Ja heti sen sanottuaan hän taaskin oivalsi, kuinka totta se oli, liian
totta niin kevyesti lausuttavaksi. Mariella oli tosiaankin muuttunut.
Mariellan ja Julianin huulilta häipyi hymy äkkiä.
»Oi, olenko minä?» äänsi edellinen, kääntäen vaivautuneena katseensa
toisaalle.
»Minusta Mariella ei ole muuttunut rahtuakaan», väitti Martin
hämmästyneenä.
»Niinpä niin», virkkoi Julian, havahtuen syvistä aatoksista, »minä
_tunnen_ muuttuneeni, taivas sen tietää... Nyt nukahdan hetkisen,
hyvät lapset, ja sitten olen käytettävissänne hilpeätä hippaleikkiä
varten. Kuten tavallisesti paransi Judith pahimman tuuleni, ja uni
täydentää parannuksen. Judith, enkeli, sinä jäät luokseni, etkö jääkin,
liekuttamaan savukkeita?... Menkää tiehenne, kumppanit! Judith ja minä
keskustelemme, kunnes vaivun uneen. Muistakaa, etten ole nähnyt häntä
kolmeen vuoteen!»
»Minä menen etsimään uimapaikkaa», ilmoitti Martin. »Mariella, tuletko
mukaan?»
»Kyllä.» Mariella ojensi hänelle kätensä, suoden hänelle suloisen,
niukan hymynsä. Martin veti hänet pystyyn, ja he lähtivät kävelemään.
»Minä tulen etsimään teitä», huusi Judith. »Minäkin haluan uida.»
Martin kääntyi innokkaasti.
»Täällä alempana on jossakin lammikko tai pari», sanoi hän. »Tuletko
perässämme?»
»Kyllä.»
»Hyvä!»
Hän heilautti kättänsä, ja Judith heilautti vastaukseksi; ja he
katosivat polun taipeen taakse.
Julian kävi pitkäkseen seljapuun varjoon, viritti uuden savukkeen ja
katseli Judithia kirkkain, arvostelevin silmin.
»No niin, Judith?» äänsi hän ja hymyili. Ja kuten ennenkin muutti hymy
koko hänen tylyt kasvonsa kauniiksi.
»No, Julian? Mitä olet tehnyt itsellesi?»
»En mitään, en mitään.»
»Olet onnellisempi kuin olit viime kerran tavatessamme.»
»Mistä niin päättelet?»
Judith empi.
»Sinun — näyttelemisesi on paljoa luonnollisempaa.»
Julian nauroi ja virnisti hänelle.
»Eikö hieno ja huoliteltu näyttelypukuni huikaise sinua? No niin,
älä pahastu. Se ei huikaissut vähääkään, vai huikaisiko? Enkä minä
siitä pahastu. Sinä olet ainoa nainen, johon olen pysynyt jatkuvasti
kiintyneenä ja jota en ole pystynyt pettämään.»
»Oletko pystynyt pettämään useita, Julian?»
Julian mietti.
»On joitakuita, jotka ovat rakastaneet minua», vastasi hän. »Heidän on
siis täytynyt pettyä.»
»Arveletko, että jolleivät he olisi pettyneet, he eivät olisi
rakastaneet sinua?»
Julian nyökkäsi.
»Oi, minä en usko sitä. Etkä sinäkään.» Judith huokasi. »En olisi
koskaan uskonut... että voi yhä rakastaa henkilöä, jonka tietää —
julmaksi, itsekkääksi ja välinpitämättömäksi.»
Kuka oli hänen mielessään — aprikoi hän niin sanoessaan. Varmasti ei
Jennifer; ei varmasti Roddykaan?
»Ei silti», lisäsi hän kerkeästi, »että sinä olisit sellainen. En voi
myöntää sinulle sen ajatuksen suomaa tyydytystä.»
»Minulla on kaikki ne ominaisuudet», väitti toinen. »Olen
...ilkeä,
ylellinen, ahne, väärämielinen, petollinen,
äkkipikainen, pahanilkinen, harjoitan jokaista syntiä,
jolla on nimi...
Ja siitä johtui mieleeni, Judy, että kuulin sinun saaneen parhaat
arvosanat kandidaattitutkinnossa. Olen hyvin iloinen — hyvin ylpeä
siitä, että tunnen sinut.»
»Se ei ole tuottanut minulle paljoa tyydytystä.»
»No, no! Puhu vähä hiljempää!»
»Se on totta. En esiinny nyt vaatimattomana.» Judith käänsi päänsä
poispäin Julianista ja jatkoi: »Tein työtä oikein tiukasti. En
ajatellut mitään muuta kuin työtä, koska minulla ei ollut mitään muuta
— erikoisen hupaista — ajateltavaa. Sellaiselle menestykselle ei pane
paljoa arvoa.»
Syntyi äänettömyys.
»Ja otaksuttavasti», virkkoi Julian, »minulle ei sen enempää kerrota
siitä».
Judith kohautti olkapäitään.
»Ei ole muuta kerrottavaa», vastasi hän. »Siinä kaikki.»
»Kukaan ei koskaan luota minuun», valitti Julian. »En tiedä,
minkä tähden. Olen ihan mielipuolisesti innostunut — erittäinkin
rakkausjuttuihin. Luultavasti kasvoni työntävät kaikki loitolle.»
Judith nauroi... Niin, ei kukaan luottaisi Julianiin. Hän olisi liian
selvänäköinen, liian tieteellisesti innostunut, liian kylmä ja järkevä.
Hän antaisi niin kovin hyviä neuvoja ja niin kovin paljon. Ihmiset
kaipasivat vain sekavapäistä myötätunnon purkausta.
Julian jatkoi:
»On ihan liian kauan siitä, kun näin sinut viimeksi. Minkä tähden en
tullut katsomaan sinua yliopistossa tai kirjoittanut sinulle? Aioin sen
tehdä.»
»Minkä tähden et tosiaankaan?... Koska et muistanut minua.»
»Olen muistanut sinua aina, Judy. Olet aina ollut mieleni takalistolla.
Mutta elämä oli hyvin täysi... Ja halusin odottaa.»
Hän loi Judithiin nopean vilkaisun, jonka merkitystä viimemainittu ei
pysähtynyt tulkitsemaan, vaan ehätti sanomaan:
»Olen iloissani siitä, että elämäsi oli täysi. Olet ollut onnellinen,
etkö olekin? Kerro minulle näistä kolmesta vuodesta!»
»Ne eivät ole olleet — ulkoisesti — draamallisia», virkkoi Julian
hymyillen. »Ne ovat sisältäneet huonoa terveyttä yhtenään minulle.»
»Voi Julian-rukkaa!» Hän tarttui miehen käteen ja puristi sitä
hetkisen; ja hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Hän oli unohtanut
hengenahdistuksen, joka oli laihduttanut Julianin ennestäänkin
kuoppaisia poskia, kyntänyt suun ympäristön juovat syvemmiksi,
kohottanut ja kumarruttanut jo ennestään hyvin luisuja olkapäitä.
»Siitä ei mitään», torjui Julian kömpelöhkösti. »Se on tarjonnut
minulle hyvän syyn olla tekemättä kaikkea, mitä en ole halunnut
tehdä. Nämä sodanjälkeiset vuodet ovat olleet keskeytymätön
itsehellittelyn jakso. Olin tavallani onnellinen Oxfordissa. Mutta
olin siellä ainoastaan vuoden. Se ei oikein vedellyt. Jälkeeni jääneet
heinäsirkkavuodet olivat liian voimakkaat. En pystynyt työhön, en
pystynyt leikkimään. Olin läpikotaisin liian vanha. Mutta ihmisten
lempeys, rauha, kauneus — kaikki se oli sangen lohdullista. Kävin
jälleen käsiksi musiikkiin — miedosti... Mutta, kuten mainitsin,
turhaa oli yrittääkään saada siitä enää sitä, mitä siitä olin aikanani
löytänyt. Ja sitten tietysti ilmasto vahingoitti minua. Niinpä sorruin
ruumiilliseksi hylyksi — mutta olin taaskin jotakuinkin tervejärkinen.
