Kello löi yhdeksän.
»Nyt saatte alkaa», lausui heikko ääni korokkeelta.
Kuului suunnaton huokaus ja paperin kahinaa; sitten syntyi hiljaisuus.
Ensi katsauksella kysymykset melkein kaikki näyttivät tutuilta,
rauhoittavilta. Kaikki oli hyvin. Pelko haihtui. Aivot kokosivat
tarmonsa kylmäverisesti, täsmällisesti; kynä juoksi.
Tunnin kuluttua ensimmäinen levähdys; hän vilvoitti otsaansa puikolla
jähmeätä kölninvettä ja maistoi hieman vettä. Takaa kuului edelleen
Mabel-poloisen kuivaa, hiljaista yskää ja nuuhkimista. Kirjoituksen
ylitse matalalle kumartunut pää näytti siltä kuin se ei enää
milloinkaan jaksaisi kohota uudelleen pystyyn.
Tytöt vääntelehtivät ja pureksivat kyniään. Jossakin soitti
hampaidennaputtaja surullista säveltään. Lehmä katsahti työstänsä,
hymyili rauhallisesti ympäristölleen ja alkoi jälleen kirjoittaa,
tyynesti, rintansa hiukan estämänä.
Taaskin vierähti tunti. Pulmana oli pikemminkin se, että oli liian
paljon sanottavaa, kuin se, että sitä oli liian vähä. Huone oli nyt
kankeana, jurona keskittymisestä. Kuului tyrmistyttävää, sekavaa
hätäilyä ja melua; eräs tyttö nousi ja juoksi pois huoneesta valvojan
tukemana. Nenäliinassa, jota hän painoi nenälleen, oli kuvottavia,
veripunaisia täpliä. Vähän ajan kuluttua hän palasi kalpeana ja
vetistelevänä, istuutui jälleen paikalleen ja kumartui uudelleen
paperin ylitse.
Kolme tuntia. Koe oli ohitse. Mahdotonta oli muistaa, mitä
oli kirjoittanut, mutta koskaan ei ajatuskyky ollut tuntunut
voimakkaammalta ja varmemmalta. Kolme tuntia lähempänä elämää.
Taaskin kadulle, keskipäivän auringon armottomaan paahteeseen. Mutta
nyt sen säteet tuntuivat tehottomilta; niiden lämpö tuskin tunkeutui
kylmiin käsiin ja jalkoihin tai värisevään, kivistelevään selkään.
Joukko ylioppilaita meni ohitse poistuessaan tutkintohuoneestaan.
He näyttivät huvitetuilta ja riemastuneilta. He tunkivat paperinsa
taskuihinsa, virittivät piippunsa, oikaisivat selkänsä ja lähtivät
hilpeästi puoliselle.
Tytöt hiipivät ulos kaksittain ja kolmittain, vakavasti keskustellen,
vertaillen valkoisia liuskojaan.
»Suorititko tämän?»
»Millaisen vastauksen panit tuohon?»
»Oi, totisesti! Arveletko, että siitä alennetaan numeroa?»
»Se oli ilkeä kysymys.»
»Oi, se olisi voinut olla pahempi.»
Tyttöjä pitäisi tosiaankin harjoittaa olemaan vähemmän
silmäänpistävästi naispuolisia opiskelijoita. Sitä varten tarvittaisiin
ainoastaan vähä koulutusta.
Nyt piti huolehtia Mabelista. Hän oli kiitollinen ja alistuvainen,
joi paljon kahvia, mutta torjui ruuan. Kerran hän rikkoi painostavan
hiljaisuuden, sanoen rauhallisesti hymyillen: »Tietenkin nyt oivallan,
etten selviydy — Se tuntuu surkealta kaiken sen työn jälkeen — Muistini
on melkein mennyttä —»
Nyt takaisin saliin taaskin kolmeksi tunniksi.
Äkkiä ilmestyi nurkan takaa hoikka, tumma, kellertävähipiäinen poika.
Hän käveli velton sulavasti, hieman etukumarassa. Hän muistutti
hieman Roddya, mikä pani sydämen hätkähtämään, ja hänen ilmeensä oli
masentunut ja itsepintainen, ihan kuten Roddynkin olisi ollut, jos
hänet olisi pakotettu kuluttamaan iltapäivä töhertelemällä hornamaista
pötyä.
