Se oli röyhkeä kirje. Hän ei välittäisi sellaisesta komennuksesta. Hän
kiinnittäisi ovelleen lipun: _Puuhassa_ ja kiertäisi avainta; ja kun se
nainen tulisi, olisi hänen pakko ilman muuta mennä jälleen tiehensä.
Mutta kello kuusi Geraldine kolkutti ovelle kovasti, ja hän huusi:
»Sisälle!» He seisoivat vastakkain.
»Istukaa!» kehoitti Judith. Mutta kumpainenkaan heistä ei liikahtanut.
»Halusin tavata teitä.» Naisen ääni oli matala ja tunteellinen —
kenties äkäinen; ja Judithin valtasi hetkiseksi voimattomuuden
lamauttava tunne. Tuo nainen oli niin upea, niin kypsynyt ja hyvin
puettu; jos syntyisi tappelu, niin mitä mahdollisuuksia olisi laihalla,
nuorella, villaiseen jumperiin puetulla ylioppilaalla?
Nainen nojasi uuninreunukseen, tuijotti Judithiin ja sinkautti:
»Mitä tämä kaikki merkitsee?»
Judith istuutui taaskin hiiskumatta sanaakaan ja odotti, värähtämättä
katsoen toisen vihreihin silmiin. Hän kuuli veren huumaavasti suhisevan
korvissaan.
Geraldine jatkoi:
»Tämä on mielestäni hävyttömintä julkeutta, mistä olen ikinä kuullut.
Koulutyttöjä! Hyvä Jumala!» Hän keikautti teatterimaisesti päänsä
taaksepäin.
Kiihtymyksen ja tuskan puistattamana Judith mietti: »Malta, malta!
Tämä tuntuu sinusta samanlaiselta kuin ruumiilliset iskut sen tähden,
ettet ole siihen tottunut. Pian pystyt esiintymään rauhallisesti. Tämä
on kiukkua, ja sinä olet sen syy. Sinua loukataan ja vaaditaan tilille
ensi kerran eläissäsi. Voita! Voita!»
Ja hänen verensä hoki edelleen hänen korvissaan: »Jennifer».
Geraldine otti kultaisen savukekotelon ja merenvahaisen imukkeen
kultaketjuisesta, safiirisolkisesta laukusta.
»On perin kauheata, eikö olekin, olla niin halpamainen ja pikkumainen?
Säälin teitä, se minun täytyy tunnustaa.»
»Älkää toki säälikö minua!» Judith pani merkille oman äänensä jäätävän,
kohteliaan soinnun.
Geraldine oli sovittanut ohuen, keltaisen savukkeen imukkeeseen ja etsi
tulitikkua.
»Kas tässä», virkkoi Judith, nousi pystyyn, otti tulitikkurasian
uuninreunukselta ja raapaisi tulta. Geraldine kumarsi päänsä pienen
liekin puoleen. Valkeat silmäluomet, mustat, kihartuvat silmäripset,
leveät poskipäät, egyptiläiset huulet, koko kasvojen jäyhyys, paksu,
vahamainen hipiä — Judith näki sen kaiken tarkkaillessaan tuskaisen,
pelokkaan tiukasti katse takertuneena kätensä ylitse kumartuneeseen
päähän. Hänen olisi pitänyt tuoksuta gardenialle.
»Kiitos!» sanoi Geraldine. Hän oikaisi päänsä, soukensi silmänsä ja
puhalsi savua, hiljaa liikuttaen ja suipistaen huuliaan imukkeen
ympärillä. Hän poltti tupakkaa miesten tapaan.
Judith istuutui jälleen.
Geraldine näytti nyt olevan melkein kuin kotonaan. Hän nojasi
uuninreunukseen valliten huonetta, ja hän näytti jättiläismäisen
kookkaalta ja merkitsevältä.
»Oletteko Jenniferin ystäviä?» kysyi hän.
»Jennifer — on hyvä tuttavani.»
Toinen katsahti Judithiin ikäänkuin hämmästyneenä hänen sävystään ja
käytöksestään.
»Minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Hän ei ole maininnut teistä
mitään.»
Se sivalsi hetkiseksi sokaisevan iskun, sillä heti se vihjasi
epärehellisyyteen ja välinpitämättömyyteen. Mutta hän kertasi:
»Olen tuntenut hänet hyvin kaksi vuotta. Teidän sopii tiedustaa sitä
häneltä. Hän saattaa myöntää sen.» Ja lausuessaan viimeiset sanansa
hän mietti, äkkiä kiihtyen: »Ihan samoin en minäkään maininnut mitään
Roddysta...»
»Niin, minä en saa mitään irti hänestä», sanoi Geraldine ja lisäsi
röyhkeästi: »Teidän sopisi varsin hyvin ilmaista minulle, mitä se
kaikki merkitsee.»
»Minulla ei ole teille mitään ilmaistavaa. En tiedä, minkä tähden
olette tullut. Minä haluaisin _teidän_ kertovan minulle, mitä tämä
kaikki merkitsee — tai sitten poistumaan, jos suvaitsette.» Äkkiä hän
tunsi hirvittävää, sisäistä vapisemista ja nousi taaskin seisomaan.
Toinen katseli häntä äänettömänä, ja hän lisäsi: »En ole ollut
likelläkään häntä — sittenkun sinä iltana hänen huoneessaan. Olen
pysytellyt poissa — muistanette sen illan...»
»Minkä illan?»
Judith purskahti eräänlaiseen nauruun ja hillitsi sitten itsensä
suunnattomalla ponnistuksella, sillä viikkokausien aikana hillitty
hysteria pyrki kohoamaan hänen mielessään, ja jos se pääsisi
valloilleen, saattaisi sitä jatkua taukoamatta koskaan, koskaan.
»No niin — eräänä iltana», vastasi hän. »Arvelin teidän kenties
muistavan.»
Geraldinen kasvot eivät värähtäneetkään. Hänen täytyi olla hyvin typerä
tai hyvin julma.
»Pahimmin minua kiusaa se», virkkoi Geraldine, »minkä tähden tämä
tunnoton hyökkäys minua — häntä ja minua vastaan? Mitä haluatte
sekaantuessanne meidän asioihimme? Ne eivät kuulu teihin, eivät
kehenkään teistä. Päätin tulla sanomaan sen teille.»
Hänessä oli omituinen karkea, melkein rahvaanomainen tuntu. Sitä
vastaan oli vaikea taistella.
Judith kohotti katsettaan ja silmäili häntä äänettömänä.
»Siis te olette kaikki sulkeneet Jenniferin pois toveruudestanne.»
Geraldine naurahti. »Se on ihmeellistä. Naisopistot ovat tosiaankin
ihmeellisiä. Ainakin ne olisivat, jolleivät ne olisi niin kuvottavia.»
Judith oli yhäti vaiti, ja hän lisäsi halveksivasti:
»Olisin saanut teistä hieman paremman käsityksen, jos te olisitte itse
tullut. Teetättekö te yleensä likaiset puuhanne muilla?»
Judith nousi pystyyn ja meni ovelle.
»Minne aiotte?» kivahti Geraldine terävästi.
»Jenniferin luokse, pyytämään häntä selittämään.»
»Sitä ette saa tehdä.» Muutos Geraldinen äänessä ja käytöksessä oli
huomattava. »Jennifer makaa sairaana. Lähtiessäni hän koetti nukkua.
Häntä ei saa häiritä.»
»Minä saan mennä Jenniferin luokse milloin vain haluan. Saan aina mennä
Jenniferin luokse. Enkä kysy teiltä, teenkö sen vai enkö?»
Vihdoinkin tämä oli kiukkua, kiukkua! Vihdoinkin hän osasi tahtoa
haavoittaa, huutaa: »Minä! Minä! Minä!» häikäilemättömästi,
hyökkäävästi, voitonriemuisesti vasten vihollisensa kasvoja. Puhdasta
kiukkua ensi kerran hänen eläissään.
»_Suvaitkaa!_ Kuulkaahan!» Geraldine astui muutamia askelia häntä
kohti. »Älkää menkö nyt! Hän on kovin pahasti suunniltaan. Hän jäi
itkemään.»
