2
Sinä yönä Judith heräsi syvästä unesta ja tiesi, että Martin
oli kuollut; hän ei ollut kammottava esine, joka mädätessään
heittelehti aalloilla, ei elävä olento, joka jossakin, jonkinlaisessa
painajaishahmossa, kauhistuneena omasta kuolemastaan tarkkaili, syytti,
nuhteli, kaipasi, luki Judithin sydämen salaisuuksia, ei sellainen
Martin, joka kaikki unohtaen siirtyi toiseen, autuaaseen elämään
— vaan sellainen vainaja, jonka kuolema oli kohdannut nopeasti ja
armollisesti, jonka luut olivat haudassaan hänen isänsä luiden vieressä
rauhallisesti sekaantumassa hänen rakastamaansa maahan. Martin ei ollut
kuollut uhman tähden eikä sen vuoksi, että Judithin ja Roddyn kiero
kelvottomuus olisi jollakin tavoin vaikuttanut häneen ilkeän lumouksen
tavoin, ajaen häntä hukkumaan. Hän oli ollut hyvällä tuulella, hänen
mielensä oli ollut täynnä harrastuksia, joissa Judith ei ollut koskaan
ollut osallisena ja joita hän ei niin ollen ollut voinut pilata; ja hän
oli kuollut nautintonsa keskellä. Hukkuminen oli hyvä kuolema, niin
väitettiin. Nyt hän ei enää voinut tuntea onnea eikä onnettomuutta;
häneen eivät tehonneet Judithin pahoittelut eikä katumus. Vihdoinkin
Judith uskalsi laskeutua tuohon murheen syvään kaivoon; mutta sen vesi
oli nyt puhdasta, ja lopulta hän nousisi siitä virkistyneenä.
Seuraavana päivänä hän kykenisi kirjoittamaan Martinin äidille.
3
Hän kirjoitti lyhyen kirjeen; ja hänen lopetettuaan sen oli paperissa
siellä täällä hillittömien, kuumien kyynelien jättämiä tahroja; mutta
ne olivat Martinin äidin tähden. Hän ei enää milloinkaan vuodattaisi
kyyneliä Martinin vuoksi.
Kuivattuaan silmänsä hän kirjoitti Julianille:
Hyvä Ystävä.
Tulin tavattoman iloiseksi saatuani kirjeesi. Luulin menettäneeni
sinutkin samoin kuin kaikki muut. Sinä teit minulle hyvän työn,
sen, jota en uskonut kenenkään enkä minkään voivan tehdä. Sinä sait
mielikuvitukseni taukoamaan hornamaisesti valittamasta Martinin
tähden. Se ei johtunut ainoastaan siitä, mitä niin viisaasti kirjoitit
nuoren miehen kuolemasta, vaan siitä tiedosta, että hänen ruumiinsa
on löydetty ja haudattu maahan, kuten hän halusi, ettei hän, rakas
Martinimme, ajelehdi hylkynä tylyllä merellä. Se kaikki on lakannut
tuntumasta kauhistavalta mielestäni; nyt on murhe luonnollinen, ja
nyt jaksan elää taaskin. Hän oli rakastunut minuun, ja minä olin paha
hänelle, halusin liian myöhään vakuuttaa hänelle, ettei se ollut
tarkoitukseni. Juuri se oli pulma. Mutta se kaikki on nyt ohi.
Sydämeni pohjasta kiitän sinua siitä, mitä kerroit minulle Martinista
— ja Roddysta, jota en enää koskaan tapaa, jolle en saa kirjoittaa
ilmoittaakseni hänelle, kuinka kovasti suren hänen vuoksensa.
Teit minulle suuren palveluksen, joten sinun nyt on helpompi kuin
milloinkaan — eikö olekin? — karkoittaa minut mielestäsi.
