Maailmaa vihaan, ihmiskuntaa vihaan;
Soisinpa että koira oisit sä,
Niin voisin sua hiukan rakastaa.
_Timon Ateenalainen_.
Seuraavana päivänä, aamiaisen jälkeen, Earnscliff sanoi jäähyväiset
vieraanvaraisille ystävilleen luvaten palata takaisin ajoissa, jotta
hänkin voisi olla mukana syömässä metsäkaurista, joka hänen käskystään
oli jo tuotu taloon. Hobbie oli myös sanovinaan jäähyväiset tuvan
kynnyksellä, mutta pujahtikin sitten ulos toista tietä ja saavutti
toverinsa harjun kukkulalla.
"Te aiotte lähteä sinne, Patrick-herra. Koira vieköön, en minäkään
tahdo ruveta seuran pettäjäksi, vaikka mummo murisisi mitä hyvänsä.
Minusta oli kuitenkin parasta hiipiä salaa pois, ettei eukko saisi
vihiä aikomuksestamme. Hänelle ei saa tuottaa huolta millään
muotoa -- ne olivat viimeiset sanat, jotka isäni lausui minulle
kuolinvuoteellaan."
"Se on tietty, Hobbie", sanoi Earnscliff, "hän ansaitseekin sen, että
pidätte häntä kunniassa."
"Totta tosiaan, mitä tähän asiaan tulee, niin hän olisi melkein yhtä
paljon huolissaan teidän puolestanne kuin minun tähteni. Mutta ettekö
todellakaan pidä liian uhkarohkeana mennä sinne takaisin? -- Eihän
meillä ole sinne erikoista asiaa, sen te tiedätte."
"Jos minä uskoisin samaa kuin sinä, Hobbie", virkkoi nuori herra, "niin
ehkäpä en huolisi puuttua tähän asiaan sen enempää. Mutta minä olen
varma siitä, että yliluonnolliset ilmestykset ovat meidän aikanamme
kokonaan lakanneet tai kumminkin tulleet aivan harvinaisiksi. Senvuoksi
en tahdo jättää tutkimatta asiaa, josta ehkä vaivaisen, mielipuolen
olennon henki voi riippua."
"No hyvä, jos te todella niin uskotte", vastasi Hobbie epäilevästi --
"ja tottahan on, että keijukaisetkin[6] -- hyvät naapurit, niinhän minä
aioin sanoa (sanovathan ihmiset, ettei niitä saa keijukaisiksi
nimittää) -- joita ennen muinoin nähtiin illalla kisailemassa joka
nurmikolla, eivät enää näyttäydy lainkaan niin usein kuin ennen. Minä
en suinkaan voi vakuuttaa nähneeni koskaan ainoatakaan sellaista,
vaikka kerran kyllä kuulin takaani suolta vihellyksen, joka oli aivan
kuin kuovin kuikutusta. Mutta monta kertaa minun isäni näki heitä
iltasella palatessaan kotiin markkinoilta ja varsinkin kun hänellä,
kunnon miehellä, oli päässään tilkkanen viinaa."
Earnscliff oli mielissään, kun hän tästä puheesta saattoi nähdä, miten
taikausko oli vähenemässä polvi polvelta. Ja he jatkoivat keskusteluaan
näistä asioista, kunnes kivi, jonka mukaan paikka oli saanut nimensä,
alkoi näkyä.
"Niin totta kuin viimeiselle tuomiolle pääsen!" virkkoi Hobbie.
"Tuossapa tuo kuvatus yhä vielä maleksii! -- Mutta nyt on kirkas päivä,
ja teillä on pyssy, ja onpa minullakin lihapuukkoni mukana -- ehkäpä
siis uskallamme käydä hänen kimppuunsa."
"Älä, veikkonen, millään muotoa!" sanoi Earnscliff, "mutta, Jumalan
nimessä, mitä kummia hän tuossa tekee?"
"Rakentaa kivimuuria harmaista hanhista -- siksihän noita suuria,
hajallisia kiviä nimitetään -- ihme ja kumma, mokomaa en ikinä ole
nähnyt!"
