Martin sähköttäisi äidille käskien hänen jättää julkipuolen oven
avaimen maton alle, niin Judith lähtisi nyt selittämään asiaa Martinin
äidille. Hänen erotessaan Martinista tuntui hänen sydämensä melkein
kevyeltä. Ehkäpä hänen sittenkin nyt onnistuisi kiemurrella irti ja
päästä vapaaksi.
7
Martinin äiti seisoi varpaillaan antaakseen Judithille
jäähyväissuudelman sillä aikaa, kun Martin meni noutamaan autoa.
Judithin matkalaukku oli valmiina hallissa. Hän oli luonut viimeisen
silmäyksen ruokasalin avoimesta ovesta suvun muotokuviin. Hän oli
ollut hyvillään siitä, että niitä oli vain muutamia ja ettei niissä
ollut hänen pelkäämäänsä yhdennäköisyyttä. Ne olivat ihan ylimalkaisia
kunnioitettavan suvun muotokuvia. Sisar-vainajasta ei ollut kuvaa.
Martinin pienessä olohuoneessa oli ollut uuninreunuksella valokuva,
joka esitti Roddya juhlallisena Etonin yliopiston puvussa, valokuvia
krikettijoukkueista, joissa Roddy oli yllänsä flanelliasu ja
joukkueenmerkki, maalattu, vihreä uuninvarjostin, jonka Roddy
oli koristanut kummallisilla kuvioilla — ja se oli ollut paljoa
peloittavampi. Hän ei tahtonut istua siellä nyt katselemassa Martinin
valokuva- ja muistoalbumia, kuten viimemainittu oli ehdottanut.
»Olen pahoillani siitä, että sinun täytyy lähteä», valitti Martinin
äiti miellyttävänä ja hajamielisenä.
»Minäkin pahoittelen sitä.»
»Mutta», virkkoi vanhus hilpeästi, »kuinka viehättävä ajatus onkaan
ajaa kotiin autolla öiseen aikaan! Martin on hurmaantunut sellaiseen,
tiedäthän. Usein kuulen hänen lähtevän ajelemaan tällaisena kauniina
iltana. Omituinen poika... Hänen autontorvensa ääni kuulostaa niin
kammottavan yksinäiseltä, että mieleni tekee itkeä. Hän toivoisi, että
hänellä olisi kumppani. Ennen olin hänen muassaan joskus, mutta minun
täytyi luopua siitä. Varsin pian tunnen olevani liian vanha.»
Hän hymyili suloisesti; ja Judith, joka ylhäältä päin näki hänet
niin pienenä ja iäkkäänä, taukosi äkkiä tuntemasta heitä erottavaa,
suurta ikäpolven rajaa, vaan tunsi ainoastaan yhteiseen sukupuoleen
perustuvan, määräävän läheisyyden ja sen mukana äärimmäistä hellyyttä
ja sääliä. Hän kumartui suutelemaan vanhusta — olento-raukkaa,
jonka täytyi yksitoikkoisesti pysytellä huoneessaan, säästäväisesti
järjestellen varojaan huomispäivää varten, kun taas hänellä, joka oli
kolmekymmentä vuotta nuorempi, oli ystävänään avoin pimeys.
Vanhus tiesi varsin hyvin, ettei Judith rakastanut hänen poikaansa;
hän luotti, ettei Judith pettäisi Martinia mennessään naimisiin hänen
kanssansa. Olisi kauheata pakottaa vanhus vihaamaan häntä... sitä ei
voinut ajatella.
Autonpyörät narisivat soratulla tiellä, ja Martin töräytti torveaan.
Muutamien minuuttien kuluttua he olivat liehuttaneet jäähyväiset
portailla seisovalle pienelle olennolle ja lähteneet kiitämään
maantiellä.
* * * * *
Yön syvän siniseen, kuulakkaan verhoon. Ilma jakautui kevyesti, kun
auto työntyi sen lävitse, huuhtoutuen pois aaltoina, jotka tuoksuivat
ruusuille, syreeneille ja kaikille vihreille lehville. Kuu kamppaili
pilvien kanssa. Sillä oli himmeät ja lempeät kasvot.
»En ällistyisi, jos alkaisi sataa ennen aamunkoittoa», sanoi Martin;
ja saavuttuaan vihdoinkin hämyiselle, suoralle valtatielle hän lisäsi
vauhtia, huokaisten tyytyväisyydestä.
»Vinhemmin, Martin, vinhemmin!»
Yhä vinhemmin Martin ajoi. Judith painautui häntä vasten ja puolittain
suljettujen silmäluomien välitse katseli kummallakin puolen tietä
taaksepäin vilahtelevia orapihlaja- ja villiruusuaitoja. Yö-ilma
huumasi, ja hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi milloinkaan herätä sen
suloisesta, miellyttävästä hyväilystä. Pian autonvalot puhkaisivat
vihreän, hämyisen tunnelin lehtokujaan toisensa jälkeen. Raitit olivat
täynnä valkeita töpöhäntiä ja pieniä, lamaantuneita käpäliä, jotka
Martinin sitten huolellisesti hiljentäessä vauhtia kyyristelivät ja
vilahduksena katosivat tien oheen. Yöperhosia lepatteli kirkkain siivin
lamppujen valossa hetkisen, ennenkuin paiskautuivat pihisevän, tomuisen
kuoleman kitaan. Kerran tai pari tuli heitä vastaan ihmisolentoja,
halvan ja typerän näköisiä, soveltumattomia yön suunnattomaan
suurenmoisuuteen; ja siellä täällä vilahti ja katosi pari ihmistä
puiden juurella, portailla, ruohikossa kasvot painettuina toisiaan
vasten, huolestuttavan liikkumattomina. Judith pani heidät merkille,
tuntien vastenmielisyyttä; intohimo oli kaikki rumaa ja rahvaanomaisen
tylsää.
Nyt kuu näytti uupuneelta sokenevan pilviverhon takana.
Pian tuli sade, hiljaa, sopertavasti humisten ja kuiskien puissa; ja
sitten välähti kirkas, huikaiseva salama, joka koski silmiin.
»Pysähdymmekö?» tiedusti Martin.
»Ei pysähdytä.»
»Muistan, että kammosit salamia ollessasi pieni tytöntyllerö.»
»Muistatko sen?»
»Kyllä. En milloinkaan unohda sitä päivää, jona ukkonen salpasi meidät
vanhaan venekatokseen — sinut, Roddyn ja minut. Kuinka sinä ulvoitkaan!
Ja sitten väitit nähneesi, että salama oli iskenyt Roddyn päähän ja
että hän muka oli kuollut. Minä kiljuin, että jos vain avaisit silmäsi,
näkisit hänet edessäsi niin elävänä kuin suinkin mahdollista, mutta
sinä vain yhäti paruit. Ja kohta me kaikki aloimme uskoa, että Roddy
saattaisi millä hetkellä tahansa leimahtaa tuleen.»
»Niin, niin! Olin sen unohtanut.» Judith nauroi. »Muistan, kuinka
juhlalliset, punaiset ja epäilevän näköiset Roddyn kasvot olivat, kun
hän tunnusteli päälakeaan. Hän pelkäsi minun narraavan häntä eikä
tahtonut virkkaa sanaakaan. Myöhemmin kysyin häneltä kahden kesken,
luuliko hän Luojan käyneen pyyhkäisemässä häntä tulikielellä. Hän oli
harmistunut.»
Martin keikautti päänsä taaksepäin ja nauroi.
»Sinä olit koomillinen lapsi. Usein arvelimme sinua hiukan
sekapäiseksi.»
»Niinkö, Martin?» kummasteli Judith, ja hänet valtasi taaskin epäilys
ja murhe.
Kenties niinäkin aikoina Roddy oli nauranut hänelle, pitänyt häntä
pilan esineenä eikä koskaan kumppanina.
»Oli vahinko, että —» Hän vaikeni, muistaen menevänsä naimisiin
Martinin kanssa — ollessaan täydentämäisillään lauseensa: — »että
tapasimme jälleen toisemme täysikasvuisina».
Heidän suhteensa olisivat jääneet pilaantumattomiksi, lapsuusajan
salaperäiseen lumoukseen kietoutuneiksi, eikä hän silloin olisi
nähnyt Roddyn kasvavan miellyttävästä pikku pojasta loisteliaaksi,
välinpitämättömäksi nuoreksi mieheksi, joka kokeili tunnekiihoituksilla.
Enää ei salamoinut; ja sade osui pehmeästi hänen kasvoihinsa avoimen
tuulilasin kautta, hämäten silmiä, ajatuksia ja kaikkea, niin että hän
vaipui unenhorroksiin. Martin puristi häntä kerran tiukasti olkaansa
vasten ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Nuku! Minä olen tässä.» Ja hän
tunsi Martinin suunnattoman suojelukyvyn tulvivan itseensä.
Kun hän sitten avasi silmänsä kohotti pimeys huntujaan, toista toisensa
jälkeen. Purppurainen väri vaaleni syreeninväriksi, ja syreeninväri
laimeni harmaaksi. Taivas oli kirkas ja ruskoton. Maisema heräsi unesta
lempeän jäykkänä ja yksivakaisena, jokaisen esineen hahmopiirteet
näkyivät tasaisessa himmeässä valossa erikseen ilman sekoittavia värejä
ja varjoja. Kaukana taivaanrannalla välähti viljapelto hetkiseksi
näkyviin kalpeassa päivänpaisteessa; mutta aurinko oli vielä piilossa.
Pensasaidoissa oli valkeita, vaahtoa muistuttavia mesiangervoja.
Pian alkoivat kalkkikumpujen laella kasvavat pyökkimetsät. Alhaalla
laaksossa juoksi puro vaaleana ja sateisena rantapajujensa välissä; ja
maantie vietti loivasti alaspäin, kunnes se kulki joen rantaa pitkin.
He olivat kotona.
Jäykkänä ja silmiään räpytellen Judith kompuroi pois autosta ja jäi
seisomaan kuistin portaille.
»Kiitos, Martin! Se oli ihanaa. Olisin toivonut, ettemme olisi
koskaan päässeet perille. Arvelin, ettemme pääsisi — en tiedä, minkä
tähden. Sain päähäni, että sinä saattaisit hiljaa törmätä johonkin
minun huomaamattani. Kaikelle, minkä sivuutimme, sanoin jäähyväiset
— katsellen viimeistä kertaa kaikkea miellyttävää; ja kun vihdoin
vaivuin uneen, ajattelin, etten koskaan heräisi. Mutta sittenkin toit
minut kommelluksitta kotiin, sinä taitava poika. _Otaksun_ olevani
kiitollinen. Mutta mikä ponnistus lähteä taaskin tunnin tai parin
kuluttua!»
