kultaa. "Herra Jumala
armahtakoon!" virkkoi hän, kun hänen sydämensä vuoroin täyttyi riemulla
ja uuden elämän toivolla, vuoroin pelolla, että tämä apu oli annettu
jossakin pahassa tarkoituksessa. -- "Herra Jumala armahtakoon!
Hirvittää, kun pitää sormin koskea sellaiseen, joka äsken on ollut
pahan olennon kynsissä. En saa mielestäni pudistetuksi uskoa, että
tässä kaikessa on saatana tehnyt vehkeitänsä. Mutta minä olen päättänyt
käyttäytyä kuin rehellinen mies ja hyvä kristitty ainakin, tapahtukoon
sitten mitä tahansa."
Hän lähestyi mökin ovea, kolkutti useita kertoja, mutta kun ei tullut
vastausta, hän korotti äänensä ja huusi mökin asukkaalle: "Elshie!
Elshie vanhus! Minä tiedän, että sinä olet kotona ja valveilla, sillä
minä näin sinut oven edustalla, kun ratsastin mäkeä alas. Tahdotko
tulla hetkeksi ulos miehen puheille, jolla on lausuttavana sinulle
paljon kiitoksia? -- Kaikki mitä sinä puhuit Westburnflatista oli
täyttä totta, mutta hän on jo lähettänyt Gracen terveenä ja
vahingoittumattomana takaisin, niin ettei meille ole tullut mitään
sellaista vahinkoa, jota emme voisi kestää ja kärsiä. Tahdotko tulla
hetkiseksi ulos, mies, tai edes vain sanoa, kuuletko mitä minä puhun?
No hyvä, vaikka et vastaa mitään, tahdon kuitenkin jatkaa juttuani.
Minä olen niin ajatellut, että olisi ikävä nuoren kihlatun parin,
semmoisen kuin Gracen ja minun, lykätä häänsä moneksi vuodeksi
eteenpäin, kunnes olisin käynyt ulkomailla ja palannut sieltä
varakkaana miehenä. Ei kuulu enää olevan lupaakaan ottaa sodassa
saalista niinkuin ennen muinoin, eikä kuningattaren palkkakaan ole
kovin runsas -- siitä ei juuri suuria summia säästy. Sitäpaitsi minun
mummoni on vanha -- ja sisareni saisivat vain istua ja torkkua uunin
nurkassa, kun minulla ei olisi myötäjäisiä, millä heitä auttaisin. --
Ja Earnscliff tai muut naapurit, taikka kukaties sinä itsekin, Elshie,
voisitte kenties joskus olla jonkin hyvän avun tarpeessa, jonka Hobbie
Elliot voisi teille toimittaa -- ja surkeatahan olisi, jos vanha
Heugh-footin talo jäisi kokonaan kylmille. Olenpa siis arvellut --
mutta piru vieköön minut, puhuakseni suuni puhtaaksi", jatkoi hän
keskeyttäen sanatulvansa, "jos rupean anomaan armon lahjoja
semmoiselta, joka ei viitsi sanoa minulle edes yhtä sanaa, että voisin
tietää, kuuleeko hän, mitä puhun!"
"Puhu mitä tahdot -- tee mitä tahdot", vastasi kääpiö viimeinkin
mökistään, "mutta lähde tiehesi ja jätä minut rauhaan."
"Hyvä, hyvä", sanoi Elliot, "kun sinä kumminkin tahdot kuulla minua,
niin puhun aivan lyhyesti. Koska olet niin hyvä ja sanot tahtovasi
lainata minulle niin paljon rahaa, että voin sillä jälleen rakentaa ja
varustaa Heugh-footin talon, niin tahdon puolestani ottaa vastaan sinun
hyväntahtoisen apusi syvästi kiitollisena. Ja totta puhuen, luulisin
sen olevan yhtä hyvin tallella minun käsissäni kuin omissasikin, jos
sinä jätät sen tällä lailla jokaisen lurjuksen otettavaksi,
puhumattakaan siitä, että se voi joutua hukkaan teljettyjen ovien ja
lukkojenkin takana, kun parhaat naapuritkin tekevät tuhoja, niinkuin
äsken sain vahingokseni kokea. Sanon vielä kerran, että minä, koska
sinä pidät minusta sen verran huolta, tahdon hyvällä mielellä ottaa
vastaan ystävällisen lahjasi. Äidilläni on elinaikainen omistus- ja
minulla perintöoikeus Wideopenin tilaan ja me annamme sinulle
rahoistasi siihen kiinnityskirjan ja maksamme korot puolivuosittain.
Saunders Wyliecoat kirjoittaa kiinnityskirjan, eikä sinulle tule menoja
siitä."
"Lopeta jo toki lorusi ja lähde siitä tiehesi!" virkkoi kääpiö. "Sinun
lörpöttelevä, härkäpäinen rehellisyytesi tekee sinut sietämättömämmäksi
kuin jos olisit vikkeläsorminen hoviherra, joka ottaisi toisen miehen
koko omaisuuden vaivaamatta häntä pienimmälläkään kiitoksella,
selityksellä, tai anteeksipyynnöllä. Mene tiehesi, sanon minä, sinä
olet noita kesyluontoisia orjia, joiden sana on yhtä hyvä vakuus kuin
heidän velkakirjansa. Pidä rahat, niin hyvin pääoma kuin korotkin,
kunnes niitä sinulta joskus vaadin."
"Mutta", jatkoi itsepäinen talonpoika, "meillä on, Elshie, kummallakin
sekä elämä että kuolema edessämme, ja olisi tosiaankin parempi, jos
olisi jotain paperille kirjoitettuna tämän asiamme vakuudeksi. Jos siis
kirjoittaisit vain pienen muistiinpanon tai muun lipun, millä lailla
itse tahdot, niin minä kopioittaisin sen ja kirjoittaisin nimeni alle
hyvämaineisten vierasten miesten nähden. Kuitenkin, Elshie, minä
pyytäisin, ettet panisi siihen mitään, mikä voisi olla minun sielulleni
vahingoksi, sillä aion viedä paperin papinkin luettavaksi, ja siitä
tulisi sinulle itsellesi vain turhaa vastusta. Mutta nyt minä lähdenkin
pois, sillä sinä mahdat jo olla kyllästynyt minun lörpöttelyyni, ja
minäkin olen kyllästynyt sellaiseen lörpöttelyyn, johon ei tule mitään
vastausta. -- Ja jonakin päivänä tuon sinulle palasen hääkakkua, ja
ehkä tuon Gracenkin silloin nähtäväksesi. Sinun mielesi ihastuisi
nähdessäsi Gracen, vaikka olisit kuinka tyly -- Herra Jumala! toivon
että kääpiö voi hyvin, vaikka hän huokasikin raskaasti -- tai kenties
hän luuli minun puhuvan taivaallisesta armosta[18] eikä Grace
Armstrongista. Voi mies parkaa, pelkäänpä pahoin, ettei hän olekaan
oikealla tiellä! Mutta epäilemättä hän on minulle hyvä kuin pojalleen,
vaikka hauskannäköinenpä isä minulla olisi ollut, jos hän olisi ollut
hänen kaltaisensa."
Hobbie lakkasi viimeinkin kiusaamasta hyväntekijäänsä loruillaan. Hän
ratsasti iloisena kotiin näyttämään saalistansa ja neuvottelemaan,
millä lailla se vahinko, minkä Westburnflatin Ruskea Rosvo oli
tuottanut hänen talolleen, saataisiin parhaiten korjatuksi.