Vai kelpaa yksin Hearne metsämies?
_Windsorin iloiset rouvat_.
Eräällä hyvin syrjäisellä seudulla etelä-Skotlannissa, missä raja käy
korkeiden, kolkkojen vuorten kukkuloita myöten erottaen Skotlannin
sisarkuningaskunnastansa Englannista, kulki nuori mies kotiinsa päin
metsäkauriinmetsästyksestä. Hän oli Halbert eli Hobbie Elliot, varakas
maanvuokraaja,[1] joka kehui polveutuvansa rajamaiden sekä historiassa
että lauluissa kuuluisasta, vanhasta Preakintowerin Martin Elliotista.
Metsäkauriita, joita muinoin oli niin lukuisasti noilla autioilla
erämailla, oli nykyään enää vain muutamia harvoja laumoja jäljellä ja
ne piileskelivät syrjäisimmissä paikoissa, mihin oli vaikeinta päästä,
joten niiden pyynti oli nyt yhtä vaivalloista kuin epävarmaakin
työtä. Oli sentään vielä joukko nuorukaisia, jotka olivat kovin
innostuneita tähän metsästykseen sen tuottamista vaivoista ja vaaroista
välittämättä. Miekka oli jo näillä rajamailla saanut levätä tupessaan
toista sataa vuotta, aina siitä saakka kun Jaakko I oli rauhallisella
tavalla yhdistänyt Skotlannin ja Englannin kruunut ja tullut siten
ensimmäiseksi Ison-Britannian kuninkaaksi. Yhtä kaikki oli näillä
rajaseuduilla vielä paljon jälkiä menneisyydestä; asukkaat, joiden
rauhallisia askareita edellisen vuosisadan sisällissodat olivat
useampaan otteeseen keskeyttäneet, eivät vielä olleet oikein tottuneet
säännöllisiin elinkeinoihin; lammastenhoito ei ollut vielä tullut
varsin yleiseksi; seudun mäet ja laaksot olivat pääasiallisesti karjan
laitumena. Mökkinsä ympärillä maanvuokraaja tavallisesti viljeli ohraa
sekä kauraa[2] juuri sen verran, että riitti leiväksi perheelle, ja
tämä huolimattomasti ja taidottomasti harjoitettu peltotyö jätti sangen
paljon vapaa-aikaa talonpojalle sekä hänen rengeilleen. Joutoaikoinaan
nuoret miehet tavallisesti kävivät metsästämässä tai kalastamassa, ja
seikkailunhalu, joka muinoin näillä samoilla seuduilla oli innostanut
asukkaita partio- ja rosvoretkiin, ilmeni yhä vieläkin tällaisena
urheiluintona.
Tänä aikana, jolloin kertomuksemme alkaa, odottivat tulisimmat seudun
nuorukaiset pikemmin toivoen kuin peläten tilaisuutta päästä sotaisten
esi-isiensä esimerkkiä seuraamaan, sillä nuori sukupolvi kuunteli vielä
hartaasti kertomuksia näistä sankaritöistä. Skotlannissa säädetty
turvalaki oli Englannissa herättänyt pelkoa, koska se näytti
tarkoittavan Britannian molempien kuningaskuntien erottamista
kuningatar Annan, nykyisen hallitsijan, kuoltua. Godolphin, Englannin
silloinen pääministeri huomasi, ettei uhkaavaa sisällissodan vaaraa
voitu välttää millään muulla keinolla, kuin sulattamalla molemmat
valtakunnat täydellisesti yhteen. Kuinka tämmöinen liitto saatiin
toimeen ja kuinka vähässä määrin sen hyödylliset seuraukset tänä
alkuaikana näyttäytyivät, käy selvästi ilmi sen ajan historiasta.
