Näin ritari; mut hiisi huus:
"Vie naikkoses ja korjaa luus,
Ett' teistä pääsen kokonaan!
Edestä säihkysilmien
Ja posken punaruusujen
En viitsi miekkaa nostaakaan."
_Laulu haukasta_.
Torni, jonka edustalla pieni retkikunta nyt seisoi, oli sangen synkän
näköinen, pieni nelisnurkkainen rakennus. Seinät olivat hyvin paksut,
ja ikkunat tai niiden virkaa toimittavat raot näyttivät pikemmin olevan
laitetut sitä varten, että puolustajat voisivat niiden kautta lennättää
nuolia tai luoteja kuin että ilmaa ja valoa pääsisi huoneisiin. Matala
sakarapäinen rintavarustus, joka kulki pitkin seiniä, teki puolustuksen
vielä mukavammaksi. Sen sisäpuolella kohosi jyrkkä, suurilla kivillä
peitetty katto. Yhdellä kulmalla törrötti torni vielä sakarapäistä
rintavarustustakin korkeampana. Sisäänpääsyä suojeli suurilla
rautanauloilla vahvistettu ovi ja tornin sisäpuolitse käyvät
kiertoportaat johtivat huoneen katolle.
Tulokkaat olivat huomaavinaan, että joku tornissa piilevä katseli
tarkkaan heidän liikkeitään, ja tämä luulo vahvistui varmuudeksi, kun
kapeasta ampumareiästä ojentui naisen käsi ja heilutti nenäliinaa
ikäänkuin merkiksi heille. Hobbie melkein pyörtyi ilosta ja innosta.
"Se oli Gracen käsi", sanoi hän, "ja minä voin vannoa, että tunnen sen
vaikka tuhansistakin käsistä. Ei ole yhtään sen vertaista tällä puolen
Lowdenin. Meidän pitää saada hänet pois tuolta, vaikka meidän täytyisi
repiä Westburnflatin torni kivi kiveltä."
Earnscliff, vaikka hän suuresti epäilikin, voisiko edes rakastajankaan
silmä tuntea näin kaukaa kauniin tyttösen kättä, ei kuitenkaan tahtonut
sanoa mitään, joka olisi masentanut hänen ystävänsä toivoa. Päätettiin
siis vaatia tornin haltijaa avaamaan ovensa.
Kun tulokkaat olivat jonkin aikaa huutaneet ja toitottaneet torviaan,
ilmestyivät vihdoin erääseen ovenpuoleiseen ampumareikään vanhan akan
laihat kasvot.
"Se on rosvon äiti", virkkoi yksi Ellioteista. "Hän on vielä kymmenen
kertaa ilkeämpi poikaansa, ja hänen syykseen luetaan monet niistä
pahoista teoista, jotka poika tekee meidän maassamme."
"Keitä te olette? Mikä teillä on asiana?" kysyi tuo poikansa arvoinen
äiti.
"Me haemme William Graemea, Westburnflatin isäntää", sanoi Earnscliff.
"Hän ei ole kotona", virkkoi ämmä.
"Milloin hän läksi pois?" jatkoi Earnscliff.
"En tiedä", vastasi ovenvartija.
"Milloin hän tulee kotiin?" kysyi Hobbie Elliot.
"Enpä tiedä sitäkään sanoa", vastasi myöntymätön tornin emäntä.
"Onko ketään muuta tornissa teidän kanssanne?" kysyi Earnscliff taas.
"Ei ketään paitsi minua ja kissimirriä", vakuutti ämmä.
"Avatkaa sitten ovi ja päästäkää meidät sisään", sanoi Earnscliff.
"Minä olen rauhantuomari ja etsin erään pahanteon jälkiä."
"Piru ne sormet vieköön, jotka teille oven salvat auki tempaavat",
kirosi ovenvartija, "minun sormeni eivät sitä koskaan tee. Eikö teitä
hävetä tulla tänne semmoisella miesjoukolla, miekkoinenne, keihäinenne
ja rautakypäreinenne peloittamaan yksinäistä leskeä?"
"Meillä on varmat tiedot", sanoi Earnscliff. "Me haemme tavaroita,
jotka on väkisin joukolla ryöstetty."
"Ja nuorta tyttöä, joka on armottomasti viety vangiksi ja joka on
kalliimpi kaikkia noita tavaroita, kaksin verroin kalliimpi", virkkoi
Hobbie.
"Ja minä varoitan teitä", jatkoi Earnscliff, "sillä ainoa keino, jolla
teidän poikanne viattomuus voi tulla todistetuksi on se, että te
rauhassa ja sovinnolla päästätte meidät sisään tarkastamaan tätä
taloa."
