Hän pani kirjeen postiin. Seuraavana aamuna hän pukeutui hätäisesti
ja juoksi alakertaan, alkaen äkkiä toivoa saaneensa kirjeen Roddylta;
mutta sitä ei ollut.
Nyt oli Roddy saanut hänen kirjeensä... Nyt hän oli sen lukenut... Nyt
hän käveli asemalle...
Hän kuuli junan lähtevän puhkuen liikkeelle; ja epäilys ja suru
laskeutuivat pilven tavoin hänen yllensä, mutta vain lyhyeksi tuokioksi.
Illan viileässä ilmassa hän asteli joelle ja istuutui sen partaalle
haaveksimaan. Hän uneksi onnellisena Jenniferistä. Nyt hän voisi
rauhallisesti rakastaa Jenniferiä, ajatella häntä tuntematta tuskaa,
kenties nähdäkin hänet jälleen koko entinen rauhattomuus tyyntyneenä.
Jenniferin kirje saapuisi nyt varmaankin pian...
Jos Roddy pyytäisi häntä lähtemään mukaansa heti, iäksi, ottaisi hän
vain kuparisen maljakon pöydältään ja juoksisi hänen luoksensa, jättäen
koko muun entisyyden vähääkään tuskailematta.
Ehkä Roddy oli kirjoittanut hänelle ihan lähtöhetkellään; jos niin
olisi, saattaisi kirje saapua iltapostissa. Hän lähti joelta kotiin
päin.
Kukahan tuli tuolla häntä kohti pitkin kapeata polkua, joka toi
asemalta puutarhan alalaitaan ja sitten edelleen naapuritalon puutarhan
aidassa olevalle siniselle portille? Hän jäi hiljaa seisomaan yllensä
kaartavien syreenien ja kuusamien varjoon sydämensä jyskyttäessä,
raajojensa notkuessa. Tulija oli Roddy yllänsä valkea paita ja valkeat
flanellihousut — tulossa asemalta. Hän huomasi Judithin, näytti
epäröivän, käveli edelleen, kunnes oli ihan likellä; ja Judithilla oli
se kovin outo tunne, että Roddy mieli mennä suoraan hänen ohitseen
ikäänkuin ei olisi nähnyt häntä... Mikä oli sopiva sana hänen
kasvoistaan? Sileät, niin, sileät kuin kivi. Judith ei ollut koskaan
ennen pannut merkille, kuinka sileät kasvot Roddylla oli; mutta nyt hän
ei erottanut niitä selvästi, koska hänen valtimonsa jyskyttivät niin
kovasti:
»Roddy!»
Roddy kohotti kulmakarvojaan.
»Kas, terve vain, Judith!»
»Luulin sinun matkustaneen.»
»Matkustan huomenna. Eräs tuntemani tyttö soitti minulle tänä aamuna ja
ehdotti, että hän tulisi tänne päiväksi, joten jäin odottamaan. Kävin
juuri häntä saattamassa junalle.»
Eräs hänen tuntemansa tyttö... Roddylla oli aina ollut tämä omituinen
kyky iskeä haavoja sanoillaan.
»Ymmärrän... Sepä hauskaa.»
Kasvot sileät ja kylmät kuin kivi. Ilman vähäisintäkään ilmettä. Oliko
hän lausunut tuntemalleen tytölle jäähyväiset kasvot tällaisina? Ei; ne
olivat varmasti silloin olleet värähtelevät ja kiusoittelevat.
»No niin, minun täytyy jatkaa matkaani.» Hän katsahti pitkin polkua,
ikäänkuin mielien karata heti, ja sanoi sitten katsomatta Judithiin
hyytävän kylmästi: »Sain sinulta kirjeen tänä aamuna.»
»Oi, sinä sait sen!»
Sen typerämmältä kuulostavaa määkimistä oli mahdoton ajatella. Sitä
seuranneen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi epävarmasti: »Vastaatko —
siihen — joskus?»
»Ajattelin, että paras, mitä voisin tehdä, olisi olla vastaamatta.»
»Oih...»
Oli tietysti ollut sopimatonta, kerrassaan kamalaa kirjoittaa sillä
tavoin...
»No niin», virkkoi Judith. »Arvelin... Olen pahoillani.»
Hänen pitäisi pyytää anteeksi Roddylta, koska viimemainittu oli aikonut
poistua puhumatta mitään ja hän oli aavistamatta tullut tielle, estäen
pakoonpääsyn.
»Olin hyvin hämmästynyt kirjeesi sisällöstä», huomautti Roddy.
»Mitä tarkoitat — hämmästynytkö, Roddy?» kysyi Judith arasti.
Hän oli tajuntansa syvimmissä sopukoissa ollut koko ajan varma siitä,
että jotakin tällaisia tapahtuisi. Pysyvä onni ei ollut tarkoitettu
häntä varten.
Se ei ollut kovin tyrmistävää. Hetkisessä muuttui se yö etäiseksi,
haaveelliseksi muistoksi.
»No niin —» Roddy empi. »Jos mies haluaa pyytää tyttöä vaimokseen, niin
hän yleensä pyytää itse — käsitätkö?»
»Tarkoitatko — oli sopimatonta, etten odottanut — että kirjoitin siten?»
»Pidin sitä hiukan omituisena.»
»Oi, mutta, Roddy, varmasti — varmasti se on tuollainen kulunut
sopivaisuussääntö... Varmasti naisella on täysi oikeus sanoa —
rakastavansa miestä — jos hän haluaa — se on yksinkertaisesti
rohkeuskysymys... Olen aina luullut, että tulisi...»
Oli turhaa koettaa puolustautua, heittää tuhkaa silmille sillä tavoin,
kun edessä olivat Roddyn kuolleet kasvot. Roddyyn eivät sellaiset
valheelliset korupuheet pystyisi. Miten saattoi väitellä sellaisten
ihmisten kanssa, joiden piirteet eivät edes värähtäneetkään? Hän nojasi
puiseen aitaan ja koetti kiinnittää katseensa vastassaan kasvavaan
kuusamaan. Hyvin kaukaa, mutta selvästi hän kuuli äitinsä puutarhan
toisessa päässä huhuilevan hänen nimeään; mutta se oli joku toinen
Judith.
»Pelkään sinun ymmärtäneen minua väärin», virkkoi Roddy.
»Niin. Olen ymmärtänyt sinua väärin. Tällaista ei näet ole minulle
koskaan ennen tapahtunut, ja arvelin... kun ihminen sanoi... Minkä
tähden sanoit?... En tiennyt ihmisten sanovan niin tai koittamatta
sitä... Otaksuttavasti sinun täytyy tarkoittaa sillä jotakin muuta kuin
minä tarkoitan. Niin se on. No niin...» Hänen äänensä oli hirvittävä,
heikkoa läähättävää vinkumista.
»En käsitä, mitä tarkoitat.»
Otaksuttavasti se oli totta; Roddy oli unohtanut koskaan lausuneensa:
»Rakastan sinua.» Judith ei voinut muistuttaa sitä hänelle, sillä
missään tapauksessa se ei tehoaisi häneen. Mitäpä kolmesta pienestä
sanasta?... Ja joka tapauksessa Judith oli jossakin määrin pakottanut
häntä sanomaan ne; Judith oli niin kiihkeästi halunnut kuulla ne, että
oli tiukannut häntä ne lausumaan. Niin, Roddy oli ähkynyt ja nopeasti
toistanut ne pitääkseen häntä rauhallisena, sulkeakseen hänen suunsa
voidakseen edelleen häntä suudella. Judith virkkoi:
»Mutta minkä tähden, Roddy, minkä tähden veit minut joelle...
käyttäydyit sillä tavoin... suutelit minua niin — niin?... En ymmärrä,
minkä tähden välitit... minkä tähden näytit...»
Roddy oli ääneti. Oi, hyvä Jumala! Kunpa hän vain iskisi yhä uusia
haavoja puhumalla silkkaa totta eikä seisoisi mykkänä ja kuurona!
»Roddy, etkö voi kaikkien näiden vuosien jälkeen, näiden vuosien
jälkeen, jotka olemme tunteneet toisemme, puhua minulle totta? Olimme
hyviä ystävyksiä kerran, emmekö olleetkin?»
».Kyllä, luultavasti.»
»Oi, oivallan, oivallan! Etkä sinä voinut koskaan tuntea olevasi —
enemmän kuin ystävä.»
Roddy ravisti päätänsä.
»Käsitän, Roddy.» Tuska oli nyt vihlova; sitä oli vaikea tukehduttaa.
»Käsitän. Ja sinä ajattelit, että paras oli saada kaikki loppumaan...
koska sinä et milloinkaan rakastaisi minua ja minä silminnähtävästi
— niinkö, silminnähtävästikö? — kävin yhä — hupsummaksi — ja
väsyttävämmäksi. Senvuoksi arvelit — sanoa jäähyväiset — sillä tavoin —
ja sitten poistua iäksi. Niinkö se oli?»
Roddy pyyhkäisi kädellä otsaansa; se oli hänen ensimmäinen eleensä.
Siispä hänelläkin oli tunteita, vaikkakin heikkoja.
»Luulin sinun haluavan sitä, pyytävän sitä minulta», vastasi hän.
»Oi, siis luulit tekeväsi mieliksi —» Ei, ei purevaa ivaa. Judith oli
vaiti tuokion ja lisäsi: »Oivallan. Ymmärsit minua väärin. Totisesti se
olikin ihan luonnollista. Luulit minun haluavan samaa kuin itse halusit
— vain vähän — vähän intohimoa — liehittelyn täytteeksi — ja sillä
hyvä. No niin...»
Raitti oli niin hiljainen, että Judith erotti aidan toisella puolen
ohitse lipuvien veneiden yksitoikkoisen aironloiskeen. Ilta oli käynyt
sangen koleaksi.
Judith naurahti hieman ja sanoi:
»Olen tosiaankin kovin pahoillani tästä touhusta. On liian naurettavaa,
että minä olen — minä!... Otaksuttavasti et uneksinutkaan, että minä —
en ollut tottunut tällaiseen — miehiltä?»
»Luulin sinun sangen hyvin tietävän, mistä oli kysymys.»
