Varo vuorten kotka sä valtiuttas,
En säästä sun parhaita sulkasias!
Kun pesälles taas tulet, tyhjä se on,
Noki musta vain paikkaa näyttävi sen,
Ja hurjana on emo poikasien.
_Campbell_.
Koko yö oli pilvinen ja myrskyinen; mutta aamu koitti ikäänkuin
virkistyneenä sateesta. Myöskin Mucklestane-Moorin avarat, lakeat,
karut kanervikot ja niiden välillä olevat mutaiset vesilätäköt
ikäänkuin hymyilivät kirkkaassa päivänpaisteessa aivan niinkuin iloinen
mieli voi luoda selittämätöntä suloutta rumimpaankin ihmismuotoon.
Kanerva oli juuri parhaassa, koreimmassa kukoistuksessaan. Mehiläiset,
joita erakko oli ruvennut hoitamaan muiden maalaisaskareittensa ohessa,
olivat liikkeellä ja lennossa, täyttäen ilman uutteralla
surisemisellaan. Kun vanhus astui ulos matalasta mökistään, tulivat
molemmat vuohet häntä vastaan ja nuolivat hänen käsiänsä kiittäen
heinistä, joita hän toi heille puutarhastaan. "Te ette ainakaan",
lausui hän, "te ette ainakaan erota kauneutta tai rumuutta ulkonäössä,
eikä se voi teidän tunnettanne hyväntekijää kohtaan muuttaa -- te
katselisitte ihanintakin, parhaan mestarin veistämää kuvaa
välinpitämättömästi tai peläten, jos se olisi edessänne tämän
muodottoman kummituksen sijasta, jonka palvelukseen te olette
tottuneet! Milloin minä vielä maailmassa eläessäni sain siellä
tämmöistä kiitollisuutta palkinnokseni? Ei -- palvelija, jonka minä
lapsuudesta asti olin kasvattanut, irvisteli minulle niin pian kuin hän
vain pääsi selkäni taakse; ystävä, jota olin tukenut varoillani ja
jonka hyväksi vielä olin tahrannut -- (hän keskeytti äkkiä puheensa
vavahtaen) -- hänenkin mielestään mielipuolten seura, kaikenlaiset
häpäisevät pakotuskeinot, puute ja kurjuus olivat minulle sopivampia
kuin elämä muiden ihmisten keskuudessa. Hubert on ainoa -- ja Hubertkin
kerran varmaan jättää minut. Kaikki ovat kuin yhdestä puusta veistetyt,
kaikki samaa ilkimysten, itsekkäitten ja kiittämättömien laumaa --
konnia, jotka Jumalaa rukoillessansakin tekevät syntiä! Heidän
rukouksensakin on vain ulkokultaisuutta, ja niin kova on heidän
sydämensä, että he eivät osaa ilman ulkokultaisuutta edes kiittää
Jumalaa hänen lämpimästä päivänpaisteestaan ja ihanasta ilmastaan."
Tästä synkkämielisestä yksinpuhelusta herätti hänet hevosen kavioitten
kopina, joka kajahti aitauksen toiselta puolen, ja äänekäs, heleä
basso, joka lauleli vilkkaasti ja keveällä sydämellä. Laulu kuului:
"Reipas Hobbie Elliot, reipas Hobbie Elliot, hoi!
Reipas Hobbie Elliot, tokko kanssas päästä voi?"
Juuri samalla hetkellä harppasi suuri vinttikoira erakon aitauksen yli.
Niinkuin metsästäjät näillä autioilla seuduilla hyvin tietävät, ovat
vuohet näöltään ja hajultaan niin likeistä sukua niille metsän
eläimille, joita koirat tavallisesti pyydystävät, että parhaitenkin
opetetut koirat joskus saattavat käydä mainittujen kotieläinten
kimppuun. Puheena oleva koira hyökkäsikin kohta maahan ja rupesi
kuristamaan yhtä erakon vuohista, eikä Hobbie Elliot, joka varta vasten
hyppäsi alas hevosen selästä ja riensi paikalle, saanut tuota viatonta
elukkaa irti apulaisensa kynsistä ennen kuin se jo oli kuolemaisillaan.