Itkemään — itkemäänkö? Oi, sepä hyvä. Oli loistavaa, että Jennifer oli
saatu itkemään... Mutta sittenkin... jos tämä nainen oli pannut hänet
itkemään — poloisen Jenniferin, rakkaan Jenniferin — voisi —
Osat tuntuivat äkkiä vaihtuneen. Judith tunsi saaneensa hetkeksi voimia
itsevarmuudesta, ja Geraldine empi ikäänkuin ei olisi tiennyt mitä
sanoa.
»Mitä hän itkee? Tarvitaan aika paljon, ennenkuin Jennifer alkaa itkeä.»
Geraldine loi häneen kiukkuisen katseen ja tokaisi myrkyllisesti:
»Niin. Mikäli olen saanut selville, on jonkun viehättävistä
ystävättäristänne täytynyt nähdä sangen paljon vaivaa saadakseen hänet
itkemään tänä aamuna. Joka tapauksessa hän tuntui saaneen päähänsä,
että hän oli kohdellut jotakuta, jotakuta teistä, hyvin huonosti — ja
että tämä joku oli loukkaantunut — te olitte loukkaantunut — koska hän
oli syrjäyttänyt teidät minun tähteni.»
»Mistä tiedätte hänen tarkoittaneen minua?»
Toinen oli ääneti ja vastasi sitten:
»Hän itki sangen paljon ja oli kovin kiihdyksissä, ja kuulin hänen
mainitsevan nimeänne. Senvuoksi kävin kysymässä eräältä tytöltä, missä
huoneenne on, ja tulin suoraan tänne. Mutta te olitte ulkosalla.»
»Käskikö hän teidän tulla?»
»Hän ei kieltänyt minua.»
»Siis hän ilmoitti teille, missä huoneeni on. Hän tietää teidän olevan
täällä.»
»En tiedustanut häneltä huonettanne. Minä — sain sen selville.»
»Entä tietääkö hän, että olette täällä?»
»Ei.» Oltuaan hetkisen vaiti hän lisäsi: »En tullut tänne
kuulusteltavaksi.»
»Mitä varten tänne tulitte?»
»Vain ilmoittaakseni teille, että välitämme näin paljon» — hän
napsautti sormiaan — »halpamielisen mustasukkaisuutenne pienistä
ilmaisuista».
»No, tuskinpa tuntuu kannattavan tulla pelkästään sitä varten.
Sentähden teidän ei olisi maksanut menettää malttianne, vai olisiko?
Pieni mustasukkaisuus on niin yleistä — naisopistossa. Minusta
totisesti arvioitte sen merkityksen liian suureksi. Ei tunnu siltä,
että välitätte meidän puheistamme, koska juuri äsken vakuutitte,
ettette välitä — kumpainenkaan teistä.»
»Ja», kiivasteli Geraldine, korottaen ääntänsä kiukkuisesti, »ja
sanoakseni sen, olen sitä mieltä, että te olette velvollinen pyytämään
minulta anteeksi — minulta ja Jenniferiltä».
»Oh!» Judith vei kädet kasvoilleen ja nauroi. »Oh! Se on perin
hullunkurista.»
Hän katsahti Geraldineen, sillä äkkiä hänessä heräsi haaveellinen
toivo, että hän näkisi toisenkin nauravan, mutta hänen edessään olevat
kasvot olivat vihamieliset ja jäykät. Sen nähdessään hän tunsi naurun
alkavan puistattaa häntä hirveästi ja hillitsi sen, ähkäisten.
Geraldine sanoi:
»Otaksuttavasti väitätte, ettette ole millään tavoin sekaantunut tähän?»
»Niin, väitän — tietysti väitän», myönsi Judith väsyneen halveksivasti.
»Väitätte, ettette ole vihjanneet — viitanneet —» alkoi Geraldine
äänekkäästi.
»En ole kertaakaan vaivautunut mainitsemaan nimeänne kenellekään. Minkä
tähden olisin sen tehnyt? Se ei kuulu minuun rahtuakaan.»
»Ei», vahvisti toinen, ja hänen kasvonsa sekä äänensä menettivät
hiukan raskasta, tahallista yksitoikkoisuuttaan. »Se ei kuulu teihin
ensinkään.» Hetkisen mietittyään hän lisäsi hitaasti: »Tässä on siis
jonkunlainen väärinkäsitys.»
»Niin, jonkunlainen väärinkäsitys. Minkä tähden edelleenkin käsitellä
sitä, ikäänkuin se olisi tärkeä?»
Lyhyen vaitiolon jälkeen Geraldine virkkoi:
»Kaikki, kuinka mitätöntä tahansa, mikä tulee minun ja Jenniferin
väliin, on tärkeätä.»
Judith tunsi uudelleen alkavansa vapista. Nuo verkkaiset sanat
kaiuttivat hänen tuomiotansa, ja hänen luuloteltu voitonpuolensa oli
lopussa.
»Valitan», pahoitteli hän epävarmasti, »jos minä olen tullut teidän ja
Jenniferin väliin».
»Ette te», vastasi Geraldine. (Niin, hän oli typerä tai julma nainen.)
»Mutta tiedän, mitä ihmisten ilkeät kielet saavat aikaan, ja halusin
saada kaikesta täyden selon, ennenkuin poistun — vain varmistuakseni
siitä, etten jätä häntä alttiiksi millekään epämieluiselle tai
harmilliselle.»
»Ahaa! Te siis oivallatte, kuinka helppo häneen on vaikuttaa.»
Se siis oli syy: nainen pelkäsi. Hän oli vihdoinkin paljastanut
itsensä: hän tiesi, kuinka hirvittävän epävarmaa oli rakastaa
Jenniferiä. Judith tunsi uuden tunteen värähdyksen vavahduttavan häntä;
se tuntui lievältä sääliltä.
»En tahdo häntä vaivattavan», lausui Geraldine hyökkäävästi. »Inhoan
tätä sekaantumista.»
»Ette ihan täysin käsitä», virkkoi Judith tyynen selittäväsi, »kuinka
paljon Jennifer merkitsee joillekuille ihmisille — useille täkäläisille
ihmisille. He rakastavat häntä. Luonnollisesti heitä vähän harmittaa,
kun joku muu tulee vaatimaan hänen huomionsa kokonaan. He kaipaavat
häntä. Eikö se ole luonnollista? Ja sitten nähkääs, luulen hänen
joutuneen kamalaan pulaan työskentelynsä laiminlyönnin tähden siitä
alkaen, kun te tulitte tänne. Kuulin erään tytön puhuvan sellaista
pari päivää takaperin — ja eräs toinen huomautti, että oli aika puhua
hänelle siitä, sillä muutoin hänet erotettaisiin. Varmastikin on siis
käynyt näin: joku on koettanut varoittaa häntä jollakin tavoin. Se
oli tietysti tyhmä teko, mutta kuten väitätte, tytöt ovat hupakkoja.
Tarkoitus oli hyväntahtoinen.» Hän vaikeni, tuntien eräänlaista
huimausta, hengähti syvään huokaamalla ja jatkoi:
»Jos minun nimeni on sekoitettu siihen, on syynä ollut se, että minulla
on — luullakseni — ollut jonkun verran vaikutusvaltaa Jenniferiin
nähden. Hän ja minä olimme yhteen aikaan koko lailla paljon yhdessä.
Mutta viime aikoina olen työskennellyt hyvin tiukasti. Heidän ei olisi
pitänyt lainkaan...»
Hän tunsi äänensä heikkenevän ja vaikeni, vapisten nyt hillittömästi.
Geraldine sytytti toisen savukkeen ja nojautui taaksepäin
uuninreunukseen. Voi, hän aikoi nojata siihen iät kaiket! Jospa hän
vain sallisi pehmentää itsensä jonkinlaiseen säälin ja ymmärtämyksen
tunteeseen, jotta voisi heittäytyä pitkäkseen, itkeä ja valittaa: »Nyt
teidän täytyy käsittää. Nyt olen kertonut teille kaikki. Jättäkää
minut yksin!» Mutta se oli ihan turha toive. Hänen vihamielisyytensä
oli kovettumaan päin. Nyt hän oli valppaampi; ja nyt vasta vinhan
saapumisensa jälkeen hän tuntui kiinnittävän huomiota Judithin
olemukseen. Hänen katseensa lipui tarkkaavaisesti Judithin kasvoista
käsiin, jalkoihin, hiuksiin, vaatteihin ja ympäri koko huoneen. Jotakin
elollista alkoi tunkeutua esille kivisestä kuoresta. Hän oli vaiti
pitkän ajan ja sanoi sitten epävarmasti:
»Toivon, ettette — hiisku kaikesta tästä mitään hänelle».
