J.F.

Ja sen alta hän luki Mariellan lapsellista käsialaa.

Rakas Julian.

Tämä taitaa olla ensimmäinen sinulle koskaan kirjoittamani kirje.

Usein on mieleni tehnyt kirjoittaa sinulle, kun en ole enää jaksanut

kestää. Olen usein ollut aloittamaisillani, mutta sitten en ole

rohjennut. En tiedä, minkä tähden nyt otaksun Martinin kuoleman

panevan oloni tuntumaan kovin epätoivoiselta. Minulla ei ole nyt

ketään, ja hän oli aina kiltti minulle. Luultavasti hän hiukan arvasi,

mutta ei hiiskunut mitään. Saatoin aina luottaa häneen. En uskonut

onnettomuuden voivan koskaan kestää näin kauan. Se on painanut minua

vuosikausia, ja olen aina ajatellut: no niin, kaiken täytyy pian

muuttua paremmaksi, jotakin hyvää tapahtuu. Mutta kaikki tuntuukin

käyvän yhä pahemmaksi, ja täytyyhän minun nyt siihen tottua. Etkö

usko, että täytyy olla paholainen, jonka syytä kaikki kirottu surkeus

maailmassa on? Minä uskon. Mitä minun on tehtävä itselleni? Minulla

ei ole ketään. Jos uskoisin Jumalaan, joka aina kuuntelee meitä ja

välittää siitä, mitä meille tapahtuu, sanoisin hänen käskeneen minua

kirjoittamaan sinulle, koska viime yönä ihan äkkiä välähti mieleeni,

että minun täytyy tehdä se, että ikäänkuin pelastuisin, jos sen

tekisin. Olin päättämäisilläni tappaa itseni, mutta kun kerran olen

kirjoittanut kaiken tämän, en usko haluavani tehdä sitä. Lähden pois

enkä enää koskaan näe ketään teistä, mutta pysyn elossa.

Asia, josta minun piti kirjoittaa sinulle, on seuraava. Suostutko

ottamaan Peterin huolehtiaksesi hänestä sinä teet sen paremmin kuin

minä ja rakastat häntä ja olet aina ollut sitä mieltä, että minä en

osaa huolehtia hänestä. Otaksuttavasti se on totta. Tunnen olevani

perin avuton ja huolissani hänestä. Minua kammotti hänen syntymänsä,

en olisi tahtonut häntä. Minun ei olisi pitänyt mennä naimisiin

Charlien kanssa, vakuutit sinä minulle, ja sitten lapsen tulo — se

merkitsi, etten milloinkaan voisi unohtaa kamalaa erehdystäni enkä

Charlie-parkaa, ja olisin tahtonut unohtaa hänet. Luulin, etten

ikinä voisi rakastaa Peteriä — _vihasin_ häntä aluksi — minulla

lapsi, lapsi, mutta vähän ajan kuluttua aloin rakastaa häntä, hän oli

niin suloinen eikä hän pannut minua muistelemaan kaikkea surkeata,

vaan tuntui korvaavan kaikki, ja arvelin kenties sittenkin tulevani

onnelliseksi kasvattaessani häntä. Ja sitten sinä päivänä, jona

sinä lomalle tultuasi näit hänet, kun hän oli pikku lapsi, näin,

miten katsoit häneen, ja tunsin, että sinäkin rakastaisit häntä.

Ja ajattelin, jos hän pitää Peteristä, pitää hän ehkä minustakin

enemmän, mutta sinä päinvastoin näytit pitävän minusta vähemmän.

Ymmärrän luonnollisesti, minkä tähden. Et mahtanut mitään sille,

että rakastit häntä hänen itsensä vuoksi ja koska hän oli Charlien

poika, mutta koska hän oli myöskin minun, et voinut mitään sille, että

muistit kammottavan riidan aina, kun näit lapsen minun luonani. Juuri

senvuoksi halusit saada hänet itsellesi, pois minulta, ja aina sanoit

kaikille, etten osannut hoitaa häntä ja ettei minun olisi pitänyt

saada lasta. Niin sanoit kaikille, eikö totta? Pieni Peter-rukka! Se

oli otaksuttavasti totta, koska vähitellen tulin mustasukkaiseksi

hänestä. Voi, millaiseksi paholaiseksi tunsin itseni, kun olin

mustasukkainen omasta pojastani! Ja minäkin jumaloin häntä, mutta en

jaksanut sietää sitä, että näin sinun pitelevän häntä, kun sinä koetit

riistää hänet minulta ja hän oppi rakastamaan sinua enemmän kuin

minua. Silloin aina poistuin ja mitä itkemiseen tulee, olen muutamina

viime vuosina itkenyt riittävästi kaikkien niidenkin elinvuosieni

osalle, joina en ole kertaakaan itkenyt. En itkenyt ensinkään, kun

Charlie-raukka kaatui; otaksuttavasti olin turta, ja sitten oli se

kauhu, että lapsi oli tulossa. Tunnuin kivettyneeltä.