Riittää kun sanomme, että koko Skotlanti oli vimmoissaan niistä
ehdoista, joilla maan oma parlamentti oli hävittänyt maan
itsenäisyyden. Tämä yleinen vimmastus oli synnyttänyt hyvin omituisia
liittoja ja hurjia tuumia. Cameronilaiaten[3] piti tarttua aseisiin
kohottaakseen valtaan Stuart-suvun, jota he tähän asti olivat vihanneet
pahimpana vainoojanansa; ja sen ajan valtiovehkeilyihin ottivat osaa,
omituista kyllä, sekä paavilaiset, piispalaiset että presbyteriläiset
nousten yksissä tuumin salaliittoon Englannin hallitusta vastaan,
kaikki sen yhteisen tunteen kiihottamina, että heidän kotimaallensa oli
tapahtunut vääryys. Koko maa oli kuohuksissa, ja koska Skotlannin kansa
oli harjaantunut käyttämään sota-aseita, niin oltiin jokseenkin hyvin
varustettuja sotaan ja odotettiin vain julkista mielenosoitusta jonkun
korkean aatelisherran puolelta, jotta heti voitaisiin nousta
ilmikapinaan. Tänä valtiollisen rauhattomuuden aikana meidän tarinamme
alkaa.
Se jylhä vuoriseutu, missä Hobbie Elliot oli saalistaan haeskellut, oli
jo kaukana hänen takanaan, ja hän oli jo astunut hyvän matkaa
kotiinpäin, kun yö oli hänet saavuttamaisillaan. Tottunutta
metsämiestämme ei tämä sinänsä huolestuttanut, sillä hän olisi osannut
silmät ummessakin kulkea missä paikassa hyvänsä ympäristön kankailla.
Mutta pimeä yllätti hänet juuri paikassa, mikä seudun vanhojen
tarinoiden mukaan oli erittäin pahassa huudossa, muka yliluonnollisten
olentojen tyyssija. Tämmöisiä tarinoita oli Hobbie pienestä piimäsuusta
pitäen hyvin hartaasti kuunnellut. Ei missään muussa osassa Skotlantia
niitä ollut niin runsaasti kuin täällä hänen kotiseudullaan, eikä
kenenkään muun ihmisen pää ollut niin täynnä noita tärisyttäviä juttuja
kuin Heugh-footin Hobbien. Tämän liikanimen oli urhomme saanut
erotukseksi lukemattomista muista Ellioteista, jotka olivat myös
kastetut Halberteiksi. Hänen ei siis ollut yhtään vaikea johdattaa
mieleensä kaikkia niitä kauheita tapauksia, jotka olivat tapahtuneet
tällä avaralla kankaalla, missä hän nyt astui. Päinvastoin ne
tunkeutuivat hänen mieleensä itsestäänkin niin voimakkaasti, että häntä
rupesi jo hiukan peloittamaan.
Tätä synkännäköistä, autiota nummea nimitettiin Mucklestane-Mooriksi
(Ison kiven kankaaksi). Se oli saanut nimensä isosta, hakkaamattomasta
harmaakivipatsaasta, jonka paksu, raskas huippu kohosi kummulla,
keskellä kangasta, -- lieneekö se sitten ollut jonkun sillä kohtaa
lepäävän sankarin hautakivi vai jonkin verisen kahakan muistomerkki.
Miten se alkuaan oli siihen tullut, se oli kuitenkin jo muistoista
haihtunut. Kansantaru, joka yhtä usein keksii valheita kuin säilyttää
totuutta, oli antanut sille oman selityksensä, joka nyt selvästi johtui
Hobbien mieleen. Patsaan ympärillä maa oli täynnä hajalleen heitettyjä
tai oikeammin ryhmittäin ladottuja lohkareita, jotka olivat samaa
kivilajia kuin patsaskin. Näitä lohkareita oli muotonsa vuoksi, ja kun
ne lepäsivät hajallaan kankaalla, sanottu Mucklestane-Moorin "harmaiksi
hanhiksi." Kansantarun mukaan näiden kivien nimet ja ulkomuoto
johtuivat erään kuuluisan ja hyvin peloittavan noita-akan kuolemasta.
Tällä velholla, joka loihti uuhet ja lehmät saamaan keskosia ja joka
toimitti kaikenlaista pahaa, mistä hänen kaltaisiaan olentoja
aina syytetään, oli muka tapana pitää tässä paikassa pitoja
noitasisarustensa kanssa. Yhä vieläkin näytettiin nurmikossa olevia
ympyrän muotoisia kohtia, joilla ei kasvanut heinänkortta eikä
kanervanvartta: niistä oli muka nurmikko kärventynyt, kun noita-akkojen
helvetilliset pitoveljet olivat niillä tulisine kavioineen riehuneet.