Judith nauroi.
»En voi sitä varmasti luvata», vastasi hän. »Olemme, nähkääs, tottuneet
kertomaan toisillemme melkein kaikki. Ei ole mitään syytä salata tätä.
Vai onko?»
Geraldine oli taaskin ääneti ja sitten virkkoi:
»Luullakseni olisi parempi olla mainitsematta tästä hänelle mitään.
En haluaisi hänen luulevan tässä olleen mitään touhua. En usko
hänen välittävän kuulla siitä enää. Hän oli hyvin vastahakoinen —
keskustelemaan —»
Se toi ilmi Jenniferin kannan tuskallisen selvästi. Hän tietysti koetti
vilkkaasti päästä eroon kaikesta. Minkä tähden hänen piti päästä
vapaaksi aina, aina? Tällä kertaa olisi helppo tuottaa hänelle harmia,
jollei juuri loukata häntä. Mutta sittenkään ei niin voinut tehdä.
Taaskin Judith tunsi lievän lievää myötätuntoa Geraldinea kohtaan. Hän
kohautti olkapäitään ja lupasi:
»No, olkoon menneeksi; en hiisku mitään.»
»Sovimmeko siis siitä», kysyi Geraldine, »että pidämme asian
kahdenkeskisenä salaisuutenamme?»
Judith nyökkäsi.
Geraldine viskasi pois savukkeensa, tasoitti sileätä tukkaansa,
oikaisihe seisomaan suorana ikäänkuin valmistautuen lähtemään ja
virkkoi reippaan huolettomasti:
»No niin, olen pahoillani, jos olen häirinnyt.»
»Oh, ette ole häirinnyt.»
Judith painoi kylmät kätensä helmaansa. Nyt oli kaikki melkein ohitse;
pian hän saattoi sallia voimiensa romahtaa. Mutta Geraldine viivytteli
vielä, silmäillen ympärilleen.
»Teillä on hauska sisustus», arvosteli hän. »Useimmat näkemäni huoneet
ovat liian hirvittäviä.»
»Olen onnellisempi kuin useimmat täkäläiset tytöt. Minulla on enemmän
rahaa.»
»Onko teistä hauska olla täällä?»
»Joskus on ollut — joskus ei.»
»Hm. Jennifer inhoaa täälläoloa. Enkä sitä ihmettele. Luultavasti olen
saanut hänet taivutetuksi eroamaan ja lähtemään ulkomaille kanssani.»
Tappio vihdoinkin. Judithilla ei ollut siihen vastausta, ei ainoatakaan
asetta jäljellä. Hän tuijotti eteensä tyrmistyneenä.
»En jaksa käsittää», pitkitti Geraldine, »miten hän on jaksanut kestää
niin kauan».
Judith kuuli puhuvansa hitaasti, lauhasti:
»Kuten jo mainitsin, on täällä suuri joukko ihmisiä, jotka rakastavat
häntä. Se muuttaa asiaa, eikö muutakin? Jenniferiä pitää rakastaa.» Hän
painoi kasvonsa käsiinsä ja ajatteli ääneen, kuiskien: »Häntä pitää
rakastaa, ja sitten hän tuntuu julmalta. Mutta hänen tarkoituksensa ei
ole olla. Hänessä on jotakin — ihmiset eivät tunnu osaavan rakastaa
häntä kirkkaasti ja vakavasti; heidän pitää rakastaa häntä liian
paljon. Kaikki muuttuu pimeäksi, sekavaksi ja tuskaiseksi, he tahtovat
— koskettaa häntä ja olla ainoana ihmisenä hänen läheisyydessään; he
tahtovat huolehtia hänestä ja antaa hänelle kaikki, mitä hän kaipaa. Se
on väsyttävää. Ja sittenkun he ovat väsyneet, antaa hän heille takaisin
elinvoimaa. Hän valaa heihin elinvoimaa itsestään.»
Hän vaikeni äkkiä, oivaltaen kuin salaman valossa, millaiset: hänen ja
Jenniferin välit olivat aina olleet. Väsyneenä hän oli aina uudelleen
mennyt Jenniferin luokse, painautuen likelle häntä vahvistuakseen
jälleen hänen elinvoimistaan. Mutta Jennifer vuorostaan ei ollut imenyt
elämää hänestä: rauhallisuutta, hellyyttä ja ymmärtämystä, mutta ei
elämää. Ja rauhallisuus oli muuttunut surullisuudeksi — niin, nyt hän
tiesi nähneensä niin joskus käyvän — surullisuudeksi, alakuloisuudeksi:
hänen sisäinen voimansa oli ehtynyt hänen lakkaamatta antaessaan
itsestään, lakkaamatta ottaessaan vierasta rauhallisuutta. Judith oli
vaatinut liian paljon, kuluttanut hänet loppuun. Kenties hän, Judith,
sittenkin oli ollut Jenniferille onnettomuudeksi, tehnyt rikoksen
koettaessaan vallata omakseen hänen erikoisuuttaan — vaatiessaan
enemmän kuin edes hän jaksoi antaa tuhoamatta itseään. Niinpä hän
lopulta oli liittynyt sellaiseen henkilöön, joka oli terveellisempi
hänen luonnolleen. Kenties sittenkin vaaka oli ollut surkean huonosti
tasapainossa: Jennifer hänen luojansa, hän Jenniferin tuhooja. Kenties
hänen tuli myöntää hävinneensä Geraldinelle ja tehdä se nurkumatta. Hän
lausui, katsoen Geraldineen:
»Varmaankin te teette hänet hyvin onnelliseksi.»
Katsoen värähtämättä Judithia silmiin Geraldine vastasi:
»Kyllä; me olemme hyvin onnellisia yhdessä. Täysin onnellisia.»
»Hän on hyvä kumppani, eikö olekin?»
»Niin, kyllä hän on», myönsi toinen, ja hänen paksut huulensa kohosivat
omituiseen, heikkoon hymyyn.
Mitä hänen äänestään soinnahti — röyhkeyttäkö — voitonriemuako
— pahanilkisyyttäkö — hämärää uhitteluako? Hän tuntui vihjaavan
tietävänsä Jenniferistä sellaista, mistä Judithiila ei ollut
aavistustakaan. Hän oli kauhistuttava nainen.
Judith ei keksinyt sanoja, ja toinen jatkoi:
»Hän alkaa löytää itseään. Se on perin mielenkiintoista. Häntä ei
tietenkään ole kukaan täällä ymmärtänyt.»
»Ja te arvelette ymmärtävänne?»
»Kyllä; minä ymmärrän.»
»Oi, sellaistapa minä en ikinä rohkenisi väittää rakastamastani
henkilöstä! Saattaisi näyttää siltä, että tunnetaan läpikotaisin, ja
siitä huolimatta oltaisiin ventovieraita.» Judith pani kätensä ristiin
ja puhui hartaasti:
»Ettekö tunne, kuinka saattaa haluta sanoa jollekin rakastamalleen
henkilölle: antaudun sinulle kokonaan, ihan kokonaan — ja kuitenkin
olla murheellinen, koska tietää, että kaikista ponnistuksistaan ja
halustaan huolimatta ei mitenkään voi — ettei sisintä voi lainkaan
värähdyttää koskaan? Tuntuu niin kauhean röyhkeältä väittää —» Hän
vaikeni äkkiä, painoi kätensä huulilleen ja sulki silmänsä. Oltuaan
hetkisen ääneti hän lisäsi nopeasti: »Mutta epäilemättä rakastatte
häntä...» Hän huokasi. »Jumalan kiitos, tämä lukukausi on melkein
lopussa. Tämä on hirveä paikka liikarasittumista varten.»
Geraldine näytti olevan syvissä aatoksissaan. Hänen kasvonsa olivat
valppaat ja miettiväiset jäyhän naamarin takana.
