Myös kolkoin kalliokin kankaall' autiolla,
Vaikk' oiskin kuiva, tuntee voiman keväisen;
Ens' kaste, ensi päivän paiste saattaa sen
Jäkälä-, sammal-peitteen eloon virkoomaan.
Näin sydän, vaikk' jo suuttui iloon maalliseen,
Naiskyyneleestä sulaa, hymyst' ihastuu.
_Beaumont_.
Kun ilma kevään tullen muuttui lauhkeammaksi, nähtiin erakon istuvan
useammin leveällä paadella talonsa edustalla. Eräänä päivänä hänen
istuessaan siinä sydänpäivän aikaan, tulla tuiskahti joukko herroja ja
herrasnaisia ratsain ja lukuisa palvelijaparvi perässä kankaan poikki
jonkin matkan päässä hänen asunnostaan. Koirat, haukat ja talutettavina
olevat varahevoset kartuttivat joukon vieläkin suuremmaksi, ja ilmassa
kajahteli vähän väliä metsästäjien hoilotuksia sekä torvien
toitotuksia. Nähdessään tämän iloisen seurueen erakko aikoi vetäytyä
mökkiinsä, mutta ennenkun hän vielä sai tämän aikomuksensa toimeen,
lähestyi palvelijoineen kolme nuorta neitosta, jotka olivat eronneet
muusta seurasta ja tehneet kierroksen saadakseen uteliaisuutensa
tyydytykseksi nähdä Mucklestane-Moorin älykkään vanhuksen. Eräs heistä
kiljaisi ja peitti silmänsä käsillään nähdessään tuon tavattoman
julmannäköisen olennon. Toinen kysyi, väkinäisesti nauruun tyrskähtäen
ja koettaen siten salata pelkonsa, osaisiko erakko povata? Kolmas,
jolla oli jaloin ratsu ja komeimmat vaatteet ja joka oli verrattomasti
kaunein kaikista kolmesta, astui likemmäksi ja yritti peittää
kumppaniensa epäkohteliaisuutta.
"Me olemme eksyneet oikealta tieltä, joka vie näiden rämeiden läpi",
sanoi nuori neito, "ja seuramme on kulkenut edelleen ilman meitä.
Samassa me näimme sinut, arvoisa vanhus, mökkisi edustalla ja
poikkesimme tänne kysymään..."
"Vaiti!" keskeytti hänet kääpiö. "Olet nuori ja kuitenkin jo niin
viekas! Te tahdoitte tänne tullessanne -- sen sinä tiedät -- riemuita
omasta nuoruudestanne, kauneudestanne ja rikkaudestanne, vertailemalla
sitä minun vanhuuteeni, rumuuteeni ja köyhyyteeni. Se onkin teko, joka
sopii hyvin teidän isänne tyttärelle -- mutta, voi kuinka sopimatonta
se on sille, jonka teidän äitinne on kantanut!"
"Olivatko sitten minun vanhempani sinulle tuttuja ja tunnetko minut?"
"Kyllä tunnen sinut. Tämä on ensi kerta, jolloin olet valveilla
ollessani sattunut silmieni eteen, mutta minä olen nähnyt sinut
unissani."
"Unissasiko?"
"Niin, Isabella Vere. Mitä minulla olisi tekemistä sinun tai omaistesi
kanssa valveilla ollessani?"
"Valveilla ollessasi", pisti toinen neiti Veren kumppaneista väliin
pilkallisella vakavuudella, "on sinulla tietysti vain viisaita
ajatuksia mielessäsi. Hullutukset eivät pälkähdä päähäsi muulloin kuin
nukkuessasi."
"Sinun mieltäsi", tiuskasi kääpiö kiivaammin kuin mitä viisaan ja
erakon oikeastaan olisi sopinut, "hullutukset hallitsevat aina
rajattomasti, olitpa nukuksissa tai valveilla."
"Jumala varjelkoon!" sanoi neito. "Tuo mies on varmasti profeetta!"
"Yhtä epäilemättä", jatkoi erakko, "kuin sinä olet nainen. Nainenko! --
olisipa minun pitänyt sanoa: herrasnainen -- sivistynyt herrasnainen.
