Ja sen alta hän luki Mariellan lapsellista käsialaa.
Rakas Julian.
Tämä taitaa olla ensimmäinen sinulle koskaan kirjoittamani kirje.
Usein on mieleni tehnyt kirjoittaa sinulle, kun en ole enää jaksanut
kestää. Olen usein ollut aloittamaisillani, mutta sitten en ole
rohjennut. En tiedä, minkä tähden nyt otaksun Martinin kuoleman
panevan oloni tuntumaan kovin epätoivoiselta. Minulla ei ole nyt
ketään, ja hän oli aina kiltti minulle. Luultavasti hän hiukan arvasi,
mutta ei hiiskunut mitään. Saatoin aina luottaa häneen. En uskonut
onnettomuuden voivan koskaan kestää näin kauan. Se on painanut minua
vuosikausia, ja olen aina ajatellut: no niin, kaiken täytyy pian
muuttua paremmaksi, jotakin hyvää tapahtuu. Mutta kaikki tuntuukin
käyvän yhä pahemmaksi, ja täytyyhän minun nyt siihen tottua. Etkö
usko, että täytyy olla paholainen, jonka syytä kaikki kirottu surkeus
maailmassa on? Minä uskon. Mitä minun on tehtävä itselleni? Minulla
ei ole ketään. Jos uskoisin Jumalaan, joka aina kuuntelee meitä ja
välittää siitä, mitä meille tapahtuu, sanoisin hänen käskeneen minua
kirjoittamaan sinulle, koska viime yönä ihan äkkiä välähti mieleeni,
että minun täytyy tehdä se, että ikäänkuin pelastuisin, jos sen
tekisin. Olin päättämäisilläni tappaa itseni, mutta kun kerran olen
kirjoittanut kaiken tämän, en usko haluavani tehdä sitä. Lähden pois
enkä enää koskaan näe ketään teistä, mutta pysyn elossa.
Asia, josta minun piti kirjoittaa sinulle, on seuraava. Suostutko
ottamaan Peterin huolehtiaksesi hänestä sinä teet sen paremmin kuin
minä ja rakastat häntä ja olet aina ollut sitä mieltä, että minä en
osaa huolehtia hänestä. Otaksuttavasti se on totta. Tunnen olevani
perin avuton ja huolissani hänestä. Minua kammotti hänen syntymänsä,
en olisi tahtonut häntä. Minun ei olisi pitänyt mennä naimisiin
Charlien kanssa, vakuutit sinä minulle, ja sitten lapsen tulo — se
merkitsi, etten milloinkaan voisi unohtaa kamalaa erehdystäni enkä
Charlie-parkaa, ja olisin tahtonut unohtaa hänet. Luulin, etten
ikinä voisi rakastaa Peteriä — _vihasin_ häntä aluksi — minulla
lapsi, lapsi, mutta vähän ajan kuluttua aloin rakastaa häntä, hän oli
niin suloinen eikä hän pannut minua muistelemaan kaikkea surkeata,
vaan tuntui korvaavan kaikki, ja arvelin kenties sittenkin tulevani
onnelliseksi kasvattaessani häntä. Ja sitten sinä päivänä, jona
sinä lomalle tultuasi näit hänet, kun hän oli pikku lapsi, näin,
miten katsoit häneen, ja tunsin, että sinäkin rakastaisit häntä.
Ja ajattelin, jos hän pitää Peteristä, pitää hän ehkä minustakin
enemmän, mutta sinä päinvastoin näytit pitävän minusta vähemmän.
Ymmärrän luonnollisesti, minkä tähden. Et mahtanut mitään sille,
että rakastit häntä hänen itsensä vuoksi ja koska hän oli Charlien
poika, mutta koska hän oli myöskin minun, et voinut mitään sille, että
muistit kammottavan riidan aina, kun näit lapsen minun luonani. Juuri
senvuoksi halusit saada hänet itsellesi, pois minulta, ja aina sanoit
kaikille, etten osannut hoitaa häntä ja ettei minun olisi pitänyt
saada lasta. Niin sanoit kaikille, eikö totta? Pieni Peter-rukka! Se
oli otaksuttavasti totta, koska vähitellen tulin mustasukkaiseksi
hänestä. Voi, millaiseksi paholaiseksi tunsin itseni, kun olin
mustasukkainen omasta pojastani! Ja minäkin jumaloin häntä, mutta en
jaksanut sietää sitä, että näin sinun pitelevän häntä, kun sinä koetit
riistää hänet minulta ja hän oppi rakastamaan sinua enemmän kuin
minua. Silloin aina poistuin ja mitä itkemiseen tulee, olen muutamina
viime vuosina itkenyt riittävästi kaikkien niidenkin elinvuosieni
osalle, joina en ole kertaakaan itkenyt. En itkenyt ensinkään, kun
Charlie-raukka kaatui; otaksuttavasti olin turta, ja sitten oli se
kauhu, että lapsi oli tulossa. Tunnuin kivettyneeltä.
