"Hevosen selkään! Hevosen selkään ja keihäs käteen!" huusi Hobbie
sukulaisilleen. Moni jalka nousikin halukkaasti jalustimiin, ja koko
laakso kajahteli hänen nuorempien ystäviensä riemuhuudoista sillä aikaa
kun Elliot kiireesti haki kokoon vaatteita sekä aseita itselleen (mikä
ei ollut helppo tehtävä nykyisessä sekasorrossa).
"Niin juuri!" huudahti Hackburnin Simon; "tällä lailla on asia
ajettava, Hobbie! Naiset istukoot kotona itkemässä, miesten tulee tehdä
toisille se, minkä toiset ovat tehneet heille -- niinhän Raamatussakin
on kirjoitettu."
"Pidä suusi, nulikka", virkkoi eräs vanhuksista ankaralla äänellä. "Älä
käytä sillä lailla väärin pyhää Jumalan sanaa. Sinä et tiedä, mitä
puhut."
"Onko teillä mitään tietoja? Onko teillä mitään jälkiä, Hobbie? -- Voi,
pojat, älkää toki liikaa hätäilkö!" lausui vanha Dinglen Dick.
"Ei tämä nyt pitkistä puheista parane", vastasi Simon. "Jollei teissä
ole miestä auttamaan, niin älkää ainakaan pidättäkö niitä, jotka
kykenevät."
"Vaiti, poika! Lähdetkö kostoretkelle, vaikka et tiedä, kuka sinulle on
tehnyt pahaa?"
"Ettekö luule meidän löytävän Englantiin menevää tietä yhtä hyvin kuin
esi-isämmekin ennen meitä? -- Englannista aina tulee kaikki paha --
sehän on vanha ja tosi lauseparsi -- ja sinne me nyt lähdemme ikäänkuin
paholainen puhaltaisi meitä eteläänpäin."
"Me lähdemme seuraamaan Earnscliffin hevosten jälkiä erämaan kautta",
huusi yksi Ellioteista.
"Kyllähän minä saan selvän niistä kuivimmassakin kanervikossa, vaikka
siellä olisi pidetty markkinoita päivää ennen", sanoi Hugh,
Ringleburnin seppä, "sillä minä kengitän aina hänen hevosensa omin
käsin."
"Viedään metsäkauriskoirat jäljille", huusi toinen. "Missä ne ovat?"
"Hohhoh, mies, päivä on jo paistanut kauan aikaa ja kaste on kuivunut
maasta -- jäljistä ei voi saada selvää."
Hobbie vihelsi heti luokseen koiransa, jotka maleksivat edestakaisin
vanhan asuntonsa raunioilla ja kaiuttivat ilmaa surullisella
ulvomisellaan.
"No, Killbuck", sanoi Hobbie, "koetapas nyt taitoasi tänä päivänä!"
Mutta sitten, ikäänkuin uusi tuuma olisi äkkiä välähtänyt hänen
mieleensä: "Tuo ilkeännäköinen paholainenhan puhui tästä jotain!
Hänellä saattaa olla siitä enemmänkin tietoa, lieneekö sen sitten
saanut maanpäällisiltä heittiöiltä tai maanalaisilta piruilta. Minä
puristan tiedon hänestä, vaikka minun täytyisi leikata se tällä
puukollani ulos hänen muodottomasta rungostansa." -- Kiireesti hän
antoi nyt käskyjä kumppaneilleen: "Neljä teistä, Simonin johtamina,
rientäköön suoraa tietä Graemen solalle. Jos rosvot olivat Englannista,
niin kyllä he sitä tietä menevät kotiin. Muut hajaantukoot kaksittain
tai kolmittain koko ympäri ja tulkoot sitten Trysting-lammikolle minua
vastaan. Käskekää veljenikin, kun he palaavat tännepäin, myös tulemaan
sinne. Poika parat, onpa tämä sanoma koskeva heidänkin sydämeensä
melkein yhtä kipeästi kuin minun -- vähän aavistusta heillä on siitä,
minkälaiseen suruhuoneeseen he saattavat metsäsaalistaan! Minä itse
ratsastan Mucklestane-Moorin poikki."
"Jos minä olisin sinuna", sanoi Dinglen Dick, "niin menisin
puhuttelemaan viisasta Elshietä. Kyllä hän tietää puhua kaiken, mitä
maassa tapahtuu, kunhan vain on semmoisella tuulella."
"Hänen täytyy kertoa minulle", sanoi Hobbie, joka valmisteli aseitaan
retkeä varten, "kaikki mitä hän tietää viimeöisestä tapahtumasta tai
ainakin minun pitää saada perinpohjin tietää, miksi hän ei tahdo sitä
sanoa."