Judith seisahtui salin ovella ja vilkaisi taaksensa. Pojan katse oli
kiihkeästi suunnattu häneen; ja hän hymyili pojalle.
Poika oli iloissaan. Hänen hupaiset pojankasvonsa menettivät raskaan
ilmeensä, laukesivat ystävälliseen värähtelyyn ja lähettivät ujosti
Judithille rohkean kysymyksen, ennenkuin hän katosi nurkan taakse.
Se oli kuin sanoma Roddylta, lähetetty hänelle uudesta elämästä
kertomaan: »Muista, minä olen tulossa!»
Se päivä sujui tasaisesti ja samoin seuraava. Päivät painuivat
kuusamantuoksun kyllästämiksi illoiksi, jotka pimenivät haaveelliseksi
ja kuulakaksi, kukkien, puunlatvojen ja tähtitaivaan sekoittamaksi
hämäräksi, ja lipuivat huomaamatta loppuunsa.
Äkkiä ei enää tarvinnut kirjoittaa vastauksia yhdeksästä kahteentoista
ja kahdesta viiteen — ei ollut enää luentoja, ei valmistautumista, ei
muistiinpanoja, ei määrättyjä työtunteja. Sensijaan suuri joutilaisuus,
jonka taakan painamana tunsi olevansa ymmällä ja masentunut.
Yliopistovuodet olivat iäksi menneet.
13
Ilta ennen lukukauden päättymistä.
Judith ja muut piiriin kuuluvat kävelivät käsikkäin ruohikon poikki,
metsäistä polkua pitkin ja kuusaman ohitse viimeisen kerran.
Puutarha levitti näkyviin kaikki kauneutensa, jotka olivat yksin sen,
rasittaen katselijoita, tiukaten:
»Katsokaa, mistä luovutte! Katsokaa, mitä ette enää milloinkaan saa.»
Koko aarrearkku oli ihan avoinna viimeisen kerran, näyttäen
salaperäiset setrinsä, vaahteransa ja satakielensä, nurmikkonsa ja
niitetyt heinänsä, kukkivat pensaat ja niiden juurella kasvavat villit
kukat, ruskeat pyökit ja kaikki korkeat, ympäröivät puunlatvat, jotka
väikkyivät pilvien tavoin päivän viimeisessä valossa.
He valitsivat elämänuria toisilleen, kevytmielisesti keskustellen
tulevaisuudesta ja suunnitellen säännöllisesti uudistuvia kokouksia.
»Mutta mitä se hyödyttää?» tokaisi muudan. »Me kaikki hajaannumme
oikein todella. Me emme voi palata tänne joka vuosi, ikäänkuin kaikki
pysyisi ennallaan. Ei mikään ole sen kamalampaa kuin sellaiset
vanhahkojen naisten kokoukset, joiden osanottajat koettavat jälleen
olla yhdessä tyttöjä. Kuinka kaameata onkaan teeskennellä pääsevänsä
takaisin siihen, missä on ollut! Jos kohtaamme jälleen toisemme,
tapahtukoon se suuressa maailmassa. Minä en koskaan tule takaisin
tänne.»
»Oi, mutta minulla ei ole voimaa vastustaa sitä», haasteli eräs toinen
tyttö. »Nähkääs, olen jokseenkin varma siitä, etten enää milloinkaan
ole niin onnellinen. Minun pitää opettaa nulikoille algebraa. Minua
_vetää_ takaisin antautuakseni hyödyttömiin pahoitteluihin.»
»Merkitseekö se niin paljon sinulle?» jupisi Judith. »Puhut niinkuin
elämäsi olisi mennyt.»
»Jotakin sellaista, mikä merkitsee — hirveän paljon minulle, on
mennyt», vastasi toinen melkein rajusti.
»Oi!» huokasi Judith.
»Eikö se sitten merkitse mitään sinusta?»
