1
Hän oli valmis ulkoilmakutsuja varten. Hänen yllänsä oli keltainen
liinaleninki ja ruskea olkihattu, kveekarimallinen ja kauniilla,
keltaisella nauhalla koristettu. Äiti oli sitonut nauhan suureksi
rusetiksi; silmukat painuivat hänen niskaansa, ja nauhan päät valuivat
hänen lapaluittensa väliin.
»Viehättävä, nuori olento», arvosteli äiti katsellen häntä
kiihkottomasti.
Judith oli ollut kotona yli viikon, ja äiti oli ollut ihastuttava. Hän
oli vienyt Judithin Lontooseen ostamaan leninkejä. He olivat asuneet
Julesin hotellissa pari yötä, ja äiti oli auliisti tilannut kauniita
vaatteita omalta vaatturiltaan. Kun Judith liikkui hänen edessään
viidennessätoista mallileningissä, oli hän kohauttanut olkapäitään ja
huomauttanut omituisella, tylyllä, mutta kauniilla äänellään:
»Kuten näette, sopii tuolle lapselle mikä tahansa.»
Ja vaatturi oli juhlallisesti vahvistanut sen.
He olivat yhdessä käyneet teatterissa ja oopperassa; ja joka aamu
ja joka ilta Judith istui äidin vuoteen laidalla, ja he tarinoivat
keskenään ystävällisen kohteliaasti, melkeinpä vaivattomasti.
Äiti oli erittäin hyvin puettu nainen, hoiti käsiään hyvin, käytti
ihojauhetta ja hajuvettä hienosti. Hänen kasvonsa eivät vanhentuneet,
vaikka värittömät posket olivat nyt hiukan kuopallaan ja katse oli
terävämpi. Hänen silmänsä muistuttivat sinisiä timantteja, ja hänellä
oli tyly, punattu suu sekä pitkät, suipot suupielet. Hänen kasvojensa
luut olivat voimakkaat, terävät ja hienot, ja jokin piirre hänen
kasvojensa kolmikulmaisissa ääriviivoissa, silmien asennossa, huulien
ilmeessä toi mieleen kissan.
Hän oli hienon aistikas mieleltään yhtä hyvin kuin olemukseltaankin,
kykenevä, nopeaälyinen. Hän keskusteli älykkäästi, ja hänellä oli
hyvät tiedot laajoilta aloilta — ja miehet ihailivat häntä ja olivat
mieltyneitä hänen seuraansa. Hän oli aina, mietti Judith, näyttänyt
liikkuvan hänelle kohteliaisuuksia latelevien miesten ympäröimänä.
Silloin tällöin hän huomautti, kuinka vähän hän piti naisista; ja
Judith oli tuntenut tämän tuomion ulottuvan häneenkin. Hän ei ollut
koskaan ollut mielissään tyttärestä; ainoastaan komea poika olisi
hänelle kelvannut. Hänen tyttärensä oli saanut selville sen jo
varhaisessa lapsuudessaan, sillä muiden palvonta oli tehnyt hänet liian
viisaaksi.
Äidistä oli tuskin mitään muistamista, ei mitään muuta kuin se, että
hän hämärästi, pelokkaan kunnioittavasti, jumaloivasti rinnasti hänet
enkeleiden ja neitsyt Marian kanssa.
Eräänä iltana oli äiti tullut huoneeseen puettuna päivälliskutsuja
varten kokonaan valkeassa asussa ympärillään jotakin leijailevaa,
ruusuista ja sateenkaaren väreissä väikkyvää. Puvussa oli kurjenpolvia
rinnalla, vyötäisillä ja liepeessä, kimppu toisella olkapäällä, ja
kurjenpolvenvärisiä, liehuvia nauhoja. Hänen vaaleassa, pilvimäisessä
tukassaan oli timantteja. Hän kumartui vuoteen ylitse, hymyillen
salaperäisesti silmillään ja huulillaan ikäänkuin olisi ollut hyvin
mielissään; ja Judith peitti kasvonsa tämän enkelimäisen näyn
nähdessään; eikä kumpikaan heistä virkkanut sanaakaan. Ovelta kutsui
miehenääni: »Mildred!» Se ei ollut isä.
