1
Oli syyskuun loppu. Hän oli tullut taaskin kotiin, yksin. Aamut,
keskipäivät ja illat hän istuskeli tai käveli, katsellen päivien
värillistä sarjaa. Koleat, sinisten usvien verhoamat aamut muuttuivat
vienosti keskipäiviksi, ne loistaviksi, vaalean keltaisiksi
iltapäiviksi, jotka aikaisin taaskin kaihoisesti katosivat usviin;
harmaata kastetta kimalteli lehtien peittämillä ruohikoilla ja maahan
pudonneilla omenoilla, liikkumattomat, upeat lehväryhmät helottivat
pehmeästi hillityn tulipunaisessa iltaruskossa ja kuun noustessa
omituisena, pronssinvärisenä.
Joki oli kuin silkkiä, sen tumman vihreällä pinnalla väikkyi öljymäisen
sileä kalvo; ja rannan kaikki haavat ja raidat ulottuivat molempiin
suuntiin — ilmaan ja alaspäin veteen pitkät rungot lyhentyneinä ja
helakka väri lievästi hämääntyneenä.
Naapuritalon ikkunoissa oli luukut, ja kuparipyökki varisteli lehtiään
autioksi jääneelle nurmikolle.
Liikkuessaan nyt syvän painostavassa, tuulettomassa vienossa
hiljaisuudessa yksin talossa ja puutarhassa, joen varsilla ja kunnaalla
hän näki kaiken hitaasti, loistavasti kallistuvan loppuaan kohti;
ja ajan mittaan hän tunsi itsessään uuden heräämisen ensimmäisen,
epävarman liikahduksen.
Äiti ei ollut tullut kotiin. Hän oli nyt Pariisissa ja aikoi jäädä
sinne toistaiseksi.
Hän oli ollut hyväntahtoinen silloin aamulla, kun Judith oli mennyt
hänen vuoteensa ääreen ja kertonut, että Julian oli lähtenyt, että
Martin oli kuollut ja ettei hän itse tuntenut olevansa oikein terve.
Hän ei ollut kysellyt mitään, ei lausunut ainoatakaan säälin sanaa,
vaan laupiaan jokapäiväisesti huolehtinut hänestä, virkistänyt hänen
ruumistaan konjakin ja kuumavesipullojen suomalla käytännöllisellä
lohdutuksella ja seuraavana päivänä luopunut omasta hoidostaan ja
vienyt hänet pois. He olivat ajelleet autossa ympäri koko Ranskan,
poiketen Italiaan ja Sveitsiin, ja oltuaan välillä pitkät ajat
äänettömänä äiti oli puhunut kevyesti, älykkäästi, pintapuolisesti
niistä paikoista ja ihmisistä, joihin he tutustuivat, ruuista ja
vaatteista; hän oli puhunut sellaista, mitä saattoi kuunnella
kohtalaisen tarkkaavaisesti ja mihin oli helppo vastata. Mieltänsä
ympäröivän, tiiviin lyijyverhon lävitse Judith oli käsittänyt hänen
harkitun, huolekkaan auttamissuunnitelmansa ja ollut siitä kiitollinen.
Mutta kun äiti kolmen viikon kuluttua oli alkanut suunnitella, että he
viettäisivät syksyn yhdessä Pariisissa, oli Judith äkkiä pyytänyt lupaa
lähteä kotiin. Se oli hänen, kuten näytti, ilman elpymisen toivoakaan
sairastuneen mielensä ensimmäinen omaperäinen aloite. Se oli velton
raukea, mutta pysyvä: hänen täytyi päästä kotiin, olla yksin, etsiä
itselleen työtä, kirjoittaa kirja, tehdä jotakin... Äiti oli suostunut
siihen kykenemättä salaamaan huojennustaan. Kuinka vaivaavia näiden
viikkojen oli täytynytkään hänestä olla!
Kun Judith taaskin saapui Englantiin, oli hänellä samanlainen
tuntu kuin hän olisi ennen aamun sarastamista herännyt painajaisen
uuvuttamana, aavistellut tosielämää kammoten ja sekavasti ja sitten
vähitellen, aamun valjetessa alkanut hämärästi tuntea huojennusta ja
toivoa.
»Tänään alan kirjoittaa — käyn käsiksi työhön — haen opiston
välityksellä jotakin tointa...»