Astuttuaan lähemmäksi ei Earnscliffkään voinut olla myöntymättä
kumppaninsa selitykseen. Olento, jonka he edellisenä yönä olivat
nähneet, latoi hitaasti ja vaivalloisesti suuria kiviä päällekkäin,
ikäänkuin pieneksi kiviaidaksi. Rakennusaineita hänellä oli yltäkyllin
ympärillään, mutta työnteko oli sanomattoman vaivalloista, kun useimmat
kivet olivat kovin suuria. Täytyi ihmetellä, miten hän lainkaan oli
saanut liikutetuksi muutamia niistä, jotka olivat asetetut rakennuksen
perustaksi. Nuorten miesten tullessa paikalle hän paraikaa väänsi
voimainsa takaa saadakseen hyvin suuren kalliolohkareen siirretyksi, ja
oli niin täydessä toimessa ja puuhassa, ettei hän huomannutkaan
tulijoita, ennenkuin he olivat aivan hänen lähellään. Ponnistelussaan
ja peuhatessaan saadakseen kiven nostetuksi määräpaikkaansa, osoitti
hän tavatonta voimaa, mikä ei lainkaan ollut sopusoinnussa hänen pienen
vartalonsa silminnähtävän viallisuuden kanssa. Jo voitetut vastukset
todistivat hänellä olevan oikeat Herkuleen voimat, sillä muutamat
noista kivistä, jotka hän oli saanut nousemaan, näyttivät vaativan
ainakin kahden miehen voimaa ennenkuin olisi luullut niiden
liikahtavan. Hobbien taikaluulo heräsi uudestaan hänen nähdessään
kääpiön yliluonnollisen voiman.
"Olenpa melkein varma siitä, että tuo on muurarivainajan haamu --
katsos, minkälaisia mukurakiviä hän on pannut tuohon! Jos hän sittenkin
on ihminen, niin olisipa hauska tietää, paljonko hän vaatisi syleltä
työpalkkaa raja-aidan rakentamisesta! Semmoista tarvittaisiin
Cringlehopen ja Shawsin välillä. -- Mies, hoi!" lisäsi hän, korottaen
ääntänsä, "teet aika hyvää, lujaa työtä!"
Olento, jolle hän puhui, kohotti silmänsä, loi heihin kauhean katseen
ja, ojennettuaan itsensä suoraksi, seisoi heidän edessään koko
inhottavuudessaan. Hänen päänsä oli tavattoman iso, ja sitä peitti
harjamainen takkutukka, jonka vanhuus oli jo osittain harmentanut.
Hänen paksut, ulkonevat kulmakarvansa varjostivat pieniä, mustia ja
teräviä silmiä, jotka vilkkuivat syvissä kuopissansa niin tuimasti,
että olisi voinut luulla niiden ilmaisevan mielipuolisuutta. Muuten
hänen ulkomuotonsa oli niin raaka ja karkeapiirteinen, että taiteilija
varmaan piirtäisi sellaiseksi sadun jättiläisen. Sen lisäksi siinä oli
vielä hillitön hurja, omituinen ilme, mikä usein on vaivaisille
ominainen. Hänen vartaloaan, joka oli paksu ja hartiakas kuin
tavallisen miehen, tuki kaksi suurta jalkaa. Mutta sääret ja reidet
näytti luonto peräti unohtaneen, tai ainakin ne olivat niin kovin
lyhyet, että ne peittyivät näkymättömiksi vaatteitten alle. Käsivarret,
jotka päättyivät lujiin käsiin, olivat vahvat, ja ne kohdat, jotka
paljastuivat työn teossa, olivat karkeitten, mustien karvojen peitossa.
Näyttipä siltä kuin luonto olisi aikonut kaikki tämän olennon eri
jäsenet jättiläisen raajoiksi, mutta sitten jostakin syystä puristanut
ne kääpiön ruumiiksi, -- niin huonosti sopivat käsivarsien pituus ja
ruumiin rautaiset voimat hänen vähäiseen varteensa. Pukuna hänellä oli
jonkinlainen karkea, ruskea mekko, aivan kuin munkinkaapu, joka oli
hylkeennahkaisella vyöllä vyötetty. Päässä oli mäyrännahkainen tai
jostain muusta karheasta nahasta tehty lakki, joka teki kääpiön koko
ulkomuodon vieläkin eriskummallisemmaksi ja varjollansa synkistytti
kasvoja, joissa tavallisesti näytti asuvan yrmeä, ilkeä ihmisviha.