Senjälkeen olen ollut Ranskassa, Sveitsissä, Itävallassa — kaikkialla
Euroopassa. Olen säveltänyt baletin, jota ei ikinä esitetä. Olen
sepittänyt kolme laulua. Olen kirjoittanut valheellisen oppineita
arvosteluja nykyaikaisesta musiikista useihin aikakausjulkaisuihin.
Olen kuunnellut — niin, suuresti nauttien kuunnellut aika paljon
musiikkia hyvin monissa maissa. Minulla on ollut venäläinen
rakastajatar, samoin ranskalainen ja itävaltalainen. Siinä lieneekin
kaikki.» Hän vilkaisi Judithiin nopeasti ikäänkuin nähdäkseen, minkä
vaikutuksen tämä ilmoitus teki häneen; mutta Judithin kasvot eivät
värähtäneetkään. Julianin intohimot olivat aina antaneet vähän
innostavaa, jolleivät kiusallista miettimistä. »Ja minä kyllästyin
heihin kaikkiin, kohtelin heitä hirvittävän rumasti ja hylkäsin
heidät. Vähän ajan kuluttua he tuntuivat minusta sietämättömiltä —
niin typeriltä. Olen turhaan koettanut parantaa hengenahdistustani
lukemattomien lääkärien taitamattomassa hoidossa. Olen lukenut aika
paljon ja keskustellut enemmän, kuten arvannet. Olen kuluttanut ja
kulutan vieläkin paljon aikaa etsiessäni jotakuta, johon voisin liittyä
pysyväisesti. Mutta se on tietenkin mitä väsyttävintä romanttista
hupsuutta. Ei kukaan voisi rakastaa minua kauan, tiedän sen hyvin. Ja
varmasti en itsekään kykene muuhun kuin vähäiseen, ohimenevään haluun.
Lyhyesti sanoen, Judy, minussa näet sellaisen miehen, jota nimitetään
tuhlaajaksi. Se on suvussa, pelkään. Roddy on toinen samanlainen.
Charlie oli määrätty sellaiseksi syntymästään saakka... Mutta hän olisi
ollut onnellinen sinänsä, poika-parka... kun taas minun omatuntoni
soimaa.» Hän kierähti ympäri ruohikossa katsoakseen Judithiin
laiskasti, nauravasti. »Siinä kaikki», lopetti hän. »Nyt on sinun
vuorosi.»
»Ei, ei. Käy nukkumaan! Minulla ei ole mitään kerrottavaa sinulle.»
»Sääsket ovat kaikki hävinneet», virkkoi Julian. »Minkä tähden? Ehkä
minun olisi paras käyttää tilaisuutta — olen niin miellyttävä sitten
herättyäni. Kiitos, Judith! Olet tehnyt minulle hyvää.» Hän sulki
silmänsä ja avasi ne jälleen vakuuttaakseen: »Mainitsin sinulle, että
olet aina ollut mieleni takalistolla. Se on totta. Aina.» Hän tarttui
Judithin käteen. »Judith, sallitaanko minun tuntea sinut vihdoinkin?»
»Oi, kyllä, Julian, tietysti.»
»Hm — mitenkähän lienee?»
Hän tuijotti Judithiin kiihkeän kysyvästi ja keskittyneesti; mutta
viimemainittu käänsi katseensa toisaalle. Hänestä ei asia tuntunut
kovin tärkeältä.
»Tapaammeko toisiamme usein?»
»Niin usein kuin haluat.»
»Millaiset ovat suunnitelmasi?»
»Olen täällä heinäkuun loppuun saakka. Sitten matkustan ulkomaille
äidin seurassa. Ranskaan. Vichyyn joksikin ajaksi. Hän kai uskoo
sikäläisen parannustavan tekevän hänelle hyvää.»
»Minä tulen luoksenne Ranskassa. Tulen Vichyyn ja vien sinut pois
äitisi luota. Voin paremmin Ranskassa. Ehkä opit pitämään minua aika
hauskana kumppanina. Haluaisin näyttää sinulle niin paljon — tehdä
kanssasi niin paljon. Tulenko?»
»Kyllä, Julian. Tee se!»
»Entä puheletko kanssani?»
Judith nyökkäsi.
»Lopulta», sanoi Julian, silmäillen häntä tarkasti, »uskon sinun
puhelevan... Sanoinhan sinulle osaavani odottaa.»
Hän hellitti Judithin käden ja sulki silmänsä.
Judith nousi pystyyn ja lähti juoksemaan hänen luotansa joen äyrästä
alaspäin.
* * * * *
Iltapäivä oli ihan tyven, ukkoshelteinen. Saniaisten peittämät rinteet
muistuttivat veistettyjä, kimaltelevia putouksia. Munkin puro piili
varjoisten äyräittensä alla. Judith noudatti sen mutkaista juoksua,
tähyillen Martinin sinistä paitaa ja Mariellan valkeata liinaleninkiä.
Roddy oli tuhlaaja... Se oli suvussa... Roddysta ei ollut mihinkään,
hän oli tuhlaaja. Kenties hänellä samoin kuin Julianilla oli
rakastajattaria: ranskalainen, itävaltalainen, venäläinen —
lukemattomia rakastajattaria. Kenties se oli olennaisena osana
tuhlaajissa...
Hän kääntyi jyrkästä taipeesta ja näki seljapensaiden lävitse
vaaleahkon hahmon vedessä. Se oikaisihe vilkkaasti, käyden valppaaksi
kuultuaan hänen askeleensa.
»Judy?» huusi ääni epävarmasti — Mariellan ääni.
Judith työnsi syrjään seljapensaiden oksia ja katsoi niiden lomitse;
siellä oli Mariella seisomassa alastomana keskellä puroa kirkkaan,
ruskean veden ulottuessa hänen polviinsa.
»Hyväinen aika, olen hyvilläni, että se olet sinä!» huusi hän
hilpeästi. »Arvelin, että siellä mahdollisesti oli joku muu. Tule
veteen, Judy! Täällä on niin suloista.»
Hän seisoi täydessä päivänpaisteessa kädet kohotettuina otsalle
varjostamaan hänen silmiään, suu naurussa. Hänen kookas vartalonsa
välkkyi hohtavassa ilmassa; kapeat lanteet, rintoja tuskin ollenkaan,
viivat heikosti kaartuvat, nuorekkaan näköiset; kaikki hahmopiirteet
sileät ja sangen lujat hentoudesta huolimatta. Hänen äänensä värähteli
iloisesti, innostuneesti. Hän oli onnellinen.
»Riisuimme kengät ja sukat», huusi hän, »ja kahlasimme alaspäin
purossa, kunnes löysimme tämän lammikon. Martin arveli muistavansa sen
syventyvän täällä jossakin, ja hän oli oikeassa, eikö ollutkin? Se ei
ole kovin syvä, mutta kuitenkin tässä voi uida. Vedessä kuhisee pienen
pieniä forelleja. Olen tarkkaillut niitä. Martin on uimassa vähän
alempana toisessa lammikossa. Jätin vaatteeni tuon pensaan juurelle.
Jätä sinäkin omasi sinne ja tule veteen!»
Judith riisuutui ja kahlasi hänen luoksensa.
»Tällaisesta uimisesta minä pidän», haasteli hän edelleen. »Ei mitään
yllä, eikä vettä kovin syvälti. On hullunkurista, tiedäthän, etten
ole oppinut uimaan kunnollisesti; en tiedä, minkä tähden. Pojat aina
nauroivat minulle makeasti, koska painuin pohjaan ja minut piti
pelastaa. Lopulta luovuin yrittämästäkin.»