Ja sitten alkoi se aika, jolloin luulin sinun menevän naimisiin

Judithin kanssa. Tiesin sinun rakastavan häntä, otaksun sinun

vieläkin häntä rakastavan, sillä hän on niin sievä ja myöskin älykäs.

Pidin aina hyvin paljon Judithista; hän oli herttainen minulle, ja

ajattelin aina, että kovasti koettaisin olla pahastumatta, jos menisit

naimisiin hänen kanssansa, koska se olisi niin sopivaa ja hän tekisi

sinut onnelliseksi, jos hän rakastaisi sinua. Mutta en usko hänen

rakastavan sinua, hän ei halunnut omakseen sinua. On kamalaa ajatella,

että sinä rakastat häntä, mutta hän ei halua rakkauttasi. Sellaista

tuhlausta, en kestä sitä! Jos vain kaikki ihmiset, jotka rakastavat

toivottomasti, voisivat lahjoittaa tunteensa sellaisille ihmisille,

jotka olisivat valmiit kuolemaan sentähden, eikä olisi tällaisia

kammottavia kuiluja — että jokainen rakastaa jotakuta, joka rakastaa

toista! Tuntuu niin hullulta, ettei päähäsikään pälkähtänyt, että

juuri minä voisin tehdä sinut onnelliseksi, että aina rakastaisin ja

hoivaisin sinua, mutta on luonnollisesti lapsellisen hupsua puhua

sellaista. Tiedän olevani typerä. En ole milloinkaan lukenut mitään

enkä saanut koulusivistystä. Olen aina tuskastuttanut sinua, mutta

uskon, että jos sinä olisit rakastanut minua, olisin saattanut olla

toisenlainen. Olisin oppinut sinulta, olisin ollut valmis tekemään

mitä tahansa sinun mieliksesi. Tiedän, että olisin voinut tehdä.

Mutta ei näyttänyt kannattavan yrittää. Olin aina sinun silmätikkusi,

ja sinä otaksuit minun olevan tomppelin. On hirveätä, kuinka

ärsytän sinua. Minkä tähden menin avioliittoon Charlien kanssa? Hän

pyysi pyytämistään, ja olin aina tottunut antamaan hänelle perään.

Sitäpaitsi olin silloin niin nuori, että varmasti uskoin kaiken

järjestyvän hyvin, jos tahdoin. Arvelin, että jos tulisin ilmoittamaan

sinulle aikovani mennä naimisiin Charlien kanssa, sinä oivaltaisit,

etten enää ollut lapsi, vaan täysikasvuinen, ja kieltäisit minua,

sanoisit, että minun pitäisi mennä naimisiin sinun eikä Charlien

kanssa. Ja sitten vimmastuksesi, kun hän ilmoitti asian sinulle,

ja sen seikan valkeneminen, kuinka halveksittavana pidit minua.

Luultavasti olit myöskin mustasukkainen, koska Charlie oli tehnyt

tekonsa kertomatta sinulle, ja sinä tietenkin olit niin monesti

pelastanut hänet pulasta, ettet sietänyt hänen turvautuvan kehenkään

muuhun, erittäinkään minun kaltaiseen! henkilöön, jota otaksuttavasti

pidit liian typeränä lainkaan häntä ohjaamaan. Charlie-poloinen!

Tiedän, että rakastit häntä ja koetit olla isän sijassa hänelle, mutta

vilpittömästi puhuen en usko sinun ohjanneen häntä oikealla tavalla.

Luultavasti juuri kirottu ylpeyteni pakotti minut lopullisesti

menemään naimisiin hänen kanssansa. Kun hän tuli ja kertoi minulle

vannoneensa, ettei hän enää ikinä puhuisi mitään sinulle, ainoalle

veljelleen, tunsin, että se kaikki oli minun syytäni, enkä voinut

hylätä häntä. En voinut olla rakastamatta häntä tavallani; hän oli

kovin herttainen ja niin riippuvainen minusta. Lupasin juhlallisesti

itselleni lopettavani hänen juomisensa ja niin edelleen, ja sitten

ehkä olisit minulle kiitollinen, ja syntyisi sovinto. Charlie-parka!