»Mutta minä en tiennyt. En tiennyt Minä petyin — kuten kuka muu
tahansa... Oi, se on niin karkeata!» Hän sulki silmänsä, naurahtaen
heikosti. »Juuri sentähden kaiketi et selvittänyt tarkoitustasi
paremmin. Luulit, että olin varsin tottunut — sellaiseen —
suutelemiseen — vain leikin vuoksi. Vain leikin vuoksi, Roddy — niinhän
se oli, eikö ollutkin? Mutta minulle tuli tosi mieleen, ja koetin —
saada sinut enempään... Koetin pyydystää sinut. Roddy-poloinen! Mutta
sinäpä et antaudukaan sidottavaksi, vai antaudutko? Sinä tunnet oman
mielesi. Olet varovainen. Näethän» — hän heilautti kättänsä hieman
— »etten ole vaarallinen. En milloinkaan enää vaivaa sinua. Ja olen
hyvin, hyvin pahoillani.» Hänen voimansa pettivät, ja hän ähkäisi,
mutta ei itkenyt.
»Olen pahoillani, Judith. Pyydän anteeksi. Minä —» Nyt Roddyn äänessä
oli hyvin lievä liikutuksen häive.
»Oih!» Judith hillitsi itsensä. »Pyydät anteeksi! Olenko minä syyttänyt
sinua? Tämä on vain uusi kirottu sekaannus. Minähän vain koetan
ymmärtää sitä.»
»Luulenpa tosiaankin, että minun on parasta lähteä», huomautti Roddy.
»Ei!» Judith ojensi kätensä ja tarttui hänen käsivarteensa epätoivoisen
vastustavasti. »Ei vielä, Roddy. Ei hetkiseen. Emmekö voi — Voi, hyvä
Jumala! Toivoisin, etten olisi milloinkaan kirjoittanut sitä kirjettä.
Silloin ei kaikki tämä olisi ollut tarpeen... Sinä olisit matkustanut
pois hiiskumatta mitään — ja vähitellen minä olisin alkanut ymmärtää.
Olisin nähnyt kaikki oikeassa valossaan. Kaikki olisi taaskin ehkä
järjestynyt jotenkuten kohdalleen. Mutta nyt se on otaksuttavasti
mahdotonta... Eikö se ole, Roddy, eikö? Oi, jospa se olisi mahdollista!»
Kuinka Roddya inhoittikaan tämä kohtaus! Oli häpeä pitkittää sitä. Hän
nieleksi kovasti ja sanoi pahasti hermostuneena:
»Arveletko tosiaankin tarkoittaneesi — kaikkea sitä, mitä puhuit
kirjeessäsi?»
Se oli Judithin tilaisuus. Hänen täytyi vakuuttaa, että se oli kaikki
hölynpölyä, se kirje, että se oli kirjoitettu hulluuden hetkellä, ettei
hän nyt sellaista tarkoittanut. Silloin heidän jotenkuten onnistuisi
nauraa yhdessä ja erota ystävyksinä. Roddy oli niin hyvä nauraja! Hän,
Judith, saattaisi poistua, haudata pettymyksensä ja heidän seuraavalla
kerralla kohdatessaan olla Roddylle sellainen kuin hän halusi, kevyt
intohimoinen liekki, sammuksiin puhallettu, uudelleen viritetty.
Roddy oli opettanut hänet pitämään suudelmistaan. Hän kaipaisi
niitä, ikävöisi niitä tuskaisesti. Jos hän nyt osaisi esittää osansa
taitavasti, ei hänen tarvitsisi iäti olla niitä vailla.
Mutta se oli hyödytöntä; tätä asiaa ei käynyt valheella hämääminen.
Hän nyökkäsi, silmäillen Roddya äärimmäisen epätoivon vallassa. Hän
nyökkäili nyökkäilemistään, vakuuttaen sanojaan tosiksi äänettömästi ja
kaikin voimin pakottaen Roddya uskomaan. Hän näki Roddyn kellertävän
ihon punehtuvan hieman.
»Sitten olen hyvin pahoillani», virkkoi Roddy jääkylmällä äänellään.
Judith parkaisi:
»Oi, _Roddy_! Etkö ole koskaan pitänyt minusta? Etkö ole edes _pitänyt_
minusta? Kaikkina näinä vuosina! Näytti siltä kuin olisit pitänyt...
En olisi oppinut — pitämään sinusta niin paljon, jollet sinä hiukan —
puolestasi pitänyt minusta...»
»Tietysti olen pitänyt sinusta sangen paljon», vastasi Roddy. »Olet
aina ollut minusta hyvin miellyttävä.»
»Miellyttävä!» Judith painoi kasvonsa käsiinsä. »Niin. Olen ollut
sinusta miellyttävä. Ja niinpä... Että sinun pitikin kohdella minua
niin kevyesti, Roddy! Oi, ansaitsinko tosiaankin, tosiaankin sellaista?»
Roddy oli ääneti.
»Jos olisit varoittanut minua, Roddy... jollakin tavoin vihjaissut
minulle. Ajattelin sinua niin romanttisesti ja ihanteellisesti —
sinulla ei ole aavistustakaan... Luulin, että sinulla täytyi olla
samanlaiset ajatukset minusta kuin minulla oli sinusta... Etkö olisi
voinut varoittaa minua?»
Roddy vastasi suuttumuksen tukahduttamalla äänellä:
»Minähän koetin osoittaa sinulle, sen sanon. Olisin luullut
osoittaneeni sen sinulle riittävän usein. Enkö vakuuttanut, ettei
minuun pitänyt koskaan suhtautua vakavasti?»
Judith huokasi ja nyökkäsi murheellisesti. Hän oli kärsinyt tappion.
»Kyllä. Kyllä niin teit. Minä en tahtonut ottaa varoitusta varteen,
olin niin hupsu. Voi, kaikki on omaa syytäni. Hyvä opetus minulle.»
»No niin, minun olisi parasta nyt lähteä», virkkoi Roddy oltuaan
hetkisen vaiti.
Hän astui askeleen tai pari, mutta kääntyi sitten takaisin. Judith
nojasi yhäti aitaan, ja jokin piirre hänen asennossaan tai ilmeessään
näytti äkkiä vaikuttavan Roddyyn. Mies vitkasteli, epäröi. Hänen
kasvoistaan kuvastui hiukan vaivautumista ja hämminkiä.
»Sinua ei kai mikään vaivaa?» kysyi hän.
»Oi, kyllä minä selviydyn hyvin.»
»Unohdathan minut.»
»En unohda sinua. Mutta unohdan kaiken tämän jos sinä teet samoin.
Kohtaamme toisiamme vastaisuudessa, eikö niin — ihan kuten ennenkin —
kaikkien muiden seurassa?»
»Luultavasti olisi parempi, ettemme kohtaisi. Luultavasti olisi
parempi, ettemme kirjoittaisi toisillemme emmekä enää koskaan tapaisi
toisiamme.»
»Emmekö koskaan tapaisi toisiamme, Roddy?» Kuinka hän saattoikaan
tehdä niin kylmiä päätöksiä! Judith tunsi olevansa samanlainen kuin
lapsi, joka turhaan koettaa vastustaa täysikasvuisen henkilön varmaa,
järkkymätöntä tahtoa. »Minkä tähden? Minkä tähden? Minkä tähden? Salli
toki minun! Salli toki! Lupaan, etten enää milloinkaan ole kiusallinen.
Sanoit pitäneesi minusta. Oi, minun täytyy nähdä sinua! Jollen saa
nähdä sinua, en enää milloinkaan voi nähdä ketään muutakaan heistä.
Etkö käsitä? Ja sitten minulla ei olisi mitään... Ethän kerro heille,
ethän, Roddy? Salli toki minun nähdä sinut jälleen!»
Sitä oli kestänyt liian kauan. Seuraavassa tuokiossa Judith olisi
polvillaan hänen edessään hysteerisenä, kammottavana.
Hänen huuliensa hermostunut värähdys hillitsi Judithia äkkiä ja teki
hänet rauhalliseksi. Jollakin hämärällä tavalla myöskin Roddy kärsi.
Hän näytti samanlaiselta kuin se pikku poika, joka oli rukoillut häntä
olemaan itkemättä silloin, kun kaniini kuoli. Niin, muiden tuskien
näkeminen oli aina tehnyt häneen epämieluisan vaikutuksen.
»Kaikki on hyvin, Roddy», vakuutti Judith. »Älä ole huolissasi minun
tähteni! Kyllä minä tulen toimeen ilman sinua.»
»Minun tähteni ei kannata hetkistäkään pahoitella», sanoi Roddy melkein
vakavasti. »Usko minua, Judith! Se on totta.» Hän katsoi Judithiin
viimeisen kerran. »En voi muuta kuin vielä kerran lausua olevani hyvin
pahoillani ja pyytää sinua unohtamaan kaikki.»
Judith hengähti syvään.
»Vielä yksi asia», virkkoi hän. »En häpeä mitään, mitä olen tehnyt. Ei
ole lainkaan häpeiltävää rakastaa jotakin henkilöä ja tunnustaa se.»
Se ei ollut totta. Hänen antautumisensa, kirjeensä, yksipuolisen
rakkautensa häpeä jäytäisi ja polttaisi häntä elämän loppuun saakka.
Roddy poistui hänen luotansa, astellen viehättävästi ja meluttomasti.
* * * * *
Se ei sittenkään koskenut pahasti, ei niin pahasti, ettei sitä olisi
voinut kestää salaisesti, ilman ulkoista merkkiä.
Se oli ollut kokemus, ja se oli terveellinen seikka.
Nyt saattaisi kirjoittaa kirjan ja tehdä Roddysta jonkun henkilön
siihen tai käydä todenteolla käsiksi musiikkiin tai tappaa itsensä.
Se kaikki oli niin tavatonta... Se yö oli Roddysta ollut niin
merkityksetön, ettei hän sen kirjeen saatuaan ollut nopeasti
kiiruhtanut matkalle, vaan sen sijaan kutsunut jonkun tuntemansa
tytön tänne päiväksi ja juuri siten pilannut itseltään mahdollisuuden
pujahtaa pois.