"Ja mitä sitten, jollen huolikaan viskata ulos avaimia enkä vetää auki
salpoja enkä avata ovea mokomalle joutavalle joukkiolle?" pilkkaili
vanha akka.
"Me avaamme ovet väkisin kuninkaan avaimilla ja väännämme niskat nurin
joka ainoalta elävältä olennolta, jonka talossa tapaamme, jollette anna
tornia heti meidän haltuumme!" uhkasi vimmastunut Hobbie.
"Ei suuret sanat suuta halkaise", vastasi ämmä taas yhtä pilkallisesti.
"Tuossahan on rauta-ovi -- koettakaa vain voimianne, pojat -- on se
ennenkin pidättänyt ulkona yhtä kelvollisia miehiä."
Näin sanoen hän naurahti ja poistui ampumareiältä, jonka takaa hän oli
pitänyt puhetta.
Piirittäjät rupesivat nyt asiaa perinpohjin miettimään. Seinien ääretön
paksuus ja ikkunoiden pienuus olisi jonkin aikaa kestänyt tykinkin
ammuksia. Pääsyä torniin esti ensiksi vahva ristikkoportti, joka oli
kokonaan takoraudasta tehty ja niin raskas ja luja, että sen olisi
luullut kestävän vaikka minkälaista ryntäystä.
"Ei siihen pysty mitkään pihdit eikä moukarit", arveli Hugh,
Ringleburnin seppä. "Yhtä hyvin voisi ruveta sitä piipunvarsilla
nakuttelemaan."
Porttikäytävässä, yhdeksän jalan päässä ristikkoportista -- niin paksu
oli seinä -- oli vielä toinen tamminen ovi, joka oli vahvistettu sekä
poikittain että pitkittäin kiinnitetyillä rautatangoilla ja lyöty
täpötäyteen leveäkantaisia nauloja. Näiden kaikkien suojelukeinojen
lisäksi ei suinkaan ollut liiaksi luottamista ämmän vakuutukseen, että
hän muka oli ypöyksinään linnassa. Vikkelimmät tulokkaista olivat
huomanneet kavionjälkiä tiellä, jota myöten he olivat tornia
lähestyneet, ja siitä he olivat päättäneet, että useita ratsumiehiä oli
juuri äsken kulkenut tornille päin.
Kaikki nämä hankaluudet teki vielä hankalammaksi se seikka, ettei
heillä ollut minkäänlaisia kojeita, joilla kävisivät tornin kimppuun.
Ei ollut toivoakaan saada mistään niin pitkiä tikapuita, että ne
olisivat ylettyneet rintavarustukselle asti, ja ikkunoissa, jotka
olivat hyvin kapeat, oli vahvat rautaristikot. Hyökkäyksestä ei siis
voinut olla puhettakaan, eikä myöskään ruutimiinan kaivamisesta, koska
ei ollut tarpeeksi ruutia eikä työaseitakaan käsillä. Piirittäjät eivät
myöskään olleet niin varustettuja muonalla, suojuksilla ja muilla
tarpeilla, että olisivat voineet ryhtyä piiritykseen, jolloin sitä
paitsi olisi ollut tarjona vaara, että jotkut rosvon ystävistä olisivat
saattaneet tulla hänen avukseen. Hobbie kiristeli hampaitansa, kun hän
kuljettuaan koko linnan ympäri ei voinut keksiä mitään keinoa, jolla
voitaisiin väkisin päästä sisään. Viimein hän kuitenkin huudahti:
"Mutta miksi emme mekin tekisi niinkuin esi-isämme ennen muinoin?
Työhön käsiksi, pojat! Hakatkaamme pensaita ja pehkoja, viekäämme ne
yhteen kasaan oven eteen ja pistäkäämme palamaan, että tuosta vanhasta
ämmästä tulee savustettu siankinkku."
Tähän ehdotukseen kaikki muut yhtyivät. Muutamat läksivät hakkaamaan
miekoillaan ja puukoillaan tuon hidaskulkuisen joen rannalta haapa- ja
orapihlajapensaita, joista suuri joukko oli niin lahonneita ja
kuivuneita, että ne kelpasivat hyvin kokoksi. Toiset rupesivat
rakentamaan niistä suurta kasaa latoen puita siten, että ne palaisivat
hyvin ja asettaen kokon niin lähelle ristikkoporttia kuin mahdollista.