Mutta joka ilta hän jälleen oli puutarhan kullanhohtoisessa,
hyväilevässä yksinäisyydessä ajatuksettomana ja saamattomana. Ei ollut
mitään aihetta, josta hän mitenkään olisi saanut aineksia kirjaan, ei
kappaleita, joita ei olisi ollut ihan liian vaikea oppia soittamaan, ei
ainoatakaan tointa, joka ei olisi tuntunut perin vastenmieliseltä.
Eräänä iltapäivänä hän sitten pysähtyi upean pianon ääreen, epäröi
ja istuutui soittamaan — Schumannin, Chopinin, Brahmsin, Debussyn ja
Ravelin sävellyksiä... vähän kutakin, sekaantuen, tauoten, alkaen
uudelleen. Kahden tunnin kuluttua hän herkesi. Aluksi hänen kätensä
eivät olleet totelleet häntä; mutta jonkun ajan kuluttua ne olivat
alkaneet muistaa, hän oli pakottanut ne muistamaan hiukan. Hänen
täytyisi soitella skaaloja ja harjoituksia; oli liian nöyryyttävää olla
jäykkien, kömpelöiden sormien armoilla.
Hän silmäili ympärilleen olohuoneessa ja näki, ettei siellä ollut
kukkia. Otettuaan kopan hän meni usvaiseen, kirpeätuoksuiseen
puutarhaan leikkaamaan georgineja ja myöhäisiä ruusuja. Kukkien
terälehdet tuntuivat hyväilevän hänen poskiaan, kun hän kumartui niiden
puoleen, varret näyttivät antautuvan ilomielin ja kallistuvan häneen
päin. Ne rakastivat häntä ja pitivät häntä tervetulleena. Hän valitsi,
noukki, silitteli niitä, painoi niitä kasvojaan vasten, hekumallisesti
nauttien niiden väreistä, muodoista ja rakenteesta. Oli ihastuttavaa
elää yksin ja poimia kukkia.
Hän katsahti ympärilleen ja taivaalle. Ilta muistutti Jenniferiä.
Lavendelikimppuja oli vielä kuivamassa sanomalehdille levitettyinä
siinä pienessä huoneessa, jossa maljakoita säilytettiin. Hän riipi
hauraat varret loppuun, jakoi tuoksuiset, kuivaneet, sinertävät
siemenkasat ja kaasi ne maljoihin. Kämmenillä pidettyjen ja sormien
lomitse tunkeutuvien lavendelinsiementen tuntu oli miellyttävä.
Sinä päivänä, vuosia sitten, jolloin Roddy oli tullut, teelle, hän
oli työntänyt molemmat kätensä hallissa olleeseen lavendelimaljaan,
vienyt ne sitten nenälleen ja ääntänyt ihastuneena pitkäveteisesti:
»Oi!» Se oli ollut juuri tämä suvun ruusumaljakko, jota hän nyt täytti.
Hän oli luvannut uusien lavendelien valmistuttua valmistaa Roddylle
lavendelipussosia pidettäviksi kaulanauhojen ja nenäliinojen seassa...
Kuinka kauan siitä olikaan!...
Hän alkoi äkkiä ikävöidä Roddya, tuntien uudenlaista, myrkytöntä
kaihoa; hän muisteli Roddya hellän pahoittelevasti, puolittain
äidillisesti murehtien. Roddykin oli yksinäinen nyt. Hän olisi tahtonut
antaa Roddylle lavendeleja, kävellä hänen kanssansa syksyisessä
puutarhassa, tyynesti keskustellen, tuntien hänen kanssansa sen
yksinäisyyttä ja rauhaa. Hän olisi halunnut osoittaa Roddylle, ettei
hän nyt vaatinut muuta kuin saada tarttua hänen käteensä ja sanoa
olevansa pahoillaan hänen tähtensä; heidän tuli olla ystäviä nyt, aina,
muistaen, ketä he molemmat olivat rakastaneet.
Iltaposti saapui juuri silloin, kun hän oli ehtinyt sijoittaa
lavendelimaljat paikoilleen. Siinä tuli kirje Julianilta.
Judith.
Nyt, kun tiedän, että hetkeni on mennyt eikä koskaan palaa, täytyy
minun lausua sinulle nämä muutamat viimeiset sanat ja sitten pysyä
vaiti. Jos vastaat minulle, toivon, ettet ilmoita haluavasi meidän
edelleenkin olevan ystävyksiä. Me emme saata olla. Minä en ole
sellainen mies, jolla on ystäviä.