Sinä käskit minua povaamaan itsellesi -- se on kyllä helppoa. Koko
elämäsi, niin pitkältä kuin sinulla ikää riittää, olet lakkaamatta
ajava takaa arvottomia mielettömyyksiä. Jos ne saatkin kiinni, viskaat
ne kuitenkin vähitellen jälleen pois. Tuon takaa-ajon sinä aloitit jo
lapsen horjuvin jaloin ja sinä olet jatkava sitä vielä vanhana
kainalosauvojen varassa. Lelut ja leikit lapsuudessa -- rakkaus
hullutuksineen nuoruudessa -- valttiässät ja herttakuninkaat
vanhuudessa -- niitä kaikkia olet ajava takaa, toista toisensa perästä.
Kukkasia ja perhosia keväällä -- perhosia ja takiaisenhöytyviä kesällä
-- lakastuneita lehtiä syksyllä ja talvella -- kaikkia näitä sinä ajat
takaa, saat kiinni ja heität taas pois. Astu syrjemmäksi; sinun
kohtalosi on ennustettu."
"Olenpa kuitenkin saava _kaikki kiinni_", vastasi nauraen
kaunotar, joka oli neiti Veren serkku; "onpa sitä sentään siinäkin,
Nancy." Näin sanoen hän kääntyi aran neidon puoleen, joka ensiksi oli
kääpiötä lähestynyt. "Etkös sinä nyt vuorostasi tiedustele kohtaloasi?"
"En millään muotoa!" sanoi tämä peräytyen. "Minä olen saanut tarpeeksi
siitä, mitä sinusta kuulin."
"Hyvä on", virkkoi neiti Ilderton tarjoten kääpiölle rahaa, "minä
tahdon sitten maksaa ennustuksestani ikäänkuin oraakkeli olisi sen
lausunut kuninkaan tyttärelle."
"Totuutta", vastasi ennustaja, "ei osteta eikä myydä..." Näin sanoen
hän yrmein ylenkatsein työnsi pois rahat, joita hänelle tarjottiin.
"Hyvä on", sanoi neiti. "Minä voin itsekin, Elshender vanhukseni, pitää
ne matkarahoina tuolla takaa-ajomatkallani."
"Kyllä tuletkin niitä tarvitsemaan", vastasi tyly totuuden puhuja.
"Rahatta onnistuu pyynti harvalle ja vielä harvemmin häntä pyydetään.
Seis!" huusi hän neiti Verelle, kun neidit alkoivat lähteä. "Sinulle on
minulla vielä sanottavaa. Sinulla on sitä, mitä kumppanisikin
tahtoisivat omistaa tai ainakin he toivovat ihmisten ajattelevan että
he sitä omistavat -- kauneutta, rikkautta, korkean syntyperän, hyviä
luonnonlahjoja."
"Salli minun seurata kumppaneitani, vanhus; minä välitän yhtä vähän
imarteluista kuin povaamisista."
"Malta", jatkoi kääpiö tarttuen hevosen suitsiin. "Minä en olekaan
mikään povaaja, en myöskään imartelija. Kaikilla näillä eduilla, joka
ainoalla, on vastaavat paheensa -- toivoton rakkaus, särkynyt sydän,
luostarin synkeä elämä taikka inhoittava avioliitto. En edes minä, joka
vihaan koko ihmiskuntaa, voisi toivottaa sinulle enempää kurjuutta,
niin täynnä sitä on sinun elämäsi polku."
"Ja jos niin onkin, arvoisa vanhus, niin salli minun nauttia lohdutusta
vastaisten vastoinkäymisten varalta niin kauan kun minulle vielä onnen
päivä paistaa. Sinä olet vanha, sinä olet köyhä; sinun asuntosi on niin
kaukana, ettet voisi saada mitään apua, jos tulisit sairaaksi taikka
muuten joutuisit puutteeseen. Sinun elämäntapasi herättää monella
tavalla oppimattoman rahvaan epäluuloa, joka kovinkin helposti voi
puhjeta väkivallaksi. Suo minulle se ilo, että saisin tehdä edes yhden
ihmisen olon hauskemmaksi! Suostu ottamaan minulta sitä apua, mitä minä
voin tarjota. Tee se minun tähteni, jollet tahdokaan itsesi tähden,
jotta sinun ennustamiesi onnettomuuksien tullessa minua ei vielä
lisäksi painaisi se tuskallinen ajatus, että onneni päivät ovat
kuluneet aivan turhaan!"
