III LUKU

Maailmaa vihaan, ihmiskuntaa vihaan;

Soisinpa että koira oisit sä,

Niin voisin sua hiukan rakastaa.

_Timon Ateenalainen_.

Seuraavana päivänä, aamiaisen jälkeen, Earnscliff sanoi jäähyväiset

vieraanvaraisille ystävilleen luvaten palata takaisin ajoissa, jotta

hänkin voisi olla mukana syömässä metsäkaurista, joka hänen käskystään

oli jo tuotu taloon. Hobbie oli myös sanovinaan jäähyväiset tuvan

kynnyksellä, mutta pujahtikin sitten ulos toista tietä ja saavutti

toverinsa harjun kukkulalla.

"Te aiotte lähteä sinne, Patrick-herra. Koira vieköön, en minäkään

tahdo ruveta seuran pettäjäksi, vaikka mummo murisisi mitä hyvänsä.

Minusta oli kuitenkin parasta hiipiä salaa pois, ettei eukko saisi

vihiä aikomuksestamme. Hänelle ei saa tuottaa huolta millään

muotoa -- ne olivat viimeiset sanat, jotka isäni lausui minulle

kuolinvuoteellaan."

"Se on tietty, Hobbie", sanoi Earnscliff, "hän ansaitseekin sen, että

pidätte häntä kunniassa."

"Totta tosiaan, mitä tähän asiaan tulee, niin hän olisi melkein yhtä

paljon huolissaan teidän puolestanne kuin minun tähteni. Mutta ettekö

todellakaan pidä liian uhkarohkeana mennä sinne takaisin? -- Eihän

meillä ole sinne erikoista asiaa, sen te tiedätte."

"Jos minä uskoisin samaa kuin sinä, Hobbie", virkkoi nuori herra, "niin

ehkäpä en huolisi puuttua tähän asiaan sen enempää. Mutta minä olen

varma siitä, että yliluonnolliset ilmestykset ovat meidän aikanamme

kokonaan lakanneet tai kumminkin tulleet aivan harvinaisiksi. Senvuoksi

en tahdo jättää tutkimatta asiaa, josta ehkä vaivaisen, mielipuolen

olennon henki voi riippua."

"No hyvä, jos te todella niin uskotte", vastasi Hobbie epäilevästi --

"ja tottahan on, että keijukaisetkin[6] -- hyvät naapurit, niinhän minä

aioin sanoa (sanovathan ihmiset, ettei niitä saa keijukaisiksi

nimittää) -- joita ennen muinoin nähtiin illalla kisailemassa joka

nurmikolla, eivät enää näyttäydy lainkaan niin usein kuin ennen. Minä

en suinkaan voi vakuuttaa nähneeni koskaan ainoatakaan sellaista,

vaikka kerran kyllä kuulin takaani suolta vihellyksen, joka oli aivan

kuin kuovin kuikutusta. Mutta monta kertaa minun isäni näki heitä

iltasella palatessaan kotiin markkinoilta ja varsinkin kun hänellä,

kunnon miehellä, oli päässään tilkkanen viinaa."

Earnscliff oli mielissään, kun hän tästä puheesta saattoi nähdä, miten

taikausko oli vähenemässä polvi polvelta. Ja he jatkoivat keskusteluaan

näistä asioista, kunnes kivi, jonka mukaan paikka oli saanut nimensä,

alkoi näkyä.

"Niin totta kuin viimeiselle tuomiolle pääsen!" virkkoi Hobbie.

"Tuossapa tuo kuvatus yhä vielä maleksii! -- Mutta nyt on kirkas päivä,

ja teillä on pyssy, ja onpa minullakin lihapuukkoni mukana -- ehkäpä

siis uskallamme käydä hänen kimppuunsa."

"Älä, veikkonen, millään muotoa!" sanoi Earnscliff, "mutta, Jumalan

nimessä, mitä kummia hän tuossa tekee?"

"Rakentaa kivimuuria harmaista hanhista -- siksihän noita suuria,

hajallisia kiviä nimitetään -- ihme ja kumma, mokomaa en ikinä ole

nähnyt!"