Martin ei vastannut heti; mutta hypisteltyään muutamia minuutteja
hattuaan hän kääntyi katsomaan poispäin ja sanoi:
»Oletko _kovin_ onneton, Judith?»
»No niin — en kovin, otaksuttavasti. Jotensakin. En onnettomampi kuin
minulle on hyväksi. Siitä kyllä selviydyn... Olen niin uninen, etten
tiedä, mitä puhun. Älä pane siihen huomiota.»
»Ajattelin, ettet ole onnellinen —» Martin vaikeni masentuneena.
»Ei mitään heikkoa, Martin. Älä sinä siitä huolehdi! Minä nauran
itselleni. Kuinka naurankaan itselleni!»
»Etkö voi kertoa minulle, mikä sinua vaivaa?» tiedusti Martin nyreästi.
»En usko voivani.»
Martin kääntyi poispäin ja nojasi tarmottomasti kuistin seinään.
Taivas hohti nyt ylt'yleensä, muistuttaen simpukankuoren sisäpintaa.
Kaste kimalteli ruohikossa, ja harmahtavat ruusut punertuivat ja
kellastuivat pensaissaan. Ilman täytti lintujen sekava, huima,
kristallinkirkas, kiihkeä laulu.
»Matkustat kai päivän tai parin kuluttua», virkkoi Martin vihdoin.
»Niin. Entä sinä?»
»Tapaan Roddyn ensi viikolla.»
»Niin tosiaankin.» Judith kääntyi avaamaan lukkoa ja avainta
hapuillessaan huomautti kevyesti: »On muuan henkilö, jota en enää
milloinkaan tapaa.»
»Kuka?»
Martin oli olevinaan hämmästynyt, mutta se oli ainoastaan teeskentelyä.
Judith tunsi hänen sanovan itsekseen: »Niin se siis on.» Äkkiä Judithia
alkoi kiukuttaa se, että oli paljastanut itsensä, ja hän vihasi
Martinia, koska tämä arvasi ja teeskenteli, koetti pakottaa hänet
lausumaan sen nimen; ja hän lisäsi:
»En voi sittenkään mennä kanssasi naimisiin, Martin.»
Äänettömyys.
»No niin, olen vihdoinkin puhunut sinulle totta. Arvelin voivani
teeskennellä sinulle koko elämäni, mutta en voikaan. Sinun pitäisi olla
iloinen.»
Toinen taivutti päätänsä.
»Etkö aio puhua mitään, Martin?»
Martin kohautti olkapäitään.
»Annathan minulle anteeksi», pyysi Judith, mutta ei voinut tuntea
katumusta, vaan ainoastaan ankaraa väsymystä.
»Tietysti», vastasi Martin. »Ei ole mitään anteeksiannettavaa. Missään
nimessä en hetkeäkään oikein uskonut sinun tulevan vaimokseni.»
»Onneksi lähden ulkomaille. Sinun olisi parasta unohtaa minut tyyten.»
»Sellainen puhe ei hyödytä mitään», torjui Martin, naurahtaen
katkerasti. »Se oli liian myöhäistä jo vuosikausia sitten.»
»Sinun täytyy koettaa vihata minua. Minä ansaitsen sen.»
»Oi, mitä hyödyttää puhua noin?» tokaisi Martin kärsimättömästi.
»_Tahdotko_ minun vihaavan sinua? Tiedäthän, ettet tahdo.»
»Niin, en tahdokaan.»
»Tiedät varsin hyvin, etten voi muuta kuin edelleenkin rakastaa sinua.»
Hän nojasi yhäti hartiat kumarassa kuistiin, puhuen puutarhaan
päin. Idän taivas heloitti kirkkaana, ja auringon ensimmäiset
säteet pilkistivät puutarhaan; ja meluisa lintukuoro visersi kahta
innokkaammin.
»En ole nähnyt auringonnousua vuosikausiin. Oletko sinä, Martin?» Hän
meni likemmäksi ja laski kätensä miehen hihalle. Hänen kosketuksestaan
Martin kääntyi ympäri ja katsoi häneen mykkänä epätoivosta silmäripset
kosteina.
»Martin, olen pahoillani, olen pahoillani.»
»En voi erota sinusta näin», virkkoi Martin, tarttuen kiinni häneen.
»Judith, enkö voi tehdä mitään?»
Judith mietti.
»Kyllä. Tahdotko tehdä jotakin hyväkseni?»
»Tietysti tahdon.» Martinin silmät kirkastuivat hetkiseksi.
»Kuulehan, Martin! Jos hän koskaan mainitsee mitään minusta —»
Judith tunsi kalpenevansa ja vaikeni.
»Niin?» äänsi mies.
Toinen jatkoi, huohottaen:
»En usko hänen sitä tekevän, mutta jos hän tekisi... Jos hän joskus
alkaa kertoa sinulle jotakin, mitä on tapahtunut — hänen ja minun
välilläni — niin et saa sallia hänen kertoa. Lupaa se minulle! Jos
hän alkaa, niin keskeytä! En enää koskaan tapaa häntä; pian taukoan
häntä ajattelemasta; mutta sinä et saa tietää, mitä on tapahtunut.
Se oli vain pientä hupsuutta — joskus se näyttää minusta tyyten
toisenlaiselta... mutta jos luulisin ihmisten sen tietävän, niin
_kuolisin_. Martin, älä koeta ottaa siitä selkoa!»
»Selvä on, Judith. Se ei ole minun asiani.»
»Kenties miehet eivät kerro toisilleen asioita niin kamalasti kuin
naiset? Hän ei tavallisesti kerro mitään, vai kertooko?»
Hän jaksoi tuskin kuunnella toisen vastausta.
»Ei. En sitä usko.»
»Ole niinkuin et olisi koskaan tuntenut minua! Oi, älä puhele minusta!»
»En puhele. Lupaan sen.» Martin katsoi häneen, ja hänen silmistään
Judith näki, kuinka syvästi hän kärsi.
Pitkän ajan kuluttua Judith lisäsi:
»Vielä yksi asia. Olen tietysti varma siitä, että tekisipä hän
mitä tahansa, sinun tunteesi minua kohtaan olisivat samat, eivätkö
olisikin?...»
»Minä pidän Roddysta...» vastasi Martin, ja hänen äänensä, hänen koko
olemuksensa värähteli tuskasta... »Hän on aina ollut — niin kauan kuin
muistan — minulle läheisempi kuin veli olisi konsanaan voinut olla.
Mutta jos luulisin» — hänen äänensä muuttui, kävi kammottavaksi — »jos
luulisin hänen tehneen sinulle vääryyttä —»
»Ei häntä sovi moittia mistään», virkkoi Judith hitaasti, tiukan
keskittyneesti. »Syy oli minun. Jos luulisin sen sotkevan teidän
välejänne, olisin onnettomampi kuin koskaan ennen. Laitatko niin, ettei
se sotke?»
»Panen parastani», lupasi Martin tukehtuneesti.
Judith alkoi vapista rajusti.
»Nyt minun täytyy mennä sisälle, Martin. Mitä sinä teet?»
»Minä lähden suoraan takaisin. En tunne haluavani — tavata Mariellaa —
tai ketään muutakaan.»
»Mutta etkö tahdo syödä jotakin?»
»En. Minun ei ole nälkä.»
Tuntui sietämättömän liikuttavalta, ettei hänellä ollut nälkä —
hänellä, joka oli aina nälkäinen.
»Hyvästi siis, Martin!»
»Hyvästi!»
Martin tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä.
»Judith, jos tarvitsisit minua millään tavoin ollessasi ulkomailla —
ilmoita siitä minulle! Tulen luoksesi. Lupaatko sen?»
»Lupaan, rakas ystävä.»
Martin näytti hieman vähemmän onnettomalta.
»Ja sallithan minun tavata sinua tultuasi takaisin. En ole väsyttävä;
mutta minun täytyy saada nähdä sinua joskus.»
»Tultuani takaisin siis, Martin — jos todella haluat. Mutta siihen
mennessä oivallat, millainen porsas olen.»
Martin kiersi äkkiä kätensä hänen ympärilleen.
»Oi, Judith», kuiskasi hän, »etkö voi koskaan...?»
»Martin, etkö sinä voi koskaan lakata?»
»En.» Hän painoi päänsä muutamiksi silmänräpäyksiksi Judithin olkaa
vasten, oikaisihe sitten ja sanoi, pakottautuen hilpeäksi:
»No niin, toivon, että sinulla olisi hauskaa.»
»Samaa toivon minä sinulle. Mutta varmasti sinulla onkin.»
Ajatella, että Martin olisi Roddyn seurassa viikkokausia, että
he yhdessä puuhailisivat, keskustelisivat, laskisivat leikkiä ja
aterioisivat — että Martin näkisi Roddyn nukkuvan ja heräävän, kun
taas hän, Judith... ei enää milloinkaan! Jos hän näkisi Roddyn tulevan
vastaansa, täytyisi hänen pyörtää takaisin; jos he kohtaisivat toisensa
kadulla, täytyisi hänen katsoa toisaalle.
»Pidäthän huolta itsestäsi, Judith.»
Judith nyökkäsi, hymyillen väsyneesti.
Martin pyörähti äkkiä ympäri ja meni portaita alas, ja Judith odotti
hänen taaskin kääntävän päätänsä. Mutta mutkaan saavuttuaan Martin
taaksensa katsomatta heilautti kättänsä, nuorekkaan vikkelästi ja
kömpelösti teeskennellen iloisuutta, ja asteli edelleen.
Judith seisoi paikallaan, näki raikkaan puutarhan tulevan täyteen
valoa, varjoa ja ajatteli: »Martin-poloinen itkee», ja sulki oven,
jättäen ulkopuolelle Martinin, auringon ja lintujen viserryksen.