»Käy sisälle!» kehoitti äiti. »Lapsi on täällä.»
Huoneeseen astui pitkä, viiksihuulinen mies, joka jäi seisomaan äidin
viereen, lasketellen pilaa, lausuillen hullunkurisia kysymyksiä ja
nauraen, koska Judith ei suostunut vastaamaan eikä katsomaan häneen.
»Älä ole hupakko, Judith!» nuhteli äiti.
»Hän ei ole sinun näköisesi», huomautti mies.
»Niin, ei ensinkään minun piirteitäni.» Äidin ääni kuulosti
ikävystyneeltä.
»Oletko siitä pahoillasi?»
»Fred ei ole.»
He molemmat naurahtivat.
Äänettöminä he seisoivat rinnakkain, nojaten vuoteen kaiderautaan, ja
Judithin käsi sujuttautui huomaamatta koskettamaan kurjenpolvea. Hän
nykäisi hieman, ja se solahti kimpusta hänen käteensä.
»Lähdetään», virkkoi äiti ja lisäsi sitten olkansa ylitse: »Käy
nukkumaan, Judith!»
Hän olisi harmistunut, jos olisi huomannut kurjenpolven. Se ei
sittenkään ollut oikea, vaan tehty vaaleanpunaisesta sametista. Judith
piilotti sen pieluksensa alle.
Äiti sujautti kätensä miehen kainaloon ja leijaili pois.
Se oli ainoa äidistä jäänyt eloisa muisto. Naapuritalon lapset
tulivat muistissa ihan kurjenpolvileningin kintereillä; ja senjälkeen
hänen kiihkeä mieltymyksensä kohdistui heihin eikä äitiin. Äiti
oli yhä enemmän poissa tai puuhissaan, ja hänen mielenkiintonsa
tytärtä kohtaan laimeni yhä silmäänpistävämmin. Lukuunottamatta
leikkimistä naapuritalossa tai yksin puutarhassa olivat Judithin
elämän koko sisältönä oppitunnit ja opettajattaret. Äiti ja isä olivat
hellittämättömiä tietopuoliseen kasvatukseen nähden.
Judithin mielestä heidän persoonallisuutensa oli kaksinainen. Toisaalta
äiti ja isä tietysti rakastivat toisiaan ja ainoata tytärtään,
veivät hänet joskus merenrannikolle ja silloin tällöin Lontooseen
pantomiimia katsomaan. Kerran tai kahdesti hän kävi heidän seurassaan
ulkomailla. Mutta niissä monissa tapauksissa, joissa hänet jätettiin
kotiin, he kirjoittivat hänelle rakkautta uhkuvia kirjeitä, joihin hän
velvollisuudentuntoisesti vastasi ranskankielellä näyttääkseen heille,
kuinka hyvin hänen ranskankielen opintonsa edistyivät, ja he toivat
kotiin palatessaan hänelle kauniita lahjoja. Kotona ollessaan he usein
lukivat hänelle ääneen iltaisin.
Heillä kolmella oli romanttiset ja lohduttavat keskinäiset suhteet —
ihanteelliset suhteet; mutta sitten aina Fred ja Mildred anastivat
äidin ja isän paikan rikkoen kuvitelman. Sillä voi, he tuntuivat olevan
tehdyt lujemmasta ja kestävämmästä aineesta; he olivat todellisia;
eivätkä he olleet usein yhdessä; ja milloin he olivat, vallitsi usein
kylmyys ja silloin tällöin syntyi riita. Elämä Fredin ja Mildredin
seurassa ei ollut lohdullista eikä turvallista. Fred oli jo aika vanha
mies, peloittavan harvapuheinen ja omissa aatoksissaan. Hän luki ja
kirjoitti kirjoja, ja hänellä oli muutamia vanhanpuoleisia ystäviä.