Vanhus vastasi sortuneella äänellä, puhuen pikemmin itsekseen kuin
nuorelle neidolle:
"Niin, sillä tavalla juuri sinun piti ajatella -- sillä tavalla juuri
sinun piti puhua -- jos ihmisen puheet ja mielipiteet voisivat pitää
yhtä! Mutta sitä ne eivät tee -- ne eivät tee! Oi! ne eivät voi! --
Mutta kuitenkin -- odota vielä hetkinen -- älä liikahda paikaltasi
ennen kun tulen takaisin."
Hän meni pieneen puutarhaansa ja toi sieltä puoleksi puhjenneen ruusun.
"Sinä olet nostattanut kyyneleen silmääni, ensimmäisen, joka
moneen vuoteen on kostuttanut minun silmäkulmiani -- ota tämä
kiitollisuudenmerkki hyvästä teostasi. Se on vain tavallinen ruusu;
pidä se kuitenkin tallella, älä anna sitä pois. Tule sitten minun
luokseni onnettomuuden hetkenä. Näytä minulle tätä ruusua, taikka vain
yhtä lehteä siitä, vaikka se olisi jo niin lakastunut kuin tämä minun
sydämeni. Silloin se, vaikka minä tuntisinkin kaikkein tuiminta,
rajuinta vimmaa inhoittavaa maailmaa kohtaan, kuitenkin saattaisi
sydämeeni leppeämpiä tunteita ja ehkä tuottaisi sinun sydämeesi
paremman onnen toivon. Mutta", huudahti hän jälleen kiihtyen
tavalliseen ihmisvihaansa, "ei sanansaattajaa, ei 'välikättä'. Tule
itse, ja tämä sydän, nämä ovet, jotka ovat suljetut jokaiselta muulta
maalliselta olennolta, aukeavat sinulle ja sinun suruillesi. Ja nyt
voit mennä!"
Hän päästi suitset kädestään, ja nuori neito ratsasti tiehensä,
lausuttuaan kiitoksensa tuolle eriskummalliselle olennolle siinä määrin
kuin hämmästys, joka valtasi tytön mielen hänen kuullessaan kääpiön
kummat sanat, sen salli. Ratsastaessaankin silmäsi hän vielä usean
kerran taakseen kääpiöön, joka oli jäänyt seisomaan asuntonsa
kynnykselle, seuraten hänkin puolestaan neidon kulkua kankaan poikki
Ellieslaw'n linnaa kohti, kunnes ratsuseurue peittyi mäen taakse.
Muut neitoset kertoivat sillä välin leikkiä laskien eriskummallisesta
keskustelustaan Mucklestane-Moorin kuuluisan noidan kanssa.
"Kylläpä Isabella anastaa aina kaiken onnen omakseen, niin hyvin kotona
kuin vieraissakin paikoissa! Hänen haukkansa iskee aina teereen --
hänen silmänsä ampuvat suoraan nuorten herrojen sydämeen -- hänen
ystävillään ja sukulaisneidoillaan ei ole lainkaan mahdollisuuksia.
Eipä edes noita voi varjella itseään hänen viehätyksensä taikavoimaa
vastaan. Pitäisi sinun, Isabella kulta, toki luopua tuosta
yksinoikeudestasi, tai ainakin perustaa kauppa ja myydä pois kaikki,
mitä et kuitenkaan huoli käyttää omiin tarpeisiisi."
"Sinä saat sen kaiken", vastasi neiti Vere, "vieläpä noidankin
kaupanpäällisiksi sangen huokealla hinnalla."
"Ei! Nancy saa noidan", sanoi neiti Ilderton, "oman vaillinaisuutensa
täytteeksi; hän ei juuri ole loitsijain sukua, niinkuin kyllä
tiedätte."
"Hyvänen aika, siskoseni!" vastasi nuorempi neiti Ilderton. "Mitä minä
tekisin tuolla peloittavalla hirviöllä! Minä suljin silmäni heti kun
kerran olin häneen katsahtanut: mutta kuitenkin, tuntuu aivan siltä
kuin vieläkin näkisin hänet, vaikka puristin silmäluomeni kiinni niin
tarkasti kuin mahdollista."