Oi, Julian, kirjoittaessasi minulle oli mielesi pehmennyt. Nyt
kenties sitä kadut tai naurat minulle ja itsellesi. Niin, se ei olisi
mitenkään käynyt päinsä. Sinä kuvittelit minua; sanoit sen itse. Kiitä
tähtiäsi siitä, että sinulta säästettiin ikävyys tai vieläkin pahempi
nähdä minut oikeassa valossani. Millaisista selkkauksista, synkkyyden
puuskista ja sairaloisista mielialoista Martin-poloinen meidät
pelastikaan! Mutta toivon ja uskon, että olisimme lopettaneet kaikki
suhteemme ja eronneet nauravina, ennenkuin olisimme edes ajatelleet
valittamista. Toivotan sinulle paljon menestystä ja riemua kaikkien
niiden mahdollisiksi osoittautuvien naisten seurassa, jotka tulevat
jälkeeni.
Millainen vuosi tämä onkaan ollut ja kuinka paljon olemmekaan
kasvaneet! Enkö tosiaankaan tapaa sinua enää milloinkaan?
Kohtaamisemme olisi aikamoinen letkaus näiden juhlallisen hienojen
jäähyväistemme jälkeen; mutta saattaisihan niin käydä.
Sinä, hyvä, vaaraton Julian, et ahdistaisi kärpästäkään — saatikka
sitten nuoria naisia yksinäisillä kujilla. Pidän sinusta hyvin
paljon ja kunnioitan hyvin suuresti moraalisi korkeata tasoa, ja
jos kuolen leskenä ja minulle jää paljon lapsia, määrään ne kaikki
sinun kasvatettaviksesi. Sinä itse saat niin paljon lapsia, etteivät
muutamat lisäksi tuntuisikaan. Ajattele, kuinka onnellinen olet
opettaessasi, kehoitellessasi ja neuvoessasi heitä!
Entä Peter ja Mariella — surullinen, kummallinen, viehättävä Mariella
ja hänen lapsensa? Heidän liikuttava kohtalonsa painaa mieltäni; mutta
minä en voi tehdä mitään. Vain sinä, voit, Julian. Olisin halunnut
saada tietoja heistä. Huhutaan naapuritalon olevan myytävänä.
Olen ihan kuin poissa juuriltani enkä tiedä, mitä nyt tulisi tehdä.
Minun pitää alkaa suunnitella. Otaksuttavasti en milloinkaan pääse
kohoamaan maineeseen millään tavoin. Ennen aina varmasti uskoin
pääseväni. Näen sinun hymyilevän tylysti.
Niin, tahdon olla Miranda sinulle. Yhteiset kokemuksemme merkitsivät
minulle yhtä paljon kuin sinullekin, vaikka toisella tavoin; eivätkä
ne milloinkaan palaa.
Kenties ei minun elämässäni enää koskaan ole majataloja, ei kenenkään
seurassa. Lumous on häipynyt maailmasta. Kenties se ei enää koskaan
uudistu muutoin kuin muistissa. Kenties sain yhdessä sinun kanssasi
nähdä siitä viimeisen vilahduksen, mitä näen.
Judith.
4
Martinin äidin vastaus saapui paluupostissa; se oli kirjoitettu isolla,
vanhanaikaisella naisen käsialalla.
Rakas Judith.
Tietysti muistan sinut. En unohda sieviä, lumoavia, suloäänisiä
ihmisiä; ja Martinin ystävänä olet minulle rakas, kuten hänen kaikki
ystävänsä ovat, koska he tuottivat hänelle niin paljon onnea.
Olit ystävällinen, kun kirjoitit. Kaipaan rakasta poikaani päivän
jokaisena hetkenä. Häntä parempaa poikaa ei ole koskaan syntynyt.
Mutta hän ei olisi toivonut minun murehtivan, ja siispä koetan olla
surematta. Hän on Jumalan hallussa, ja tunnen hänen olevan hyvin
likellä minua; suokoon Jumala, ettei enää ole monta vuotta jäljellä,
ennenkuin hän ja minä ja hänen rakas isänsä jälleen yhdymme.
On hyvin lohdullista ajatella, kuinka onnellinen hänen elämänsä oli.