Kenties oli parasta, että hän kuoli; hän oli niin heikko. Oli hullua,

että hän rakastui minuun varttuessaan täysikasvuiseksi. Joku ainakin

on eläissään rakastanut minua. Hän tosiaankin rakasti. Hän myöskin

toivoi ennen kuolemaansa niin hartaasti saavansa pojan. Isoäiti-rukka!

Hänestä oli niin kovin väärin serkusten mennä naimisiin keskenään,

mutta Charlie väitti toisin; hän oli varma siitä, että me saisimme

erinomaisia lapsia.

Ehkä Peteristä tulee erinomainen. Hänellä on soitannolliset

taipumuksensa eikä hänellä ole Charlien rajua, hysteeristä

luonnonlaatua. Hän on oikein hyvä, epäitsekäs pikku poika, hyvin

helläluonteinen. Suostutko ottamaan hänet kasvatettavaksesi? Sinä

teet sen paremmin kuin minä. En olisi voinut kirjoittaa tällä tavoin,

jollen olisi lakannut toivomasta, että sinä koskaan tulet luokseni.

Kun Martin kuoli, arvelin sen ehkä lähentävän meitä toisiimme; sinä

olit ainoa henkilö, jota olisin halunnut tavata; se olisi ollut niin

lohdullista. Mutta ei, viimeinen toivoni on mennyt. Nyt minun täytyy

ajatella ainoastaan Peteriä. En käsitä, miten voin tehdä sen, ainoan,

mikä minulla on tarjolla, mutta tiedän sen olevan parasta. Tiedän

hänen saavan mitä parhaat mahdollisuudet, ja se nostaa raskaan taakan

sydämeltäni. Tiedän, ettet halua lähettää häntä kouluun ennenkuin

paljon vanhempana; ja siitä olen hyvilläni, koska hänen terveytensä

on varsin heikko eikä hän ole ollenkaan samanlainen kuin muut pojat

— sinä hoidat kaikkia rahoja, joten tiedät, kuinka paljon niitä on

häntä varten. Ihan riittävästi luullakseni. Ehkä sallit minun saada

hänet silloin tällöin luokseni lyhyille käynneille, ja kun hän kasvaa

isoksi, voin ehkä selittää hänelle — jos olen elossa. En oikeastaan

usko olevani. Lupaan, etten koskaan sekaannu asioihin enkä häiritse

sinua, mutta sinun tulee muistaa, etten luovuta Peteriä sinulle, koska

en rakasta häntä, _vaan koska rakastan sinua_ ja toivoisin hänen

olevan sinun lapsesi. On ihanaa tehdä jotakin hyväksesi. Se tekee

minut melkein onnelliseksi. Älä salli hänen tyyten unohtaa minua,

mutta tiedän, että hän tosiaankin rakastaa sinua enemmän kuin ketään

muuta. Oi, ennen hänen syntymäänsä ajattelin aina, että jos tämä

vain olisi Julianin lapsi, kuinka onnellinen olisinkaan — rakastan

sinua niin paljon, että hartaasti toivoisin saavani sinulle lapsia ja

kärsiväni tuskia sinun hyväksesi — vaikka en olekaan koskaan halunnut

lapsia omasta puolestani. Tiedän ihmisten aina sanovan minua niin

kylmäksi, tympeäksi ja sukupuolettomaksi, ja niin olenkin kaikille

muille, koska ihan nuoresta pitäen olen tyyten imeytynyt sinuun.

Sinulle olisin ollut tulisempi, polttanut sinua. Mutta sinä olit aina

niin kylmä ja välinpitämätön; et koskaan pitänyt edes ulkonäköäni

miellyttävänä.

Oi, minua värisyttää ajatellessani, että olen tuonut Peterin maailmaan

kenties vain olemaan yhtä onneton kuin itse olen tai kuolemaan

nuorena, kuten Charlie ja Martin kuolivat. Mutta jos sinä huolehdit

hänestä, ovat hänen asiansa todennäköisemmin hyvästi. Jos menet

naimisiin, niin otathan sellaisen vaimon, joka on hänelle kiltti.

Voi, tämä on kamalaa. Mitä teen? Ota hänet pian! Älä kirjoita minulle

vastausta, vaan ilmoita ainoastaan, otatko hänet ja milloin otat!

Lähetän hänet opettajattaren mukana, mutta sinä erotat opettajattaren

— etkö erotakin? — ja kasvatat poikaa itse. En ole koskaan pitänyt

tästä opettajattaresta. No niin, olen kirjoittanut kaikki; olen hyvin

uupunut, mutta olen hyvilläni siitä, että se on kirjoitettu. Enää

minun ei tarvitse milloinkaan teeskennellä; jännitys oli kamala. En

oikein tiedä, mitä tekisin. Luultavasti myyn talon. En enää koskaan

jaksaisi asua siellä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on

kovan onnen talo, enkä senvuoksi tahdo säilyttää sitä Peterille.

