Älköön meitä, jotka olemme yön henkivartijoita, sanottako
päivävarkaiksi; meidän nimemme olkoon: Dianan metsäherrat,
hämärän ritarit, kuun kultapojat.
_Henrik IV. I näytös_.
Loppupuolen sitä päivää, jona nuoret neitoset kävivät erakon puheilla,
oli tämä viettänyt kasvitarhansa aitauksen sisäpuolella. Illalla hän
kuitenkin taas istui tavallisella istuinkivellänsä. Aurinko laski
punaisena vyöryvien pilviaaltojen ympäröimänä heittäen synkän valon
kankaan yli ja tehden purppurankarvaiseksi tuon leveän, lakeitten
harjujen jakson, joka piiritti tätä autiota seutua. Kääpiö istui
katsellen pilviä, jotka tihenevien usvien yläpuolella mustenivat
mustenemistaan, ja kun uppoavan valonantajan leveä, synkkä säde valaisi
kokonaan tuon yksinäisen, muodottoman hahmon, olisi häntä hyvin voinut
luulla nousevan rajuilman haltiaksi tai manalasta nousseeksi
kummitukseksi, jonka rajuilman maanalaiset enteet olivat kutsuneet
esiin manteren pohjaperukoista. Näin hän istui yhä vielä, synkät silmät
luotuina pimenevää, mustenevaa taivaanrantaa kohti, kun eräs ratsumies
läheni häntä joutuisasti ja seisahduttaen hevosensa, ikäänkuin
suodakseen sille huoahtamisen tilaisuuden, teki erakolle jonkinlaisen
kumarruksen, joka ilmaisi sekä hävyttömyyttä että hämillisyyttä.
Mies oli laihavartaloinen, pitkä ja hoikka, mutta kuitenkin
silminnähtävästi voimakas, vahvaluinen ja jäntevä. Hänestä näkyi, että
hän oli kaiken ikänsä ollut sellaisessa kovassa liikunnossa, joka estää
ihmisruumiin paisumasta lihavaksi, mutta karkaisee ja vahvistaa
jäntereitä. Hänen teräväkulmaisissa, ahavoituneissa, pisamaisissa
kasvoissaan kuvastui pahaa, uhkaavaa väkivaltaisuutta, hävyttömyyttä,
sekä kavaluutta, jotka kukin vuorostansa vaihdellen olivat niissä
etualalla. Hiekankarvainen tukka ja punertavat kulmakarvat, joiden alta
terävät, harmaat silmät tuijottivat, tekivät ratsumiehen pahaa
ennustavan ulkomuodon täydelliseksi. Satulataskuissaan hänellä oli
pistoolipari, toinen pari pisti esiin vyön takaa, vaikka hän oli
koettanut peittää sen napittamalla nuttunsa. Päässä oli miehellä
ruosteinen teräskypärä. Hänen varustukseensa kuului sitä paitsi vielä
jokseenkin vanhanmuotoinen nahkatakki, kintaat, joista oikeanpuolinen
oli peitetty pienillä rautasuomuksilla niinkuin ritariajan muinaiset
rautakintaat, sekä pitkä miekka.
"Vai niin", lausui kääpiö, "murha ja ryöstö ovat taas liikkeellä
hevosen selässä."
"Hevosen selässäkö?" kysyi rosvo. "Kyllä, kyllä, Elshie, sinun
lääkärintaitosi on nostanut minut jälleen kelpo raudikkoni selkään."
"Entä kaikki parantumisvalat, joita sairasvuoteellasi vannoit, joko ne
ovat unohdetut?"
"Kaikki ne ovat haihtuneet putipuhtaiksi yhdessä vesiryyppyjen ja
rohtojen kanssa", vastasi taudistaan tointunut häpeämättä. "Tiedäthän,
Elshie, koska sinun sanotaan olevan läheisessä tuttavuudessa sen pojan
kanssa:
"Kun piru on sairas, piru munkiks tulla vois,
kun piru on terve, piruko munkkina enää ois!"
"Sinä puhut totta", lausui erakko. "Yhtä hyvin saattaisi susi luopua
verenhimostaan taikka korppi haaskan hakemisestaan kuin sinä noista
riivatuista rosvontöistäsi."