Joskus he jo oltuaan kauan aikaa häntä huomaamatta, saattoivat pysähtyä
tarkastamaan hänen kasvojaan ja sanoa hänelle, että hänestä tulisi
isänsä näköinen. Ja joka kerta heidän äänensä, heidän kasvonsa, heidän
sanansa saivat tuntemattoman entisyyden, aavistamatonta, kadonnutta
suloutta uhkuvan, hetkeksi välähtämään hänen mieleensä, ja hän poistui
aina sydämessään haikea murhe. Ihmiset rakastivat Frediä; Mildrediä
he ihailivat, sopeutuen hänen mukaansa, mutta eivät rakastaneet. Se
kävi selväksi jo elämän alkuasteilla, kun Judith käveli jommankumman
kanssa puutarhan yläpäässä olevan majarivin ohitse ja he seisahtuivat
puhuttelemaan majojen asukkaita pensasaitojen ylitse. Majojen
asukkailla oli toisenlainen ääni, ilme ja vastaus Fredille ja ihan
toisenlainen Mildredille.
Kasvaessaan Judith oppi tuntemaan lievää mielenkarvautta Mildrediä
kohtaan sen tähden, miten hän kohteli Frediä, ja hänen kyvykkyytensä
— maailman kanssa asioidessaan kuivasti, armottomasti, kyynillisesti
saavuttamansa menestyksen vuoksi. Fred oli huonosti perehtynyt
maailmaan — vieläkin huonommin, ajatteli Judith, kuin hän itse; mutta
Mildred oli vajonnut sen viisaaseen tylyyteen. Hän ei näyttänyt
tajuavan, että Fred kaipasi hoivaamista.
Sitten Fred kuoli; ja heistä tuli taaskin äiti ja isä. Äiti oli ollut
lempeä, väsyneen näköinen ja kalpea mustissa vaatteissaan, turvautunut
vähän aikaa Judithiin. Hän ei ollut puhunut paljoa isästä; mutta hän
näytti vaipuneen murheellisiin mietteisiin ja puhui vastauskirjeissään
hänestä hellästi ja ylpeillen.
Mutta kaikkea sitä ei ollut kestänyt kauan. Ensimmäisten kuuden
kuukauden jälkeen hän ei ollut näyttänyt paljon kaipaavan Judithia
loma-aikoina. Hän oli aina vierailuilla, aina matkoilla, aina
imartelevien, puheliaiden miesten ja bridgeä pelaavien, tuoksuavien
naisten ympäröimä; ja kaikkien kolmen vuoden aikana hän kävi
yliopistolla ainoastaan kerran, viipyen muutamia tunteja. Hänellä
oli Pariisissa vuokra-asunto, jossa oli pieni huone Judithia varten;
mutta hän odotti Judithin viettävän omaa elämäänsä ja viihtyvän omien
ystäviensä tai ainoan tätinsä, isän sisaren luona ainakin osan kustakin
lomasta. Lukuseurueet, lyhyet vierailut ystävien kodeissa ja pitkät
vierailut vanhan, kirjallisuutta harrastavan, naimattoman tädin luona
Yorkshiressä olivat vieneet ajan. Yhden ihanan kesäkuukauden Judith oli
viettänyt yksin Jenniferin kanssa eräässä huvilassa Cornwallissa; mutta
kertaakaan hän ei ollut käynyt Jenniferin kotona. Jenniferin vanhemmat,
väitti hän, olivat liian epämiellyttäviä työnnettäviksi kenenkään muun
kuin hänen itsensä vaivaksi ja hänenkin vain lyhyiksi ajoiksi pitkien
väliaikojen jälkeen. Samoin kuin Roddy hänkin ilmestyi ja katosi
jälleen; hänellä ei ollut taustaa, vaan hän välähti salaperäisesti
tavalliseen elämään ja häipyi siitä taaskin.
Mariellan toivottua kutsukirjettä ei ollut kuulunut. Hän ei ollut
nähnyt Mariellaa isän kuolinkesän jälkeen eikä kuullut eikä nähnyt
hänestä merkkiäkään paitsi lyhyttä, huonotyylistä, sovinnaista
surunvalituskirjettä, joka kirjoittajan sanojen mukaan oli lähetetty
»kertomaan sinulle, kuinka hirveästi me kaikki suremme kanssasi».