Ensimmäistä kertaa lapsuusajan jälkeen, ajatteli Judith, he kaksi
olivat kahden kesken. Kuinka syvästi erilaisia he olivat? Alastomana
Mariella lapsimaisine kiharapäineen ja itsetiedottomine vartaloineen
näytti nyt hyvin samanlaiselta kuin oli näyttänyt kauan sitten
sinä iltana, jolloin Judith oli jäänyt yöksi hänen luoksensa ja he
olivat olleet iltakylvyssä yhdessä. Ja kuitenkin oli vähä aikaa
sitten tuntunut niin varmalta, että Mariella oli syvästi muuttunut
— erittäinkin kasvonpiirteiltään — täysikasvuisen pidättyvältä
ja murheelliselta ilmeeltä — ja tullut yleensä sellaisen naisen
näköiseksi, jonka piirteet alkavat saada keski-ikänsä kaavauksen.
Mutta nyt, huolettomina ja nauravina auringonpaisteessa ja vedessä ne
olivat taaskin samanlaiset kuin lapsuusaikana, ilmeettömän kirkkaat ja
vilpittömät.
Mariella räiskytti vettä, hyräili vähäistä, soinnutonta säveltä,
nauroi, kun kivi vierähti hänen jalkansa alla ja paiskasi hänet
pitkäkseen puroon; ja Jenniferin seurassa vietetyt uimapäivät johtuivat
vihlovasti Judithin mieleen. Hänen vierellään oleva vartalo oli
samanlainen kuin Jenniferin pituudeltaan, voimiltaan ja muotonsa
lujuudelta; mutta kuinka toisenlainen sittenkin! Tämä vartalo näytti
yhtä kiihkottomalta kuin sitä kannattava vesi; ja Jenniferin vartalon
jokaisessa kaarteessa oli ollut salaperäisyyden tuntu, joka kiehtoi
silmää ja mielikuvitusta.
»Tosiaankin toivon, että olisin ottanut Peterin mukaan», pahoitteli
Mariella, kumartuen tirkistämään veteen. »Hän olisi heti niin
innostunut näihin pieniin kaloihin. Martin ja minä valmistimme hänelle
äsken pienen akvaarion, ja hän on niin ihastunut siihen.»
»Kuinka hupaista, Mariella! Täytyy tuntua hauskalta saada leikkiä hänen
kerallaan. Hän on nyt parhaassa iässä.»
»No niin, hänestä tosiaankin on hauskinta leikkiä yksin», virkkoi
Mariella, näyttäen hieman vaivaantuneelta. »Hän on niin hiljainen,
omituinen pikku poika.»
»No, se on hänelle paljoa parempi kuin se, että häntä aina pitäisi
huvittaa, eikö olekin?»
»Tietysti on!» Mariella ilostui. »Hän — otaksuttavasti se johtuu
siitä, että hän on ainoa lapsi ja että minulla on aika paljon puuhaa
— ja sitten olen sitä mieltä, että lapsen on paljoa parempi oppia
leikkimään itsekseen, etkö sinäkin ole?» Hän kertasi Judithin sanoja
mukautuvasti, ikäänkuin ne olisivat lähteneet hänen omintakeisesta,
syvästä vakaumuksestaan.
Hetkisen kuluttua hän jatkoi miettivästi:
»Se hänen opettajattarensa on kovin tiukka ihminen. Hän väittää, että
hänen pitäisi saada poika kokonaan hoivaansa.»
»Hän on uusi, eikö olekin?»
»Ihan uusi.» Vakavasti, täysikasvuista teeskentelevän lapsen tapaan hän
sitten lisäsi: »Arvelin, että minun ehkä pitäisi erottaa hänet. En ole
täysin tyytyväinen häneen.»
Hän näytti odottavan toisen rohkaisevan häntä toteuttamaan epätoivoista
suunnitelmaansa.
»Mutta minkä tähden, Mariella?»
Mariella epäröi ja punehtui.
»No niin, hän on niin _kauhistavan_ etevä», vastasi hän vihdoin,
näyttäen puolustautuvalta, hieman aralta. »Minä vihaan rehenteleviä
ihmisiä, vihaatko sinä?» Hän loi Judithin silmiin vetoavasti värähtävän
katseen.
»Luultavasti vihaan.»
»No niin, juuri sellainen hän on», selitti Mariella huojentuneesti.
Judith tarttui hänen käsivarteensa, taputti sitä ja sanoi nauraen:
»Mariella, sinä pelkäät häntä, niin totisesti luulen! Tiedät, ettet
mitenkään rohkenisi erottaa häntä. Tulenko tekemään sen puolestasi?»
»No niin» — Mariella hiljensi ääntänsä ja puhui vaivautuneesti,
luottavasti: »Hän ei yksinkertaisesti välitä minusta mitään — ei
kerrassaan mitään. Pojan omasta äidistä! Joskus aprikoin, onko...
Otaksutko —» Hän katkaisi lauseensa, ja koko hänen kasvoilleen levisi
lievä puna.
»Mitä, Mariella?» kysyi Judith hiljaa.
»No niin, joskus aprikoin, olisiko Julian mahdollisesti sanonut
hänelle, että minä — että minä en osaa hoitaa poikaa.»
Hän kumartui taaskin tähyämään veteen, ja hänen kiharansa valahtivat
eteenpäin, piilottaen hänen kasvonsa.
»Oi, ei, Mariella! Hän ei olisi voinut... Hän ei ikinä tekisi
sellaista.»
Mutta eikö se ollut enemmän kuin mahdollista?
»No niin, ehkä ei... Mutta hän olisi saattanut, ymmärräthän...» Hän
poimi vedestä pieniä kiviä kasvot edelleenkin piilossa. »Hänestä en
milloinkaan ole ollut kovin kelvollinen hoitamaan Peteriä. Katsos,
oikeastaanhan minun pitäisi olla hänelle hyvin kiitollinen...»
»Minkä tähden, Mariella?» tiedusti Judith. Itsekseen hän riemuitsi:
»Hetkisessä opin tuntemaan Mariellan.» Ja hän melkein pidätti henkeään
kuullakseen, odottaen paljastamisen hetkeä ja pelokkaasti varoen, ettei
hänen ainoakaan sanansa tai liikkeensä tekisi puhujaa levottomaksi,
sulkisi hänen suutansa äkkiä ja iäksi.
»No, niin, hän on hyvin avulias Peterin hyväksi.» Edelleen hän noukki
kiviä purosta ja viskeli niitä. Hän pitkitti ikäänkuin ponnistaen:
»Asia on näet niin, että hän hankki tämän opettajattaren Peterille,
haastatteli häntä ja niin edelleen. Eikö se ole hullunkurista? Hän
väitti, ettei vanha Pinkey-parka — muistathan hänet — kelvannut
pojalle, ja hänen täytyi saada joku, joka paremmin sopi Peterin
hermostuneelle luonnonlaadulle. Hän taitaa olla luonnostaan hyvin
hermostunut. Luultavasti hän on musikaalinen... Julian näki suorastaan
kauheasti vaivaa etsiessään tätä opettajatarta. Totisesti se ihminen
käsittelee hermostuneita lapsia hyvin. Peter näyttää viihtyvän oikein
hyvin hänen seurassaan, se minun täytyy myöntää... Eikä hän läheskään
niin usein saa enää herätessään kirkumispuuskaansa... Senvuoksi minulla
ei ole mitään moittimista, vai onko? Julian luulee aina tietävänsä
paremmin. Hän on aina ollut kamalan ylimielinen, eikö olekin?» Hän
kohotti kasvonsa ja hymyili hieman veitikkamaisesti.
»Kyllä, aina, Mariella.» Judith hymyili vastaan innokkaana rohkaisemaan
Mariellaa yhteisen huvituksen tunnulla.
Sotajuoni oli onnistunut. Mariella ui muutamilla vedoilla rannalle,
istuutui sinne, loiskutti vettä jaloillaan ja virkkoi hilpeämmin:
»Tietysti hän on kovin kiltti osoittaessaan niin paljon mielenkiintoa.»
Judith tuli istumaan hänen viereensä rannalle ja jatkoi: »Mihin kouluun
lähetät Peterin?»