"Niin, mutta puhuttele häntä kauniisti, poikaseni, puhuttele häntä
kauniisti, Hobbie -- hänen kaltaisensa eivät salli pakottamista. He
ovat niin paljon noiden vihaisten haamujen sekä pahanilkisten
haltioitten kanssa, että siitä muuttuvat itsekin pahankurisiksi
luonteeltaan."
"Anna minun vain suorittaa yksin asiani hänen kanssaan", vastasi
Hobbie, "minun rinnassani kiehuu tänä päivänä jotain, joka kyllä saa
voiton vaikka kaikista maan noidista ja kaikista helvetin piruista."
Ja saatuaan nyt kaikki varustuksensa valmiiksi hän hyppäsi hevosen
selkään ja kannustaen sitä vimmattuun vauhtiin kiiti jyrkkää mäkeä
myöten ylös.
Eipä aikaakaan, niin nähtiin Elliot jo harjun kukkulalla. Hän ratsasti
vastapuolista rinnettä alas samalla vauhdilla, ajoi läpi metsän ja
solan kautta ja joutui vihdoin Mucklestane-Moorille. Koska hänen
kuitenkin oli sitä ennen täytynyt vähentää vauhtia siitä syystä, että
hänen hevosellaan saattoi tällä matkalla olla vielä paljonkin
juostavana, niin hänellä oli tarpeeksi aikaa miettiä, millä tavalla
hänen pitäisi puhutella kääpiötä saadakseen häneltä tapahtuneen
vahingon tekijöistä ne tiedot, joita luuli hänellä olevan. Hobbie,
vaikka olikin kursailematon, suorapuheinen ja tuittupäinen niinkuin
tavallisesti kaikki hänen kansalaisensa, ei kuitenkaan millään muotoa
ollut vailla sitä viekkautta, mikä myös oli heille kuvaava. Siitä mitä
hän oli huomannut tuona merkillisenä yönä, jolloin kääpiö ensi kerran
oli ilmaantunut tänne, ja kaikesta tämän salaperäisen olennon
myöhäisemmästäkin käytöksestä hän teki sen johtopäätöksen, että Elshien
jöröys vain yltyisi, jos häntä uhkailulla ja väkivallalla
kohdeltaisiin.
"Minun pitää puhutella häntä kauniisti", sanoi Hobbie itsekseen,
"niinkuin Dick-ukko neuvoi minua. Vaikka ihmiset sanovat hänen olevan
liitossa saatanan kanssa, niin eipä hän kuitenkaan mahda olla mikään
niin ilmetty piru, ettei tämmöinen seikka, joka minulle nyt on
tapahtunut, säälittäisi häntä. Minä koetan pitää luontoni kurissa niin
hyvin kuin suinkin ja kohdella häntä hellävaroen -- mutta jos käy
oikein hullusti, niin kaikkein viimeisenä keinona väännän häneltä
niskat nurin."
Näin sovinnollisella mielellä hän nyt lähestyi erakon mökkiä.
Vanhus ei istunutkaan tavallisella puhelukivellään, eikä Hobbie nähnyt
häntä myöskään kasvitarhassa eikä muissa aitauksissa.
"Hän on piiloutunut luolaansa", sanoi Hobbie, "ehkäpä siksi, että hän
tahtoo olla poissa minun tieltäni; mutta kylläpä minä romahdutan alas
sen mökkirähjän hänen korviensa päälle, jollen muulla keinolla pääse
hänen kimppuunsa."
Neuvoteltuaan näin itsekseen hän korotti äänensä ja huusi Elshietä niin
rukoilevasti kuin hänen kuohuvat tunteensa suinkin sallivat. "Elshie
ystävä kulta!" Ei mitään vastausta. "Elshie, viisas Elshie-vanhus!"
Kääpiö oli ääneti. "Rutto iskeköön koukkuiseen selkääsi!" mutisi Hobbie
hampaittensa välistä, mutta sitten hän taas yritti saada äänensä
lempeäksi. "Elshie ukko kulta, perin onneton ihminen pyytäisi vähän
neuvoa sinun viisaudeltasi."
"Sitä parempi!" vastasi kääpiön kimakka, pahanilkinen ääni hyvin
kaitaisesta, ampumareiän kaltaisesta ikkunasta, jonka hän oli laittanut
ovensa viereen ja jonka kautta hän saattoi nähdä tulijat, vaikkeivät
nämä nähneet häntä.