»On tuiki omituista», virkkoi Judith, »ettei hän näytä antavan
rahtuakaan arvoa aivoilleen — ei tunne mielenkiintoa niitä kohtaan —
ei voi vaivautua. Otaksuttavasti tiedätte, että hän on vuosiluokkansa
loistavin historian opiskelija. Ehdottomasti. Hän ei tietenkään ole
milloinkaan tehnyt työtä, mutta hän olisi voinut suorittaa, mitä vain
olisi halunnut. Hänen laiskuudestaan ja vastuuttomuudestaan huolimatta
oltiin häneen sittenkin innostuneita — uskottiin hänen lopulta tekevän
jotakin. Ja minä aioin saada hänet suorittamaan tutkinnon. Olisin
voinut sen tehdä — yhdessä lukukaudessa. Tarkoitan, että olisin voinut
tehdä sen aikanaan. En nyt tietystikään.»
Hänen äänensä vaikeni surullisesta Ikäänkuin Geraldine olisi välittänyt
siitä, kuinka paljon Jennifer tuhlasi aivojaan tai yliopistollisia
tilaisuuksia... ikäänkuin se häntä liikuttaisi!
Ruokakello alkoi soida.
»Kas niin!» äänsi Judith. »Minun kaiketi pitää harjata hiukseni ja
mennä alakertaan. Tuletteko te ruokasaliin?»
»En. Aion syödä päivällistä Cambridgessa.»
Judith nousi pystyyn ja sijoittui hänen eteensä, katsoen häntä suoraan
silmiin viimeisen kerran. Äkkiä hän ajatteli: »Mutta hänhän ei ole
kaunis! Hän on kamalan ruma, kammottava.»
Nuo leveät, jäyhät kasvot ja paksu kaula, nuo karkeat miesmäiset
piirteet, tuo ansari-iho... Millainen maku Jenniferillä täytyikään olla
pitääkseen häntä miellyttävänä!...
Oi, ei; ei hyödyttänyt hokea sellaista. Kaikesta huolimatta hän oli
kaunis: hänen olemuksestaan huokui peloittavaa lumousvoimaa. Hän oli
kaunis, kaunis. Milloinkaan ei voisi unohtaa hänen kasvojaan, hänen
hahmoaan. Sen näkisi ja siitä uneksisi tuskaisen kaihoisasti, ikäänkuin
hän voisi tyydyttää jotakin, jonkinlaisen nälän, jos tahtoisi.
Mutta hän ei ollut Judithia varten. Hänen magnetisminsa, hänen
harvinaisuutensa salaisuus pysyisi aina saavuttamattomissa, mutta ei
mielikuvituksen yltämättömissä.
Mielessään Judith huusi: »Kertokaa minulle elämäntarinanne!» Paljon
hänestä, mistä hän oli tullut, minkä tähden hän oli yksin ja
salaperäinen, minkä tähden hän käytti tuollaisia vaatteita, tuollaisia
helmiä, miten hän ja Jennifer olivat tavanneet toisensa, mitä kaikkea
hänen ilmeensä puolittain salasi, puolittain ilmaisi. Aika oli eräällä
hetkellä pyyhkäissyt hänet avaruudesta esille uhkaavasti ja nyt
pyyhkäisisi hänet taaskin pois tuntemattomana. Mutta nyt, lopussa,
Judithin teki mieli rukoilla häntä jäämään, sallimaan vihdoin tutustua
häneen, rakastaa häntä. Niin, rakastaa häntä. Ei ollut totta, että piti
vihata vihamiehiään. Mitä oli kaikki tämä viha ja kateus? Jotakin niin
hirvittävän lähellä rakkautta, ettei sitä uskaltanut ajatella. Häneen
saattoi rakastua tuokiossa ja kiihkeästi hänen äänensä, silmiensä,
kauniiden, valkeiden käsiensä tähden, sen vuoksi, että hän rakasti
Jenniferiä — minkä tähden tahansa.
Kello lakkasi soimasta.
»Hyvästi!» lausui Judith. »Olen myöhästynyt.» Hän ojensi kätensä.
Geraldine tarttui siihen. Hänen kätensä oli viileä, sileä ja vankka.
»Hyvästi!»
»Aiotteko — viipyä täällä vielä kauan?»
»Lähden pois huomenna.»
»Olisin mielelläni oppinut tuntemaan teitä paremmin», virkkoi Judith ja
nosti katseensa Geraldinen pitkiin, salattuihin silmiin. »Toivon teillä
ja hänellä olevan hauskaa ulkomailla.» Hän aukaisi oven kohteliaasti ja
sanoi sitten: »Emme unohda toisiamme, vai unohdammeko?»
»Emme», vastasi Geraldine, yhäti katsellen häntä, mutta hymyilemättä.
He lähtivät käytävässä kumpikin suunnalleen.
Nyt alakertaan nauttimaan yksitoikkoisesta ruuasta ja hälinästä,
istumaan kaikkien tyttöjen parissa rääkkäämässä itseään kuvittelemalla
sieppaavansa katseita, joista saattaisi kuvastua sääliä, kuulla
kenties oma nimensä ja Jenniferin hiljaa kuiskattuna, koettaa
tuskaisesti arvata, kuka heistä oli rohjennut kiskoa hänen tuskansa sen
piilopaikasta ja toitottaa sitä ääneen.
11
Jennifer oli vuoteessa, ja hänen ovelleen oli kiinnitetty
sairaanhoitajattaren kirjoittama huomautus: Vieraiden käynti kielletty.
Hänen ystävänsä olivat lohduttomia, ja iltakokouksissa vallitsi
lyijynraskas mieliala. Varmaa oli, ettei iltaisin oltu tehty niin
paljon työtä kokonaiseen kahteen vuoteen. Nyt ei ollut mitään parempaa
tekemistä, ei kiihtymystä, ei naurua, ei väriä. Varpaisillaan
he sipsuttivat suljetun oven ja huomautuksen ohitse, sillä
Jenniferiä, niin väitettiin, uhkasi hermoromahdus, ja hänen ainoa
pelastumismahdollisuutensa oli uni ja rauha. Mutta kaikkiin niihin
Jenniferiä koskeviin huhuihin, pohtimisiin ja tiedonantoihin ei Judith
vähääkään sekaantunut.
Jopa kerran, kun kaikki muut olivat ruokasalissa eikä käytävässä
kaikunut minkäänlaisia ääniä, Judith oli hiipinyt ovelle, empinyt vähän
aikaa ja sitten meluttomasti kääntänyt ripaa ja pilkistänyt sisälle.
Sähkölamppu paloi vuoteen vieressä, ja Jennifer makasi kasvot seinään
päin käännettyinä. Näkyvissä oli ainoastaan hänen tukkansa, joka virui
sekavana kasana pieluksella ja loisti kalpeasti niissä kohdin, missä
himmeä valo osui siihen. Hänen kuolemankaltainen tiedottomuutensa oli
sietämättömän tuskallinen. Hänen olisi pitänyt ainakin liikahtaa,
tuntien toisen läheisyyden unen kaikkien sulkujen lävitse ... Mutta
hän ei hievahtanut; ja sitten monina öinä näki Judith aina uudelleen
tuon liikkumattoman tukan pieluksella, ja se pilkkasi hänen kaipaustaan
päästä Jenniferin luokse sellaisella kuvalla, joka näytti kaiken
ikuisesti umpimielisen ja häiriintymättömän tunnusmerkiltä.
Kerrottiin, että hänet lähetettäisiin kotiin ennen lukukauden loppua;
ja sitten puhuttiin, että hänen äitinsä oli saapunut ja aikoi viedä
hänet pois seuraavana päivänä.
Sinä iltana saapui sanoma: Jennifer halusi sanoa jäähyväiset Judithille.
* * * * *
Jenniferin matka-arkut olivat sullottuina ja hihnoitettuina sopessa.
Hänen persoonallisuutensa oli jo kammottavasti poistettu molemmista
huoneista. Nyt oli jäljellä ainoastaan alakuloista kuisketta siitä,
mikä hänen kahtena asumavuotenaan oli täyttänyt näiden seinien
rajoittaman vähäisen tilan lämpimällä, salaperäisellä tunnulla. Hän
oli saanut mielikuvituksen vilkastumisen, lyyrillisen kannustimen
merkityksen. Oi, kuinka naurettavaa, kuinka surullista, että oli
sisällyttänyt kaiken runollisuuden yhteen henkilöön! Huomenna se kaikki
olisi lopussa.
