"Keri musta, sä kulkija kankaitten,
Sano kohta mi sun nimes on?" --
"Mies kankahan musta oon, alhainen,
Asun alla mä kanervikon."
_John Leyden_.
Näky, joka niin oli säikähdyttänyt nuorta talonpoikaa kesken hänen
uljasta kerskailuaan, hämmästytti myös hetkeksi hänen kumppaniaan,
vaikka tämä oli vähemmän taikauskoinen. Kuu, joka heidän keskustelunsa
aikana oli noussut, "kahlaili pilvissä", seudun puheenpartta
käyttääksemme, ja valoi vain hämärää, vähän väliä pimentyvää valoa.
Tämmöinen valon heijastus, joka sattui tuohon suureen, harmaakiviseen
patsaaseen, jota he juuri lähenivät, loihti heidän eteensä ihmisen
näköisen, vaikka aivan kääpiömäisen haamun, joka hitaasti liikkui
hajallaan olevien suurten, harmaitten kivien välissä. Se ei näyttänyt
kulkevan niiden ohi, vaan siirtyi vain hitaasti ja epäröiden paikasta
paikkaan, niinkuin se, joka kuljeskelee surullisia muistoja
herättävässä paikassa. Tavan takaa tuo olento mutisi epäselvästi. Tämä
kaikki soveltui niin hyvin kaikkiin tavallisiin kummitustaruihin, että
Elliot hiukset pystyssä äkkiä seisahtui ja kuiskasi kumppaninsa
korvaan: "Se on vanha Alice itse! Laskenko panoksen häntä kohti Jumalan
nimeen!"
"Älä, Herran tähden, älä!" varoitti kumppani painaen alas pyssyn, jolla
toinen jo tähtäsi. "Se on varmaan joku mielipuoli ihmisparka!"
"Mielipuolipa te itse lienette, kun aiotte mennä tuota lähelle!"
virkkoi Elliot tempaisten kumppaniaan, kun tämä yritti lähteä. "Kyllä
me vielä kerkiämme lukea jonkin rukouksen (jospa semmoinen nyt vain
muistuisi mieleen) ennenkuin se ennättää tänne -- -- -- Jumalan kiitos,
eipä sillä näytäkään olevan kovin kiire!" jatkoi hän rohkaisten
mieltään, kun hän näki kumppaninsa aivan pelottomana, ja kun ei
kummitus myöskään näyttänyt pitävän heistä suurta lukua. "Astua
tassutteleehan se aivan kuin kana kuuman liesiraudan päällä. Kuulkaas,
Earnscliff" (sen hän lisäsi hiljaisella äänellä), "kierretään tuolta
ympäri, ikäänkuin metsäkaurista pyydettäessä pyrkisimme tuulen alle --
eihän suo tuossa upotakaan syvemmälle kuin polvea myöten, ja parempi
vetelä tie kuin kummitus kumppanina."
Mutta Earnscliff, välittämättä kumppaninsa varoituksista ja
nykäyksistä, kulki suoraan samaa polkua myöten, jota he tähän asti
olivat astuneet, ja saapui pian ihmeellisen olennon lähelle.
Tuo olento, joka lähemmäksi tultaessa näytti pikemmin vain kutistuvan
kuin suurenevan, ei ollut kooltaan täyttä neljääkään jalkaa pitkä, ja
ulkomuodoltaan, sen verran kuin sitä tuossa hämärässä valossa saattoi
erottaa, se näytti melkein yhtä leveältä kuin pitkältäkin, tai
paremminkin pallon muotoiselta, sillä silminnähtävästi se oli jollakin
tavalla viallinen. Nuori herra huikkasi kahdesti tälle ihmeellisen
näköiselle olennolle, saamatta sanaakaan vastaukseksi. Hän huusi vielä
kolmannenkin kerran huolimatta siitä, että hänen kumppaninsa koetti
selittää hänelle, että heidän olisi parasta jatkaa matkaa eikä sen
enempää häiritä näin eriskummallista ja yliluonnollista haamua.