Hänen luonteensa oli pelkkää päivänpaistetta, enkä tosiaankaan usko
ainoankaan pilven osuneen hänen kohdalleen hänen syntymästään siihen
päivään saakka, jona hänet otettiin pois meiltä. Eikö sen pitäisi
lohduttaa meitä?
Kiitos vielä kerran, rakas Judith, ja usko, että Martinin äiti
muistelee sinua hellästi.
_Eleanor Fyfe_.
»Ei ainoakaan pilvi osunut hänen kohdalleen.» Martinin äiti, iäkäs,
raihnainen, yksinäinen, uskoisi sen ja hymyilisi elämänsä loppuun asti.
Ehkä sittenkin oli niin. Ehkä hän ei ollut sallinut yhden naisen
mitättömän suopeuden ja töykeyden luoda varjoa tiensä laajalle,
alituiselle päivänpaisteelle. Kuinka vähän he sittenkin olivatkaan
olleet yhdessä, kuinka vähän keskustelleet keskenään; kuinka
merkityksetön tekijä, kun kaikki otetaan huomioon, hänen, Judithin,
olikaan täytynyt olla kaikkien muiden tekijöiden joukossa Martinin
tuhansina elinpäivinä!
Hitaasti pimeys hälveni. Pian täytyi Jenniferin kirjeen nyt saapua ja
uuden alun sarastaa tästä kaiken lopusta.
5
Se saapui eräänä aamuna ensimmäisen myrskyn alettua ravistella syksyn
värillistä kuvaa, sellaisena päivänä, jona valot, varjot, lehdet
ja lintujen siivet liikkuivat, lensivät, hohtivat, lepattivat ja
seisahtelivat rauhattomassa sopusoinnussa.
Rakas.
Jokin pakottaa minua kirjoittamaan sinulle nyt. Olen usein ollut
alkamaisillani ja sitten luopunut siitä, mutta nyt tuntuu siltä kuin
minun täytyisi; tuntuu hyvin samanlaiselta kuin eräänä iltana, jota
sinä ehkä et muista, mutta jonka minä muistan, jona minun täytyi tulla
sinua katsomaan sen jälkeen, kun en ollut voinut tavata sinua pitkiin
aikoihin — silloin, kun olit sairas.
Olen ollut niin harmistunut itseeni ja siihen, että sinä, yliopisto
ja Englannin tytöt poistuitte sillä tavoin, että päätin olla ääneti
vähän aikaa. En ole voinut kirjoittaa. Mutta nyt minun täytyy. Oletko
hartaasti odottanut kirjettä ja luullut minun unohtaneen sinut? Rakas,
en ole sinua unohtanut. Ehkä sinä olet unohtanut minut. Mutta en sitä
usko. On niin kovin vaikeata kirjoittaa sinulle. Kuten näet, on tämän
lukeminen vieläkin vaivaloisempaa kuin tavallisesti. Yliopistoaika
tuntuu niin kaukaiselta. Naisten korkeampi koulutus ei tehnyt minulle
hyvää — paitsi sitä, että se antoi minulle sinut, ja sinä olet enkeli
ja niin rakastettava. Tunnen olevani hyvin vanha ja toisenlainen.
Muistathan hiukseni — sinä pidit niistä — olen leikkauttanut ne
kaikki pois. Vain sen tähden, että Geraldinen tukka oli lyhyt,
arvelin, että minulla piti olla samanlainen. Niin minun tapaistani.
Äiti ei jaksa sulattaa sitä; hänestä on moraalini nyt niin kehno,
ettei sen puolesta voi rukoilla, mikä on askel oikeaan suuntaan. Se
on pelkkinä aaltoina ja kiharoina, ja on ihastuttavaa, ettei se enää
ole painamassa eikä ole kamalia hiusneuloja pistelemässä päänahkaani
hatun alla. Ajattelin, että sen leikkaaminen olisi hyvä keino päästä
irti entisyydestä samalla kertaa. Luulin, että minusta sen tehtyäni
tulisi toisenlainen henkilö, sopivampi Geraldinelle. Enkä missään
nimessä sietänyt hänen harjaavan tukkaani sinun jälkeesi. Muistathan
Geraldinen. Juuri hänen tähtensä lähdin pois opistosta.