Ja sitten alkoi se aika, jolloin luulin sinun menevän naimisiin
Judithin kanssa. Tiesin sinun rakastavan häntä, otaksun sinun
vieläkin häntä rakastavan, sillä hän on niin sievä ja myöskin älykäs.
Pidin aina hyvin paljon Judithista; hän oli herttainen minulle, ja
ajattelin aina, että kovasti koettaisin olla pahastumatta, jos menisit
naimisiin hänen kanssansa, koska se olisi niin sopivaa ja hän tekisi
sinut onnelliseksi, jos hän rakastaisi sinua. Mutta en usko hänen
rakastavan sinua, hän ei halunnut omakseen sinua. On kamalaa ajatella,
että sinä rakastat häntä, mutta hän ei halua rakkauttasi. Sellaista
tuhlausta, en kestä sitä! Jos vain kaikki ihmiset, jotka rakastavat
toivottomasti, voisivat lahjoittaa tunteensa sellaisille ihmisille,
jotka olisivat valmiit kuolemaan sentähden, eikä olisi tällaisia
kammottavia kuiluja — että jokainen rakastaa jotakuta, joka rakastaa
toista! Tuntuu niin hullulta, ettei päähäsikään pälkähtänyt, että
juuri minä voisin tehdä sinut onnelliseksi, että aina rakastaisin ja
hoivaisin sinua, mutta on luonnollisesti lapsellisen hupsua puhua
sellaista. Tiedän olevani typerä. En ole milloinkaan lukenut mitään
enkä saanut koulusivistystä. Olen aina tuskastuttanut sinua, mutta
uskon, että jos sinä olisit rakastanut minua, olisin saattanut olla
toisenlainen. Olisin oppinut sinulta, olisin ollut valmis tekemään
mitä tahansa sinun mieliksesi. Tiedän, että olisin voinut tehdä.
Mutta ei näyttänyt kannattavan yrittää. Olin aina sinun silmätikkusi,
ja sinä otaksuit minun olevan tomppelin. On hirveätä, kuinka
ärsytän sinua. Minkä tähden menin avioliittoon Charlien kanssa? Hän
pyysi pyytämistään, ja olin aina tottunut antamaan hänelle perään.
Sitäpaitsi olin silloin niin nuori, että varmasti uskoin kaiken
järjestyvän hyvin, jos tahdoin. Arvelin, että jos tulisin ilmoittamaan
sinulle aikovani mennä naimisiin Charlien kanssa, sinä oivaltaisit,
etten enää ollut lapsi, vaan täysikasvuinen, ja kieltäisit minua,
sanoisit, että minun pitäisi mennä naimisiin sinun eikä Charlien
kanssa. Ja sitten vimmastuksesi, kun hän ilmoitti asian sinulle,
ja sen seikan valkeneminen, kuinka halveksittavana pidit minua.
Luultavasti olit myöskin mustasukkainen, koska Charlie oli tehnyt
tekonsa kertomatta sinulle, ja sinä tietenkin olit niin monesti
pelastanut hänet pulasta, ettet sietänyt hänen turvautuvan kehenkään
muuhun, erittäinkään minun kaltaiseen! henkilöön, jota otaksuttavasti
pidit liian typeränä lainkaan häntä ohjaamaan. Charlie-poloinen!
Tiedän, että rakastit häntä ja koetit olla isän sijassa hänelle, mutta
vilpittömästi puhuen en usko sinun ohjanneen häntä oikealla tavalla.
Luultavasti juuri kirottu ylpeyteni pakotti minut lopullisesti
menemään naimisiin hänen kanssansa. Kun hän tuli ja kertoi minulle
vannoneensa, ettei hän enää ikinä puhuisi mitään sinulle, ainoalle
veljelleen, tunsin, että se kaikki oli minun syytäni, enkä voinut
hylätä häntä. En voinut olla rakastamatta häntä tavallani; hän oli
kovin herttainen ja niin riippuvainen minusta. Lupasin juhlallisesti
itselleni lopettavani hänen juomisensa ja niin edelleen, ja sitten
ehkä olisit minulle kiitollinen, ja syntyisi sovinto. Charlie-parka!