Varmaankin pysyn edelleenkin tässä eläinlääkärin hommassa tai ainakin

hoitelen koiria. En ole typerä eläinten, jos olenkin ihmisten parissa.

Voi rakasta Martinia! On kauheata, että hän on poissa. Minkätähden en

minä ollut hänen muassaan purressa; se olisi säästänyt niin paljon

huolta. Uskotko todellakin, ettemme enää koskaan tapaa rakastamiamme

ihmisiä. Tiedän sinun väittävän, ettemme kohtaa heitä, äläkä senvuoksi

vastaa! _Joskus_ minusta tuntuu, että niin täytyy olla; olen melkein

varma siitä, ettei kaikki lopu tähän.

En lue tätä lävitse. Olen kirjoittanut sen niin hätäisesti, että siinä

otaksuttavasti vilisee kirjoitusvirheitä ja niin edelleen, ja sinä

naurat tätä lukiessasi. En mahda sille mitään.

Et saa halveksia minua sen tähden, että sanon rakastavani sinua.

Hyvästi.

_Mariella_.

Hänen nimensä alle oli Julianin lyijykynällä taaskin kirjoitettu: »Olen

kutsunut Peterin luokseni.»

7

Varhain iltapäivällä auto pysähtyi opiston porttiholviin, ja taaskin

Judith näki punatiilisen lattian, kylmät, kiiltävät seinät, eteishallin

virallisen kalseuden ja koristeellisen rumuuden.

Ovenvartijatar oli ollut hänen erikoinen ystävänsä. Hän avasi

etuhuoneen oven, odottaen riemullista hymyä, mutta pöydän ääressä

istuva vanhahko nainen oli outo.

»Onko ovenvartijatar ulkosalla?»

»Minä olen ovenvartijatar, neiti.»

»En muista nähneeni teitä.»

»Ette olekaan, neiti. Tulin vasta tällä lukukaudella.»

»Vai niin? Miltä työ teistä tuntuu?»

»No niin, siihen on hiukan vaikea tottua, neiti. Raskaanlaista.»

»Niin. Sen huomasin. Olin täällä ennen.»

»Oi, niinkö, neiti?»

Hänen silmänsä näyttivät ikävystyneiltä lasiensa takaa. Hän mietti,

että tyttöjä aina tuli ja meni suunnattoman paljon. Ei voinut odottaa

hänen tuntevan mielenkiintoa...

Judith katseli ympärilleen, ja hänet valtasi pakokauhu. Koko paikka oli

outo. Ei mitään tuttua, ei mitään tervehtivää.

Käytävässä läheni uhkaavia askelia, jotka kajahtelivat kolkosti

tiilipermannolla. Ohitse meni ryhmä voimisteluasuisia tyttöjä, jotka

tähyilivät häneen. Heidän täytyi olla ensivuotelaisia. Hän ei tuntenut

ainoatakaan heistä. Kaihtaen heidän uteliaita katseitaan hän meni

nopeasti käytävää pitkin portaiden juurelle.

Alaspäin juoksi tyttö, harpaten kaksi askelmaa kerrallaan, näki hänet

ja seisahtui, hymyillen ujosti.

»Hei vain, Judith!»

»Hei vain!»

Mikä oli hänen nimensä? Joan joku? Judith ei ollut voinut koskaan

puhua hänelle enempää kuin muutamia sanoja. Hän oli vaaleahiuksinen,

tavallinen, jokseenkin ruma ja epäsiisti, kuten niin monet muut, mutta

hänen hymynsä oli rauhoittava.

»Tulitko olemaan?» tiedusti hän.

»En. Ainoastaan päiväksi... tapaamaan paria henkilöä. Mitäs kuuluu?»

»Eipä erikoista. Kuinkas sinä voit?»

»Oikein hyvin.»

»No niin, minun täytyy rientää. Hyvästi!»

»Hyvästi!»

Judith oli jälleen yksin.

Hän nousi loivia kiertoportaita myöten niiden yläpäähän ja jäi sinne

seisomaan. Kuului tuskin ääntäkään; vallitsi tavallinen iltapäiväinen

hiljaisuus. Hän hiipi ylivalvojattaren ovelle ja koputti, mutta ei

kuulunut vastausta; sitten hän koputti parin muun huoneen ovelle,

joista ohjaajien vakavien kasvojen olisi pitänyt ilmestyä ja käydä

rauhallisen mieltyneiksi heidän nähtyään hänet; mutta vastausta ei

tullut. Kaikki olivat varmaankin hyvin muistetussa lokakuisessa

ulko-ilmassa.