8
Hotellit ja myymälät olivat kehässä avaran _Placen_ ympärillä, ja koko
päivän liikkui ihmisiä edestakaisin, käyden kylvyissään, suihkuissaan
ja ryöpyissään. Keltatautina, pyyleviä, vanhoja juutalaisia ja
pöhöttyneitä, kalpeita amerikkalaisia tungeksi hikoilevina kaikkialla;
ja iäkkäitä rampoja tuli kylpyvaunuissa synkkien hoitajiensa
saattamina. Siellä oli eräs nainen, joka oli aikoja sitten lakannut
muuttumasta iän mukaan; hänen ihonsa oli tumman appelsiinin värinen,
pergamenttimainen, ammottavien silmäkuoppien ympäristöt olivat mustat,
ja iho oli poskilla pingoittunut, vetäen tummat huulet virnistykseen.
Hän oli elävä; hänen appelsiinin karvaiset, petolinnunkäpälää
muistuttavat kätensä nytkähtelivät matolla. Päälaellaan, surkastuneen,
lahoavan tukan verhona, hän piti isoa merimieshattua, joka oli
koristettu hurjannäköisellä, isolla, mustalla, sulkatöyhdöllä. Joka
aamu Judith istuessaan joutilaana hotellin edustalla katseli tätä koko
eriskummaisen näytelmän manalamaisinta olentoa.
Aurinko paahtoi, taivaalla ei ollut pilvenhattaraa eikä tuntunut
tuulenhengähdystä, ja katukiveys näytti värähtelevän ilmassa. Oli
niin kuuma, että mahdotonta oli oleskella laaksossa. Judith liittyi
autoiluseurueisiin ja kiiti niiden mukana viinitarhojen välitse
vuorille — etsien kasvojansa vilvoittavaa tuulahdusta, syöden meheviä
puolisia tiepuolessa olevissa ravintoloissa, palaten illalla pelaamaan
tennistä ja kylpemään, ja muuttamaan vaatteita, syömään päivällistä ja
tanssimaan, kuuntelemaan konserttia kasinolla, istumaan ulko-ilmassa,
juoden kahvia ja syöden jäätä.
Jokapäiväiset tunnit olivat kevyesti haihtuvia kuplia.
Hän oli neiti Earle, joka matkusti loisteliaan ja viehättävän äitinsä
seurassa, asui hienoimmassa hotellissa ja oli huomattava henkilö
kylpypaikan vaihtuvassa, kesäisessä seurapiirissä. Hänen omituinen
kasvatuksensa vaipui halpaan mitättömyyteen; parasta oli olla siihen
vihjaamatta. Hän oli kunnollisesti varustettu muissa suhteissa. Hänellä
oli helminauha, hentoja, suoria, mustia leninkejä aamuksi, viehättäviä
valkean ja keltaisen sekä vihreän ja vaaleanpunaisen kirjavia
iltapäiväksi, valkeita jumpereita, joissa oli poimutetut liepeet,
ja pieniä, valkeita hattuja tennistä varten ja suoria, erinomaisen
tyylikkäitä, hihattomia leninkejä iltaisia tanssiaisia varten. Hänellä
oli niitä kaikkia. Äiti oli tilannut niitä Pariisissa ikävystyneen
anteliaana ja moitteettoman hyvämakuisena, innokkaasti kallistaen
korvansa kuulemaan, kun muotineidot ihastuneina ylistivät hänen
tytärtään.
»Jos olisit hieman typerämpi», huomautti äiti, »saattaisit loistavasti
esiintyä Lontoon seura piireissä näinkin myöhään. Sinulla on ulkonäkö.
Sinä olet typerä — kyllin typerä luultavasti tuhotaksesi kaikki
mahdollisuutesi — mutta et ole typerä läpikotaisin. Olet samanlainen
kuin isäsi; hän eli säihkyvä tomppeli. En ole koskaan aikonut viedä
sinua avioliittomarkkinoille — mutta teen sen, jos haluat — jollet ole
jo päättänyt mennä naimisiin jonkun nuoren Fyfen kanssa... He kai ovat
aika hyvää sukua.»
Hän ei näyttänyt odottavan vastausta eikä saanutkaan.
Judith nauroi äidin naljailuille ja veistetyille ja saavutti menestystä
seuraelämässä. Hän ajeli autolla, lörpötteli, tanssi ja pelasi
tennistä, aluksi ponnistellen — Roddyn silloin tällöin johtuessa
mieleen synkistämään ja murskaamaan kaikkea — vähitellen sitten tuntien
eräänlaista nautintoa, napsauttaen sormiaan entisyydelle, antautuen
täydelleen ilveilyyn, muistamatta seisoa sivussa tarkkailemassa,
hupakkona läpikotaisin — jopa typeränäkin, joka päivä yhä typerämpänä.
Totisena hän meni seurustelusalien lävitse; kaikki tunsivat hänet ja
silmäilivät häntä päästä jalkoihin saakka hänen mennessään ohitse,
puhelivat hänen leningeistään supattamalla, kasvot hymyilevinä tai
kylminä. Kaduilla häneen tähyiltiin, ja hän piti siitä; hän ihaili
omaa kuvaansa myymälöiden ikkunoista. Vanhahko ranskalainen kreivi,
jonka niskassa oli kaksi ihralaskosta, rukoili äidiltä hänen tyttärensä
kättä. Se oli aika veikeä pila.
Sitten eräänä iltana istuessaan äidin kanssa seurustelusalissa
keskustelemassa muiden vieraiden puvuista hän näki Julianin astuvan
sisään. Tulijan yllä oli vanha, valkea villapaita, jossa oli kierretty
kaulus, ja hänen pitkät hiuksensa olivat sekavina hänen kalpealla,
juovaisella otsallaan. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat
harmaina pölystä, hänen poskensa olivat punehtuneet ja silmänsä
kirkkaat äärimmäisestä väsymyksestä. Hän seisoi yksin ovella
vaivattomasti ja kiirehtimättä katseensa harhaillessa ympäri salia,
hänen tähyillessään Judithia tuijottavasta, supattavasta seurueesta.
Jopa jo ennen kuin Judith tunsi tulijan, sykähti hänen sydämensä
hiukan, sillä hienomuotoinen, vaaleaverinen, kookas, sulavakäytöksinen
Julian oli hämmästyttävän kaunis näky, kun oli viettänyt kaksi viikkoa
pienten, ketterien, mustaviiksisten ja lihavaniskaisten miesten parissa.
»Se on Julian!»
Judith juoksi salin poikki ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä,
tervehtien häntä riemastuneesti. Ystävä Englannista! Hän oli ystävä
Englannista. Kuinka paljon se sittenkin merkitsikään! Julian oli
romanttisesti pitänyt lupauksensa ja tullut etsimään häntä, tämä
hienon näköinen nuori mies, jota kaikki tähyilivät. Seisoessaan
siinä käsi kädessä he olivat kiihkeiden huomautusten ja olettamusten
keskipisteenä, se oli imartelevaa. Judith oli mielissään siitä, että
Julian oli keksinyt niin draamallisen saapumistavan.
Hän oli tullut autolla Pariisista, kertoi hän, ajanut koko päivän
kirotun kehnoilla teillä typertävässä helteessä. Hän oli löytänyt
Judithin hotellin ensi arvauksella.
Tilattuaan huoneen hän poistui kylpemään ja muuttamaan vaatteita.
Judith palasi selittämään äidille, joka ei pyytänyt selityksiä. Oli
hauska, huomautti hän, nähdä uudet kasvot; ja nuo Fyfet olivat aina
näyttäneet hienoilta. Hän oli hyvillään siitä, että Judithilla oli nyt
sopiva kumppani hänen hoitokautensa loppuaikana. Jos hän kissansyvässä
mielessään ajatteli: »Tämä se siis on!» eivät hänen timanttimaiset
silmänsä kavaltaneet häntä.
Puolen tunnin kuluttua Julian tuli alakertaan upeana
päivällispuvussaan, istuutui äidin viereen ja alkoi heti huvittaa häntä
luontevalla, sivistyneellä pakinakeskustelulla, josta äiti piti.
Kun sitten soittokunta alkoi hekumallisesti nykiä sydämenkieliä
virittämällä kappaleen _Einmal kommt der Tag_, kääntyi hän ensi kerran
Judithin puoleen, huudahtaen:
»Lähdetään tanssimaan, Judith.» Hän ponnahti pystyyn.
»Mikä sävel! Tuodaan julki tunteellisuutemme.»
Äidin särisevä, hiljainen huvinauru kaikui Judithin korvissa hänen
noustessaan seuraamaan Juliania.
Julian kiersi kätensä tiukasti hänen ympärilleen ja jupisi:
»Nyt mennään. Antaa soida!» Ja he kiersivät tyhjää lattiaa liukuen,
pysähdellen ja kääntyillen, samalla kun kaikki tähystivät heitä ja
soittokunta hymyilevänä soitti heille. Heidän vartaloittensa poljento
oli kertaakaan hairahtumatta soiton katkonaisen tunnekiihkon mukainen.
»Kerran, Julian, et suostunut tanssimaan kanssani.»
»Niin, olit pikku tyttö silloin. Se olisi ollut hyödytöntä. _Et
maintenant, n'est-ce-pas, la petite est devenue femme?_ Me tulemme
yhdessä toimeen oikein hyvin.»
Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi:
»Sinulla on kauniit vaatteet. Käyttäydyt moitteettomasti. Sinussa on
sävyä... Tässä huoneessa ei yksikään vedä sinulle likimainkaan vertoja.
Mitä aiot tehdä tuolla kaikella?»
»Oi, käyttää sitä hyväkseni, käyttää hyväkseni!»
Julian piti häntä tuokion kauempana itsestään silmäilläkseen hänen
kasvojaan.
»_Tiens! Tiens!_ Alkaako lempeä Judith muuttua paholaiseksi?... Olisi
hupaista nähdä hänen koettavan.»
»Oi, minä muutun! Olisin perin onnistunut. Saat nähdä.»
Julian nauroi, katsellen häntä.
»Saanko auttaa sinua? Astelemmeko esikkotietä yhdessä?»
Judith nyökkäsi.
»No niin, aloita näyttämällä hieman enemmän sellaiselta kuin nauttisit
siitä. Oletko milloinkaan ollut onnellinen? Et. Milloin tahansa
olet olemaisillasi, alat ajatella: 'Nyt olen onnellinen. Kuinka
mielenkiintoista!... Olenko todellakin onnellinen? Sinun pitää oppia
hiukan mannermaalaista huolettomuutta — minä opetan sitä sinulle.»
»Sinä!»
»— ja myös pilkallisuutta. Oi, Judith, sinä edistyt. Minusta on
hupaista nähdä, kun suusi yrittää olla kova. Siinä on niin somia
piirteitä.»