"Sitä parempiko!" virkkoi Hobbie vihastuen. "Mikä on sitä parempi,
Elshie? Etkö kuule, että sanon olevani perin onneton ihminen?"
"Ja etkös sinä kuule minun sanovan, että se on sitä parempi? Ja enkö
minä jo tänä aamuna sanonut, kun sinä olit olevinasi niin onnellinen,
minkälainen ilta sinulle oli koittava!"
"Kyllähän sinä sanoit", vastasi Hobbie, "ja sen tähden juuri tulenkin
nyt sinulta neuvoa pyytämään. Se, joka tiesi onnettomuuden jo
ennakolta, mahtanee myös tietää parannuskeinon."
"En minä tiedä mitään parannuskeinoa maallisille suruille", vastasi
kääpiö, "ja jos tietäisinkin, miksi auttaisin muita, kun ei yksikään
ole minua auttanut? Eikö minulta ole ryöstetty rikkauteni, jolla olisin
voinut sadoin kerroin ostaa kaikki nämä teidän autiot vuorenne? Ja
säätyarvoni, johon verraten sinä olisit vain halpa mökkiläinen? Ja
seurani, joka tarjosi kaiken, mikä on mielelle suloista, kaiken, mikä
on mieltä ylentävää? Eikö minulta ole kaikkea tätä ryöstetty? Enkö minä
nyt asu täällä, niinkuin vihoviimeinen hylkiö Jumalan luomassa
maailmassa, tässä autioimmassa maan syrjäisessä sopukassa, itse vielä
näöltäni inhottavampana kuin kaikki minun ympärilläni? Ja minulleko te
muut tallatut maan madot valitatte tuskaanne, minulle, joka itse
mäsäksi ruhjottuna vääntelehdin vaunun pyörien alla?"
"Saattaahan olla, että sinulta on ne kaikki ryöstetty", virkkoi Hobbie
tuskansa katkeruudessa, "rahat ja ystävät, talot ja tavarat -- saattaa
olla, että ne kaikki on ryöstetty -- mutta sinä et kuitenkaan ole
saattanut koskaan tuntea sydämessäsi niin kipeää tuskaa kuin minä,
sillä sinulta ei koskaan ole ryöstetty semmoista kuin Grace Armstrong.
Ja nyt on kaikki minun toivoni mennyt tyhjäksi, enkä minä ikinä enää
saa häntä nähdä!"
Tämän hän puhui syvimmällä mielenliikutuksella ja oli sen jälkeen kauan
aikaa ääneti, sillä ryöstetyn morsiamen nimen mainitseminen oli Hobbie
raukan sydämestä karkottanut kaiken vihan ja vimman. Ennen kun hän
jälleen sai sanotuksi sanan erakolle, ojentautuivat tämän luiset kädet
ja pitkät sormet, jotka olivat puristuneet suuren nahkasäkin ympärille,
pienestä ikkunasta ulos. Säkki luisti sormista, putosi helähtäen
maahan, ja samassa kuului taas kääpiön tyly ääni, joka puhui Hobbielle:
"Heh -- heh tässä on voidetta, joka parantaa kaiken ihmissurun -- niin
kumminkin nuo kurjat ihmiset herkkäuskoisuudessaan luulevat. -- Lähde
nyt tiehesi, mene kotiisi kaksin verroin rikkaampana kuin mitä olit
eilen, äläkä kiusaa minua enää kysymyksilläsi, valituksillasi, äläkä
kiitoksillasi, ne ovat minulle kaikki tyynni yhtä inhottavia."
"Herra Jumala, tuo kaikki on kultaa!" huudahti Elliot vilkaistuaan
säkin sisään. Sitten hän taas kääntyi erakon puoleen: "Suuri kiitos
hyväntahtoisuudestasi, ja mielelläni antaisin sinulle velkakirjan tästä
hopeasta, taikka kiinnityksen Wideopenin talon maihin. Mutta Elshie,
puhuakseni suuni puhtaaksi, en kuitenkaan juuri huolisi ottaa tätä
rahaa käteeni ennen kun tiedän, että se on kunniallisella tavalla
saatua -- sillä se kenties voisi muuttua mukulakiviksi ja saattaa
jonkun köyhän miehen vahinkoon."
"Taikauskoinen hupsu", tiuskaisi kääpiö, "kylläpä tuo roska on
puhtainta metallimyrkkyä, mitä ikinä on kaivettu maan sisuksista. Ota
se, kuluta se, ja tuottakoon se sinulle yhtä paljon menestystä kuin se
on minulle tuottanut!"