"Sääli", virkkoi sisar. "Valitsepas, Nancy, kaikin mokomin itsellesi
ihailija, jonka puutteet saadaan peitetyksi sulkemalla silmät. No,
sittenpä täytynee minun itseni ottaa hänet, arvelen minä, ja pistää
hänet äidin porsliinikaappiin näytteeksi, että Skotlanti on voinut
luoda maan tomusta tehdyn kummituksen, joka on kymmenentuhatta vertaa
julmempi kaikkia niitä, jotka Kantonin ja Pekingin mestarien hirviöitä
keksivä mielikuvitus on valanut porsliinista kuolemattomiksi ihmeiksi."
"Tämä mies", virkkoi neiti Vere, "on niin säälittävä, etten voi yhtä
helposti kuin tavallisesti nauraa sinun leikkipuheillesi, Lucy. Jos
hänellä ei ole varoja, niin kuinka hän voi elää tässä autiossa paikassa
ja tulla toimeen kaukana kaikista muista ihmisistä? Ja jos hänellä on
varoja, niin että hän silloin tällöin voi saada tarpeellisia apumiehiä,
niin eikö jo se luulo, että hänellä on niitä, viekoittele jotakuta
meidän rauhatonta naapuriamme murhaamaan ja ryöstämään hänet?"
"Mutta ethän muista, että ihmiset sanovat häntä noidaksi", sanoi Nancy
Ilderton.
"Ja jos paholaismainen noitataito pettäisi hänet", lisäsi sisar, "niin
minä käskisin hänen vain turvautua luonnolliseen taikaansa ja pistää
ovesta tai ikkunasta ulos muodottoman päänsä sekä nuo kauheat kasvonsa
aivan päällekarkaajien silmien eteen. Tuskinpa rohkeinkaan rosvo, joka
ikinä on täällä ratsastanut, kestäisi enempää kuin yhden ainoan
silmäyksen. Ohoh, soisinpa että saisin tuon hänen gorgonin päänsä
lainaksi, vaikkapa vain puoleksi tunniksi."
"Mitä varten, Lucy?" kysyi neiti Vere.
"Oi, minä peloittaisin pois teidän kodistanne tuon yrmeän, jäykän ja
röyhkeän Sir Frederick Langleyn, jota sinun isäsi niin suuresti suosii,
mutta sinä itse et lainkaan. Minä vakuutan olevani koko elinaikani
kiitollinen noidalle senkin vuoksi, että me nyt erottuamme hänen
tähtensä muusta seurasta pääsimme toki puoleksi tunniksi näkemästä
tuota herraa."
"Mitäpä sitten siihen sanoisit", kuiskasi neiti Vere hiljaisella
äänellä, jottei nuorempi sisar häntä kuulisi (sillä tämä ratsasti nyt
heidän edellään, kun kaidalla polulla ei ollut tilaa kolmelle hevoselle
rinnakkain), "mitäpä siihen sanoisit, Lucy kultaseni, jos sinun pitäisi
kärsiä hänen seuraansa koko elinaikasi?"
"Mitäkö sanoisin? Minä sanoisin: Ei, ei, ei! kolme kertaa, joka kerran
yhä kovemmalla äänellä, kunnes se kuuluisi aina Carlisleen asti."
"Ja Sir Frederick sanoisi siihen, että yhdeksäntoista kieltoa merkitsee
samaa kuin puoli suostumusta."
"Se", vastasi Lucy-neiti, "riippuu kokonaan siitä, millä lailla nuo
kiellot sanotaan. Minun kieltoni ei ilmaisisi rahtuakaan myönnytystä,
sen lupaan sinulle."
"Mutta jos sinun isäsi", jatkoi neiti Vere, "sanoisi näin: Tee niin --
tai --"
"Niin minä uskaltaisin antaa tuon tai-sanan perästä tulla mitä tahansa,
vaikka hän olisikin julmin, mistä koskaan on kerrottu, ja toteuttaisi
lauseen toisen osan."
"Entä jos hän uhkaisi lähettää sinut katolisen tädin, abbedissan, luo,
luostariin?"