Astuttuaan lähemmäksi ei Earnscliffkään voinut olla myöntymättä

kumppaninsa selitykseen. Olento, jonka he edellisenä yönä olivat

nähneet, latoi hitaasti ja vaivalloisesti suuria kiviä päällekkäin,

ikäänkuin pieneksi kiviaidaksi. Rakennusaineita hänellä oli yltäkyllin

ympärillään, mutta työnteko oli sanomattoman vaivalloista, kun useimmat

kivet olivat kovin suuria. Täytyi ihmetellä, miten hän lainkaan oli

saanut liikutetuksi muutamia niistä, jotka olivat asetetut rakennuksen

perustaksi. Nuorten miesten tullessa paikalle hän paraikaa väänsi

voimainsa takaa saadakseen hyvin suuren kalliolohkareen siirretyksi, ja

oli niin täydessä toimessa ja puuhassa, ettei hän huomannutkaan

tulijoita, ennenkuin he olivat aivan hänen lähellään. Ponnistelussaan

ja peuhatessaan saadakseen kiven nostetuksi määräpaikkaansa, osoitti

hän tavatonta voimaa, mikä ei lainkaan ollut sopusoinnussa hänen pienen

vartalonsa silminnähtävän viallisuuden kanssa. Jo voitetut vastukset

todistivat hänellä olevan oikeat Herkuleen voimat, sillä muutamat

noista kivistä, jotka hän oli saanut nousemaan, näyttivät vaativan

ainakin kahden miehen voimaa ennenkuin olisi luullut niiden

liikahtavan. Hobbien taikaluulo heräsi uudestaan hänen nähdessään

kääpiön yliluonnollisen voiman.

"Olenpa melkein varma siitä, että tuo on muurarivainajan haamu --

katsos, minkälaisia mukurakiviä hän on pannut tuohon! Jos hän sittenkin

on ihminen, niin olisipa hauska tietää, paljonko hän vaatisi syleltä

työpalkkaa raja-aidan rakentamisesta! Semmoista tarvittaisiin

Cringlehopen ja Shawsin välillä. -- Mies, hoi!" lisäsi hän, korottaen

ääntänsä, "teet aika hyvää, lujaa työtä!"

Olento, jolle hän puhui, kohotti silmänsä, loi heihin kauhean katseen

ja, ojennettuaan itsensä suoraksi, seisoi heidän edessään koko

inhottavuudessaan. Hänen päänsä oli tavattoman iso, ja sitä peitti

harjamainen takkutukka, jonka vanhuus oli jo osittain harmentanut.

Hänen paksut, ulkonevat kulmakarvansa varjostivat pieniä, mustia ja

teräviä silmiä, jotka vilkkuivat syvissä kuopissansa niin tuimasti,

että olisi voinut luulla niiden ilmaisevan mielipuolisuutta. Muuten

hänen ulkomuotonsa oli niin raaka ja karkeapiirteinen, että taiteilija

varmaan piirtäisi sellaiseksi sadun jättiläisen. Sen lisäksi siinä oli

vielä hillitön hurja, omituinen ilme, mikä usein on vaivaisille

ominainen. Hänen vartaloaan, joka oli paksu ja hartiakas kuin

tavallisen miehen, tuki kaksi suurta jalkaa. Mutta sääret ja reidet

näytti luonto peräti unohtaneen, tai ainakin ne olivat niin kovin

lyhyet, että ne peittyivät näkymättömiksi vaatteitten alle. Käsivarret,

jotka päättyivät lujiin käsiin, olivat vahvat, ja ne kohdat, jotka

paljastuivat työn teossa, olivat karkeitten, mustien karvojen peitossa.

Näyttipä siltä kuin luonto olisi aikonut kaikki tämän olennon eri

jäsenet jättiläisen raajoiksi, mutta sitten jostakin syystä puristanut

ne kääpiön ruumiiksi, -- niin huonosti sopivat käsivarsien pituus ja

ruumiin rautaiset voimat hänen vähäiseen varteensa. Pukuna hänellä oli

jonkinlainen karkea, ruskea mekko, aivan kuin munkinkaapu, joka oli

hylkeennahkaisella vyöllä vyötetty. Päässä oli mäyrännahkainen tai

jostain muusta karheasta nahasta tehty lakki, joka teki kääpiön koko

ulkomuodon vieläkin eriskummallisemmaksi ja varjollansa synkistytti

kasvoja, joissa tavallisesti näytti asuvan yrmeä, ilkeä ihmisviha.