Kolmanteen kysymykseen: "Kuka olet? Mitä täällä teet näin yön aikana?"
vastasi vihdoin ääni, jonka kimakka, ilkeä, pahalta sointuva kiljahdus
sai Elliotin harppaamaan kaksi askelta taaksepäin ja hämmästytti myös
Earnscliffiä: "Menkää tiehenne älkääkä kysykö mitään niiltä, jotka
eivät teiltä mitään kysy!"
"Mitä teet täällä niin kaukana ihmis-asunnoista? Oletko eksynyt tieltä?
Tahdotko tulla kotiini ('Jumala varjelkoon!' pääsi vasten tahtoakin
Elliotin suusta), niin saat yösijan?"
"Mieluummin viettäisin yöni yksin Tarras-joen syvyyksissä!" kuiskasi
taas Hobbie.
"Menkää tiehenne!" käski haamu, jonka ilkeä ääni suuttumuksesta vinkui
vielä ilkeämmin. "En minä teitä tienoppaiksi tarvitse -- en minä
yösijojanne kaipaa -- viisi vuotta sitten oli pääni viimeksi ihmiskaton
alla, ja toivonpa että se silloin oli vihoviimeinen kerta!"
"Hän on hullu", virkkoi Earnscliff.
"Hän on aivan samannäköinen kuin vanha Humphrey Ettercap, läkkiseppä,
joka hukkui näihin rämeihin noin viisi vuotta takaperin", vastasi hänen
taikauskoinen kumppaninsa. "Mutta ei Humphrey sentään ollut näin
kauhean paksu ja palleroinen."
"Menkää tiehenne!" käski olento, jota he niin uteliaasti tutkistelivat.
"Teidän hengityksenne myrkyttää koko ilman ympärilläni -- teidän
äänenne raatelevat korviani aivan kuin pistäisitte terävällä
naskalilla!"
"Herra Jumala varjelkoon!" kuiskasi Hobbie. "Kuinka kuolleet voivat
olla näin pahanilkisiä meitä eläviä kohtaan! -- Mahtaapa tämänkin
miehen sielu olla häijynlaisessa paikassa!"
"Tule veikkonen", sanoi Earnscliff, "sinua näyttää painavan raskas
murhe; lähimmäisenrakkaushan vaatii, ettemme jätä sinua tänne yksin."
"Lähimmäisenrakkaus!" huusi haamu ilkeästi nauraen, "mistähän sinä tuon
korean iskusanan keksit! -- tuon ansan teeriä varten -- tuon tavallisen
verhon, johon ihmisille aiotut ansat kätketään -- tuon syötin, minkä
sisässä väijyy väkärauta -- hullu raukka, joka sen nielee, saa kyllä
pian tuntea, että se on kymmenen vertaa terävämpi kuin kaikki
ongenkoukut, joilla te herkutteluhalussanne viettelette eläviä
surmaan!"
"Kuules, ystävä", virkkoi taas Earnscliff, "sinä et itse käsitä missä
tilassa olet -- sinä kuolet tähän erämaahan, jollemme me
sääliväisyydestä vie sinua väkisinkin kanssamme."
"Minä en siihen työhön suinkaan pane jalkaani enkä sormiani", sanoi
Hobbie, "käyköön tuo kummitus omia teitänsä, Jumalan nimeen!"
"Minun vereni tahratkoon oman pääni, jos tähän kuolen", sanoi haamu; ja
huomattuansa, että Earnscliff aikoi käydä häneen kiinni, hän lisäsi:
"Ja sinun veresi tahratkoon sinun oman pääsi, jos minun vaatteitteni
helmoihinkin kosket ja niihin ihmissaastaisuutesi tartutat!"
Kuu kajasti hetken kirkkaammin hänen näin puhuessaan, ja Earnscliff
huomasi haamun kädessä olevan jonkin aseen, joka kylmässä kuutamossa
välkähteli aivan kuin pitkän puukon terä taikka pistoolin piippu.