Velhon kerrotaan eräänä päivänä kulkeneen tämän kankaan poikki ajaen
edellään hanhiparvea, josta hän toivoi saavansa kalliin hinnan
lähikylän markkinoilla: se on näet vanha, tietty asia, että paha henki,
vaikka se niin anteliaasti suokin voimaa pahantekemiseen, kuitenkin on
siksi itara, että antaa liittolaistensa kitua halvimmassa työssä
henkipahan elättämiseksi. Päivä oli jo kulunut aika pitkälle, sentähden
-- jos mieli saada hanhista hyvä hinta -- akan olisi pitänyt ehtiä
markkinoille kaikkein ensimmäisenä. Mutta hanhet, jotka siihen asti
olivat kulkeneet siivosti ja hyvässä järjestyksessä, alkoivat nyt,
tultuansa tälle avaralle kankaalle, missä oli vähän väliä suopaikkoja
sekä vesilätäköitä, hajota joka suunnalle, pyrkien kylpemään veteen,
mikä oli heidän mielielementtinsä. Eukko vimmastui hanhien
itsepintaisuudesta, millä nämä tekivät tyhjäksi kaikki hänen
kokoilemisyrityksensä. Hän unohti myös pahan hengen kanssa sopimansa
nimenomaisen ehdon: että tämän oli määrätyn ajan kuluessa täytettävä
kaikki hänen käskynsä, ja kirosi: "Jospa minä, piru vieköön, en
hanhineni pääsisi enää tältä paikalta liikahtamaan!" Tuskinpa nuo sanat
olivat päässeet hänen suustaan, kun sekä akka että hänen vastahakoiset
hanhensa kiviksi muuttuivat, sillä piru, jota hän palveli, piti
ankarasti kiinni sopimuksesta ja oli valmis käyttämään jokaista
tilaisuutta, jolloin hän, täyttämällä liittolaisensa käskyt
sananmukaisesti, saattoi saada velhon ruumiin ja sielun kynsiinsä.
Huomatessaan ja tuntiessaan äkkiä tapahtuvan muutoksen, huusi akka
petolliselle ystävälleen: "Sinä kavala petturi! Kauan aikaa sinä jo
lupailit minulle harmaata hametta, ja nyt minä saankin semmoisen iäksi
päiväksi!" Todisteeksi siitä, että akat ja hanhet olivat ennen vanhaan
suurempia kuin nykyään, vedottiin usein tähän kookkaaseen patsaaseen ja
näihin hajallaan oleviin suuriin kiviin. Varsinkin jos joku, jolla oli
se lohduton mielipide, että kaikki tässä maailmassa huononemistaan
huononee, tahtoi menneitä aikoja ylistää.
Kaikki tämän tarun eri seikat johtuivat nyt Hobbien mieleen, kun hän
kulki pitkin Mucklestane-Moorin kangasta. Hän muisti myös, että kaikki
ihmiset olivat ylläkerrotun tapauksen jälkeen karttaneet tätä paikkaa
ainakin yön aikana, koska täällä muka menninkäiset, kummitukset sekä
muut haltiat, velhon muinaiset pitokumppanit, oleskelivat ja pitivät
kokouksiansa ikäänkuin yhä vielä käyden kivettynyttä emäntäänsä
tervehtimässä. Hobbie, joka oli luonteeltaan rohkea, koetti kuitenkin
uljaasti taistella tuota yltyvää pelontunnetta vastaan. Hän kutsui
lähemmäksi molemmat suuret metsäkoiransa, ainaiset pyyntikumppaninsa,
jotka eivät koskaan pelänneet "paholaista eikä piruakaan", niinkuin
hänellä itsellään oli tapana sanoa. Hän tarkasteli myös pyssynsä
sankkiruutia ja rupesi viheltämään sotaista "Jock of the Side" nimistä
laulua, samoin kuin kenraali sodassa pärisyttää rumpua rohkaistakseen
miestensä lannistunutta mieltä.
Ollessaan tässä mielentilassa hän ilahtui suuresti, kun takaa kuului
ystävällinen ääni, joka kysyi, tahtoiko hän saada matkakumppanin.