Soitto taukosi, ja Judith irtaantui. Jotkut ihmiset taputtivat käsiään,
ja hän nyökkäsi ja hymyili soittokunnalle... näytellen, näytellen,
silmään pistävän maltillisena...
»Hyvä!» kehui Julian. »Oi, hyvä!»
Judith kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
»Kiitos, Julian! Se oli virkistävää.»
»Kyllä, näytät siltä kuin olisit pitänyt sitä sellaisena.»
Hänen silmänsä loistivat hermostollisesta väsymyksestä ja katsoivat
häneen liian läpitunkevasti.
»Mikä vahinko», pahoitteli hän, »että olet niin onneton!»
»Jos asia olisi niin», vastasi Judith, lähtien kävelemään takaisin
tuolilleen, »olisi se vahinko... Tai kenties sekin olisi virkistävää.»
»Oi, älä ole arvoituksellinen ystävillesi!» pyysi Julian valittavasti.
Judith nauroi ja antoi hänelle kätensä.
»Hyvää yötä, Julian! Mene sinä vuoteeseen! Olet niin uupunut, että
tuskin pysyt pystyssä. Huomenna alamme nauttia elämästä kauheasti.
Viivythän täällä vähän aikaa, eikö niin?»
»Niin, kyllä viivyn», lupasi toinen. »Hetki on luullakseni onnellinen
minulle... Enkö ole aina vakuuttanut jaksavani odottaa vuoroani?»
»Kyllä, niin olet vakuuttanut. Sinulla on epäilemättä hyvä vainu.
Sinusta uhkuu hienoa oveluutta... Hyvää yötä!»
Hän heilautti kättänsä ja erosi Julianista.
Jotakin oli tekeillä... Julian oli tullessaan luonut varjoja eteensä ja
jälkeensä. Vanhat asiat alkoivat kuohua; vanha muistamissairaus alkoi
taaskin vaivata. Ja edestäpäin ei näkynyt sarastusta.
9
Tuossa sakeassa, höyryisessä maailmassa, tuskastuttavan helteen,
keltatautisten kasvojen, runsaan ravinnon, aistillisten tanssien,
naisten huumaavien tuoksujen, teennäisten, kaarimaisten huulien,
pehmeän, hikoilevan ihon sekavassa maaperässä Judithin vastaus
Julianille iti ja versoi. Vastahakoisuuteen juurtuneena, Julianin
taidokkaiden temppujen hoivaamana se kasvoi omituiseksi kasviksi, yhä
voimakkaammaksi ja omituisemmaksi jokaisen vihlovan, heräävän muiston
jälkeen.
Julianin täytyisi pelastaa hänet tällä kertaa; varmastikin hänen
älynsä ja viisautensa, varmastikin sukupuoli-, äly- ja tunnekokemusten
tuntematon maailma, jota hän niin houkuttelevasti piti tuskin poissa
ulottuvilta — varmasti ne ajan mittaan kasaisivat suojaavan pengermän
menneisyyden päälle.
Ei kosketuksella eikä katseella Julian näyttänyt haluavansa häntä. Hän
kutoi verkkoaan sanoilla; hän ymmärsi Judithia, ja viimemainittu tunsi
hänen pääsevän likemmäksi askeleen askeleelta.
Hän tekeytyi mallikelpoiseksi kumppaniksi — pakisten ja ladellen
kyynillisiä sutkauksia äidin kanssa, suorittaen hänen tehtäviään,
tarjoten autonsa aina hänen käytettäväkseen, käyttäen heitä kuulemassa
musiikkia, syömässä herkullisia aterioita, pelaten tennistä Judithin ja
hänen hotellituttaviensa kanssa.
Menipä hän niinkin pitkälle, että väitti tenniksen tekevän hyvää hänen
hengenahdistukselleen ja pelasi tenniskilpailuissa Judithin parina;
ja vasta loppuottelussa, riemastuttavan innokkaiden kohtausten aikana
he kärsivät tappion pelatessaan brasilialaisia sisaruksia, veljeä ja
sisarta, vastaan.
Julianin auto odotti tenniskentän laidalla valmiina kiidättämään hänet
pois kuumasta tungoksesta.
Onnellisena, hikisenä, helteen ja väsymyksen huumaamana hän kapusi
autoon Julianin vierelle ja nojautui taaksepäin.
»No niin, lähdemme etsimään jotakin paikkaa, jossa saamme uida»,
ehdotti Julian.
»Niin!»
»Ja syömme illallista jossakin majatalossa ja viivymme ulkosalla paljoa
kauemmin kuin meidän pitäisi.»
»Niin. Oi, Julian, olemme pitäneet paljon hauskaa yhdessä. Muistan sen
aina.»
Hän laski kätensä Julianin polvelle, ja viimemainittu hymyili ja
nyökkäili perin koruttomasti ja veljellisesti... Julian oli totisesti
pannut parastaan auttaakseen häntä voittamaan. Hän oli kiitollinen
siitä, että Julian sopeutui hänen mielialaansa.
Auto nousi kiemuroiden ylöspäin viinitarhojen peittämien kunnaiden
rinteillä, ja sähköinen ilma värähteli, jakautuen heidän kupeilleen
näkyvinä aaltoina. Aurinko painui mailleen pilvettömällä taivaalla
veripunaisena kehränä. Sen säteet olivat aikoja sitten poistuneet
mutkittelevalta, jyrkältä ja kiviseltä tieltä, jota myöten he nyt
ajoivat; ja harmaan vihreä, rauhallinen viileys hiveli kaikkia aisteja.
Sitten tie painui syvemmälle autioon, metsäiseen seutuun, ja Judith
näki puron, joka hyppelehti ja kohahteli pieninä putouksina syvällä
tien alapuolella ammottavassa rotkossa.
»Seisauta tähän, Julian! Meidän pitää uida.»
Hän riensi juoksujalkaa purolle, ja Julian seurasi häntä, kantaen
uimapukuja ja pyyhkeitä.
Puro oli matala ja täynnä kivilohkareita; siinä ei käynyt uiminen.
»Kävellään pitkin sen vartta alaspäin, Julian. Me löydämme jonkun
paikan, siitä olen varma.»
Pian puro poikkesi enemmän metsään päin ja alkoi käydä syvemmäksi
ja leveämmäksi, laskeutuen sitten tasaisena, lievänä putouksena
kallioaltaaseen. Siinä vesi oli paikallaan syvänä ja hiljaisena,
ennenkuin se altaan toisessa päässä taaskin syöksähti alaspäin
jyrkkänä, kuohuisena koskena lähtien uudelleen kiitämään yhä alaspäin.
»Oi, Julian, kuinka ihana uimalammikko! Onko tämä mahdollista? Katsohan
sen väriä, pyydän! Onko se kalkkikiveä?»
Koko ympyräinen kalliokoverrus hohti kuin himmeä hopea hämärän sinisen
veden lävitse.
»Ja kyllin syvä sukeltamista varten, Julian — jos uskallamme syöksyä
noin lumotun kauniiseen aineeseen... Mitä arvelet täällä elävän? Se
saattaa lumota meidät... Minä en välitä. Haluaisin olla lumottuna.
Etkö usko, että jos tuonne hyppää, saattaa nousta vedestä ylt'yleensä
hopeisen sinisenä, kylmänä ja välkkyvänä? Tahtoisin kävellä hotellin
seurusteluhuoneen lävitse alasti sellaisena, päässäni pitkä, sininen,
vettä valuva tukka! Oi, joutuin, Julian — koetetaan kumpikin! Minulla
ei ole ollut onnea pitkiin, hyvin pitkiin aikoihin, onko sinulla ollut?
Kenties se on tänään muuttunut. Riisuudu sinä tässä! Minä menen tämän
pensaan taakse ja puhelen sinulle siitä kuten Jumala. Kas niin — pois
yltä lainaverhot!»
Hänen lausuttuaan viimeiset sanat välähti hänen mieleensä äkkiä
Jennifer soluttamassa vaatteitaan pois valkeilta olkapäiltä ja
rinnalta, puhellen ja nauraen. Muistotulva, Jenniferin pää, heloittaen
auringonvalossa, vartalo kumartuneena veden puoleen — kaikki ne
toukokuun ajat kukkivine orapihlajineen ja esikkoineen, päivät,
jotka muistuttivat tulista, huumaavaa viiniä, joina häntä hurmasivat
kasvaminen ja Jenniferin rakastaminen, Donnen, Websterin ja Marlowen
teosten lukeminen, haaveileminen Roddysta... Mihin ne kaikki olivat
joutuneet? — Missä oli Jennifer? — Ketä lumoamassa nyt? — Kuinka
hämärästi hän muisti Judithia? Kuinka sairaloinen, kuinka epävarma
tämä nykyinen tunne olikaan verrattuna siihen myrskyiseen värikkyyteen
— kuinka viheliäistä teeskentelyä! Olisiko hän enää milloinkaan
onnellinen?
Laihana ja karvaisena uimapuvussaan Julian jo tunnusteli vettä
varpaillaan, kun Judith tuli näkyviin, kannusti lannistunutta
mieltänsä, juoksi pensaiden välitse hänen vierelleen, pysähtyi
tuokioksi, huudahti: »Ah!» ja sukelsi nestemäiseen hämärään.
Julian sujahti veteen hänen jäljessään, ja he kohosivat pinnalle yhtä
aikaa. »Sinun ei olisi pitänyt sukeltaa sillä tavoin», huusi Julian.
»Älä tee toiste siten. Siinä kohdassa, johon hyppäsit, on iso, rosoinen
kivi — olisit saattanut kolhaista siihen pääsi. Olet hyvin pahankurinen
tyttö.»
»Pyh!» Judith loiskutteli ja potki hänen ympärillään ja ui putouksen
äärelle, niin että tunsi poreilevan ryöpyn painavan hartioitaan. Vesi
oli kylmää; auringonsäteet eivät voineet milloinkaan osua siihen
muutoin kuin valoisina läikkinä lehväisten oksien lomitse. Putousten
kohu kuulosti pehmeältä, täyteläiseltä, sekavalta puheensorinalta.
Ei mikään koko maailmassa ollut niin sileätä kuin niiden kiiltävät,
silkinhienot, alaspäin kaartuvat pinnat.
»Hei!» huusi Julian.
Judith katsahti taaksensa ja näki Julianin lähellä altaan vastaista
laitaa koettamassa pelastautua, ettei virta veisi häntä mukanaan.