Hullutusta olisi ollut, jos olisi yrittänyt tehdä väkivaltaa tuolle
olennolle, jolla oli ase kädessään ja joka vielä lisäksi puhui näin
vimmastuneena, varsinkin koska kumppanista ei ilmeisesti olisi ollut
apua; sillä Hobbie oli jättänyt hänet yksin suorittamaan asiaansa
kummituksen kanssa niin hyvin kuin taisi, ja astunut jo muutamia
askeleita edemmäksi kotitietä myöten. Earnscliff kääntyi senvuoksi myös
poispäin ja läksi kumppaninsa perästä. Kerran hän kuitenkin vielä
katsahti tuohon hulluun mieheen, joka kohdattuaan ihmisiä oli ikäänkuin
kiihtynyt pahimpaan vimmaan ja hyppeli hurjalla tavalla ison
kivipatsaan ympärillä, päästäen kurkustansa niin kauheita huutoja ja
kirouksia, että ne kajahtivat kauas pitkin avaraa autiota kangasta.
Molemmat metsämiehet kulkivat jonkin aikaa ääneti, kunnes tuo ilkeä
kirkuminen oli jäänyt kuulumattomiin, vaikka ääni seurasikin heitä
vielä jokseenkin pitkän matkan päähän Mucklestane-Moorin kivipatsaasta.
Kumpikin mietiskeli itsekseen näkemäänsä. Vihdoin Elliot huudahti:
"Kylläpä tahtoisin varmasti väittää, että tuo kummitus, jos se kummitus
lie ollut, on sekä tehnyt että myös kokenut paljon pahaa lihassa
ollessaan, koska hän tällä tavalla riehuu ja pauhaa kuolemansa
jälkeen."
"Minusta hän näyttää olevan ihmisvihasta aivan hullu", virkkoi
Earnscliff jatkaen omaa ajatusjuoksuaan.
"Vai ette te luulekaan häntä ruumiittomaksi henkiolennoksi?" kysyi
Hobbie kumppaniltaan.
"Minäkö? En millään muotoa."
"No, olenpa minäkin osaksi sitä mieltä, että hän saattoi olla elävä, --
vaan, Jumala ties, en minä sentään mielelläni tahtoisi nähdä mitään,
mikä olisi enemmän kummituksen näköinen."
"Oli miten oli", sanoi Earnscliff, "niin tahdon huomenna ratsastaa
paikalle ja ottaa selkoa, mitä tuosta onnettomasta raukasta on tullut."
"Keskellä valoisaa päivääkö?" kysyi talonpoika. "No, Jumalan nimeen,
sittenhän minäkin tulen kanssanne. Mutta tässä me olemme nyt kolmea
mailia lähempänä Heugh-footia kuin teidän kotianne -- eikö olisi
parasta että tulisitte kotiin kanssani, ja että minä lähettäisin rengin
hevosella saattamaan sanaa teidän väellenne, että te olette meillä,
vaikka luullakseni teillä ei kukaan muu taida odottaa teitä kuin
palvelijat ja kissa."
"Tapahtukoon sinun tahtosi sitten, Hobbie veikkoseni", sanoi nuori
herra, "ja koska en mielelläni soisi, että palvelijat olisivat
huolissaan minun, puolestani, enkä myös, että kissimirri jäisi
illallistansa vaille minun poissaoloni tähden, olisin sinulle hyvin
kiitollinen, jos lähettäisit renkipojan viemään sanaa niinkuin
lupasit."
"Kas niin, se oli ystävällisesti tehty, se täytyy tunnustaa. Te tulette
todellakin meidän luoksemme Heugh-footiin? Hyvinpä siitä meidän väki
ilahtuu, kun saa nähdä teidät, hyvin ne ilahtuvat!"