Judith oli vaiti, ajatellen, kuinka se kaikki oli merkinnyt yhtä
ainoata seikkaa, Jenniferin suunnatonta, tuhoisaa tärkeyttä, kuinka
Jenniferin poistuttua tämä paikka oli hänestä ollut samanlainen kuin
sellaisen järven mutainen pohja, jonka vettä pitkän poudan peräkkäiset
päivät ovat kuivanneet, kuin mauton, ilman ruokahalua nieleksittävä
ateria, kuin harmaa, vihmasateinen, epäterveellinen sää. Ei mikään
ollut herättänyt hänessä edes hetkellistä tyytyväisyyden palaamisen
harhaluuloa, ei mikään muu kuin Jenniferin kuparinen maljakko, jossa
Jenniferin tähden heloitti kukkia tai hedelmiä. Ei yksikään niistä,
joihin hän oli liittynyt, ollut kyennyt lievittämään alituisesti
jäytävää haikeutta eikä ainoaksikaan päiväksi hautaamaan niitä ainoita
kasvoja. Ja he tiesivät sen. Kolme vuotta kestänyt imeytyminen
Jenniferiin oli erottanut hänet peruuttamattomasti heistä, ja vaikka he
olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, olivat he äänettömästi
olettaneet, ettei hän kuulunut heihin.
He olivat niin viehättäviä, hienoja, herkkätuntoisia ja älykkäitä:
kiehtovia olentoja, kuinka kiehtovia, sitä hän ei ollut koskaan
vaivautunut käsittämään eikä nyt saisi milloinkaan tietää. Kaikille
muille paitsi Jenniferille, joka oli itse tarjoutunut, hän oli
kääntänyt kuulemattoman korvan, näkemättömän silmän. Ja niin paljon
sellaista, millä olisi saattanut olla pysyväinen arvo, oli tarjoutunut;
kaikki mahdolliset harrastukset ja tilaisuudet oli laiminlyöty.
Ensimmäisenä vuotena oli ollut se tyttö, joka kolmannen vuosikurssinsa
korkeasta asemasta oli punehtuneena ja arkana kumartunut kutsumaan
häntä iltaa viettämään kahden kesken. Hennot ohimot, kapeat, hienot
poski- ja leukaluut, kirkkaat, pienet kasvot, huulet, joiden maltti
näytti olevan suunnattoman hermoponnistuksen tulos, ne olivat niin
liikkumattomat, niin lähellä värisemistä, niin herkät vaikutuksille,
silmät, joiden vakava katse oli surullinen, nestemäisen loistava, pieni
pää, sileä, ruskea, keskeltä jakaukselle kammattu tukka, kapeat kädet
ristissä sylissä; sellaisena hän, yliopiston merkitsevin oppilas, oli
istunut kuin varjo, perhonen, lintu, kuunnellen, kysyen, kuunnellen
taaskin.
Hän oli runoilija. Hän ei koskaan näyttänyt runojaan, mutta Judithille
hän lupasi näyttää ne. Hänen mielensä oli niin tahrattoman kirkas, että
peloitti siihen kajota; mutta kuitenkin hän tarjosi sen Judithille
kaikki sinä iltana.
Sittenkin se oli rauennut tyhjiin. Hän oli vetäytynyt pois hyvin pian,
kaihtaen Jenniferiä ikäänkuin peloissaan.
Oli ollut se tyttö, jolla oli ollut kiduttava, vikaan mennyt
rakkausjuttu. Eräänä iltana hän oli äkkiä alkanut puhua siitä
Judithille ja kertonut kaikki. Judith oli viipynyt hänen luonansa,
osoittaen hiukan hellyyttä ja sääliä, ja mennyt sitten edelleen. Hän
oli sanonut: »Ethän kerro Jenniferille, ethän?»
Oli ollut se tyttö, joka maalasi muotokuvia ja joka oli halunnut
Judithia mallikseen. Oli ollut vaitelias tyttö, joka luki »Kuoleman
kirjaa» joka ilta huoneessaan, joka tutki, niin kuiskailtiin, pahojen
henkien manaamista ja joka katseli Judithia huulillaan salaperäinen,
puolittain ilkeyttä, puolittain jotakin muuta huokuva hymy; oli
ollut se harvinaisen kaunis, nuori ensimmäisen vuosikurssin tyttö,
jolla oli viileät, enkelimäiset kasvot ja hopeanvalkeat hiukset;
kaikki he ja lukemattomia muita oli tarjoutunut. Oli ollut Martin,
kaihdettu ja vierottu, koska hän ei pitänyt Jenniferistä. Ja oli ollut
kirjoja, paljoa enemmän kirjoja paljoa useammissa kirjastoissa; ja
uutta runoutta, uutta musiikkia; uusia näytelmiä — satoja älyllisiä
nautintoja, joita Judith oli vain hipaissut tai joita vaille hän oli
tyyten jäänyt, koska oli eristäytynyt hyödyttömän unelman rajoihin.