(Mutta Martin oli lähettänyt kirjeen omasta kohdastaan.)
Loma-aikainen harhailu ulkomailla ja Englannissa oli tullut tavaksi;
ja nyt ihan äkkiä hän oli taaskin kotona. Äiti oli tullut kotiin
pelkästään hyväntahtoisuudesta ja suopeudesta Judithia kohtaan; sillä
hän ei pitänyt siitä, ei halunnut asua siellä, piti sitä rasittavana
kulunkina; hänellä oli ollut, niin hän väitti, useita suurenmoisia
tilaisuuksia myydä se.
»Mutta oikeus ja kohtuus tuntuivat vaativan, että sinun pitäisi saada
olla täällä ainakin tänä kesänä», sanoi hän. »Tiedän, että sinun
tunteesi sitä kohtaan ovat romanttiset.» Hän lisäsi: »Enkä käsitä,
minkä tähden meidän ei pitäisi viettää perin hupaista kesää yhdessä.
Sinä olet sangen sopiva kumppani — aika paljon lukenut nykyisin
ja varsin älykäs — ja äärimmäisen esittelykelpoinen, sen sanon.
Tarkoitukseni ei ole, että jäisit luokseni pysyväisesti. Minusta olisi
tuiki väsyttävää alituisesti raahata sinua muassani; ja varmasti
sinäkään et siitä pitäisi. Me emme ensinkään sovi olemaan yhdessä
kauan; me vain ärsyttäisimme toisiamme. Arvelin sinun kenties tähän
mennessä päättäneen, mihin haluaisit ryhtyä» — äidin huomautuksissa
piili tavallisesti pieni pistos — »mutta koska et ole, toivon sinun
olevan luonani ainakin talveen saakka. Sitten sinun sopii päättää, mitä
tahdot tehdä, ja minä autan sinua, jos voin. Sopiiko tämä järjestely
sinulle?»
Se järjestely tuntui soveltuvan ihastuttavasti. Oli aika
suurimerkityksinen asia, tuumi Judith, että äiti lainkaan halusi häntä
seuraansa. Ja vaikka he eivät milloinkaan puhuneetkaan läheisesti, ei
heiltä koskaan puuttunut keskustelunaiheita; oli kirjoja, ihmisiä,
näytelmiä ja pukuja pohdittaviksi. Ja äiti näytti hyvästi viihtyvän
puutarhassa lukemassa tai kävelemässä; hän tunnusti mielellään
menevänsä ulkosalle mukanaan koppa ja sakset leikkaamaan kukkia
kaikkiin huoneisiin.
Varmastikin olisi vihdoinkin mahdollista saada aikaan tyydyttävät
keskinäiset suhteet, tuntea kiintymystä samoin kuin mielenkiintoa,
ihailua ja sitä aistien voimakasta värähtelyä, jota äidin tuoksu,
vaatteet, hipiä ja hiukset Judithissa herättivät ja olivat herättäneet
lapsuudesta asti.
Sidottuaan rusetin valmiiksi äiti toivotti: »No niin — pidä hauskaa!»
puolittain huvitetulla, puolittain ilvehtivällä äänellä ja lähetti
hänet ulkoilmakutsuihin.
2
He olivat kaikki kokoontuneet pääovelle hänen saapuessaan ajotietä
pitkin, kaikki muut paitsi Roddya. He eivät enää herättäneet hänessä
pelkoa eivätkä tuskaa; hän oli kasvanut. Hän saattoi vavahtamatta
katsella tuota kookkaiden ihmisten ryhmää. Kuinka he seisoivatkaan
kaikki yhdessä ikäänkuin estääkseen vierasta murtautumasta heidän
joukkoonsa! Mutta sillä ei nyt ollut väliä. Sen jälkeen, kun hän oli
kohdannut heidät uudelleen, ei kummaltakaan puolelta oltu pyritty
lähestymään, ei oltu sanottavasti seurusteltu keskenään; eikä hän ollut
siitä välittänyt, ei virunut valveilla kuumeisen epäilyn ja kaipauksen
kalvamana. Nyt hän oli heidän tasallaan. Hänen sydämensä oli turtunut
tai kuollut; ja tuntui siltä kuin he eivät enää milloinkaan häiritsisi
häntä.