Mariellan kasvot kävivät taaskin synkiksi, vaivautuneiksi ja
levottomiksi.
»En tiedä», vastasi hän. »En ole sitä ajatellut. En ole kovinkaan
taitava sellaisissa asioissa. Hän on niin heikko terveydeltään ja...
Otaksuttavasti Julian huolehtii siitä... Luultavasti hänellä on
suunnitelmia... Luonnollisestikaan Peter ei ole aivan samanlainen kuin
muut lapset, koska hän on niin musikaalinen, väittää Julian...»
Syntyi pitkä äänettömyys. Päivänpaiste oli kuivannut heidän märät
vartalonsa, ja he pukeutuivat verkkaisesti ja istuivat edelleen
vierekkäin rannalla, tarkkaillen veden virtaamista. Oli virinnyt hyvin
lievä tuuli, ja veistosmaiset saniaisputoukset alkoivat elää, silloin
tällöin huojuen. Kultainen valo puunrungoilla oli muuttunut heleämmäksi
ja pehmeämmäksi.
»Se, että ihmisellä on lapsi, on varmaankin oikein hauskaa», virkkoi
Judith vihdoin.
»Oi, niinkö arvelet? Haluaisitko lasta?»
Judith nyökkäsi.
»Minä en halunnut.» Mariella hymyili heikosti. »Olen aina pitänyt
nukkia niin paljoa hauskempina kuin lapsia.»
»Mutta miltä sinusta tuntui, kun lapsesi syntyi, Mariella?»
Mariella pudisti päätänsä.
»En jaksa muistaa.» Hänen huulensa värähtelivät. »En tuntenut
paljoakaan. Olin kauhean sairas ja — tuntui olevan niin paljon huolia.
En nähnyt häntä pitkään aikaan, ja sitten — Oi, en tiedä! Hän oli niin
ruma, surkea, pieni lapsi, enkä suorastaan voinut uskoa häntä omakseni.
Ei tuntunut mitenkään voivan olla totta, että minulla oli lapsi.
Minä vain yhtenään mietin: Mitä ihmettä teen hänelle? Sitten lääkäri
ilmoitti, ettei hän kenties jäisi eloon. Ja sitten kai minä äkkiä aloin
toivoa hänen elävän.»
»Niin. Sinä rakastit häntä.»
»Otaksuttavasti... Aloin keksiä hänelle nimiä... Ja ajattelin, että
sittenkin saattaisi olla hauska, jos hän kasvaisi isoksi — eikä
enää olisi kalpea ja laiha. Mutta hän ei ole muuttunut. Mutta mehän
olemmekin kaikki enemmän tai vähemmän taikinanaamoja, emmekö olekin?
Sitten Julian... ja mietin — oi, en tiedä... Isoäiti-raukka oli
kuolemaisillaan, ja vein Peterin katsomaan häntä. Isoäiti oli niin
onnellinen pojan syntymästä; tiedäthän, että hän ihan jumaloi —» Hän
pysähtyi, hänen kimeä, luonnoton, heikko kertomaäänensä petti äkkiä.
Kuinka korutonta, liikuttavaa, haaveellista hänen elämänsä olikaan!...
Judith tunsi kyynelien kihelmöivän silmissään ajatellessaan tuota
omituista avioliittoa, Charlien ja isoäidin kuolemaa — isoäidin, ainoan
naisen, joka koko elämänsä aikana oli suojellut Mariellaa, pitänyt
hänestä ja neuvonut häntä — ja tajusi, kuinka lapsellisen hämmentynyt
ja säikähtynyt Mariella oli ollut lapsensa syntyessä.
Hän ei ollut milloinkaan puhunut niin pitkään eikä niin
silminnähtävästi nauttinut puhumisesta. Kerrankin Mariellalla oli
sellaista, mistä hän tunsi tarvetta haastella.
Judith laski kätensä kevyesti hänen ruohikossa lepäävälle kädelleen.
Se värisi hetkisen, hätkähti, oli sitten hiljaa ja Mariella käänsi
hämmästyttävät silmänsä suoraan Judithiin päin. Niistä kuvastuivat
aurinko ja taivas, joten ne olivat vielä tavallistakin säteilevämmät,
mutta hänen huuliensa ilme oli arkailevan mielistynyt ja kiitollinen.
Pian hän huoahti ja sanoi:
»Otaksuttavasti _hän_ myöskin olisi jumaloinut Peteriä. Hän ja Julian
pitivät lapsista niin paljon. Otaksuttavasti hän olisi tehnyt mitä
tahansa Peterin tähden. Hän odotti niin kauheasti... On tosiaankin
vahinko, ettei Peter ole enemmän hänen kaltaisensa — ulkonäöltään
nimittäin — ei —» Hän keskeytti puheensa.
Mariella puhui Charliesta; hiljaa, ujosti, mutta ei vastahakoisesti,
hän puheli vainajasta, valmistautui lausumaan julki sellaista, minkä
lausuminen oli tuntunut mahdottomalta. Muutamien minuuttien kuluttua
olisi mahdollista lempeästi kysyä: »Mariella, minkä tähden menit
naimisiin hänen kanssansa?»
Mariella nojasi poskensa kyynärvarteensa ja pitkitti:
»En oikein ymmärrä lapsia.»
»Mutta myöhemmin, Mariella, kun hän on vanhempi, olet niin onnellinen
hänen seurassaan — puuhaillessasi hänen kanssansa. Olet niin
ihmeellisen nuori äiti hänelle.»
»Oi, myöhemmin!» äänsi hän vain ja lisäsi: »En missään tapauksessa
luule poikien paljoa välittävän äitinsä nuoruudesta.»
Jos Julian olisi kuullut hänen niin terävästi sanovan sen, eikö hän
olisi tyrmistynyt?
Judith kääntyi häneen päin ja aukaisi suunsa puhuakseen.
Mutta silloin samoin kuin eräässä toisessa tilaisuudessa Martin tuli
häiritsemään tärkeällä hetkellä, astuen mutkan takaa näkyviin ja
huudahtaen äänekkäästi: »Hei vain!» — raikkaana, punakkana ja hilpeänä
uinnin jälkeen; ja Mariella nousi Judithin vierestä huulet hieman
kaartuneina hymyilemään miellyttävää tervehdystä, heti verhoutuen
tavalliseen esiintymistapaansa.
»Hei vain!» huusi hän vastaukseksi. »Oliko hauska uida? Meidän oli,
eikö ollutkin, Judy?» Ilmeetön heikko ääni, jossa ehkä oli huojennuksen
häive... Kaikki oli mennyttä.
He palasivat etsimään Juliania.
* * * * *
He kiitivät takaisin kotia kohti pitkin kalkkisia teitä tummien
varjojen synkistämässä iltailmassa.
Martin ohjasi äänettömänä, ja Judith istui hänen vieressään. Ehkä hän
kehoittaisi Martinia ajamaan suoraan kotiin vaivautumatta viemään
häntä; sitten he saattaisivat pyytää häntä tulemaan sisälle hetkiseksi,
ja hän näkisi Roddyn — näkisi omin silmin, kuinka sairas hän oli.
Äkkiä Martin kääntyi katsomaan häneen ja sanoi suunsa hermostuneesti
värähtäessä:
»On niin hupaista nähdä sinut jälleen.»
»Niin hupaista, Martin.»
»Cambridgessa —» Martin katkaisi lauseensa kesken.
»Niin, Martin?»
»Oli kauheata, etten nähnyt sinua useammin Cambridgessa.»
»Tiedän sen, Martin. Se tuntui niin vaikealta, kun säännöt olivat niin
harmilliset. Oli toivotonta koettaa tavata ystäviään.»
»Ei ollut minun syyni, ettemme tavanneet toisiamme useammin», änkytti
Martin. »Minä olisin halunnut. Luulin sinun kyllästyneen minuun ja
senvuoksi pysyttelin poissa.»
»Mikä sinut pani ajattelemaan niin hupsua, Martin?» Toinen empi ja
punastui.