Oli vielä neiti Fisherin ovi. Hän oli lähettänyt kirjeen neiti

Fisherille, omalle ohjaajalleen, ilmoittaen ehkä tulevansa tiedustamaan

mahdollisia toimia, pohtimaan tulevaisuudenmahdollisuuksiaan ja

pyytämään kirjallista todistusta, joten tämän oven takana olisi joku

häntä odottamassa.

Mutta mentyään likemmäksi hän kuuli useita väitteleviltä kuulostavia

ääniä, ja taaskin häntä puistatti pakokauhu. Hän antoi kohotetun

kätensä retkahtaa taaskin kupeelleen ja poistui nopeasti; ja hänen

jälkeensä tuntui tulevan suuren tuntemattoman väkijoukon ääniä,

kysellen hänen tunkeutumisensa tarkoitusta, sillä aikaa kun hän juoksi

ylöspäin seuraavilla portailla.

Täällä oli tuttu käytävä ja hänen oma ovensa raollaan; siihen oli

kiinnitetty outo nimi. Huoneessa ei ollut ketään. Hän pilkisti sisälle.

Hänestä ei ollut jäljellä mitään, ei mitään. Sinisen, purppuraisen ja

ruusuisen sijasta oli kaikkialla mustia ja punakeltaisia juovia, sarja

epämiellyttäviä valokuvia uuninreunuksella ja hajallaan siellä täällä

joitakuita likaisia, vaaleanpunaisia lautasia ja kuppeja.

Vain ikkuna oli pysynyt muuttumattomana; se tarjosi upeat, syksyiset

puunlatvansa hänen nähtäväkseen; mutta liikkumattoman juhlallisena ne

tuijottelivat tervehtimättä häntä. Hän oli täydelleen vieraantunut.

Tuolla nurkassa oli Jenniferin ovi tiiviisti suljettuna ja oudolla

nimilipulla varustettuna. Aurinko paistoi siihen vinona, pölyisenä

sädekimppuna.

Nurkan takaa tuli palvelijatar, joka kantoi astiatarjotinta. Hän

seisahtui, punehtuen mielihyvästä. Siinä oli Rose, joka oli aina

ollut niin soma, ujo ja hymyilevä ja joka oli kerran tuonut kuuman,

hervottoman kimpun kultalakkoja äitinsä puutarhasta ja pannut ne hänen

pöydälleen. Hän voi oikein hyvin, kiitoksia, ja hänestä oli hauska

nähdä neitiä taaskin. Hän ja jotkut muut tytöt olivat ihan äskettäin

valittaneet ihan kaipaavansa Judithia. Hän ei aikonut olla täällä enää

kauan; hän eroaisi mennäkseen naimisiin.

Rosekin olisi pian poissa.

Nyt hänen piti pujahtaa taaskin pois niin pian kuin suinkin ja

kenenkään näkemättä. Hän oli aikonut uudelleen pysähtyä kuuntelemaan

neiti Fisherin ovella; mutta nyt se oli mahdotonta. Kun hänen

palatessaan alkoi silloin tällöin kuulua askelia, jotka likenivät, tai

hänen korviinsa kantautui ääntä, jyskytti hänen sydämensä ilmitulon

hurjasta pelosta. Kukaan ei saanut nähdä hänen taaskin hiipivän

pois tästä paikasta, johon hän suuriluuloisessa hupsuudessaan oli

palannut ilmoittamatta, odottaen olevansa tervetullut. Tämä paikka oli

hirvittävä — pimeä torni. Hänen täytyi kiiruhtaa sieltä. Miten hän oli

pettynyt kolmen vuoden aikana kuvittelemaan sitä ystävälliseksi ja

turvaiseksi — pysyväiseksi asuinsijaksi? Neljässä kuukaudessa se oli

sysännyt hänet luotansa iäksi.

Taaskin ulos pihalle ja vikkelästi siellä vartoavaan autoon. Jennifer

ymmärtäisi, kuinka kolkko tarina olisi, kun hän kertoisi sen. Judith

nojasi taaksepäin istuessaan, kutoen sitä draamalliseksi esitykseksi

Jenniferin myötätuntoisia korvia varten.

* * * * *

Kaupunki lepäsi hohtavana ja salaperäisesti hymyilevänä

auringonpaisteessa; ei tuntunut tuulenhenkäystäkään; rakennuksia,

torneja ja katuja hyväili himmeä kullanhohtoinen valo. Täälläkin oli

ihan hiljaista. Ihmiset pelasivat kaikenlaisia pelejä. Täällä, jossa

oli ollut niin paljon tuttuja kasvoja, näyttivät kaikki oudoilta; ja

hänen sivuuttamansa harvat ylioppilaat näyttivät rahvaanomaisilta, jopa

likaisilta ja koulupoikamaisilta.

