Rakas Judith.
Minusta tuntui, ettet näyttänyt ihan omalta itseltäsi tänään
puolisella. Jos sinua jokin vaivaa, niin kenties osaisin auttaa sinua?
Tai jos olet uupunut, niin tule lepäämään nojatuolissani. Minä teen
työtä enkä häiritse sinua.
Sinun Mabel.
J.K. Juuri tämä suunnaton _hyöriminen_ se sinua väsyttää ja tekee
sinut _kykenemättömäksi_ työhön.
_M. F._
Nykyisin Mabel kirjoitti neuvonsa useammin kuin rohkeni niitä lausua.
Mabel oli aina liikuttava, niin ettei milloinkaan voinut olla
hänestä tyyten välittämättä, aina kuvatusmainen ja vailla kaikkea
viehätystä, joten ei voinut ajatella häntä eikä katsoa häntä tuntematta
vastenmielisyyttä; näin koko suhde oli ikävystyttävää ja hyödytöntä
itsekoulutusta.
Vähitellen Mabel luopui koettamasta vetää Judithia omaan elämäänsä
ja yritti epätoivoisesti itse sovittautua Judithin elämään: pakisi
muiden tyttöjen kanssa, koetti nauttia heidän pilapuheistaan, yhtyä
heidän innostukseensa ja heidän harhakuvitelmiinsa, oli viettävinään
hilpeätä kotielämää, joka muka oli täynnä mielenkiintoisia ystäviä ja
hauskuutta, oli nauravinaan työn ajatukselle ja kohtelevansa kevyesti
kandidaattitutkinnon painajaista, joka painoi häntä maahan.
Kerran tai kahdesti Judith yritti saada hänet mukaan iltaseurueeseen,
selittäen, kuinka yksinäinen hän oli, etukäteen vedoten muihin hänen
paatoksensa tähden... Mutta siitä ei ollut hyötyä. Hän oli toisenlaisia
olentoja — ikävä ja seuraan soveltumaton. Ja ilkeä välke silmissään
Jennifer puhui äänekkäästi ja pahanilkisen epäkunnioittavasti
opinto-ohjaajista, papistosta ja raamatusta, mainitsi ruumiin
kevytmielisen peittelemättömästi; ja Judith häpesi itseään sen vuoksi,
että piti Jenniferin puheita hupaisina.
Itsepintaisesti Mabel koetti uskoa, että Jennifer oli sen laatuinen
paha, josta Judith parantuisi huolellisella hoidolla, sekä syrjäyttää
koko suhteen merkityksen, pyrkien vaatimaan Judithia yksinomaan omaan
seuraansa, lausuillen vihjauksia suojelevasta läheisyydestä.
»Kas niin! Kalpeat posket! Mitähän äitisi sanoisi, sen haluaisin
tietää, jos sallisin sinun palata kotiin tuonnäköisenä? Minun pitää
itseni tulla panemaan sinut vuoteeseen.»
Ja sitten seurasi punehtuminen ja nälkäinen välke silmissä, samalla kun
hän kömpelösti kosketti Judithin poskea.
Ajan mittaan Mabel vapaaehtoisesti peräytyi kaikilta niiltä paikoilta,
joihin hän oli koettanut tunkeutua, vetäytyen mitään hiiskumatta
yksinäiseen huoneeseensa torttujensa luokse. Enää ei kirjelaatikossa
ollut vastenmielisillä otsakkeilla varustettuja pikku kirjeitä. Hän ei
pyytänyt mitään.
Myöhään iltaisin Judith ikkunastaan näki hänen lamppunsa tuijottavan
jännittyneenä, heikkona, toivottomana silmänä pihalle. Puhellessaan
ja nauraessaan Jenniferin kanssa hän näki sen kaiken ja kohta arvasi
Mabelin istuvan yksin kyyristyneenä muistivihkojen ja sanakirjojen
ääreen, hengittävän tohisevasti nenän kautta tunnin toisensa jälkeen ja
hämärästi toivovan verhottoman ikkunansa kiinnittävän Judithin huomiota
sekä taivuttavan hänet tulemaan sisälle sanomaan hyvää yötä.
»Oi, Jennifer, en ole poissa viittä minuuttia. Minun vain täytyy mennä
katsomaan Mabelia. Se on kauheata. Sinä et sitä tiedä. Hän odottaa
minua ja istuu valveilla koko yön tehden työtä, jollen mene.»
»Kerro hänelle nuoresta Buten ladystä sekä terveiseni ja vie hänelle
suudelma!» kehoitti Jennifer kovassa äänessään karkeuden häive, jonka
hän piti varalla Mabelia varten. »Ja sano, että yliopettajatar on hyvin
pahastunut häneen, koska on saanut tietää, ettei hän käytä kureliivejä.
Hän aikoo puhua siitä julkisesti, huomenillalla, koska se on kovin
siveetöntä. Ja kysy häneltä, mitä hänen äitinsä sanoo, jos sinä päästät
hänet kotiin kasvot niin perin täpläisinä.»
Judith pujahti nauraen karkuun, juoksi pimeitä portaita alakertaan
Mabelin ovelle ja koputti.
»Sisälle!»
Mabelin äänestä kävi selväksi, että hän oli ollut valppaana kuultuaan
tutut askeleet. Hän kohotti tulijaan päin kalpeat kasvot, jotka
hetkisen koettivat salata iloisuuttaan ja säilyttää jäykkyytensä.
»Kas niin, Mabel, olen tullut laittamaan sinua vuoteeseen. Pidän siitä,
että sanot tahtovasi huolehtia minusta. Juuri sinä sitä tarvitset.
Millaiselta arvelet olosi tuntuvan huomenna, jos työskentelet enää?
Lopetahan jo!»
Sillä tavoin Mabel halusi itseään puhuteltavan. Judith täytti hänen
kuumavesipullonsa ja valmisti kaakaota, samalla kun hän vaivaloisen
kainosti puki ylleen flanellisen yöpukunsa, jossa oli höyhenompeleinen
kaulus, ja oli ujosti ja onnellisesti nyreissään, koska Judith oli
sellainen lohikäärme.
Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan työn aiheuttamien juovien
hänen kasvoissaan tasoittuessa, haukotteli tyytyväisesti ja haasteli
pienistä, tutunomaisista asioista, uskoen ne Judithille empimättä,
samoin kuin Judith uskoi omat asiansa Jenniferille — äkillisesti,
säälittävästi, kuten kuka muu tyttö tahansa.
Nämä olivat hänen onnellisia, korvausta antavia hetkiään: ne saivat
hänet vähäksi aikaa ajattelemaan, että heidän ystävyytensä oli
harvinainen ja luja.
Kuinka helppoa oli, tuumi Judith, sallia hänen nauttia siitä,
että hän, Judith, oli tässä sopimattomassa ympäristössä, astua
suoraan hänen maailmaansa ja sulkea oman maailmansa portit niin
tiiviisti, ettei sieltä huokuisi kylmän ilman henkäystäkään
häiritsemään toisen turvaista tunnetta! Kun he olivat tällä tavoin
kahden kesken, ei hermoja kiusannut mikään Mabelin makuhairahdus.
Judith hyväksyi hänet ja salli hänen paljastaa itseään; ja hän oli
sittenkin mielenkiintoinen, inhimillinen, hellä ja yksinkertainen.
Ei ollut mitään — tällä kertaa Judithin täytyi se muistaa — ei
mitään kuvatusmaista eikä naurettavaa selostettavaksi perästäpäin
Jenniferille, inhoittavasti kavaltaen ja pilkaten...
Mabel kuvaili elämäänsä ahtaassa, kirkollismielisessä kyläkodissaan
ja tulevaisuuttaan: hänestä tulisi opettajatar, ja siten hän saisi
oman pienen, riippumattoman paikkansa maailmassa. Hän ei luullut
olevansa avioliittoon pyrkivä nainen; mutta mahdotontahan oli tietää.
Juuri riippumattomuutta hän kaipasi, hän halusi tulla toimeen omin
voimin tarvitsematta olla kiitollisuudenvelassa kenellekään. Mutta
hänen tutkintonsa piti onnistua hyvin (ja hänen katseensa harhaantui
riutuneesti kirjoihin). Se kaikki riippui hänen terveydestään — hänen
terveytensä ei ollut milloinkaan ollut oikein hyvä. Hänestä oli aina
tuntunut, että jos hän voisi paremmin, hän ei niin helposti unohtaisi.
Se teki työn kovin raskaaksi. Freda oli aina ollut voimakas. Kaikki
kävi Fredalle helposti. Kaikki ihailivat ja hemmoittelivat häntä; hän
oli muuttumassa perin hemmoitelluksi ja myöskin tuhlaavaiseksi. Hän
ei menisi kyllin pitkälle väittääkseen, että hänellä ja Fredalla oli
paljon yhteistä, mutta vasten tahtoaankin häntä rakasti kaikesta hänen
ilkeydestään huolimatta. Ja kuinka nopsa hän olikaan vastaamaan! Mabel
esitti joitakuita Fredan sukkelia vastauksia, hihittäen samoin kuin
kuka muu tyttö tahansa.
Häntä oli eräs pastori valmistanut kreikan- ja latinankielen
tutkintoon. Pastori oli ihmeellinen mies, todellinen pyhimys, kokonaan
toisenlainen kuin kaikki muut, nuori, ja hänellä oli kauniit kasvot —
entä sitten silmät! Kerran hän oli ollut teekutsuilla Mabelin luona, ja
he olivat keskustelleet ihanasti, ihan kahden kesken. Freda oli ollut
ulkosalla. Näytti tosiaankin siltä, että hän piti Mabelia ystävänään.
Viimemainittu toivoi sitä... Pastori oli auttanut häntä.