»Se, että — en tullut toimeen — ystäviesi kanssa.»
Judith huokasi.
»Tarkoitatko Jenniferiä?»
»No niin — kyllä.»
»Et pitänyt hänestä vai piditkö?»
Jennifer oli Martinin käydessä aina ollut pahimmillaan.
»En — en osaa sitä oikein selittää... Minä — tietysti näin että hän
oli — hyvin sievä... En jaksanut käsittää, minkä tähden sinä — pidit
niin paljon hänestä...» Hän ponnisteli edelleen katse tähdättynä edessä
olevaan tiehen, ja hänen jalkansa vähitellen unohti painaa vauhtivipua.
»Mutta sinä tunnuit — ihan erilaiselta, kun hän oli saapuvilla...
ainakin olit toisenlainen minua kohtaan. Minusta tuntui kuin olisimme
olleet ventovieraita.»
Judith huokasi taaskin ja virkkoi kärsivällisesti:
»Olen siitä pahoillani, Martin.»
Mahdotonta oli koettaa selittää hänelle. Se, mitä hän puhui, oli
kaikki totta. Hän sai ajatella, mitä halusi; Judith ei ollut hänelle
vastuunalainen käyttäytymisestään eikä velvollinen, kuten hän näytti
arvelevan, kohtelemaan häntä huomaavaisesti. Tympeä, tympeä, väsyttävä
Martin. Eipä ihmekään, että hän oli herättänyt paholaisen Jenniferissä.
»Oh!» äänsi Martin lannistuneena. »Armias taivas, sinulla ei ole mitään
syytä olla pahoillasi. Tarkoitukseni ei ollut syyttää sinua.»
»Kuulosti siltä kuin niin olisi ollut», huomautti Judith
harmistuneesti. Oli helppo tehtävä saada Martin kuohuksiin.
»Oi, Judy, _tiedäthän_, ettei niin ollut», vakuutti Martin onnettomana;
ja kiihtyessään hän ei lainkaan muistanut polkea vauhtivipua, ja auton
nopeus hidastui, kunnes se tuskin liikkui paikaltaan.
»Hei, sir!» luikkasi Julian taka-istuimelta. »Saanko tiedustaa, mitä
aiotte, sir? Onko maantie teidän omaisuuttanne, sir, vai eikö se ole?»
Martin virnisti olkansa ylitse ja ajoi edelleen.
»Tarkoitin vain sitä», virkkoi hän kohta hyvin tyynesti, »että kaipasin
sinua hirveästi ja että olen kauhean iloissani, koska — koska tapasin
sinut taaskin».
»Niin minäkin olen, Martin. Rehellisesti olen.»
Judith katui.
»Aion lähteä täältä huomenna — minun täytyy joutua takaisin
maatilalle.» Hän nielaisi rajusti. »Sopisikohan — kauhean mielelläni
soisin sinun tutustuvan äitiini. Ikävystyisitköhän hirmuisesti, jos
tulisit vähäksi aikaa meille.»
»Se ei ikävystyttäisi minua rahtuakaan. Kovin mielelläni tutustuisin
äitiisi.»
»Oi, sepä hyvä!» Martinin kasvot säteilivät. »Niin mielelläni
näyttäisin sinulle kotini. Se on aika sievä.»
Mariella kumartui hänen olkansa ylitse ja pyysi:
»Aja suoraan asemalle, Martin! Julian myöhästyy junasta, jollemme
kiiruhda.»
Kymmenen minuutin kuluttua he olivat asemalla.
»Me tulemme saattamaan sinua junaan, Julian», ehdotti Mariella.
»Minä en saa viipyä», torjui Judith. »Äiti syö illallista aikaisin.
Lupasin ehtiä siksi takaisin. Hyvästi ja oikein, oikein paljon
kiitoksia teille kaikille! Hyvästi, Julian!»
Hän ojensi kätensä. Julian tarttui siihen ja keikarimaisesti suuteli
sitä.
»_Au revoir, mademoiselle_», toivotti hän. »_Nous nous reverrons au mois
d'Août. Sans faute, n'est ce pas?_»
Judith nyökkäsi.
»_Alors au plaisir..._»
Julian loi häneen tutkivan katseen, heilutti kättään ja katosi ostamaan
matkalippua.
Mariella seurasi häntä, palasi hetkiseksi ja sanoi hiljaa:
»Hyvästi, Judith. Kohtaamme toisemme uudelleen, eikö niin?»
Hänen kasvoiltaan oli kerrankin hänen laimea hymynsä poissa. Ne olivat
rauhalliset ja — niin — täysikasvuisen kasvot; niin, niistä oli tullut
samanlaiset kuin lukemattomien muiden naisten kasvot olivat, lievän,
pysyväisen hämmingin ja surumielisyyden naamioimat ja naamion takana
ihan elottomat.
Judith kääntyi Martinin puoleen, joka yhä viipyi hänen vierellään.
»Siis — jos äitini kirjoittaa sinulle —» alkoi Martin.
»Kyllä, Martin. Minä tulen.».
»Sinun täytyy tulla.»
»Se olisi perin hauskaa.»
Olisi mielenkiintoista nähdä yksi tämän piirin jäsen erikseen, kodin
ja vanhempien erikoista taustaa vasten, vaikka, ikävä kyllä, Martinin
isä oli kuollut. Juuri hän oli ollut Mariellan äidin ja Julianin ja
Charlien isän sekä Roddyn isän veli. Martinin äiti oli tyyten piirin
ulkopuolelta... Mutta saattoihan siellä olla muoto- ja valokuvia,
kaikenlaisia sukuesineitä...
Hän irroitti kätensä Martinin kädestä ja lähti juoksemaan.
Junasta ei vielä näkynyt merkkiäkään. Viidessä minuutissa hän
ennättäisi Roddyn luokse. Hän esittäisi jonkun tekosyyn — väittäisi
unohtaneensa jotakin. Hän saattoi laskea saavansa olla hänen luonansa
ainakin kokonaisen neljännestunnin, saisi kertoa hänelle olevansa
pahoillaan, kertoa hänelle... ja poistua vikkelästi.
* * * * *
Hän koputti arkihuoneen ovelle.
»Sisälle!» käski äreä ääni.
»Roddy», virkkoi hän arasti, seisoen ovella. »Tulin katsomaan sinua.
Vain tiedustamaan, kuinka voit. Ainoastaan minuutiksi. Häiritsenkö
sinua?»
»Oi, käy sisälle Judith!» Hänen äänestään huokui kohteliaisuutta ja
hämmästystä.
Hän istui kirjoituspöydän ääressä. Hänellä ei ollut kaulanauhaa, ja
hänen paitansa kaulus oli auki; hänen hihansa olivat käärityt ylös, ja
hänen tukkansa törrötti pystyssä. Hän näytti väsyneeltä; hänen kasvonsa
olivat tavallista kellertävämmät, ja hänen huulensa olivat lerpallaan.
Auringonvalo tunkeutui huoneeseen alaslaskettujen, punaisten verhojen
lävitse synkkänä ja himmeänä ja ikäänkuin uhkaavan valppaana. Väriarvot
eivät olleet normaaliset tässä omituisessa sisävalaistuksessa. Se
muutti ystävällisen, tutun huoneen luonnetta ja teki Roddyn yksinäisen
näköisen hahmon haaveellisen merkitseväksi ja etäiseksi, melkein
peloittavaksi ja oudoksi. Tämä eloisa valo tuntui panevan veren
sykkimään samassa poljennossa oman tummaverisen, kuumeisen sykintänsä
kanssa.
»Teit kiltisti, kun tulit, Judy.» Roddyn ääni teki äärimmäisen
vaikeaksi lähestyä häntä. »Kuinka vilpoiselta näytätkään! Oliko retki
hupainen? Luulisin, että oli ihan liian kuuma, joten missään ei voinut
tuntea oloaan mukavaksi.»
»Retki oli kaamea, kun sinä et ollut mukana, Roddy.»