"Mutta niinkuin jo sanoin", jatkoi Hobbie, "en oikeastaan tahtonut
kysyä sinulta neuvoja rahan suhteen, olihan minulla kelpo latorivi,
eikä kolmeakymmentä sen koreampaa sarvipäätä ollut nähtävänä missään
muualla tällä puolen Cat-railia. Mutta olkoot tavarat olleet ja
menneet, kunhan vain voisit neuvoa minua hiukan Gracen jäljille, niin
rupeaisin sinun ikuiseksi orjaksesi kaikissa asioissa, jotka eivät
koske sieluni autuutta. Voi, Elshie, puhu, vanhus, puhu!"
"No hyvä", vastasi kääpiö, ikäänkuin suuttuneena hänen
itsepintaisuudestaan, "koska sinulla ei vielä ole kylliksi omista
suruistasi, vaan tahdot sälyttää selkääsi toverinkin tuskat, niin hae
ryöstettyä _lännestä_."[13]
"_Lännestäkö_? Se on avara sana!"
"Se on viimeinen sana", lausui kääpiö, "jonka viitsin puhua sinulle" ja
näin sanoen hän vetäisi ikkunansa luukun kiinni, jättäen Elliotin
ymmärtämään hänelle annetun neuvon miten parhaiten taisi.
"Lännestä! Lännestä!" ihmetteli Hobbie. "Se puoli maata on jokseenkin
rauhaisaa, jollei hän tarkoittaisi Todholen Jackia, mutta ei siitä
ukko-rähjästä ole enää tämmöisiin kepposiin. Lännestä! Niin totta kuin
elän, se oli varmaan Westburnflat! -- Elshie!" huusi hän, "onko se
Westburnflat? Jos minä olen väärässä, niin sano: ei! En tahtoisi
syyttää viatonta naapuria väkivallasta. -- Eikö mitään vastausta? --
Sitten se varmaan on tuo Ruskea Rosvo -- enpä olisi kuitenkaan uskonut,
että hän uskaltaisi käydä minun kimppuuni, niin suuri suku kuin minulla
sitä paitsi on -- mahtaapa hänellä nyt olla parempikin turva takanansa
kuin nuo hänen ystävänsä Cumberlandissa. -- Hyvästi nyt, Elshie, ja
paljon kiitoksia -- en huoli nyt kuitenkaan vaivata itseäni tuolla
kullalla, sillä minun pitää joutua ystäviäni vastaan sovitulle
paikalle. Jollet siis viitsi avata ikkunaa, niin saat tulla noutamaan
sen mentyäni."
Ei mitään vastausta kuulunut nytkään.
"Hän on kuuro tai hullu tai kumpaakin, mutta ei minulla ole aikaa jäädä
tänne hänen kanssaan lörpöttelemään."
Ja Hobbie Elliot ratsasti pois sille kohtauspaikalle, jonka hän oli
ystävilleen määrännyt.
Neljä, viisi ratsumiestä oli jo koolla sovitun lammikon rannalla. He
seisoivat kaikki likekkäin yhdessä ryhmässä, antaen hevostensa syödä
heinää haapojen alla, joiden rehevät oksat kurottautuivat tuon laajan,
sileän lammikon yli. Toinen suurempi parvi oli juuri tulossa etelästä
päin. Siinä olivat Earnscliff ja hänen miehensä, jotka olivat
seuranneet ryöstetyn karjan jälkiä aina Englannin rajalle asti, mutta
he olivat seisahtuneet kuultuansa, että suurenlainen miesparvi oli
liittynyt erään tällä seudulla asuvan jakobiitti-herran[14]
joukkueeseen ja että kapinasanomia oli tullut useista Skotlannin
maakunnista. Tästä päättäen ei tuo tehty pahanteko siis näkynyt
olevankaan yksityisen kostonhimon tai ryöstönhalun synnyttämä;
Earnscliff oli taipuvainen uskomaan sitä alkaneen sisällissodan
merkiksi. Nuori herra tervehti Hobbieta syvimmällä myötätuntoisuudella
ja ilmoitti hänelle saamansa tiedot.
"Sitten, niin totta kuin seison tällä paikalla", virkkoi Hobbie, "on
varmaan ukko Ellieslaw koko tämän ilkityön perimmäisenä syynä! Hän on,
niinkuin tiedätte, liitossa Cumberlandin katolilaisten kanssa, ja se
sopii hyvin siihenkin, että Elshie johti minun epäilykseni
Westburnflatiin, sillä tätä miestä Ellieslaw on aina suojellut ja hän
tahtoisi nyt yksin ryöstää maakunnalta varat sekä aseet, ennen kuin
ilmikapina nousee."