Kääpiö katseli hetken aikaa kuolevan lemmikkinsä tuskallista
väännähtelemistä, kunnes vuohi parka kuolinkamppailussaan nytkähdellen
ja vavahdellen ojensi jäsenensä suoraksi. Silloin hän puhkesi
raivonpuuskaan, vetäisi tupesta pitkän, terävän puukon eli tikarin,
joka hänellä oli päällysviittansa alla, ja oli iskemäisillään koiraa,
kun Hobbie huomasi sen, tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Anna tuon
koiran olla, mies -- anna tuon koiran olla! -- Ei Killbuckia saa tuolla
lailla kohdella!"
Kääpiön vimma kääntyi nyt nuorta talonpoikaa vastaan; äkillisellä
tempauksella, paljoa voimakkaammalla kuin mitä Hobbie olisi arvannut
tämmöisen olennon puolelta odottaa, irroitti hän ranteensa ja ojensi
tikarin vastustajansa sydäntä kohti. Kaikki tapahtui yhdessä
silmänräpäyksessä, ja vimmastunut erakko olisi estämättä saanut
toteuttaa kostonsa pistämällä aseen Elliotin rintaan, jollei oma
sisällinen tunne äkkiä olisi hillinnyt häntä ja pakottanut häntä
viskaamaan veistä kauas luotansa.
"Ei", huusi hän, ehdoin tahdoin ryöstettyään itseltään välikappaleen,
jolla hän olisi voinut tyydyttää kostonhimonsa, "ei toista kertaa enää
-- ei toista kertaa!"
Hobbie peräytyi askeleen tai kaksi, peräti hämillään ja
hämmästyksissään, kun noin suuri vaara oli uhannut häntä ulkonäöltään
niin halvan olennon puolelta.
"Paholaisen voima ja vimma tuossa ruumiintyngässä onkin!" ne olivat
ensi sanat, jotka hänen suustansa pääsivät, ja sitten hän pyysi
anteeksi onnettomuutta, joka oli ollut syynä heidän eripuraisuuteensa.
"En tahdo väittää Killbuckia aivan syyttömäksi ja tietysti minulla on
yhtä paha mieli, Elshie, kuin sinullakin, siitä että tapaturma sattui.
Mutta lähetän sinulle, mies, kaksi vuohta ja kaksi lihavaa uuhta
lisäksi, jotta vääryys tulisi korvatuksi. Sinun kaltaisesi viisaan
miehen ei pitäisi kantaa vihaa järjetöntä luontokappaleparkaa kohtaan.
Tiedäthän sen, että vuohi ja metsäkauris ovat serkuksia, joten koira
oikeastaan vain seurasi luontoaan. Jos se olisi ollut pieni karitsa,
niin siinä olisi ollut enemmän moittimisen syytä. Sinulla pitäisikin
olla lampaita, Elshie, eikä vuohia, täällä missä on niin paljon koiria
liikkeellä -- mutta minä lähetän sinulle kumpaakin lajia."
"Heittiö!" sanoi erakko, "sinun julmuutesi on surmannut toisen niistä
kahdesta ainoasta olennosta koko maailmassa, jotka minua rakkaudella
katselivat!"
"Hyvä, Elshie!" vastasi Elliot. "Minulla on paha mieli siitä, että
sinulla on syytä näin puhua; sillä tosiaankaan se ei tapahtunut minun
tahdostani. Vaan olisi minun sentään, totta tosiaan, pitänyt muistaa
sinun vuohesi ja panna koirat kahleisiin. Mieluummin ne olisivat
saaneet repiä parhaan pässin minun lammastarhastani. Kuules nyt,
vanhus, sovitaan pois vain ja anna minulle anteeksi! Minua tämä asia
surettaa yhtä paljon kuin sinuakin -- mutta minä olen kihlannut
morsiamen, katsopas, ja siinä syy, luulenpa, etten voi mitään muuta
muistaakaan. Molemmat veikkoni kuljettavat parasta aikaa reellä
hää-ateriaa, ainakin runsasta osaa siitä, Ratsumiehen vuorijonoa
myöten, kolmea kelpo metsäkaurista, parhaita mitkä koskaan ovat
hypelleet Dallomlea-vuorella, niinkuin laulussa lauletaan. Niitä ei
voitu tuoda suoraa tietä alas hyllyilevien soitten tähden. Minä
lähettäisin sinullekin paistinpalan, mutta sinä panisit sen kenties
pahaksi, sillä Killbuck on saanut ne kiinni."