Hän virkkoi vihdoin:
»Oi, kyllä. Se merkitsee jotakin. En vielä tiedä, kuinka paljon. Nyt
pelkään, että minulta on jäänyt paljon saamatta.»
Kaikki olivat ääneti, ja hermostuneena ja peloissaan hän luuli heidän
kaikkien ajattelevan Jenniferiä.
»Eikö ole kummallista», puhkesi joku puhumaan, »että aika tuntuu
seisseen liikkumattomana tässä paikassa? Mitään ei ole muuttunut
siitä lähtien, kun tulimme tänne. Vaikkakin oletan kaiken edistyneen
kandidaattitutkintoa kohti, _tuntuu_ minusta kuin ei olisi astuttu
yhtään askelta eteenpäin. Kaikki — mikä se sana onkaan? — staattista.
Tai sitten kiertämässä ympyröitä. Minusta tuntuu, että olen istunut
tyynessä varalammikossa kolme vuotta.»
»Ja nyt meidät lasketaan siitä jokeen.»
Ja pyyhkäistään uuteen elämään, mietti Judith kaihoisesti. Mutta
kuitenkin hän aavisteli pahaa. Auringon laskun hyväilemä rakennus
näytti äidilliseltä ja hyvänsuovalta, levittäen turvaavan rintansa
viimeisen kerran suojattiensa ylitse. Mahdollisesti ei uudessa elämässä
olisi mitään niin varmaa ja rauhallista kuin sen kiihkoton suojelus.
Kello löi tunnin yksivakaisesti.
»No niin, minusta se on ilkeätä», lausui muuan. »Minä lähden
lopettamaan tavaroitteni sullomisen.»
Missä oli Jennifer tänä tyynenä, lehmuksille tuoksuvana, viimeisenä
iltana?
14
Lopuksi ei ollut aikaa sanoa jäähyväisiä kenellekään. Tytöt
hajaantuivat, kiidättäen sinne tänne osoitelippuja ja matkalaukkuja tai
silitysrautoja silittääkseen juhlaviikolla käytettäviä leninkejä.
Toukokuun juhlaviikko oli edellisenä vuotena ollut hupainen, viisi
tanssi-iltaa peräkkäin Jenniferin, hänen nuoren, Trinity-yliopistossa
opiskelevan serkkunsa ja erään laivastossa palvelevan pojan seurassa.
Tänä vuonna ei ollut tuntunut kannattavan hyväksyä kutsuja.
Judithin hyöriessä, sitoen matkalaukkujensa hihnoja ja syytäen kolmen
vuoden aikana kasaantunutta törkyä lippaista ja kaapeista läjään
lattialle, astui hymyilevä palvelijatar sisälle ja ilmoitti erään
herrasmiehen odottavan häntä alakerrassa.
Se oli Martin.
»Martin! Oi, hyväinen aika!»
»Tulin onnenkaupalla, Judith. Ajoin tänne autolla tapaamaan muuatta
ulkomaille lähtevää miestä. Aiotko — aiotko jäädä tänne juhlaviikoksi?»
»En, Martin. Aion nousta junaan noin kahden tunnin kuluttua ja
matkustaa suoraan kotiin.»
»Tarkoitatko todella kotiin, naapuritaloomme?»
»Kyllä. Taivaan kiitos! Se ei ole enää vuokrattu. Äiti ja minä vietämme
siellä ainakin osan kesää. Oletteko te — onko ketään teistä siellä?»
»Mariella on siellä nyt poikineen. Ja Roddy ja minä menemme sinne
vähäksi aikaa. Itse asiassa minä menenkin tänään — autolla. Juuri sitä
varten tulin — kysymään, haluaisitko sinä tulla autossa kanssani.»
»Autossako kotiin? Oi, kuinka ihanaa! Olet enkeli, Martin, kun
ajattelet minua.»