Sitten iskettiin tulta pyssynpiistä, mutta juuri kun Hobbie läheni
kasaa palava oksa kädessään, ilmaantuivat rosvon yrmeät kasvot ja
pyssynpiipun suu ovenpuoleiseen ampumareikään. "Suuri kiitos
vaivastanne", sanoi hän pilkallisesti, "kun keräsitte meille näin
paljon polttopuita talveksi. Mutta jos astut vielä askeleenkin
lähemmäksi kekäleinesi, niin se askel on maksava sinulle enemmän kuin
mikään muu askel koko elämässäsi."
"Senpä saamme kohta nähdä", virkkoi Hobbie, pelkäämättä vieden
sytyttimensä likemmäksi.
Rosvo laukaisi pyssynsä, mutta kelpo ystävämme onneksi hän ei
saanutkaan sitä syttymään. Samassa Earnscliff, joka tähtäsi kapeata
ikkunaa ja siitä näkyvää rosvon päätä, sai luotinsa pyyhkäisemään
Westburnflatin poskea. Tämä oli nähtävästi luullut olevansa
paremmassakin turvassa siinä missä seisoi, sillä heti kun hän tunsi
saaneensa vamman, vaikka vain mitättömänkin, hän rupesi jo hieromaan
sovintoa ja kysyi, miksi he näin ahdistivat rauhallista, rehellistä
miestä ja tällä laittomalla tavalla vuodattivat hänen vertansa.
"Me tahdomme, että te annatte vankinne", vastasi Earnscliff,
"vahingoittamattomana meidän käsiimme."
"Mitä teillä on tekemistä sen kanssa?" kysyi rosvo taas.
"Sitä", vastasi Earnscliff, "ei teillä, joka olette hänet väkisin
ryöstänyt, ole mitään oikeutta kysyä."
"No, no, saattanenpa sen kumminkin arvata", virkkoi rosvo. "No hyvä,
miehet, minua ei haluta tulla veriviholliseksenne vuodattamalla teidän
vertanne, vaikka Earnscliff ei suinkaan ole minun vertani säästänyt --
hän saa aina luotinsa sattumaan, vaikkei maali olisi äyriä suurempi --
niin, enemmän vahingon estämiseksi tahdon siis antaa vankini teidän
käsiinne, koska te ette tyydy vähempään."
"Entä Hobbien omaisuus", huusi Hackburnin Simon, "Luuletko sinä, että
sinulla on oikeus ryöstää tyhjäksi hyväsukuisen Elliotin ladot ja
läävät aivan kuin ne olisivat jonkun vanhan akan kanakoppeja?"
"Niin totta kuin syön leipää", vastasi Westburnflatin William, "niin
totta kuin syön leipää, ei täällä ole ainoatakaan sorkkaa hänen
karjastaan! Ne ovat kaikki suon tuolla puolen jo aikoja sitten. Täällä
tornissani ei ole niiden ainoatakaan karvaa. Mutta otan selvää, minkä
verran niitä voisi saada takaisin, ja lupaan kahden päivän kuluttua
tulla Hobbien puheille Castletoniin kahden ystäväni kanssa. Koetan
sitten sopia siitä vahingosta, josta hän syyttää minua."
"Kyllä, kyllä", sanoi Elliot, "se käy hyvin laatuun." Ja sitten hän
puoliääneen kuiskasi sukulaisensa korvaan: "Hiisi vieköön omaisuuden!
Herran tähden, veikkonen, älä puhu niistä mitään. Kunhan vain saisimme
Grace raukan pois tuon vanhan helvetinkekäleen kynsistä."
"Tahdotteko antaa minulle sananne, Earnscliff", virkkoi rosvo, joka yhä
seisoi ampumareiässä, "kunniasananne ja vakuutuksenne kädellä ja
kintaalla, että minä saan vapaasti tulla ja vapaasti lähteä, että
minulla on viisi minuuttia aikaa ristikkoportin aukaisemiseen ja viisi
minuuttia sen sulkemiseen ja salpojen paikoilleen asettamiseen? Vähempi
ei riitä, sillä ne ovat pahasti voitelemisen puutteessa. Tahdotteko
luvata sen?"
"Teille annetaan täysi aika", sanoi Earnscliff, "sen takaan sanallani
ja lupauksellani, kädellä sekä kintaalla."
"Odottakaa sitten hetkinen", virkkoi rosvo, "taikka kuulkaapas,
soisinpa kuitenkin, että te peräytyisitte ovelta pistoolin kantaman
päähän. Ei senvuoksi, etten luottaisi teidän sanaanne, Earnscliff;
mutta täysi turva on kuitenkin aina parempi."