Mariella, Julian, Martin; mutta ei Roddya...
Julian oli saapunut siksi päiväksi. Hän oli enemmän ruumiin näköinen
kuin milloinkaan ennen. Hänen kasvonsa olivat pelkkiä vakoja,
ulkonemia ja kuoppia, ja hänen silmänsä kiiluivat syvällä kuopissaan.
Kiehkura hänen sakeata, ruskeata tukkaansa oli muuttunut valkeaksi.
Hänen yllänsä oli hienot, valkeat flanellihousut ja aprikosinvärinen
paita mitä lahevinta silkkiä; ja hänen rinnallaan näytti siniseen
pumpulipaitaan ja vanhoihin, harmaihin flanellihousuihin puettu Martin
maalaismaiselta ja ruokkoamattomalta.
»Kasautukaa vaunuun!» kehoitti Martin. »Mariella, _en voi_ sallia sinun
ohjata uutta autoani. Ymmärräthän, eikö totta, enkeli?»
»En ole suinkaan hyvä ohjaaja», myönsi Mariella, hymyillen
epämääräisesti kaikille muille. »Ajoin Martinin auton pirstaleiksi
viime vuonna, enkö ajanutkin, Martin? Ajoin sen vasten seinää. Hän oli
kauhean kiltti silloin.»
»Hän on kauhean kiltti mies», vahvisti Julian, laskien kätensä Martinin
olalle.
Ainoastaan Martin sai selviä kiintymyksen osoituksia toisilta. He
kaikki kohtelivat häntä samaan — kiusoittelevan hellään tapaan.
»Judith, tuletko sinä eteen minun viereeni? Ja Mariella ja Julian,
menkää te tuonne... Niin, kas sillä tavoin. Onko teidän mukava olla?
Onko kaikilla oikein hyvä?» Martin koetti hirveän huolekkaasti
väittää kaikkia häiritseviä seikkoja. Jokaisen pitäisi nauttia
ulkoilmakutsuista.
»Ovatko ruuat vaunussa? Entä juomat? Kellä on aukaisuvehje? Niin,
minulla on. Mariella, muista, että Julian on ainoastaan tämän päivän
maaseudulla, äläkä istu tuppisuuna, vaan huomauttele mielenkiintoisista
paikoista matkalla ja kaikista seudun nähtävyyksistä ja kuultavista,
mitä satut panemaan merkille! Olemmeko siis valmiit? Munkin purolle,
eikö niin?»
Auto sujahti ajotielle.
»Onko Martin varma ohjaaja?» huusi Julian, takertuen kiinni Mariellaan.
»En usko häntä varmaksi. Jos hän ajaa vinhasti, hyppään minä pois. Voi,
jäädään kotiin ja pidetään kekkerit puutarhassa. Ei mennä pois tämän
sievän talon luota katselemaan mielenkiintoisia paikkoja. En ollut
tosissani sitä ehdottaessani. En suinkaan sellaista halunnut. Voi,
minkä tähden ei kukaan teistä koskaan käsitä leikkiä? Voih!...»
Hän vaikeni ähkäisten ja sulki silmänsä, kun Martin käänsi taipeesta
maantielle. Mariella hihitti kuin pikku tyttö, Martin virnisteli,
kaikki olivat sopivalla kekkerituulella. Mutta missä oli Roddy?
»Martin, mitä Roddylle on tapahtunut?»
»Niin, Roddy», vastasi Martin. »Kunnon Roddy-poloinen sai pääkivun.»
»Pääkivun?» Judith tunsi tuskaisen sykähdyksen.