Tätä pitkää puhetta, jolla hyväntahtoinen rajalainen koetti kaikin
keinoin lepyttää suuttunutta kääpiötä, tämä kuunteli silmät maahan
luotuina, ikäänkuin syviin mietteihin vajonneena, ja puhkesi viimein
sanoihin: "Luontoko? -- Aivan niin, onhan se tosiaankin luonnon
tavallista menoa. Väkevät iskevät kiinni ja kuristavat heikot; rikkaat
sortavat ja ryöstävät köyhiä; onnelliset (ne nimittäin, jotka ovat niin
hupsuja, että luulevat itseään onnellisiksi) loukkaavat onnettomia ja
vievät kurjalta hänen ainoankin lohdutuksensa. Mene tiehesi, sinä, joka
olet antanut vielä lisää tuskaa jo ennestäänkin onnettomimmalle
kaikista ihmis-olennoista -- sinä, joka minulta olet hävittänyt sen,
jota jo puoleksi pidin lohdutuksenani. Mene tiehesi ja nauti sitä iloa,
joka on sinulle kodissasi varattu!"
"Mielelläni", sanoi Hobbie, "veisin sinutkin kanssani, mies, jos vain
sanallakin sanoisit, että sinua huvittaisi olla maanantaina minun
häissäni. Hääjoukossa ratsastaa sata pulskaa Elliotia -- semmoista
saattoa ei ole nähty vanhan Preakintowerin Martin ajoista asti. -- Minä
voin lähettää hakemaan sinua reellä ja siivolla ponihevosella."
"Kutsutko sinä minut tuon halvan lauman seuraan?" kysyi erakko äänellä,
joka ilmaisi suurta inhoa.
"Halvanko?" vastasi Elliot. "Eipä niinkään halvan -- Ellioteja on jo
kauan aikaa pidetty hyväsukuisina!"
"Pois! Mene tiehesi!" huusi kääpiö taas. "Tulkoon sinun osaksesi siellä
yhtä haikea suru kuin se, jonka jätät tänne minun seurakumppanikseni!
Vaikka en voikaan itse seurata sinua, niin saadaan nähdä, voinetko
välttää sitä, mitä minun seurakumppanini, viha ja viheliäisyys, ovat jo
vieneet sinun asuntosi kynnykselle."
"Kuule, älä puhu sillä lailla", sanoi Hobbie. "Sinä tiedät itse,
Elshie, ettei kukaan luule sinun suovan mitään hyvää ihmisille -- kuule
sentähden nyt vain yksi sana: -- sinä olet toivottanut koko joukon
pahaa minulle ja minun omaisilleni. Jos nyt joku onnettomuus tapahtuu
Gracelle, josta Jumala varjelkoon, taikka minulle, taikkapa tälle
järjettömälle pentuparalle; tai jos joku tapaturma ja vahinko kohtaa
minun ruumistani, rahojani tai muita varojani, niin en silloin unohda,
mistä päin se on minulle tullut!"
"Pois, talonpoika!" huusi kääpiö. "Pois kotiin! Pois kotiin, ja muista
minua, kun näet mitä sinulle on tapahtunut!"
"No, no", virkkoi Hobbie nousten hevosen selkään, "ei kannata väitellä
vaivaisten kanssa, ne ovat aina vihaisella tuulella. Mutta yhden asian
minä sinulle sentään tahdon sanoa, naapuri; jos Grace Armstrongin laita
ei ole hyvä, niin saat minulta aika löylytyksen, mikäli vain yksikin
tervatynnyri löytyy seitsemän pitäjän piiristä!"
Näin sanoen hän ratsasti tiehensä, ja Elshie, katsottuaan hänen
jälkeensä naurahti vihaisesti ja ylenkatseellisesti, otti lapion sekä
kuokan ja rupesi kaivamaan hautaa surmatulle lemmikilleen.
Hiljainen vihellys ja sanat: "Sh, Elshie, sh!" keskeyttivät hänen
surullisen työnsä. Hän katsahti ylös, ja Westburnflatin Ruskea Rosvo
seisoi hänen edessänsä. Niinkuin Banquon murhaajalla oli tälläkin verta
kasvoissaan, verta kannustensa pyörissä sekä uuvuksiin ajetun hevosensa
kupeissa.
"Mitä nyt, rosvo?" kysyi kääpiö, "onko päivätyösi tehty?"
"On maar', on niinkin, älä sitä epäile, Elshie", vastasi ryöväri. "Kun
minä liikun hevosen selässä, niin silloin on minun vihollisillani syytä
parkua. Heugh-footissa on tänä aamuna ollut enemmän itkua kuin iloa;
siellä on tyhjä ja autio lehmätarha, ja itku sekä parku sorean
morsiamen katoamisesta."