Judith nauroi, mutta Julian puolestaan ei nauranut, vaan raahautui
vedestä ja istuutui kivelle äänettömänä; ja Judith näki, että hänen
jalkansa ja käsivartensa olivat naarmuiset ja että niistä vuoti
verta. Katuvaisena Judith meni hänen luoksensa, huuhteli veren pois,
ammentaen vettä käsillään ja jupisi lyhyitä myötätunnon ilmaisuja,
kunnes kirvelevä kipu vaimeni. Julian ei ollut vahva, se hänen täytyi
muistaa; säikähdys ja kipu olivat saaneet hänen huulensa kalpenemaan.
Julian-raukka!... Kuinka sileiltä ja maidonvalkeilta hänen raajansa
näyttivätkään Julianin raajojen rinnalla!...
»Vielä yksi sukellus ennen pukeutumista, Julian. Istu sinä tässä
lepäämässä!»
Julian istui katselemassa, kun hän taaskin sujahti veteen, kääntyi
selälleen, ponnisti pontevasti äyräältä molemmilla jaloillaan ja lipui
toiselle laidalle veden voimakkaasti aaltoillessa. Sitten hän kiipesi
kalliolle ja jäi seisomaan vastapäätä Juliania vettä valuvana ja
hymyilevänä.
Jotakin välähti Julianin silmissä, kun niiden katse kerrankin
suuntautui suoraan häneen; se ei ollut ihailua eikä halua, vaan jotakin
tylyä ja vihamielistä, ikäänkuin näky olisi harmittanut häntä. »Niinpä
kyllä, se näyttää vartalosi hyvin», virkkoi hän.
»Mikä?
»Trikooasusi. Otaksuttavasti et tiennyt sitä?»
»En!» Judith sinkautti sanan ikäänkuin sylkäisemällä ja poistui
nopeasti.
* * * * *
He söivät illallista valkeassa majatalossa metsän laidassa, noin
kolme neljänneskilometriä kauempana. Sama puro virtasi nyt tasaisena
puutarhan halki; ja tumma-ihoinen, lihava emäntä, jolla oli paksut,
kiiltävät, komeat palmikot, toi munakkaita ja forelleja, salaattia
ja hedelmiä heidän plataanipuun juurelle sijoitettuun pöytäänsä.
Kaikkialla istui oksilla lintuja laulamassa viimeisiä säveliään.
»Kuunteles, Julian! Eikö tuo ole kuin olekin rastas? Mitä tekemistä
sillä on Englannin ulkopuolella? Oi, sen laulusta soinnahtaa
koti-ikävä!» Koti-ikävä valtasi äkkiä Judithin. »Minäkin haluaisin
lähteä kotiin! Minä en ole matkailija. Kaihoan kotiin — niin se
on. Ranskasta muistan useimmin otaksuttavasti tätä rastasta ja
uimalammikkoamme — ja vain sen tähden, että ne saattoivat minut
ajattelemaan Englantia... Yliopistossa uin usein erään tytön kanssa...
Sinusta olisi ollut hauska katsella häntä. Hänen nimensä oli Jennifer
Baird...»
»Oh, olen luultavasti tavannut hänet.»
Mitä Julian sanoi noin välinpitämättömästi?
»Oletko tavannut hänet?» Kädet ristissä, sydämensä jyskyttäessä Judith
tuijotti häneen.
»Niin, varmasti se oli hänen nimensä. Olin Skotlannissa hänen
serkkujensa luona.»
»Milloin, Julian?»
Judith tuskin kykeni puhumaan.
»Se taisi olla viime vuonna. Nyt muistan, että hän kertoi olleensa
Cambridgessa ja tuntevansa sinut; mutta hän ei ollut kovin herkkä
puhelemaan sinusta. En mitenkään olisi hänen sanojensa nojalla arvannut
teidän olleen helmaystävyksiä.» Julianin ääni kuulosti pilkalliselta.
»Niin, et olisikaan!» tokaisi Judith loukkaantuneena ja ivallisena.
»Hän ei kerro kaikille, milloin —» Hän vaikeni, sillä ehkäpä Jennifer
ei sittenkään ollut muistellut häntä paljon ollessaan poissa. Hän
lisäsi rauhallisesti: »Tunsin hänet hyvin aikanani. Sanohan... Mitä
arvelet hänestä?»
»No, yhtä hullu kuin moni muu. Mutta hän oli eloisampi kuin useimmat
ihmiset. Palava liekki, sanokaamme.» Julianin ääni oli umpimielinen,
tyly.
»Etkö siis pitänyt hänestä?»
»En; eikä hän minusta.» Hän naurahti. »Mutta hänessä oli voimaa, sen
myönnän. Joskus aion lähteä etsimään häntä. Varmasti osaisin saada
hänet pitämään minusta.»
»En usko, että saisit!» Judithin teki mieli lyödä häntä hänen
kylmäverisen itsevarmuutensa tähden. »Jos luulet, että pystyisit —
ohjaamaan häntä, hallitsemaan häntä, niin säälin sinua, siinä kaikki!
Haluaisin nähdä sinun yrittävän! Luulisit saaneesi hänet helposti —
mutta seuraavalla hetkellä hän olisi pujahtanut käsistäsi... Kuinka
nauraisinkaan!... Omasta puolestani minun ei tarvinnut taivuttaa
pitämään häntä itsestäni: hän piti.»
Hän tunsi puhuvansa rajusti ja vaikeni entisyyden valtavan muistotulvan
heikentämänä.
Se oli liian tuskallista. Mitä hyödytti koettaa enää reutoilla?
Entisyydestä ei voinut milloinkaan päästä vapaaksi. Yksi ainoa sana
toi sen jälleen eteen, ja lyhyessä tuokiossa oli kaikki muu paitsi sen
varjoja käynyt mitättömäksi ja merkityksettömäksi.
Julian katseli häntä, kohotti kulmakarvojaan, teeskennellen kohteliasta
hämmästystä ja silmäili häntä tarkasti.
»No! No!» tyynnytti hän. »Rauhoitu, pikku käärme! Olet saanut minut
uskomaan, että hartaimmatkin ponnistukseni menisivät hukkaan.»
Judith piilotti kasvonsa, kumartuen pöydän ylitse molemmat kädet
otsalla ja tuntien pyörrytyksen kuvotusta ja hikoilua.
Julian otti lautaselleen viinirypäleitä ja huomautti:
»Eipä silti, etten ole pahoillani, jollen enää koskaan näe häntä
hevosen selässä. Hän näytti suurenmoiselta.»
»Oi, niin! Hän...» Kasvot vieläkin piilossa Judith lisäsi ääni
heikkona, mutta varmana: »Lähtisin hänen luoksensa heti, tällä
minuutilla, jos tietäisin, missä hän on. Mutta en tiedä.»
Syntyi äänettömyys, ja sitten Julian virkkoi lempeästi: »Minä otan
siitä selkoa, jos haluat, rakas ystävä.» Judith ojensi kätensä pöydän
ylitse hänelle.
»Ei. Auta minua unohtamaan hänet... ja kaikki muukin!...»
Julian silitti hänen kättänsä ja sanaakaan virkkamatta poistui hänen
luotansa, lähtien maksamaan laskua. Hänen palattuaan Judith jaksoi
kääntää häneen päin rauhalliset ja hymyilevät kasvot.
* * * * *
Tähdet tuikkivat taivaalla heidän lähtiessään jälleen taivaltamaan, ja
alkava pimeys muistutti kukkivaa orvokkipeltoa.
»Eikö meidän olisi nyt parasta lähteä kotiin, Julian?»
»Ei. En aio viedä sinua kotiin vielä.»
Judith istui hänen vieressään äänettömänä ja hämärien aavistusten
vaivaamana.
»On sääli, että olet niin onneton», pahoitteli Julian. »Olen tainnut
sanoa samoin jo ennenkin.»
Judith ei vastannut mitään.
»Ymmärräthän», jatkoi toinen, »että olet hupakko tällä tavoin
masentuessasi».
Äänettömyys.
»Sinä yksinkertaisesti tuhoat itsesi sen tähden, eikä se voi olla sen
arvoista. Miksi et kerro minulle siitä? Lupaan olla kiltti.»
Judith pudisti päätänsä.
»Kerro toki minulle, rakas! Tiedäthän, että asiat paisuvat hirmuisiksi,
kun telkeämme ne mieleemme. Saat nähdä, että tuntuu paremmalta saatuasi
vain sydämesi puretuksi.» Hän haasteli hellän isän tapaan ja kiersi
käsivartensa hänen ympärilleen.
»Olen rakastunut erääseen henkilöön», kuiskasi Judith. »Siinä kaikki.
Luulin sen olevan mennyttä... Voi, hyväinen aika, kuinka kamalaa!...»
Hän hengitti syvään, tukehtuneesti.
»Tyttö-rukka», säälitteli Judith.
»Sinun ei tarvitse pahoitella.» Judith terästäytyi. »Se on minulle
hyväksi. Sitäpaitsi se on tosiaankin mennyttä; tuskin koskaan ajattelen
sitä enää.»
»Onko se keltatukkainen naikkonen sitten sekaantunut siihen?»
»Jenniferkö? Ei. Vaikka hänkin on mennyttä... ja se tekee kaikki paljoa
pahemmaksi...» Kerkeästi hän lisäsi: »Sinä et häntä tunne.»
Julianin vaitiolo ilmaisi, ettei hän ollut pettynyt.
»Joka tapauksessa», virkkoi Judith kevyesti, »yksi paha on elämästäni
poissa: nimittäin rakastuminen. _Olen vapaa_ siitä!»
»Oi, älä ole naurettava, rakas lapsi! _Älä_ ole niin hupsu! Ethän
ole vielä oppinut lapsuudenaikaista aapistasi. Minä tiedän. Onko
tarkoituksesi väittää tämän tuntemattoman miekkosen ehdyttäneen koko
rakastamiskykysi elämäsi loppuun saakka? Silloin, olen pahoillani;
sinussa on vähemmän persoonallisuutta kuin luulin. Ahaa, arvelet minun
pilkkaavan ja olet minulle suutuksissasi. Ja minä pilkkaankin. Niin,
niin! Ja olen niin pahoillani tähtesi, että —. Mutta et tietystikään
tahdo uskoa sitä.»