"Entä sitten! Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Se kuuluu
synnyinnäisesti luonteeseeni, se on ytimissäni ja veressäni. Ovathan
Westburnflatin pojat kymmenessä miespolvessa olleet ryöstäjiä ja
rosvoja. He ovat aina juoneet kelpo lailla, eläneet rennosti, kovasti
kostaneet pienetkin loukkaukset, eikä voitosta ole koskaan ollut
puutetta!"
"Niin aivan, ja sinä oletkin yhtä ilmeinen susi", virkkoi kääpiö, "kuin
joku nelijalkainenkin, joka on hypännyt lammastarhan aidan yli yön
aikana. Millä helvetin asialla nyt taas lienet?"
"Eikö sinun ennustustaitosi sano sitä sinulle?"
"Sen verran minä tiedän", lausui kääpiö, "että sinun aikomuksesi on
paha, että sinun tekosi on vieläkin pahempi, ja että asian lopputulos
on kaikista pahin."
"Ja sinä pidät minusta juuri sentähden sitä enemmän, eikö totta, Elshie
ukko?" kysyi rosvo. "Ainahan sinä olet niin sanonut."
"Minulla on syytä", sanoi erakko, "rakastaa kaikkia, jotka ovat
ihmisveljiensä vitsauksena, ja sinä olet oikein verinen vitsaus."
"Ei, en minä tunnusta itseäni siihen syypääksi, en ole koskaan
'verinen', paitsi jos vastarintaan rupeavat, sillä vastarinta nostaa
ihmisen harjan pystyyn, niinkuin tiedät. Ja tämä tässä ei nyt suinkaan
ole mikään suuri asia -- aionpa vain karsia hiukan helttaa
kukkopojalta, joka on vähän liian kovaa kiekahtanut."
"Nuorelta Earnscliffiltäkö?" virkkoi erakko osoittaen hiukan tunnetta.
"Ei, ei nuorelta Earnscliffiltä -- ei nuorelta Earnscliffiltä
_vielä_, vaikka hänenkin vuoronsa voi tulla, jollei hän varo
itseään ja korjaa luitaan tuohon kaupunkiluolaansa, missä hän olisi
parhaiten paikallaan, ja jollei hän lakkaa maleksimasta näillä
seuduilla tappaen sukupuuttoon viimeisetkin metsäkauriit, ja jos hän
yhä edelleen on olevinaan rauhantuomarina ja kirjoittelee paperilippuja
Vanhan Savupesän[9] suurille herroille kertoen maan muka rauhattomasta
tilasta. Varokoon hän vain itseään!"
"Sitten retkesi varmaan tarkoittaa Heugh-footin Hobbieta", sanoi
Elshie. "Mitä vahinkoa se poika on sinulle tehnyt?"
"Vahinkoa? Eipä juuri vahinkoa -- mutta hän kehuu minun jääneen pois
palloleikistä laskiaisaattona senvuoksi, että muka häntä pelkäsin,
vaikka minä vain vältin pitäjän vallesmannia, sillä hänellä oli minulle
vangitsemiskäsky. Kyllähän minä puoleni pidän Hobbieta ja koko hänen
heimoaan vastaan. Mutta en minä niin paljon siitäkään huoli, tahtoisin
vain opettaa hänelle, ettei saa antaa kielensä ohjattomasti liikkua,
kun on paremmista miehistä puhe. Toivonpa, että häneltä ennen
huomisaamua on paras sulka siivistä karissut. Hyvästi nyt vain, Elshie;
muutamat sukkelat pojat odottavat minua tuolla vuoren juurella. Minä
poikkean tänne taas palatessani ja tuon sinulle tuomisiksi hauskan
tarinan palkinnoksi lääkkeistäsi."