Tämä eriskummallinen kääpiö katseli molempia nuorukaisia nurjaa mieltä

ja suuttumusta ilmaisevin silmin, kunnes Earnscliff, joka tahtoi

lepyttää häntä suopeammaksi, sai sanotuksi: "Teillä on kova työ, hyvä

ystävä, sallikaa meidän auttaa teitä!"

Elliot ja Earnscliff nostivat nyt yhteisin voimin kiven kohoavalle

muurille. Kääpiö katseli heidän työtänsä kuin työnantaja ainakin, ja

ilmaisi kiivaalla liikkeellä maltittomuutensa, kun he muka kovin

nahjustelivat sovitellessaan kiveä paikoilleen. Hän osoitti sitten

toista kiveä -- senkin he nostivat -- sitten kolmatta, neljättä. -- Yhä

vielä he tekivät hänelle mieliksi, vaikkakin hiukan vaivalloisesti,

sillä hän osoitti heille aina, ikäänkuin sattumalta, kaikkein

raskaimpia lähellä olevia kallionlohkareita.

"Mutta nyt, hyvä ystävä", virkkoi viimein Elliot, kun mieletön kääpiö

taas osoitti kiveä, joka oli suurempi kaikkia entisiä, "Earnscliff

tehköön mitä tahtoo. Mutta -- olittepa ihminen tai jotain pahempaa,

ykskaikki, -- piru vieköön sormeni, jos rupean kauemmin muurarin tavoin

vaivaamaan selkäpiitäni tuommoisten kivien nostamisessa, saamatta edes

kiitosta vaivastani."

"Kiitostako!" huudahti kääpiö tehden liikkeen, joka ilmaisi kaikkein

syvintä ylenkatsetta. "Heh tuossa -- ota pois, ja liho niistä! Ota ne,

ja olkoot ne sinulle yhtä suureksi hyödyksi kuin ne ovat minulle olleet

-- kuin ne ovat olleet jokaiselle kuolevalle, joka sen sanan koskaan on

kuullut kyykäärme-veljensä suusta! Pois täältä -- tee työtä, taikka

korjaa luusi!"

"Onpa se korea palkka, Earnscliff, jonka saimme temppelin

rakentamisesta paholaisen kunniaksi, ja kukapa tiesi vaikka

päällepäätteeksi olisimme saattaneet vaaraan sielumme autuuden."

"Meidän läsnäolomme", vastasi Earnscliff, "näkyy vain kiihoittavan

hänen hurjuuttansa; parempi lienee, jos lähdemme pois ja lähetämme

jonkun tuomaan hänelle ravintoa ja muuta välttämätöntä."

Niin tehtiin. Paikalle lähetetty palvelija tapasi kääpiön yhä vielä

muuria rakentamassa, mutta ei saanut hänestä irti ainoatakaan sanaa.

Renki, jonka pää oli täynnä seudulla vallitsevaa taikauskoa, kyllästyi

pian turhaan yritykseensä, kun hänen ei onnistunut saada tuota

eriskummallista olentoa vastaamaan kysymyksiin eikä ottamaan vastaan

neuvoja. Hän asetti kääpiötä varten tuomansa tavarat kivelle vähän

matkan päähän ja jätti ne siihen ihmisvihaajan käytettäviksi.