Kenties oli parasta, että hän kuoli; hän oli niin heikko. Oli hullua,
että hän rakastui minuun varttuessaan täysikasvuiseksi. Joku ainakin
on eläissään rakastanut minua. Hän tosiaankin rakasti. Hän myöskin
toivoi ennen kuolemaansa niin hartaasti saavansa pojan. Isoäiti-rukka!
Hänestä oli niin kovin väärin serkusten mennä naimisiin keskenään,
mutta Charlie väitti toisin; hän oli varma siitä, että me saisimme
erinomaisia lapsia.
Ehkä Peteristä tulee erinomainen. Hänellä on soitannolliset
taipumuksensa eikä hänellä ole Charlien rajua, hysteeristä
luonnonlaatua. Hän on oikein hyvä, epäitsekäs pikku poika, hyvin
helläluonteinen. Suostutko ottamaan hänet kasvatettavaksesi? Sinä
teet sen paremmin kuin minä. En olisi voinut kirjoittaa tällä tavoin,
jollen olisi lakannut toivomasta, että sinä koskaan tulet luokseni.
Kun Martin kuoli, arvelin sen ehkä lähentävän meitä toisiimme; sinä
olit ainoa henkilö, jota olisin halunnut tavata; se olisi ollut niin
lohdullista. Mutta ei, viimeinen toivoni on mennyt. Nyt minun täytyy
ajatella ainoastaan Peteriä. En käsitä, miten voin tehdä sen, ainoan,
mikä minulla on tarjolla, mutta tiedän sen olevan parasta. Tiedän
hänen saavan mitä parhaat mahdollisuudet, ja se nostaa raskaan taakan
sydämeltäni. Tiedän, ettet halua lähettää häntä kouluun ennenkuin
paljon vanhempana; ja siitä olen hyvilläni, koska hänen terveytensä
on varsin heikko eikä hän ole ollenkaan samanlainen kuin muut pojat
— sinä hoidat kaikkia rahoja, joten tiedät, kuinka paljon niitä on
häntä varten. Ihan riittävästi luullakseni. Ehkä sallit minun saada
hänet silloin tällöin luokseni lyhyille käynneille, ja kun hän kasvaa
isoksi, voin ehkä selittää hänelle — jos olen elossa. En oikeastaan
usko olevani. Lupaan, etten koskaan sekaannu asioihin enkä häiritse
sinua, mutta sinun tulee muistaa, etten luovuta Peteriä sinulle, koska
en rakasta häntä, _vaan koska rakastan sinua_ ja toivoisin hänen
olevan sinun lapsesi. On ihanaa tehdä jotakin hyväksesi. Se tekee
minut melkein onnelliseksi. Älä salli hänen tyyten unohtaa minua,
mutta tiedän, että hän tosiaankin rakastaa sinua enemmän kuin ketään
muuta. Oi, ennen hänen syntymäänsä ajattelin aina, että jos tämä
vain olisi Julianin lapsi, kuinka onnellinen olisinkaan — rakastan
sinua niin paljon, että hartaasti toivoisin saavani sinulle lapsia ja
kärsiväni tuskia sinun hyväksesi — vaikka en olekaan koskaan halunnut
lapsia omasta puolestani. Tiedän ihmisten aina sanovan minua niin
kylmäksi, tympeäksi ja sukupuolettomaksi, ja niin olenkin kaikille
muille, koska ihan nuoresta pitäen olen tyyten imeytynyt sinuun.
Sinulle olisin ollut tulisempi, polttanut sinua. Mutta sinä olit aina
niin kylmä ja välinpitämätön; et koskaan pitänyt edes ulkonäköäni
miellyttävänä.
Oi, minua värisyttää ajatellessani, että olen tuonut Peterin maailmaan
kenties vain olemaan yhtä onneton kuin itse olen tai kuolemaan
nuorena, kuten Charlie ja Martin kuolivat. Mutta jos sinä huolehdit
hänestä, ovat hänen asiansa todennäköisemmin hyvästi. Jos menet
naimisiin, niin otathan sellaisen vaimon, joka on hänelle kiltti.
Voi, tämä on kamalaa. Mitä teen? Ota hänet pian! Älä kirjoita minulle
vastausta, vaan ilmoita ainoastaan, otatko hänet ja milloin otat!
Lähetän hänet opettajattaren mukana, mutta sinä erotat opettajattaren
— etkö erotakin? — ja kasvatat poikaa itse. En ole koskaan pitänyt
tästä opettajattaresta. No niin, olen kirjoittanut kaikki; olen hyvin
uupunut, mutta olen hyvilläni siitä, että se on kirjoitettu. Enää
minun ei tarvitse milloinkaan teeskennellä; jännitys oli kamala. En
oikein tiedä, mitä tekisin. Luultavasti myyn talon. En enää koskaan
jaksaisi asua siellä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on
kovan onnen talo, enkä senvuoksi tahdo säilyttää sitä Peterille.