Sulkea ovi Roddyn jälkeen, kiertää avainta lukossa eikä enää
milloinkaan avata sitä lokeroa. Varmasti se kävisi varsin helposti.
Hän näki itsensä pienoisena olentona kävelemässä tanakasti pois
katsahtamattakaan taaksensa. Oli yllin kyllin muuta ajattelemista...
Mitä vaaratonta ja yksinkertaista oli ajateltavaksi?
Mansikoita ja kermaa illalliseksi. Hyvä. Kaksi uutta leninkiä; mutta
Roddynhan olisi pitänyt ihailla häntä, kun ne olivat hänen yllänsä...
Käynti Lontoossa seuraavalla viikolla ja näytelmä.
Äkkiä hän havaitsi käsiensä verestyneen vähäisistä nirhamista. Mistä
hän ne oli saanut? Parasta mennä nyt sisälle ja laittaa kasvojaan
hieman kuntoon. Tätä värisemistä oli kestänyt kauan aikaa.
5
Kolme viikkoa myöhemmin hän astui junasta pienellä maaseutuasemalla
Hampshiressa; ja häntä vastassa oli siellä säteilevä Martin, joka
vinhaa vauhtia saattoi hänet autollaan kotiinsa.
Pitkä kuja kiemurteli pensaiden ja isojen pyökkien välitse ja päättyi
laajan kaaren jälkeen talon matalan, moni-ikkunaisen julkisivun
edustalle. Se oli vanha kartano, rakennettu tiilistä, joille aika oli
antanut erittäin hienosävyisen värin. Avara kuisti oli kiertokasvien
ja jasmiinien peitossa; ja siellä täällä oli köynnösmäisiä kelta-
tai valkokukkaisia ruusupensaita kavunnut seinille ja kiertynyt
ikkunanpuitteiden ympärille. Sen takana ja kummallakin puolella hän
näki tai kuvitteli näkevänsä vilahduksia vanhasta, upeasta puutarhasta,
nurmikoista ja kukkapenkeistä, setripuista, kuusiaidoista ja korkean
muurin vierellä kasvavasta persikkapuujonosta.
Palvelija saapui, otti hänen matkalaukkunsa ja pujahti jälleen pois.
Martin opasti hänet tammilaudoituksisen hallin lävitse tilavaan,
valoisaan, kukkien ja sitsipäällyksien somistamaan olohuoneeseen.
Kaikki värit olivat sinisiä, vaaleanpunaisia ja valkeita; ja
kaikkialla oli valokuvia ja maljakoita täynnä delfiniumeja, ruusuja
ja liljoja. Lasiovet avautuivat aurinkoiselle nurmikolle, ja niiden
eteen sijoitetulla teepöydällä kimalteli sinisen ja valkean kirjavia
porsliiniastioita, hopeakaluja sekä lasikulhoja hunajaa ja hilloa
varten. Teepöydän takana istui Martinin äiti hymyilevänä.
Hän oli yhtä siisti ja raikas, yhtä valkean, punertavan ja sinisen
kirjava kuin hänen seurustelusalinsakin. Hänen pystyllä, sirolla,
pienellä vartalollaan oli kruununa valkea tukka; hänen sinisissä,
ulkonevissa silmissään oli lyhytnäköisen kaihoisan vetoava ilme,
kun hän katsoi Judithin kasvoihin tervehtiessään häntä. Hänen ohuet
huulensa menivät hymyyn ja hymyilivät jatkuvasti, onnellisesti,
epämääräisesti, suloisen ja heikon itsepintaisesti. Kaikki hänen
kasvojensa juovat kulkivat ylöspäin, ikäänkuin hän olisi viettänyt koko
elämänsä hymyillen. Hänellä oli valkea hipiä ja kummassakin poskipäässä
helakan ruusuinen läikkä. Hän oli tosiaankin perin sievä valkeassa
pitsipuvussaan ja pehmeässä, vaaleansinisessä shaalissaan — sellainen
äiti, jonka mielellään veisi päivällisille hänen parhaassa, mustassa
leningissään kaikkien timanttiensa koristamana ja josta ylpeilisi.
»Tämä siis on Judith, josta olen kuullut niin paljon», lausui hän
lumoavasti ja laski kätensä Judithin käsivarrelle saattaakseen hänet
teepöytään.
Kolme mustaa spanielia pyyteli palvovasti hänen jalkojensa juuressa tai
kieriskeli, heiluttaen hervottomia käpäliään vaivautuneesti, hartaasti.
Uuninreunuksen yläpuolella riippui Martinin isä-vainajan muotokuva. Hän
oli ollut kuvernöörinä jossakin — tärkeä mies. Hän näytti luotettavalta
ja hyväntahtoiselta, ja hänellä oli Martinin ruskeat silmät ja
epäsiistit piirteet.
Vastaisella seinällä riippui tunteikas pastellikuva, joka esitti
Martinia kolmivuotiaana luonnollisessa koossa; kuvassa hänellä oli
kullanruskeat kiharat, rusottavat posket, valkea silkkipusero ja
röyhelökaulus. Huoneessa oli joitakuita kirjoja lasiovisissa kaapeissa,
hyvän puoleisia huonekaluja ja porsliiniesineitä, yksi tai kaksi
hyvää vesivärimaalausta ja joitakuita tyhjänpäiväisiä, runsaasti
paksuja pieluksia pehmeillä tuoleilla ja leposohvilla. Talon kaikista
yksityiskohdista huokui Martinin omaisten kunnioitettavia, sovinnaisia,
syvään juurtuneita, englantilaisia perinnäistapoja.
Mutta seuraavan polven — nimittäin kaikkien muiden paitsi Martinin —
omituista laatua eivät kuitenkaan olleet määränneet he, jotka olivat
järkeviä ja varmoja, vaan villi sisar, perheen häpeä, Mariellan äiti.
Martin oli loistavalla tuulella. Hän hymyili niin, että hänen kaikki
valkeat hampaansa näkyivät, viskeli voileipiä koirille, kiusoitteli
äitiään ja tähyili riemuisen hämmästyneesti nähdessään Judithin
todellakin istuvan seurassaan teepöydässä hänen kotonaan. Hän näytti
melkeinpä komealta vaaleansinisessä paidassaan, jonka kaulus oli
auki, jättäen näkyviin valkean, voimakkaan, kaunismuotoisen, leveiltä
olkapäiltä hauskasti kohoavan kaulan.
Hän ei tiennyt, että Judith oli kuollut, että hänen vieressään istui
eloton kuva. Hän oli useita kertoja vakuuttanut, että Judith oli
terveen näköinen.
Äkkiä hän tiedusti:
»Oletko kuullut mitään Roddysta, Judith?»
Judith ei ollut valmistautunut kuulemaan sitä nimeä ja tunsi päätänsä
alkavan huimata.
»En, Martin, en ole kuullut.»
»Sain häneltä kirjeen tänä aamuna. Roddysta on suorastaan tuskallista
vastata edes kutsukirjeeseen, joten hänen kirjeensä imarteli minua.
Hän, minä ja pari muuta kumppania aiomme lähteä purjehtimaan ensi
kuussa Wight-saaren edustalle, ja sen retken järjestelystä hän juuri
kirjoittikin.»
»Kuinka hauskaa se onkaan, Martin!»
Judith kumartui sylissään olevan lautasen puoleen, musertaen korpun
sirpaleiksi.
»Minkä tähden et sinäkin tule, Judith? Tule! Se olisi täysin sopivaa,
eikö olisikin, äiti? Me olemme hänen naimattomia setiään.»
Juuri silloin, kun hän kuuli nämä sanat ja aavistamattaan muisti kaiken
sen kevytmielisyyden, elämänsä onnellisimman päivän, virisi se eloon
hänen mielessään ja pyrki rajusti, kauhistavasti ilmoille. Voi, nyt ei
enää ollut toivoa. Roddy oli noussut kuolleista ihan äkkiä valheellisen
hautauksen jälkeen.
Suunnattomasti ponnistaen hän sai estetyksi silmänsä tyyten
sulkeutumasta; mutta puhua hän ei mitenkään voinut.
»Roddy väittää —» alkoi Martin, vilkaisi pöydän ylitse häneen ja
vaikeni, epäröiden, säpsähtäen. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän kysyi:
»Oletko väsynyt, Judith?»
»Hiukan — matkan jälkeen — on niin kuuma matkustaa. Eikö olekin?» Hän
kääntyi Martinin äidin puoleen.
»Kyllä, rakas, niin on», myönsi toinen tyynnyttävästä »Tulkaa! Saatan
teidät huoneeseenne, ja te lepäätte päivälliseen asti.»
Martin oli noussut pystyyn ja hääri hänen ympärillään huolestuneena ja
masentuneena. Mutta nyt hän jaksoi hymyillä Martinille ja sanoi:
»Menisin mieluummin ulos vilvoittelemaan, jos saan. Puutarha näyttää
niin viehättävältä.»
»Se käy kyllä hyvin päinsä» virkkoi Martinin äiti rohkaisevasti. »Vie
hänet ulos, Martin, ja näytä hänellä kalliopuutarhaa. Martin ja minä
olemme laitelleet kalliopuutarhaa, Judith — saanhan käyttää sitä nimeä,
enkö saa?» Hän laski taaskin kätensä Judithin käsivarrelle. »Se oli
niin hupaista. Martin ja minä olemme molemmat naurettavia puuhailijoita
ja kokeilijoita. Oletko sinä sellainen?»
»Pelkäänpä, etten oikeastaan ole.»
»Niin, no niin, se on iloa antava lempiharrastus. Se pitää minut
touhussa ja terveenä, eikö totta, Martin?» Hän katsahti poikansa
kasvoihin, ja viimemainittu laski ison kätensä hänen hennolle
olalleen. »Kas niin», lisäsi hän. »Alkakaa nyt juosta! Älä salli
Martinin kuljettaa itseäsi vainiolle äläkä hänen kallisarvoisille
viljelyksilleen; pilaisit siellä somat kenkäsi. Eivätkö ne ole kauniit
kengät, Martin? Ja niin sievä leninki!»
Hiljaa taputellen, heiluttaen kättänsä ja osoittaen epämääräistä
hyväntahtoisuutta hän saattoi heidät ulos lasiovesta ja portaita alas
puutarhaan.