Judith meni hiljaa olohuoneesta makuukamariin; ja siellä Jennifer
lepäsi pieluksellaan odottamassa.
»Hei vain, rakas!» tervehti hän. Hänen äänensä oli matala ja
murheellinen.
»Jennifer!»
Hän ojensi kätensä, ja Judith tarttui siihen, puristi sitä, samalla kun
Jennifer veti hänet kyyrylleen vuoteensa viereen.
»Jennifer, rakas, kuinka voit?»
»Voin paremmin, olen nukkunut. Olin niin kovin väsynyt. Mutta lähden
pois täältä.»
»Tiedän sen.»
»Älä kerro kenellekään, Judith, mutta minä en aio tulla takaisin.»
»Oi, Jennifer, miten tulen toimeen ilman sinua?»
»Rakas, en voi tulla takaisin», väitti Jennifer, kiihkeästi,
tuskaisesti kuiskaten.
»Ymmärrän. Ymmärrän. Mutta minun otaksuttavasti täytyy tulla takaisin.
Minä olen sellainen: en voi kiskoutua pois juuriltani. Sinä olet
viisas, et milloinkaan juurru. Niinpä sinä voit lähteä, milloin
haluat, haavoittamatta itseäsi. Minun ei hyödytä teeskennellä voivani
menetellä samoin. Minun täytyy varrota, vaikka vain taivas tietää mitä:
tutkintoja otaksuttavasti. Tämä paikka ilman sinua... Voih!»
Hän painoi otsansa Jenniferin käteen, joka vielä piteli hänen kättänsä,
luopuen viimeisissä sanoissaan yrittämästä puhua kevyesti.
»Rakas», virkkoi Jennifer. »Minä isken haavan itseeni — sinun pitäisi
se tietää. Sinä jätät minuun haavan.»
»Minkä tähden sitten poistut luotani?»
»Oi, Judith, minun täytyy lähteä!» Hän huokasi väsyneesti. »Oikeastaan
halusin sanoa sinulle tämän: annathan minulle anteeksi kaikki.»
»Anteeksi... Oi, Jennifer...»
»Älä väitä, ettei ole mitään anteeksi annettavaa! Sano antavasi
anteeksi!»
»Sitten annan sinulle anteeksi.»
»Koska olen loukannut sinua, enkö olekin?»
»Se ei ole sinun syysi. Sinussa ei ole ollut mitään syytä.»
»Minäkin olen ollut onneton. Luulin pääni menevän sekaisin vähän aikaa
sitten.» Hän huoahti taaskin. »Kaikki on niin sekavaa. Minä aina joudun
niin pahoihin sekaannuksiin. Olen niin tottunut pakenemaan luoksesi
selviytyäkseni niistä, etten jaksa kuvitella, miten tulen toimeen ilman
sinua.»
Judith oli vaiti; hänen kurkkuaan kouristi itku. Enää hän ei koskaan
kuulisi käytävässä kiiruhtavan Jenniferin askeleita, ei enää koskaan
näkisi hänen syöksähtävän punehtuneena ja epätoivoisena huoneeseensa,
valittaen: »Voi, rakas, olen niin pahassa sekaannuksessa...» Sitä hän
oli aina niin innokkaasti odottanut; oli ollut niin suuri nautinto
lohduttaa, neuvoa, selittää, vaikkakin sekaannukset olivat yleensä
osoittautuneet naurettaviksi pikku seikoiksi.
»Olisin tahtonut puhua vielä muutakin, mutta se on niin vaikeata»,
jatkoi Jennifer. »Kun nyt olet täällä, en osaa virkkaa mitään.»
»Älä koetakaan, rakas! Olen täysin onnellinen.»
Hänen kasvonsa olivat laihtuneet, mietti Judith, hänen ilmeessään oli
enää vain vähä, jos ollenkaan, lapsimaista, ja hänen huulensa, jotka
lepotilassa olivat aina olleet hieman raollaan, olivat nyt puristuneet
luonnottomaksi viivaksi.
»Äiti on tullut minua noutamaan.» Hän naurahti. »Hän on äärimmäisen
velvollisuudentuntoinen ja hyytävä ja harmistunut minuun. Toivottavasti
et ole osunut hänen seuraansa. Hän ei ole lainkaan hauska. Minä
lähden Skotlantiin. Oi, nummia! Siellä tulen pian terveemmäksi.
Sitten matkustan ulkomaille tai jotakin sentapaista.» Hän naurahti
taaskin. »Luullakseni äiti koettaa lähettää minut tänne takaisin ensi
lukukaudeksi. Saan riidellä loistavasti. Kenties omani pesevät kätensä
minuun nähden iäksi. Kunpa he vain sen tekisivät! Oi, jospa saisin olla
omassa vallassani — kahleettomana!»
Hänen silmänsä säikkyivät hänen ajatellessaan kahleittensa katkomista.
Surustaan huolimatta hän jo nyt kiihtyneesti mietti: _Entä sitten?_
Hän oli valmis suunnittelemaan uutta alkua. Pian hänen talttumattomat
elinvoimansa virittäisivät tuleen uusia esineitä; ja hänen ympärillään
kaikki eläisi, kuten Judith oli aikanaan elänyt, hänen hohteessaan.
Hänellä ei olisi aikaa eikä paikkaa muistella sitä, mikä kerran oli
kiehtonut hänen mieltänsä. Judith käänsi päänsä toisaalle, tuntien
epätoivoa, sillä elämäninto, joka oli ollut heillä yhteinen, paloi
Jenniferissä vähentymättömänä nytkin, kun yhteinen aika oli lopussa,
kun se taas hänessä oli sammunut kuin tukahdutettu kynttilä.
Jennifer suuntasi suuret silmänsä häneen ja kuiskasi: »Et aavista,
kuinka paljon kaipaan sinua.»
Ah, hän oivalsi loukanneensa — koetti liian myöhään korjata. Tehden
äänensä tylyksi ja halveksivaksi Judith vastasi:
»Oi, ei; et sinä kaipaa. Löydät joukoittain uusia, kiehtovia ihmisiä ja
unohdat minut pian.»
»Oi —» Vain sen Jennifer äänsi hiljaa kuiskaamalla. Hän sulki silmänsä,
ja Judith näki hänen suunsa muuttuvan ja värähtelevän. »Sinä et
ymmärrä», supatti hän pitkän ajan jälkeen. »Niin, et ymmärrä. Hyvä
Jumala, olen niin kovin pahassa sekaannuksessa.»
Ei hyödyttänyt yrittääkään saada lohtua loukkaamalla Jenniferiä.
Ainoastaan tuskaa tuotti se, että näki nuo rakkaat kasvot vavahtelevina
ja avuttomina. Maksoi mitä tahansa, kaikki piti tehdä hänelle helpoksi.
»Olen pahoillani, Jennifer, olen pahoillani, rakas. Kas niin! Älä ole
huolissasi. Kyllä minä ymmärrän. Älä itke! Kuulehan: asia on näin, eikö
olekin? Sinä et ole onnellinen täällä enää. Olet rauhaton. Ja sinä
olet — olet elänyt liian väkevästi ja olet kulunut. Senvuoksi tahdot
päästä pois kaikkien niiden ihmisten luota, joiden seurassa olet ollut
— kaikkien, jotka mielessäsi liittyvät sairauden ja kammon tunteeseen —
tahdot alkaa uudelleen, jossakin ihan uudessa paikassa. Eikö asia ole
niin?»
»Osittain», kuiskasi Jennifer.
»Kaikki on mennyt vikaan viime aikoina. Ja minä olen sekaantunut
siihen, enkö ole? Oikeastaan juuri minun tähteni onkin kaikki mennyt
vikaan. En tiedä minkä tähden — mutta tiedän niin olevan Senvuoksi et
tosiaankaan jaksa nähdä minua enää.»
»Oi, Judith!» Jennifer peitti kasvonsa. »Kuulostaa niin hirveältä, kun
sinä lausut sen noin: 'Et jaksa nähdä minua enää'... Voi!»
»Mutta minä olen oikeassa, enkö ole, Jennifer?»
»Voi, se kuulostaa siltä kuin syy olisi sinun, kuin luulisit kaiken
johtuvan jostakin sinun teostasi —»
»Eikö se siis johdu — jostakin minun teostani?»