Varmaankin pysyn edelleenkin tässä eläinlääkärin hommassa tai ainakin
hoitelen koiria. En ole typerä eläinten, jos olenkin ihmisten parissa.
Voi rakasta Martinia! On kauheata, että hän on poissa. Minkätähden en
minä ollut hänen muassaan purressa; se olisi säästänyt niin paljon
huolta. Uskotko todellakin, ettemme enää koskaan tapaa rakastamiamme
ihmisiä. Tiedän sinun väittävän, ettemme kohtaa heitä, äläkä senvuoksi
vastaa! _Joskus_ minusta tuntuu, että niin täytyy olla; olen melkein
varma siitä, ettei kaikki lopu tähän.
En lue tätä lävitse. Olen kirjoittanut sen niin hätäisesti, että siinä
otaksuttavasti vilisee kirjoitusvirheitä ja niin edelleen, ja sinä
naurat tätä lukiessasi. En mahda sille mitään.
Et saa halveksia minua sen tähden, että sanon rakastavani sinua.
Hyvästi.
_Mariella_.
Hänen nimensä alle oli Julianin lyijykynällä taaskin kirjoitettu: »Olen
kutsunut Peterin luokseni.»
7
Varhain iltapäivällä auto pysähtyi opiston porttiholviin, ja taaskin
Judith näki punatiilisen lattian, kylmät, kiiltävät seinät, eteishallin
virallisen kalseuden ja koristeellisen rumuuden.
Ovenvartijatar oli ollut hänen erikoinen ystävänsä. Hän avasi
etuhuoneen oven, odottaen riemullista hymyä, mutta pöydän ääressä
istuva vanhahko nainen oli outo.
»Onko ovenvartijatar ulkosalla?»
»Minä olen ovenvartijatar, neiti.»
»En muista nähneeni teitä.»
»Ette olekaan, neiti. Tulin vasta tällä lukukaudella.»
»Vai niin? Miltä työ teistä tuntuu?»
»No niin, siihen on hiukan vaikea tottua, neiti. Raskaanlaista.»
»Niin. Sen huomasin. Olin täällä ennen.»
»Oi, niinkö, neiti?»
Hänen silmänsä näyttivät ikävystyneiltä lasiensa takaa. Hän mietti,
että tyttöjä aina tuli ja meni suunnattoman paljon. Ei voinut odottaa
hänen tuntevan mielenkiintoa...
Judith katseli ympärilleen, ja hänet valtasi pakokauhu. Koko paikka oli
outo. Ei mitään tuttua, ei mitään tervehtivää.
Käytävässä läheni uhkaavia askelia, jotka kajahtelivat kolkosti
tiilipermannolla. Ohitse meni ryhmä voimisteluasuisia tyttöjä, jotka
tähyilivät häneen. Heidän täytyi olla ensivuotelaisia. Hän ei tuntenut
ainoatakaan heistä. Kaihtaen heidän uteliaita katseitaan hän meni
nopeasti käytävää pitkin portaiden juurelle.
Alaspäin juoksi tyttö, harpaten kaksi askelmaa kerrallaan, näki hänet
ja seisahtui, hymyillen ujosti.
»Hei vain, Judith!»
»Hei vain!»
Mikä oli hänen nimensä? Joan joku? Judith ei ollut voinut koskaan
puhua hänelle enempää kuin muutamia sanoja. Hän oli vaaleahiuksinen,
tavallinen, jokseenkin ruma ja epäsiisti, kuten niin monet muut, mutta
hänen hymynsä oli rauhoittava.
»Tulitko olemaan?» tiedusti hän.
»En. Ainoastaan päiväksi... tapaamaan paria henkilöä. Mitäs kuuluu?»
»Eipä erikoista. Kuinkas sinä voit?»
»Oikein hyvin.»
»No niin, minun täytyy rientää. Hyvästi!»
»Hyvästi!»
Judith oli jälleen yksin.
Hän nousi loivia kiertoportaita myöten niiden yläpäähän ja jäi sinne
seisomaan. Kuului tuskin ääntäkään; vallitsi tavallinen iltapäiväinen
hiljaisuus. Hän hiipi ylivalvojattaren ovelle ja koputti, mutta ei
kuulunut vastausta; sitten hän koputti parin muun huoneen ovelle,
joista ohjaajien vakavien kasvojen olisi pitänyt ilmestyä ja käydä
rauhallisen mieltyneiksi heidän nähtyään hänet; mutta vastausta ei
tullut. Kaikki olivat varmaankin hyvin muistetussa lokakuisessa
ulko-ilmassa.