Sovittuaan tämän asian he kulkivat rivakasti kappaleen matkaa
eteenpäin, kunnes heidän saavuttuaan jyrkän harjun kukkulalle Elliot
huudahti: "Katsokaa, Earnscliff, minä tulen aina iloiseksi, kun joudun
tälle paikalle -- näettekö tulen tuolla alhaalla, se loistaa isontuvan
ikkunasta, missä mummo, meidän liukaskielinen vanha muorimme, aina
istuu pyöritellen rukin ratasta. Ja tuo toinen tuli, tuo tuolla, joka
liehuu ja liikkuu edestakaisin ikkunalta ikkunalle -- se tuikkii
serkkuni, Grace Armstrongin talosta. Hän on kaksin verroin vikkelämpi
liikkumaan talossa kuin minun sisareni -- sen nämä myöntävät itsekin,
sillä sen hyväsydämisempiä tyttösiä kuin he ei ole nähty missään
kanervikkokankaalla hyppimässä. Ja he sanovat itse ja sen mummokin
vakuuttaa, että Grace on kaikista toimeliain ja kepeäjalkaisin koko
kylässä, nyt kun mummo ei enää kykene paljoa liikkumaan. Minun
veljistäni on toinen poissa kotoa. Hän on apulaisena herra
rahastonhoitajan luona, ja toinen asuu Mossphadraigissa, meidän
toisella vuokra-tilallamme -- hän osaa hoitaa taloutta siellä yhtä
hyvin kuin jos minä siellä olisin."
"Onnellinen sinä, veli veikkonen, jolla on niin monta kelpo
sukulaista."
"Olenpa niinkin -- Jumalalle kiitos hänen armostaan -- en minä sitä
suinkaan tahdo kieltää. Mutta sanokaapa nyt minulle, Earnscliff, te,
joka olette käynyt koulut ja Edinburghin yliopistot ja olette saanut
mitä parhaan opin -- sanokaapa nyt minulle -- ei siksi että asia minua
kovin koskisi -- mutta kuulin vain S:t Johnin katolilaisen papin ja
meidän kirkkoherran väittelevän siitä talvimarkkinoilla, ja hyvin,
totta tosiaan, he puhuivat kumpainenkin. Pappi sanoi silloin, että
olisi muka lainvastaista naida serkkunsa; mutta minun mielestäni ei hän
tuonut esiin raamatunpaikkoja todisteeksi puoltakaan vertaa niin hyvin
kuin meidän kirkkoherramme -- meidän pastoria kehutaankin parhaaksi
kirkkoherraksi ja saarnamieheksi täältä aina Edinburghiin asti! Mitä te
siitä arvelette, lieneekö hän oikeassa?"
"Tietysti on naiminen, kaikkien protestanttisten kristittyjen opin
mukaan, yhtä vapaata kuin Jumala sen sääsi leeviläislaissa. Senvuoksi,
Hobbie, ei laki eikä uskonoppikaan voi asettaa mitään estettä sinun ja
Grace Armstrongin välille."
"Hyi teitä pilkkakirvestä, Earnscliff!" vastasi hänen kumppaninsa,
"itse te kiivastutte, hyvä herra, jos joku teihin hiukkasenkin kajoaa,
vaikkapa vain kokkakirveen lappeellakin. -- Enpä minä muuten
kysynytkään tuota Gracen tähden, sillä ei hän ole minun oikea serkkuni,
vaan minun setäni vaimon tytär edellisestä aviosta, joten hän ei ole
minulle likeistä sukua, ei edes kannonkaan takaa -- ainoastaan
jonkinmoinen heimolainen. -- Mutta nyt me olemme jo Sheeling-mäellä --
annas kun ammun pois panokseni, että tietävät minun olevan tulossa, se
on aina minun tapani. Ja jos olen saanut metsäkauriin, niin paukahdutan
kaksi panosta, toisen metsäkauriin puolesta, toisen omastani."