Kääpiö jatkoi työtänsä päivästä toiseen niin uutterasti, että sitä

tuskin saattoi uskoa muuksi kuin yliluonnolliseksi. Päivässä hän näytti

usein saavan tehdyksi kahden miehen työn, ja hänen rakennuksensa alkoi

tulla pian mökin näköiseksi. Se oli tosin pieni ja vain kivistä ja

turpeista tehty sekä ilman savea kokoonpantu, mutta sittenkin, kun sen

seinissä oli suunnattoman suuria kiviä, se näytti paljoa vahvemmalta

kuin miltä noin ahdas ja kömpelösti kokoonkyhätty maja tavallisesti

olisi näyttänyt. Earnscliff, joka yhä piti silmällä hänen töitänsä,

lähetti sinne heti, kun älysi, mitä tarvittiin, kuormallisen katokseksi

kelpaavia parruja. Hän oli käskenyt jättää ne jonnekin lähelle aikoen

seuraavana aamuna lähettää työmiehiä panemaan niitä paikoilleen. Mutta

ennen kun tuo aikomus kerkesi tulla täytetyksi, oli kääpiö illalla,

koko yön ja aamulla varhain tehnyt työtä niin uutterasti ja taitavasti,

että parrut olivat jo melkein paikoillaan. Sen jälkeen hän ensi

töikseen leikkasi kaisloja, joista laittoi majaansa ulkokaton, ja

senkin työn hän sai valmiiksi erinomaisen nopeasti.

Koska kaikki apu, paitsi se, minkä hän silloin tällöin sai joltakin

kulkijalta, näkyi olevan hänelle vastenmielinen, niin heitettiin

hänelle vain lähipaikoille hänen hankkeillensa soveliaita aineita ja

työaseita, joiden käyttämisessä hän osoitti hyvää taitoa. Hän naulasi

kokoon kotansa oven ja ikkunan, hän nikkaroi itselleen kömpelön vuoteen

sekä muutamia hyllyjä, ja näkyi lauhtuvan hiukan leppeämmäksi sitä

myöten kuin hänen asuntonsa edistyi.

Sitten hän rakensi vahvan kiviaidan ja rupesi kaikin voimin viljelemään

maata sen sisäpuolella, kunnes hän osaksi penkomalla ennestään paikalla

olevaa multaa, osaksi tuomalla lisää multaa, sai muokatuksi pienen

kasvitarhan. Tietysti tämä erakko sai, niinkuin jo sanottiin, silloin

tällöin apua matkalaisilta, jotka sattuivat kulkemaan tämän kankaan

poikki, sekä myös niiltä monilta, jotka uteliaisuudesta kävivät hänen

työtään katsomassa. Aivan mahdotonta olikin tosiaan olla hetkeksi

seisahtumatta ja vähän auttamatta, kun näki tämmöisen ihmisolennon,

joka ensisilmäyksellä näytti niin kykenemättömältä kovaan työhön ja

kuitenkin raatoi niin uupumattoman uutterasti. Ja koska ei kukaan hänen

satunnaisista apumiehistään voinut tietää, minkä verran apua kääpiö oli

muilta saanut, niin hänen työnsä nopea edistyminen tuntui heidän

mielestään hyvin ihmeelliseltä. Tuo luja ja vahva rakennus, jonka niin

vaivainen työmies oli niin lyhyessä ajassa saanut valmiiksi sekä

kääpiön erinomainen kätevyys ja taitavuus, herätti naapurien mielessä

epäluuloja. He väittivät, että, jollei hän ollutkaan mikään haamu --

siitä luulosta oli heidän jo täytynyt luopua, koska hän

silminnähtävästi oli lihaa ja luuta aivan kuin muutkin -- niin hän

epäilemättä kuitenkin oli likeisessä liitossa näkymättömän maailman

kanssa ja oli valinnut itselleen tämän yksinäisen paikan, voidakseen

häiritsemättä seurustella henkien kanssa. He väittivät -- käyttäen

väitettä ihan toisessa merkityksessä kuin muinoinen filosofi -- ettei

hän koskaan ollut vähemmän yksin, kuin juuri yksinään ollessaan. Ja

kauempana kankaanlaidalla kohoavilta harjuilta matkamiehet muka olivat

usein nähneet toisen henkilön työskentelevän tämän aution paikan

asukkaan kanssa, henkilön, joka aina heti katosi, kun joku lähestyi

mökkiä. Samanlaisen henkilön nähtiin myös toisinaan istuvan hänen

vieressään mökin kynnyksellä tai kävelevän hänen rinnallaan kankaalla,

tai kantavan hänen kanssaan vettä lähteestä. Earnscliff selitti, että

tämä henkilö oli kääpiön varjo.