Judith kuunteli, kyseli, osoitti myötätuntoa, rohkaisi häntä
tarjoamalla muistiinpanoja ja kirjoituksia, laittoi hänet vuoteeseen,
koettaen esiintyä äidillisesti, ja riensi sydän kevyenä takaisin
Jenniferin luokse.
Pastori... missään nimessä hän _ei_ saisi hiiskua Jenniferille mitään
pastorista.
7
Judithin ja Jenniferin edessä olivat toukokuun pitkät päivät. Joka
päivä tarjosi uuden seikkailun ulko-ilmassa, ja työ oli mitätön,
laiminlyöty pikku seikka. Viikkokausia pysyi ilma moitteettoman
kauniina. Elämä supistui siihen, että he harhailivat vihreässä veneessä
pieniä joenuomia myöten kauas kaupungista Jenniferin soutaessa hurjia
puuskia pitkien toimettomuusjaksojen välillä. Aina kun Judith tarjoutui
auttamaan, vastasi hän lujasti, ettei naisen koskaan pitäisi poiketa
laadustaan.
Vihdoin he nousivat rannalle ja valmistautuivat uimaan.
»Pois, pois, te lainavehkeet!» huudahti Jennifer. »Tiedätkö, rakas,
se tehoaa minuun paremmin kuin mikään muu kohta koko Shakespearen
teoksissa? Vannon, Judith, että minusta tuntuu paljoa luonnollisemmalta
olla ihan ilman vaatteita.»
Hän nousi pystyyn, ojentaen valkeat käsivartensa ylöspäin. Hänen
pilvimäinen tukkansa loisti sinertävässä ilmassa. Hänen selkänsä oli
hento, voimakas ja muodoltaan virheetön.
»Sinä ihana, ihana pakana, jota jumaloin», kuiski Judithin sisällä se
ääni, joka ei milloinkaan voinut puhua ääneen.
Jenniferin rinnalla hän tunsi olevansa liian hoikka, liian taipuvainen,
milteipä heikko.
»Olet niin perin viehättävä», kehui Jennifer, silmäillen häntä.
He uivat vilpoisessa vedessä syvässä, pyöreässä, pajujen ympäröimässä
lammikossa ja kuivasivat itsensä auringonpaisteessa.
Iltapäivän he viettivät kukkivan orapihlajan varjossa. Kaikkialla
heidän ympärillään peitti niittyjen uutta vihreyttä tiivis kerros
voikukan keltaista. Jennifer virui selällään eläinten tapaan
äärimmäisen liikkumattomana ja herpaantuneena, kooten uutta elinvoimaa
jokaiseen hermoonsa.
Verkkaisesti he avasivat kirjat, lukivat uneksivasti sivun, unohtivat
sen heti, panivat kirjat syrjään, kääntyivät hymyilemään toisilleen,
puhelivat, ikäänkuin eivät milloinkaan saisi puhella kyllikseen,
kiihtyneesti, levottomasti, ikäänkuin saattaisivat jo huomenna joutua
eroon ja heidän mieltänsä jäisi painamaan kaikki se, mitä heillä olisi
ollut toisilleen sanomista.
Judith siirtyi likemmäksi, lämmittäen kaikkia aistejaan äänettömänä ja
äärimmäisen rauhallisena. Nyt hän tunsi olevansa se hänessä piilevä
osa, jota hän ei koskaan ollut pystynyt kirvoittamaan kahleistaan
ja päästämään valloilleen, joka tahtoi tanssia, juosta ja laulaa,
voimakkaasti imeä tuulta ja auringonpaistetta, mutta joka sensijaan oli
kiedottu sekaviin solmuihin ja jäänyt varjojen pimentoon, joka halusi
katsella ulospäin ja pitää elämää kevyenä, kiihoittavana seikkana,
mutta jota kuitenkin hillitsi joku ääni, vakuuttaen, että sen kaiken
takana piili synkkiä käsitteitä, sotkien kudoksen ja kääntäen hänet
sisäänpäin hapuilemaan lankoja ajatusten ja tunteiden juurien seasta.
Nyt hän ei voinut tulla toimeen ilman Jenniferiä.
Aurinko laski, ja niityille ja joelle valui tasainen valaistus.
Nyt maisema menetti puhtaat, selvät hahmopiirteensä ja loistavista
silkkilangoista ommeltua kuvaa muistuttavan näkönsä, verhosi värinsä
yksitoikkoiseen, helmimäiseen hohteeseen. Ilma kävi koleaksi, ja
toukokuun tuoksu kohosi häiritsevästi hiljaisuuteen. He käänsivät
veneen kotia kohti.
Lähempänä kaupunkia oli veneitä tiheämmässä. Useimmista niistä kuului
gramofonien meluista ääntä, ja niissä oli raskas lasti harmaisiin
flanelliasuihin puettua nuorisoa. Tarkkaillen veneissäolijoita avoimen
uteliaasti Jennifer huomautteli äänekkäästi kuiskaillen, ketkä olivat
hauskan näköisiä; ja kaikki he tähyilivät heitä heidän lipuessaan
ohitse.
Hiljaisen, salaperäisesti liikkuvan kaupungin yläpuolella väikkyivät
katot, tornit ja huiput kalpean kultaisessa valokylvyssä. Millainen oli
Cambridgen salaisuus illalla? Askeleet tömähtelivät, vihloen sydäntä,
kasvot hämmästyttivät oudolla kauneudellaan, ja jokainen kaukana
näkyviin ilmestyvä tai katoava hahmo tuntui merkitsevältä.
Ja heidän ehdittyään takaisin opistolle oli siinäkin punatiilisessä,
kasarmimaisessa rakennuksessa salaperäisyyden häive. Käytävät
olivat pitkiä kudoksia haaveellista valoa ja varjoa. Tyttöjen äänet
kuulostivat etäisiltä kuin unessa, kuului kovenevaa ja hiljenevää
jupinaa ja kevyttä naurua suljettujen ovien takaa. Kaikkialla leijaili
esikkojen ja kultalakkojen värähdyttävää tuoksua, muistuttaen
lumouspilveä.
Jenniferin huoneessa oli joku laskenut alas päiväkaihtimen, ja kaikki
oli sykähdyttävässä hämärässä. Hänen iso, kuparinen maljakkonsa oli
tavallisuuden mukaan kukkuroillaan hedelmiä, ja he söivät niitä
veltosti ilman nälkää.
»Nyt vähän työtä», virkkoi Judith tiukasti. »Ajattele! Ainoastaan kolme
viikkoa toukokuun tutkintoon...»
Mutta mahdotonta oli tuntea liikutusta.
Lapsellisen ja tarmottoman näköisenä Jennifer istuutui äänettömänä
ikkunan ääreen kirja kädessään.
Judith kirjoitti paperiarkille:
Oksat ikitammien tähtien lumoissa; ja tutki sitä. Se oli tähtinen yö;
tarujen sointu pani tähdet tuikkimaan tummissa puunlatvoissa.
Sen alle hän kirjoitti:
... vaahto
vaaramerten taikamaissa, kadonneissa.
Kuinka paljon olikaan omistettu merelle ja sen rannoille! Sivu tuli
täydemmäksi.
Valossa, hämyisessä, autiossa
meri, rautasyli, ääneen huokaa.
Ulappa, mittaamaton, kammottava.
Utuisen saaren yksinäisen rannan
vuoret ja meren aavat meistä erottaa.
Kuitenkin veri kotiin meitä kutsuu;
unissa Hebridit ne meille kangastaa.
Niin, siihen sisältyi kaikki...
Rivit tulivat hätäisesti, ajattelematta.
Joki eelleen valtavana valui
sen seudun sumeasta huminasta
kirkkaaseen, kylmään tähtein tuikkeeseen
ja neitseellistä aavaa sitten halkoi
paisteessa yksinäisen kuun...
Oi, päivännouto, aikaan kyllästynyt,
päivänkehrän askelia lasket.
Oi, _päivännouto_!... Missä ne olivat — auringon muinaiset puutarhat,
joihin minun päivännoutoni ikävöi? Ne puolittain tulivat näkyviin
sanoissa...
Nous n'irons plus aux bois,
Les lauriers sont coupés.
_O mors quam amara est memoria tua homini pacem habenti in substantiis
suis_...
Kuinka nuo molemmat yhdestä suusta huusivatkaan: voi! Ja sitten lopuksi
uni ja ajaton rauha.
_Nox est perpetua una dormienda_.
Päässä myllersi ja kuhisi niin paljon, että olisi voinut jatkaa
loputtomiin.
Nyt niitä tutkimaan. Mitä se kaikki merkitsi? Oliko niissä joku
lanka, jonka nojalla voisi sommitella teorian? Kuka tahansa pystyi
kirjoittamaan sarjoittain lainauksia — mutta kirjallisuuden tutkijan
odotettiin esittävän teorioita. Se oli jollakin tavoin äänen
yhteydessä... sen, miten ääni luo kuvia kuoren toisensa jälkeen hiljaa
avautuessa... sen, miten sanat muuttuivat väreiksi ja tuoksuiksi...
ja sen yllätyksen kanssa, jota tunnettiin, kun niin tapahtui,
tuskaisen halun, voimakkaan kiihtymyksen, täyttymisen tunteen, jonkun
tuntemattoman äkillisen käsittämisen kanssa ... Se vaati jonkinlaista
totuutta, jonkinlaista vastausta kysymykseen: Mitä on runous?... Ei,
siitä ei ollut mihinkään. Mutta oli ollut sangen hauskaa kirjoittaa
paperille tuollaisia säkeitä ja toistaa niitä itsekseen.
Jennifer oli puolittain nukuksissa pää ikkunanlaudan varassa.