Hobbie hiljensi kulkuaan, ja pian hänet saavutti tuttu nuori mies,
tässä syrjäisessä seudussa jokseenkin varakkaana pidetty herrasmies,
joka myös oli ollut metsästämässä. Nuori Earnscliff, Earnscliffin
kartanon herra, oli vastikään tullut täysi-ikäiseksi ja saanut
haltuunsa perintötilan, joka kuitenkin oli vähän rappiolle joutunut sen
vuoksi, että suku oli ottanut osaa aikaisempiin rauhattomuuksiin.
Earnscliffin sukua pidettiin tällä maan kulmalla yleisesti suuressa
arvossa, ja luultavasti oli tämä nuori herrakin pitävä kunniassa tämän
hyvän nimen, sillä hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja oli
luonteenlaadultaan kelpo mies.
"Oho, Earnscliff", huudahti Hobbie, "olenpa iloinen aina kun tapaan
teidät, hyvä herra. Kumppani on hyvä olemassa tämmöisellä lakealla
kankaalla -- näin kauhean synkällä, rämeisellä paikalla. -- Missä te
olette käynyt metsällä?"
"Carla vuorella, Hobbie", vastasi Earnscliff, myös tervehtien
puolestaan. "Mutta eihän vain meidän koiriemme välille nouse tora, vai
mitä arvelet?"
"Eipä minun koiristani ole pelkoa!" sanoi Hobbie, "tuskinhan ne pysyvät
jaloillansakaan. Koira vieköön! Metsäkauriit ovat luullakseni lähteneet
täältä karkuun joka ikinen! Kävin Ingerfellfootilla asti, ja saakeli
soikoon, jos Hobbien silmät ovat nähneet ainoatakaan sarvea, paitsi
kolmea ruskeata emäkaurista, jotka eivät päästäneet minua kertaakaan
ampumamatkan päähän, vaikka kiersin toista virstaa päästäkseni heitä
muka vastatuulessa lähelle! Enpä siitä niin kovin huolisikaan, jollen
tarvitsisi hiukan metsänriistaa vanhaa mummoani varten. Se akka istua
nököttää nurkassansa ja kerskailee aina niistä menneen ajan
pyssymestareista ja saaliinsaajista -- ovatpa ne, koira vieköön
tappaneet jok'ainoan sorkan koko maasta, niinpä luulen!"
"Mutta Hobbie, minä ammuin toki lihavan metsäkauriin pukin, jonka
lähetin tänä aamuna kotiin; sinä saat siitä puolet vanhaa mummoasi
varten."
"Suur' kiitos, Patrick-herra! Te olettekin tunnettu koko seudulla hyvän
sydämenne tähden. Paisti ilahduttaa meidän vanhan muorin sydäntä,
etenkin, kun hän saa kuulla lahjan olevan teiltä -- ja kaikkein
enimmän, jos itse tahtoisitte tulla meille siitä osaa ottamaan.
Oudoltapa teistä mahtaakin tuntua ypöyksin vanhassa tornissanne, kun
perheenne oleskelee ikävässä Edinburghissa. Mitähän kummaa tekemistä
ihmisillä voi olla tuommoisissa rivittäin seisovissa, liuskakivillä
katetuissa kivitaloissa, kun voisivat asua täällä omilla kauniilla
nurmikkomäillään!"
"Äitini täytyi oleskella Edinburghissa näin monta vuotta minun ja
sisareni koulunkäynnin vuoksi", vastasi Earnscliff, "mutta minä lupaan
sinulle, että koetan nyt täällä korvata siellä hukkaanmenneen ajan."
"Voisittehan te laittaa vanhan torninne hiukan hienommaksi", virkkoi
Hobbie, "ja elää hyvässä sovussa ja naapuriystävyydessä sukunne
vanhojen ystävien kanssa, niinkuin Earnscliffin herrat ainakin. Minä
voin sanoa teille, että äitini -- mummoni, aioin sanoa, sillä äitini
kuoleman jälkeen me nimitämme vanhaa muoria milloin miksikin -- niin
samapa se -- hän näet kehuu olevansa sukua teille, eikä aivan kannon
takaa."
"Se on aivan oikein, Hobbie, ja minä tulen hyvin mielelläni huomenna
Heugh-footiin päivälliselle."