Muutamat muistivat nyt, että rosvot olivat sanoneet tekevänsä sen
Jaakko kuninkaan nimessä ja saaneensa toimeksi riisua aseet kaikilta
maanpettureilta. Toiset olivat joskus kuulleet Westburnflatin kehuvan
juomingeissa, että Ellieslaw oli pian nouseva täysin varustettuna
aseisiin Jaakko kuninkaan puolesta, että hänellä itsellään oli luvassa
alipäällikön virka Ellieslaw'n joukossa, ja että he molemmat eivät
aikoneet elää hyvässä naapurisovussa nuoren Earnscliffin enempää kuin
muidenkaan nykyisen vallassa olevan kuninkaan puoluelaisten kanssa.
Näistä tiedoista tultiin siihen lujaan uskoon, että Westburnflat oli
vienyt sinne Ellieslaw'n komennossa olevan joukon, ja siis päätettiin
viipymättä rientää edellisen tornille, että hänet, jos mahdollista,
saataisiin vangituksi. Nyt oli jo keräytynyt paikalle niin monta
taannoin eri tahoille hajaantunutta kumppania, että heitä oli jo noin
parikymmentä, hyvin hevosin ja välttävin, vaikka hiukan kirjavin asein
varustettua ratsumiestä.
Kapeasta vuorensolasta alkunsa saava puro virtasi Westburnflatin
kartanon kohdalla lakealle, rämeiselle tasangolle, joka leviää noin
mailin verran kaikille haaroille ja on antanut talolle nimensä. Siinä
puro muuttaa luonnettaan. Oltuaan vilkas, vuolas vuoripuronen, matelee
se nyt, sinisen, paisuneen käärmeen tavoin, hitaasti, pitkiä polvia
tehden rämeisen aukean poikki. Tämän aukean puolella törrötti
Westburnflatin torni, yksi niitä harvoja, vielä pystyssä olevia
linnoituksia, jotka ennen muinoin näillä rajamailla olivat niin
monilukuiset. Tornin perusta ja sen lähin ympäristö noin sadan
kyynärän matkan päässä kohosi vähäisen suomaan keskellä kuivana
nurmikkopenkereenä. Sen rajojen ulkopuolella näytti koko alue oudon
silmissä vaaralliselta, ylipääsemättömältä liejulta. Eivät juuri monet,
tornin omistajaa ja sen muita asukkaita lukuunottamatta, tunteneet
niitä polveilevia ja monimutkaisia polkuja, jotka kulkien hiukan
paremmin kannattavia paikkoja myöten saattoivat ohjata vieraan tähän
asuntoon. Mutta Earnscliffin ohjaamista miehistä kelpasi useampikin
kuin yksi oppaaksi. Sillä vaikka tornin isännän ammatti ja tavat olivat
yleisesti tunnetut, niin se omituinen toisen omaisuuden kunnioituksen
puute, joka näillä seuduilla vallitsi, vaikutti, ettei hänen seuraansa
kartettu yhtä paljon kuin jossakin muussa sivistyneemmässä maassa.
Rauhallisempien naapuriensa mielestä hän ei ollut sen pahempi kuin kuka
tahansa kortinlyöjä, kukkotappelija tai kilparatsastaja meidän
silmissämme. Häntä pidettiin miehenä, jonka tapoja moitittiin ja jonka
seuraa ei ylimalkaan juuri suosittu, mutta jolla ei kuitenkaan ollut
mitään sellaista tahraa, mikä liittyi tämmöiseen virkaan niissä maissa,
missä lakia tavallisesti pidetään pyhänä. Ja heidän vimmansa häntä
vastaan ei tässä tilaisuudessa ollut syttynyt niin paljon itse ilkityön
vuoksi, sillä sehän oli tuolle rosvolle luonteenmukaista, vaan sen
vuoksi, että väkivalta oli kohdannut naapuria, jonka kanssa hänellä ei
ollut mitään riitaa -- siksi että se oli kohdannut yhtä heidän
ystävistään -- ja kaikkein enimmin siksi, että se oli kohdannut yhtä
Elliotia, johon sukuun useimmat heistä kuuluivat. Ei siis ole mikään
ihme, että joukossa oli useampia, jotka tunsivat hyvin Westburnflatin
asunnon ympäristön ja osasivat johtaa ja opastaa retkikuntaa siten,
että pian kaikki seisoivat tuolla aukealla, vahvalla nurmikolla tornin
edustalla.