Tämä eriskummallinen kääpiö katseli molempia nuorukaisia nurjaa mieltä
ja suuttumusta ilmaisevin silmin, kunnes Earnscliff, joka tahtoi
lepyttää häntä suopeammaksi, sai sanotuksi: "Teillä on kova työ, hyvä
ystävä, sallikaa meidän auttaa teitä!"
Elliot ja Earnscliff nostivat nyt yhteisin voimin kiven kohoavalle
muurille. Kääpiö katseli heidän työtänsä kuin työnantaja ainakin, ja
ilmaisi kiivaalla liikkeellä maltittomuutensa, kun he muka kovin
nahjustelivat sovitellessaan kiveä paikoilleen. Hän osoitti sitten
toista kiveä -- senkin he nostivat -- sitten kolmatta, neljättä. -- Yhä
vielä he tekivät hänelle mieliksi, vaikkakin hiukan vaivalloisesti,
sillä hän osoitti heille aina, ikäänkuin sattumalta, kaikkein
raskaimpia lähellä olevia kallionlohkareita.
"Mutta nyt, hyvä ystävä", virkkoi viimein Elliot, kun mieletön kääpiö
taas osoitti kiveä, joka oli suurempi kaikkia entisiä, "Earnscliff
tehköön mitä tahtoo. Mutta -- olittepa ihminen tai jotain pahempaa,
ykskaikki, -- piru vieköön sormeni, jos rupean kauemmin muurarin tavoin
vaivaamaan selkäpiitäni tuommoisten kivien nostamisessa, saamatta edes
kiitosta vaivastani."
"Kiitostako!" huudahti kääpiö tehden liikkeen, joka ilmaisi kaikkein
syvintä ylenkatsetta. "Heh tuossa -- ota pois, ja liho niistä! Ota ne,
ja olkoot ne sinulle yhtä suureksi hyödyksi kuin ne ovat minulle olleet
-- kuin ne ovat olleet jokaiselle kuolevalle, joka sen sanan koskaan on
kuullut kyykäärme-veljensä suusta! Pois täältä -- tee työtä, taikka
korjaa luusi!"
"Onpa se korea palkka, Earnscliff, jonka saimme temppelin
rakentamisesta paholaisen kunniaksi, ja kukapa tiesi vaikka
päällepäätteeksi olisimme saattaneet vaaraan sielumme autuuden."
"Meidän läsnäolomme", vastasi Earnscliff, "näkyy vain kiihoittavan
hänen hurjuuttansa; parempi lienee, jos lähdemme pois ja lähetämme
jonkun tuomaan hänelle ravintoa ja muuta välttämätöntä."
Niin tehtiin. Paikalle lähetetty palvelija tapasi kääpiön yhä vielä
muuria rakentamassa, mutta ei saanut hänestä irti ainoatakaan sanaa.
Renki, jonka pää oli täynnä seudulla vallitsevaa taikauskoa, kyllästyi
pian turhaan yritykseensä, kun hänen ei onnistunut saada tuota
eriskummallista olentoa vastaamaan kysymyksiin eikä ottamaan vastaan
neuvoja. Hän asetti kääpiötä varten tuomansa tavarat kivelle vähän
matkan päähän ja jätti ne siihen ihmisvihaajan käytettäviksi.
Kääpiö jatkoi työtänsä päivästä toiseen niin uutterasti, että sitä
tuskin saattoi uskoa muuksi kuin yliluonnolliseksi. Päivässä hän näytti
usein saavan tehdyksi kahden miehen työn, ja hänen rakennuksensa alkoi
tulla pian mökin näköiseksi. Se oli tosin pieni ja vain kivistä ja
turpeista tehty sekä ilman savea kokoonpantu, mutta sittenkin, kun sen
seinissä oli suunnattoman suuria kiviä, se näytti paljoa vahvemmalta
kuin miltä noin ahdas ja kömpelösti kokoonkyhätty maja tavallisesti
olisi näyttänyt. Earnscliff, joka yhä piti silmällä hänen töitänsä,
lähetti sinne heti, kun älysi, mitä tarvittiin, kuormallisen katokseksi
kelpaavia parruja. Hän oli käskenyt jättää ne jonnekin lähelle aikoen
seuraavana aamuna lähettää työmiehiä panemaan niitä paikoilleen. Mutta
ennen kun tuo aikomus kerkesi tulla täytetyksi, oli kääpiö illalla,
koko yön ja aamulla varhain tehnyt työtä niin uutterasti ja taitavasti,
että parrut olivat jo melkein paikoillaan. Sen jälkeen hän ensi
töikseen leikkasi kaisloja, joista laittoi majaansa ulkokaton, ja
senkin työn hän sai valmiiksi erinomaisen nopeasti.