Sinä iltana poistuin luotasi ja koko siitä viheliäisestä kaupungista,
raivoten, kiroillen Jumalaa ja ihmisiä. Aikeeni, niin ajattelin,
oli tehnyt tyhjäksi luonnottoman hirveä sattuma juuri elämäni
viehättävimmän voitonriemun hetkellä. En ole koskaan jaksanut
kestää epäonnistumista, kuten tiedät. Yleensä minun on onnistunut
saada, mitä olen halunnut. Minulla on ollut oikein hyvä menestys.
Se johtuu siitä, että olen niin äärimmäisen itsekäs, että kaikesta
pukukomeilustani, yleisestä kaksimielisyydestäni ja petollisuudestani
huolimatta en — usein — petä itseäni. Tiedän sangen hyvin, mitä
tahdon; pyrin suoraan sitä kohti, vaikkakin polkuni näennäisesti
mutkittelee ja poikkeilee suunnasta; ja totisesti, totisesti, Judith,
halusin sinua omakseni. Vakuutan itselleni: »Hupsu! On yllin kyllin
muita haluamisen arvoisia.» Mutta sittenkään — sittenkään ei tunnu
siltä. Ei! Elinkautisista ponnisteluistani huolimatta en vielä ole
turvassa pauloilta ja nuolilta. Ja kun ne vihdoin taukoavat minua
hätyyttämästä, johtuu se, niin alan pelätä, siitä, että olen tullut
kuolemanraihnaaksi, mutta en filosofiseksi.
Hyvä Jumala, kuinka raivosin! Martinia vastaan, koska hän kuoli,
sinua vastaan, koska olit kyllin hupakko välittääksesi siitä, itseäni
vastaan, koska olin tullut alakuloiseksi ja naurettavaksi, sillä
olin naurettava omissa silmissäni sen tähden, että olin tunnustanut
rakkauteni — näyttänyt kaikki korttini ja menettänyt pelin.
Nyt olen taaskin päässyt järkiini.
Kun nyt jälkeenpäin tarkastelen sitä kaikkea, luulen
(hämmästyksekseni) silloin erehtyneeni. Siitä ei olisi mitenkään
sukeutunut mitään hyvää. Sinä et ollut minua enkä minä sinua varten.
En olisi ikinä voinut tehdä sinua intohimoiseksi — ja se oli
olennaisen tärkeä seikka. Sinä olet tuiki umpimielinen ja penseä. Jos
sinussa jotakin leimahtaa, niin se leimahtaa piilossa; sinä et olisi
milloinkaan sallinut minun täysin lämmitellä lämmössäsi. Nyt oivallan,
ettet olisi suonut minulle mitään muuta kuin samaa kohteliasta,
lievästi uteliasta huomaavaisuutta, jota olen saanut sinulta osakseni
ensi kohtaamisestamme saakka. Olisi ollut väsyttävää hommaa koettaa
iskeä sinusta kipunaa. Olisin pian kyllästynyt siihen. Mutta sitä
ennen olisin loukannut sinua. Olen varsin pitkälle kehittynyt henkinen
sadisti. Siitä ei olisi koitunut kummallekaan meistä paljoa hyvää.
Martinista luultavasti haluaisit mielelläsi tietoja. Hänen ruumiinsa
löydettiin rannalta kaksi päivää myöhemmin; hänet vietiin kotiin ja
haudattiin isänsä viereen. Hän oli ollut koko ajan hilpeä, nauttinut
purjehtimisesta ja tapaturman päivänä lähtenyt merelle hyväntuulisena.
Et saa murehtia häntä. Hän ei tiedä, että hän oli nuori ja rakasti
elämää eikä voi sitä rakastaa enää. Hän ei tule vanhaksi menettääkseen
kyvyn sitä rakastaa. Hän ei koskaan kaipaa kuolleita ystäviään eikä
rakkaitaan eikä turhaan ikävöi päästä heitä seuraamaan. Onnellinen
Martin, joka kuoli, ennenkuin halusi kuolla... Mutta kas niin! Nämä
ovat tyhjiä lohdutuksia. Myöskin minä rakastin Martiniani. Emme enää
milloinkaan näe häntä. Vain vähän lohtua saamme vakuuttaessamme
itsellemme, että lakkaamme häntä kaipaamasta, kun mekin olemme
kuolleet. Olen kuullut, että hänen äitinsä on tyyni ja rohkea,
vankka ehdottomassa luottamuksessaan rakastavaan Jumalaan. Roddyn
tapasin hautajaisissa, mutta en puhellut hänen kanssansa paljoa. Hän
näytti onnettomalta. Eilen sain häneltä lyhyen kirjeen, joka koski
joidenkuiden Martinille kuuluneiden esineiden käyttöä; hän sanoo tämän
olleen miltei pahinta, mitä milloinkaan on tapahtunut. Se oli ainoa
selitys, mitä hän on suonut ja todennäköisesti suo — ainakaan minulle.