"Piru se on eikä varjo", vastasi Hobbie Elliot, joka oli ylen kiivas

yleisen mielipiteen puolustaja. "Hän on siksi likeisessä liitossa 'Sen

vanhan'[7] kanssa, ettei hänellä voi olla varjoa. Paitsi sitä", lisäsi

hän, tuoden esiin vähän järkevämmän syyn, "kukapa on koskaan nähnyt

varjoa ihmisen ja auringon välillä? Ja tämä olento, olkoon se mikä

hyvänsä, on paljon pitempi ja kapeampi kääpiötä, ja sen on nähty

pujahtavan tämän ja auringon väliin useamminkin kuin kerran tai

kahdesti."

Nämä epäilykset, jotka jossakin toisessa osassa Skotlantia olisivat

voineet tuottaa noidaksi epäillylle henkilölle hiukan kiusallisia

tiedusteluja, aiheuttivat täällä vain sen, että häntä kohdeltiin

pelolla ja kunnioituksella. Erakkoa vain huvitti kunnioittava arkuus,

jonka vallassa ohikulkija lähestyi hänen asuntoaan, tuo ällistelevä

kummastus, jota osoittaen tämä katseli häntä ja hänen tavaroitaan, sekä

kiireiset askeleet, joita ottaen hän korjasi luunsa päästäkseen

peloittavan paikan ohitse. Ainoastaan kaikkein rohkeimmat seisahtuivat

ja uteliaisuuttansa tyydyttääkseen pikaisesti tarkastelivat hänen

kotinsa seiniä sekä hänen kasvitarhaansa pyytäen sitten kohteliaasti

anteeksi, mihin erakko joskus armollisesti vastasi jollakin sanalla tai

päännyökkäyksellä. Earnscliff kulki usein sitä tietä, tiedustellen

melkein aina, miten majan yksinäinen asukas voi. Tämä näytti nyt

saaneen asuntonsa elinajakseen kuntoon.

Mahdotonta oli saada häntä puhumaan omista asioistaan. Hän ei myöskään

ruvennut pitemmälti juttelemaan eikä kuuntelemaan toisen puhetta

muistakaan asioista, vaikka hänen raivoisa ihmisvihansa näyttikin

suuresti lauhtuneen. Ainakin ne hulluuden puuskat, jotka hänessä

ilmenivät, sattuivat nyt harvemmin. Kaikista taivutteluista huolimatta

ei häntä voitu saada vastaanottamaan muuta kuin kaikkein

välttämättömimmät tavarat, vaikka Earnscliff armeliaisuudesta, ja hänen

taikauskoisemmat naapurinsa muista syistä monesti tarjosivatkin hänelle

enemmän. Jälkimmäisille hän antoi vastalahjana neuvojansa, kun he

vähitellen alkoivat tulla hänen luokseen tiedustelemaan, miten voisivat

parantaa karjansa ja omat tautinsa. Usein he saivat häneltä myös

lääkkeitä, ja hänellä näkyi olevan, paitsi omasta maasta saatuja, myös

ulkomaisiakin lääkekasveja. Näille avunpyytäjille hän sanoi olevansa

nimeltään Elshender erakko. Mutta kansan kesken hän sai liikanimekseen

"Viisas Elshie" taikka "Mucklestane-Moorin älykäs vanhus." Muutamat

eivät rajoittaneet kyselyjänsä vain ruumiin vaivoihin, vaan pyysivät

neuvoa muissakin asioissa. Hän vastasi aina oraakkelin kaltaisella

älykkyydellä, joka suuresti vahvisti sitä luuloa, että hänellä muka oli

yliluonnollinen taito. Neuvonpyytäjät jättivät tavallisesti jonkin

lahjan jollekin kivelle, vähän matkan päähän kääpiön asunnosta. Mutta

jos se oli rahaa tai jotain muuta tavaraa, jota hän ei tahtonut ottaa

vastaan, niin hän viskasi sen pois tai jätti paikoilleen kajoamatta

siihen. Käytökseltään hän oli aina tyly ja epäkohtelias. Sanoja hän

tuhlasi juuri sen verran kuin hänen sanottavansa selittäminen

lyhimmällä mahdollisella tavalla vaati. Ja hän vältti kaikkea puhetta,

mikä hiukankin olisi poikennut puheena olevasta asiasta. Kun hänen

puutarhassaan talven kuluttua alkoi kasvaa vihanneksia ja

kaaliksia, niin hän ei juuri ensinkään puuttunut mihinkään muihin

ravintoaineisiin. Kuitenkin hän otti vastaan pari Earnscliffin

lahjoittamaa vuohta, jotka hakivat ruokansa kankaalta ja antoivat

hänelle maitoa.