Hedelmämaljakko heloitti hämärässä. Kuinka Jenniferin kaltainen hänen
huoneensa olikaan! Keltaisiksi maalatut tuolit, punaisen ja sinisen
kirjava matto takan edessä, esikoita värillisissä maljakoissa ja
ruukuissa, valkean syreenin oksa korkeassa, sinisessä maljakossa;
kitara monine nauhoineen virumassa pöydällä, silkkinen, italialainen
shaali, johon oli kirjailtu iso ruusu ja sinisen ja keltaisen kirjavia
kukkia viskattuna uuninsuojukselle; mihin tahansa katsoi, pisti väri
silmään; hän siroitteli väriä ympärilleen runsaasti, järjestyksettä ja
jätti ne siihen. Hänen vaalean vihreä olkihattunsa, jossa oli pieni
apilakiehkura, virui lattialla. Ei kenelläkään muulla ollut sellaisia
viehättäviä, lapsellisia hattuja kuin hänellä. Laaja, vihreä olkihattu
muistuttaisi Jenniferistä elämän loppuun saakka; ja sen alla näkisi
aina hänen poskiensa ja leukansa täydellisen, hienon kaaren, hänen
syvävarjoiset silmänsä, hänen huulensa, jotka näyttivät kiihkeissä
viivoissaan säilyttävän koko elämää.
Hän käänsi päätänsä ja hymyili unisesti.
»Hei vain!» äänsi Judith. »Emmekö ole olleet hiljaa? Olen tehnyt aika
paljon työtä.»
»Minä en ole tehnyt mitään. En jaksanut muistaa, mikä erotus on etiikan
ja estetiikan välillä. Kuinka turhaa se kaikki onkaan!... Kuuntelehan
nyt! Kuulemme satakielen laulua. Se virittää parhaillaan säveliään.»
He kumartuivat ulos ikkunasta.
Viileä, haikea huilu setripuussa kajautti kaksi tai kolme säveltä
epävarmana ja tyytymättömänä; sitten se ihan äkkiä löysi itsensä ja
alkoi kummuta heleänä, monimutkaisena hurmiona.
Jennifer kuunteli lumoutuneena omituiseen liikkumattomuuteensa,
ikäänkuin hänen kaikki muut aistimensa olisivat lamaantuneet, jotta hän
kuulisi hyvin.
Vihdoin hän nousi, kun Judith kumartui suutelemaan häntä, toivottaen
hyvää yötä.
»Hyvää yötä — rakas — rakas —» sanoi hän.
He tuijottivat toisiinsa kasvot traagillisina. Se oli liian paljon,
tämä onnellisuus ja kauneus.
Ensimmäisen vuoden loppu.
8
Seuraavalla hetkellä, siltä tuntui, olivat pehmeät ja värikkäät
syksyiset päivät taaskin käsissä; käytävät, kajahtelevat askeleet,
ruokasalin suunnaton, naisääninen kiljunta, kuhisevan elämän tuntu
kaikissa pienissä huoneissa, pienten suljettujen ovien takana — kaikki
se alkoi taaskin kutoa omituista, ajatonta unelmaansa; ja toinen vuosi
oli alkanut.
Lukukauden puolivälissä saapui kirje Martinilta:
Rakas Judith.
Roddy saapui Cambridgeen kahdeksi yöksi ja asuu Tonyn luona. Hän
haluaa tavata sinua. Suostutko tulemaan teelle luokseni huomenna
kello 4,30? Minun pitää mainita sinulle, ettei hän ikinä anna sinulle
anteeksi, (a) jollet tule ja (b) jos tuot mukanasi seuranaisen. Hän
vakuuttaa, että ainoastaan sattuma esti hänet olemasta naimaton setäsi
ja että minä olen kehdosta saakka ollut neitseellinen täti. Ole siis
hyvä ja tule!
_Martin_.
Rakas Martin.
Naimattomat sedät ovat tunnettuja; ja neitseellisille tädeille
saattaa sattua omituisia seikkoja, kuten kaikki me valistuneet
nykyaikaiset tiedämme. Mutta pyhän avioliiton sitomia setiä ja tätiä
pidetään vaarattomina (mikäli vaarattomuutta on tässä maailmassa),
ja minä olen ilmoittanut viranomaisille siitä, että he ovat vain
lyhyen ajan yliopistolla, ja minun on sydämellisesti sallittu käydä
kunniatervehdyksellä heidän luonaan huomenna teeaikana kello 4,30.
_Judith_.
Judith silmäili ympärilleen Martinin huoneessa. Se oli siivoton ja
sangen likainen, ja siinä oli hyljätty, liikuttava, hieman eläimellinen
tuntu, kuten kaikissa miesten huoneissa. Se herätti halun huolehtia
hänestä. Miehet olivat avuttomia lapsia; se oli ihan totta. Olisi
saattanut arvata, että Martinin huone naurettavasti kolkuttaisi
sydämeen.
»Pelkäänpä täällä olevan hiukan sekaisin», pahoitteli Martin, puhaltaen
savukkeentuhkan uuninreunukselta tuleen.
Hän poltti suunnatonta piippua. Hänen kasvonsa olivat punaiset.
Hänen kookas ruhonsa näytti kömpelöltä ja muodottomalta vanhassa
tweedkankaisessa takissa ja tilavissa, harmaissa flanellihousuissa.
»Kuinka voit, Judith?» Martinin ruskeat silmät tähtäytyivät vieraaseen.
Hän oli kovin ujo.
»Olen ollut sairas, Martin.»
»Voi!...» Mies näytti huolestuneelta ja vaivautuneelta. »Oliko sinulla
— oliko sinulla kunnollinen lääkäri?»
»Kyllähän toki. Se oli melkein keuhkokuumetta, mutta ei ihan.»
»En tiennyt sinun olleen sairaana...»
»Et ole käynyt minua katsomassa moniin aikoihin, Martin.»
»Se on totta. Olen ollut niin uutterasti työssä.» Rajusti hän puhalteli
tuhkaa sinne tänne. Kuinka häpeällistä olla moittivinaan häntä. Hän oli
silminnähtävästi tuskaantunut... »Enkä luullut sinun haluavan... Nyt
kai olet taaskin täysin terve?»
Oven takaa portailta kuului askelia. Judith terästäytyi ja istui
jäykkänä. Ovi avautui, ja sisälle astui Roddy hymyilevänä, innokkaana
ja hyväntuulisena.
»Hei vain, Judy! Ihmeen hauska tavata sinut.»
»Roddy!»
Roddy seisahtui hänen eteensä ja katsoi häntä kasvoihin. »Arvelin,
etten enää milloinkaan näkisi sinua, Judy. Olet ihmeen kaunis.»
Roddy olisi vastustamaton. Jo nyt alkoi Judithissa jokin ponnahtaa
häntä vastaan; ja hänen kasvojaan tarkkaillessaan Judith näki, että ne
olivat oikeat, inttämättömät, totesi taaskin selvemmin kuin koskaan,
että joku ominaisuus Roddyssa erotti hänet koko maailman kaikista
muista ihmisistä, hätkähdytti mielikuvitusta ja teki Roddyn peloittavan
merkitseväksi hänelle.
»Minun on vilu. Jumalan kiitos kelpo roihusta. Alkaa sataa lunta.»
Hän heittäytyi uunin matolle. »Saa luottaa siihen, että Martin tekee
huoneen ilmakehän kunnolliseksi ja sakeaksi, ettei siinä ole rahtuakaan
inhoittavaa, raitista ilmaa. Teetä! Teetä! Teetä! Salli minun valmistaa
sinulle hieman hyvää paahdettua leipää, Judy! Minä teen sen niin hyvin.»
Hänen paahtaessaan isoja leipäviipaleita, siveli Martin voita korpuille
ja leikkasi kakkua, kun taas Judith kaasi teetä kuppeihin.
He lörpöttelivät, laskivat pilaa ja kiusoittelivat toisiaan. He
leikkivät hullunkurisia piirtämis- ja loppusointuleikkejä. Judith
nauratti toisia kertomalla pahankurisia juttuja yliopiston valvojista
ja ylioppilaista. Roddy keikautti päänsä taaksepäin, koko hänen
kasvonsa rypistyivät ja litistyivät hiljaisesta naurusta, ja hänen
silmänsä välkkyivät hauskuudesta luomiensa takaa. Martin tuijotti,
nauraa hohotti: »Ha! Ha!» — tuijotti taaskin. Miehet rohkaisivat häntä,
kuuntelivat häntä, olivat ihastuneet häneen, ja vanha, epänormaalisen
itsevarma tunne vahvistui hänen pingoittuneessa mielessään.
Vihdoin Judith pakottautui katsahtamaan kelloon. Niin myöhä! Hän ehtisi
takaisin parhaiksi ennen illallista.
»Minulla on auto ulkosalla», ilmoitti Roddy huolettomasti. »Voin
saattaa sinut kotiin lyhyessä tuokiossa.»
Keskeyttäen toisen kiitokset hän lisäsi:
»Se ei ole minun, siinä ei ole suojusta, se menee vähänväliä epäkuntoon
ja se on hornamaisen epämukava, joten en oikeastaan sitä suosittele.»
Kuulosti siltä kuin hän olisi äkkiä alkanut pahoitella tarjoustaan ja
koettaisi peruuttaa sen. Judith katsoi häneen koko itsevarmuutensa
romahtaessa. Roddyn kasvot olivat muuttuneet naamioksi.
Judith virkkoi kerkeästi:
»Jos saattaisit minut, olisin hyvin kiitollinen.» Hänen äänensä
kuulosti hänestä itsestään pingoittuneelta, rukoilevalta, hirveältä.
Roddy kumarsi.
Kului kymmenen minuuttia, ennenkuin auto saatiin käyntiin Martinin ja
Roddyn vuorotellen vinhasti kiertäessä kampea.