Hän kyllä selviytyy siitä. Nyt hän on Skotlannissa ystäviensä luona
metsästämässä. Kerron sinulle nämä tiedot hänestä, koska otaksun —
sinun mielelläsi haluavan ne tietää. Mutta _en tiedä mitään kaikesta
siitä..._ enkä tahdo tietää...
Oi, Judith, kaikesta huolimatta olen kovin romanttinen ja tunteellinen
ja vakuutan itselleni, että minulla on muistoni ja ettei niitä
voida minulta riistää. Olit hyvin viehättävä, hyvin ystävällinen ja
suvaitseva. Meillä oli joitakuita hyviä yhteisiä puuhia — hyviä,
eloisia puuhia, vaikka otaksuttavasti minun ruumiillinen olemukseni ei
koskaan tehnyt niitä sinulle sellaisiksi kuin sinun olemuksesi teki ne
minulle: suurenmoiseksi ihastukseksi ja huumaukseksi. Kahdenkymmenen
vuoden kuluttua, kun olet jo kauan ollut naimisissa, noudattanut
valitettavaa suvun jatkamishaluasi ja olet pyylevä, Judith, pyylevä,
rauhallinen, kotoinen, kirjoitan yhden lauseen puhtaalle arkille ja
lähetän sen sinulle:
Muistatko majataloa, Miranda,
muistatko majataloa?
ja kenties — hetkiseksi — liikahdat lihavuudessasi ja melkein,
melkein muistat... Mutta ei! Tuossa puhui totisesti liikatunteellinen
egoisti. Ne majatalot nimittäin, jotka muistat, eivät ole niitä,
joissa kävit minun kanssani; ja olet selvästi osoittanut — etkö
olekin? — etten milloinkaan saa nimittää sinua Mirandaksi. Sitäpaitsi
minä puolestani olen varsin todennäköisesti unohtanut uimisen,
munakkaansyömisen ja öisen autoilun ihanuuden enkä enää lainkaan
muista soveltuvia lainauksiani. Sinä olet rauhallinen matroona,
ja minä olen laiha, kurttuinen ja kuihtunut mielipuoli, sellaisia
harmaakasvoisia, loimusilmäisiä vanhuksia, jotka ajavat nuoria naisia
takaa yksinäisillä kujilla. Siis _ei enää koskaan, Miranda, ei enää
koskaan_...
Luin tämän lävitse, hyvä Judith, ja sanoin itsekseni: sanoja, sanoja,
sanoja! Ja mietin: ketä, ketä varten siirretään mielesi tiiviit,
tummat verhot syrjään, niin että kaikki liekit leimahtavat näkyviin?
Istun tässä ja ajattelen, etten kaikkina näinä vuosina saanut
viritetyksi edes pientä hehkua lämmittääkseni käsiäni; ja uneksin,
kuinka onnelliseksi kaikki olisi saattanut sukeutua, jollen olisi
ollut sellainen kuin olen ja kaikki olisi ollut toisin; ja tunnen
olevani yksinäinen ja aprikoin, mitä teen ilman sinua. Älä Jumalan
tähden sääli minua! Minä unohdan sinut. Mutta, oi, Judith, sinä
olit minusta viehättävä, et koskaan ihan todellinen. Ja sittenkin,
sittenkin pysyy tämä naurettava tunne, että haluaisin tehdä jotakin
hyväksesi. Otaksuttavasti ei ole mitään, mitä voisin tehdä.
Ensi kuussa lähden Venäjälle. Mitä varten? En tiedä. Kuunnellakseni
musiikkia ja oppiakseni joitakuita sanoja kieltä, kirjoittaakseni
sanomalehtiin artikkeleita (»Ennakkoluulottoman ja yksityisasioissa
liikkuvan matkailijan vaikutelmia»), hankkiakseni muutamia tuttavia,
unohtaakseni sinut, saadakseni mahdollisesti jonkun taudin ja
kuollakseni siihen... Joka tapauksessa Venäjälle lähden. Hyvästi!