"Morsiamenko?"
"Niin, morsiamen. Charles 'Hirtehinen', niinkuin me nimitämme Charles
Fosteria Tinning Beckistä, on luvannut säilyttää häntä Cumberlandissa,
kunnes myrsky on mennyt ohitse. Tyttö näki ja tunsi minut, kun
kahakassa naamio hetkeksi putosi kasvoiltani. Minä pelkään, etten olisi
hyvässä turvassa, jos hän saisi tulla tänne takaisin, sillä noita
Ellioteja on aina joukko ja he vetävät kaikki yhtä köyttä niin hyvässä
kuin pahassakin. Kas, sitäpä varten minä pääasiallisesti tänne
tulinkin, kysyäkseni neuvoa, kuinka saisin varmistetuksi tytön?"
"Tahtoisitko sitten murhata hänet?"
"Hm! en, en, sitä en tahdo tehdä, jos vain on muita neuvoja. Mutta
sanotaanpa, että muutamat osaavat ovelasti viedä merisatamista ihmisiä
Amerikan uudisasutuksille, vieläpä kuuluvat päälliseksi antavan jotain
sille, joka tuo sorean tyttösen. Niitä tarvitaan siellä meren takana,
naaras-karjaa, ja täällä ei niistä suinkaan ole mitään puutetta. Mutta
minä aion paremminkin pitää huolta tuosta tyttösestä. On näet eräs
nainen, joka, vaikka hän onkin parempien ihmisten lapsi, kuitenkin
tulee vietäväksi ulkomaille, tahtokoon hän itse tai ei; minäpä arvelen,
että voisin antaa hänelle Gracen palvelijaksi mukaan -- hän on hyvin
kaunis tyttönen. Ja tuleepa tästä Hobbielle aika hauska aamu, kun hän
saapuu kotiin, ja sekä morsian että kolikot ovat tipotiessään!"
"Vai niin -- etkö sinä yhtään surkuttele häntä?"
"Surkuttelisiko hän minua, jos minun täytyisi astua Linnamäelle
Jeddartissa?[10] Mutta on minun kuitenkin hiukan sääli sitä tytön
tynkää -- saahan Hobbie sentään toisen sijaan, ja sitten vahinko ei ole
niin suuri -- tyttö kuin tyttö. Ja kuules nyt sinä, joka niin
mielelläsi kuulet kerrottavan kahakoista, oletko koskaan kuullut
reippaammasta kuin siitä, minkä minä sain toimeen tänä aamuna?"
"Ilma, meri ja tuli", virkkoi kääpiö puhuen itsekseen, "maanjäristys,
myrsky, tulivuori, ne kaikki ovat lempeitä ja leppyisiä ihmisen vihan
rinnalla. Ja mitä muuta on tämä mies kuin vähän taitavampi muita
täyttämään elämänsä tarkoitusta? -- Kuules, heittiö, mene taas sinne,
mihin olen sinut ennenkin lähettänyt."
"Pehtorinko luokse?"
"Niin, ja sano, että Elshender-erakko käski hänen antaa sinulle rahaa.
Mutta, kuule, päästä se tyttö pois vapaana ja vahingoittumattomana. Vie
hänet takaisin hänen ystäviensä luo ja ota häneltä vala, ettei hän
ilmaise sinun pahaa tekoasi."
"Valako?" arveli Westburnflat. "Mutta entä jos hän rikkoo valansa?
Naisilla ei ole hyvä maine sanansa pitämisessä. Sinun kaltaisesi
viisaan mielien pitäisi se tietää. Ja vahingoittumattomanako -- kukapa
voi taata mitä saattaisi tapahtua, jos tyttö jonkin aikaa oleskelisi
Tinning Beckissä. Charles 'Hirtehinen' on kovakourainen poika. Mutta
jos tuo rahasumma sopisi määrätä kahdeksikymmeneksi kultakolikoksi,
niin voisin, luullakseni, varmaan luvata, että tyttö ennen kuin
vuorokausi on kulunut on taas ystäviensä seurassa."
Kääpiö otti muistikirjan taskustaan, kirjoitti siihen pari riviä ja
repäisi lehden irti. "Mutta kuule, mitä minä sanon! Sinä tiedät, ettet
voi minua kavaluudellasi pettää. Jos uskallat olla tottelematon, niin
saat siitä varmasti vastata kurjalla hengelläsi."