* * * * *
Martin sanoi:
»Odotahan! Otan pyssyn. Tänä vuonna ihan kompastelemme kaniineihin. Se
on kamalaa.»
Judith ei oikein kuullut hänen sanojaan eikä hänen palatessaan
käsittänyt hänen olallaan olevan pyssyn merkitystä.
Martin saattoi hänet puutarhasta puista siltaa myöten puron ylitse,
joka puolittain oli lemmikkien, kurjenmiekkojen ja leinikköjen
peitossa, niityn halki, jossa oli laitumella rotulehmiä — ne, kertoi
Martin, olivat hänen äitinsä ylpeys — portaiden ylitse kalkkikiviselle,
kaniinien kaivamalle rinteelle.
Judith oli seisovinaan raitojen juurella, ja kuutamosta lausui ääni
hiljaa ja hätäisesti: »Rakastan sinua» — ja vielä muutakin, hävyttömän
luonteenomaista: »Viehättävä Judy! Viehättävät tummat silmät!»
Hänen hampaansa välkkyivät, kun hän hymyili kuutamossa... Hän sulki
silmänsä... Se oli kaikki niin kehnoa, niin kehnoa...
Martin osoitteli tilan maita. Heidän ja sen raja-aidan välillä oli
pyökkilehtoja, karjapihoja ja kaksi loivaa, aurinkoista mäenrinnettä,
joilla vilisi lampaita.
»Tiedäthän, että rakastan sitä», puheli Martin ujosti. »Minä jumaloin
maata.» Hän epäröi ja lisäsi sitten, naurahtaen: »Hullunkurista! Joskus
ihan toivon olevani kuollut, jotta minut voitaisiin haudata siihen ja
saisin sen peitteekseni iäksi... Katsohan, miten nuo rinteet osuvat
yhteen!...» Hänen katseensa kiintyi niihin nälkäisesti.
Tämä siis oli Martinin salainen leipä. Hänen maansa se pohjimmalta
häntä ravitsi ja teki hänet, tavallisen miehen, ytimeltään yksilöllisen
arvokkaaksi ja koruttomaksi. Judith koetti päästä mieleltään häntä
likemmäksi.
»Kyllä... Ymmärrän, Martin.»
Martin kääntyi riemastuneena.
»Kerron sinulle aina kaikki, Judith. Otaksuttavasti se johtuu siitä,
että tiedän sinun ymmärtävän.»
»Mihin kaistaleeseen haluaisit hautasi, Martin?»
»En siitä välitä — kunhan vain joudun kunnollisesti maahan.»
»Olisitko koskaan valmis tekemään itsemurhan?»
»Olisinko valmis — mihin?»
»Tekemään itsemurhan? Päästäksesi sinne pikemmin.» Martin nauroi ja
vastasi leppoisesti:
»No, tähän saakka en ole koskaan tuntenut siihen houkutusta...»
»Tämä on vanha sukutila, eikö olekin, Martin?»
»Niin on. Täällä syntyivät isäni ja kaikki muutkin, Roddyn isä,
Julianin isä ja ainoa sisar — Mariellan äiti. Hän oli hyvin kaunis,
kuten tiedät — ja perin villi — melkein mielipuoli, luulisin. Hän
karkasi puolisonsa luota, ja Jumala tietää, millaista elämää hän
vietti. Luullakseni se suorastaan särki iso-isäni sydämen. Hän kuoli,
ja sitten isoäiti — muistathan isoäidin? — ei jaksanut asua täällä
yksin. Kaikki lapset olivat hajaantuneet sinne tänne, menneet naimisiin
tai kuolleet. Niinpä hän muutti sinne pieneen, joen rannalla olevaan
taloon — teidän naapuristoonne... Vanhus-parka, hänellä ei ollut
paljoakaan iloa elämästä. Kaikki hänen lapsensa kuolivat ennen häntä
paitsi Roddyn isää, eikä viimemainitusta koitunut hänelle paljoa hyvää.
Ihan poikana ollessaan hän riitaantui isänsä kanssa ja poistui kotoaan.
En tiedä, mistä riita johtui. Iso-isä oli peloittava kurinpitäjä...
Niin, he olivat onneton perhe.»
»Entä eivätkö he kaikki kuolleet nuorina, Martin?»
»Jotakuinkin. Mutta meistä ei kukaan elä vanhaksi», vastasi Martin
hilpeästi.
He olivat saapuneet kummun laelle, ja äkkiä Martinin pyssy kohosi
tähtäysasentoon. Sitten hän huudahti harmistuneena ja laski sen jälleen.
»En ollut valmis ampumaan sitä. Kun ne kerran pääsevät noiden
saniaisten sekaan —»
»Mikä se oli, Martin?»
»Kaniini. Etkö nähnyt? Ilkeä syöpäläinen... En ikinä ole nähnyt moisia.
Vaikka kuinka koetamme pitää puoliamme niitä vastaan!»
Hän mutisi itsekseen tuskastuneesti.
»Mutta, Martin — onko aikomuksesi ampua niitä?»
»Ampuako niitä? Totisesti ammun, jos saan tilaisuuden.»
»En ole milloinkaan jaksanut käsittää, miten ihmiset voivat ampua
kaniineja.»
»Hm», äänsi Martin jurona ja välinpitämättömänä. »Et saa odottaa, että
minä, olisin hellätuntoinen niitä kohtaan.»
Hänen katseensa pälyili valppaasti sinne tänne; hänen pyssynsä
oli valmis kohoamaan tuokiossa. Nyt hän ei omistaisi ajatustakaan
vierellään kävelevälle Judithille.
Ihan kummun laelta kuului äkkiä hiljainen potkaisu ja pyrähdys. Pari
pieniä, karvaisia käpäliä lähti pinkaisemaan saniaisten sekaan valkean
töpöhännän vilkkuessa ja hypähdellessä. Mutta vähän matkan päässä
saniaiset harvenivat olemattomiin; pienen hahmon piti tulla jälleen
näkyviin hetkisen kuluttua.
Kajahti terävä pamaus.
»Ahaa!» huudahti Martin ja meni jonkun matkan päähän, jossa jotakin
ponnahti ilmaan ja putosi takaisin maahan kammottavasti nytkähdellen
tehdessään koneellisia ja tarkoituksettomia liikkeitä.
»Voi! Voi! Voi!» Judith seisoi kuin kivettyneenä kauhusta siinä
paikassa, johon Martin oli hänet jättänyt.
Martin kumartui tarkastamaan kaniinia...
Judith tiesi, miltä se näytti — viruen kupeellaan, niin että pehmeä,
helposti haavoittuva, valkea turkki näkyi sen hentojen, jäykkien
käpälien alta. Martin oli kumartunut aivan samoin kuin toinen hahmo
oli kumartunut sen toisen kaniinin puoleen... Kuinka monta vuotta
siitä olikaan!... Roddyn kaniini, jonka kuolema ja hautajaiset olivat
panneet alulle tämän kamalan rakkauden. Kuka oli kyllin pirullinen
virittääkseen näitä tahallisia satimia muistille, näitä pahanilkisiä
kertauksia ja tuskallisia vastakohtia?
Voi tätä maailmaa!... Ihan toivotonta, ihan tarkoituksetonta kaikki;
ei mitään muuta kuin nurinkurisuutta, julmuutta huvin vuoksi, huulten
lipomista avuttomien uhrien ääressä. Ihmiset kohtelivat toisiaan aivan
samoin kuin Martin kohteli pieniä eläimiä. Korkeintaan saattoi toivoa
vähän pettävää varmuutta; sen he soivat terästääkseen valmistamansa
iskun tuomaa nautintoa, nekin, jotka näyttivät hyväntahtoisilta kuten
esimerkiksi Martin. Mitä tulee Roddyyn — Roddy piti kokeilusta.
Hän valitsi joskus tyttöjä; se oli hekumallisempaa. Judith näki
hänen kasvonsa, kalpeat ja virnistelevät, joukoittain pilkallisesti
hymyileviä kasvoja, kaikki hänen. Rinne musteni, Judith vaipui
polvilleen, vapisten ja hikoillen.
Martin asteli takaisin päin.
»Hautasin sen», huusi hän. »Sen pääpuoli oli hiukan murskaantunut.»
Judithin täytyi kääntää kasvonsa sinne päin, mutta hän ei nähnyt
mitään. Martin tuli seisomaan hänen viereensä — rohkeni, vaikka hänen
kätensä olivat veriset.
»Se ei taitanut olla parhaita laukauksia», puheli häh hilpeästi.
»Ammuin sitä liian pitkän matkan päästä. Mutta — onhan yhtä vähemmän...
Lähdetään eteenpäin.»
Judithin aivoissa pyöri yksi ainoa ajatus; ja yhä uudelleen hän yritti
lausua sitä.
»En tahdo olla katsomassa teurastuksiasi. En tahdo olla katsomassa
teurastuksiasi.»
Mutta Martin ei ymmärtäisi. Kenties se ei olisikaan järkevää.
»Hyvä Jumala!» Hän istui maassa, raastaen turvetta kylmillä, kosteilla
käsillä kasvot poispäin käännettyinä, silmät tuijottavina, suu auki ja
muodottomana, mahdottomana hillitä. »Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Hyvä
Jumala!» Sen hokeminen muistutti vinkumista tai naukumista.
»Mikä sinua vaivaa?» kysyi Martin kiihkeästi. Hän kyykistyi Judithin
viereen, ja hänen hämmästyneet kasvonsa tulivat näkyviin tytön olkapään
takaa.
»Voi sitä pientä poloista, pientä poloista!...»
»Tarkoitatko kaniinia?»
Judith nyökkäsi.
»Mutta, Judith — armias taivas! Kaniini... Judith. En totisesti olisi
sitä ampunut, jos olisin aavistanut sinun pahastuvan.»
Judith edelleenkin tuijotteli ja repi ruohoa.
»Voi tätä maailmaa!»...
»Judith...» Martin vaikeni ihan ymmällä.
»Mutta — eihän sille mahda mitään... Kaiketi siihen tottuu...»
Hänen mielensä kävi taaskin synkäksi kidutuksen, murhan, himon
muodottomista ja suunnattomista ajatuksista; ja kaiken keskellä
virnistelivät Roddyn kasvot edelleenkin. Kaikki oli hukassa, hukassa.