»Hyvä Jumala, ei!»
Tuon rajun epäämisen tuottama huojennus herätti hetkeksi onnellisuuden
harhakuvan, sillä tuskaisesti oli Judith koko ajan koettanut etupäässä
syyttää itseään.
»Olen hyvilläni... Mutta totta on, eikö olekin, että minä olen
sekaantunut kaikkeen, mikä on mennyt vikaan, ja että sinun täytyy
päästä pois luotani?»
»Oi, niin, oi, niin, koska minä en jaksa _kestää_ itseäni — koska
minun täytyy unohtaa — koska sinua ajatellessani soimaan niin pahasti
itseäni... sitä, miten olen kohdellut sinua —» Hänen äänensä oli tuskin
kuuluva.
»Älä, Jennifer, älä! Sinun ei tarvitse moittia itseäsi mistään. Juuri
sitenhän kaikki aina käy. Minä ajattelen niin. Kunhan vain syynä ei
ole mikään tekoni, kunhan vain sanot, etten ole — pahoittanut mieltäsi
millään tavoin, en ole millänikään — vaikka en ymmärräkään —»
»Oi, olet niin hyvä minulle, olet niin ystävällinen. Enkä minä osaa
muuta kuin loukata sinua. En ole koskaan tehnyt mitään hyväksesi.»
»Oi, Jennifer, olet ollut ainoa onneni kaksi vuotta.»
»Olit hyvin hupakko salliessasi minun kaltaiseni henkilön tehdä itsesi
onnelliseksi. Olisit saattanut arvata minun hylkäävän sinut lopulta.»
»Sinä et ole hylännyt minua.»
»Kyllä. Olen tehnyt sinut onnettomaksi.»
Sitä vastaan ei juuri hyödyttänyt inttää.
Geraldine tuntui olevan huoneessa katselemassa ja kuuntelemassa.
Judith tunsi päänsä painuvan kumaraan ikäänkuin kouraantuntuvan
taakan painosta, ja hänet valtasi kovin surkea voimattomuuden tunne.
Mitä hyödytti puhuminen, kun koko ajan Geraldine poissaolevana ja
mainitsemattomana määräsi heidän salaiset päätöksensä? Jos hänet
syrjäytettäisiin, merkitsisi se kaikkien ratkaisu- ja lohdutusyritysten
pilkkaamista, mutta hänestä puhuminen tuntui kuitenkin mahdottomalta.
»No niin, sinäkin olet ollut onneton.»
»Kyllä. Oi, kyllä. Oi, Judith! Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa.»
Hän painoi kasvonsa Judithin käsivartta vasten, ja hänen silmiensä,
nenänsä ja huuliensa epätoivoinen puristuminen paljasta inhoa vastaan
tuntui omituiselta ja henkeäsalpaavalta. Hänen huulensa hapuilivat
sokeasti pitkin rannetta ja kyynärvartta kyynärtaipeeseen, johon ne
pysähtyivät, raottuen; ja Judith tunsi hänen hampaittensa hiljaisen,
vavahtelevan kosketuksen...
Mutta sitten Jennifer sysäsi hänen käsivartensa pois ja sanoi kuivalla,
huolestuneella äänellä:
»Haluaisin tietää, itkitkö sinä huoneessasi joka ilta, koska
käyttäydyin sillä tavoin.»
»En ole kertaakaan itkenyt, Jennifer.»
Se oli totta kylläkin. Kyynelet eivät voineet lievittää niin kirpeätä
ja hedelmätöntä murhetta.
»Ah!» äänsi Jennifer. »Lausuit sen ikäänkuin —»
»Minkä tähden luulit minun itkeneen?»
»Oi, se oli vain päähäni pälkähtänyt ajatus. Joku kuulemani sana
johdatti sen mieleeni, enkä ole päässyt siitä eroon. Mutta nyt — en
tiedä. Puhetapasi saa minut melkein toivomaan, että olisit itkenyt,
koska tunnuit tarkoittavan, ettet ole voinut.»
Hän sulki silmänsä ja lepäsi hiljaa.
»Jennifer, älä! Ei puhuta siitä enää. Mitä se hyödyttää? Tiedäthän,
että emme saa mitään korjatuksi emmekä tee toisillemme mitään hyvää.
Alkaa käydä myöhäiseksi — senvuoksi minun olisi paras lähteä. Muussa
tapauksessa olet huomenna väsynyt, ja se on minun vikani. Minun ei
olisi pitänyt tullakaan.»
»Oi, älä mene vielä!» pyysi Jennifer. »Kuulehan! Ei puhella enää.
Minulla olisi vielä jotakin sanottavaa, mutta ehkä voin sanoa
sen myöhemmin.» Hän nousi istumaan vuoteessaan. »Olen ollut niin
synkällä mielellä. Koetetaan olla hilpeitä muutteeksi. Toden totta
ei synkkyyteni ole ollut leikkiä. Olisin halunnut kätkeytyä pimeään
onkaloon. Kuvittelehan! Luulen tukkani olevan kamalan näköisen. Tuo
harjani, rakas! Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut luontoa harjata
sitä kunnollisesti moniin aikoihin.»
Hänen mielialansa parani; hänen äänensävynsä oli muuttunut, ja hänen
puhetapansa omituinen yksilöllisyys oli palannut hämmästyttävän äkkiä.
»Haluaisitko minun harjaavan sen?» tiedusti Judith.
»Oi, kyllä, rakas. Sinä käsittelet hiusharjaa viehättävästi. Geraldine
aina harjasi hiuksiani joka ilta, ja hyvä Jumala, sitä tuskaa!»
Judithin harjaa pitelevä käsi empi ja seisahtui hetkiseksi. Mutta
Jennifer ei näyttänyt huomaavan mitään vaivautumisen syytä. Näytti
siltä kuin hän olisi sysännyt pois sen itsensä, jonka huulet eivät
maininneet sitä nimeä. Hänen nykyisellä tuulellaan ei hänestä ollut
sen kummempaa ilmaista Geraldinen harjanneen hänen tukkaansa kuin
selittää, kuten hän seuraavalla henkäyksellä teki, että hänen hiuksensa
kaipasivat pesemistä. Geraldine ei hänestä enää ollut salaperäisen
merkitsevä henkilö. Hän oli kaikkien muiden vakavien pulmien tavoin
sulautunut yhtenäiseksi, kevyeksi, kuohuvaksi vaahdoksi; hänen nimensä
oli mainittu huolettomasti ja heti unohdettu.
Hämmästyttävä, peloittava, ihailtava olento — mietti Judith — joka
elämän häntä liian ankarasti puristaessa osasi muuttaa elämän kevyen
merkityksettömäksi, ikäänkuin tarkoituksellisesti pysähtyä ja varata
itseensä uutta elinvoimaa.
Judith harjasi suoriksi omituiset, joustavat, sähköiset kiharat ja
painoi sitten niihin kasvonsa hetkiseksi. Varmastikin Jenniferin
salaisuus piili hänen tukassaan; jos se leikattaisiin pois, menettäisi
hän kenties voimansa.
»Minun on nälkä», valitti Jennifer. »Rakas, kaapissa on kakkua. Äiti
toi sitä. Hän totisesti osaa huolehtia ruumiista. Hän on senlaatuinen
nainen, tiedäthän: varaa kuumavesipulloja ja vanukasta, mutta tuhoaa
henkevyyden. Ja tahtoisitko valmistaa suklaata, rakas? Ollaan oikein
sapekkaasti yhdessä viimeisen kerran.» Hän nauroi rattoisasti.
He söivät ja joivat, ja sitten Judith kävi pitkäkseen vuoteelle
Jenniferin viereen, ja hän sujutti käsivartensa Judithin hentojen
hartioiden alle, taputtaen niitä puhuessaan.
»Annan anteeksi kaikille vihamiehilleni», vakuutti Jennifer. »Kerro
Mabelille, että annan hänelle anteeksi ja toivon Jumalan aikanaan
parantavan hänen täplänsä. Hän on ollut vihamieheni, eikö olekin? Hän
olisi mielellään iskenyt minua puukolla. Anna kaikki historialliset
ja talousopilliset kirjani Dorothylle. Hänen ei kannata ostaa niitä.
Minä en enää ikinä vilkaise niihin, Jumalan kiitos! Jos minun on pakko
ansaita toimeentuloni, suuntaan lahjani johonkin pintapuolisempaan.