Martin oli yhtä ujo kuin aina, piti päänsä kumarassa puhuessaan
hänelle. Häntä katsellessaan Judith arveli itse kasvaneensa. Jenniferin
menetys oli antanut hänelle jonkunlaista itsevarmuutta ja esiintymisen
kypsyyttä, eräänlaista vakavuutta. Ensimmäisen kerran hän nyt näki
Martinin täysin erillisestä ja epäromanttisesta näkökulmasta ja
ajatteli: »Näin siis näen Roddynkin. Hän ei enää hämmennä ja sotke
minua. Kaikki sellainen on mennyttä minuun nähden.»
»On perin hauska tavata sinua jälleen, Judith. Siitä on jo vaikka
kuinka kauan. Näytät hieman laihalta, etkö näytäkin?»
»Se johtuu niistä surkeista tutkinnoista, Martin. Työskentelin
ankarasti... En tiedä, minkä tähden.»
»Oi! Sinun ei olisi pitänyt.»
Hän näytti lopen masentuneelta.
Herttainen Martin!... Judithin sydämen jossakin sopukassa huojentui
taakka... Jennifer siirtyi äkkiä etäälle.
»Odota minua, Martin!... Olen valmis neljännestunnissa.»
Hän ei ollut sanonut jäähyväisiä Mabelille. Hän oli pelännyt tätä
viimeistä velvollisuustehtävää... Nyt ei, taivaan kiitos, ollut aikaa
mihinkään pitkälliseen... Yksinkertaisinta kirjoittaa lyhyt kirje ja
käskeä jonkun kiinnittää se Mabelin oveen.
Hän kirjoitti:
»Rakas Mabel.
Minua tultiin odottamatta noutamaan autolla. Minulla on ainoastaan
kymmenen minuuttia aikaa lopettaakseni tavaroiden sullomisen ja
suorittaakseni kaikki viimeiset asiat. Koputin vähä aikaa sitten
ovellesi, mutta en saanut vastausta.»
Hän empi. Oliko se liian karkeata? Se oli; mutta sen täytyi nyt pysyä;
sen ylitse ei voinut vetää viivaa.
»Ja nyt pelkään, ettei minulle jää minuuttiakaan koettaakseni löytää
sinua. Olen kauhean pahoillani, kun en saa tavata sinua ja sanoa
sinulle jäähyväisiä, Mabel. Eikö ensi lokakuussa ole surullista
ajatella, että enää emme kaikki kohtaa toisiamme? Sinun pitää
kirjoittaa minulle ja kertoa, mitä sinulle tapahtuu, ja minä kirjoitan
sinulle. Varmastikin tapaamme vielä toisemme. Sinun täytyy ilmoittaa,
jos joskus liikut näillä mailla —» Sen myöskin täytyy pysyä... Entä
mitä muuta?... Tulokset olisivat nähtävinä huomenna — parasta olla
viittaamatta niihin, sillä varmasti Mabel ei ollut selviytynyt. Hän
ei ollut lopulta muistanut mitään. Kolmena viimeisenä päivänä hän oli
jättänyt kerran tai kahdesti arkin ihan puhtaana muutamia epävarmoja
rivejä lukuunottamatta. Judith lopetti:
»Oikein sydämestäni toivon sinun saavan levätä pitkään ja hyvästi.
Sinä tosiaankin tarvitset sitä. Teit työtä niin ihmeen paljon.
Ei kukaan olisi mitenkään voinut työskennellä ankarammin. Olemme
kaikki kovin pahoillamme siitä, että olit niin huonovointinen
tutkintoviikolla. Sinulla oli hirveän huono onni.
Hyvästi! Sydämellinen tervehdys!
_Judith_.»
Ei mitään voinut lisätä. Ei ollut mitään muuta sanomista. Hänen
silmissään väikkyivät Mabelin kasvot tämän viime viikon aikana,
ilmeettömät, riutuneet, häntä yhäti kuolevan silmillä tarkkailevat,
mutta hän työnsi ne syrjään. Hän oli arvellut, että hänen pitäisi
suudella Mabelia jäähyväisiksi, mutta nyt hänen ei tarvitsisikaan sitä
tehdä.
Nyt hänen täytyi joutua Martinin tähden.
Auto kääntyi opiston kujalta ja lähti kiitämään pitkin pölyistä
maantietä.
»Nyt sanon sille jäähyväiset, Martin. Uh! Minä vihaan sitä. Minä
rakastan sitä.»
Haavat näyttivät lyhyessä hetkisessä kasvavan ja piilottavan sen. Se
oli poissa.
»No niin, Martin, miten olet voinut? Mitä kuuluu kaikille muille?