Hän puhui intohimoisesti, hidastaen vauhtia niin, että auto lopulta
tuskin mateli eteenpäin, ja vihdoin seisauttaen sen tyyten tien
laidalle jyrkän kallioseinämän juurelle. Alkoi käydä hyvin pimeäksi;
Judith pikemminkin tunsi kuin näki toisen silmien ja suun pingoittuneen
ilmeen.
»Sinä et usko sitä», toisti Julian, »ja ajattelet tällä hetkellä, ettei
minun kaltaistani vintiötä ole koskaan ennen ollut olemassa».
»En.» Judithia huumasi. »Arvelen tarkoituksesi olevan olla
ystävällinen. Mutta sinä et ymmärrä.»
»Ahaa! En luonnollisestikaan. Kuinka voi minunlaiseni karkea,
miespuolinen elukka ymmärtää hienostuneen ja herkkätuntoisen nuoren
neidon tunteita?»
»Oi Julian — kohtuuton... töykeä!»
»No niin, _kirottua_! Etkö oivalla, että minä itsekin rakastan?»
huudahti Julian täydelleen vimmastuneena. »Vihdoinkin olen saanut olla
yksin seurassasi vaivaiset kymmenen päivää — varrottuani vuosikausia
— huomaa: _vuosikausia!_ — tilaisuutta, ja nyt sinä nyreänä ruikutat
koulutyttöhaaveittesi särkymistä! Hyvä Jumala! Eikö sinulla ole
sisua napsauttaa sormiasi miehelle, joka ei sinusta välitä? Etkö ole
viehättävä ja älykäs? Etkö osaa nauraa? Eikö ole yllin kyllin muita?
Mitä varten minä olen täällä? Mene vaikka hornaan hetkiseksi — minä
autan sinua. Minä selvitän sinut siitä. Mutta _älä uikuta_!»
Hän vaikeni hengähtääkseen ja jatkoi sitten:
»Tässä olen, kuten sanoin, ja käytettävissäni on korkeintaan kymmenen
päivää — kymmenen päivää, joiden aikana minun pitäisi saada sinut
katsomaan silmiini, ei niiden lävitse, saada sinut lakkaamaan
hymyilemästä ja olemasta kohtelias, suvaitseva ja säälivä minua kohtaan
— niin, mitä muuta tahansa, mutta ei kirottua välinpitämättömyyttäsi!
Minkä tähden et vihaa minua? Silloin saisin sinusta jotakin hyvää. Minä
viihdyn hyvin vihattuna. Tässä olen, juuri minä, enkä kykene nukkumaan
enkä syömään, kun halajan sinulta suudelmaa, vapisten päästä jalkoihin
saakka nähdessäni sinun tulevan, raivoten, kun sinä puhelet jonkun
toisen miehen kanssa — ja tässä olet sinä, pitäen itseäsi narrina —
itsepintaisesti tuhlaten aikaamme esiintyessäsi romanttisen hupelosti.»
»No niin, olemme siis tasan», ehätti Judith keskeyttämään. »Minä
rakastan enkä saa vastarakkautta ja olen narri. Olen yhtä mieltä
kanssasi. Sinä rakastat saamatta vastarakkautta. Sinä olet toinen
narri.»
Julian kääntyi ja sanoi riemastuneena:
»Olet äkäinen. Olen suututtanut sinut. Olet menettänyt malttisi.»
»Oi, sinä olet mahdoton.»
»En, en, en ole», torjui Julian mairittelevasti. »Katsos, olen
nyt hyvin kiltti. Kuulehan, Judith, rakas! Sinä et ole sellaisia
henkilöitä, joilla on pieni, keskeneräiseksi jäänyt rakkaustarina ja
jotka menevät hautaan vanhoina piikoina — vanhoina piikoina, joille
on sattunut pettymys, Judy! — eikö niin sanota? Kas niin, taaskin
kiusoittelin; vaikka lupasin, etten niin tekisi. Rakas, mitä hyödyttää
olla niin vietävän järkähtämätön? Etsi toki joku toinen pian! Sinulla
ei ole aavistustakaan, kuinka riemullista sinusta on sitten vanhana
muistella, kuinka useita ihmisiä olet rakastanut. Ja se on kaikkein
paras lääke, Judy, huonolle mielialallesi.»
»Käytätkö sinä sitä, jos —»
»Josko hylkäät minut? Otaksuttavasti. Mutta älä hylkää minua — älä
koettamatta! Tässä olen tarjolla; saattaisit tehdä lemmon paljoa
huonomman kaupan kuin ottaa minut. Minä kyllä huolehdin siitä, että
meillä on hupaista.»
Yöperhosia lepatteli ja kiiteli autonlamppujen valossa; noiden kahden
vielä pitkän, kirkkaan valokimpun ulkopuolella näytti yö hyvin
pimeältä. Kuinkahan etäällä he olivat kotoa?
Vihdoin Judith virkkoi:
»Käsittääkseni tämä ei ole avioliittoehdotus, Julian.» Julian nauroi.
»Ei, rakas, ei ole. Ei toki niin synkeätä.»
»Ahaa, ymmärrän — rakastajattareksesi.»
Äänensä ja sanojensa perusteella Judith aprikoi, eikö hän ollutkin
keskustelevinaan unissaan; hänellä oli samanlainen tunne siitä,
että hän oli lausunut jotakin perin tärkeätä, minkä tarkoitusta ei
kuitenkaan voinut havaita.
Julianin rakastajatar... Se ajatus oli jostakin syystä syvälti
tyrmistyttävä.
Ranskalainen, itävaltalainen, venäläinen ja nyt englantilainen... Mutta
kenties Julian oli silloin valehdellut. Hän lateli sellaisia valheita
kokemuksistaan.
»Minä en ole luotu avioliittoa varten sen enempää kuin sinäkään
olet», haasteli Julian hellän selittävästi. »Osaatko kuvitella minua
aviopuolisona? Mikä helvetti jollekin poloiselle hupakolle!... Mutta»,
lisäsi hän huoahtaen, »kuitenkin olisin kiintynyt lapsiini. Mielelläni
kasvattaisin pojan. Mutta sellaista en milloinkaan saa.»
»Jos menisit naimisiin Mariellan kanssa», huomautti Judith yhäti kuin
unessa, »voisit kasvattaa Peteriä. Mariella olisi siitä hyvillään.
Luullakseni hän rakastaa sinua.»
Julian ei ollut kuulevinaan; ja Judith aprikoi, eikö hän ollut
sittenkään puhunut ääneen vai eikö hänen hiljainen äänensä ollut
tunkeutunut aatoksissaan olevan miehen korviin.
»Niin, mitä tekisimme toisillemme avioliitossa», jatkoi Julian.
»Se olisi yhtenäinen, pitkä sarja ärtymyksiä. Olemme molemmat niin
itsetietoisia, niin vaativaisia, niin sivistyneitä... Oi, se olisi
kammottavaa.»
»Niin olisi.»
»Mutta, Judith, viehättävä, ihastuttava Judith», rukoili Julian ääni
syvänä ja kauniina, »joksikin ajaksi, joksikin ajaksi! Kirkas alku ja
sitten taaskin loppu, kun se alkaisi käydä onnettomaksi. Ajattele, mitä
voisimme antaa toisillemme!»
»Se olisi otaksuttavasti sangen hyvä meille...» Judith piti päätänsä
käsiensä varassa, koettaen pohtia. Mitä saattaisi Julian antaa hänelle
sellaista, mitä hän kaipaisi?
»Se olisi, se olisi. Me _eläisimme_ hieman ajattelemisen sijasta.
Saisin sinut unohtamaan, sen vannon; ja mitä kaikkea antaisinkaan
sinulle muisteltavaksi sen asemesta — mitä kaikkea sellaista hyvää,
mikä on ollut salaisuutenani vuosikausia ja mitä olen vuosikausia
halunnut jakaa, tarjota viehättävälle, sukkelalle älyllesi! Kukaan muu
ei ole päässyt siitä osalliseksi, Judith. Se on odottanut sinua; kukaan
muu ei ole ajatuksissani koskaan päässyt lähellekään sinua. Judith,
en olisi ärsyttävä, väsyttävä, vanha jörri; minä en ole sellainen!
Minulla on salaisuuksia. Salli minun kertoa ne sinulle. Rikastuttaisin
sinua niin paljolla kauniilla ja sitten päästäisin sinut menemään. Eikö
se ole oikein ja rehellistä? Eikö sitä kannata ottaa? Mene myöhemmin
naimisiin ja hanki lapsia, jos sinun täytyy se tehdä, mutta salli minun
ensin antaa sinulle tämä. Koettele minua, Judith, koettele! Et voi
kieltäytyä koettelemasta minua. Halajan sinua niin voimakkaasti.»
Judith olisi tahtonut sulkea korvansa, sillä hän tunsi avuttomasti
taipuvansa sanojen vanhan lumousvoiman mukaan.
»Julian — minä en voisi antaa sinulle — mitä haluaisit. Oi, en voisi!
Se on niin suuri askel — sinä et sitä tajua — naiselle. Hän ei koskaan
voi palata — myöhemmin ja olla turvallinen maailmassa. Ja hän saattaisi
sitä haluta.»
»Minä huolehtisin siitä, että pääsisit takaisin, jos haluaisit. Mutta
en usko sinun sitä haluavan. Sinä et tahtoisi olla turvallinen. Se
ei ole sinua varten. Oi, minä tunnen sinut paremmin itse kuin tunnet
itsesi.»
»Et. Et.»
Heitä erotti väliseinä, eikä Julian sitä aavistanut. Se, mitä Julian
oli erehtynyt pitämään elävänä Judithina, oli muumio, jonka sydän oli
kuivaa tomua. Julian ei ollut kyllin terävä-älyinen oivaltaakseen sitä.
Julian oli vaiti jonkun aikaa ja virkkoi sitten:
»En vaatisi sinulta mitään, mitä — et olisi valmis antamaan minulle.
Toivon — että senkin aika tulisi. Mutta tällä hetkellä en pyri muuhun
kuin auttamaan sinua taaskin elämään — paremmalla, kestävämmällä
tavalla. Sallitko minun sen tehdä? Sällitkö minun rakastaa sinua,
Judith.»
»Kenties. Kenties, Julian. Minä koetan. Koetan puolestani oppia
rakastamaan sinua.» Ne sanat luiskahtivat häneltä pitkän huokauksen
mukana.
»Rakas!» Judith tunsi, kuinka voitonriemuinen Julian oli. Mies kiersi
kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä kevyesti, ja hän mietti:
»Nyt he kaikki kolme ovat suudelleet minua.»