»Hölynpölyä. Ette kaivanneet minua ensinkään.» Roddyn hymy oli suopea
ja kylmä.
»Enkö minä kaivannut? Enkö kaivannut? Roddy — retki meni minusta tyyten
piloille, kun minulle kerrottiin, ettet sinä ollut terve. En jaksanut
sietää sitä ajatusta, että sinä olit yksin päänsäryn vaivaamana
tällaisena päivänä.»
»Oh, pääkipu on poissa. Se ei suuria merkinnyt. Oman typeryyteni syy.»
»Onko sairautesi varmasti ohitse? Et näytä oikein terveeltä.»
Roddy nauroi.
»Kyllä minä olen kunnossa. En käsitä, minkä tähden sinä olet noin
huolissasi minun tähteni.»
Hän ei aikonut suoda Judithille tyydytystä olla myötätuntoinen häntä
kohtaan.
»Enkö siis voi tehdä mitään hyväksesi?»
»Et kerrassaan mitään, kiitos, Judith!»
Hän istui yhä kirjoituspöydän ääressä pää käden varassa ja katseli
Judithia kasvoillaan omituinen, kova ilme. Äkkiä hän hieroi silmiään
maltittomasti, ikäänkuin niitä olisi kivistänyt, taivutti päätänsä
hyvin alakuloisesti ja alkoi piirrellä kuvioita imupaperiin.
»Sinun ei pitäisi koettuakaan kirjoittaa, jos silmiäsi kivistää. Sinun
pitäisi levätä.»
»Olen levännyt.» Hän keikautti päätänsä vanhaan, tilavaan
lapsenhoitosohvaan päin, jonka sekaantuneissa pieluksissa vieläkin
näkyi hänen ruumiinsa painama jälki. »Kyllästyin siihen. Minun piti
kirjoittaa joitakuita kirjeitä, ja senvuoksi arvelin, että minun oli
paras suoriutua niistä. Aion lähteä täältä huomenna tai ylihuomenna.»
»Takaisin Pariisiinko?»
»Ei. Skotlantiin äitini seurassa.» Hänen silmänsä tuikkivat tuokion.
»Hän arvelee minun tarvitsevan lomaa.»
Skotlantiin äitinsä seurassa. Minkä tähden hän ei Martinin tavoin
sanonut: »Haluaisin sinun tutustuvan äitiini.»
Judith meni seisomaan hänen viereensä.
»No niin, minun täytyy nyt lähteä.» Hän ei jaksanut torjua äänestään
äärimmäisen surkeata sointua. »Tulin vain katsomaan, kuinka voit.»
»Teit kovin herttaisesti, Judy.»
Roddyn ääni oli ihan äkkiä muuttunut helläksi ja hyväileväksi. Hän
tarttui kevyesti Judithin käteen ja leikitteli sen sormilla, ja Judith
tunsi vanhan avuttomuuden alkavan huumata.
»No niin, nyt kai meidän pitää sanoa jäähyväiset, Roddy», virkkoi hän
hyvin hiljaa.
»Siltä näyttää, Judy.»
»Aina, aina sinä lähdet pois, etkö lähdekin?»
Roddy hymyili hänelle.
»Olen pahoillani siitä, ettemme ole olleet enemmän toistemme seurassa,
Judy. Emme saaneet lainkaan vakavasti keskustella tällä kertaa, vai
saimmeko?»
Oi, kuinka lumoavan pilkallinen ja välinpitämätön!...
Judith veti kätensä pois ja vastasi lyhyesti:
»Emme; emme saaneet.»
Tällä kertaa ei jäisi mitään uutta ja riemullista muisteltavaa.
Tätä turhanpäiväistä sananvaihtoa lukuunottamatta he tuskin olivat
puhelleet keskenään. Sinä iltana, jona he olivat uineet yhdessä,
sinä iltapäivänä, jona hän oli pelannut tennistä heidän kanssansa,
eivät katseet eivätkä äänet olleet kohdanneet toisiaan salaa,
kahdenkeskisesti.
Hän oli nähnyt Roddyn silloin tällöin tarkkailevan häntä, siinä kaikki.
»Kun viime kerralla tapasimme toisemme», virkkoi Roddy, silmäillen
häntä, »oli meillä hyvin vakava keskustelu».
»Oi, luulin sinun unohtaneen sen.»
Judith tunsi vapisevansa hiukan.
»En. En.» Roddyn tiukka katse ei hetkeksikään horjahtanut pois
Judithin kasvoista; eikä viimemainittu voinut liikkua. Hän katsahti
kirjoituspöydälle ja näki siinä valkean kuoren, johon oli kirjoitettu:
»Herra Anthony Baring». Roddylla oli hieno ja miellyttävä käsiala.
»Tuossa auto tulee», kuiskasi hän.
»Oi, minun täytyy lähteä.»
»Tule tätä tietä, puutarhaoven kautta!»
Roddy nousi pystyyn, kietoi kätensä Judithin ympärille ja saattoi
häntä ovelle, puristaen häntä tiukasti itseään vasten. Punertava valo
kiihoitti, kuiskien salavihkaisesti.
»Suutelit minua viime kerralla», jupisi Roddy. »Suutelotko taaskin?»
Judith suuteli nopeasti hänen poskeaan.
Roddy nauroi, veti sitten äkkiä henkeä ja taukosi nauramasta. Hänen
oudot kasvonsa kallistuivat Judithiin päin. Tyttö tunsi, että Roddyn
huulet olivat kovat ja hänen omat huulensa hirveän pehmeät ja
mukautuvaiset. Roddyn huulien puristus oli tuskallinen, hälyttävä
— sellainen kosketus, jollaisesta hän ei ollut uneksinutkaan. Hän
vetäytyi irti ja näki vastassaan olevasta peilistä oman kalpeakasvoisen
kuvaisensa toinen käsi suulla.
»Tulenko tänä iltana», puhui Roddy hyvin hiljaa, »noutamaan sinua
veneellä? Soudamme myötävirtaa alas — saarille. Vain me kaksi. Tulenko?»
Judith nyökkäsi sanattomana.
»Myöhään. Odota minua kello yhdentoista vaiheilla!» Tavallisella,
huolettomalla äänellään hän lisäsi: »Jollei ilma ole kaunis, en
tietenkään tule. Saattaa puhjeta ukkosilma.»
Judith poistui huoneesta syvän kultaiseen valoon ja illan varjoihin.
* * * * *
Hän tuli omaan puutarhaansa. Laskeva aurinko valaisi nurmikkoa. Sen
hohdetta halkoivat pitkät, kapeat varjot, ja isot kastanjapuut olivat
ryhmässä sen yläpuolella uneliaana rykelmänä. Ruusut olivat avautuneet
sydämeensä saakka huumaantuneina omasta tuoksustaan; ja niitä
ympäröivät, himmeät lavendeliaidat kannattivat vielä valkeita perhosia
keihäittensä kärjissä. Riippaoksaisen pyökin lehvät valuivat alaspäin,
muistuttaen vihreää suihkukaivoa; ilmassa värähteli kuiskivia,
silkkivälkkeisiä hahmoja, valoa, värejä, loistaen, vihloen, hypähdellen
liiallisesta elinvoimasta. Talon jokainen ikkuna ja ovi oli auki; ja
äiti, joka nousi portaille kukkakoppa kädessä, seisahtui vetämään ylös
juovaista, venetsialaista kaihdinta.
3
Tuntui siltä kuin he eivät olisi tuntikausiin puhuneet sanaakaan. Mela
painui silloin tällöin veteen, loiskahtaen hiljaa, musikaalisesti,
muistuttaen perin ohuen kristallin särkymisääntä. Silloin tällöin
liikkuva lapa herätti veden heleästi, salaperäisesti solisemaan,
ikäänkuin puolittain unesta heränneen ääni olisi lausunut hellän sanan
ja sitten taaskin vajonnut unen helmoihin.