»Olen hyvin pahoillani», virkkoi Martin avuttomasti.
»Oi, en minä moiti...»
»Sillä ei ollut tuskia, ymmärräthän. Luulitko, että sillä oli? Se
potkiminen ei merkinnyt mitään; se johtui vain hermovärähdyksistä.»
Hän arveli keksineensä selityksen ja lisäsi rattoisesti: »Sinä tekisit
samalla tavoin, jos ampuisin sinua takaraivoon.»
»Toivoisin sinun ampuvan.»
Judith itki.
»Hyvä Jumala! Todentotta, Judith... Sanoinhan olevani pahoillani. Enhän
voi yhtenään sitä hokea, vai voinko? En tiennyt, että joudut niin —
sinun ei pitäisi joutua niin — helposti kiihdyksiin. Kaniinien ei saa
antaa lisääntyä, käsitäthän. Ne tuhoavat kaikki. Kysy äidiltä!»
Judith itki yhäti; ja vähän ajan kuluttua Martin nousi pystyyn, poistui
muutamien askelten päähän ja jäi seisomaan selkä häneen päin, hartiat
kumarassa.
Yhä pahempaa; Martin hylkäsi hänet... Hän puri kovasti peukaloaan,
kunnes kipu tyynnytti häntä, odotti vähän aikaa ja huusi sitten
vavahtelevalla äänellä:
»Martin!»
Toinen kääntyi, näki hänen ojennetun kätensä ja tuli nopeasti,
polvistuen hänen viereensä.
»Mikä sinun on, Judy, mikä sinun on?»
»Oi, Martin! Ei mitään. Älä kysy, _älä_... Ainoastaan — vain —
ainoastaan —»
Martinin käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja hän nojautui Martiniin,
painaen päätänsä Martinin olkaa vasten, hapuillen lohdutusta,
nyyhkyttäen kovasti, samalla kun Martin oli polvillaan hänen vieressään
ja salli hänen itkeä, silloin tällöin hiljaa taputtaen hänen
hartioitaan.
Pitkän ajan kuluttua hänen kyyneleensä olivat niin lopussa, että
niiden lähteet tuntuivat iäksi ehtyneen. Hän ei itkisi enää eläissään.
Hänen mielensä oli uupumuksesta kirkkaan kevyt, ja hän nojasi Martinin
olkapäähän, tarkkaillen kunnaiden rinteitä kultaavaa lempeätä,
rauhallista valaistusta; kaksi kaniinia kirmaili häiritsemättöminä
jokseenkin lähellä; sinisiä perhosia huojui pitkässä ruohikossa; ja
kaikki illan varjot kallistuivat kauniisti alaspäin. Hänen mieleensä
valui rauhaa ja lohtua. Roddyn painostava, tuskainen ikävöinti oli
poissa. Oi, nyt piti tehdä tämä tuskattomuus pysyväksi, lujittaa tämä
raukeus ja ajatukseton tyyneys, tukahduttaa ääni, joka huutamistaan
huusi: »Olen halpa ja hävettävä. Olen ollut toisen leikkikaluna!» Nyt
oli aika turvautua Martiniin ja nähdä, voisiko hän pelastaa.
Judith nousi istumaan ja kuivasi silmänsä.
»Kas niin!» sanoi hän. »Olen pahoillani. Kiitos, Martin! Olet kovin
herttainen. Olet aina ollut minulle perin ystävällinen, etkö olekin?»
»Ystävällinen sinulle! Judith, tiedäthän —»
»Luultavasti sinun täytyy pitää minusta paljon, Martin.» Martin
hengähti syvään ja virkkoi:
»Pitää sinusta! Tiedäthän, että olen rakastanut sinua vuosikausia.»
»No niin, mitä haluaisit minun siihen nähden tekevän?» Hän näki
Martinin käsien vapisevan ja mies vastasi väräjävästi:
»Siihen nähden tekevän... Minä... Mitä sinä haluat tehdä siihen
nähden?... Olenhan sanonut, että minä —»
»Haluaisitko minun tulevan vaimoksesi?» tiedusti Judith hiljaa.
»Hyvä Jumala! Jos se olisi mahdollista!...»
»No niin, saattaisin sen tehdä, Martin.»
Hän alkoi voimattomasti nauraa ja itkeä nähdessään, kuinka muuttuneet
kasvot Martin käänsi häneen päin, ja hänen sisällään hoki ääni
vastustavasti: »Ei! Ei! Ei! Se ei ole totta. En ikinä sitä tee.»
»Voi, olen niin väsynyt, Martin. Olen niin väsynyt.»
»Lähdetään kotiin, rakas, lähdetään kotiin.»
Siitä huokui sääliä ja riemua, epäilystä ja varmuutta, kaikki
sekaantuneena epäselväksi kaunopuheisuudeksi.
Martin nosti hänet pystyyn ja ravisti hänen hameestaan rikat pois.
Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata häntä kummun rinnettä alas.
Martin erosi hänestä hänen makuuhuoneensa ovella. Äiti, sanoi hän,
tulisi antamaan hänelle aspirinia ja laittamaan hänet vuoteeseen sekä
huolehtisi siitä, että hänelle tuotaisiin päivällistä makuuhuoneeseen.
Äiti osasi mainiosti parantaa päänsärkyä. Huomenna olisi yllin kyllin
aikaa puhella.
Hän oli käyttäytynyt mallikelpoisesti.
* * * * *
Vaivuttuaan sinä iltana uneen valkeassa huoneessaan jota koristivat
kretonkiset, vaaleanpunaiset, sinisillä nauhoilla sidotut
ruusukiehkurat, hän uneksi Roddysta. Roddy istui kummulla, lähellä
sitä paikkaa, jossa kaniini oli ammuttu, ja keskusteli ystävällisesti.
Hän oli palannut ulkomailta, joltakin kaukaiselta saarelta. Hän imaisi
savut piipustaan ja lausui nähtävästi asiaankuulumattomasti: »Ei
vaimoa, rakas tyttö — rakastajattaria. Se on mukavampaa. Kun lähden
takaisin, aion ottaa Martinin kumppanikseni.»
»Martin ei suostu. Ei, jos kysymys on rakastajattarista...»
»Voi, sinä hupakko, kyllä hän suostuu. Hän unohtaa sinut pian. Siellä
on hyvin hekumallinen ilmasto.»
Judith kysyi perin nöyrästi:
»Haluaisitko minun tulevan, Roddy?»
»Taidat olla merkitty», vastasi mies huolitellun kohteliaasti.
»Otaksuttavasti.»
Roddy tarkasti muistikirjaansa.
»Kuinka mones olen luettelossasi, Roddy?»
»Olet jossakin kaksikymmenluvulla», vastasi toinen välinpitämättömästi.
»Voi, suunnattoman etäällä —»
Roddy näytti äkkiä käyvän ikävystyneeksi tai epäileväksi ja muutti
asentoaan. Hänen niin tehdessään Judith näki hetkisen ajan hänen
kasvonsa; ne olivat paksuhuuliset ja nautinnonhimoiset. Judith arvasi
hänen ajattelevan hekumallisia ilmastoja.
Silloin tuntui, ettei kannattanut toivoakaan voittaa häntä takaisin.
Hän oli silminnähtävästi kuolemakseen kyllästynyt Judithiin.
»Mitäs tässä on?» kysäisi hän äkkiä ja kouraisi maata.
Kaniini!... Se kaniini!... Kaikki kirkui — ja Judith hätkähti valveille
hikisenä, kauhistuneena ja lohduttomana.
* * * * *
Hän kumartui katselemaan ikkunasta ja näki kuun korkealla taivaalla.
Alhaalla oli kuutamo muuttanut puut, niin että ne näyttivät tummilta,
marmorista veistetyiltä rykelmiltä, hopeisen vihertävän fosforihohteen
valaisemilta. Traagillinen yö, uneton ja tähyilevä kuun kiihkeässä
painostuksessa; se ei tarjonnut lohtua.
Tämä talo oli täynnä aaveita... Kenties Roddyn isä oli pienenä poikana
nukkunut tässä huoneessa. Hän oli kasvanut täällä ja sitten pudistanut
kotinsa tomut jaloistaan, mennyt pois ja siittänyt Roddyn... Charlie
oli varmaankin ollut samannäköinen kuin kaunis, villi sisar, ja juuri
senvuoksi oli isoäiti rakastanut häntä niin kovin huolekkaasti ja
tuskaisesti.
Sisar oli synnyttänyt Mariellan ja sitten karannut sekä viettänyt,
Jumala tietää, millaista elämää. Mariella-rukka! Hän ei ollut
milloinkaan saanut olla elämän päivänpaisteisella puolella; hän oli
syntymästään saakka — ehkä jo ennen syntymistäänkö — elänyt kauniin
äitinsä luomassa varjossa; eikä hän isoksi tultuaan ollut päässyt siitä
pois. Se oli totuus Mariellasta.
Suvun muotokuvat olivat ruokasalissa. Huomenna hän katselisi niitä,
tutkisi ja vertailisi...
Hän oli ollut hullu tullessaan tähän aaveiden täyttämään taloon.
Oi, Roddy! Hän ei voinut elää ilman Roddya. Roddyn täytyi, täytyi tulla
takaisin ja ottaa hänet vuodeksi — tai edes kuukaudeksi. Kenties Roddy
oli tähän mennessä huomannut sittenkin rakastavansa häntä, mutta oli
liian ylpeä kirjoittaakseen ja tunnustaakseen sen. Martin oli kertonut,
että Roddysta oli tuskallista vastata kutsuunkin. Hänen, Judithin,
täytyi kirjoittaa Roddylle uudelleen, tarjota hänelle tilaisuus.
Missä Roddy oli nyt? Jos hän nyt, tällä hetkellä, voisi päästä
Roddyn luokse, saattaisi hän pakottaa Roddyn täysin alistumaan ja
rakastamaan häntä. Hän keksisi sellaisia keinoja ilahduttaakseen
Roddya hyväilyillään, ettei Roddy enää koskaan tulisi toimeen ilman
häntä... Oli silkkaa typeryyttä enää edelleen kestää tätä sieluntuskaa,
kun sen kaiken lopettaminen vaati ainoastaan mitätöntä ponnistusta.