Koska kaikki apu, paitsi se, minkä hän silloin tällöin sai joltakin
kulkijalta, näkyi olevan hänelle vastenmielinen, niin heitettiin
hänelle vain lähipaikoille hänen hankkeillensa soveliaita aineita ja
työaseita, joiden käyttämisessä hän osoitti hyvää taitoa. Hän naulasi
kokoon kotansa oven ja ikkunan, hän nikkaroi itselleen kömpelön vuoteen
sekä muutamia hyllyjä, ja näkyi lauhtuvan hiukan leppeämmäksi sitä
myöten kuin hänen asuntonsa edistyi.
Sitten hän rakensi vahvan kiviaidan ja rupesi kaikin voimin viljelemään
maata sen sisäpuolella, kunnes hän osaksi penkomalla ennestään paikalla
olevaa multaa, osaksi tuomalla lisää multaa, sai muokatuksi pienen
kasvitarhan. Tietysti tämä erakko sai, niinkuin jo sanottiin, silloin
tällöin apua matkalaisilta, jotka sattuivat kulkemaan tämän kankaan
poikki, sekä myös niiltä monilta, jotka uteliaisuudesta kävivät hänen
työtään katsomassa. Aivan mahdotonta olikin tosiaan olla hetkeksi
seisahtumatta ja vähän auttamatta, kun näki tämmöisen ihmisolennon,
joka ensisilmäyksellä näytti niin kykenemättömältä kovaan työhön ja
kuitenkin raatoi niin uupumattoman uutterasti. Ja koska ei kukaan hänen
satunnaisista apumiehistään voinut tietää, minkä verran apua kääpiö oli
muilta saanut, niin hänen työnsä nopea edistyminen tuntui heidän
mielestään hyvin ihmeelliseltä. Tuo luja ja vahva rakennus, jonka niin
vaivainen työmies oli niin lyhyessä ajassa saanut valmiiksi sekä
kääpiön erinomainen kätevyys ja taitavuus, herätti naapurien mielessä
epäluuloja. He väittivät, että, jollei hän ollutkaan mikään haamu --
siitä luulosta oli heidän jo täytynyt luopua, koska hän
silminnähtävästi oli lihaa ja luuta aivan kuin muutkin -- niin hän
epäilemättä kuitenkin oli likeisessä liitossa näkymättömän maailman
kanssa ja oli valinnut itselleen tämän yksinäisen paikan, voidakseen
häiritsemättä seurustella henkien kanssa. He väittivät -- käyttäen
väitettä ihan toisessa merkityksessä kuin muinoinen filosofi -- ettei
hän koskaan ollut vähemmän yksin, kuin juuri yksinään ollessaan. Ja
kauempana kankaanlaidalla kohoavilta harjuilta matkamiehet muka olivat
usein nähneet toisen henkilön työskentelevän tämän aution paikan
asukkaan kanssa, henkilön, joka aina heti katosi, kun joku lähestyi
mökkiä. Samanlaisen henkilön nähtiin myös toisinaan istuvan hänen
vieressään mökin kynnyksellä tai kävelevän hänen rinnallaan kankaalla,
tai kantavan hänen kanssaan vettä lähteestä. Earnscliff selitti, että
tämä henkilö oli kääpiön varjo.