»Hyvää yötä, Martin! Kiitoksia hupaisista teekutsuista! Tapaamme
taaskin toisemme pian, eikö niin?»
Martin nyökkäsi, katsoen häneen vakavasti lampun valossa.
»Älä vilustu!» varoitti hän. Hänen ryhdistään uhkui masennusta, hänen
äänessään oli ilmeetön sointu... Hänelle oli käynyt huonosti... Aina
siitä saakka, kun pelokas ääni oli kajahtanut naurussa ja puhelussa,
kolmen hengen leikissä, värähtävästi huudahtaen: »Jos sinä saattaisit
minut kotiin...» siitä hetkestä alkaen oli vaivaava tuuli hiljaa
sekoittanut kaikkea. He eivät enää olleet kolme henkilöä, vaan kaksi
miestä ja yksi nainen.
Judith tunsi sen ja inhosi itseään, koska myöskin Martin sen tunsi.
»Minun pitää olla syömässä päivällistä Tonyn luona kahdenkymmenen
minuutin kuluttua», ilmoitti Roddy. »Sinunkin olisi paras tulla sinne.
Tulen noutamaan sinut paluumatkalla. En viivy kauan.»
Roddy oli pakottanut ääneensä huolettoman soinnun... ikäänkuin hän
olisi koettanut uskotella Martinille, ettei mitään ollut tapahtunut,
että nainen ei ollutkaan äkkiä valinnut häntä ja ojentanut hänelle
kutsuvaa kättänsä hänen seisoessaan ystävänsä vieressä.
Myöskin Roddy tajusi sen.
»Älä!» epäsi Martin. »En tule syömään Tonyn luokse. Näen sinut ehkä
huomenna.»
Hän heilautti kättänsä ja kääntyi poistumaan. Auto lähti liikkeelle.
Judith oli kahden kesken vieraan miehen kanssa.
Ilta oli pimeä, tuuli purevasti ja pyrytti hieman. Roddy ajoi vinhasti,
ja Judith istui hänen vieressään äänettömänä olkapäänsä hipoessa hänen
olkaansa.
»Onko vilu?» kysyi hän äkkiä.
»Ei; en tunne — mitään.»
Koko elämä oli keskittynyt hänen synkästi sykähtelevään mieleensä;
hänen ruumiinsa ei tuntenut sään vaikutusta. Hän näki opiston portin
vilahtavan ohitse. Sen valot loistivat ja jäivät jälkeen; eikä hän
voinut puhua. Eteenpäin he kiitivät; pitkä, suora, tyhjä tie avautui
auton lamppujen valossa heidän eteensä lyhyinä katkelmina ja suoltui
olemattomiin heidän taaksensa hyljättynä iäksi.
Äkkiä Roddy pysäytti auton.
»Missä se paikka on?»
»Taisimme sivuuttaa sen aikoja sitten.»
Tuuli kantoi hänen heikon äänensä poispäin Roddysta. Viimemainittu
kumartui hänen puoleensa.
»Mitä?»
Judith kääntyi häneen päin.
»Taisimme sivuuttaa sen aikoja sitten.»
»Niin taisimme.»
Äänettömyys. Yön rajattomien syvyyksien halki puhaltava väkevä tuuli
nosti hänet siivilleen ja kiidätti hänet ajan ja paikan rajojen taakse.
Hän näki Roddyn käden ohjausrattaalla — vaalean himmeänä läikkänä;
hänen oma kätensä ojentui hitaasti ja sijoittui sen viereen; ja hän
tuijotti niihin molempiin. Roddy katseli, kun Judithin käsi laskeutui
hänen kätensä viereen eikä siirtänyt omaansa hiuskarvankaan leveyttä
koskettaakseen sitä. He olivat kahden kesken yhdessä. Sanat ja liikkeet
olivat tarpeettomia. Heidän kätensä lepäisivät hievahtamatta vierekkäin
loputtomiin.
Hän kuuli Roddyn naurahtavan pehmeästi, ja samassa hänen kätensä
nopeasti vetäytyi hänen helmaansa.
»No niin, mitä haluat tehdä?» tiedusti Roddy hyvin hiljaa.
»En halua palata.»
»Haluatko jatkaa matkaa?»
»Kyllä.»
Auto kiiti taaskin eteenpäin. Kerran Judith kumartui kuiskaamaan Roddyn
korvaan:
»Roddy!»
»No?»
»Et _sinäkään_ tahtonut palata, vai tahdoitko?»
»En.»
Judith nojautui jälleen taaksepäin huolettoman rauhallisena viuhuvassa
tuulessa ja yksitoikkoisella tiellä.
Kerran Roddy purskahti nauramaan, taputti hänen polveaan ja huudahti:
»_Emmekö ole hulluja?_»
Hänen äänensä kajahti poikamaisesti, hilpeästi.
Nyt alkoi sataa lunta, ensin harvakseen, mutta pian huimasti ajautuvina
pilvinä, peittäen näkyvistä tien, laskeutuen paksuna ja lujana
kerroksena kaikkialle, takertuen kasoihin tuulilasiin.
»Voi, hyvä Luoja, meidän täytyy kääntyä», pahoitteli Roddy. »Tämä on
kauheata.»
Hän käänsi auton ja sitten seisautti sen sytyttääkseen savukkeen.
Judith näki hänen kasvojensa, tulitikun liekin valaisemien, äkkiä
alkavan hohtaa lämpimästi pimeydestä; niissä oli tuntemattomia
kaarroksia, outoja valo- ja varjopintoja sekä soukenneet silmät, jotka
eivät olleet ihmisen ja joita ei milloinkaan voisi unohtaa.
Roddy heilutti sammuvaa liekkiä hänen kasvojensa edessä.
»Juhlalliset kasvot! Mitä sinä tuijotat? Hymyile — nopeasti, nopeasti,
ennenkuin tikku sammuu!»
Tulitikku sammui.
»Minä hymyilen, Roddy.»
»Se on oikein. Judy-parka lumen peitossa! Siinä istut niin kainona ja
vaatimattomana. Toimitunko sinut kotiin hengissä?»
»En siitä välitä.»
Hän sujautti kätensä Roddyn kainaloon; jälkimäinen puristi sitä
nopeasti ja ystävällisesti ja alkoi ajaa eteenpäin.
Nyt he olivat opiston portilla. He eivät sittenkään olleet ajaneet
kovin kauas. Aika lähti taaskin liikkeelle, vastahakoisesti,
tuskaisesti sykähdellen, kun auto kääntyi porttiholviin, ja Judith
oivalsi heidän eronneen Martinista vain vähän enemmän kuin tunti
sitten. Nyt se tuntui niin lyhyeltä — vähemmältä kuin minuutilta,
kahden henkäyksen väliseltä pysäykseltä.
He istuivat vierekkäin autossa liikahtamatta.
»Minun kai täytyy mennä nyt sisälle», virkkoi Judith vihdoin. »Toiset
ovat vielä ruokasalissa.»
Roddy vapisi ja löi kämmeniään vastakkain. Judith tarttui hänen toiseen
käteensä ja tunsi sen olevan jääkylmän.
»Kätesi. Voi, Roddy! Tuletko sisälle lämmittelemään takkavalkeani
ääressä?»
Toinen näytti miettivän ja vastasi sitten mahtiponrisesti:
»Jos saan tulla — vain minuutiksi — kylmetyin aika pahasti ajaessani
ilman käsineitä.»
Judith ei osannut hiiskua mitään. Kylmä, arkaileva kohteliaisuus oli
vallannut heidät molemmat. Hän meni edellä halliin ja portaita myöten
yläkertaan. Joka askelella tipahteli heistä lunta; heidän hartiansa ja
käsivartensa olivat sen peitossa. Käytävät olivat hiljaiset ja tyhjät;
niissä kajahtelivat ainoastaan hänen kevyet ja Roddyn raskaammat
askeleet. Hän kuuli omat askeleensa ja Roddyn askeleet seuraamassa
niitä, marssimassa yhä edelleen hänen kaukaiselle ovelleen. Judith oli
tuomassa Roddya, Judith oli ihan valveilla ja tosioloissa tuomassa
Roddya huoneeseensa. Jos kukaan näkisi hänet, sukeutuisi siitä
selkkauksia.
Joku — kenties Jennifer — oli vetänyt ikkunaverhot eteen ja kohentanut
tulta pienessä huoneessa. Lämpö sai päivänkukat tuoksumaan, ja
niiden raskaat, kullankeltaiset, siniseen vatiin sullotut mykeröt
uhkuivat salaperäistä, kiihkeätä elämää tulen hohteessa. Judith kiersi
pöytälampun palamaan, ja huoneen kaikki värit välähtivät näkyviin
himmeästi, salaperäisesti: purppuraa, sinistä ja ruusun väristä loisti
heidän ympärillään puolittain valaistuna, puolittain pimennossa.
»Tämä on kovin viekoittelevaa», virkkoi Roddy. Hän vaipui polvilleen
tulen ääreen ja ojensi kätensä liekkien lämmitettäviksi, silmäillen
ympärilleen huulillaan heikko hymy. Judith kävi polvilleen hänen
viereensä; ja Roddyn katse suuntautui tiukasti hänen kasvoihinsa.
»Se on samanlaista kuin sinä: viekoittelevaa», kertasi hän hiljaa.
»Voi, Roddy! Viekoitteleva. Muuta siinä ei olekaan. Oivallan sen nyt.
Inhoan sitä. Eikö _minussa_ ole muuta?»
»Sinussa... En tiedä, mitä sinussa on. En saa sinusta selkoa. Sinä et
koskaan käyttäydy niinkuin luulen sinun otaksuttavasti käyttäytyvän.»
»Olen siitä hyvilläni.»