Jos esimerkiksi kumartuisi hieman kauemmaksi ikkunasta... Mutta
itsemurhaa ei sopinut tehdä muiden ihmisten kodissa; se oli äärimmäinen
makuhairahdus.
Entä sitten Martin-poloisen tunteet kuulustelussa!
»Herra Martin Fyfe, joka useita kertoja joutui tunteittensa valtaan,
kertoi vainajan muutamia tunteja aikaisemmin ilmaisseen suostuvansa
tulemaan hänen vaimokseen. Tämä tunnustus, jonka vainaja oli
tehnyt omasta aloitteestaan, sai osakseen voimakasta vastakaikua
hänen puoleltaan, ja heillä näytti olevan täysi syy olla iloisia
ja onnellisia. Julistaessaan, että vainaja oli tehnyt itsemurhan
mielenhäiriössä, tutkintotuomari huomautti, että tämä poikkeus
tavallisesta kosimisjärjestyksestä oli vain uusi esimerkki siitä
itsehillinnän puutteesta, joka on niin valitettavan yleinen nykyajan
nuorten naisten keskuudessa, ja näytti hänen mielestään sellaisenaan
riittävän selvästi osoittavan vainajan henkisen tasapainon olleen
tuntuvasti järkkyneen. Hän toi julki vilpittömän myötätuntonsa herra
Fyfelle ja vapautti hänet kaikesta moitteesta.»
Ja Roddy saattaisi taaskin poiketa tavoistaan ja taipumuksistaan ja
kirjoittaa Martinille surunvalittelukirjeen.
Ei, ei. Hän näyttäisi Roddylle, ettei hän välittänyt eikä itkenyt hänen
tähtensä; hän julkaisisi kihlauksensa Martinin kanssa ennen pitkää.
Sitten olisi uutinen »The Timesissä», onnitteluja, kirjoitettavia
kirjeitä — (Olen hyvin onnellinen tyttö) — sievä sormus — ja melkein
varmasti valokuvia kuvallisissa viikkolehdissä.
Roddy myhäilisi kyynillistä hymyään, koska hän, Judith, oli
käyttäytynyt, kuten naiset aina käyttäytyvät; kunhan he vain saivat
koukkuunsa jonkun poloisen pahuksen — samantekevää kenet — olivat he
täysin tyytyväisiä. Ja kirotusti he touhusivat, jollei joku miekkonen
takertunut koukkuun.
Martin otaksuttavasti vaatisi välttämättä, että heidät vihittäisiin
kirkossa, ja pyytäisi Roddya puhemiehekseen.
Ei. Martin-parka ei pystyisi pelastamaan häntä. Kenties hän sensijaan
tuhoaisi Martinin.
Hän meni takaisin vuoteeseen ja heittelehti raitiensa välissä
aamunkoittoon saakka.
6
Seuraavana aamuna Martinin hillityn kiihkeät kasvot osoittivat liiankin
selvästi, kuinka pahasti verkko oli nyt sotkeutunut.
Judith lähti aamiaisen jälkeen hänen seurassaan käymään hänen pienellä
karjatalollaan.
Ruskeassa pehmeässä maassa, navettain ja tallien hämärässä lämmössä,
eläinten hengityksen, heinien ja maan sekavassa, mehevässä tuoksussa,
useissa salaperäisissä, äänettömissä päissä, jotka kohosivat,
nuuhkivat, ojentuivat tutkivasti, sitten nytkähtäen peräytyivät,
kaihtaen ojennettua kättä, erittäinkin kirkkaissa, kullanruskeissa
silmissä, jotka uteliaasti tervehtivät tulijaa, mutta sitten kääntyivät
poispäin, vaipuen takaisin eläimelliseen välinpitämättömyyteensä —
kaikessa siinä oli jotakin, mikä tuskallisesti muistutti Roddya. Hän
oli samanlainen kuin eläimet, sähköinen ja salaperäinen. Puolittain
epäilevä, pakeneva katse, tumma, pehmeä, kiiltävä pää, vetoava
viehkeys, ne ominaisuudet hänellä olivat yhteiset talon koiran,
vasikkojen, kaikkialla talleissa leikkivien, mustien kissanpoikien,
niityllä kirmailevan tumman kastanjanruskean varsan kanssa.
Häntä pakoon ei päässyt koko maailmassa.
Huuliaan liikuttaen Judith hoki itsekseen:
»Sairaloisia kuvitelmia. Sairaloisia kuvitelmia.»
Jos hän voisi nähdä Roddyn luonnollisena ihmisolentona, vasta sitten
voisi hän toivoa vapautuvansa hänestä.
Hän kapusi rinnettä ylöspäin ja istuutui sen yläreunassa olevalle
portaalle odottamaan Martinia, joka haasteli erään maanviljelijän
kanssa.
Alhaalla lepäsi talo ja puutarha, joissa hän oli päättänyt viettää koko
elämänsä Martinin rinnalla; viehättäviä, sekavia kuvioita, kattoja ja
seiniä aamuauringon paisteessa; lumoavanmuotoisia, sinipunervia varjoja
hienovärisillä tiilillä; ihastuttavia, lavendelinvärisiä savukiemuroita
savupiipuista; erinomaisesti järjestettyjä polkuja ja nurmikoita,
pensasaitoja ja kukkapenkkejä; kaksi setripuuta liikkumattomina
laajoilla, tummilla alustoillaan vihreän kirkkauden keskellä, vihreätä
ja tummaa; ja hedelmäpuiden reunustamien muurien takana kaikkea
ympäröivä, kärsivällisesti tuottava maa, Martinin maa.
Häntä pidettäisiin tosiaankin onnellisena, kun hän saisi asua täällä.
Kenties maa korvaisi kaikki, huumaisi mielen ja herättäisi siinä
verkkaisia, tyytyväisiä aatoksia. Kenties hän saattaisi karttaa
Martinia ja tuntea olevansa yksin...
Mutta ei; hillittyine väreineen ja lauheine, kumppanillisine ilmeineen
maisema muistutti Martinia. Täällä ei mitenkään pääsisi Martinista
eroon.
Kun Martin innokkaasti, hilpeän koiran tavoin juoksi rinnettä ylöspäin,
tarkkaili Judith häntä kylmästi. Lievää vastenmielisyyttä tuntien hän
pani merkille, kuinka ketterästi mies hypähti hänen viereensä portaalle.
»No?» pamautti Martin onnellisena.
»No, Martin.»
»Mitä ajattelet, kun olet noin juhlallisen näköinen?»
Anteeksiantamaton kysymys. Ja Martin lausuisi sen aina, ja hän aina
vastaisi siihen, herttaisesti valehdellen tai sitte epämiellyttävästi:
»En mitään.» Ei enää koskaan rauhaa, ei saisi edes hautoa omia
yksityisiä, uskottomia, myrkyllisiä ajatuksiaan.
»Ajattelin sitä, Martin, etten usko sinun lainkaan tietävän, millainen
olen.»
»Tunnen sinua joka tapauksessa kylliksi tietääkseni rakastavani sinua»,
vakuutti toinen sydämellisen varmasti.
»Etkä tunne», intti Judith uhittelevasti. »Ethän ole milloinkaan
vaivautunut ottamaan selkoa siitä, millainen olen. Mieleesikään ei
ole johtunut, että minussa saattaisi olla muuta kuin se, mitä näet.
Se on niin miesten tapaista... Hyvä Luoja, kuinka typerää! Jokaiseen
vain painetaan pieni nimileima. Jokaista pidetään varmasti tunnettuna,
sittenkun on saatu muutamia tylsiä, sovinnaisia näytteitä...»
»Mitä ihmettä olen nyt tehnyt?» huudahti Martin epätoivoissaan.
»Et mitään. Et mitään. Minä vain varoitan sinua.»
Oltuaan hetkisen vaiti ymmärtämättä mitään Martin virkkoi lempeästi:
»En tietenkään pidä sinua varmasti tunnettuna, Judith. En mitenkään
voisi pitää. Olet niin älykäs ja kaunis ja ihmeellinen — ihan, ihan
liian hyvä minulle. Voi, rakas — et aavista, kuinka suuressa arvossa
sinua pidän.» Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Tapahtukoon mitä
tahansa, mikään ei voi muuttaa käsitystäni sinusta. Jos voisin uskoa
sinussa olevan vikoja, saisivat ne minut vain rakastamaan sinua
enemmän.»
»Niinkö? Niinkö? Et tiedä, kuinka kuohuttavia ne ovat.»
Martin nauroi ja sanoi mairittelevasti:
»Ei lainkaan hyödytä koettaa säikyttää minua.»
»Se on _totta_», huudahti Judith. »Otaksutko minun koettavan esiintyä
vaatimattomasti, koska luulen sitä oikeaksi?»
Martin ei virkkanut mitään, ja Judith tunsi hänen ymmällä ollen
yrittävän miettiä, miten hänen oikeastaan pitäisi esiintyä, kun Judith
oli sellaisella tuulella. Vihdoin hän virkkoi:
»Judy, sanon sinulle, mikä minusta tuntuu ainoalta tärkeältä seikalta.
Se on se, että olisimme ehdottoman vilpittömiä toisillemme. Etkö sinä
ole samaa mieltä? Luultavasti on toden puhuminen ainoa periaatteeni
— paitsi peseytymistä. Niin kauan kuin tarkalleen tiedän, miten
asiani ovat, jaksan kestää mitä hyvänsä.» Hän veti Judithin likelle
itseään ja käänsi hänen kasvonsa niin, että saattoi katsoa hänen
silmiinsä lämpimillä, hyväntahtoisilla silmillään. »Olen aina
haaveillut löytäväni jonkun, jolle saisin kertoa kaikki ja johon voisin
ehdottomasti luottaa.»
Kertoa kaikki... Hyvä Jumala! Aikoiko hän sanoa: »Vaimollani ja minulla
ei saa olla mitään toisiltamme salattavaa.» Oliko hän senlaatuinen
hupsu? Martin jatkoi:
»Judith, saattaisin yhtä hyvin yrittää valehdella itselleni kuin
sinulle. Enkä voi valehdella itselleni. Niin, jos lakkaisin
rakastamasta sinua — jos niin voisi käydä — pitäisi minun kertoa se
sinulle suoraan. En voisi teeskennellä. _Toivon_, ettet sinäkään voisi.»