"Piru se on eikä varjo", vastasi Hobbie Elliot, joka oli ylen kiivas
yleisen mielipiteen puolustaja. "Hän on siksi likeisessä liitossa 'Sen
vanhan'[7] kanssa, ettei hänellä voi olla varjoa. Paitsi sitä", lisäsi
hän, tuoden esiin vähän järkevämmän syyn, "kukapa on koskaan nähnyt
varjoa ihmisen ja auringon välillä? Ja tämä olento, olkoon se mikä
hyvänsä, on paljon pitempi ja kapeampi kääpiötä, ja sen on nähty
pujahtavan tämän ja auringon väliin useamminkin kuin kerran tai
kahdesti."
Nämä epäilykset, jotka jossakin toisessa osassa Skotlantia olisivat
voineet tuottaa noidaksi epäillylle henkilölle hiukan kiusallisia
tiedusteluja, aiheuttivat täällä vain sen, että häntä kohdeltiin
pelolla ja kunnioituksella. Erakkoa vain huvitti kunnioittava arkuus,
jonka vallassa ohikulkija lähestyi hänen asuntoaan, tuo ällistelevä
kummastus, jota osoittaen tämä katseli häntä ja hänen tavaroitaan, sekä
kiireiset askeleet, joita ottaen hän korjasi luunsa päästäkseen
peloittavan paikan ohitse. Ainoastaan kaikkein rohkeimmat seisahtuivat
ja uteliaisuuttansa tyydyttääkseen pikaisesti tarkastelivat hänen
kotinsa seiniä sekä hänen kasvitarhaansa pyytäen sitten kohteliaasti
anteeksi, mihin erakko joskus armollisesti vastasi jollakin sanalla tai
päännyökkäyksellä. Earnscliff kulki usein sitä tietä, tiedustellen
melkein aina, miten majan yksinäinen asukas voi. Tämä näytti nyt
saaneen asuntonsa elinajakseen kuntoon.
Mahdotonta oli saada häntä puhumaan omista asioistaan. Hän ei myöskään
ruvennut pitemmälti juttelemaan eikä kuuntelemaan toisen puhetta
muistakaan asioista, vaikka hänen raivoisa ihmisvihansa näyttikin
suuresti lauhtuneen. Ainakin ne hulluuden puuskat, jotka hänessä
ilmenivät, sattuivat nyt harvemmin. Kaikista taivutteluista huolimatta
ei häntä voitu saada vastaanottamaan muuta kuin kaikkein
välttämättömimmät tavarat, vaikka Earnscliff armeliaisuudesta, ja hänen
taikauskoisemmat naapurinsa muista syistä monesti tarjosivatkin hänelle
enemmän. Jälkimmäisille hän antoi vastalahjana neuvojansa, kun he
vähitellen alkoivat tulla hänen luokseen tiedustelemaan, miten voisivat
parantaa karjansa ja omat tautinsa. Usein he saivat häneltä myös
lääkkeitä, ja hänellä näkyi olevan, paitsi omasta maasta saatuja, myös
ulkomaisiakin lääkekasveja. Näille avunpyytäjille hän sanoi olevansa
nimeltään Elshender erakko. Mutta kansan kesken hän sai liikanimekseen
"Viisas Elshie" taikka "Mucklestane-Moorin älykäs vanhus." Muutamat
eivät rajoittaneet kyselyjänsä vain ruumiin vaivoihin, vaan pyysivät
neuvoa muissakin asioissa. Hän vastasi aina oraakkelin kaltaisella
älykkyydellä, joka suuresti vahvisti sitä luuloa, että hänellä muka oli
yliluonnollinen taito. Neuvonpyytäjät jättivät tavallisesti jonkin
lahjan jollekin kivelle, vähän matkan päähän kääpiön asunnosta. Mutta
jos se oli rahaa tai jotain muuta tavaraa, jota hän ei tahtonut ottaa
vastaan, niin hän viskasi sen pois tai jätti paikoilleen kajoamatta
siihen. Käytökseltään hän oli aina tyly ja epäkohtelias. Sanoja hän
tuhlasi juuri sen verran kuin hänen sanottavansa selittäminen
lyhimmällä mahdollisella tavalla vaati. Ja hän vältti kaikkea puhetta,
mikä hiukankin olisi poikennut puheena olevasta asiasta. Kun hänen
puutarhassaan talven kuluttua alkoi kasvaa vihanneksia ja
kaaliksia, niin hän ei juuri ensinkään puuttunut mihinkään muihin
ravintoaineisiin. Kuitenkin hän otti vastaan pari Earnscliffin
lahjoittamaa vuohta, jotka hakivat ruokansa kankaalta ja antoivat
hänelle maitoa.