"Sitten minä uhkaisin hankkia hänelle protestanttisen vävyn, ja olisin
iloinen, kun saisin niin hyvän tilaisuuden olla tottelematon
uskonnollisten syiden tähden. Ja nyt kun Nancyn korvat eivät ole
kuulemassa, niin anna minun aivan vakavasti sanoa sinulle, että minun
ymmärtääkseni niin hyvin Jumala kuin ihmisetkin suovat sinulle
anteeksi, jos kaikilla mahdollisilla keinoilla vastustat tätä
luonnotonta avioliittoa. Tuommoinen röyhkeä, umpimielinen,
kunnianhimoinen mies, joka salassa vehkeilee kuningasta vastaan -- joka
on kaikkialla pahassa huudossa saituudestaan ja tylyydestään -- on
ilkeä vanhemmilleen, ilkeä veljilleen ja sisarilleen, ilkeä ja kitsas
kaikille sukulaisilleen -- Isabella, ennen minä menisin kuolemaan kuin
semmoiselle miehelle puolisoksi."
"Älä anna tämmöisiä neuvoja isäni kuullen", virkkoi neiti Vere,
"muuten, Lucy kulta, saisit paikalla sanoa jäähyväiset Ellieslaw'n
kartanolle."
"Ja jäähyväiset Ellieslaw'n kartanolle sanoisin aivan mielelläni heti
paikalla", jatkoi ystävä, "kun vain näkisin sinun onnellisesti pääsevän
pois sieltä jonkun lempeämmän suojelijan turvissa kuin sen, minkä
luonto on sinulle suonut. Voi, jos minun isä-parkani olisi vielä
entisissä voimissaan, kuinka mielellään olisi hän ottanut sinut
kotiinsa ja suojelukseensa, kunnes tämä naurettava ja julma vaino olisi
mennyt ohitse."
"Minä kiittäisin Jumalaa, jos niin voisi tapahtua, Lucy kultaseni!"
vastasi Isabella. "Mutta pelkäänpä pahasti, että isäsi ei
sairaalloisena millään muotoa voisi suojella minua niitä keinoja
vastaan, joilla heti yritettäisiin saada minut, pakolais-parka,
takaisin."
"Sitä pelkään minäkin, tosiaan", sanoi neiti Ilderton, "mutta
ajatelkaamme ja keksikäämme jokin keino. Nyt kun sinun isäsi ja hänen
vieraidensa kaikki ajatukset ja tuumat näkyvät keskittyneen johonkin
salaiseen vehkeilyyn -- päättäen siitä, että sanansaattajia tulee ja
menee vähän väliä, että outoja naamoja ilmaantuu ja jälleen katoaa
kenenkään ilmoittamatta tänne heidän nimiänsä, että aseita kootaan ja
puhdistellaan, että jokainen miehenpuoli koko kartanossa näyttää olevan
hirveässä huolessa ja puuhassa -- niin kenties ei olisi aivan
mahdotonta -- paitsi ainoastaan siinä tapauksessa, että meidät
pantaisiin kovin ahtaalle -- että mekin suunnittelisimme puolestamme
oman pikkuisen salajuonemme. Minä toivon, etteivät herrat ole
anastaneet yksinomaisuudekseen aivan kaikkea kavaluutta, ja tiedänpä
yhden liittolaisen, joka mielellään saisi yhtyä meidän tuumiimme."
"Et toki tarkoita Nancya?"
"Enpä millään muotoa!" sanoi neiti Ilderton. "Nancy on erinomaisen
hyvä tyttö ja rakastaa sinua hartaasti; mutta ei hänestä ole
salaliittolaiseksi -- hän on yhtä typerä siihen kuin Renault ja kaikki
muut alemmat salaliittolaiset 'Pelastetussa Venetsiassa.' Ei, se, jota
tarkoitan, on Jaffier'n kaltainen, tai Pierren, jos se osa on enemmän
sinulle mieleen. Mutta vaikka tiedänkin sinun siitä ilahtuvan,
peloittaa minua myös, että mainitsemalla sen nimen samalla sinua myös
suututan. Etkö voi jo arvata? Jotakin kotkan ja kallion tapaista[8] --
ei se merkitse kotkaa englanninkielellä, vaan hyvinkin sinnepäin meidän
skotlantilaisten murteella."
"Et toki tarkoittane nuorta Earnscliffiä, Lucy?" virkkoi neiti Vere
lentäen tulipunaiseksi.