»En, en voisi.»
Martin pitkitti hieman huolestuneesti:
»Ja jos koskaan mikään vaivaa sinua — vaivaa mieltäsi — niin ole hyvä
ja koeta kertoa se minulle. Sinun ei tarvitse pelätä. Toivon — sinun
ehkä saattavan ajatella, että on — aika hauska tuntea voivansa aina
luottaa johonkuhun. Olisiko se sinusta hauskaa, Judith?»
Hän taukosi puhumasta hengästyneenä ja syvästi liikutettuna.
»Kyllä, Martin.»
»Pidäthän minua sinä henkilönä.»
»Pidän, Martin.»
»Ethän ole mistään huolissasi nyt?»
»En, en.»
»Se on hyvä. Kunhan vain _tiedän_. Eilen arvelin... Mutta se kai johtui
kaniinista.»
Judithia puistatti, ja hän nyökkäsi päätänsä, muisti unensa eikä
kyennyt virkkaaman mitään.
Martin sanoi huvitetusti, hellästi, sellaiseen tapaan kuin iso mies
puhuu pienelle naiselle:
»Sinä pieni olento-poloinen niin kiihdyksissäsi.»
Judith nauroi vastaukseksi puolustautuvasti, surullisesti.
Martin tiukensi otettaan hänen vyötäisillään, huokasi onnellisesti ja
virkkoi:
»En voi uskoa sitä.»
»En minäkään.»
»En nukkunut edes silmäntäyttä viime yönä.»
»En minäkään.»
»Kaikkien näiden vuosien jälkeen... Tiedätkö, että olen rakastanut
sinua aina siitä saakka, kun opin sinut tuntemaan? En koskaan ketään
muuta, en hetkeäkään. Mutta en rohjennut toivoa... Mitähän Roddy sanoo,
kun kerromme hänelle?»
»Niin, mitähän?»
»Ajattelehan! Vielä varsin vähä aikaa sitten olin melkein varma, että
jos pidit erityisesti jostakusta meistä, niin pidit Roddysta.»
»Olitko tosiaankin, Martin?»
»Kyllä, ja vieläkin enemmän; luulin hänen alkavan rakastua sinuun. Hyvä
Jumala, kuinka mustasukkainen olin!»
»Mustasukkainen Roddylle? Olitko? Kuinka naurettavaa!»
»Ei oikeastaan naurettavaa. Roddy on niin peloittavan sievä ja
miellyttävä, että tuntui ihan luonnolliselta, että pitäisit häntä
parempana kuin minun kaltaistani tylsää miekkosta.»
»Eihän hän ole koskaan sanonut mitään, vai onko, Martin?»
»Eihän toki. Roddy on umpimielisin mies, mitä tunnen.»
»Niin, niin hän on, eikö olekin?» Judith nauroi. »Otaksuttavasti hyvin
monet tytöt rakastuvat häneen.»
»Kyllä», vastasi Martin vakavasti. »Hänen jäljessään suorastaan
juostaan.»
»Entä hän? Luuletko hänen itsensä rakastuvan usein?»
»Oh, silloin tällöin kaiketi.»
»Eikö vakavasti?»
Martin nauroi ja ravisti päätänsä.
»Ei varsin vakavasti; sitä en usko.»
»Kenties hän oli hiukkasen rakastunut minuun... hieman aikaa...»
»Varmasti hän oli. En käsitä, miten kukaan voisi olla sinuun
rakastumatta», vakuutti toinen hilpeän hellästi, painaen nopeasti
suudelmia hänen hiuksilleen.
»Mutta sitten hän otaksuttavasti jäähtyi... Ja löysi jonkun toisen...»
»Ehkä hän teki niin. Älkäämme kuitenkaan huolehtiko hänestä. Hänellä
ja minulla on erilaiset käsitykset — kaikesta sellaisesta. Hän on
mielestäni aika ilkeä ja piloille hemmoiteltu — vaikka hän on niin
kelpo kumppani», ehätti hän lisäämään, ikäänkuin peläten sanojensa
kuulostavan vilpillisiltä ystävää kohtaan.
Tuskaisena Judith tiukkasi:
»Mitä tarkoitat ilkeällä ja piloille hemmottelulla, Martin?»
»Oh, en tiedä.» Martin oli vaivautunut, vastahakoinen paljastamaan
ystäväänsä. »Kenties hänessä on hieman sensatioiden tavoittelijaa.»
Siinäpä se; hän, Judith, oli ollut uusi sensatio; hän oli pian käynyt
värittömäksi, koska hän oli niin nopeasti ja niin täydellisesti
antautunut. Hänen olisi pitänyt ärsyttää Roddyn ruokahalua tarjoamalla
ainoastaan vähän kerrassaan ja sitten vetäisemällä se pois; siten Roddy
saattaisi vieläkin haluta häntä. Sensijaan hän oli tyydyttänyt Roddyn
ihan alussa.
Seuraavalla kerralla hän osaisi paremmin... Mutta seuraavaa kertaa ei
tulisikaan. Sensijaan nyt oli Martin, joka kysyi:
»Etkö tahdo suudella minua?»
Hän katsahti Martiniin, hänen silmiään kirvelivät kyyneleet, jotka
tuntuivat sisäiseltä verenvuodolta, ja painoi huulensa toisen poskeen
sekunnin ajaksi.
»Kuulehan, Martin!» Hän tarttui miehen käteen ja alkoi puhua
hätäisesti, peläten lisäsuudelmia. »Siitä totuuden puhumisesta. Mitä
aloinkaan sanoa?...» Hän pakotti äänensä rauhalliseksi. »Niin. Jos
koettaisi — kiristää toiselta totta, niin odottaisi valhetta, eikö
niin? Se on johdonmukaista. Minä ainakin silloin aina odottaisin
valhetta. Tarkoitan... En olisi lainkaan hämmästynyt siitä. Sanoisin,
että syy oli minun, koska en jättänyt toista rauhaan — en myöntänyt
hänelle riittävästi vapautta — ajattelisin: koetin pakottaa häntä;
sentähden hän mieluummin petti minua. Hän teki ihan oikein.»
»Valhe on valhe», huomautti Martin itsepintaisesti.
»Valhe on — Mitä se merkitsee? Se ei merkitse mitään — jollet usko
Jumalan tarkkailevan ja kirjoittavan muistikirjaansa. Martin Fyfe
valehteli maanantaina. Jos tällaista jatkuu, ei hän saa harppua.
Uskotko niin? Totuus! Mikä on totuus? Niin, puolet niin sanotuista
totuuksista pohjautuvat valheisiin. Niitä tuskin voi erottaa
toisistaan. Voisin — lyön vetoa, että voisin — esittää sinulle valhetta
koko elämäni niin, ettet sinä aavistaisi mitään. Voisin _olla_ valhe.»
Viimeiset sanat kuullessaan Martin nopeasti punehtui ja virkkoi
jäykästi:
»Varmasti voisit. Olet kyllin älykäs mihin tahansa, ja minä olen
typerä. Mutta älä koeta, ethän...»
»Mutta pakotusta ei saa olla, Martin», intti Judith kauhuissaan.
»Sinä et koettaisi päästä minusta perille vai koettaisitko? Sallisit
minun olla itsekseni? Jos koskaan pakottaisit minua, milloin minä en
tahtoisi, puhuisin valhetta yhtenään ja onnittelisin itseäni siitä.
Enkä _milloinkaan_ antaisi sinulle anteeksi.»
Martin sytytti savukkeen ja virkkoi huulet ummessa, katse tähdättynä
ruohikkoon:
»Onko tarkoituksesi kaikella tällä saada minut ymmärtämään, että sinä
olet — muuttanut mielesi ja haluat peruuttaa avioliittolupauksesi?»
Judith levitti kätensä draamallisesti ja huudahti:
»Enkö voi puhua mitään? Enkö voi puhua mitään pelkäämättä
väärinkäsitystä... joutumatta...»
»En ole koskaan nähnyt sinua tällaisena, Judith.» Martin nousi pystyyn
ja silmäili häntä epätoivoissaan. »Se huolestuttaa minua. En ymmärrä.»
»Otaksuttavasti ei ole tavallista, että kihloissa oleva nuori mies...»
Judith sulki silmänsä, ja kyyneleet kirvelivät niiden luomia karvaasti.
»Judy, mikä sinun on? Oi, Judy!»
»Oi, Martin!» Kädet painettuina otsalle, ääni heikkona valituksena
Judith puhui vaivaloisesti edelleen: »Mutta onhan — joitakuita asioita
— eikö olekin — jotka saattavat olla sellaisia, ettei niitä voi kertoa.
Asioita, jotka täytyy unohtaa — koettaa unohtaa — heti —»
»Kyllä. Kyllä. Jos sinä niin sanot», tyynnytteli toinen kuiskaten.
»Koska ne tuottavat hyödytöntä surkeutta... ja koska ne ovat —
näivetyttäneet sydäntä — joten niitä ei voi muistella — vaikka
koettaisikin.»
»Niin, rakas.»
»Minun elämässäni on ollut — pari onnetonta tapausta. Jokaisen elämässä
niitä kaiketi sattuu. Haluaisin unohtaa ne...»
»Tietysti, Judy, tietysti. Et saa koskaan kertoa minulle mitään, minkä
mieluummin jättäisit kertomatta.»
Judith kietoi kätensä hänen kaulaansa hetkiseksi.
»Kiitos, Martin!» Hän kuivasi silmänsä ja lupasi: »Enää en ole niin
hupakko.»
Ja jos epäilys tai pelko oli alkanut sumentaa Martinin mieltä, oli
hänen äänensä siitä huolimatta yhtä hellä, ja hänen silmänsä olivat
siitä huolimatta yhtä luottavaiset.
Hän vei Judithin takaisin puutarhaan ja poimi hänelle auringon
lämmittämiä mansikoita; ja he puhelivat rattoisasti keskenään puoliseen
saakka.