»Niin; lähtiessämme hän jäi pitkäkseen. Se tomppeli pelasi tennistä
koko eilispäivän paahtavassa päivänpaisteessa hatutta, ja seuraus on
otaksuttavasti auringonpistos. Hän piti minua valveilla suurimman osan
yötä, väristen ja vakuuttaen tulevansa sairaaksi. Hän oli kamalan
näköinen aamiaisella, se täytyy myöntää — helakan keltainen; sen vuoksi
annoimme hänelle aspirinipulverin, panimme hänet sohvalle ja jätimme
hänet siihen.»
»Jätitte hänet, Martin? Mutta eikö jonkun olisi pitänyt jäädä hänen
luoksensa?»
»Oi, hyvä Luoja, ei. Hän nukkuu päänsä terveeksi ja on hyvässä kunnossa
huomenna.»
Martin nauroi rattoisasti, ikäänkuin Roddyn pääkipu olisi häntä
huvittanut. Kuinka julmia, kuinka tunnottomia ihmiset olivatkaan!
He väittivät olevansa hänen ystäviään, mutta jättivät hänet yksin
sairaaksi ja lähtivät itse huvittelemaan. Hän saattaisi tulla
kipeämmäksi päivän mittaan; hän saattoi olla sairastumassa vaaralliseen
tautiin.
Roddyn poissaolo ja hänen pääkipunsa olivat hirveän merkitseviä. Judith
oivalsi äkkiä odottaneensa näitä kekkereitä etupäässä nähdäkseen
Roddyn, toivoneensa saavansa katsella häntä, keskustella hänen
kanssansa, säikähtäneensä huomattuaan, ettei Roddya ollut ovella
seisovassa ryhmässä, salaa valppaasti tähyilleensä hänen tuloaan,
kuumeisesti varronneensa, että hänestä mainittaisiin jotakin, ihan
lähtöhetkeen saakka; ja sitten oli paino laskeutunut hänen sydämelleen,
ja nyt päivä oli perinpohjin piloilla.
Pitikö hänen sittenkin elää, tuntea ja kaivata taaskin?
Roddy virui yksin talossa, seurustelusalin punaisella sohvalla, ja
ikkunaverhot olivat alhaalla. Hänen otsansa ja suljetut silmänsä olivat
puristuneet ryppyihin päänsärystä. Hän käänteli päätänsä ja upotti sen
pieluksiin; hänen hiuksensa menivät sekaisin, ja pielukset kävivät yhä
epämukavammiksi. Hän sadatteli. Judith meni varpaillaan sisälle ja
polvistui hänen viereensä.
»Roddy, tulin sinua katsomaan», kuiskasi hän.
»Voi, Judy, päätäni särkee niin kamalasti, eikä kukaan välitä minusta
mitään.»
»Rakas, minä välitän. Olen niin hirveän pahoillani. Olen tullut
huojentamaan sitä.»
Judith hiveli hänen otsaansa vilpoisilla sormilla, tasoitti hänen
pieluksiaan, antoi hänelle juomista ja käski hänen maata hiljaa.
»Nyt on parempi. Kiitos, Judy! Jää luokseni!»
Oli autuaallista hoivata Roddya. Roddy oli lakannut vetäytymästä
loitolle ja olemasta ylpeä; hän oli kovin turvautuva. Judith kumartui
suutelemaan hänen otsaansa...
Martin katkaisi hänen unelmansa, tiedustaen: »Onko sinun oikein mukava
olla, Judith?»
Ja kohennettuaan tuulilasia, selitettyään Judithille auton
ohjauslaitteita ja katsahdettuaan taaksensa nähdäkseen, oliko toisten
hyvä olla, hän puheli itsekseen tyytyväisenä ajoonsa, alkaen taaskin
yksipuolisesti jupisten keskustella autonsa ja ohikulkijain kanssa.
»No, no, antaahan mennä, hyvä tyttö... se kelpaa... Mikä sinua vaivaa?