"Kyllähän minä tiedän", virkkoi heittiö, luoden silmänsä maahan, "että
sinulla on suuri valta maan päällä, mistä lienetkin sen saanut. Sinä
taidat kaikenlaista, mitä ei kukaan muu ihminen taida, mitä sekä
lääkitsemiseen että ennustamiseen tulee. Ja kultakolikot valuvat
sateena sinun käskystäsi yhtä tiheään kuin olen nähnyt saarnipuun
siementen karisevan jonakuna hallaisena lokakuun aamuna. Kyllä minä
tottelen sinua."
"Mene sitten tiehesi, että pääsen sinun inhoittavasta seurastasi."
Rosvo kannusti hevostaan ja ratsasti pois mitään vastaamatta.
Hobbie Elliot oli sillä välin jatkanut kiireesti matkaansa, sillä hän
tunsi raskasta ja hämärää pelkoa, ikäänkuin ei kaikki olisi
kohdallansa, pelkoa, jota ihmiset tavallisesti nimittävät onnettomuuden
aavistukseksi. Ennen kuin hän ennätti ylös harjulle, jonne hänen
tulonsa näkyi, tuli hänen imettäjänsä vastaan, henkilö, jota siihen
aikaan pidettiin suuressa arvossa kaikissa skotlantilaisperheissä, niin
hyvin keskisäädyssä kuin myös ylimmissä. Sidettä imettäjän ja
imetettävien välillä pidettiin niin rakkaana ja likeisenä, ettei sitä
ollut lupa koskaan rikkoa. Ja tavallisesti imettäjä tuli vuosien
kuluttua asumaan sen luokse, jota hän oli imettänyt, autellen hiukan
koti-askareissa ja saaden kaikenlaisia kunnian- ja arvonosoituksia
isäntäväeltänsä. Tuntiessaan Annaplen punaisen hameen ja mustan hilkan
Hobbie ei voinut olla itsekseen huudahtamatta: "Mikä tapaturma on nyt
voinut saattaa meidän vanhan imettäjämme näin kauaksi kotoa, kun hän ei
tavallisesti liikahda pyssynkantamankaan päähän kynnyskiveltä? Niin,
voihan hän vain olla marjassa, karpaloita tai mustikoita tai muita
sellaisia poimimassa suolta ja kankaalta maanantain pitojen kakkuja ja
piirakoita varten. Mutta tuon vihaisen, vanhan helvetinkekäleen sanat
eivät lähde minun mielestäni! -- Vähinkin asia saattaa minut pelkäämään
pahoja sanomia. Voi sinua, Killbuck koiraseni! Eiköhän ollut muuallakin
kylliksi metsäkauriita ja vuohia, kun sinun piti mennä juuri hänen
elukkansa kimppuun?"
Sillä välin oli Annaple, jonka otsalta koko murhenäytelmä oli
luettavissa, tulla hoiperrellut likelle ja tarttunut Hobbien hevosen
suitsiin. Akan ulkomuoto ilmaisi niin suurta tuskaa, että Hobbiella ei
ollut voimaa tiedustella sen syytä. "Voi voi, minun lapsukaiseni!"
vaikeroitsi imettäjä. "Älä mene edemmäksi -- älä mene edemmäksi --
siellä on nähtävänä sellaista, joka voi särkeä jokaisen ihmisen
sydämen, saati sitten sinun!"
"Herran Jumalan nimeen, mikä nyt on hätänä?" kysäisi hämmästynyt
ratsumies, yrittäen irroittaa suitsia vanhan akan käsistä. "Taivaan
tähden, anna minun mennä katsomaan, mikä siellä on hätänä!"
"Voi minua poloista, kun olen elänyt niin kauan, että täytyi nähdä
tämäkin päivä! -- Koko talo on ilmitulessa, olkiladot kytevinä
kekäleinä, ja kaikki karja viety pois. Mutta älä mene edemmäksi -- se
särkisi sinun nuoren sydämesi, lapseni, kun näkisit, mitä minun vanhat
silmäni ovat nähneet tänä aamuna."
"Ja kuka on uskaltanut sen tehdä? Hellitä suitset irti, Annaple --
missä on mummoni ja sisareni? -- missä on Grace Armstrong? -- Herra
Jumalani! -- tuon noidan sanat soivat yhä korvissani!"