Kuinka he kaikki voivat?»
Hän pääsi takaisin, hän pääsi takaisin.
He jättivät Cambridgen taaksensa, ja hän koetti muistella sitä, saada
sen silmiensä eteen, mutta ei voinut. Valveuni, nukkuessa nähty uni —
kumpi se oli ollut?
Muistaisikohan hän sitä enää milloinkaan?
Eilen oli Martin seisonut hänen kanssansa kirsikkapuun juurella.
Nyt Martin kertoi hänelle hampshirelaisesta kodistaan. Hän toimi
äitinsä tilanhoitajana nyt isänsä kuoltua. Judithin piti tosiaankin
tulla sinne ja tutustua hänen äitiinsä. Hän oli täysin onnellinen
viljellessään omaa maatansa; hän ei kaivannut mitään muuta puuhaa.
Hän paransi kalavesiä ja metsästysmaita; he olivat äsken ostaneet
maakappaleen, jota he olivat tavoitelleet kaksi vuotta, lähes
kilometrin lisää jokea ja laajahkon metsän. Metsän hoito oli kiehtovin
ala; hän aikoi käydä siihen käsiksi vakavammin. Martinin elämä
tuntui hyvin onnelliselta, hyvin järjestetyltä, hyvin selvältä ja
hyödylliseltä. Hän tiesi, mitä tahtoi.
Serkukset olivat kaikki olleet hajallaan parin viime vuoden aikana.
Mariella oli työskennellyt erään naispuolisen eläinlääkärin apulaisena
Lontoossa. Hän oli viettänyt suurimman osan edellistä kesää Martinin
luona, koska hän oli ollut niukoissa varoissa ja hänen oli ollut pakko
vuokrata joen rannalla oleva talo. Myöskin Peter oli ollut siellä. Hän
näytti aika sievältä pikku miekkoselta, mutta heikkohermoiselta. Nyt
hänellä oli kotiopettajatar, ja Mariella näytti ajattelevan enemmän
koiriaan kuin häntä. Ainakin hänestä sai sellaisen vaikutelman.
Mariella, niin Martin väitti, ei ollut muuttunut ollenkaan.
Juliania Martin oli tuskin nähnyt. Hänen luuli Martin kirjoittelevan
musiikkiarvosteluja yhteen tai kahteen viikkojulkaisuun, mutta ei
tiennyt, mihin. Hän oli myös kuullut Julianin kirjoittavan baletti-
tai oopperakappaletta tai jotakin sellaista, mutta ei luullut
sitä vakavaksi puuhaksi. Sodan jälkeen häntä oli alkanut vaivata
hengenahdistus, mies-poloista, ja hän vietti kaiket talvet ja jotkut
kesätkin ulkomailla.
Entä Roddy? Niin, Roddy tuntui melkein aina vetelehtivän Pariisissa tai
Lontoossa, vähän piirrellen ja muovaillen. Häntä ei kukaan voinut saada
tekemään työtä, vaikka hän edellisenä vuonna oli suorittanut Pariisissa
jonkunlaisia näyttämötöitä — maalannut maisemia tai jotakin sellaista —
saavuttaen hyvän menestyksen. Nyt hän vakuutti haluavansa näyttämölle.
Nauraen Martin huomautti pelkäävänsä Roddyn olevan hieman tuhlaavaisen.
Joka tapauksessa hän aikoi tulla viikon päiviksi, ja Judith tapaisi
hänet itse.
Kello kuusi illalla he pysähtyivät Judithin kodin pääoven eteen. Siellä
oli puutarha odottamassa ottaakseen hänet jälleen helmaansa. Ilma oli
suloisena ruusujen ja syreenien tuoksusta, aurinkoinen nurmikko levisi
joelle päin, kukkapenkissä heloittivat ihanasti siniset delfiniumit,
valkoiset ja keltaiset liljat ja isot unikot.
»Hyvästi, Martin. Ajomatka oli viehättävä. Tapaamme toisemme pian,
emmekö tapaakin? Tule noutamaan minua!»
Hän astui viileään, varjoiseen halliin. Tuossa vanha taloudenhoitaja
riensi ottamaan häntä vastaan; ja seurusteluhuoneesta kantautui hänen
äitinsä ääni, joka lausui pehmeästi:
»Tyttärenikö siellä?»