Onko missä vika?... Hyvin tehty, tyttö.»... »No, hyvä herra, mitäs
nyt puuhailette?... Ojentakaa kätenne, rouva, ennenkuin käännytte
taipeesta tuolla tavoin!... Varokaa, pikku vintiöt, pyöritellessänne
hyrriä maantiellä! Onneksi teille en ajanut suoraan ylitsenne... Ohoo,
arveletko jaksavasi juosta kilpaa kanssani? No niin, koeta! Siinä
kaikki.»
Vaihtelun vuoksi hän luki tienviittoja ääneen.
Judith katseli, kun syvän kultainen, tummavarjoinen maisema suoltui
ohitse; sen metsät ja vainiot olivat jörön ja tyhjän näköisiä.
He saapuivat määräpaikkaansa teeaikana ja kävelivät jyrkkää vierua
alaspäin Munkin purolle.
Saniaisia ja pitkää ruohoa kasvoi rehevästi mäen laelta ihan puron
äyräälle saakka; ja pyökinrungot kohosivat tuosta pehmeästä,
pyörteisestä, sinisen vihreästä, putousmaisesta alustasta yhä ylöspäin,
niin kauas kuin silmä erotti. Ne kohosivat suoraan alastomien juuriensa
viehättävästä, symmetrisestä kudoksesta ja kiipesivät ilmaan aivan
kohtisuorina tai hieman kaartuvina kiemuroina. Hartaasti ne huojuivat
sileinä, harmaan vihreinä patsaina, seisoen kevyesti juurillaan, kooten
maasta voimaa ja kiidättäen sitä ylöspäin ylimpiin latvaoksiin asti.
Vankat, sekavasti ulkonevat, käärmemäiset oksat katosivat vihdoin
suihkukaivon tapaisesti hajaantuvaan lehvistöön. Heleä räiske kutoutui
tiiviimmäksi ja piilotti taivaan; mutta auringonsäteet lävistivät sen
ja muodostivat sen alle vihreitä valoläikkiä.
Ilmassa oli saniaisten tuoksua, ja pieni Munkin puro lipui edelleen
heidän editseen, ruskeana ja kirkkaana, solisten koskipaikoissa,
kätkeytyen ylitsensä kaartuvan kasviston alle.
»Täältä kerran löysin outolajisen kovakuoriaisen», virkkoi Julian,
silmäillen mielissään ympärilleen.
»Minä menen uimaan teen jälkeen», ilmoitti Mariella. »Pojat, meidän
pitää kaikkien uida. Nyt toivon kun toivonkin, että olisin ottanut
Peterin mukaan. Etkö sinäkin, Julian?» Hän katsahti Julianiin
epävarmasti.
»No, käskinhän sinun ottaa hänet, enkö käskenyt? Sinä vakuutit, että
hänen piti jäädä opettajattarensa luokse», huomautti Julian ynseästi.
»Älä huoli, Mariella!» ehätti Martin lohduttamaan. »Luultavasti teit
oikein, kun et tuonut häntä tänne. Hänestä se olisi otaksuttavasti
ollut kovin uuvuttava, tällainen pitkä matka.»
»Juuri niin arvelin», virkkoi Mariella, yhtyen toisen sanoihin
liikuttavaan, lapsellisen mukaantuvaan tapaan.
Taaskin Judith, tuntien vihlovaa hämmästystä, muisti, että Mariella oli
äiti.
»Mitä arvelette teestä?» kysyi Martin. »Kunpa vain emme, Jumala
nähköön, olisi unohtaneet mitään!»
Hän avasi eväskopan ja etsi innokkaasti sen sisällön joukosta, kunnes
löysi ruokaliinaan käärittyjä raakoja tomaatteja ja salaattia.
Judith hymyili hänelle äkkiä. Vaikka kaikki muut muuttuisivat, pysyisi
Martin ennallaan. Hän oli aina ollut, oli nyt ja olisi kuolemaansa
saakka hyväntahtoinen, herkutteleva ja rohkaiseva. Hän söisi aina
raakoja kasviksia ja haisisi lievästi terveelle hielle eikä vaatisi
elämältä mitään muuta kuin sitä, että ne ihmiset, joista hän piti,
olisivat hilpeitä.