"Ketä muuta sitten tarkoittaisin?" sanoi Lucy. "Jaffiereitä ja Pierrejä
on hyvin harvassa tässä maassa, luullakseni, vaikka kyllä saattaisi
löytyä tarpeeksi sekä Renaulteja että Bedamareja."
"Kuinka saatat puhua tuollaisia hullutuksia, Lucy? Nuo näytelmät ja
romaanit ovat nähtävästi panneet pääsi aivan pyörälle. Tiedäthän sinä,
että puhumattakaan isäni suostumuksesta, jota ilman en koskaan tahdo
mennä naimisiin, ja jota se, ketä sinä tarkoitat, ei ikipäivinä voi
saada -- puhumattakaan siitä, ettemme tiedä mitään nuoren Earnscliffin
tunteista, paitsi mitä oma vilkas mielikuvituksesi on pannut kokoon --
tiedäthän että kaiken sen lisäksi on vielä tuo onneton kahakka!"
"Jossa hänen isänsä sai surmansa?" virkkoi Lucy. "Johan siitä on
kulunut hyvin pitkä aika, ja eihän toki toivottavasti nyt enää eletä
tuolla verivihollisuuden aikakaudella, jolloin kahden suvun välinen
riita meni perintönä isästä poikaan aivankuin espanjalaisessa
shakkipelissä, ja jolloin joka miespolven aikana tehtiin murha tai
kaksikin ainoastaan senvuoksi, ettei vihamielisyys katoaisi. Nykyisinä
aikoina on riitojemme laita sama kuin vaatteittemme; me leikkaamme ne
itseämme varten ja kulutamme ne loppuun omalla elinajallamme. Meille ei
tule mieleenkään vihata esi-isiemme vihollisia sen enempää kuin
ajattelisimme käyttää heidän vanhoja nuttujansa ja polvihousujaan."
"Sinä puhut kovin kevytmielisesti tästä asiasta, Lucy", vastasi neiti
Vere.
"En suinkaan, Isabella kultani", sanoi Lucy. "Ajattelehan toki, että
isäsi tosin oli mukana tuossa onnettomassa kahakassa, mutta ei silti
ole todistettu, että hän olisi iskenyt kuolinhaavaan. Paitsi sitä,
vaikka kahden suvun välillä olisi verta vuodatettukin, niin ei se
millään muotoa estänyt perästäpäin tapahtuvia naimisliittoja;
päinvastoin annettiin usein tytär taikka sisar sovinnon pantiksi. Sinä
naurat minun romaanientuntemukselleni, mutta voin vakuuttaa sinulle,
että jos sinusta kirjoitettaisiin romaani, jommoisia on kirjoitettu
paljoa vähemmänkin sitä ansaitsevista ja vähemmän onnettomista
neidoista, niin älykäs lukija kohta arvaisi, että sinut on määrätty
Earnscliffin mielitietyksi ja puolisoksi päättäen juuri tuosta
esteestä, jota sinä luulet voittamattomaksi."
"Mutta meillä ei ole tekemistä romaanien, vaan surullisten tosiasioiden
kanssa, sillä tuossa on Ellieslaw'n kartano."
"Ja portilla seisoo Sir Frederick Langley toivoen saavansa auttaa näitä
aatelisneitosia alas hevosen selästä. Mutta yhtä mielelläni minä
antaisin sammakon koskettaa kättäni; hän on saava minulta pitkän nenän,
sillä minä otan vanhan tallirengin, Horsingtonin, kavaljeerikseni."
Näin sanoen vilkas nuori neito sivalsi ruoskalla hevosensa täyteen
vauhtiin, nyökäytti ohikiitäessään pahankurisesti päätään Sir
Frederickille, joka juuri valmistautui ottamaan käsiinsä hänen
hevosensa suitsia, ajaa karautti edemmäksi ja hyppäsi vanhan
tallirengin syliin. Mielellään olisi Isabellakin tehnyt samoin, jos
vain olisi uskaltanut. Mutta hänen isänsä seisoi aivan lähellä, ja
suuttumus synkensi jo hänen kasvojaan, jotka olivat ikäänkuin luodut
ilmaisemaan vain tylyjä tunteita, ja neidon täytyi siis vasten tahtoaan
antautua vastenmielisen kosijansa autettavaksi.