Näin sanoen hän laukaisi pyssynsä, ja heti alkoi huoneissa liikkua
kynttilöitä, vieläpä niitä pilkotti pihallakin. Hobbie Elliot osoitti
Earnscliffille valoa, joka näkyi hiipivän asuntotuvasta ulkohuoneelle
päin. -- "Se on Grace", virkkoi Hobbie. "Ei hän tule minua ovelle
vastaan, sen takaan, mutta hän on ulkona muka katsomassa, onko
illallinen noita väsyneitä koiraraukkojani varten valmis."
"Jos rakastat minua, niin rakasta minun koiraani!" vastasi Earnscliff.
"Voi, Hobbie poika, sinua miekkosta!"
Nämä sanat hän lausui ikäänkuin huoaten, mikä ilmeisesti ei jäänyt
hänen kumppaniltaan huomaamatta.
"Hei, saattaisivatpa toisetkin nuoret miehet olla yhtä onnellisia kuin
minä! -- Näinpä kerran, miten neiti Isabella Veren kaula kääntyi erään
herran puoleen, kun he sattuivat vastakkain Carlislen kilpa-ajoissa!
Ken tietää, mitä kaikkea maailmassa vielä voi tapahtua!"
Earnscliff mutisi itsekseen jotakin vastauksen tapaista; mutta oliko se
myöntämistä vai kieltämistä, siitä ei ollut aivan helppo saada selvää.
Näyttipä melkein siltä, kuin puhuja mielellään olisi tahtonut pitää
ajatuksensa salassa. He olivat nyt astuneet alas leveää kujaa, joka
kierrellen pitkin jyrkän harjun rinnettä johti olkikattoisen,
hauskannäköisen talon eteen, jossa Hobbie Elliot ja hänen omaisensa
asuivat.
Oven suussa oli suuri joukko iloisia kasvoja; mutta vieraan läsnäolo
pidätti monta kokkapuhetta, joilla saaliiton metsäkauriinpyytäjä oli
aiottu ottaa vastaan. Vähäinen kahakka syntyi ovessa seisovan kolmen
nuoren, sievän tyttösen kesken, joista kukin olisi tahtonut jättää
toisille toimeksi vieraan saattamisen tupaan, kun jokaisella oli hätä
päästä hiukan siivoamaan asuaan, sillä eihän toki sopinut näyttää
itseään vieraalle nuorelle herralle huolimattomissa vaatteissa, jotka
olivat aiotut vain oman veljen katseltaviksi.
Vihdoin Hobbie, toruttuaan heitä kaikkia muutamilla sydämestään
lähtevillä sanoilla (Grace näet ei ollut joukossa), tempaisi kynttilän
eräältä kyläkeikailijalta, joka seisoi siinä pidellen sitä sievästi
leikitellen kädessään. Sitten hän saattoi vieraan perheentupaan eli
saliin. Entisinä aikoina näet, kun asunto samalla oli puolustuslinna,
oli perheentupa kivilakinen ja kivipermantoinen, tosin kostea ja synkkä
nykyaikaisiin talonpoikaistupiin verraten, mutta sittenkin se näytti
Earnscliffin mielestä rätisevän turve- ja suopetäjävalkean valossa
erittäin hauskalta pimeään, kolkkotuuliseen harjuun verraten. Lempeästi
ja usean kerran lausui hänet tervetulleeksi kunnioitettava vanha muori,
perheen vanhin, joka istuen ison takan ääressä pajusta punotussa
tuolissa johti nuorien talontyttärien sekä kahden, kolmen rivakan,
taampana kuontaloitaan pyörittävän palvelustytön ilta-askareita.
Hänellä oli päässä leveäsiipinen, korkea myssy ja yllä ruumiinmukainen,
siisti, kotikutoinen villaleninki. Kun hänellä vielä lisäksi oli
suuret, kultaiset vitjat kaulassa ja renkaat korvissa, näytti hän yhtä
paljon rouvalta (hän olikin todella herrassukua) kuin talonpoikaiselta
emännältä.