Oli vielä neiti Fisherin ovi. Hän oli lähettänyt kirjeen neiti
Fisherille, omalle ohjaajalleen, ilmoittaen ehkä tulevansa tiedustamaan
mahdollisia toimia, pohtimaan tulevaisuudenmahdollisuuksiaan ja
pyytämään kirjallista todistusta, joten tämän oven takana olisi joku
häntä odottamassa.
Mutta mentyään likemmäksi hän kuuli useita väitteleviltä kuulostavia
ääniä, ja taaskin häntä puistatti pakokauhu. Hän antoi kohotetun
kätensä retkahtaa taaskin kupeelleen ja poistui nopeasti; ja hänen
jälkeensä tuntui tulevan suuren tuntemattoman väkijoukon ääniä,
kysellen hänen tunkeutumisensa tarkoitusta, sillä aikaa kun hän juoksi
ylöspäin seuraavilla portailla.
Täällä oli tuttu käytävä ja hänen oma ovensa raollaan; siihen oli
kiinnitetty outo nimi. Huoneessa ei ollut ketään. Hän pilkisti sisälle.
Hänestä ei ollut jäljellä mitään, ei mitään. Sinisen, purppuraisen ja
ruusuisen sijasta oli kaikkialla mustia ja punakeltaisia juovia, sarja
epämiellyttäviä valokuvia uuninreunuksella ja hajallaan siellä täällä
joitakuita likaisia, vaaleanpunaisia lautasia ja kuppeja.
Vain ikkuna oli pysynyt muuttumattomana; se tarjosi upeat, syksyiset
puunlatvansa hänen nähtäväkseen; mutta liikkumattoman juhlallisena ne
tuijottelivat tervehtimättä häntä. Hän oli täydelleen vieraantunut.
Tuolla nurkassa oli Jenniferin ovi tiiviisti suljettuna ja oudolla
nimilipulla varustettuna. Aurinko paistoi siihen vinona, pölyisenä
sädekimppuna.
Nurkan takaa tuli palvelijatar, joka kantoi astiatarjotinta. Hän
seisahtui, punehtuen mielihyvästä. Siinä oli Rose, joka oli aina
ollut niin soma, ujo ja hymyilevä ja joka oli kerran tuonut kuuman,
hervottoman kimpun kultalakkoja äitinsä puutarhasta ja pannut ne hänen
pöydälleen. Hän voi oikein hyvin, kiitoksia, ja hänestä oli hauska
nähdä neitiä taaskin. Hän ja jotkut muut tytöt olivat ihan äskettäin
valittaneet ihan kaipaavansa Judithia. Hän ei aikonut olla täällä enää
kauan; hän eroaisi mennäkseen naimisiin.
Rosekin olisi pian poissa.
Nyt hänen piti pujahtaa taaskin pois niin pian kuin suinkin ja
kenenkään näkemättä. Hän oli aikonut uudelleen pysähtyä kuuntelemaan
neiti Fisherin ovella; mutta nyt se oli mahdotonta. Kun hänen
palatessaan alkoi silloin tällöin kuulua askelia, jotka likenivät, tai
hänen korviinsa kantautui ääntä, jyskytti hänen sydämensä ilmitulon
hurjasta pelosta. Kukaan ei saanut nähdä hänen taaskin hiipivän
pois tästä paikasta, johon hän suuriluuloisessa hupsuudessaan oli
palannut ilmoittamatta, odottaen olevansa tervetullut. Tämä paikka oli
hirvittävä — pimeä torni. Hänen täytyi kiiruhtaa sieltä. Miten hän oli
pettynyt kolmen vuoden aikana kuvittelemaan sitä ystävälliseksi ja
turvaiseksi — pysyväiseksi asuinsijaksi? Neljässä kuukaudessa se oli
sysännyt hänet luotansa iäksi.
Taaskin ulos pihalle ja vikkelästi siellä vartoavaan autoon. Jennifer
ymmärtäisi, kuinka kolkko tarina olisi, kun hän kertoisi sen. Judith
nojasi taaksepäin istuessaan, kutoen sitä draamalliseksi esitykseksi
Jenniferin myötätuntoisia korvia varten.
* * * * *
Kaupunki lepäsi hohtavana ja salaperäisesti hymyilevänä
auringonpaisteessa; ei tuntunut tuulenhenkäystäkään; rakennuksia,
torneja ja katuja hyväili himmeä kullanhohtoinen valo. Täälläkin oli
ihan hiljaista. Ihmiset pelasivat kaikenlaisia pelejä. Täällä, jossa
oli ollut niin paljon tuttuja kasvoja, näyttivät kaikki oudoilta; ja
hänen sivuuttamansa harvat ylioppilaat näyttivät rahvaanomaisilta, jopa
likaisilta ja koulupoikamaisilta.