Hän hyppäsi alas hevosen selästä päästäkseen irti Annaplesta ja juosten
kiireesti harjun kukkulalle, sai pian omin silmin nähdä sen näyn, jota
akka oli hänelle voivotellut. Se olikin tosiaankin sydäntä särkevä
näky. Talo, joka hänen lähtiessään oli seisonut yksinäisenä vuoripuron
takana ilmaisten talonpoikaista varallisuutta, oli nyt hävitettynä,
mustana rauniona. Kaatuneitten, nokisten seinien seasta tuprusi yhä
vielä savua. Turvekasa,[11] latorivi, navetat täynnä karjaa, koko sen
ajan ylämaan talonpojan rikkaus, jota Elliot paralla oli ollut enemmän
kuin monella muulla, oli nyt yhtenä ainoana yönä hävitetty tai
ryöstetty. Hän seisoi hetkisen liikahtamatta, ja sitten hän huudahti:
"Minä olen joutunut häviöön -- perikatoon! Mutta viis minä veisaan
kaikesta maallisesta rikkaudesta, paha vain, että se tapahtui viikkoa
ennen häitämme! Mutta en minä ole lapsi, että istuutuisin tähän ja
rupeaisin itkemään. Jos vain tapaan Gracen ja mummoni ja sisareni
kaikki tallella, niin voin lähteä sotamieheksi Flanderiin niinkuin
isänikin, ja seurata Bellendenin lippua vanhan Buccleuchin johdolla.
Kaikissa tapauksissa täytyy minun säilyttää rohkeuteni, muuten se
heiltä kokonaan masentuu."
Miehuullisesti astui Hobbie rinnettä alas päätettyään hillitä oman
tuskansa ja koettaa lohduttaa muita toivolla, jota hänellä
itselläänkään ei ollut. Laakson asukkaat, varsinkin ne, jotka olivat
hänen omaa sukuansa, olivat jo tänne kokoontuneet. Nuoret miehet olivat
täysissä aseissa ja huusivat kostoa, vaikka eivät vielä tietäneet ketä
vastaan; vanhempi väki hankki apua onnettomalle perhekunnalle. Annaplen
mökki, joka oli alempana puron varrella, jonkin matkan päässä
hävityksen paikalta, oli otettu väliaikaiseksi suojaksi vanhalle
emännälle sekä hänen tyttärilleen, ja varustettu kaikenlaisilla
naapurien antamilla huonekaluilla, sillä sangen vähän oli saatu
tulipalosta pelastetuksi.
"Seisommeko täällä koko päivän, miehet", huusi eräs pitkä nuori mies,
"ja katsella töllistelemmekö sukulaisemme talon kekäleitä? Jokainen
savukiehkura, joka niistä nousee, on meille häpeätahra! -- Ylös hevosen
selkään ja takaa-ajoon! -- Kenellä on täällä lähinnä verikoira?"
"Nuorella Earnscliffillä", vastasi toinen. "Hän on jo aikaa sitten
lähtenyt kuuden ratsumiehen kanssa liikkeelle katsomaan, saisiko selvää
rosvon jäljistä."
"Lähtekäämme mekin sitten häntä seuraamaan ja nostakaamme seudun kansa
kartuttaen joukkoamme pitkin tietä, ja hyökätkäämme noiden Cumberlandin
rosvojen kimppuun! -- Ryöstä, polta ja hakkaa päälle! -- likimpänä
asuvien selkä kirvelköön ensiksi!"
"Sh! pitäkää suunne, te hurjat pojat", lausui eräs vanhus; "te ette
tiedä, mitä puhutte. Mitä! Tahtoisitteko nostaa sodan kahden
rauhoitetun maan välille?"
"Mitä varten meidän korviimme sitten aina toitotetaan taruja
esi-isistämme", vastasi nuori mies, "jos meidän pitää ristissä käsin
katsella, kuinka meidän ystäviemme taloja poltetaan poroksi, emmekä saa
kohottaa kättämme kostoon? Meidän esi-isämme eivät luullakseni olisi
niin tehneet?"
"Enhän minä väitäkään sitä vastaan, poikaseni, etteikö Hobbielle tehty
vahinko olisi kostettava. Mutta meidän pitää ottaa laki avuksemme näinä
nykyisinä aikoinamme, Simon", arveli varovaisempi vanha mies.
"Ja sitä paitsi", virkkoi toinen vanhus, "enpä luule enää olevan elossa
yhtään miestä, joka tietäisi, mitä sääntöjä on seurattava, kun
lähdetään lailliselle ryöstöretkelle rajan toiselle puolelle.[12] Tom
Whittram ne olisi tiennyt, mutta hän kuoli tuona ankarana
pakkastalvena."