Ennen kuin kääpiö sai vastauksen suustansa oli Westburnflatin rosvo jo
kannustanut hevostaan. Ratsu säikähti yhtä niistä kivistä, jotka olivat
hajallaan kankaalla, ja harppasi tienlaitaan. Ratsastaja rupesi nyt
hillitsemättä ja armotta kaivamaan sen kupeita kannuksillaan. Hevonen
vimmastui, alkoi karata pystyyn, potkaista, viskautua maahan, hypätä
ylös, kaikki neljä kaviota yhtaikaa ilmassa, aivan kuin hirvi. Kaikki
oli turhaa; leppymätön ratsumies istui selässä ikäänkuin hän olisi
siihen kiinnikasvanut ja lyhyen, vaikka rajun taistelun perästä hän sai
hevosen pakotetuksi jatkamaan kulkuaan pitkin tietä semmoisella
vauhdilla, että hän pian katosi erakon näkyvistä.
"Tuolla ilkimyksellä", huusi kääpiö, "tuolla kylmäverisellä,
kovasydämisellä, armottomalla rosvolla, tuolla konnalla, jonka mielessä
ei ole sijaa muille kuin rikollisille ajatuksille, hänellä on kyllin
suonia ja jäntereitä, kyllin voimaa ja kätevyyttä, pakottaakseen paljoa
jalomman olennon viemään hänet sille paikalle, missä hän aikoo tehdä
pahat tekonsa. Ja minulta, jos minun päähäni juolahtaisi se hullu
ajatus, että tahtoisin varoittaa hänen onnetonta uhriaan ja
pelastaa turvattoman perhekunnan, minulta jäisivät hyvät aikeeni
toimeenpanematta siitä syystä, että minun vaivaisuuteni kahlitsee minut
tänne! -- Mutta miksi soisinkaan, että asian laita olisi toisin? Mitä
tekemistä on minun tarhapöllöäänelläni, muodottomalla vartalollani tai
rumilla kasvoillani luonnon kauniimpien luomien kanssa? Voivatko
ihmiset silloinkaan, kun he ottavat vastaan apuni, olla näyttämättä
kauhuansa, joka karkoittaa heidät luotani, tai inhoansa, jota he
turhaan koettavat peittää? Ja mitä minä välitän sukukunnasta, joka
sanoo minua äpäräksi ja vaihdokkaaksi ja aina on sellaisena minua
kohdellut? Ei! Kaiken kiittämättömyyden kautta, jota olen niin
ylenmäärin kokenut -- kaikkien vääryyksien kautta, joita minulle on
tehty -- vankeuteni, kahleitteni, piiskanjälkieni kautta vannon, että
tahdon masentaa kaikki rinnassani niskoittelevat säälin tunteet. En
tahdo enää olla niin hullu kuin tähän asti enkä luovu enää
periaatteistani joka kerta, kun minun tunteisiini vedotaan; ikäänkuin
minä, jolle ei kukaan osoita koskaan ystävyyttä, olisin pakotettu
olemaan muille ystävällinen. Ajakoon vain kohtalo viikatevaunuillaan
hämmästyneen ja vapisevan ihmiskunnan yli! Minäkö olisin niin hullu,
että viskaisin tämän vaivaisen ruumiini, tämän muodottoman ihmishahmon
tyngän sen vaunujen pyörien eteen, siksi että kääpiö, noita, köyryselkä
voisi pelastaa turmiosta jonkun kauniimman muodon tahi väkevämmän
vartalon ja että koko maailma saisi taputella käsiään ja iloita
semmoisesta hyvästä vaihtokaupasta? Ei, en koskaan! -- Ja kuitenkin
tämä Elliot -- tämä Hobbie on niin nuori, niin rivakka, niin suora,
niin -- en tahdo ajatella häntä. En voisi auttaa häntä, vaikka
tahtoisinkin, ja minä olen päättänyt -- lujasti päättänyt, etten
tahdokaan auttaa häntä, jos hänen pelastuksensa riippuisi minun
tahdostani!"
Näin päätettyään tämän yksinpuhelunsa, hän meni mökkiinsä päästäkseen
suojaan myrskyn tieltä, joka joutuisasti läheni ja nyt jo alkoi viskata
järeitä, raskaita sadekarpaloita. Auringon viimeiset säteet peittyivät
nyt kokonaan ja kaksi, kolme kertaa aivan peräkkäin jyrähti kaukainen
ukkonen, johon kaiku vastasi useampaan kertaan vuoren kupeilta
ikäänkuin suuri sota olisi syttynyt.