»Mutta malta, Julian!» vastusti hän, ollen purskahtamaisillaan
hermostuneesti itkemään. »Älä puhu nyt enää mitään! Vie minut kotiin!»
»Kyllä, kyllä. Nyt vien sinut kotiin.» Julianin ääni oli tyynnyttävä ja
hellä. Hän aikoi näyttää Judithille, että hänen kärsivällisyytensä oli
rajaton. Tällä kertaa Judith joutui ansaan.
Auto lipui viehättävän tyynessä ilmassa kunnailta tasangolle. Kerran
Judith rikkoi hiljaisuuden sanoakseen:
»Eihän mikään ole yrittämisen arvoista, Julian? Eihän ole väliä sillä,
mitä tekee? Eihän oikeastaan ole mitään viisautta koko eläminen?»
Julian naurahti.
»Judith-raukka! Heitä mielestäsi sellainen! Aikanasi sinun täytyy
se tehdä. Alistu! Korvaus ei sitten tunnukaan niin nurinkurisen
mitättömältä. Oli aika... Mutta se on mennyttä. Niin kauan kuin onnen
puoli on voitolla, olen tyytyväinen elämään. Se, että se kaikki on
turhaa, on lakannut vaivaamasta minua. Ei oikeastaan ole vaikea olla
onnellinen, Judith.»
»No niin — sinun pitää opettaa minua.»
Mutta hän tunsi alakuloisuuden masentavan mieltänsä kuunnellessaan
Julianin puheita; ja viimemainitun rauhallinen ääni kajahteli
murheellisesti hänen sydämessään.
Hän toivotti Julianille hyvää yötä tyhjässä seurustelusalissa ja
meni yläkertaan ruusuilla ja kultauksella koristettuun, kalseaan
makuuhuoneeseensa.
Hänestä tulisi Julianin rakastajatar... Julian oli hänestä varma; hän
oli pannut merkille Julianin voitonriemuiset silmät ja hymyilevän
suun sanoessaan hyvää yötä... Jos hän olisi tarjoutunut Roddyn
rakastajattareksi, olisi Roddy kenties suostunut ilomielin. Ei hänkään
ollut luotu avioliittoa varten.
Hän alkoi äkkiä ikävöidä Martinia, istuutui pöydän ääreen ja alkoi
kirjoittaa hänelle, mutta luopui muutamien lauseiden jälkeen
yrittämästä; hänen päänsä oli niin raskas, ettei hän jaksanut ajatella,
ja hän paneutui vuoteeseen.
10
Seuraava päivä oli _jour de fête_; kaikissa hotelleissa oli suuria
tanssiaisia, huveja ja tanssikilpailuja.
»Me kierrämme katsomassa niitä, Judy», virkkoi Julian »Ja sen jälkeen
lähdemme autolla kunnaille — teemmekö niin?»
Ja Judith kiitti häntä ja suostui.
Julian oli hyvätuulinen, hilpeä ja ystävällinen; hänen kasvojensa
juovat näyttivät tasoittuneen, ja hänen ja Charlien yhdennäköisyys oli
hänessä selvästi havaittavissa.
Kuvitellessaan tulevaisuutta Judith näki vastahakoisesti ja avuttomasti
joutuvansa yhä läheisempiin suhteihin hänen kanssansa. Julian ei
kyllästyisi häneen pian. Kun he kerran aloittaisivat, katkeaisivat
kaikki häntä entisyyteen yhdistävät siteet välttämättä täydelleen.
Yhdessä he olisivat hillittömiä, vapaita; yhdessä he sieppaisivat
nautintoja elämän arvottomuudesta, sillä Julian oli vilpittömästi
luvannut antaa hänelle kaikkea sitä, mitä hän kaipasi; Julian oli
oppinut tarkalleen tietämään, miten onni saavutettaisiin, ja opettaisi
häntä... Ja hän oli luvannut, että Julian saisi opettaa häntä.
Harkitusti Julian pysytteli poissa sen päivän, ja Judith vietti
aamun äidin seurassa, tarkkaillen sisäisten häiriöiden vaivaamia
ihmisiä, jotka liikkuivat sinne tänne _Placelle_, siirtyen kuppi
kädessä lähteeltä toiselle, iltapäivän äidin kanssa pukuja tilaamassa
sekä teen ja päivällisen väliset tunnit äidin seurassa hotellin
seurustelusalissa, surullisesti karkottaen aina jälleen mieleen
palaavia ajatuksia Roddysta.
Äiti lähetti hänet ostamaan »Daily Mailin» mannerpainoksen numeron,
joita kimakkaääniset naiset innokkaasti kauppasivat _Placella_.
Lornettinsa lävitse äiti silmäili ilmoitusta äsken saapuneista
henkilöistä, poliittista katsausta, äskeistä junaonnettomuutta
Ranskassa, haukotteli, huomautti, että lomakaudelle Englannissa
näyttivät tavallisuuden mukaan olevan tunnusmerkillisiä murhat ja
hukkumistapaukset, haukotteli uudelleen ja meni yläkertaan lepäämään
ennen bridgepelin alkua.
Vielä tunti päivälliseen ilman muuta tehtävää kuin istuminen ja
ajatteleminen.
Välinpitämättömästi hän otti käteensä huonosti painetut arkit.
_Kolminkertainen murhenäytelmä venematkalla_. Minkä tähden ne aina
olivat kolminkertaisia? Miltähän tuntui sellaisen kolminkertaisen
murhenäytelmän uhrien sukulaisista ja ystävistä? Mutta sellainen oli
luokkaonnettomuus, samanlainen kuin ruttokuolema — ei yleinen.
_Purjehdusonnettomuus St. Catherinen kohdalla Wight-saaren rannikolla_.
Siellähän Martin ja Roddy olivat purjehtimassa. He olivat saattaneet
olla sitä näkemässä. _Tunnetun nuoren purjehtijan traagillinen loppu._
Hän aikoi laskea sanomalehden käsistään, mutta hänen katseensa osui
erääseen nimeen, ja hänen täytyi lukea edelleen:
Kanaalissa vallinneen sakean sumun otaksutaan tuottaneen kuoleman
herra G. M. St. V. Fyfelle, joka oli Solentin tunnetuimpia nuoria
purjehtijoita.
Tähän mennessä saamiemme tietojen mukaan oli herra Fyfe, joka oli
taitava purjehtija ja uimari, ollut —nnen päivän varhaisesta aamusta
saakka vesillä yksin purjehtimassa pienellä »Sea Pink» -nimisellä
kutterillaan. Keskipäivän tienoilla ajautui kanaalista sakea sumu, ja
illalla kävivät hänen ystävänsä levottomiksi, kun häntä ei kuulunut
takaisin. Seuraavana aamuna löydettiin pelastusrengas ja joitakuita
muita haaksirikon jätteitä, jotka olivat ajautuneet rannalle Brooken
lähistöllä ja jotka tunnettiin herra Fyfen purteen kuuluneiksi.
Arvellaan, että purren yli on edellisen päivän iltapuolella sumussa
ajanut postihöyry tai joku muu iso alus St. Catherinen niemen kohdalla.
Ruumista ei vielä ole löydetty.
Herra G.M. St. V. Fyfe oli neljäkolmattavuotias, vanhempiensa ainoa
poika; hänen isänsä oli edesmennyt sir John Fyfe, Bathin ritarikunnan
komentajaristin saanut, ja hänen äitinsä lady Fyfe asuu Manor Housessa,
Fernwoodissa, Hants. Vainaja opiskeli Etonissa ja Trinity-yliopistossa
Cambridgessa ja oli...
Seurasi vielä muutamia sanoja, mutta painos oli perin epäselvä.
Se ei voinut olla Martin, koska hän oli herra Martin Fyfe.
Martinin nimikirjaimet olivat — Voi, hyvä Jumala! — Judith oli
unohtanut tietävänsä hänen nimikirjaimensa. Nyt hän saattoi nähdä ne
omalla käsialallaan kirjoitettuina kirjekuoreen: G. M. St. V. Fyfe.
Niin arvokkaat, miellyttävät nimikirjaimet... Se ei voinut olla Martin,
koska yläkerrassa odotti keskeneräinen kirje lähettämistä. Martin oli
turvallisena purjehtimassa Roddyn ja parin muun henkilön kanssa. Hän
ei lähtisi purjehtimaan kutterilla yksin sumussa, koska se oli niin
vaarallista eikä hän koskaan tehnyt mitään vaarallista.
Ruumis ei vielä ollut löytynyt...
Jos hän lukisi uutisen vielä kerran rauhallisesti lävitse, niin hän
oivaltaisi, että hukkunut oli joku muu.
Kenties oli parasta olla lukematta.
Mutta vain päivämäärä... Kaksi päivää sitten se oli tapahtunut... Herra
G. M. St. V. Fyfe — Martin Fyfe — _Martin_ oli ollut poissa maailmasta
kaksi päivää...
Judith mietti: Jos olen olevinani ikäänkuin en olisi tuota lukenut, on
ihan sama kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Minä en sitä tiedä, ja
silloin se lakkaa olemasta totta.
Hän käänsi sanomalehden huolellisesti kokoon, otti sen mukaansa ja meni
yläkertaan, jossa hän pukeutui päivällistä varten tarkan huolekkaasti.
Hän söisi päivällistä Julianin seurassa siinä hotellissa, jossa
tanssikilpailu otaksuttavasti sukeutuisi parhaaksi, ja oli luvannut
pukea illaksi yllensä sen leningin, joka Juliania eniten miellytti.
* * * * *
Julianin tilaama päivällinen oli hyvin ylellinen ja kallis; ja
Judithin lautasen vieressä oli kimppu hajuneilikoita. Hummereita ja
samppanjaa. Kuinka paljon innostuneita ihmisiä! Paljas iho oli kovin
rumaa, ja kaikkien noiden naisten aalloille käherretyt hiukset olivat
sietämättömiä. Kuinka yksitoikkoisia kasvot tungoksessa olivatkaan!...
Julian tarkkaili häntä vaivihkaa, luoden häneen välkkyviä katseita,
vaikka olikin näennäisesti kiinnittänyt huomionsa yleisöön. Hän joi
rauhattomasti, ja hänen kasvojensa juovat olivat sangen selvät.