Nähtyään ettei tätä hänen lahjaansa ollut hyljätty kävi Earnscliff pian

sen jälkeen erakkoa tervehtimässä. Ukko istui lähellä kasvitarhansa

porttia, leveällä, litteällä kivellä, joka oli hänen tavallisena

tietäjänistuimenaan, milloin hän oli halukas ottamaan vastaan sairaita

tai muita neuvonpyytäjiä. Kotinsa ja puutarhansakin hän sulki kaikilta

sisäänpyrkiviltä ihmisiltä yhtä tarkasti kuin Otaheiten saaren asukkaat

pyhän morainsa -- nähtävästi hänen mielestänsä olisi ihmisolento

jalallaan saastuttanut ne paikat. Hänen sulkeuduttuaan asumukseensa

eivät mitkään pyynnöt eivätkä rukoukset voineet taivuttaa häntä

näyttäytymään tai päästämään ketään puheillensa, oli pyrkijä kuka

hyvänsä.

Earnscliff oli käynyt kalassa vähän matkan päässä olevalla pikku

joella. Hänellä oli onki kädessä ja taimenilla täytetty vasu selässä.

Hän istahti toiselle kivelle, melkein vastapäätä kääpiötä. Tämä oli jo

tottunut näkemään hänet, eikä pitänyt hänestä sen enempää lukua, kuin

että kohotti rumaa, muodotonta päätään tuijottaen tulijaan, ja antoi

sen sitten taas vaipua alas rinnalleen ikäänkuin olisi ollut syvissä

mietteissä. Earnscliff katsahti ympärilleen ja näki, että erakko oli

entisten lisäksi rakentanut katoksen vuohia varten.

"Sinä teet kovasti työtä, Elshie", virkkoi Earnscliff yrittäen saada

tuon eriskummallisen olennon puhumaan.

"Työ", vastasi kääpiö, "on pienin paha ihmisten kurjassa elämässä.

Parempi on tehdä työtä niinkuin minä, kuin huvitella teidän

tavallanne."

"En voi kieltää, että meidän tavalliset huvituksemme täällä maalla ovat

varsin armottomia, Elshie, mutta kuiten..."

"Mutta kuitenkin", keskeytti hänet kääpiö, "ne ovat parempia kuin

teidän tavalliset toimenne: parempi on harjoittaa joutavaa,

ajattelematonta armottomuutta mykkiä kaloja kuin lähimmäisiä kohtaan!

Vaan miksi minä näin puhun? Miksi ei saisi koko tuo ihmiskarja puskea

ja pistää ja pureksia toinen toistaan, kunnes ne olisivat sukupuuttoon

hävitetyt. Jäljelle jäisi yksi ainoa suunnaton, runsaasta ravinnostaan

pöhöttynyt Behemot, joka sitten, imettyään ja kaluttuaan kaikkien

muiden luut putipuhtaiksi, saisi saaliin loputtua ulvoa päiväkaudet

ruoan puutteessa ja viimein tuuma tuumalta nääntyä nälkään -- sepä

juuri olisi sille sukukunnalle sopiva loppu!"

"Sinun tekosi ovat parempia, Elshie, kuin sinun sanasi", virkkoi

Earnscliff, "sinä jatkat työlläsi saman sukukunnan elämää, jota sinä

ihmisvihassasi kiroat."

"Niin teen, mutta miksi? -- Kuule! Sinä olet niitä, joita minä

vähimmällä inholla katselen, sentähden en välitä, vaikka säälien sinun

silmitöntä mielettömyyttäsi tuhlaankin vastoin tapaani muutamia sanoja.