Hän huomasi hymyn ja vastasi siihen nopeasti, säteilevästi.
He söivät voileipiä, hedelmiä ja kakkua; kärpäsiä, sääskiä, moskiittoja
ja hyttysiä tuli surisevina pilvinä heidän ympärilleen; ja Julian alkoi
menettää malttinsa.
»Polttakaa tupakkaa, joka ihminen, polttakaa! Älkää hellittäkö
hetkeksikään!» luikkasi hän. »Hyvä Jumala, meidät kaikki syödään. Nyt
tiedätte, miltä hyönteisten aika näyttää. Nyt näette, mitä päämäärää
varten sinäkin olet avustanut seuraavan sukupolven syntymistä,
Mariella: tappelemaan hyönteisten kanssa ja kärsimään tappion.»
He sytyttivät savukkeet ja tupruttivat vimmaisesti savua ilmaan, kunnes
pilven pääosa haihtui.
»Lähdetään nyt toki kotiin», pyysi Julian valittavasti. Ja ihan äkkiä
Judithin mieleen muistui Charlie pienenä poikana, vaivaloisena,
oikullisena, komentelevana; ja kuitenkin hän koko ajan nauroi itselleen
niin, että se riisui nuhteilta aseet, ikäänkuin hän olisi halunnut
sanoa: »Tiedän olevani ilkeä ja _tahdon_ olla ilkeä niin kauan kuin
haluan; mutta te ette saa pahastua ettekä saa ottaa minua vakavalta
kannalta.»
»Lähdetään kaikki kotiin ja pelataan kiltisti ja rauhallisesti erä tai
pari biljardihuoneessa. Voi, minä inhoan ulkoilmaa kauheasti, koko
maaseutua», jatkoi Julian.
Martin näytti huolestuneelta.
»Olet kovin epäkiitollinen», moitti Mariella. »Tämän kaiken on Martin
sinua varten järjestänyt.» Hän tarttui Martinin käteen ja taputti sitä.
»Koska kerroit muistavasi käyneesi täällä kerran poikana ollessasi ja
löytäneesi täältä oudon hyönteisen ja aina halunneesi uudelleen tulla
tänne», selitti Martin.
»Voi kirottua liikatunteellisuuttani! Halusin palauttaa ne ajat,
jolloin olin huoleton kovakuoriaisten etsijä. Eikö täällä ollut
kärpäsiä silloin? Vai enkö niitä huomannut?»
»Muistan muutaman kovakuoriaisretken, jolloin olin muassasi», sekaantui
Judith puheeseen. »Palatessamme olivat jalkamme ja kätemme niin
turvoksissa, että ne muistuttivat ilmapalloja.»
»Muistatko sinä sen?» Julian nousi istumaan ja hymyili hänelle.
»Kävimmekö kovakuoriaisretkillä yhdessä?»
»Kyllä.» Judith punastui. »Joskus. Olin hyvin ylpeä, kun otit minut
mukaasi.»
Julian nauroi riemastuneesti.
»Taidan muistaa. Sinä olit omituinen lapsi. Mitä muuta teimme
ollessamme nuoria? Jaksatko muistaa?»
»Muistan aika paljon.»
»Oi, kerro meille!»
Judith ravisti päätänsä.
»Millaisia olimme? Kuka oli kiltein? Martin tietysti; sinun ei tarvitse
vastata. Mutta kuka oli miellyttävin? Kenestä pidit eniten?»
»Jollet itse muista, en minäkään muistuta.»
»Oi, luultavasti minusta!» huudahti Julian. »Olen melkein varma siitä.
Enkö ole aina ollut suosikkisi?»
Judith nauroi kiusoittelevasti vasten hänen kasvojaan.
»No niin, varmasti ansaitsin olla», virkkoi Julian. »Sinä joka
tapauksessa olit _minun_ suosikkini. Ehdottomasti suosimani nainen.
Olet aina ollut... Olemmeko muuttuneet kovin paljon?»
»Ette. Varsin vähän.»
»Kuka meistä on muuttunut eniten?»