Hän seisahtui epäröivänä kirjakaupan kynnyksellä, mutta meni sitten
edelleen. Se, että hänet tunnettaisiin, oli nyt yhtä peloittavaa kuin
sekin, ettei häntä tunnettaisi. Mitä ihmiset ajattelisivat hänestä,
kun hän harhaili täällä yksinään? Miten hän selittäisi täälläolonsa
kyselijöille?
Trinity-yliopiston suurpiha murehti päivänpaisteessa Martinia. Se ei
vielä ollut tyyten unohtanut häntä. Se ei ollut hyvillään komeiden
nuorten miestensä kuolemasta.
Jos vain Jennifer tulisi pian, voisi hän tarttua hänen käteensä ja
tuntea omituista, hekumallista tunnetta surunsa pohjalla, mutta rientää
tällä tavoin yksin kaduilla ja pysähdellä, piileksiä ikäänkuin häveten,
tähyillen mahdollisesti ilmestyviä tuttuja kasvoja ja kuitenkin peläten
niitä näkevänsä — se oli kammottavaa. Niin kävi sellaisille ihmisille,
jotka tulivat katsomaan yliopistoaan kaksikymmentä vuotta nuoruutensa
jälkeen.
Tonyn täytyi vielä olla Cambridgessa. Hänellä oli nyt yliopiston
stipendi... Äkkiä Judithista alkoi tuntua, että Tony oli hyvin likellä,
kenties jossakin seuraavan kadunkulman takana, ja hän pujahti kahvilaan
turvaan.
Nuori tarjoilijatar tuli hänen luoksensa, hymyillen; nähdessään hänen
kasvojensa mielihyväiseen ja tervehtivän ilmeen Judith tunsi painon
vierähtävän sydämeltään.
»Tavalliseen pöytäännekö?» kysyi tarjoilijatar vienosti.
»Niin. Odotan ystävääni. Muistattehan hänet.»
»Kyllä varmasti. Sepä hauskaa.»
Hän meni edellä ikkunan kohdalla olevan nurkkapöydän ääreen, viipyi
siellä vähän aikaa tarinoimassa, ja sitten hänet kutsuttiin toisaalle.
Kello lähes neljä. Jennifer saattoi myöhästyä; hän myöhästyi aina.
Huone oli tyhjä lukuunottamatta kahta vastaisessa nurkassa istuvaa
naista, jotka olivat syventyneet kuiskuttelemaan toisilleen tavallisia
kahvilasalaisuuksia. Kuinka paljon lämpöä ja väriä Jennifer toisikaan
tullessaan. Judith mietti:
»En katso ovelle päin; katselen ulos ikkunasta; ja kun sitten äkkiä
käännyn, on hän edessäni.»
Purppurainen ikkunaverho piilotti hänet mukavasti kadullaliikkujilta;
jos hän kurotti kaulaansa, saattoi hän parhaiksi nähdä verhon reunan
takaa ulos ikkunasta. Vastapäätä, kapean kadun toisella puolen olevan
laajan myymälä-ikkunan eteen oli vedetty sininen verho, ja ikkunalasi
oli kuin himmeä peili. Siitä hän tarkkaili sinne tänne menevien
ihmisten varjomaisia kuvia.
Kello löi neljä.
Katu alkoi nyt täyttyä. Oli huvittavaa pitää katseensa suunnattuna
siniseen verhoon, nähdä ainoastaan aineeton, meluton maailma
ihmishahmoja, autoja ja moottoripyöriä ja kokonaan syrjäyttää ulkosalla
sakeneva todellisten ihmisten ja koneiden vilinä. Hän katsoisi vain
siniseen verhoon ja näkisi Jenniferin heijastuskuvan lähestyvän,
ennenkuin huomasi hänet itsensä. Hänen sydämensä jyskytti hänen sitä
ajatellessaan.
Myöskin huone alkoi nyt täyttyä. Hän kallisti Jenniferin tuolin
nojalleen pöytää vasten, ettei kukaan sitä valtaisi, ja kävi taaskin
tarkkailemaan.
Lasin pinta selveni äkkiä; siinä ei ollut ainoatakaan hahmoa. Hän
tuijotti himmeään tyhjyyteen ja vartosi.
Sitten lipui siihen verkkaisesti kaksi varjoa, jotka pysähtyivät.