Vaikka en voikaan nostattaa tauteja ihmisiin enkä ruttoa karjaan, niin

enkö pääse sittenkin tarkoitukseni perille, kun jatkan niiden elämää,

jotka yhtä suurella voimalla kykenevät saamaan aikaan turmiota? -- Jos

Bowerin Alice olisi talvella kuollut, niin olisiko nuori Ruthwin saanut

surmansa keväällä sentähden, että hän rakasti tyttöä? Ja kenen mieleen

olisi edes johtunut sulkea karjansa aitaukseen, kun Westburnflatin

tornin Ruskea Rosvo muka makasi kuolinvuoteellaan? -- Minun rohtojeni,

minun taitoni voimasta hän parani jälleen. Ja kukapa nyt taas

uskaltaisi jättää laumaansa vartijatta laitumelle tai käydä levolle

päästämättä verikoiraansa kahleista?"

"Kyllä myönnän", vastasi Earnscliff, "ettet juuri tehnyt hyvää

ihmiskunnalle parantaessasi rosvon. Mutta autoitpa kuitenkin sen sijaan

viime talvena minun ystäväni Hobbien, rehellisen Heugh-footin Hobbien,

kuumetaudista, johon hän olisi saattanut kuolla."

"Näin ajattelevat tomun lapset tietämättömyydessään", virkkoi kääpiö

viekkaasti hymyillen, "ja näin he puhuvat mielettömyydessään. Sano,

oletko huomannut, kuinka kesytetty metsäkissanpoika on lystikäs,

leikkisä ja siivo. -- Mutta annapas sen vain päästä metsänlintujesi,

lampaittesi, kanojesi saapuville, niin sen synnynnäinen verenhimo

puhkeaa kohta ilmi. Se kaappaa ne kynsiinsä, raatelee, surmaa ja

hotkaisee ahneesti suuhunsa."

"Semmoinen on sen eläimen luonne", vastasi Earnscliff, "mutta mitä se

Hobbieen koskee?"

"Se on hänen vertauskuvansa", sanoi erakko. "Hän on tätä nykyä

rauhallinen ja kesy, koska hänellä ei ole tilaisuutta näyttää

synnynnäistä taipumustaan. Mutta annapas sotatorven kajahtaa, annapas

tuon verikoiranpennun saada sieraimiinsa verenhajua, niin hän on

raivostuva yhtä julmaksi kuin hurjin hänen rajalais-esivanhemmistaan,

joka on sytyttänyt tuleen jonkun turvattoman talonpojan mökin. --

Voitko kieltää, että hän nytkin usein yllyttää sinua kostamaan verellä

sen pahan, joka sinulle lapsena tehtiin?" -- Earnscliff säpsähti, mutta

erakko ei ollut huomaavinaan hänen hämmästystään ja jatkoi: "Ja

sotatorvi kajahtaa, ja verikoiranpentu saa nuolla verta. Silloin minä

nauran ja sanon: 'Kas, juuri tätä varten olen sinun henkesi

säilyttänyt!'" Hetken vaiti oltuaan hän taas jatkoi: "Tämmöistä minun

parantamiseni on -- sen tarkoituksena on pitää yllä yleistä kurjuutta

-- sen kautta koetan minäkin täällä erämaassa näytellä osaani

yhteisessä murhenäytelmässä. Jos sinä sairastuisit ja olisit vuoteen

omana, niin ehkä minä säälistä lähettäisin sinulle myrkkypullon."

"Kiitoksia paljon, Elshie, minä tulen varmaan pyytämään sinulta

lääkärin neuvoa, koska minulla on näin lohduttava toivo avun

saamisesta."

"Älä imartele itseäsi liiaksi sillä toivolla, että minä todella voisin

antaa vallan tuolle sydämen heikkoudelle, säälille", sanoi erakko.

"Miksi minä tempaisin semmoisen hupsun kuin sinut, joka olet kuin

vartavasten luotu kokemaan elämän kurjuutta, siitä onnettomuudesta,

johon omat hourailemisesi ja maailman ilkeys sinut kerran saattavat?

Miksi rupeaisin sääliväiseksi intiaaniksi ja musertaisin

sotakirveelläni vangin aivot mäsäksi? Näin pilaisin kerrassaan

heimokunnaltani toivotun kolmipäiväisen huvituksen juuri kun kekäleet

ovat ilmitulessa, nipistimet tulikuumina, kattilat kiehuvina ja puukot

hiottuina -- juuri kun uhri on kärvennettävä, raadeltava ja

kypsennettävä?"