»Minkä tähden olet siitä hyvilläsi?»
»Sen tähden, että uskon sinun luulevan vaikuttimiani mitä huonoimmiksi
— mitä epäselvimmiksi. Sinä epäilet minua — olet varoillasi minua
kohtaan.»
»En tee niin, Judy.»
»Oi, kyllä teet. Mutta sinun ei tarvitsisi. En tee sinulle mitään
pahaa. Jollei se, että — pidän sinusta hyvin paljon, voi vahingoittaa
sinua. Mutta en usko olevani _femme fatale_.»
»En tiedä, millainen olet. Sinä häiritset minua sangen paljon. Tunnut
minusta täysin laskemattomalta. Silmäsi tarkkailevat minua yhtenään.
Niin ihmeelliset silmät!»
Judith loi niistä häneen pitkän, tyynen katseen, mutta pysyi
äänettömänä.
»Olet aika kiltti», puheli Roddy. »Ihan herttainen. Uskon, ettei
sinussa tosiaankaan ole vilppiä. Minkä tähden luotat ihmisiin niin
paljon? Siinä teet hyvin typerästi.»
»Olenko typerä luottaessani sinuun?»
»Uskomattoman typerä.» Korottaen ääntänsä ja puhuen hitaasti hän
lisäsi: »Ei lainkaan kannata koettaa tehdä minua kunnolliseksi.»
»Oi, sinä mielelläsi esität itsesi minulle huonoksi.»
»Etkö sitten näe? Minä vietän päiväni eräänlaisen turtuuden tilassa,
sokeana ja kuurona, päivä päivältä yhä sokeampana ja kuurompana. En
koskaan ajattele, en koskaan välitä mistään. Minun olisi paljon parempi
kuolla, mutta olen liian laiska ampuakseni itseni.»
»Voi, Roddy, älä!»
Judith painoi kätensä korvilleen. Roddy ei ollut milloinkaan puhunut
niin pitkään eikä niin silminnähtävästi haluten saada hänet uskomaan
itseään.
»Minä vain yritän varoittaa sinua», jatkoi Roddy perin uhmaavasti.
»Minua ei kannata pelastaa. Kenenkään ei pidä _koskaan_ ottaa minua
vakavalta kannalta. Minuun ei kannata tuhlata hetkistäkään. Kukaan ei
voi tehdä minusta mitään.»
Roddyn mieliala alkoi hipoa naurua. Hänen kasvonsa vääntyivät
kiusoittelevasti, kun hän lakkasi puhumasta ja kääntyi katsomaan
Judithiin. Mutta viimemainittu käänsi kasvonsa toisaalle, aprikoiden
alakuloisesti.
Minkä tähden hän oli puhunut sillä tavoin? Itsensä halveksimista,
niin varmaa, niin toivotonta... Roddy oli tuntunut varoittavan häntä
pysymään loitolla oman itsensä tähden.
»Se ei hyödytä mitään», virkkoi Judith äkkiä tahtomattaan.
»Mikä ei hyödytä mitään?»
»Sinä olet sellainen kuin haluan ajatella sinun olevan. On
tarkoituksetonta sinun syytää niskoillesi herjauksia. Sinä et voi saada
minua tuntemaan vastenmielisyyttä sinua kohtaan; voit ainoastaan tehdä
minut surulliseksi. Mutta otaksuttavasti se tuottaa sinulle huvia.»
Roddy oli vaiti. Judith jatkoi arasti:
»Ja kun sinä — kun ihminen väittää, ettei hänellä ole tunteita
tai ettei hän välitä — ettei hän kelpaa mihinkään — se vain saa
minut ajattelemaan — että minä osaisin opettaa hänet tuntemaan ja
välittämään. Minä osaisin tehdä hänet onnelliseksi. Voisin pitää
hänestä huolta. Varmastikin tiedät, että juuri sellainen —vaikutus
sillä on minuun. Juuri senvuoksi niin puhutkin.»
Roddy oli sittenkin ääneti. Judith nojasi päätänsä eteenpäin seinää
vasten ja tunsi kyynelten kirvelevän silmäluomiensa alla.
Roddy näytti olevan aatoksissaan katse suunnattuna tuleen, kädet
ojennettuina sitä kohti.
»Vieläkö käsiäsi palelee?» kysyi Judith väsyneesti. »Laita ne
lämpimiksi, ennenkuin poistut!»
Äkkiä Roddy ojensi niitä hänelle.
Se liike oli niin kiihkeä, sopi niin huonosti hänen luonteeseensa, että
se tuntui hämmästyttävän merkitykselliseltä; eikä Judith voinut siihen
vastata.
»Kyllä, ne ovat kylmät», sanoi Roddy. »Salli minun koettaa sinun
käsiäsi! Myöskin sinun kätesi ovat kylmät. Kuinka hupaiset kädet — niin
laihat ja soukat, ja niin hennot luut! Aika viehättävät.» Hän puristi
niitä tiukasti. »Kun teen näin, tuntuvat ne häipyvän olemattomiin.»
Judith hymyili hänelle hämärästi puolittain huumaantuneena, tuntien
silmäluomiensa painuvan silmilleen, antaen avuttomilla käsillään
Roddylle itsensä kokonaan, ikäänkuin Roddy olisi hänen sormenpäittensä
välityksellä vetänyt häntä puoleensa pimeässä, hillittömästi
virtaavassa tulvassa. Roddy hiveli hänen kämmeniään, hänen koko
käsiään, yhä uudelleen hitaan varovasti, ikäänkuin opetellen ulkoa
muistamaan niiden ääriviivat.
»Ne tuntuvat niin ystävällisiltä», puheli hän aatoksissaan. »Niin ne
ovatkin, eikö totta, Judy? Pienet, herttaiset, ystävälliset kätöset —
kuten sinä koko tyttö. Oletko aina ystävällinen, Judy?»
»Aina sinulle, Roddy; se ei olisi minusta ihme.»
Mies hellitti otteensa äkkiä, pudisti päätänsä ja torjui:
»Sinun ei pitäisi olla... Olen kuitenkin varoittanut sinua.»
»Niin, olet varoittanut minua.»
Judith hymyili murheellisesti. Tuossa tuokiossa hänen täytyisi käskeä
Roddya lähtemään. Toiset tulisivat ruokasalista, ryöpsähtäisivät
huoneeseen ottamaan selkoa, minkä tähden hän oli poissa.
»Oletko väsynyt?» tiedusti Roddy.
Judith nyökkäsi, tajuten äkkiä, kuinka uupuneesti hänen vartalonsa
nuokkui eteenpäin, kuinka lopullista nääntymystä koko hänen asentonsa
huokui.
»Olen ollut hyvin sairas, kuten tiedät.»
»Voi, Judy! Siitä et ole maininnut minulle mitään. Sallit minun viedä
itsesi kamalan kylmälle ajomatkalle. Sinä sairastut uudelleen.»
»Ei hätää. En sairastu uudelleen.»
»Olet _ilkeä_», nuhteli Roddy, silmäillen häntä levottomasti.
Hän ei koskaan jaksanut sietää, että ihmiset olivat sairaita tai
kärsivät tuskia.
»Tule heti ja käy pitkäksesi sohvalle!» käski hän.
Judith totteli ja salli hänen järjestää pielukset hartioittensa alle,
tuntien miellyttävää riippuvaisuuden tunnetta.
»Ajomatka ei ole vahingoittanut minua», vakuutti Judith, »koska nautin
siitä niin paljon».
Roddy seisoi, katsellen häntä.
»Nautitko siitä?» virkkoi mies hiljaa.
»Kyllä; etkö sinä nauttinut?»
»Kyllä.»
»Eikö se ollut kummallinen, haaveellinen retki?»
»Perin haaveellinen luullakseni.»
»Toivoisin, ettei se olisi koskaan päättynyt.»
Roddy ei vastannut siihen mitään, vaan seisoi yhäti, silmäillen häntä.
»Sinun pitää lähteä, Roddy. Toiset eivät saa tavata sinua täällä.
Sitäpaitsi et ennätä päivälliselle.»
»Olen jo aikoja sitten myöhästynyt päivälliseltä, luulisin.»
»Voi, Roddy, kuinka kauheata. Olen myöhästyttänyt sinut aterialta.»
»Tiedän sen. Teit hirmutyön. Ja minulla kun on niin nälkä.»
»Minä myöskin jäin päivällisettä, mutta minun ei ole nälkä... Roddy,
mitähän Tony sinulle sanoo?»
»Hän on hyvin pahasti harmissaan.»
»Ilmaisetko olleesi minun seurassani? Hän ei siitä pitäisi, vai
pitäisikö?»
»Ei.»
»Tony on mustasukkainen minulle. Kerran näin hänen katseessaan puhdasta
vihaa. En ole sitä unohtanut. Pitääkö hän sinusta?»
»Luulen hänen pitävän.»
»Niin minäkin luulen. Pidätkö sinä hänestä? Sinun ei tarvitse vastata.
Ymmärrän, etten saa kysyä sinulta sitä.»
»Sinä saat kysyä minulta kaikkea, mitä haluat.»
Mutta hän ei vastannut.
»Tuntuu niin hirveältä, jos joku vihaa minua. Vakuuta hänelle, etten
millään tavoin vahingoita sinua!»