"Ohoh, veikkonen", arveli Hobbie itsekseen peräytyessään, "olisitpa
vain minun kanssani Turnersholmissa,[15] ja kaksi kunnon poikaa
mukanamme valvomassa, ettei mitään kavaluutta tapahtuisi, niin
antaisinpa sinulle niin, että mieluummin olisit suonut sääresi
katkenneeksi ennen kuin rupesit käsiksi minun elukkoihini tai
ihmisiini!"
"Hänellä oli valkoinen sulka siivessään, tällä samalla
Westburnflatilla", lausui Hackburnin Simon, vähän suuttuneena tästä
nopeasta sovinnonhieromisesta. "Ei tämä mies koskaan täytä isänsä
saappaita."
Sillä välin avattiin sisäpuolinen ovi ja rosvon äiti ilmaantui oven ja
ristikkoportin väliseen paikkaan. Sitten tuli esiin William itse
taluttaen naishenkilöä, mutta akka, pantuaan heidän ulosmentyään salvat
jälleen huolellisesti eteen, jäi seisomaan paikalleen ikäänkuin
vahdiksi.
"Astukoon yksi tai kaksi teistä likemmäksi", virkkoi rosvo, "ja ottakaa
tyttö käsistäni terveenä ja vahingoittamattomana."
Hobbie riensi halukkaasti eteenpäin kihlattua morsiantansa noutamaan.
Earnscliff seurasi vähän hitaammin, ollakseen suojana kavaluutta
vastaan. Yhtäkkiä hidastuivat kuitenkin Hobbien askeleet ja hänen
kasvoissaan ilmeni turhaksi menneen toivon katkeruutta. Earnscliff
puolestaan kiiruhti eteenpäin maltittoman hämmästyksen ja ilon
valtaamana. Se ei ollutkaan Grace Armstrong, vaan neiti Isabella Vere;
tämän he olivat vapauttaneet tulemalla tornin edustalle.
"Missä on Grace? Missä on Grace Armstrong?" huusi Hobbie hurjassa
vihassa ja vimmassa.
"Ei minun käsissäni", vastasi Westburnflat, "hakekaa koko torni,
jollette usko sanaani."
"Sinä kavala heittiö, tee kohta selvää hänen olinpaikastaan, taikka
minä surmaan sinut", tiuskaisi Elliot ojentaen pyssynsä.
Mutta hänen kumppaninsa, jotka nyt olivat lähestyneet, tempaisivat
paikalla aseen hänen kädestänsä, huutaen kaikki kuin yhdestä suusta:
"Muista kättä ja kinnasta, sanaa ja lupausta! Hillitse mielesi, Hobbie;
meidän täytyy pitää sanamme Westburnflatille, vaikka hän olisikin pahin
ilkimys, mikä koskaan on ratsastanut hevosen selässä."
Näin suojattuna rosvo sai jälleen rohkeutensa, jonka Hobbien uhkaava
liike oli jokseenkin masentanut.
"Minä olen pitänyt sanani, hyvät herrat", sanoi hän, "ja minä luotan
siihen, ettei minulle tapahdu mitään pahaa teidän seurassanne. Jollei
tämä olekaan se vanki, jota te haette", jatkoi hän sitten kääntyen
Earnscliffin puoleen, "niin antakaa hänet jälleen takaisin minun
haltuuni. Minun tulee vastata hänestä niille, joiden oma hän on."
"Herran Jumalan tähden, herra Earnscliff, suojelkaa minua!" rukoili
neiti Vere, tarttuen kiinni vapauttajaansa, "älkää toki hyljätkö minua,
jonka koko maailma näkyy hyljänneen!"
"Älkää pelätkö mitään", kuiskasi Earnscliff, "minä suojelen teitä
vaikka henkeni menisi!" Sitten kääntyen Westburnflatin puoleen hän
sanoi: "Konna! Kuinka uskalsit näin loukata tätä neitoa?"
"Siitä asiasta, Earnscliff", vastasi rosvo, "minä kyllä vastaisin
niille, joilla on suurempi oikeus sitä kysyä kuin teillä. Mutta kun te
tulette miesjoukolla, aseet kädessä ja ryöstätte hänet pois siltä,
jonka haltuun omaiset ovat tytön antaneet, niin kuinka te _siitä_
vastaatte? Mutta se on teidän oma asianne -- ei yksi mies voi tässä
tornissa tehdä vastarintaa kahtakymmentä vastaan -- ei kukaan voi tehdä
enempää kuin voi."