Nähtyään ettei tätä hänen lahjaansa ollut hyljätty kävi Earnscliff pian
sen jälkeen erakkoa tervehtimässä. Ukko istui lähellä kasvitarhansa
porttia, leveällä, litteällä kivellä, joka oli hänen tavallisena
tietäjänistuimenaan, milloin hän oli halukas ottamaan vastaan sairaita
tai muita neuvonpyytäjiä. Kotinsa ja puutarhansakin hän sulki kaikilta
sisäänpyrkiviltä ihmisiltä yhtä tarkasti kuin Otaheiten saaren asukkaat
pyhän morainsa -- nähtävästi hänen mielestänsä olisi ihmisolento
jalallaan saastuttanut ne paikat. Hänen sulkeuduttuaan asumukseensa
eivät mitkään pyynnöt eivätkä rukoukset voineet taivuttaa häntä
näyttäytymään tai päästämään ketään puheillensa, oli pyrkijä kuka
hyvänsä.
Earnscliff oli käynyt kalassa vähän matkan päässä olevalla pikku
joella. Hänellä oli onki kädessä ja taimenilla täytetty vasu selässä.
Hän istahti toiselle kivelle, melkein vastapäätä kääpiötä. Tämä oli jo
tottunut näkemään hänet, eikä pitänyt hänestä sen enempää lukua, kuin
että kohotti rumaa, muodotonta päätään tuijottaen tulijaan, ja antoi
sen sitten taas vaipua alas rinnalleen ikäänkuin olisi ollut syvissä
mietteissä. Earnscliff katsahti ympärilleen ja näki, että erakko oli
entisten lisäksi rakentanut katoksen vuohia varten.
"Sinä teet kovasti työtä, Elshie", virkkoi Earnscliff yrittäen saada
tuon eriskummallisen olennon puhumaan.
"Työ", vastasi kääpiö, "on pienin paha ihmisten kurjassa elämässä.
Parempi on tehdä työtä niinkuin minä, kuin huvitella teidän
tavallanne."
"En voi kieltää, että meidän tavalliset huvituksemme täällä maalla ovat
varsin armottomia, Elshie, mutta kuiten..."
"Mutta kuitenkin", keskeytti hänet kääpiö, "ne ovat parempia kuin
teidän tavalliset toimenne: parempi on harjoittaa joutavaa,
ajattelematonta armottomuutta mykkiä kaloja kuin lähimmäisiä kohtaan!
Vaan miksi minä näin puhun? Miksi ei saisi koko tuo ihmiskarja puskea
ja pistää ja pureksia toinen toistaan, kunnes ne olisivat sukupuuttoon
hävitetyt. Jäljelle jäisi yksi ainoa suunnaton, runsaasta ravinnostaan
pöhöttynyt Behemot, joka sitten, imettyään ja kaluttuaan kaikkien
muiden luut putipuhtaiksi, saisi saaliin loputtua ulvoa päiväkaudet
ruoan puutteessa ja viimein tuuma tuumalta nääntyä nälkään -- sepä
juuri olisi sille sukukunnalle sopiva loppu!"
"Sinun tekosi ovat parempia, Elshie, kuin sinun sanasi", virkkoi
Earnscliff, "sinä jatkat työlläsi saman sukukunnan elämää, jota sinä
ihmisvihassasi kiroat."
"Niin teen, mutta miksi? -- Kuule! Sinä olet niitä, joita minä
vähimmällä inholla katselen, sentähden en välitä, vaikka säälien sinun
silmitöntä mielettömyyttäsi tuhlaankin vastoin tapaani muutamia sanoja.