Mutta kenties se ei ollutkaan totta. Ehkä hän merkitsi loputtomia
vahinkoja. Jos hän tempaisi Roddyn Tonyltä, kaikilta niiltä, jotka
pitivät hänestä ja rakastivat häntä, koko hänen joutilaasta, Pariisissa
ja Englannissa vietetystä elämästään ja liittäisi hänet itseensä,
sitoisi hänet ja pitäisi häntä omanaan, merkitsisi se sitä, että hän
saisi huolia, vastuunalaisuutta; se saattaisi merkitä sitä, että
hän muuttaisi Roddyn vapaasta ja salaperäisestä itsestään joksikin
tavalliseksi, kesytetyksi, herkkätuntoiseksi. Kenties ne, jotka pitivät
hänestä ja rakastivat häntä, tekisivät viisaasti keräytyessään hänen
ympärilleen ja visusti suojellessaan häntä naiselta. Hetkisen Judith
näki itsensä paha-aikeisena olentona, Roddylle vaarallisena, ja veti
pois kätensä Roddyn kädestä, joka piteli sitä kevyesti.
»Minä vakuutan hänelle, ettet vahingoita minua mitenkään», kertasi
Roddy hajamielisesti tuijottaen hänen kasvoihinsa.
»Nyt sinä lähdet pois», sanoi hän, »enkä tiedä, milloin tapaan sinut
jälleen».
»En minäkään tiedä», virkkoi Roddy, hymyillen.
»Huomenna olet unohtanut kaikki. Mutta minä en unohda tätä iltaa.»
»En minäkään. En unohda sinua, Judy. Joskus toivon voivani unohtaa.
Pelkään sinua hiukan.»
»Pelkäätkö minua?»
»Pelkään sinua — ja itseäni.»
Myöhemmin, Roddyn poistuttua, hänen piti ajatella sitä. Se saattaisi
tehdä kipeätä; nyt hän ei voinut sitä päättää, kun Roddy katseli häntä
kasvot naamiottomina, hämmentyneinä. Nyt hän ei tuntenut muuta kuin
syvältä, hyvin syvältä kumpuavaa onnea.
»Tiedäthän, Roddy», puhkesi hän puhumaan hetkisen kestäneen vaitiolon
jälkeen, »kauheinta sinussa on se, etten milloinkaan saa sinua kiinni
samasta, missä erosimme. Tänä iltana olet puhellut minulle niinkuin
olen aina ikävöinyt sinun puhelevan, ikäänkuin voisimme luottaa
toisiimme, ikäänkuin olisimme kaksi samanlaista, kahden kesken
joutunutta olentoa. Eikö sinusta tunnu, että tunnemme toisemme paremmin
tämän illan jälkeen, Roddy?»
Roddy oli hetkisen vaiti, ja hänen silmänsä tuikkivat, sitten hän
vastasi:
»Minusta tuntuu, että olet saanut minut puhumaan aika paljon
sopimatonta.»
»Roddy-parka! Sinun on parasta poistua, ennenkuin kiristän sinulta
jotakin sellaista, mitä kadut elämäsi loppuun saakka», tokaisi Judith
katkerasti. »Tiedäthän, etten lepää, ennenkuin olen pakottanut sinut
kertomaan minulle kaikki salaisuutesi. Ja sittenkun olen sen tehnyt,
menen kertomaan ne kaikille muille.»
Hän sulki silmänsä ja käänsi kasvonsa poispäin miehestä. Syntyi pitkä
hiljaisuus.
»Älä ole minulle vihainen!» pyysi Roddy vihdoin.
»En olekaan.»
»Enkö sanonut sinulle, että olen kelvoton?»
»Kyllä, sanoit niin.»
»No niin, nyt uskot sen, etkö uskokin?»
»En. En. En.»
»Oi — sinä olet, parantumaton... Hyvästi, Judy!»
Judith kääntyi taaskin häneen päin, tarttui molemmin käsin hänen
käteensä ja piti sitä kiinni.
»Roddy, _olethan_ — oikein mielelläsi — ollut seurassani... etkö
olekin?»
Roddyn kasvojen ilme pehmeni.
»Olen ollut hurmaannuksissa», vakuutti hän hellästi.
»Entä milloin näen sinut taaskin?»
Toinen ravisti päätänsä.
»Oi, Roddy, milloin?»
Roddy kumartui nopeasti, niin että hänen kasvonsa melkein koskettivat
tytön kasvoja, ja jupisi, katsellen häntä:
»Milloin vain haluat.»
Hänen huulensa painautuivat Judithin huulille hyvin kevyesti. Tyttö
kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli hänen poskeaan ja otsaansa.
Kun Roddy minuutin tai parin kuluttua uudelleen oikaisihe, näytti hän
Judithista taaskin hymyilevän.
Judith virui ihan hiljaa, tarkkaillen häntä, kun hän sytytti savukkeen,
silitti tukkansa, otti päällystakin yllensä ja meni avaamaan
ovea. Sitten hän kääntyi, yhäti hymyillen ja nyökäten ikäänkuin
rohkaistakseen Judithiakin hymyilemään. Mutta Judith loikoi edelleenkin
hiljaa ja tähysti ylöspäin häneen ikäänkuin kaivon pohjalta, ikäänkuin
koko hänen olemuksensa olisi ollut kuollut paitsi silmiä, jotka
liikkuivat, katsellen häntä.
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Pian hänen askeltensa ääni häipyi
käytävään.
Judith kohotti kättänsä verkalleen ja vaivaloisesti, ikäänkuin sitä
olisi paino kytkenyt hänen kupeelleen, ja veti lampun vihreän verhon
alas; koko huone vaipui pehmeästi puolipimeään.
Jollakin tavoin vihreä valo toi äkkiä hänen mieleensä alkukevään
metsät hämärässä: nuoret nuput ja pienet lehdet, sateen huuhtelemat,
tummaa, kirkasta vettä muistuttavan ilman valaisemassa oksia himmeällä
hohteella.
Hän silmäili vartaloaan, joka pitkänään hentona ja liikkumattomana
virui vuoteella; hän näki rintansa hiljaa nousevan ja laskevan
hengityksen mukaan; ja hänellä oli sellainen tunne kuin hän olisi
katsellut itseään toipuessaan pitkästä pyörtymyksestä, kylpien
kristallinkirkkaassa, uudessa elämässä, muuttuneena ja kaunistuneena.
Huoneen jokapäiväiset, naiselliset laitteet olivat, mietti hän, olleet
sopimattomana taustana Roddyn loistavalle hienoudelle. Mutta nyt näytti
olevan jotakin viehättävää, vierasta, omituista valoissa ja varjoissa,
kukkien, kirjojen ja huonekalujen muodoissa, ikäänkuin Roddy olisi
jättänyt niihin leimansa.
Hän kuuli Jenniferin askelien nopeasti lähestyvän hänen oveaan... Ei
sanaakaan, ei kuiskaustakaan Jenniferille. Jennifer ja Roddy eivät
saaneet koskaan kohdata toisiaan, eivät edes ajatuksissa. Mitä syvin
vaisto kielsi sen.
Jennifer astui hilpeästi sisälle.
»Oletko väsynyt, rakas?» alkoi hän. »Teit ihan oikein, kun et tullut
ruokasaliin. Siellä oli kamalampaa kuin koskaan ennen. Ja nyt, rakas,
salli minun laittaa sinut vuoteeseen — olet niin uupunut. Minä hoivaan
sinua. Paistan sinulle jonkun munan, sittenkun olet vuoteessa.»
Siis Jennifer ei epäillyt mitään. Hän ei huomannut kaiken muuttuneen.
Hän oli hellän levottomuuden vallassa, joka sairauden jälkeen valtasi
hänet silloin tällöin, milloin hän muisti ajatella, että Judith oli
heikko. Hän nosti Judithin syliinsä ja kantoi hänet makuuhuoneeseen...
Sittenkään ei mitään ollut muuttunut. Tuossa Jennifer nauroi,
lörpötteli, salli munien palaa järjestäessään hänen hiuksiaan,
kumartui lopuksi hellästi antamaan hyvän yön suudelman. Judith koetti
ajatella Roddya. Vähän aikaa sitten oli Roddy ollut kumartuneena hänen
puoleensa, kuten Jennifer oli nyt, silmät erilaisina, mutta kuitenkin
samanlaisina. Mutta Roddy oli kadonnut; nyt Judith ei jaksanut muistaa,
minkä näköinen hän oli.
Mitään ei siis ollut muuttunut, järjestystä ei ollut muutettu eikä edes
järkytetty. Olivathan nämä hetket; mutta kaikkialla niiden tavattoman,
luonnottoman loistavan, jumalallisen karkean, henkeäsalpaavan
suurenmoisen kaavauksen ympärillä kutoi elämä keskeytymättä edelleen,
kutoi värittömiä, mitättömiä pikku seikkoja kestäväksi kankaaksi.
9
Sitten, siltä melkein tuntui, sillä aikaa, kun hän vielä vakuutti
itselleen tällaista, kun Roddyn lyhyen käynnin muisto vielä tulvahti
huumaavasti hänen mieleensä satoja kertoja päivässä ja sitten taaskin
kaikkosi, kadoten Roddyn sitä seuranneen äänettömyyden salaperäiseen
ja epäilyttävään pimeyteen, kun Jennifer pysyi kaiken hilpeyden ja
varmuuden, kaiken riemun ehtymättömänä lähteenä, sillä aikaa kun koko
järjestetty unelma jatkui ikäänkuin se ei olisi voinut milloinkaan
katketa, sittenkin kolmannen vuoden alkaessa alkoi muutos luoda
varjoaan.
Jenniferin katse, pään käännös, uusi sanontatapa, joku mitätön seikka
säväytti hänen sydäntänsä hetkiseksi; ja sitten oli kaikki alkanut
sortua pirstoiksi. Jennifer ei ollut enää sama ihminen. Jossakin
kohdassa hän oli poikennut syrjään hiiskumatta sanaakaan ja kääntänyt
kasvonsa uudelle tielle. Hän ei halunnut Judithin seuraavan itseään.
Hän oli hylännyt Judithin pimeässä; ja vaikka hän nyt olikin vielä
olevinaan läheisyydessä, oli hänen äänessään kaukaa kantautuvan äänen
väärä kimeys.