Hän seisahtui epäröivänä kirjakaupan kynnyksellä, mutta meni sitten

edelleen. Se, että hänet tunnettaisiin, oli nyt yhtä peloittavaa kuin

sekin, ettei häntä tunnettaisi. Mitä ihmiset ajattelisivat hänestä,

kun hän harhaili täällä yksinään? Miten hän selittäisi täälläolonsa

kyselijöille?

Trinity-yliopiston suurpiha murehti päivänpaisteessa Martinia. Se ei

vielä ollut tyyten unohtanut häntä. Se ei ollut hyvillään komeiden

nuorten miestensä kuolemasta.

Jos vain Jennifer tulisi pian, voisi hän tarttua hänen käteensä ja

tuntea omituista, hekumallista tunnetta surunsa pohjalla, mutta rientää

tällä tavoin yksin kaduilla ja pysähdellä, piileksiä ikäänkuin häveten,

tähyillen mahdollisesti ilmestyviä tuttuja kasvoja ja kuitenkin peläten

niitä näkevänsä — se oli kammottavaa. Niin kävi sellaisille ihmisille,

jotka tulivat katsomaan yliopistoaan kaksikymmentä vuotta nuoruutensa

jälkeen.

Tonyn täytyi vielä olla Cambridgessa. Hänellä oli nyt yliopiston

stipendi... Äkkiä Judithista alkoi tuntua, että Tony oli hyvin likellä,

kenties jossakin seuraavan kadunkulman takana, ja hän pujahti kahvilaan

turvaan.

Nuori tarjoilijatar tuli hänen luoksensa, hymyillen; nähdessään hänen

kasvojensa mielihyväiseen ja tervehtivän ilmeen Judith tunsi painon

vierähtävän sydämeltään.

»Tavalliseen pöytäännekö?» kysyi tarjoilijatar vienosti.

»Niin. Odotan ystävääni. Muistattehan hänet.»

»Kyllä varmasti. Sepä hauskaa.»

Hän meni edellä ikkunan kohdalla olevan nurkkapöydän ääreen, viipyi

siellä vähän aikaa tarinoimassa, ja sitten hänet kutsuttiin toisaalle.

Kello lähes neljä. Jennifer saattoi myöhästyä; hän myöhästyi aina.

Huone oli tyhjä lukuunottamatta kahta vastaisessa nurkassa istuvaa

naista, jotka olivat syventyneet kuiskuttelemaan toisilleen tavallisia

kahvilasalaisuuksia. Kuinka paljon lämpöä ja väriä Jennifer toisikaan

tullessaan. Judith mietti:

»En katso ovelle päin; katselen ulos ikkunasta; ja kun sitten äkkiä

käännyn, on hän edessäni.»

Purppurainen ikkunaverho piilotti hänet mukavasti kadullaliikkujilta;

jos hän kurotti kaulaansa, saattoi hän parhaiksi nähdä verhon reunan

takaa ulos ikkunasta. Vastapäätä, kapean kadun toisella puolen olevan

laajan myymälä-ikkunan eteen oli vedetty sininen verho, ja ikkunalasi

oli kuin himmeä peili. Siitä hän tarkkaili sinne tänne menevien

ihmisten varjomaisia kuvia.

Kello löi neljä.

Katu alkoi nyt täyttyä. Oli huvittavaa pitää katseensa suunnattuna

siniseen verhoon, nähdä ainoastaan aineeton, meluton maailma

ihmishahmoja, autoja ja moottoripyöriä ja kokonaan syrjäyttää ulkosalla

sakeneva todellisten ihmisten ja koneiden vilinä. Hän katsoisi vain

siniseen verhoon ja näkisi Jenniferin heijastuskuvan lähestyvän,

ennenkuin huomasi hänet itsensä. Hänen sydämensä jyskytti hänen sitä

ajatellessaan.

Myöskin huone alkoi nyt täyttyä. Hän kallisti Jenniferin tuolin

nojalleen pöytää vasten, ettei kukaan sitä valtaisi, ja kävi taaskin

tarkkailemaan.

Lasin pinta selveni äkkiä; siinä ei ollut ainoatakaan hahmoa. Hän

tuijotti himmeään tyhjyyteen ja vartosi.

Sitten lipui siihen verkkaisesti kaksi varjoa, jotka pysähtyivät.