Sen päivän iltapuolella Martin onki forelleja purosta, ja Judith istui
rantaäyräällä, silloin tällöin lukien sivun kirjastaan, tarkkaili
joskus Martinia ja suurimman osan ajasta haaveili.
Martinin pikkupoikamainen viehättyminen puuhaansa oli huvittava ja
tehosi tunteisiin. Hän oli suunnattoman onnellinen, liikkuen pitkin
rantaa varovaisen, kiihkeän hiljaisesti, heitellen onkeaan kätevästi
puroa ylös- ja alaspäin. Jos hän häiriytyi tai kiihtyi hommassaan,
äänsi hän aina: »Äsh!» ja sadatteli, ja koko hänen kasvonsa lehahtivat
punaisiksi ihan samoin kuin entisaikoina. Vaikka häiritsijä olisikin
ollut Judith, ei sillä olisi ollut eroa. Judith oli liian viisas
sekaantuakseen hänen puuhailuunsa tai puhuakseen, jollei häntä
puhuteltu, ja silloinkin hän teki sen lyhyesti ja nasevasti. Se oli
Martinin silmissä hänen ihailtavimpia ominaisuuksiaan. Hänestä oli
kovin mieluista, että Judith oli hänen luonansa kilttinä ja sievän
näköisenä, osoittaen mielenkiintoa ja hymyillen, milloin sopi.
Mutta Martinin huulen alituisesta, ylöspäin suuntautuvasta
kaareutumisesta ja hänen silloin tällöin luomistaan hartaista katseista
Judith arvasi hänen karkoittaneen mielestään aamuisen, luonnottoman
tunnehämmingin muiston ja olevan onnellisen.
Jospa vain heidän avioliittonsa olisi yhtämittaista istumista
joen vihreällä rannalla, niin että hän saisi katsella Martinia
kärsivällisesti, melkeinpä hellästi, hiljaisesti nauttien hänen
ruumiillisesta uhkeudestaan, puolittain halveksivasti hymyillen hänen
onnelleen ja kuitenkin saaden lohtua tuntiessaan sen ja tietäessään
pelkän läsnäolonsa riittävän aiheuttamaan sen, kun taas hänen
ajatuksensa olivat omilla teillään, hyvin kaukana Martinista!...
Huojentaisi taakkaa niin suunnattomasti, jos tarvittaisiin ainoastaan
niin paljon vilpillisyyttä kuin sisältyi tyytyvään ruumiiseen
eikä olisi pakko turvautua huulten ja ajatusten valheisiin. Hän
aina vihreällä rantaäyräällä, antaen aatostensa lentää, ja Martin
liikkumassa hänen ohitseen edestakaisin, kajoamatta häneen, vaatimatta
ja ottamatta häntä omakseen, vain onkien alituisesti — se olisi
kylläkin miellyttävä avioliitto. Silloin tällöin Martin vilkaisisi
häneen päin, hymyilisi hyväksyvästi ja lausuisi:
»Yhäkö siellä, Judith?»
»Edelleen täällä, Martin.»
»Oikein hyvällä mielelläkö?»
»Oikein.»
»Tuntuuko olo turvaiselta.»
»Oi, kyllä.»
»Sepä hyvä. No niin, minä ongin sitten vielä.»
Ja taaskin Martin hymyilisi ja heilauttelisi viuhuvaa siimaansa ilmassa.
Kaikki muu voitaisiin sivuuttaa, jättää mainitsematta ilman
minkäänlaista valheellisuutta. Kenties vuosikausia kestäneen,
kärsivällisen istumisen jälkeen jopa Roddykin unohtuisi tai muuttuisi
turhien, mieluisten pahoittelujen esineeksi.
Hänen parhaillaan ollessaan näissä mietteissä Martin tuli takaisin ja
heittäytyi pitkäkseen hänen viereensä.
»Eikö onnistanut, Martin?»
»Ei nykäisyäkään... Vähät siitä. Mieluummin puhelisin kanssasi.» Hän
katsoi Judithia rakastavasti ja tiedusti:
»Mitä ajattelet?»
Judith puristi kätensä nyrkkiin ja vastasi sitten hiljaa:
»... en mitään...
Näin aatoksiini vaipuneena nukun.»
Martin pani kätensä hänen leukansa alle, käänsi hänen kasvonsa itseensä
päin ja suuteli hellästi hänen huuliaan.
»Oi, Judith, koetan tehdä sinut onnelliseksi.»
»Ja minä koetan tehdä sinut onnelliseksi, Martin.»
Ehkäpä ajan mukana... Ehkä ajan mukana jopa Roddykin...
Sillä kaihoisan rauhan hetkellä tuntui ihailtavalta ryhtyä tekemään
Martinia onnelliseksi.
Martin virkkoi ujosti:
»Mikähän sai sinut ilmaisemaan haluavasi mennä kanssani naimisiin?»
»Se, että pidän sinusta niin paljon.»
»Oi! Se ei ole aivan samaa kuin rakastaminen, vai onko?» Martinin
äänestä soinnahti kaihoa, mutta ei pettymystä.
Judith tarttui hänen käteensä.
»Ei, Martin, ei aivan samaa.»
Martin puristi hänen kättänsä ja sanoi hilpeästi:
»No niin, se on jotakin, mille voi rakentaa. Se on hyvin paljon enemmän
kuin ansaitsen. En tietystikään odota, että sinulla olisi romanttisia
tunteita minua kohtaan. Kukaan ei voisi missään nimessä haaveilla
minusta romanttisesti.»
»Oi, luultavasti monet ihmiset voisivat. Varmasti voisivat», vakuutti
Judith ja tunsi äkkiä häpeävänsä. Sillä totisesti Martin oli sellainen
mies, jota monet naiset saattaisivat rakastaa. Mikä oikeus hänellä,
Judithilla, oli ottaa häntä?
»No niin, en halua sitä heiltä», torjui Martin. »Sinun pitämisesi on
minulle enemmän kuin kylliksi.»
»Oi, Martin, joka tapauksessa lupaan toivovani, että rakastaisin sinua.»
»Eikö se saattaisi olla ensi askel?» virkkoi Martin, hymyillen.
»Ei, ei», vastasi Judith kevyesti. »Minä en enää rakastu. Rakastin
kerran.»
»Milloin?»
»Vuosia sitten! Se ei minua huvita. Minä hyljeksin sitä. En enää
koskaan...» Hän tunsi huulensa alkavan kaareutua ja väristä ja vaikeni,
lisäten sitten samaan ilakoivaan sävyyn: »Hupsuutta. Sitä se on. Ja
mikäli sinä olet kysymyksessä, tuntuisi se melkein sukurutsaukselta.»
»Älä käytä kammottavia sanoja!» Martin nousi istumaan huvitettuna,
mutta säpsähtäen.
»No niin, se olisi, Eipä silti, että teoriassa ollenkaan paheksuisin
lähisukulaisten välisiä avioliittoja. Mutta minun täytyy tunnustaa,
että vaistoni panee sellaista vastaan.»
»Ja niin minunkin», sanoi Martin lujasti. »Ei puhuta enää joutavia.»
Hän kumartui eteenpäin ja syrjäytti joutavat asiat sydämellisellä
suudelmalla.
Se oli viimeinen pisara. Judithin mieliala, joka muutamien minuuttien
aikana oli pingoittunut yhä tiukemmalle, särkyi. Hän kierähti poispäin
Martinista ja jäi tuijottamaan veteen.
Pienet, loistavan vihreät vesikasvit ja krassit kasvoivat mudasta
ja sorasta, levittäen lehtensä pinnan alapuolella hienon siroksi
laitteeksi, liikkumattomaksi, ikäänkuin lasin suojaamaksi. Oi, lipua
veteen ja tulla joksikin pienenpieneksi ja tajuttomaksi, jonkinlaiseksi
uudeksi vesiameebaksi, joka eläisi rauhallisesti ohuiden, sekavien,
vaaleiden juuriensa keskellä — nyt heti, ennenkuin Martin huomaisi
hänen katoamistaan! Martin tähyilisi veteen punaisine, huolestuneine
kasvoineen, mutta turhaan. Hänen kasvojensa varjossa olisi Judithin
vaikeasti havaittava hahmo vain sitäkin varmemmin näkymättömissä; ja
tunteettomasti hän puolestaan tuijottaisi Martiniin.
Hyvä Jumala! Tulla hulluksi, sekapäiseksi, haaveellisesti, onnellisesti
hulluksi, tai joutua virumaan kidutustelineelle ruumiillisissa
tuskissa, jotka estäisivät ajattelemasta!
»Tee-aika», ilmoitti Martin. »Kuinka hyvä tämä iltapäivä onkaan ollut!»
Hallissa heitä odotti Judithille saapunut sähkösanoma. »_Päätin lähteä
ulkomaille tällä enkä ensi viikolla. Tule kotiin huomenna! Äiti_.»
Äiti oli siis käynyt rauhattomaksi aikaisemmin kuin Judith oli
odottanut ja lähettänyt tämän käskevän kehoituksen. Kuinka aavistamaton
onnenpotkaus!
»Sinä et voi lähteä huomenna, Judy», virkkoi Martin hyvin kiihtyneenä.
»Minun täytyy, Martin. Siellä on niin paljon huolehtimista. Minun pitää
lähteä niin pian kuin suinkin voin. Minun pitäisi mennä tänä iltana.»
Kuta pikemmin hän pääsisi tästä talosta, sitä parempi.
»Sinä et voisi mitenkään päästä sinne tänä iltana junassa. Se on niin
viheliäinen matka.» Martinin päähän oli pälkähtänyt ajatus, ja hänen
kasvonsa kirkastuivat vähän. »Sanonpa sinulle. Odota päivälliseen
asti! Senjälkeen saatan sinut kotiin autolla. Jos lähtisimme kello
yhdentoista tienoissa, olisimme perillä kohta päivänkoiton jälkeen. Tee
niin, Judy, tee! Se olisi ihana ajomatka. Ja minä käväisen Mariellan
luona haukkaamassa hiukan aamiaista. On niin paljon puheltavaa. Ja
jos lähdet ulkomaille, emme näe toisiamme viikkokausiin. Se on ihan
hornamaisen harmillista, eikö olekin?»