Judith näki Roddyn käden liikkuvan ja hohtavan; hänen hahmonsa
parhaiksi erotti veneen perästä; hartiat olivat etukumarassa, pää
liikkumaton. Kerran tai kahdesti hän alkoi viheltää sävelen katkelmaa
ja oli sitten taaskin ääneti.
Judith lepäsi pieluksien seassa keulassa ja katseli, kun tumman
keltainen kuu nousi pilvettömälle taivaalle haapojen takaa. Yö oli
painostava ja hiljainen.
Vene lipui saaria kohti. Sitten hän liikkuisi, jos hänen raajansa vielä
osaisivat liikkua; Roddy ojentaisi hänelle kätensä auttaakseen häntä
veneestä, ja he seisoisivat pienten pajujen keskellä, kuiskaillen
toisilleen.
Äiti oli sikeässä unessa kotona; hänen vieras mielensä oli
tiedottomana. Hän ei unissaan aavistaisi tyttärensä hiipineen ulkosalle
kohtaamaan rakastettuaan.
Ja myöskin naapuritalon asukkaat nukkuivat aavistamatta mitään, samalla
kun heidän piiristään yksi erosi ja lähti yksin syleilemään vierasta
henkilöä.
Kahisten vene äkkiä sujahti pajujen sekaan ja seisahtui matalalle
rannalle. Pajunlehvien sakeat, ohuet keveät lehdet osuivat heihin
heidän astuessaan veneestä, purivat heitä pienen pienillä hampailla.
Hän seurasi Roddya tahdottomana, ilman tietoista liikuntoa nokkosten
ja pitkän ruohikon halki pensaiden seassa olevalle aukeamalle saaren,
pienen, lehväisen töyrään keskelle. Entisaikoina he olivat usein
järjestäneet sinne ulkoilmakekkereitä, pitäneet vähäistä maakaistaletta
koko maailmana ja tekeytyneet sen kuninkaiksi ja kuningattariksi. He
olivat noukkineet sinivatukkoja noista matalista pensaista kuumassa
päivänpaisteessa ja palanneet kotiin suut ja sormet purppuraisina.
Nyt oli pieni Roddy-poika tämä kookas mies, jonka olkapää hipoi hänen
olkaansa ja oli hurmaavampi kuin kuunnousu, jonka pää oli hänen
yläpuolellaan suojamuurina, sulkien pois maailman.
He seisoivat vierekkäin. Roddy kääntyi hänen puoleensa ja kuiskasi:
»No, Judy?»
»Oi, Roddy!...»
»Judy, sanon sinulle jäähyväiset täällä.» Hänen äänensä oli matala,
vakava, selvä.
»Pitkäksi ajaksiko, Roddy?»
Hän näki Roddyn nyökkäävän, ja hän itse taivutti päätänsä, alkaen
nyyhkyttää, mutta kyynelittä.
Roddy jupisi, päästäen hiljaisia, epäselviä huudahduksia, ja otti hänet
hellästi syliinsä.
»Älä itke, Judy! Älä itke!... Rakas, älä!»
Toisen äänen hellyys hillitsi itkun heti. Roddyn käsi siveli hänen
paljasta käsivarttaan, viipyen sen taipeissa, tunnustellen sen
ääriviivoja, ja kosketus pani hänet värähtelemään.
»Viehättävä, sileä käsi», kuiski mies. »Olet niin viehättävä.»
»En.»
»Kyllä. Niin minusta tuntuu. Minusta on aina tuntunut siltä.»
»Kun vain sinusta tuntuu siltä — en välitä mistään muusta. Sinä — voit
saada sen kaikki.»
»Oi, Judy!»
Nyt kuu nousi vihdoinkin täydelleen puunlatvojen yläpuolelle ja
valaisi oudosti Judithin kasvoihin suunnattuja silmiä. Roddyn huulilla
väikkyi heikko, jäykkä hymy. Hänen hampaansa välkkyivät. He katselivat
toisiaan, ja heidän kasvonsa hohtivat himmeästi pimeydessä.
Verkko oli murtunut. Roddy oli vihdoinkin ravistanut itsensä irti ja
tullut likelle. Koko heidän entinen elämänsä oli välttämättä johtanut
heitä tähän hetkeen.
»Oi, Roddy, rakastan sinun hiuksiasi...» Hänen kätensä kohosi niitä
silittämään, ja hän sulki silmänsä. »Rakastan silmiäsi.»
»Minä rakastan sinussa kaikkea — joka osaa.»
Hengittämättä Judith vihdoinkin varmana hänestä loittoni hiukan,
tahtoen herkuttelevasti viimeisellä hetkellä siirtää hänen syleilynsä
tuonnemmaksi, ja nauroi pehmeästi.
»Roddy, kuinka paljon pidät minusta? Näinkö paljon?»
Hän ojensi kätensä, vieden niitä hitaasti kauemmaksi toisistaan.
»Enemmän.»
»Näinkö paljon?»
Roddy matki häntä, nauraen kiihkeästi, mutta hiljaa.
»Näinkö paljon?»
Roddy ojensi kätensä levälleen. Judith empi tuokion ja tuli sitten
hänen syleilyynsä; eikä Roddy enää nauranut, vaan peitti hänen kasvonsa
ja kaulansa suudelmilla.
Se oli kaikkien aistien värisyttävää huumausta, lämmintä, sulattavaa,
hellittämätöntä, hellää. Tämä vieras henkilö ehdytti hänen voimansa;
mutta syvällä elämän lähteet kumpusivat yhä ylemmäksi, sykähdellen
oudon voimakkaasti. Roddy takertui häneen kaikin voimin ikäänkuin ei
voisi milloinkaan hellittää häntä. Roddy oli vieras, mutta Judith tunsi
hänet, oli aina hänet tuntenut, tarttui hänen hyväileviin käsiinsä ja
painoi niitä rintaansa vasten. Sillä hetkellä Roddy oli hänen lapsensa,
ja hän olisi tahtonut laskea hänen päänsä siihen paikkaan, jossa hänen
kätensä liikkumattomina lepäsivät. Roddy hengitti syvään, ja silloin
tällöin hänen sointuva äänensä mutisi katkonaisen sanan tai pari.
Judith kohotti päänsä hänen olkapäältänsä ja katseli kiihkeän
yksityiskohtaisesti hänen kasvojaan.
»Puhu, Roddy, puhu!»
Roddy pudisti päätänsä ja hymyili — kalpea aavistus hänen entisestä
hymystään väikkyi ainoastaan hänen huulillaan. Hänen puolittain
suljetut silmänsä kimaltelivat ikäänkuin kyynelistä. Kuutamossa Judith
palvoi hänen tummaa päätänsä ja kuutamon valkaisemia piirteitään.
Vähitellen Roddy hellitti otteensa, keikautti päänsä taaksepäin
ja seisoi hievahtamatta käsivarsien riippuessa kupeilla, kasvot
tiedottomana, nukkuvana naamiona. Jos Roddy kuolisi nuorena, näyttäisi
hän tällaiselta.
»Roddy — Roddy — Roddy — rakastan sinua — rakastan sinua — rakastan
sinua.»
Ei vastausta. Roddy kumarsi päätänsä ja alkoi suudella entistä
tulisemmin.
»Roddy — sano —»
»Mitä haluat minun sanovan?» supatti mies. Taaskin väikkyvä hymy.
»Rakastan sinua, Roddy.»
Oi, jospa hänkin puolestaan kuiskaisi nuo muutamat sanat! Silloin
Judith saisi rauhan iäksi.
Hän painoi, poskensa Roddyn poskea vasten, mutisten hyväilysanoja.
»Rakas, armas, oma poikani, rakastan sinua. Rakas, olen aina rakastanut
sinua. Oletko sen tietänyt?»
Roddy pudisti hiljaa päätänsä.
»Pelkään rakastavani sinua liian paljon.»
Oi, ihan liian paljon, jos hänen pitäisi turhaan odottaa vastausta
paitsi suudelmia...
»Ei, Judy, ei.» Ne sanat kirposivat Roddyn huulilta tuskaisesti. »Sinun
täytyy nyt unohtaa minut. Suutele minua ja sano jäähyväiset.»