"Sinä tuot minun silmieni eteen hirvittävän kuvan elämästä, Elshie;

mutta minun rohkeuttani se ei kuitenkaan voi masentaa", vastasi

Earnscliff. "Me olemme luodut tänne maan päälle, toisaalta tosin

kärsimään ja näkemään vaivoja, mutta toisaalta myös tekemään työtä ja

nauttimaan iloa. Työssä kuluneen päivän perästä seuraa ilta lepoineen.

Kärsivällisyyttä kysyvä vaivakin tuntuu helpommalta, kun ihmisellä on

se lohduttava tieto, että hän on täyttänyt velvollisuutensa."

"Minä halveksin tuota orjallista, eläimellistä oppia", huudahti kääpiö,

silmät hulluuden tulta hehkuen, "minä halveksin oppia, joka ei sovi

muille kuin katoaville luontokappaleille, mutta en viitsi enää turhaan

kuluttaa sanojani sinun kanssasi."

Hän nousi kiireesti, mutta, ennen kun hän kätkeytyi mökkiinsä, lisäsi

hän vielä kiihkeän innokkaasti: "Mutta ettet suinkaan luulisi, että

minun muka hyvät tekoni saisivat alkunsa tuosta typerästä, orjamaisesta

tunteesta, jota sanotaan rakkaudeksi lähimmäisiämme kohtaan, niin

tiedä, että jos olisi olemassa ihminen, joka olisi tehnyt tyhjäksi

minun sieluni kalleimman toivon -- joka olisi reväissyt minun sydämeni

kappaleiksi ja kärventänyt minun aivoni hehkuviksi kuin tulivuori -- ja

jos sen miehen onni ja henki olisivat niin kokonaan minun käsissäni

kuin tämä heikko savi (hän tempaisi käteensä lähellä olevan

saviastian), niin minä en rikkoisi häntä pirstaleiksi tällä tavalla"

(hän nakkasi astian vimmoissaan seinää vasten). -- "En!" hän jatkoi

tyynemmin mutta äärimmäisen katkerasti, "minä hemmottelisin häntä

rikkaudella ja vallalla, niin että hänen häijyt himonsa vielä

kiihtyisivät ja jotta hänellä olisi voimaa täyttää ilkeät aikeensa;

häneltä ei saisi puuttua mitään synnin ja pahuuden välikappaletta; hän

saisi olla keskustana pyörteessä, joka rauhaa ja lepoa tuntematta

kiehuisi lakkaamattomalla vimmalla vetäen meren pohjaan jokaisen

laivan, mikä sen piiriä lähenisi! -- Hän saisi olla maanjäristyksenä,

jolla olisi voimaa myllertää koko se maa, missä hän eläisi, ja saattaa

kaikki sen asukkaat vihamielisiksi toisilleen, kurjiksi hylyiksi,

semmoisiksi -- kuin minä!"

Nämä viimeiset sanat sanottuaan karkasi onneton olento asumukseensa,

viskasi vimmatulla vauhdilla oven kiinni ja veti kiireesti kaksi salpaa

eteen, toisen perästä toisen, ikäänkuin sulkeakseen ulos kaikki tuohon

vihattuun sukukuntaan kuuluvat ihmiset, jotka olivat syösseet hänen

sielunsa kurjuuteen. Earnscliff läksi pois kankaalta sydän täynnä

vaihtelevia säälin ja kauhun tunteita. Hän mietiskeli, mikä outo ja

synkkä syy oli mahtanut saattaa näin kurjaan mielentilaan miehen, joka

puheesta päättäen oli varmaan säädyltään ja kasvatukseltaan paljoa

etevämpi tavallisia ihmisiä. Häntä myös kummastutti, kuinka tämä vasta

näin lyhyen ajan seudulla ollut ja aivan itsekseen elänyt mies oli

voinut saada niin tarkkoja tietoja asukkaiden luonteesta sekä

yksityisistä asioistakin.

"Eipä ole ihme", virkkoi hän itsekseen, "vaikka kansa luulee, että tämä

näin laajatietoinen, tällä tavalla elävä, ulkomuodoltaan niin inhottava

ja ihmisiä niin katkerasti vihaava ja onneton mies olisi liitossa

ihmiskunnan perivihollisen kanssa!"

Musta kääpiö · 第 6 / 21 题