"Niin", sanoi kolmas, "hänhän oli ollut mukana tuossa suuressa
nostossa, kun retkeiltiin hamaan Thirlwalliin saakka; se oli vuosi
Philiphaughin tappelun jälkeen."
"Hohoh!" huusi taas eräs tässä erimielisessä neuvottelukokouksessa.
"Eipä tuohon kovin suurta tietoa ja taitoa tarvita -- pistä vain palava
kekäle keihään tai heinähangon tai jonkun muun sellaisen nenään, ja
toitota torvea, kajahuta nostohuuto, ja sitten on lupa ja valta ajaa
ryöstettyä tavaraa takaa Englannin puolelle rajaa ja ryöstää se
takaisin oman käden oikeudella. Tai ottaa tavaraa sijaan joltakulta
muulta englantilaiselta, kunhan vain ei ota enempää kuin mitä itseltä
on ryöstetty. Sellainen on meidän vanha rajalaislakimme, joka
säädettiin Dundrennanissa, Mustan Douglasin aikoina. Siinä ei ole
epäilemisen sijaa. Se on selvä kuin päivä."
"Lähdetään matkaan sitten, pojat!" huusi Simon. "Kukin hypätköön
ruunansa selkään! Me viemme Cuddien mukanamme, hän tietää hyvin
hävitettyjen varojen ja huonekalujen arvon. Hobbien latojen ja
navettojen pitää tulla taas täpötäyteen, ja jollemme voikaan
silmänräpäyksessä rakentaa tätä vanhaa taloa entiseen korkeuteensa,
niin tahdomme kumminkin tehdä jonkin englantilaistalon yhtä
maanmatalaksi kuin tämä nyt on -- sellainen on oikeus ja kohtuus joka
paikassa koko maailmassa."
Tähän yllyttävään ehdotukseen suostuivat kaikki nuoret miehet
neuvottelujoukossa suurella innolla, mutta samassa alkoi käydä
kuiskutus miehestä mieheen: "Tuolla on Hobbie itsekin, mies parka!
Ottakaamme hänet päälliköksi!"
Se, jota tapaturma oli kohdannut, oli nyt jo joutunut mäen juurelle ja
tunkeutui väkijoukon keskitse, voimatta riehuvien tunteittensa tähden
tehdä mitään muuta, kuin vain puristaa naapuriensa ja sukulaistensa
käsiä ja ottaa vastaan kädenpuristuksia, joilla he ääneti ilmaisivat
osanottonsa. Puristaessaan Hackburnin Simonin kättä, hän vihdoin
viimein sai tuskansa puhkeamaan sanoiksi. "Kiitoksia, Simon, --
kiitoksia, naapurit kaikki! -- Kylläpä tiedän, mitä te tahtoisitte
sanoa. Mutta missä he ovat? -- Missä ovat -- -- --" Hänen puheensa
keskeytyi, ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut mainita nimeltä niitä,
joita tiedusteli. Ja saman tunteen vallassa hänen sukulaisensakin,
sanaakaan vastaamatta, viittasivat mökille päin, johon Hobbie nyt
riensi sisään. Hänen kasvoistaan kuvastui toivottomuuden rohkeutta,
niinkuin ainakin, kun ihminen on päättänyt kerta kaikkiaan ottaa selon
pahimmastakin. Yleinen ja lämmin surkuttelu seurasi häntä.
"Voi, poika poloista! Voi, Hobbie parkaa."
"Nyt vasta hän saa tietää pahimman pahan!"
"Mutta toivonpa kumminkin, että Earnscliff pääsee tyttö raukan
jäljille!"
Tämmöisiä puheita kuului joukosta. Mutta kun sillä ei ollut ketään
valittua päällikköä, jäi se mihinkään ryhtymättä odottamaan kovaonnisen
miehen takaisin tuloa, totellakseen sitten hänen käskyjään.
Hobbien ja hänen omaistensa kohtaus oli syvästi liikuttava. Sisaret
kavahtivat hänen kaulaansa ja melkein tukahduttivat hänet syleilyihinsä
ikäänkuin estääkseen häntä katsomasta ympärilleen ja huomaamasta, että
vieläkin rakkaampi olento oli poissa.