"Hän puhuu paljasta petosta ja valhetta", virkkoi Isabella, "hän ryösti
minut väkisin isäni seurasta."
"Kukaties hän vain tahtoi, että se näyttäisi siltä sinun silmissäsi,
kanaseni", vastasi rosvo, "mutta eihän se ole minun asiani, oli sitten
miten olikin. Te ette siis anna häntä takaisin minulle?"
"Takaisinko sinulle, heittiö! En suinkaan", vastasi Earnscliff. "Minä
otan neiti Veren suojaani ja saatan hänet täydessä turvassa siihen
paikkaan, mihin hän tahtoo tulla saatetuksi."
"No niin, no niin, kukaties te ja hän olettekin jo sopineet siitä
paikasta", virkkoi Westburnflat.
"Entä Grace?" keskeytti hänet Hobbie tempaisten itsensä irti
ystävistään, jotka yhä vakuuttivat, että turvallisuuden lupaus, jonka
nojalla rosvo oli uskaltanut tulla ulos tornista, oli pyhänä pidettävä.
"Missä on Grace?" Näin huutaen hän ryntäsi miekka kädessä rosvon
kimppuun.
Westburnflat huusi: "Jumalan tähden, Hobbie, kuule minua toki
hetkinen!" Sitten hän kääntyi häneen selin ja läksi pakoon. Hänen
äitinsä oli jo varuillaan, valmiina avaamaan ja sulkemaan
ristikkoportin. Mutta juuri samassa kun rosvo hyppäsi sisään, Hobbie
sivalsi miekallaan semmoisella voimalla, että miekasta jäi aika uurros
muuratun oven yläreunaan. (Tätä uurrosta näytetään yhä vieläkin
merkkinä muinaisten ihmisten suunnattomasta voimasta.) Ennen kuin
Hobbie ehti sivaltaa toisen kerran, oli ovi jo lyöty kiinni, salvat
pistetty eteen, ja hän itse oli kumppaniensa käsissä, jotka pakottivat
hänet poistumaan oven edustalta ja alkoivat tehdä lähtöä. He vaativat
häntäkin tulemaan mukanaan.
"Sinä olet jo kerran rikkonut sanasi ja lupauksesi", virkkoi vanha
Dinglen Dick, "ja jollemme me pidä vaaria sinusta, voisit kenties tehdä
enemmänkin tuommoisia hupsuja tekoja ja saattaa itsesi koko maakunnan
nauruksi, vieläpä lisäksi ystäväsi sen syytöksen alaisiksi, että he
ovat sallineet tappaa miehen, jolle oli luvattu täysi turva. Malta
mielesi siksi kunnes tulette yhteen Castletonissa, niinkuin teillä
oli puhe, ja jos hän ei siellä anna sinulle sovitusta, niin otamme
sitten täyden korvauksen hänen sydänverestänsä. Mutta menetelkäämme
järki-ihmisten tavalla ja pitäkäämme sanamme sekä lupauksemme. Silloin
olen varma, että saamme takaisin Gracen sekä lehmät ja kaikki."
Onnettoman sulhasen oli vaikea niellä tätä kylmäveristä neuvoa; mutta
koska hän ei voinut toivoa apua naapureiltaan eikä sukulaisiltaan
muuten kuin heidän määräämillään ehdoilla, niin hänen täytyi kuin
täytyikin tyytyä siihen, minkä he katsoivat rehelliseksi ja
lainmukaiseksi menettelyksi.
Earnscliff pyysi nyt muutamia miehiä avukseen, voidakseen saattaa neiti
Veren Ellieslaw'n kartanoon, jonne tämä tahtoi tulla viedyksi
viipymättä. Tähän pyyntöön suostuttiin mielellään, ja viisi kuusi
nuorta miestä läksi saattojoukoksi heidän kanssaan. Hobbie ei ollut
niiden joukossa. Hänen mielensä oli masennuksissa tämänpäiväisten
tapausten sekä rauenneitten toiveitten johdosta. Hän meni synkin
sydämin kotiin, pitääksensä, niin hyvin kuin voi, huolta omaistensa
elatuksesta ja suojasta, ja neuvotellakseen naapurien kanssa siitä,
mitä oli tehtävä Grace Armstrongin takaisinsaamiseksi. Muu joukko
hajosi mikä minnekin niin pian kun he olivat päässeet suon toiselle
puolelle. Rosvo ja hänen äitinsä katsoivat tornista heidän kulkuaan,
kunnes he kokonaan katosivat näkyvistä.