Niin pian kun hän oli tervehtinyt Earnscliffiä ja käskenyt laittaa
kiireesti jonkin erikoisruoan illallisaterian lisäksi, alkoi hän
sisarten kanssa pilkata Hobbie Elliotia sen johdosta, että tämä oli
tyhjin käsin palannut metsäkauriinpyynnistä.
"Turhaan on Jenny pitänyt valkeaa vireillä keittiön takassa Hobbien
saaliin varalta", virkkoi yksi sisarista.
"Turhaan tosiaankin, siskoseni", jatkoi toinen, "olisihan
pohjakekäleestäkin,[5] jos siihen oikein puhaltaisi, ollut kylliksi
tulta meidän Hobbien saaliin paistamiseksi."
"Aivan niin, ehkäpä kynttilänliekissäkin, kun tuuli ei vain sitä
liehuttaisi", lisäsi kolmas. "Jos minä olisin Hobbie, niin olisin
tuonut saaliinani vaikka harmaan variksen sen sijaan, että näin
kolmannen kerran tulisin kotiin ilman kauriin sarveakaan."
Hobbie katsoi toisesta toiseen, kuhunkin vuorostansa, kulmakarvat
rypyssä, vaikka hyvänsävyinen nauru suupielissä tekikin nuo uhkaukset
aivan tyhjiksi. Hän yritti sitten lepyttää heitä kertomalla mitä toveri
oli heille luvannut.
"Minun nuorena ollessani", sanoi vanha rouva, "ei mies olisi kehdannut
tulla kotiin vuoristosta, jollei metsäkauris olisi roikkunut hevosen
kumpaisellakin kupeella, aivan kuin vasikat kuljeskelevalla
lihanmyyjällä."
"Soisinpa hyvin, mummo, että ne olisivat jättäneet meillekin jonkin
sorkan", vastasi Hobbie; "mutta luulenpa, että ne ovat ampuneet koko
seudun putipuhtaaksi, nuo teidän vanhat ystävänne."
"Näetpä, että muut sentään vielä löytävät saalista, vaikka sinä et
löydä, Hobbie", sanoi vanhin sisar iskien silmää Earnscliffille.
"No, no, tyttö, jokaisella koiralla on onnenpäivänsä -- älkää panko
pahaksi tätä vanhaa sananlaskua, Earnscliff -- eikö minullekin toiste
voisi sattua hänen hyvä onnensa ja hänelle minun vastoinkäymiseni? --
Sangen hauskaa tosiaan, kun kotimatkalla vielä kummitukset ja
menninkäiset miestä pelästyttivät -- ei, niin en aikonut sanoa -- vaan
oudoksuttivat. Ja sitten vielä pitää ottaa vastaan toruja naisilta,
jotka koko pitkänä päivänä eivät ole tehneet yhtään mitään, paitsi
pyöritelleet kapulan pätkää, josta langan pää riippuu, tai pistelleet
ryysyihin reikiä."
Ja hän rupesi nyt, panematta lisää kovin paljon omiaan, kertomaan,
minkälaisen oudon olennon he olivat Mucklestane-Moorilla kohdanneet.
Hän lopetti sanoen, ettei hän puolestaan voinut oikein päättää mikä
kumma se mahtoi olla: "Kukaties vaikka olisi ollut itse paholainen tai
joku tuota vanhaa Peght-sukua, joka muinoin hallitsi tätä maankulmaa."