Hän silmäili niitä rauhallisesti, tunsi ne tyrmistymättä, käymättä
levottomaksi ja ällistymättä. Roddy taivutti päätänsä sytyttääkseen
piippunsa. Judith tunsi hänen jalkojensa luonteenomaisen asennon, hänen
pitkät raajansa, hänen selkänsä hennon, verrattain kumarahartiaisen
viivan. Hän melkein saattoi erottaa Roddyn omituisen tylpän sivukuvan,
ylöspäin kaartuvat kulmakarvat sekä silmät. Tony oli hänen seurassaan.
Hänen lyhyellä hahmollaan oli kädet taskussa, pää kohotettuna Roddyyn
päin, nyökkäillen hieman ikäänkuin vakavassa keskustelussa. Kadun
melu tuntui häipyvän, ja minuutin kestäneen, pitkän hengähdyksettömän
hiljaisuuden aikana Roddy sytytti piippunsa, viskasi pois tulitikun,
pyyhkäisi kädellään tukkaansa, tehden tutun liikkeen, nyökkäsi ja
naurahti, kuten näytti, katsoen Tonyyn ja puolittain kääntäen päätänsä
omituiseen tapaansa; ja sitten hän lähti edelleen, solui kumppaninsa
kanssa lasilevyn reunaan ja katosi.
Hän oli siis tullut tapaamaan Tonyä, ikäänkuin mitään ei olisi
tapahtunut, ikäänkuin hän ei olisikaan etsinyt mereltä kuollutta
Martinia, ikäänkuin ei olisi mitään syytä olla kävelemättä
Trinity-yliopiston pihan ohitse, poltellen tupakkaa, nauraen ja
puhellen.
Kaipasiko hän Martinia? Oliko hän karkoittanut mielestään
murhenäytelmän muiston, kuvaavasti kohauttaen olkapäitänsä? Ajatteliko
hän koskaan Judithia, tuntien hetkellistä vaivautumista?
Tony saisi nyt pitää hänet kokonaan hallussaan; ei enää Martinia eikä
Judithia sekaantumassa. Hän olisi onnellinen. He pääsisivät likemmäksi
toisiaan, eikä Judith enää milloinkaan voisi astua heidän väliinsä,
sillä enää ei Judithia ollut. Mistähän he keskustelivat niin vakavasti
— mistä, mistä? Tuokioksi Judithin taaskin valtasi vanha tietämisen,
ymmärtämisen kaipaus, ja sitä seurasi äärimmäinen ajatuksettomuus; ja
hän käsitti, ettei hän ollut koskaan tuntenut Roddya. Roddy ei ollut
milloinkaan ollut häntä varten, ei ollut kertaakaan, ei edes tunniksi,
muuttunut osaksi tosielämästä, vaan ollut toistuva unelma, olento,
jonka hän aina oli nähnyt epänormaalisen kirkkaasti ja perinpohjaisesti
vääntyneenä. Se unelma oli vallannut hänen koko elämänsä merkityksensä
pulmalla, mutta nyt hän oli vapautunut siitä.
Hän oli koettanut tehdä haaveen todellisuudeksi; hän oli jaksanut
kerran kiskoa vastahakoisen Roddyn polultaan häntä kohtaamaan,
pakottanut sellaiset tiet yhtymään, joiden ei olisi pitänyt yhtyä; ja
sitten oli seurauksena ollut turmio.
Hänestä tuntui kuin hän olisi äkkiä herännyt. Roddy, Roddy itse oli
mennyt ohitse ulkona kadulla. Hän olisi voinut nähdä Roddyn, mutta
sensijaan hänen katseensa ei ollut värähtänytkään pois peilikuvasta.
Varjo, joka oli luotu verholle ja sitten taaskin pyyhkäisty pois;
Roddy ei ollut milloinkaan ollut paljoa kummempi; oli sopivan
tunnusmerkillistä, että hän oli sallinut Roddyn tällä tavoin poistua
viimeisen kerran näkyvistään, sillä varmaa oli, ettei hän enää koskaan
näkisi Roddya.
Puoliviisi. Enää hän ei silmäilisi ikkunasta Jenniferiä. Vasta nyt
hänen mieleensä välähti, että Jennifer ei ehkä tulisikaan. Hän viittasi
tarjoilijattarelle ja tilasi kiinalaista teetä ja leivoksen.
»En enää odota ystävääni. Hänelle on täytynyt sattua jokin viivytys.»
Hän istui edelleen, murennellen leivostaan ja ryyppien teetänsä. Hän
laski kolme kertaa hyvin verkkaisesti kahteenkymmeneen ja katsahti
sitten ovelle. Sitten hän laski taaskin. Hän otti ikkunalaudalta
kuvalehden ja silmäili sitä. Jos hän katselisi kaikki sen sivut
vilkaisemattakaan muualle, niin Jennifer tulisi.