"Kas niin, se on oikein! Olemmehan me toki vanhoja naapureita, vaikka
emme olisikaan sukulaisia -- ja minun mummoni on aina hartaasti
halunnut nähdä teitä -- hän puhuu aina teidän isästänne, joka
surmattiin kauan aikaa sitten."
"Hiljaa, hiljaa, Hobbie! -- ei sanaakaan siitä -- se juttu olisi
mieluummin unohdettava."
"Enpä tiedä -- jos se olisi tapahtunut meikäläisten kesken, niin kyllä
me pitäisimme sen hyvässä muistissa monta monituistakin päivää, kunnes
se olisi saatu korvatuksi ja kostetuksi -- mutta itsehän te parhaiten
tietänette mikä teille sopii, -- te herrat. -- Minä kuulin vain, että
Ellieslaw ystävä pisti teidän isänne kuoliaaksi, kun teidän isänne
ensin oli sivaltanut miekan hänen kädestään."
"Hyi, hyi, Hobbie, tuon hullun kahakan olivat viini ja valtiolliset
erimielisyydet sytyttäneet -- monta miekkaa siinä paljastettiin -- on
mahdotonta sanoa, kuka sen kuolinhaavan pisti."
"Kaikissa tapauksissa oli vanha Ellieslaw kumminkin siinä teossa
apulaisena ja liittolaisena; ja olenpa varma, että jos teidän tekisi
mielenne kostaa se hänelle, niin ei suinkaan kukaan teitä moittisi,
sillä hänen kynsiensä alla on teidän isänne verta. -- Sitäpaitsi
silloisista asianomaisista ei ole enää elossa ketään muuta, jolle voisi
kostaa. Hän on piispalainen ja Jaakko kuninkaan puoluelainen vielä
kaupan päälliseksi. -- Voinpa sanoa teille, että ihmiset täällä
odottavat jotain selvitystä teidän välillänne."
"Hyi häpeä, Hobbie!" vastasi nuori herra. "Sinäkö, joka olet olevinasi
jumalinen, kiihoitat ystävääsi rikkomaan lakia ja kostamaan oman käden
oikeudella, vieläpä teet sen tämmöisessä rämeisessä paikassa, täällä,
jossa voi olla Jumala ties minkälaisia olentoja puhettamme
kuuntelemassa!"
"Hiljaa, hiljaa!" virkkoi Hobbie, vetäytyen lähemmäksi kumppaniaan,
"enpä niitä nyt ollenkaan muistanut. -- Mutta voinpa hiukan arvata,
hyvä herra, mikä teidän kättänne pidättää. Me tiedämme kaikki, ettei
teiltä puutu uskallusta, vaan että sievän tyttösen, neiti Isabella
Veren, harmaa silmäpari saa teidät näin maltilliseksi."
"Minä vakuutan sinulle, Hobbie", sanoi hänen kumppaninsa jokseenkin
suuttuneena, "minä vakuutan, että olet aivan väärässä. On häijyä, että
tämmöisiä ajattelet, vieläpä puhut ilmi. Minä en salli kenenkään
sekaantua asioihini, niin että antaisin mainita nimeäni jonkun nuoren
neidon nimen yhteydessä."
"Hohoh, hohoh!" sanoi Elliot, "enkö sanonut, ettei ainoastaan taulan
puute tee teitä näin hiljaiseksi! No, no, enhän minä tahtonut loukata.
Mutta yhdestä seikasta voisitte kuitenkin sallia ystävän huomauttaa
teille. Vanhalla Ellieslaw'n herralla on suonissaan tuota muinaista
sortajan verta paljon enemmän kuin teillä. Hän ei, uskokaa pois, tiedä
mitään näistä uudenaikaisista rauhan ja siveyden ajatuksista. Hän pitää
enemmän vanhan kansan hyökkäyksistä ja ryöstelemisistä, ja hänellä on
takanaan hyvä joukko uljaita poikia, jotka ovat rohkeita ja vallattomia
kuin nuoret varsat. Mistä hän saanee siihen tarpeelliset kolikot, sitä
ei kukaan tiedä. Siellä eletään herroiksi ja paljon leveämmin kuin
maakartanon tulot sallisivat; mutta oli miten oli, kyllä hän elämänsä
maksaa. Katsokaa, jos maassa syntyy levottomuutta, niin kyllä hän
ensimmäisenä nousee -- hänellä on tuo vanha riita teidän sukunne kanssa
hyvässä muistissa. Pelkäänpä pahoin, että silloin hänen mielensä tekee
käydä käsiksi Earnscliffin vanhaan torniin."