Vaikka en voikaan nostattaa tauteja ihmisiin enkä ruttoa karjaan, niin
enkö pääse sittenkin tarkoitukseni perille, kun jatkan niiden elämää,
jotka yhtä suurella voimalla kykenevät saamaan aikaan turmiota? -- Jos
Bowerin Alice olisi talvella kuollut, niin olisiko nuori Ruthwin saanut
surmansa keväällä sentähden, että hän rakasti tyttöä? Ja kenen mieleen
olisi edes johtunut sulkea karjansa aitaukseen, kun Westburnflatin
tornin Ruskea Rosvo muka makasi kuolinvuoteellaan? -- Minun rohtojeni,
minun taitoni voimasta hän parani jälleen. Ja kukapa nyt taas
uskaltaisi jättää laumaansa vartijatta laitumelle tai käydä levolle
päästämättä verikoiraansa kahleista?"
"Kyllä myönnän", vastasi Earnscliff, "ettet juuri tehnyt hyvää
ihmiskunnalle parantaessasi rosvon. Mutta autoitpa kuitenkin sen sijaan
viime talvena minun ystäväni Hobbien, rehellisen Heugh-footin Hobbien,
kuumetaudista, johon hän olisi saattanut kuolla."
"Näin ajattelevat tomun lapset tietämättömyydessään", virkkoi kääpiö
viekkaasti hymyillen, "ja näin he puhuvat mielettömyydessään. Sano,
oletko huomannut, kuinka kesytetty metsäkissanpoika on lystikäs,
leikkisä ja siivo. -- Mutta annapas sen vain päästä metsänlintujesi,
lampaittesi, kanojesi saapuville, niin sen synnynnäinen verenhimo
puhkeaa kohta ilmi. Se kaappaa ne kynsiinsä, raatelee, surmaa ja
hotkaisee ahneesti suuhunsa."
"Semmoinen on sen eläimen luonne", vastasi Earnscliff, "mutta mitä se
Hobbieen koskee?"
"Se on hänen vertauskuvansa", sanoi erakko. "Hän on tätä nykyä
rauhallinen ja kesy, koska hänellä ei ole tilaisuutta näyttää
synnynnäistä taipumustaan. Mutta annapas sotatorven kajahtaa, annapas
tuon verikoiranpennun saada sieraimiinsa verenhajua, niin hän on
raivostuva yhtä julmaksi kuin hurjin hänen rajalais-esivanhemmistaan,
joka on sytyttänyt tuleen jonkun turvattoman talonpojan mökin. --
Voitko kieltää, että hän nytkin usein yllyttää sinua kostamaan verellä
sen pahan, joka sinulle lapsena tehtiin?" -- Earnscliff säpsähti, mutta
erakko ei ollut huomaavinaan hänen hämmästystään ja jatkoi: "Ja
sotatorvi kajahtaa, ja verikoiranpentu saa nuolla verta. Silloin minä
nauran ja sanon: 'Kas, juuri tätä varten olen sinun henkesi
säilyttänyt!'" Hetken vaiti oltuaan hän taas jatkoi: "Tämmöistä minun
parantamiseni on -- sen tarkoituksena on pitää yllä yleistä kurjuutta
-- sen kautta koetan minäkin täällä erämaassa näytellä osaani
yhteisessä murhenäytelmässä. Jos sinä sairastuisit ja olisit vuoteen
omana, niin ehkä minä säälistä lähettäisin sinulle myrkkypullon."
"Kiitoksia paljon, Elshie, minä tulen varmaan pyytämään sinulta
lääkärin neuvoa, koska minulla on näin lohduttava toivo avun
saamisesta."
"Älä imartele itseäsi liiaksi sillä toivolla, että minä todella voisin
antaa vallan tuolle sydämen heikkoudelle, säälille", sanoi erakko.
"Miksi minä tempaisin semmoisen hupsun kuin sinut, joka olet kuin
vartavasten luotu kokemaan elämän kurjuutta, siitä onnettomuudesta,
johon omat hourailemisesi ja maailman ilkeys sinut kerran saattavat?
Miksi rupeaisin sääliväiseksi intiaaniksi ja musertaisin
sotakirveelläni vangin aivot mäsäksi? Näin pilaisin kerrassaan
heimokunnaltani toivotun kolmipäiväisen huvituksen juuri kun kekäleet
ovat ilmitulessa, nipistimet tulikuumina, kattilat kiehuvina ja puukot
hiottuina -- juuri kun uhri on kärvennettävä, raadeltava ja
kypsennettävä?"