Rakas, vihaatko minua nyt? Sinun pitäisi vihata. Voi sitä viimeistä
lukukautta ja sitä iltaa, jona sanoin sinulle jäähyväiset. Koetan
aina olla sitä ajattelematta, koska minusta silloin tuntuu niin
kamalalta. Lupasin selittää sinulle kaikki — enkö luvannutkin?
— mutta se ei ole nyt paljoa helpompaa kuin silloinkaan, koska
otaksun, että vaikka sinulle olisi mitä tapahtunut, olet vieläkin
viaton lapsi, kun taas minä tunnen olevani niin turmeltunut ja
kurja olento kuin suinkin osaan kuvitella. Onko sinulla vielä ollut
ainoatakaan järkyttävää rakkausjuttua? Arvelin aina ennen, että olit
rakastumaisillasi johonkuhun mieheen. Kenties hän on tähän mennessä
saanut sinut käsittämään, mitä rakastaminen oikeastaan merkitsee. Minä
rakastin sinua hirveästi ihan alusta alkaen. Ajattelin sinua aina,
sekä yöllä että päivällä. Olin ihan kuumeessa sinun tähtesi. Aloin
suorastaan pelätä tunteitani sinua kohtaan; ne olivat niin äärimmäisen
voimakkaat. En jaksanut ymmärtää niitä. Sitten tutustuin Geraldineen
ja opin käsittämään koko paljon asioita. Sinä tiedät, millainen olen
— hän yllätti minut. Olin liian kiihtynyt miettimään. Hän huikaisi
silmäni. Yksinkertaisesti annoin kaikkien muiden ja kaiken muun
mennä. Mutta koko ajan rakastin sinua enemmän kuin koskaan ennen. Et
uskone sitä, mutta se on totta. Mutta en voinut selittää sinulle,
miltä minusta tuntui — en välittänyt. Sinä olisit sitä oikeastaan
inhonnut, etkö olisikin? Sinä olet puhdas ja taivahinen, enkä minä ole
sellainen. Eikä Geraldine ollut. Sinun tapasi oli huolehtia minusta ja
suudella minua ikäänkuin olisit ollut äitini (et tietystikään _oikea_
äitini, joka on ihan kamala, huulettomia naisia. Otaksuttavasti luonto
tahtoi korvata hänen huuliensa puutteellisuutta, ja siitä johtuvat
minun huuleni.) Jouduin siitä kaikesta niin pahaan sekaannukseen,
että arvelin parhaaksi lähteä pois. Geraldine oli takertunut minuun
— tiesin hänen saattavan tulla milloin hyvänsä enkä tahtonut teidän
kohtaavan toisianne; arvasin hänen tulevan mustasukkaiseksi (hän on
mustasukkaisin ihminen, mitä olen milloinkaan tuntenut). Ja käsitin,
etteivät sinun ja minun väliseni suhteet enää voisi milloinkaan
tulla onnellisiksi. Oi, se oli hornamainen sekaannus. Sitä ei
kannata ajatella. Minun _täytyi_ lähteä pois ja koettaa unohtaa.
Niin minun tapaistani. Olen niin raukkamainen. Matkustin hänen
seurassaan ulkomaille, ja hän laittoi oloni ihmeellisen hauskaksi,
se minun täytyy myöntää. Olin aluksi ihan hänen lumoissaan, melkein
hypnotisoitunut, ja kiersimme ympäri Euroopan. Kuten tiedät, en mahda
mitään sille, että jossakin määrin aina nautin elämästä hirveästi,
erittäinkin, milloin se on huimaa ja omituista — ja silloin se oli.
Mutta sitten pari kohtaamaani henkilöä rakastui minuun, ja luullakseni
minäkin rakastuin heihin hieman, ainahan rakastun, ja hän tuli
mustasukkaiseksi ja alkoi yhä enemmän syytellä ja moittia minua. Olin
niin kyllästynyt häneen, että tuskin jaksoin katsoa häntä. Hän ei
milloinkaan ymmärtänyt pilaa. Niinpä lopulta erosin hänestä ja tulin
kotiin. Hän kirjoittaa minulle edelleenkin nuhtelevia kirjeitä, mutta
minä en niihin vastaa.