Judith muisti Jenniferin kerran äkkiä sanoneen: »Yksi asia on
elämässäni varma; se on se, että rakastan sinua aina.» Ja myöhemmin
hänen silmänsä olivat loistaneet ikäänkuin kyynelistä ja naurusta.
Hän muisti sen hetken yllätyksen ja riemun sekä tulvivan varmuuden,
sillä se oli sanottu niin rauhallisesti kuin olisi tuon »aina» -sanan
käsittäminen merkinnyt hänelle jotakin surullista, vakavoittavaa
kohtalon tajuntaa. Hänen esiintymisensä oli ollut koruton,
kaukana tavallisesta kuohahtelusta ja sanapöyhkeilystä, hän oli
tuntunut lausuvan tosiseikan, jota piti uskoa aina ja empimättä.
Hänen elämässään, jossa kaikki muu oli epävarmaa, juoksevaa ja
suuntaamatonta, oli ainoastaan se järkkymätön perusta, muuttumaton
kohta... Hän oli näyttänyt tarkoittavan sitä istuessaan takakenossa
tuolissaan, käsivarret pitkänään helmassa, kädet ristissä, koko olemus
rauhallisena ja hellänä, silmät suunnattuina Judithiin toisenlaisina
kuin koskaan sitä ennen tai senjälkeen, pitkään ja täydelleen,
kuvastaen syvää, häiriytymätöntä rakkautta.
Se oli tapahtunut eräänä huhtikuun loppupuolen päivänä, viimeksi
kuluneen kesälukukauden alussa. Jälleennäkemisen onni ei ollut
milloinkaan ennen tuntunut niin täydelliseltä. Jennifer oli ollut
Skotlannissa, Judith Pariisissa äitinsä luona, eläen närkästyneenä
äidin vieraan elämän heijastuksessa. Ja sitten he olivat taaskin
yhdessä, ja sää oli kesälukukauden alkaessa pettämättömään tapaansa
pysynyt viikon päivät erinomaisena.
He olivat eräänä aamuna ottaneet vihreän veneensä ja samonneet jokea
ylöspäin Grandchesteriin. Puutarhassa ei ollut ketään heidän sinne
saapuessaan.
»Jumalan kiitos, ettei ainoatakaan harmaata flanelliasua ole
näkyvissä!» ihasteli Jennifer. »Ruoho on kaiketi vielä niin kosteata,
etteivät ylioppilaat voi istua ulkosalla.»
Puutarhassa puhalsi lievä tuuli, heiluttaen pitkää ruohoa, voikukkia,
keltanoita ja kaunokkeja. Puiden alle, silkille välkkyvään vehreyteen
sijoitetuilla, pienillä, valkeilla pöydillä vilkkui valo- ja
varjoläikkiä, ja täysinäisiä kukkarykelmiä kannattavat omenapuunoksat
hohtivat taivasta vasten hennon lapsellisena vastakohtana koruttomissa
väreissään — vaalean punaista vaalean sinisellä pohjalla. Ilma
värähteli lintujen sekavasta laulusta.
Karkeakarvainen, ruskea, keltasilmäinen terrieri juoksi hypähdellen
heitä vastaan, ilmoittaen heidän tulostaan haukkumalla puolittain
äkäisesti, puolittain ystävällisesti. Tummaihoinen tarjoilijatar tuli
laiskasti talosta vastahakoisena tarjoilemaan heille.
»Onko puutarha auki?»
»Kyllä; kyllä se on auki.»
»Voitteko antaa meille puolista?»
»Kyllä varmasti.»
»Mitä voitte meille antaa?»
»Voitte saada juustomunakkaan ja hedelmäsalaattia.»
»Taivaallista!» ihasteli Jennifer ja hypähti riemusta.
»Teidän olisi parasta syödä sisällä. Ruoho on märkää.»
Hän asteli pois silittäen mustaa, epäsiistiä tukkaansa. Hän ei hevillä
hymyillyt. Jotakin kiehtovaa ja romanttista oli tuossa laihassa,
keltahipiäisessä, tummakulmaisessa, nuoressa naisessa, joka säilytti
häijyytensä, lievän, laukeamattoman katkeruutensa ympäristönsä
uudistuvista naurunpuuskista huolimatta.
»Haluaisin tarttua ja ravistaa hänet eloon. Panna hänet hymyilemään
ja olemaan nuori. Tehdä hänen poskensa rusottaviksi ja silmänsä
kirkkaiksi», intoili Jennifer. »Jos olisin mies, rakastuisin häneen
heti. Minkä luulet olevan hänen nimensä? Jessika? Anne? Rosa?»
»Mirjam.»
»Niin, Mirjam.»
Kuinka voimakkaasti nämä Judithin muistamat, merkityksettömät sanat
toivatkaan hänen mieleensä sen päivän takaisinsaamattoman laadun!
Kaikkialla heidän ympärillään istuvat kirviset ja kerttuset sekä
kultasilmäinen koira olivat auttaneet heitä lopettamaan ateriansa.
Sitten he olivat istuneet takanojassa tuoleillaan ja tuijotelleet
puhumatta mitään. Ja juuri silloin Jennifer oli kääntynyt ja
katkaissut äänettömyyden rauhallisella, välttämättömältä tuntuvalla
vakuutuksellaan; ja sen jälkeen Judith oli ojentanut kätensä ja
hivellyt hänen kättänsä hetkisen sekä istunut edelleen hänen
vierellään, haaveksien.
Myöhemmin iltapäivällä he olivat nähneet harmaan flanellin peittämiä
jalkoja, jotka lähestyivät, ja nousseet poistuakseen.
He olivat kohdanneet saman tumman tytön tulossa hiekoitettua tietä
myöten puutarhaan, kantaen tarjottimella saviastioita.
»Olemme tulleet maksamaan teille», sanoi Jennifer, hymyillen
säteilevästi.
Tyttö mainitsi hinnan kasvojensa värähtämättä.
»Judith, onko sinulla muassasi niin paljon rahaa, rakas?» kysyi
Jennifer ja lisäsi, kääntyen taaskin tyttöön päin: »Meillä on ollut
niin kovin hauskaa.»
Ei tullut mitään muuta vastausta kuin nopea, epäluuloinen katsahdus.
Viinimarjapensaita, kultalakkoja, narsisseja, lemmikkejä, keltaisia
kaunokkeja ja tulppaaneja kukki runsaasti polun kummallakin puolen.
»Kuinka viehättävä puutarha!» ihasteli Jennifer. »Se on nyt
kauneimmillaan, eikö olekin?»
»Se näyttää nyt hauskalta», myönsi tyttö.
Jennifer osoitti ryhmää kankeita, vakavia, purppuraisen mustia
tulppaaneja.
»Nuo tulppaanit ovat samanlaisia kuin te», virkkoi hän silmissään ja
huulillaan, koko hänen hehkuvilla kasvoillaan mairitteleva, vetoava
ilme.
Ja äkkiä tyttö hieman naurahti, loi ensin pehmeän katseen Jenniferiin
ja käänsi sitten silmänsä toisaalle ujosti ja torjuvasti ikäänkuin
olisi halunnut sanoa: »Sepä ajatus! Minä samanlainen kuin tulppaani! No
niin, te _olette_ — sekaisin...» Mutta yhtä kaikki hän oli hyvillään ja
huvitettu.
»Minä muistan aina teitä, kun näen tuollaisia tulppaaneja», vakuutti
Jennifer. »Hyvästi!»
»Hyvästi, neiti...» Tyttö hymyili, tällä kertaa melkein
veitikkamaisesti ja kiiruhti pois tarjottimineen.
»Hän oli sangen inhimillinen», arvosteli Jennifer. »Onkohan hänellä
rakastaja tai kaipaakohan hän sellaista tai onkohan joku hänet hylännyt
tai... Mikä on tehnyt hänen sisäisen puolensa noin kovin synkäksi ja
tiukaksi?»
Hän seisoi, katsellen tytön jälkeen, ikäänkuin olisi mielinyt palata
tiedustamaan sitä häneltä.
Kuinka Jennifer iskikään kipunoita tavallisista ihmisistä! Hän osasi
elää. Se, että oli hänen seurassaan, merkitsi sitä, että joutui
seikkailuihin, että näki joka taipeen takana kasvavan pensaan muuttuvan
palavaksi pensaaksi.
Vähän ajan kuluttua hän olisi unohtanut tytön, jonka ongelma oli
nyt niin tärkeä ja kiihoittava; mutta Judith puolestaan muistaisi
sen aina — koska hän näki sen draamallisesti, näki siinä hiljaisen
tarinan, kuuli siinä tuntemattoman sävelen, teki siitä hilpeillä,
hullunkurisilla väreillä maalatun vesiväritaulun tai monimutkaisen
valo- ja varjopiirroksen.
He poistuivat puutarhasta.
»Luultavasti», virkkoi Jennifer, »emme enää koskaan tule tänne».
He eivät olleet käyneet siellä toistamiseen. Sitä kertaa ei ollut
sotkenut mikään senjälkeinen käynti toisenlaisella tuulella,
suuremmassa seurassa, toisenlaisella säällä tai muuna vuodenaikana.
Mutta nyökätessään myöntävästi Judith oli ajatellut: »Joskus, sittenkun
olen paljon vanhempi, palaan tänne yksin ja muistelen häntä; ja sitten
ehkä kirjoitan ja kysyn: 'Muistatko?' Tai kenties en sitä tee, jos hän
on unohtanut.»
Ja nyt, jopa paljoa aikaisemmin kuin Judith oli pelännyt, alkoi
Jennifer unohtaa kaikki. He olivat aikoneet lähteä yhdessä matkalle
kesälomalla, matkustaa Bretagneen, uida, kävellä ja lukea; mutta
lopuksi oli Jenniferin ohjaaja lausunut kylmiä sanoja Jenniferin
edistymisestä ja vaatinut häntä käymään opistolla pitkän loman aikana.