Hän silmäili niitä rauhallisesti, tunsi ne tyrmistymättä, käymättä

levottomaksi ja ällistymättä. Roddy taivutti päätänsä sytyttääkseen

piippunsa. Judith tunsi hänen jalkojensa luonteenomaisen asennon, hänen

pitkät raajansa, hänen selkänsä hennon, verrattain kumarahartiaisen

viivan. Hän melkein saattoi erottaa Roddyn omituisen tylpän sivukuvan,

ylöspäin kaartuvat kulmakarvat sekä silmät. Tony oli hänen seurassaan.

Hänen lyhyellä hahmollaan oli kädet taskussa, pää kohotettuna Roddyyn

päin, nyökkäillen hieman ikäänkuin vakavassa keskustelussa. Kadun

melu tuntui häipyvän, ja minuutin kestäneen, pitkän hengähdyksettömän

hiljaisuuden aikana Roddy sytytti piippunsa, viskasi pois tulitikun,

pyyhkäisi kädellään tukkaansa, tehden tutun liikkeen, nyökkäsi ja

naurahti, kuten näytti, katsoen Tonyyn ja puolittain kääntäen päätänsä

omituiseen tapaansa; ja sitten hän lähti edelleen, solui kumppaninsa

kanssa lasilevyn reunaan ja katosi.

Hän oli siis tullut tapaamaan Tonyä, ikäänkuin mitään ei olisi

tapahtunut, ikäänkuin hän ei olisikaan etsinyt mereltä kuollutta

Martinia, ikäänkuin ei olisi mitään syytä olla kävelemättä

Trinity-yliopiston pihan ohitse, poltellen tupakkaa, nauraen ja

puhellen.

Kaipasiko hän Martinia? Oliko hän karkoittanut mielestään

murhenäytelmän muiston, kuvaavasti kohauttaen olkapäitänsä? Ajatteliko

hän koskaan Judithia, tuntien hetkellistä vaivautumista?

Tony saisi nyt pitää hänet kokonaan hallussaan; ei enää Martinia eikä

Judithia sekaantumassa. Hän olisi onnellinen. He pääsisivät likemmäksi

toisiaan, eikä Judith enää milloinkaan voisi astua heidän väliinsä,

sillä enää ei Judithia ollut. Mistähän he keskustelivat niin vakavasti

— mistä, mistä? Tuokioksi Judithin taaskin valtasi vanha tietämisen,

ymmärtämisen kaipaus, ja sitä seurasi äärimmäinen ajatuksettomuus; ja

hän käsitti, ettei hän ollut koskaan tuntenut Roddya. Roddy ei ollut

milloinkaan ollut häntä varten, ei ollut kertaakaan, ei edes tunniksi,

muuttunut osaksi tosielämästä, vaan ollut toistuva unelma, olento,

jonka hän aina oli nähnyt epänormaalisen kirkkaasti ja perinpohjaisesti

vääntyneenä. Se unelma oli vallannut hänen koko elämänsä merkityksensä

pulmalla, mutta nyt hän oli vapautunut siitä.

Hän oli koettanut tehdä haaveen todellisuudeksi; hän oli jaksanut

kerran kiskoa vastahakoisen Roddyn polultaan häntä kohtaamaan,

pakottanut sellaiset tiet yhtymään, joiden ei olisi pitänyt yhtyä; ja

sitten oli seurauksena ollut turmio.

Hänestä tuntui kuin hän olisi äkkiä herännyt. Roddy, Roddy itse oli

mennyt ohitse ulkona kadulla. Hän olisi voinut nähdä Roddyn, mutta

sensijaan hänen katseensa ei ollut värähtänytkään pois peilikuvasta.

Varjo, joka oli luotu verholle ja sitten taaskin pyyhkäisty pois;

Roddy ei ollut milloinkaan ollut paljoa kummempi; oli sopivan

tunnusmerkillistä, että hän oli sallinut Roddyn tällä tavoin poistua

viimeisen kerran näkyvistään, sillä varmaa oli, ettei hän enää koskaan

näkisi Roddya.

Puoliviisi. Enää hän ei silmäilisi ikkunasta Jenniferiä. Vasta nyt

hänen mieleensä välähti, että Jennifer ei ehkä tulisikaan. Hän viittasi

tarjoilijattarelle ja tilasi kiinalaista teetä ja leivoksen.

»En enää odota ystävääni. Hänelle on täytynyt sattua jokin viivytys.»

Hän istui edelleen, murennellen leivostaan ja ryyppien teetänsä. Hän

laski kolme kertaa hyvin verkkaisesti kahteenkymmeneen ja katsahti

sitten ovelle. Sitten hän laski taaskin. Hän otti ikkunalaudalta

kuvalehden ja silmäili sitä. Jos hän katselisi kaikki sen sivut

vilkaisemattakaan muualle, niin Jennifer tulisi.