Oi, rakas, tunnut olevan minusta hyvin etäällä nyt. En enää koskaan
löydä ketään, joka ymmärtäisi niin hyvin kuin sinä. Minkä tähden
milloinkaan tuhlasit aikaasi minuun? Minä olen kelvoton ja sellaisena
pysyn. Kuten huomaat, olen nyt kotona, mutta en viivy täällä kauan.
Täällä on ihan liian paljon kohotettuja kulmakarvoja ja paheksuvia
leukoja. Odotan vain siksi, kunnes saan hankituksi rahaa, ja sitten
kai lähden ulkomaille taaskin. Ennustin aina, että minulla olisi
huono loppu, eikö totta? Tuntuu siltä kuin pitäisin melkein kaikista
paheista.
Otaksuttavasti emme enää milloinkaan kohtaa toisiamme. Mitä se
hyödyttäisi? Mielesi on todennäköisesti nykyisin täynnä uusia asioita
ja ihmisiä, ja minä olen totisesti muuttunut huonompaan päin.
Olen suorastaan langennut nainen. Etkä sinä enää pitäisi minusta.
Yksinkertaisesti en jaksaisi sitä kestää. Mutta kirjoita minulle
kerran ja kerro minulle kaikki! Ilmoita, ymmärrätkö! Sano, että
tein oikein lähtiessäni pois! Oi, niin mielelläni olisin jälleen
Cambridgessa sinun seurassasi — vain päivän, jopa vain tunninkin —
vain sinä ja minä. Sellaista aikaa ei enää ikinä tule.
Rakas, oletkohan leikannut tukkasi? Myöskin se oli viehättävä,
kammattu keskeltä jakaukselle, niin sileä, tuuhea ja tumman
purppurainen. Sinä et ole voinut muuttaa sitä. Sinä itsekään et muutu
milloinkaan — vai muutotko? — tulet vain syvemmäksi, kirkkaammaksi ja
enemmän omaksi itseksesi. Minä muutun, mutta sinun pitää aina muistaa,
että rakastan sinua.
Jennifer.
Judith istuutui, puristaen kirjettä kämmentensä välissä, tuntien
tutun hehkun hiipivän olemukseensa juuri noista tuon tunteellisen,
harhailevan käden tiheästi täyttämistä arkeista. Nyt, kun hänen
sydämensä vielä sykki huojennuksesta, riemusta, yllätyksestä, kun
Jennifer tuntui taaskin lähestyneen omasta aloitteestaan, kyselevän,
ojentavan käsiään, vihjaavan tarvitsevansa häntä — nyt näytti
vihdoinkin selvältä, mitä oli tulossa. Mitä tahansa Jennifer oli tehnyt
tai tekisi, heidän kahden täytyi taaskin olla yhdessä.
Hän otti kynän ja alkoi kirjoittaa.
Rakas.
Olin varma siitä, että kirjeesi saapuisi, koska kaipasin sitä niin
kipeästi.
Ei ole uusia asioita eikä ihmisiä. Ei ole mitään. En ole tullut
toimeen oikein hyvin ilman sinua, ja onnellisena oleminen tuntuu
kuuluvan ammoin menneeseen aikaan, jolloin sinulla oli vihreä
olkihattu ja siinä vaaleanpunainen apilakiehkura.
Minä olen kotona, yksin, samoin kuin sinäkin aprikoiden, mihin nyt
ryhtyä. Olen aivan vapaa. Tahtoisin taaskin olla sinun seurassasi.
Kohdatkaamme toisemme ja miettikäämme yhdessä, mitä tekisimme. Ensi
lukukauden aluksi menen Cambridgeen päiväksi. Tule tapaamaan minua
siellä. Minusta olisi vastenmielistä taaskin tavata sinua ensiksi
jossakin muussa ympäristössä. Lupaan olla muistuttamatta sinulle
entisyyttä ja muita sellaisia asioita, jotka haluat unohtaa. Myöskin
minä haluan nyt nähdä ainoastaan tulevaisuuden.