"Sinä tuot minun silmieni eteen hirvittävän kuvan elämästä, Elshie;
mutta minun rohkeuttani se ei kuitenkaan voi masentaa", vastasi
Earnscliff. "Me olemme luodut tänne maan päälle, toisaalta tosin
kärsimään ja näkemään vaivoja, mutta toisaalta myös tekemään työtä ja
nauttimaan iloa. Työssä kuluneen päivän perästä seuraa ilta lepoineen.
Kärsivällisyyttä kysyvä vaivakin tuntuu helpommalta, kun ihmisellä on
se lohduttava tieto, että hän on täyttänyt velvollisuutensa."
"Minä halveksin tuota orjallista, eläimellistä oppia", huudahti kääpiö,
silmät hulluuden tulta hehkuen, "minä halveksin oppia, joka ei sovi
muille kuin katoaville luontokappaleille, mutta en viitsi enää turhaan
kuluttaa sanojani sinun kanssasi."
Hän nousi kiireesti, mutta, ennen kun hän kätkeytyi mökkiinsä, lisäsi
hän vielä kiihkeän innokkaasti: "Mutta ettet suinkaan luulisi, että
minun muka hyvät tekoni saisivat alkunsa tuosta typerästä, orjamaisesta
tunteesta, jota sanotaan rakkaudeksi lähimmäisiämme kohtaan, niin
tiedä, että jos olisi olemassa ihminen, joka olisi tehnyt tyhjäksi
minun sieluni kalleimman toivon -- joka olisi reväissyt minun sydämeni
kappaleiksi ja kärventänyt minun aivoni hehkuviksi kuin tulivuori -- ja
jos sen miehen onni ja henki olisivat niin kokonaan minun käsissäni
kuin tämä heikko savi (hän tempaisi käteensä lähellä olevan
saviastian), niin minä en rikkoisi häntä pirstaleiksi tällä tavalla"
(hän nakkasi astian vimmoissaan seinää vasten). -- "En!" hän jatkoi
tyynemmin mutta äärimmäisen katkerasti, "minä hemmottelisin häntä
rikkaudella ja vallalla, niin että hänen häijyt himonsa vielä
kiihtyisivät ja jotta hänellä olisi voimaa täyttää ilkeät aikeensa;
häneltä ei saisi puuttua mitään synnin ja pahuuden välikappaletta; hän
saisi olla keskustana pyörteessä, joka rauhaa ja lepoa tuntematta
kiehuisi lakkaamattomalla vimmalla vetäen meren pohjaan jokaisen
laivan, mikä sen piiriä lähenisi! -- Hän saisi olla maanjäristyksenä,
jolla olisi voimaa myllertää koko se maa, missä hän eläisi, ja saattaa
kaikki sen asukkaat vihamielisiksi toisilleen, kurjiksi hylyiksi,
semmoisiksi -- kuin minä!"
Nämä viimeiset sanat sanottuaan karkasi onneton olento asumukseensa,
viskasi vimmatulla vauhdilla oven kiinni ja veti kiireesti kaksi salpaa
eteen, toisen perästä toisen, ikäänkuin sulkeakseen ulos kaikki tuohon
vihattuun sukukuntaan kuuluvat ihmiset, jotka olivat syösseet hänen
sielunsa kurjuuteen. Earnscliff läksi pois kankaalta sydän täynnä
vaihtelevia säälin ja kauhun tunteita. Hän mietiskeli, mikä outo ja
synkkä syy oli mahtanut saattaa näin kurjaan mielentilaan miehen, joka
puheesta päättäen oli varmaan säädyltään ja kasvatukseltaan paljoa
etevämpi tavallisia ihmisiä. Häntä myös kummastutti, kuinka tämä vasta
näin lyhyen ajan seudulla ollut ja aivan itsekseen elänyt mies oli
voinut saada niin tarkkoja tietoja asukkaiden luonteesta sekä
yksityisistä asioistakin.
"Eipä ole ihme", virkkoi hän itsekseen, "vaikka kansa luulee, että tämä
näin laajatietoinen, tällä tavalla elävä, ulkomuodoltaan niin inhottava
ja ihmisiä niin katkerasti vihaava ja onneton mies olisi liitossa
ihmiskunnan perivihollisen kanssa!"