"Jumala sinua auttakoon, poikaseni! Hän voi auttaa silloinkin, kun
kaikki maallinen apu on kuin katkennut ruoko." Näillä sanoilla tervehti
vanha muori pojanpoikaansa. Tämä katsahti tuskallisesti ympäri tupaa,
pitäen kahta sisartaan kädestä -- kolmas oli kietonut käsivartensa
hänen kaulansa ympärille. -- "Minä näen teidät -- minä luen teidät --
mummo, Lilias, Jean ja Annot -- mutta missä on -- (hän keskeytyi
puheessaan ja jatkoi sitten, ikäänkuin vain ponnistamalla saaden sanat
suustaan) -- missä on Grace? Tosiaankin tämä ei ole semmoinen hetki,
jolloin sopisi olla piilosilla -- nyt ei ole aika hullutella!"
"Voi veli!" "Voi Grace parkaa!" muuta vastausta hän ei saanut
kysymyksiinsä, kunnes mummo nousi ja irroittaen hänet hellällä kädellä
itkevistä tytöistä, talutti hänet tuolille istumaan. Sitten hän lausui
sillä liikuttavalla sydämenrauhalla, joksi totinen jumalisuus, niinkuin
laineille pirskotettu öljy, saattaa kipeimmänkin tuskan asettumaan: "Oi
lapseni, kun isäsi isä kaatui sodassa ja jätti minut ja kuusi orpoa
jäljelle, niin että meillä tuskin oli leivänmurua syödäksemme, suojaa
päämme päällä, silloin minulla oli voimaa -- ei omaa voimaa, vaan
ylhäältä saatua -- sanoa: tapahtukoon Herran tahto! -- Poikaseni,
meidän rauhalliseen kotiimme ryntäsi viime yönä rosvoja, aseet kädessä
ja naamiot kasvoilla. He ryöstivät ja hävittivät kaikki ja veivät
meidän rakkaan Gracemme mukanaan. Rukoile itsellesi voimaa, jotta
sinäkin voisit sanoa: tapahtukoon Herran tahto!"
"Äiti, äiti, älä pakota minua -- en voi -- en nyt voi -- minä olen
syntinen ihminen ja kovasydämistä sukua. Naamarit kasvoilla, aseet
kädessä -- Grace viety pois! Anna tänne miekkani ja isäni eväsreppu --
minä tahdon kostaa, vaikka minun sitä varten pitäisi mennä aina
helvettiin asti!"
"Voi, lapseni, lapseni! Ole kärsivällinen Herran vitsauksen alla! Kuka
tietää, kuinka pian hän ottaa jälleen pois raskaan kätensä meidän
päältämme? Nuori Earnscliff -- Jumala häntä siunatkoon! -- on jo
lähtenyt takaa-ajoon Stenhousen Davien sekä muiden ensiksi tulleiden
kanssa. Minä huusin heille, että antaisivat talon kiluinensa
kaluillensa palaa ja lähtisivät vain rosvojen jälkeen Gracea
tavoittamaan. Ja niin Earnscliff kiiruhti miehinensä harjun yli jo
kolme tuntia ilkityön jälkeen. Jumala häntä siunatkoon! Hän on oikeata
Earnscliffin sukua, hän on isänsä poika -- uskollinen ystävä."
"Uskollinen ystävä hän tosiaan on -- Jumala häntä siunatkoon!" huudahti
Hobbie. "Ylös nyt vain kaikki hevosen selkään ja takaa-ajoon!"
"Oi lapseni, ennen kuin tuonne vaaran kitaan lähdet, anna minun toki
kuulla suustasi nämä sanat: tapahtukoon Herran tahto!"
"Älä pakota minua, äiti -- älä nyt pakota!" -- Hän oli jo rientämässä
ulos, mutta katsahdettuaan vielä kerran taaksensa, hän näki mummon
seisovan äänettömän, syvän surun vallassa. Hän kääntyi heti takaisin,
riensi mummon syliin ja sanoi: "Kyllä, äiti kulta, kyllä minä voin
sanoa, koska se on sinulle lohdutukseksi: tapahtukoon Herran tahto!"
"Olkoon Herra sinun kanssasi -- olkoon Herra sinun kanssasi, rakas
lapseni! Ja olkoon sinulla hänen suomastaan syytä takaisin tullessasi
sanoa: ylistetty olkoon Herran nimi!"
"Hyvästi, äiti! Hyvästi, rakkaat sisareni!" huusi Elliot ja riensi ulos
mökistä.