"Olkoon niin, Hobbie", vastasi nuori herra, "jos hänen mieleensä nousee
tuo paha halu, niin kyllä minä koetan pitää puoliani vanhassa tornissa
häntä vastaan samoin kuin minua paremmat miehet ovat kauan aikaa sitten
siinä pitäneet puoliaan parempiakin miehiä vastaan."
"Se on oikein -- se on oikein -- nuo sanat olivat viimeinkin miehen
puhetta", huusi uljas talonpoika; "ja jos näin todellakin kävisi, niin
pankaa vain palvelijanne soittamaan tornin isoa kelloa. Silloin minä ja
molemmat veikkoni ja Stenhousen pikku Davie, riennämme heti, ennen kuin
pyssynpii kerkiää napsahtaa, teille apuun mukanamme kaikki se voima,
minkä saamme kokoon."
"Kiitoksia paljon, Hobbie", vastasi Earnscliff, "mutta toivonpa
sentään, ettei täällä meidän aikanamme enää synny tämmöistä luonnotonta
ja epäkristillistä sotaa."
"Hyi, herra, hyi!" pisti Elliot väliin, "eihän se olisi muuta kuin
pieni sisällissota, jonka sekä taivas että maa antaisivat kyllä
anteeksi tämmöisessä erämaassa kuin tämä. Se olisi juuri seudun sekä
seutulaisten luonnetta myöten, -- emme me täällä aina voi rauhassa
nahjustella niinkuin Lontoon porvarit -- ei meillä ole niin paljon
tekemistä kuin heillä. Se on aivan mahdotonta, se!"
"Kuules, Hobbie", virkkoi nuori herra, "sinä, joka niin lujasti uskot
yliluonnollisiin olentoihin, otat minun mielestäni taivaan nimen
suuhusi täällä jokseenkin uhkarohkeasti, muistamatta missä paikassa me
kuljemme."
"Mitä minä huolin Mucklestane-Moorista enemmän kuin tekään,
Earnscliff?" tiuskaisi Elliot vähän närkästyneenä. "Onhan se totta että
ihmiset kertovat tässä paikassa jonkinlaisten linnunpelättimien ja
pitkänokkaisten eläinten kuljeksivan, mutta mitä minä niistä huolin?
Minulla on puhdas omatunto eikä minua voida vetää edesvastuuseenkaan
juuri muusta kuin ehkä jostakin liiasta sanasta tyttöjen seurassa
tahi markkinatappelusta, eikä tuommoisista joutavista maksa vaivaa
puhua. Olenpa minä, vaikka itse kehun, yhtä siivo poika ja yhtä
rauhallinen --"
"Entäs se reikä, jonka löit Dick Turnbullin päähän ja Wintonin Willie,
jolle laskit panoksen vasten silmiä?" muistutti matkakumppani.
"Vaiti, Earnscliff, oikeinhan teillä on kaikkien ihmisten kepposet
kirjassanne! -- Paranihan Dickin pää jälleen, ja me aiomme ratkaista
riitamme tappelemalla Jeddartissa pääsiäisenä, joten se asia on
ikäänkuin suosiossa ja sovinnossa päätetty. Ja Willien kanssa ollaan
jälleen hyvät ystävykset -- poika parka -- eihän siihen sattunutkaan
kuin pari kolme haulia. Minä sallisin kenen hyvänsä kelpo ryypystä
tehdä saman. Mutta Willie on alamaan[4] sukua, mies rukka, ja pelästyi
pahasti. -- Ja mitä kummituksiin tulee, niin jos meille sattuisi joku
vastaan tässä samassa paikassa --"
"Mikä ei ole mahdotonta", keskeytti nuori Earnscliff, "koska tuossa
teidän vanha noita-akkanne jo seisookin."
"Minä sanon", jatkoi Elliot närkästyneenä tästä muistutuksesta, "minä
sanon, että jos se vanha ämmä itse nyt kohoaisi maasta eteemme tässä
paikassa, niin en minä enempää... Mutta Jumala varjelkoon, Earnscliff,
mikähän tuo tuossa lienee?"