"Joku vanhoista Peghteistäkö!" huudahti vanha muori. "Ei, ei -- Jumala
sinua vahingosta varjelkoon, lapseni! -- ei se ollut mikään Peght -- se
oli itse Kankaan Musta Mies! Kirotut olkoot nuo pahat päivät! Mitähän
varten häijyt henget tulevat taas esiin hätyyttämään tätä onnetonta
maata, kun se oli nyt aloilleen asettunut ja kunnioitti lakia ja eli
suloisessa rauhassa. -- Kirottu olkoon hän! Hän ei ole koskaan
ennustanut hyvää tälle maalle eikä sen asukkaille. Isäni usein kertoi,
että tuo kummitus ilmestyi samana vuonna kuin verinen Marston-Moorin
taistelu taisteltiin, sitten taas Montrosen mellakan aikana, ja vihdoin
ennen Dunbarin verilöylyä. Ja minun aikanani näkivät ihmiset hänet
Bothwell Briggen taistelun aikana. Niinikään kerrotaan, että tuo näkijä
Benarbuckin herra olisi puhutellut häntä vähää ennen Argylen
maahantuloa, mutta siitä en ole varma -- se tapahtui kaukana läntisissä
maakunnissa. -- Voi, minun lapseni! Hän ei koskaan ilmesty muulloin
kuin pahoina päivinä -- muistakaa siis joka ainoa turvata häneen, jolta
apu tulee rauhattomuuden päivinä!"
Earnscliff keskeytti vanhuksen puheen ja sanoi olevansa aivan varma
siitä, että se henkilö, jonka he olivat nähneet, oli joku onneton
mielipuoli eikä mikään näkymättömän maailman lähettiläs, joka oli
tullut sotaa tai muuta pahaa ennustamaan. Mutta hänen mielipidettään ei
otettu kuuleviin korviin, ja kaikki yhdessä kielsivät häntä palaamasta
paikalle, niinkuin hänen aikomuksensa oli tehdä seuraavana päivänä.
"Voi, voi, lapsi kultaseni", virkkoi vanha rouva, joka sydämensä
hellyydessä puhutteli äidin tavoin kaikkia, joita hän piti rakkaina,
"teidän, Earnscliff, pitäisi vielä enemmän kuin muiden ihmisten olla
varuillanne. Isänne murha ja sen jälkeen seuranneet käräjä-asiat sekä
rahalliset tappiot ovat antaneet kovan kolauksen teidän talollenne --
ja tehän olette koko joukkonne kaunistus, se poika, joka on korjaava
vanhan rakennuksen entiselleen (jos Jumala niin tahtoo) koko tälle
seudulle kunniaksi ja sen asukkaille turvaksi. Teidän velvollisuutenne,
enemmän kuin muiden, on olla puuttumatta ajattelemattomiin yrityksiin
-- sillä teidän sukunne on aina ollut uhkarohkea ja siitä on tullut
heille paljon turmiota."
"Mutta ettehän toki, ystäväni, suinkaan soisi, että minä pelkäisin
lähteä aukealle kankaalle valoisalla päivällä?"
"Enpä tiedä", vastasi hyvä emäntä; "en minä suinkaan koskaan tahtoisi
kieltää poikaani tai ystävääni käymästä käsiksi hyvään työhön, oli se
ystävän asia tai heidän omansa -- semmoista kieltoa ei millään tavalla
voisi tulla minun puoleltani eikä kenenkään muunkaan jalosukuisen
puolelta. -- Mutta eipä tästä minun harmaasta päästäni tahdo lähteä se
ajatus, että vaaran etsiminen, silloin kun ei asia meitä koske, on
selvästi sekä lakia että myös Raamattua vastaan."
Earnscliff lakkasi väittelystä, koska hän ei kuitenkaan luullut
voivansa pitää siinä puoliaan hyvällä menestyksellä, ja kutsu
illalliselle keskeytti muutenkin keskustelun. Gracekin oli tullut
näkyviin, ja Hobbie, luoden merkitsevän silmäyksen Earnscliffiin,
istahti pöytään tytön viereen. Iloiset ja vilkkaat puheet, joihin
vanha talonemäntäkin otti osaa vanhalle iälle niin sopivalla
hyvänsävyisyydellä, palauttivat hetken kuluttua tyttösten poskille sen
punan, jonka veljen kummitustarina oli karkoittanut. Ja he tanssivat ja
lauloivat vielä illallisen jälkeen jonkin tunnin ajan aivan
huolettomasti, ikäänkuin ei maailmassa olisikaan ollut kummituksia.