Judith halusi huomauttaa hänelle jotakin väkijoukon kasvojen
yksitoikkoisuudesta ja sitten jotakin aaltomaisiksi käherretyistä
hiuksista. Senjälkeen hän tiedusti:
»Julian, tietääkö kukaan, että sinä olet täällä?»
»Ei, ei ainoakaan sielu.»
»Etkö ilmoittanut mitään osoitetta?»
»En. Pariisi on päämajani. Kun poistun tällä tavoin, on minusta
parempi, että suurmaailma odottaa paluutani eikä seuraa minua.»
»Oi, sinä olet viisas.» Judith nauroi. »Se varmaankin saa sinut
tuntemaan itsesi vapaaksi.»
»Minkä tähden sitä kysyit?»
»Koska se äsken välähti mieleeni.»
Koska hänelle oli saatettu lähettää sähkösanoma; hän oli suvun vanhin
jäsen, ja häntä oli saatettu tarvita monista syistä, hautajaisia
varten... Mutta ruumistahan ei oltu vielä löydetty. Pian Judithin
täytyisi ilmoittaa: »Julian, Martin on hukkunut.» Julian ei siitä
paljoakaan välittäisi; he eivät olleet milloinkaan olleet kovin
läheisiä ystävyksiä; mutta luonnollisesti heillä kummallakin oli ollut
piirinsä heimolaisuustunne. Judithin täytyisi tosiaankin pian kertoa
hänelle.
Nyt tanssittiin. Huone oli täynnä savua ja valoa ja kuvottavaa tuoksua;
ja helle oli tukahduttava. Kaikki nousivat tanssimaan.
Muuan hotellin nuorista amerikkalaisista vieraista kumarsi ja sopersi
jotakin hänen edessään.
»Ei ihan nyt, kiitoksia hyvin paljon.» Hän soi miehelle hymyn. »Ehkä
tuonnempana...»
Voi noita omituisia marionetteja, jotka kimmahtelivat lattialla,
liikkuen konemaisesti! Miten ihmiset saattoivat olla noin vakavia
ja suorittaa noin tylsiä ilveliikkeitä. Mutta he eivät olleetkaan
todellisia ihmisiä.
»Katsohan, Julian! Tuolla on se espanjalainen poika, jota vastaan
pelasimme kilpailuissa. Hän on hauskannäköinen, eikö olekin? Hän
suorastaan hurmaa tuon tytön. Eikö hänellä ole veltto hymy?... Olethan
huomannut, että vaikka ranskattaren ruumis on kuinka ruma, se joka
tapauksessa on ruumis eikä hän sitä häpeile. Nuo englantilaiset ovat
pelkkiä vaatemyttyjä. Jos heidät riisuisi, ei jäljelle jäisi mitään.
Siinä koko erotus... Oi, katsohan, nyt jaetaan muistolahjoja. Oi,
haluaisin viuhkan. Lähdetään tanssimaan!»
Edetessään täysien pöytien lomitse hän sivuutti seurueen lihavia,
vanhanpuoleisia ranskalaisia ja kuuli erään heistä huomauttavan
toiselle äänekkäästi, juopuneen kiihkeään tapaan:
»_Mais regardez donc un peu! En blanc — vois-tu? Elle est bien,
celle-là. C'est tout à fait mon type_.»
Heidän kasvonsa pälyilivät häneen päin hymyilevinä ikäänkuin unessa.
Julian vei häntä kerran salin ympäri, mutta katsahti sitten häneen ja
virkkoi:
»Sinähän et osaa tanssia tänä iltana. Mikä sinua vaivaa?»
Judith katsoi häneen pelokkaana, mykistyneenä. Sillä oli syynsä. Pian
— pian hänen täytyisi ilmaista se Julianille; ja sitten, kun se olisi
lausuttu, olisi se totta iäksi. Ei vielä.
Tanssikilpailu oli alkanut äänekkään naurun ja kättentaputusten
kaikuessa. Vähitellen harventuen parit kaartelivat itsetietoisesti.
Pienet, lämminsilmäiset, puoliveriset sisarukset, veli ja sisar, olivat
paras pari. Heidän vartalonsa olivat joustavat, vennot ja taipuisat,
heidän ylväsasentoiset pienet päänsä kiilsivät kuin musta vesi, heidän
silmänsä ja huulensa olivat haaveksivat, aistilliset, surumieliset,
heidän raajansa liikkuivat runollisesti ja soitannollisesti.
Palkinnonsaajina he suostuivat antamaan tanssinäytännön.
Punehtuneena, hampaiden välkkyessä hymyn raottamien huulien välistä
sisar liiti huoneen toisesta päästä veljeään kohti. Veli ojensi hänelle
kätensä, hän pysähtyi, pyöräyttäen pitkää, leveätä, keltaista hamettaan
— ja he alkoivat huojua ja kaarrella yhdessä. He pyörivät, seisahtuivat
kuin kivettyneinä, pyörivät uudelleen. Veli nosti sisaren lattialta,
ja viimemainittu keinui ilmassa, nauraen hänelle, pieni jalka ojossa,
pudottautui sitten maahan kevyesti kuin höyhen ja alkoi taaskin
leijailla lattialla.
»Oi, kunpa he tanssisivat loputtomiin! Heidän tanssiessaan saattoivat
ihmiset kuolla hiljaa, helposti, kuten tanssija vaipuu maahan,
tuntematta itse tuskaa ja herättämättä kauhua muissa. Jospa he
tanssisivat iäti!... Se oli lopussa. Käsi kädessä he niiasivat ja
kumarsivat ja juoksivat pois lattialta.
»Se oli tanssia», ihasteli Julian. »Näkemättä ketään muuta kuin
tanssikumppaninsa, nuo pikku pahukset. Sillä tavalla opitaan.»
Roddy olisi halunnut tanssia tuon vennosti hymyilevän, sivulle
vilkuvan, pienen tanssijattaren kanssa; hän olisi tehnyt sen halusta,
ei säälistä. Martin olisi pysynyt hänestä erossa äänettömänä, tuntien
vastenmielisyyttä.
Valossa salaman hän sitten näki
rajusti, riemuisesti myllertävän meren
paiskovan kallioihin lasta, vainajaa.
Paiskovan kallioihin Martinia.
Kaikki olivat nyt hyvin hilpeitä. Savun lävitse näkyivät kaikki silmät
ja suut nauravan viinin ja tanssin kiihoittamina. Ilmapalloja ja
muistolahjoja liehui ilmassa; soittokunta soitti vinhasti. Soittajat
laittoivat kasvoihinsa tekonenät ja -viikset, nousivat seisomaan,
hyppivät ja huusivat.
_Voi, tämä paikka oli helvetti!_
Niin, helvetti. Virnisteleviä kasvoja, rumia vartaloita, lörpötteleviä
papukaijan- ja marakatin ääniä; hornamaisia soittajia, joilla oli
kiukkuiset sävelet ja sanoinkuvaamattoman pahuuden synkistämät
piirteet...
Valot himmennettiin, lattia korjattiin tyhjäksi. Avoimen kohdan
keskelle syöksähti tanssijatar, syytäen kukkia. Hänen valkeat
balettihameensa pyörivät utuisesti. Valot sammutettiin tyyten, ja
silloin havaitsi, että hänen liiviensä ja hameittensa reunat, hänen
kengänsolkensa ja otsatähtensä olivat maalatut itsestään hohtavalla
maalilla, joten hän nyt oli kolme tähteä ja joitakuita valokehiä ja
-silmukoita, jotka pyörivät haaveellisesti pimeässä.
Nyt oli aika pujahtaa pois. Julian ei huomaisi.
Hänen ehdittyään _Placen_ keskikohdalle Julian saavutti hänet.
»Minne aiot?»
»Minun pitää näyttää sinulle jotakin. Tule mukaan!» Julian seurasi
häntä äänettömänä hotelliin, yläkertaan, olohuoneeseen.
»Odota tässä! Tulen takaisin.»
Hän havaitsi pitelevänsä purppuraista ilmapalloa. Hän hellitti sen ja
katseli, miten se ison kuplan tavoin ponnahteli huoneen toiseen päähän.
Makuuhuoneessa hän löysi kirjeen imupaperien välistä. »Mikä
äänettömyys, Martin! Minulla on ollut ikävä sinua ...» Kauhistuneena
hän repi sen palasiksi.
Nyt takaisin Julianin luokse.
Hän seisoi keskellä huonetta ja odotti.
»Julian, mitkä ovat Martinin nimikirjaimet?»
Julian mietti.
»Jotakin sellaista kuin St.V. — G.M. St.V. — George Martin St. Vincent.»
Hän kohotti kulmakarvojaan — mutta kalpeni.
»Juuri niin.»
Sanomalehti oli ikkuna-istuimella; Judith kävi noutamassa sen. »Ota se
mukaasi ja lue! Siitä kohdasta, johon olen pannut merkin.» Hän vetäisi
ristin peukalonsa kynnellä.
Hän palasi makuuhuoneeseen ja pani oven lukkoon; ja muutamien
minuuttien kuluttua hän kuuli Julianin menevän takaisin alakertaan.
Silloin hän heittäytyi vuoteelleen ja itki Martinin tähden, jota hän
rakasti, jonka hän oli jättänyt suremaan hänen vuoksensa, jonka olisi
pitänyt elää lapsiensa rakastamaksi, kunnioitetuksi ja iäkkääksi,
joka oli ystävällinen, kun kaikki muut olivat tylyjä — joka oli ollut
kuolleena kaksi päivää, heittelehtien aalloissa, jota Roddy-parka
oli turhaan etsinyt merestä, joka oli ollut komea, mutta nyt oli
perinpohjaisesti tuhoutunut ja kauheannäköinen — merivettä suussa,
silmissä ja hiuksissa, kaunis vartalo pöhöttyneenä merivedestä
muodottomaksi möhkäleeksi.
Ketä hän oli ajatellut hukkuessaan? Oliko hän ponnistellut ja
sadatellut? Vai oliko hän pitänyt kuolemaa tervetulleena, koska eräs
henkilö oli ollut tyly ja petollinen?
»Martin, tarkoitukseni ei ollut sellainen.»
Martin oli melkein siinä huoneessa — ihan siellä — seisoi ihan hänen
takanaan ja sanoi: »Ei minua mikään vaivaa.» Martin oli tullut häntä
lohduttamaan.
Martin oli päässyt iäiseen elämään. Niin!
»Ei. Ei. Ei. Kuollut. Tiedoton. Olematon. Katseen ja kosketuksen
yltämättömissä iäti.»