Missähän olen kesällä? Kun te kaikki hikoilette tutkintoaikana, nauran
minä teitä ajatellessani.»
»Rakas, jätin sinulle kuparimaljakkoni. Sinähän aina ihastelit sen
hauskoja valoheijastuksia. Jos matkustan Italiaan, lähetän sinulle
kopan appelsineja sitä varten. Se näyttää parhaalta, kun siinä on
appelsineja. Se on sievin kappale, mitä minulla on koskaan ollut,
joten se luonnollisesti jää sinulle. Ota se äläkä unohda minua!» Hän
painautui selälleen ja näytti kalpealta ja uupuneelta.
»Oi, Jennifer —» Judith tarttui hänen käteensä saamatta sanaakaan
suustansa. Hetken kuluttua hän lisäsi: »Vastaisuudessa minusta tuntuu,
etten ole sinua tyyten menettänyt. Viehättävä maljakkosi. Se on aina
tuntunut olevan niin merkitsevä osa sinusta.»
»Se on kokonaan minua», supatti Jennifer. »Jätän sen sinulle.»
Hetkellinen keveys oli nyt mennyt, häipynyt yhtä nopeasti kuin se
oli tullutkin. Nyt heräsi sellainen lähestyvän lohduttomuuden tuntu,
jollaista hän ei ollut aikaisemmin eläissään kokenut. Tämä oli loppu.
»Minun siis täytyy sanoa jäähyväiset», virkkoi Judith.
»Vedä verhot syrjään!»
Judith totteli. Mennessään ikkunan luokse hän tunsi Jenniferin
katselevan häntä.
Yö oli kolea, pimeä ja tyyni, ja keskiyön tähdet tuikkivat
värähtelevinä, kylminä, monilukuisina taivaankannella. Ikkunan alla
muodostivat liikkumattomat puut vielä syvemmän pimeän läikän. Pihan
toiselta puolen parhaiksi erotti rakennuksen vastaisen siiven,
läpikuultamattoman pimeän möhkäleen; mutta ikkunoissa ei ollut valoa,
ei edes Mabelin ikkunassa. Opistossa kaikki nukkuivat.
»Oi!» huoahti Jennifer. »Lehmusten tuoksu ja satakielet! Olisin
mielelläni vielä kerran nauttinut niistä.»
Judith pudotti verhon, meni nopeasti vuoteen viereen ja vaipui
polvilleen.
»Tule sitten takaisin, Jennifer, nauttimaan niistä kanssani! Miksi ei,
miksi ei? Ensi lukukauteen mennessä olet jo terve. Kaikki on unohdettu.
Viime lukukautemme... Jennifer!»
»Ei!» Jennifer peitti kasvonsa käsillään. »Ei, Judith; en voisi
milloinkaan palata tänne. Kaikki on mennyt ihan vikaan. Kaikki on
ikäänkuin — ikäänkuin myrkytettyä. Minun täytyy lähteä pois ja saada
kaikki kuntoon. Kuulehan!» Hän kietoi molemmat kätensä Judithin kaulaan
ja piti sitä tiukassa, tuskallisessa syleilyssä. »Siitä, mitä aioin
puhua — en usko voivani puhua. Luulin voivani, ennenkuin näin sinut,
mutta nyt, kun olet täällä, ei se enää tunnu selvältä. En oikeastaan
tiedä, mitä ajattelen — mitä tarkoitan, ja jos koettaisin selittää,
saattaisit — saattaisit käsittää väärin. Oi, Judith!»
Hän alkoi itkeä, mutta tyrehdytti itkunsa. »Elämässä on semmoista,
mistä sinulla ei ole aavistustakaan. En voi selittää. Sinä olet
oikeastaan ihan lapsi, etkö olekin? Olen aina pitänyt sinua maailman
viattomimpana oliona.»
»Jennifer, tiedäthän voivasi kertoa minulle mitä tahansa.» Mutta
niin vedotessaankin hän tunsi kaihtavansa tietoa. »Oi, niin, se on
totta, ymmärrät kaikki.» Jennifer tiukensi otettaan rajusti ja tuntui
epäröivän, mutta puhkesi vihdoin puhumaan: »Ei; olen sekaannuksessa.
Pelkään. Selittäisin kaikki väärin, kuten aina teen. Mutta minä
kirjoitan sinulle, rakas. Mahdollisesti en kirjoita sinulle vähään
aikaan tai kenties kirjoitan jo huomenna. Mutta vannon kirjoittavani.
Ja sitten selitän kaikki.»
»Ja näemmehän toisemme jälleen, Jennifer? Tapaammehan toisemme usein?»
»Kenties. Minä en tiedä. Se riippuu asianhaaroista», kuiski Jennifer.
Hänen kasvonsa olivat vielä piilossa, käsivarret lujasti kuristavassa
otteessaan.
»Oi, kyllä, kyllä, Jennifer! Tapaammehan! Miksi tällainen
salaperäisyys? Jennifer — jos — jos pidät jostakusta muusta, en siitä
pahastu. Minkä tähden sen pitäisi muuttaa meidän välejämme? Minä en ole
mustasukkainen.»
»Minä kirjoitan sinulle», toisti Jennifer, kuiskaten hyvin väsyneesti.
»Pian sitten, pian, Jennifer! Kerro, miten voit, mitä aiot tehdä!
Kerro, menetkö ulkomaille, kenen — kenen seurassa! Kerro kaikki!
Muutoin minä aprikoin yhtenään. Kuvittelen kaikenlaista... Jennifer...»
»Hiljaa, rakas. Ei minulla ole mitään hätää, sen vannon. Ja vannon,
että _heti_ kaiken selvittyä kirjoitan sinulle. Ja sitten kohtaamme
toisemme. Luotathan minuun, etkö luotukin?»
»Kyllä.»
»Ja sinun täytyy luvata vastata.»
»Kyllä.»
»Mutta älä kirjoita, ennenkuin minä kirjoitan sinulle!»
»En.»
»Hyvästi, rakas!» Jennifer salli käsiensä pudota kupeilleen.
Ovella Judith kääntyi, pakottaen suunsa hymyyn, mutta Jennifer ei
katsonut häneen. Taaskin oli näkyvissä ainoastaan hänen sekava
tukkansa, joka heloitti lampun valossa.
Lukukauden loppu.
Jenniferiltä ei ollut saapunut sanaakaan. Hän oli kadonnut. Mutta
häneen sai luottaa; Judithin piti vain varrota, hän kyllä kirjoittaisi.
Vai eikö häneen voinut luottaa?
Hänen kuparinen maljakkonsa seisoi pöydällä, eikä hänestä näyttänyt
jääneen koko taloon mitään muuta muistoa, paitsi ihmisten kielelle; ja
hekin välttivät hänen nimeään, lausuivat sen epäillen ja empien.
Kun Judith lukukauden viimeisenä päivänä pilkisti Jenniferin vihlovan
tyhjään huoneeseen, näki hän uuninristikolla Jenniferin miesmäisen,
jaeger-mallisen yönutun nauhan.
12
Kuukausimäärin ei elämässä sitten ollut mitään muuta kuin työ, päivän
ja yön huolellinen suunnitteleminen, jotta nukkuminen, syöminen ja
ruumiinharjoitukset riistäisivät työtunteja mahdollisimman vähän.
Pian oli taaskin keskikesäinen lukukausi, kukkia entistä runsaammin
hedelmäpuissa, voikukkia niityillä, satakielten laulua setripuissa ja
lehmuksissa. Mutta nyt ei se, että satakielet valvottivat aamuhämärään
saakka, tuntunut kiihoittavalta eikä riemulliselta, sillä unettomat
yöt heikensivät tutkintokykyä. Päivällä käen kaksi värähdyttävää ja
yliluonnollista torvisäveltä tuntui koneelliselta kidutusvälineeltä;
Judith huomasi epätoivoisesti laskevansa kukunnat, kaikki hermot
väristen odottaen kunkin jälkeen seuraavan kajahdusta. Pakanamaisen
rehevinä vironneet, kukkaiset puutarhat ja niityt melkein suututtivat.