»Minkä tähden, oi, minkä tähden?» Judith takertui häneen epätoivoisesti.
»Minä matkustan pois», kuiskasi hän.
»Mutta tulethan takaisin? Tulethan takaisin, Roddy?»
Roddy oli hiljaa, ihan hiljaa.
»En voi. En voi», virkkoi hän vihdoin.
»Minä vartoan, Roddy. En välitä siitä, kuinka kauan vartoan. En koskaan
kaipaa ketään muuta. Odotan vaikka vuosikausia.» Ei kuulunut vastausta;
ja vähän ajan kuluttua hän lisäsi, heikosti, väkinäisesti kuiskaten:
»Jos rakastat minua vähän.»
»Oi!» Roddy keikautti päänsä pystyyn, ikäänkuin ähkäisten. »Kyllä.
Kyllä. Kyllä.»
»Rakastatko minua?»
Hänen täytyi, hänen _täytyi_ sanoa se.
»Kyllä; rakastan sinua.» Sanat tulivat valittavana huohotuksena. Judith
painoi suunsa hänen huulilleen ja seisoi hiljaa, imien autuuttaan.
Äkkiä Roddy ravisti päätänsä, ikäänkuin heräten.
»Oi, Judy, meidän täytyy palata, meidän täytyy palata.» Hän huokaili
huokailemistaan.
»Ei. Vielä vähän aikaa. Puhelemme hiukan, ennenkuin lähdemme. Meidän
täytyy puhella.»
Roddy nauroi — normaalista, kiusoittelevaa naurua.
»Hieman keskustelua», sanoi hän. »Sinä olet oikea tiikeri
keskustelemaan, etkö olekin?»
»En välitä, vaikka nauratkin minulle.»
He nauraisivat hilpeästi toisilleen, keskenään, alituisesti.
Roddy pani kätensä hänen leukansa alle ja käänsi hänen kasvonsa
itseensä päin.
»Viehättävä Judy. Viehättävät, tummat silmät... Oi, suusi. Tahtoisin
suudella sitä vuosikausia.»
»Oi, Roddy, sinä saat suudella sitä, milloin vain haluat. Minusta on
ihanaa, kun suutelet minua. Olen sinun kokonaan.»
Roddy jupisi lyhyesti ja hyvin hiljaa: »Oi!» tarttui häneen ja
syleili häntä rajusti. Hän ei voinut liikkua eikä hengittää; hänen
pitkä tukkansa irtaantui viimeisistä neuloistaan ja valahti pitkin
hänen selkäänsä; ja Roddy nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet
liikkumattomien pajujen juurelle.
Roddy oli tuonut hänet takaisin kotiin. Raukeana ja aatoksiinsa
vaipuneena hän oli astunut veneestä joen äyräälle aamun alkaessa
sarastaa ja kääntynyt katsomaan Roddya raskaiden silmäluomiensa alitse.
Hän ei erottanut Roddya selvästi; hän näytti sekavalta, etäiseltä.
»Hyvästi!» toivotti Roddy lyhyesti.
»Tapaan sinut, ennenkuin lähdet», virkkoi Judith koneellisesti.
Eipä silti, että sillä nyt olisi ollut oikeastaan väliä. Aikaa ei enää
ollut, ja Roddy olisi hänen luonansa iäisesti.
Roddy nyökkäsi ja käänsi sitten jyrkästi veneen taaskin myötävirtaan,
katsahti häneen kerran, hymyili hieman, heilutti kättänsä tuokion ja
lähti.
Hän asteli odottavan, kirkkaan, kalpeavärisen puutarhan lävitse taloon,
makuuhuoneeseensa, tähyili hämärästi peilistä outoja kasvojaan ja
vaipui vihdoin vuoteeseen.
4
Seuraavana iltana hän heräsi tajuamaan, että Roddy ei ollut tullut —
ehkä ei tulisi — varmasti ei tulisi nyt. Hän matkustaisi pois. Roddy,
josta ajatustensa ilmaiseminen, selittäminen oli aina niin vaikeata,
olisi ymmällä eikä tietäisi, mitä sanoa, kun hänkin heräisi. Hän, joka
ei milloinkaan suunnitellut, olisi avuton, kun hänen pitäisi valmistaa
suunnitelmia, jotka vastaisuudessa koskisivat myöskin häntä, Judithia.
Viime yönä hän oli ollut mykkä, huokaillut yhtenään, kuiskinut
epäselvästi; hänestä olisi vaikeata alkaa ensimmäisenä puhua, koettaa
saada tosielämä jälleen tasapainoon heidän keskensä. Hän, Judith,
kirjoittaisi hänelle kirjeen, kertoisi hänelle kaikki; niin, hän
kertoisi kaikki. Hänen rakkautensa ei enää tarvinnut olla hävettävänä
salaisuutena. Jos hän panisi kirjeen postiin tänä iltana, saisi Roddy
sen seuraa vana aamuna, vähäistä ennen lähtöään.
Hän kirjoitti:
»Roddy, kirjoitan tämän sanoakseni sinulle jäähyväiset vielä kerran ja
vakuuttaakseni rakkauteni olevan mukanasi, kunnes kohtaamme toisemme
jälleen. Totisesti rakastan sinua kaikilla tavoin ja niin paljon kuin
suinkin osaat kuvitella ja vieläkin enemmän, enemmän kuin kuvitella
saattaa. Kuta enemmän rakkauteni minua riuduttaa, sitä enemmän se
tulee ehtymättömän voiman tunnoksi.
Rakastatko minua, Roddy? Sano minulle vielä kerran rakastavasi minua;
äläkä pidä minua kiusallisen kärttävänä!
Olen niin kietoutunut sinua koskeviin ajatuksiini, niin rikas niistä,
että tällä hetkellä tunnen jaksavani kestää poissaolosi. Melkeinpä
pidän sitä tervetulleena, koska se suo minulle aikaa istua yksin
alkaakseni käsittää onneani. Kun siis tulet takaisin — oi, Roddy,
palaa pian!
Olen rakastanut sinua luullakseni aina siitä asti, kun näin sinut
ensi kerran ollessamme pieniä — ainoastaan sinua, aina sinua.
Todennäköisesti en milloinkaan lakkaa sinua rakastamasta. Jumalan
kiitos, voin sen sanoa sinulle vihdoinkin. Rakastatko sinä minua
edelleen? Pitääkö minun rakastaa sinua edelleen? Oi, ethän vastaa
epäävästi viime yön jälkeen. Jollet halua joutua sidotuksi ihan vielä,
ymmärrän sen kyllä. Jaksan odottaa vuosikausia perin onnellisena, jos
sinä rakastat minua. Roddy, olen sinun. Viime yönä annoin sinulle
sellaista, mikä on aina ollut sinun. Mutta vielä en voi ajatella viime
yötä. Se on liian läheinen, suunnaton ja järkyttävä. Ähkyn ja olen
vähällä pyörtyä, kun koetan muistella sitä. Raukenen.
Palattuani huoneeseeni aamuhämärissä tuijotin kauan aikaa kasvoihini
peilistä, ihmetellen, miten saatoin ne tuntea. Miten voin olla
saman näköinen, liikkua, syödä ja puhua hyvin samaan tapaan kuin
tavallisesti?
Olisiko minun pitänyt olla arkailevampi, vastahakoisempi viime yönä?
Olisiko se ollut sopivampaa — olisitko kunnioittanut minua enemmän?
Olinko liian rohkea? Oi, tämä on typeryyttä; minulla ei ollut muuta
tahtoa kuin sinun tahtosi. Mutta koska rakastan sinua niin paljon,
olen hieman peloissani. Senvuoksi kirjoita minulle pian ja sano, mitä
minun pitää ajatella, tuntea, tehdä! Siihen saakka uneksin.
On niin paljon muuta kerrottavaa sinulle, mutta sittenkin se kaikki on
oikeastaan samaa. Armas, rakastan sinua!