Elän äärimmäisessä yksinäisyydessä, mikä on viehättävää, mutta
pettävää. Tämä vuodenaika muistuttaa minulle aina sinua. Toivoisin
sinun olevan täällä uimassa keskipäivällä, kun sumu on lämmin ja
kullanvärinen, syömässä kanssani hedelmäaterioitani ja ajelehtimassa
pimeän tultua viileällä, valkousvaisella, kuutamoisella joella.
Ilmoita päivä! Minä tulen.
Ajatella sinua hiuksittasi! Minun tukkani on aivan samanlainen kuin se
aina ennenkin oli.
Judith.
6
Joitakuita päiviä myöhemmin tuli samassa postissa kaksi kirjettä.
Toinen oli Jenniferin vastaus, kirjoitettu arkinpuolikkaalle
käsialalla, josta oli miltei mahdoton saada selvää, ja kyhätty
nähtävästi huiman hätäisesti.
* * * * *
Oi, olisi liian ihanaa nähdä sinut jälleen, rakas. En pysty
suunnittelemaan, en lainkaan ajattelemaan. Sinä olet yksin, ja
kuulostaa siltä, että olet ollut hirveän onneton. Voi sinua, rakasta
poloista! Niin, olisi ihastuttavaa tehdä jotakin yhdessä, mutta mitä?
Sinä tiedät, _tiedät_, tiedät, millainen olen. Minkä tähden haluat
taaskin vaivautua minun vuokseni? Muista, kuinka surkeaksi sinut tein
Mutta minun täytyy tavata sinut jälleen — olisi taivaallista vain
nähdä sinut taaskin. Lokakuun neljäntenäkolmatta päivänä. Sopiiko
se sinulle? Tulen kahvilaamme, siihen, jossa aina kävimme. Istu
etuhuoneen nurkassa, ikkunan ääressä! Tulen sinne sinua etsimään
noin kello neljä. _Älä odota minua kello viiden jälkeen!_ Tulen
sinne jollakin tavoin autolla. Arvelin, että jollen tule ennenkuin
iltapäivällä, sinä saat aikaa käydä opistolla ja tavata ihmisiä,
jos haluat. _Minä en halua._ Ehkä voisimme olla yötä jossakin. Mitä
arvelet. En voi sanoa mitään tätä varmempaa. Koetan joutua sinne
täsmällisesti. Mutta jollen olisi siellä — (tässä oli useita sanoja
tahrittu musteella niin paksulti, ettei niistä saanut selkoa — ja
kirje päättyi vimmaisen näköisiin variksen varpaisiin) — On liian,
liian, suloista olla taaskin seurassasi.
Toinen kirje oli pullea käärö. Avattuaan sen Judith näki useita
pyöreällä, kehittymättömällä käsialalla kirjoitettuja arkkeja.
Ensimmäisen sivun ylälaitaan oli toisella käsialalla kirjoitettu
jotakin lyijykynällä ja hyvin pienillä kirjaimilla. Se käsiala oli
Julianin. Judith luki:
Pyysit minulta tietoja Mariellasta. Kas tästä niitä saat. Luultavasti
arvasit sen, mitä epäilemään minä en ollut kyllin tarkkanäköinen
enkä innostunut; vai tarttuiko häneenkin »Judithille kertomisen»
yleinen tapa? Tässä asiakirjassa on jotakin, mikä ei suinkaan imartele
turhamaisuuttani eikä vahvista omanarvontuntoani. Se, mitä sinulle
lähetän, on sinua eikä ketään muuta varten. Luettuasi sen hävitä se!
Olet hienotuntoisen vaitelias, ja jostakin syystä olet innostunut
meidän asioihimme; ja sitten sinulla on taiteilijan omatunto,
draamallisten arvojen aisti, mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeä
seikka. Minusta tuntuu tämä tasaavan välimme sievästi.
Tshehow? Turgenjew?