Niitä katseli pensein silmin aivojen jäykän mahtavien, akateemisten
suojavarusten takaa. Mutta joskus yöllä, unissa, eivät puutarhat olleet
kiellettyjä; ne laskeutuivat Judithin luokse ja levittivät tuoksuaan
ikäänkuin siunausta; ne hohtivat vaaleina kinoksina, pilvinä, merinä
— Englannin kaikki puutarhat avautuivat silmien eteen valoisina ja
ilahduttavina kuutamossa.
Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan olivat tyttöjen epätoivoiset,
lauhkeat, epäsiistit päät kumartuneina pöytien ylitse kirjastossa, ja
kun he kohottivat kasvonsa, olivat ne kuumeiset ja työn hämäämät.
Lehdet kahisivat, kynät viuhuivat, narskuvia kenkiä sipsutteli sisälle
ja ulos. Joku nakutti surullista säveltä hampaisiinsa; jollakulla oli
nuha; joku hihitti hiljaa; joku huokaili huokailemistaan.
Ulkona auringonpaisteessa tennismailat iskivät väräjävästi. Kauan
sitten oli Judithkin pelannut tennistä toukokuussa.
Mabelilla oli sanakirjavarustus soppensa ympärillä; milloin tahansa
Judith kohotti katsettaan, katsoi Mabel häneen kuoppaisilla,
vääntyneillä kasvoillaan hymy. Mabel oli toivonut pahaa Jenniferille.
Mutta siitä oli niin kauan, ettei se enää merkinnyt mitään.
»Mabel, olet työskennellyt neljä tuntia yhteen menoon. Tule nyt
puoliselle!»
»Kiitos, Judith; en tule. En tunne lainkaan tarvitsevani puolista.
Mieluummin jatkan yhtä painoa ja juon ehkä kupin teetä myöhemmin.»
»Mabel, sinun pitää tulla kanssani.»
Hän lähti. Mutta hyvin usein hän ensimmäisen suupalan jälkeen laski
haarukan kädestään, jääden istumaan ja tuijottamaan eteensä, ja hiipi
sitten takaisin kirjastoon.
Kuparinen maljakko oli tänä lukukautena täynnä kullankeltaisia
tulppaaneja tai tumman ruskeita kultalakkoja.
Missä Jennifer oli?
* * * * *
Tutkintoviikko. Taivas oli tulisen sininen koko päivän, ilma
henkäyksetön, raskas. Kaupunkiin käveleminen oli samanlaista kuin
olisi kävellyt höyrykylpyyn; jalat liikkuivat yhä raukeammin, koirat
viruivat läähättäen katukiveyksellä, ja kellot tuntuivat suunnattomasti
ponnistavan valmistautuessaan lyömään.
Tällä viikolla ei aivoissa ollut mitään muuta kuin kone, joka totteli
liukkaasti, tuoden esiin päivämääriä ja elämäkertoja, vertaillen,
pohtien, rakennellen teorioita.
Judith asteli kuin unissaan tuomiolleen tulvivien tutkintolaisten
kalpeiden kasvojen joukossa. Jo kello yhdeksän kuumuutta huokui
kaduilta, vyöryi katoilta. Keskipäivällä olisi Cambridgessa äärimmäisen
epämieluista olla.
Tämä oli avara tutkintosali. Tytöt marssivat sisälle jonossa; kullakin
oli kädessään lasi vettä, ja kukin etsi paikkaansa eräänlaisen
kauhun vallassa. Tässä oli valkoinen lippu, johon oli kirjoitettu:
»Earle, J». Siis Judith Earlea oli tosiaankin odotettu, hän oli tämän
eriskummaisen, haaveellisen järjestelyn täydentävä osa. Enää ei ollut
toivoa.
Penkki oli kova. Hänen vierellään istui sävyisä, iso, lehmämäinen
olento, jolla oli hiekanväriset hiukset ja silmäripset, Hänen
miettiväiset, ulkonevat silmänsä uhkuivat sääliä ja rohkaisua. Hän oli
hyvä enne.
Kaikkialla salissa tyttöjen päät kääntelehtivät, nyökkäillen ja iskien
silmää ystäville, kuiskien, hihittäen ja virnistellen epätoivoisen
rohkeasti. Muuan jäljitteli itsemurhaa, nojaamalla rintaansa
täytekynäänsä.
Ihan Judithin takana istui Mabel. Hänen kasvonsa olivat kiiltävät ja
kaameat, ja hän nuuhki hajusuolapulloa.
»Mabel, oletko pyörtymäisilläsi?»
»En; en sitä usko. Tavallisesti minua pyörryttää aluksi aamulla.
Myöhemmin alan voida paremmin.»
»Mabel, sinä et ole kunnossa — et saa —»
»St! Ei minua mikään vaivaa. Se vain saa pääni tuntumaan niin
typerältä.» Hän tuijotti kauhistuneena. »Tuntuu siltä kuin en muistaisi
kerrassaan mitään.»
»Älä ole huolissasi, Mabel! Kaikki kyllä muistuu mieleesi, kun käyt
tehtäviin käsiksi. Minä vilkaisen silloin tällöin, oletko kunnossa.»
»Kiitos, Judith!»
»Mabel-parka! Onnistakoon hyvästi! Odota minua jälkeenpäin; vien sinut
juomaan kupin kahvia. Se tekee sinulle hyvää.»
»Nautin siitä. Olkoon onni, mukanasi, Judith!»
Hän pakottautui hymyilemään, jopa punehtuikin hiukan mielihyvästä.
Sitten pelko valtasi äkkiä Judithin. Hänen päänsä tuntui leijailevalta
kuplalta; siinä ei ollut kerrassaan mitään. Hän hapuili tiedon
säikeitä, mutta ne katkesivat, häipyivät ja katosivat kuin
hämähäkinverkko käsissä. Hän koetti karkoittaa mielestään sinne
sekavasti sulloutuvia, puolittain muistamiaan sanoja.
_Riisu aseet, Eros, pitkän päivän tehtävä on päättynyt. Ja meidän
täytyy nukkua... Rauhaa! Rauhaa! Etkö näe rinnoillani lastani,
joka imee hoitajattaren nukuksiin?_... Kuka oli niin sanonut? Kuka
oli saattanut sanoa sellaista? _Olen vieläkin Malfin herttuatar...
Peitä hänen kasvonsa! Silmiäni huikaisee. Hän kuoli nuorena._
Myöskin Beatrice kuoli nuorena. _Kas niin, äiti... sido tämä tukka
jonkinlaiseen yksinkertaiseen solmuun... niin, se sopii hyvin...
Pyydän, irroittakaa tämä nappi... Kiitos, sir... Cordelia! Cordelia!_
Niin monet olivat kuolleet nuorina. Ne kaksi, nyt Judith oli
unohtanut heidän nimensä, ja Cordelia ja myöskin Desdemona. _Voi,
sinä rikkaruoho!_... Saattaisi olla hyödyllistä muistaa ne... Mutta
ne olivat jo luiskahtaneet muistista. _Tämän eronhetken he saivat
heinäsuovan vierellä tulvaniityllä._ William Morris. _Lausu minulle
vain sana pellon ylitse, viljan hentojen, taipuneiden latvojen
ylitse._ Kullankellertävä viljapelto kuin Jennifer. _Vaalea hiusrengas
ranteessa._ Se oli aina ollut Jenniferin vaaleita hiuksia. _Vain naisen
hiuksia... Rauhallisia hiuksia, läpikuultavana kultana kiemurtelevia._
Mutta Jenniferin hiukset eivät olleet milloinkaan olleet rauhalliset...
_Lausu minulle vain sana._ Roddy, yksi ainoa kuiskaus sinulta!
Tennysonhan sanoi: _Ryppyinen meri hänen allansa ryömii_... Ja
Browning: _Vanha kesäkuinen sinisää kujien ja seinäin yllä._ Keats,
Coleridge, Wordsworth ja Shelley... Mitä he olivat sanoneet? Entä Blake:
_Tuo jouseni, se hohtokultainen; ja nuoleni tuo, haluin sulitetut_...
Kerran Judith oli sommitellut sävelen sille. _Tuo jouseni, se
hohtokultainen_... Oi, sitä hokemasta piti lakata. Tuli ajatella
draaman alkuperää, yliopistojen syntyä, kiltojen kehitystä,
Shakespearen näytelmien rakennetta... Voi, hyvä Jumala!