Neljännestä vaille viisi. Jennifer oli saattanut erehtyä kahvilasta;

ehkä hän istui vartoamassa jossakin muualla. Mutta se oli mahdotonta.

Kenties hän oli sekoittanut määrätunnin, määräpäivän...

Hän otti Jenniferin kirjeen laukustaan. Lokakuun neljäskolmatta päivä.

Kello neljä. »_Älä odota minua kello viiden jälkeen!_»

Mitähän Jennifer oli sotkenut näkymättömäksi? Judith tarkasti paksua

tahraa, mutta siitä ei erottanut mitään.

Kello löi viisi. Viimeisen lyönnin tauottua kaikumasta hän nousi

pöydästä, maksoi laskunsa ja meni jälleen ulos hilpeän näköisille

kaduille, joilla ei enää ollut mitään pelättävää eikä toivottavaa.

* * * * *

Juna lähti puhkuen asemalta.

Jäähyväiset Cambridgelle, jolle hän merkitsi tyhjääkin vähemmän. Hän

oli pettynyt kuvittelemaan sillä olevan jonkinlaisia helliä tunteita

häntä kohtaan. Ulkokuori kohteliaana se oli tuntenut vastenmielisyyttä

ja epäluuloa häntä ja kaikkia muita naisia kohtaan; ja nyt se ei ollut

häntä tuntevinaan. Se kääriytyi usviinsa, kietoen niihin Roddyn, Tonyn

ja kaikki muut nuoret miehet, sallien hänen poistua.

Tuli pimeä, ja kynnetyt pellot suoltuivat pyörien ja lipuen taaksepäin,

savunvalkeat iltausvat leijailivat raskaina alhaalla himmeiden, kylmän

sinipunervien lakeuksien yllä.

Hän oli taaskin matkalla kotiin ollakseen siellä yksin. Hän hymyili,

alkaen äkkiä ajatella, että häntä saatettaisiin pitää säälittävänä,

niin täydellinen oli hänen yksinäisyytensä.

Toinen toisensa jälkeen olivat he kaikki poistuneet hänen luotansa,

Jennifer viimeiseksi. Kenties Jennifer ei ollut hetkeäkään aikonut

palata; tai kenties hänen rohkeutensa oli pettänyt viimeisellä

hetkellä. Viisas Jennifer valutti pois entisyytensä edetessään; hän ei

sallinut sen kiskoa häntä takaisin entisiin silmukkoihinsa ja pulmiinsa

ja takerruttua häntä niihin uudelleen. Hän ei tahtonut palata Judithin

luokse, rakastaa häntä ja olla taaskin huolissaan hänen tähtensä; eikä

hän myöskään halunnut palata näkemään, että kaikki oli muuttunut,

että tänä kymmenkuukautisena väliaikana elämä oli erottanut heidät

niin, ettei yhtymisestä ollut toivoakaan. Niin, Jennifer oli taaskin

pujahtanut vapaaksi. Hän ei ollut aikonutkaan palata.

Mutta sittenkin oli mahdotonta tuntea sääliä itseään kohtaan. Kenties

mieltä turrutti junan yksitoikkoinen, toistuva liike ja ryminä,

tuudittaen sitä onnellisuutta muistuttavaan tilaan.

Kun hän ehtisi kotiin, näkisi hän, että puutarhassa kirsikkapuu oli

hakattu poikki. Tänä aamuna hän oli nähnyt puutarhurin lähtevän viemään

kirvestä sen kuolevan rungon juurelle. Myöskin kirsikkapuu olisi

mennyt. Naapuritalossa olisi näkyvissä taulu: Myytävänä. Ei kukaan

naapuritalon lapsista ollut tarkoitettu häntä varten. Mutta hän oli

ulkopuolelta tunkeutunut heidän keskuuteensa ja ottanut heidät toisen

toisensa jälkeen itselleen. Hän oli sittenkin ollut voimakkaampi kuin

he kaikki yhteensä.

Viimeinkin hän oli päässyt eroon heikkoudestaan, siitä turhasta

päähänpiintymästä, että hän oli riippuvainen muista ihmisistä. Nyt

hänellä ei ollut ketään muita kuin oma itsensä; ja niin oli parasta.

Tämä olisi onnellista — tämä tyhjyys, tämä kevyt, väritön tila, tämä

ajatuksettomuus ja tunteettomuus.

Hän oli sellainen henkilö, jonka koko entisyys muodosti laajan ympyrän,

nyt täydellistyneen ja valmiin syrjäytettäväksi.

Pian hänen täytyisi alkaa miettiä: Mitä nyt?

Mutta ei ihan vielä.

Elämänhurman häipyessä · 第 20 / 20 题