Neljännestä vaille viisi. Jennifer oli saattanut erehtyä kahvilasta;
ehkä hän istui vartoamassa jossakin muualla. Mutta se oli mahdotonta.
Kenties hän oli sekoittanut määrätunnin, määräpäivän...
Hän otti Jenniferin kirjeen laukustaan. Lokakuun neljäskolmatta päivä.
Kello neljä. »_Älä odota minua kello viiden jälkeen!_»
Mitähän Jennifer oli sotkenut näkymättömäksi? Judith tarkasti paksua
tahraa, mutta siitä ei erottanut mitään.
Kello löi viisi. Viimeisen lyönnin tauottua kaikumasta hän nousi
pöydästä, maksoi laskunsa ja meni jälleen ulos hilpeän näköisille
kaduille, joilla ei enää ollut mitään pelättävää eikä toivottavaa.
* * * * *
Juna lähti puhkuen asemalta.
Jäähyväiset Cambridgelle, jolle hän merkitsi tyhjääkin vähemmän. Hän
oli pettynyt kuvittelemaan sillä olevan jonkinlaisia helliä tunteita
häntä kohtaan. Ulkokuori kohteliaana se oli tuntenut vastenmielisyyttä
ja epäluuloa häntä ja kaikkia muita naisia kohtaan; ja nyt se ei ollut
häntä tuntevinaan. Se kääriytyi usviinsa, kietoen niihin Roddyn, Tonyn
ja kaikki muut nuoret miehet, sallien hänen poistua.
Tuli pimeä, ja kynnetyt pellot suoltuivat pyörien ja lipuen taaksepäin,
savunvalkeat iltausvat leijailivat raskaina alhaalla himmeiden, kylmän
sinipunervien lakeuksien yllä.
Hän oli taaskin matkalla kotiin ollakseen siellä yksin. Hän hymyili,
alkaen äkkiä ajatella, että häntä saatettaisiin pitää säälittävänä,
niin täydellinen oli hänen yksinäisyytensä.
Toinen toisensa jälkeen olivat he kaikki poistuneet hänen luotansa,
Jennifer viimeiseksi. Kenties Jennifer ei ollut hetkeäkään aikonut
palata; tai kenties hänen rohkeutensa oli pettänyt viimeisellä
hetkellä. Viisas Jennifer valutti pois entisyytensä edetessään; hän ei
sallinut sen kiskoa häntä takaisin entisiin silmukkoihinsa ja pulmiinsa
ja takerruttua häntä niihin uudelleen. Hän ei tahtonut palata Judithin
luokse, rakastaa häntä ja olla taaskin huolissaan hänen tähtensä; eikä
hän myöskään halunnut palata näkemään, että kaikki oli muuttunut,
että tänä kymmenkuukautisena väliaikana elämä oli erottanut heidät
niin, ettei yhtymisestä ollut toivoakaan. Niin, Jennifer oli taaskin
pujahtanut vapaaksi. Hän ei ollut aikonutkaan palata.
Mutta sittenkin oli mahdotonta tuntea sääliä itseään kohtaan. Kenties
mieltä turrutti junan yksitoikkoinen, toistuva liike ja ryminä,
tuudittaen sitä onnellisuutta muistuttavaan tilaan.
Kun hän ehtisi kotiin, näkisi hän, että puutarhassa kirsikkapuu oli
hakattu poikki. Tänä aamuna hän oli nähnyt puutarhurin lähtevän viemään
kirvestä sen kuolevan rungon juurelle. Myöskin kirsikkapuu olisi
mennyt. Naapuritalossa olisi näkyvissä taulu: Myytävänä. Ei kukaan
naapuritalon lapsista ollut tarkoitettu häntä varten. Mutta hän oli
ulkopuolelta tunkeutunut heidän keskuuteensa ja ottanut heidät toisen
toisensa jälkeen itselleen. Hän oli sittenkin ollut voimakkaampi kuin
he kaikki yhteensä.
Viimeinkin hän oli päässyt eroon heikkoudestaan, siitä turhasta
päähänpiintymästä, että hän oli riippuvainen muista ihmisistä. Nyt
hänellä ei ollut ketään muita kuin oma itsensä; ja niin oli parasta.
Tämä olisi onnellista — tämä tyhjyys, tämä kevyt, väritön tila, tämä
ajatuksettomuus ja tunteettomuus.
Hän oli sellainen henkilö, jonka koko entisyys muodosti laajan ympyrän,
nyt täydellistyneen ja valmiin syrjäytettäväksi.
Pian hänen täytyisi alkaa miettiä: Mitä nyt?
Mutta ei ihan vielä.