Judith oli liittynyt lukuseuraan kolmen heidän piiriinsä kuuluvan
tytön kanssa ja kirjoittanut Jenniferille pitkiä kirjeitä, joihin oli
vastattu lyhyesti ja pitkien väliaikojen kuluttua. Mutta se ei ollut
yllättävää. Jenniferin kirjeet olivat aina olleet kouristuksentapaisia,
jos ne olivat kiihkeän tunteellisia. Sitten kirjeet olivat tyyten
loppuneet. Judith oli kirjeessään tiedustanut, eivätkö he voisi viettää
syyskuuta yhdessä, ja Jennifer oli vastannut viisi riviä, torjuen
ehdotuksen. Hän aikoi syyskuussa mennä Skotlantiin metsästämään.
Ja sitten oli kolmas vuosi alkanut, ja kaikki oli ollut kuten aina
ennenkin tai näyttänyt olevan muutamina ensi hetkinä; mutta sitten oli
kaikki rauennut pirstoiksi.
Jennifer ei enää halunnut jäädä yksin sanomaan hyvää yötä muiden
poistuttua. Hän lakkasi puhumasta hurmaantuneesti ja innostuneesti
silmiensä loistaessa nähdessään Judithin kuuntelevan, tuntiessaan hänen
ymmärtävän. Enää ei tuntunut olevan mitään sanomista. Erikoisesti hän
ei halunnut puhua loma-ajasta.
Huonoihin sanomiin vihjasi ensimmäiseksi tietystikin Mabel. Syödessään
pussista torttuja myöhään illalla Judithin kerran ollessa hänen
luonansa armeliaisuuskäynnillään hän kysäisi:
»Onko se neiti Manners ollut täällä äskettäin?»
»Kuka on neiti Manners?»
»No — se neiti Manners, Jenniferin ystävä, joka oli niin paljon hänen
seurassaan loman aikana.»
»Ahaa, niin —»
»Olin varma siitä, että sinun oli täytynyt kuulla hänestä, koska
he näyttivät niin kovin likeisiltä ystävyksiltä. He olivat aina
liikkeellä yhdessä ja puuhasivat aina jotakin kujetta.» Hän päästi
nauruntirskahduksen. »Usein aprikoimme, todentotta aprikoimme, kuinka
kauan kestäisi, ennenkuin Jennifer erotettaisiin, kun he menettelevät
sillä tavoin, tulivat sisälle niin myöhään ja niin edelleen. Mutta
jostakin syystä Jennifer ei milloinkaan joudu ilmi, vai joutuuko?» Uusi
tirskahdus. »Kuinka silmäänpistävän näköinen tyttö hän onkaan!»
»Kuka?»
»Neiti Manners.»
»Niin, kyllä... En ole nähnyt häntä kertaakaan. Ainoastaan valokuvia.»
»Kaikki ovat sanoneet, kuinka vaikuttava pari he ovat... Otaksuttavasti
hän pian taas saapuu tänne, etkö sinäkin arvele niin?»
»En tiedä ollenkaan», vastasi Judith. »Otaksuttavasti.» Mabel näytti
juhlalliselta.
»Ne painiottelut, joita he pitivät tuolla nurmikolla! Usein katselin
heitä ikkunastani. Ihme, etteivät he katselleet... tosiaankin ihme...
joku ohjaajista... Se näytti niin... paiskella sillä tavoin toisiaan
sinne tänne... Sellainen ei ole sinun mieleesi — oikein, vai onko?
Tarkoitan...»
»Oi, painiminen on ihanaa!» kehui Judith. »Minä pidän siitä paljon.
Jennifer on koettanut opettaa minua. Mutta en ole kyllin vahva hänen
kumppanikseen; se — se — neiti Manners pystyy paljoa paremmin pitämään
hänelle puoliaan.»
Mabel supisti suutansa ja oli ääneti.
Judithin tuli välttämättä pikaisesti poistua hänen luotansa siitä
pelosta, että hän löisi Mabelia, koska hänen tietoinen tarkoituksensa
oli ilmeisen selvä, koska hän nyt aivan hyvin tiesi, ettei Judith
ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan neiti Mannersista, koska
Judith selvästi näki sen tytön kookkaana, tummana ja loistavana
astelevan nurmikolla Jenniferin seurassa, kilvoitellen hänen
kanssansa voimateoissa, hänen vertaisenaan kaikkeen suurenmoiseen,
epänaiselliseen, ruumiilliseen puoleen nähden, jollainen Judith ei
ollut koskaan ollut. Hänen kuvansa väikkyi äkkiä Judithin silmissä,
lähtemättömästi esiintyen kaikkien tähän saakka selvittämättömien ja
muodottomien, pelokkaiden aavistusten ruumiillistumana, muutoksen,
synkän levottomuuden ja hämmingin tunnuksena. Ja tuossa oli myöskin
sietämättömän Mabelin kuva tarkkailemassa itsekseen, ahmimassa
ikkunasta kiiluvin silmin, jotka ilmaisivat:
»Vihdoinkin!»
Judith seisahtui käytävässä ja valitti ääneen, kauhistuen ajatustensa
hurjan vimmaista lentoa.
* * * * *
Kylvystä palatessaan Judith kuuli myöhään illalla ääniä ja naurua
Jenniferin oven takaa. Pitikö hänen pysähtyä?
Koko seurueen täytyi tavallisuuden mukaan olla siellä nauramassa ja
pakinoimassa, ikäänkuin ei mikään olisi ollut vialla. Hän yksin oli
eristäytynyt, istunut kirjakasan ääressä huoneessaan, koska hänellä
muka oli tärkeätä työtä. Se oli hänen oma vikansa. Hän oli väittänyt,
että hänellä oli tehtäviä, ja he olivat uskoneet häntä eivätkä
olleet pyytäneet häntä seuraansa. Hän menisi sisälle, istuisi heidän
joukossaan, polttaisi tupakkaa ja kertoisi heille juttuja — kertoisi
heille sellaista, mikä heitä naurattaisi; ja kaikki olisi kuten
ennenkin. Toiset lähtisivät lopulta pois ja jättäisivät hänet jälkeen;
hän kääntyisi katsomaan Jenniferiä tulen hohteessa, ojentaisi kätensä
ja sanoisi: »Jennifer...»
Hän avasi oven ja katsahti sisälle.
Äänet vaikenivat äkkiä.
Sitä seuranneen oudon, jännittyneen hiljaisuuden aikana hän näki, että
ikkunaverhot oli vedetty syrjään. Purppuraisen musta yö painautui
ikkunoita vasten, ja yhdestä ruudusta näkyi täyden kuun kirkkaan
valkoinen kehrä. He viruivat kaikki lattialla. Himmeästi erotti
tummia hahmoja, kalpeita, kuutamon hipomia kasvoja ja käsiä; muutamia
savukkeita hehkui huoneen toisesta päästä hataran, leijailevan
savupilven lävitse. Takkatuli oli palanut melkein loppuun. Missä oli
Jennifer?
»Hei vain! Kas, Judith!» äänsi joku.
»Onko täällä tilaa minulle?» tiedusti Judith hiljaa. Hän astui
sulavasti heidän kaikkien keskelle, meni suoraan ikkunan luokse ja
istuutui lattialle, niin että kuu jäi hänen päänsä taakse. Hän tunsi
itse, kuinka luonnottoman täsmälliset ja tarkoin lasketut hänen
liikkeensä olivat, kuinka hänen pitkä, hento, kimonoon verhottu
hahmonsa meni huoneen poikki kolmella kevyellä askelella, vaipui
meluttomasti paikalleen ja jäi heti liikkumattomana odottamaan.
Missä oli Jennifer?
»Ihan pimeässä», virkkoi hän samanlaisella pehmeällä äänellä. Ja
sitten: »Kuinka ihana kuu! Ettekö tiedä, että on hyvin vaarallista
antaa sen paistaa teihin tällä tavoin? Se tekee teidät hulluiksi.»
Yksi tai kaksi heistä nauroi. Nyt hän tunsi kolmet edessään olevat
kasvot. Jenniferin täytyi olla jossakin takan luona. Huoneessa oli
pingoittunut tuntu. Hän mietti kauhean mustasukkaisesti: »Ah, heitä
suututtaa minun tuloni. He arvelivat vihdoinkin pääsevänsä minusta
eroon. He ovat tulleet tänne salaa ilman minua suikertautuakseen
suosioon. He kaikki kaipaavat häntä. He ovat kaikki aina vihanneet
minua.» Hän lausui:
»Antakaa minulle savuke!»
Jenniferin ääni puhkesi äkkiä puhumaan, kajahtaen kalseasti. Äänestä
päättäen Judith arvasi, kuinka raju hänen silmiensä ilmeen täytyi olla.
»Kas tässä, tässä savuke, Judith... Tahdotko syödä jotakin tai juotko
kaakaota? Oi — täällä oli pullo likööriä, mutta luultavasti olemme sen
tyhjentäneet.»
Hänen äänestään soinnahti hirvittävä hämminki, sekavan hätäinen melu...
»Minä juuri äsken imin viimeiset pisarat», ilmoitti syvä ääni.
»Kuka sitten nyt puhui?» kysyi Judith hiljaa ja herttaisesti.
»Oh...» huudahti Jennifer kimakasti, »Geraldine, sinä et vielä ole
tavannut Judithia».
Mitä hän aikoi sanoa? Geraldine Manners vietti hänen luonansa
pyhänseutua, ei, käveli nurmikolla hänen kanssansa, oli juuri saapunut,
ei, oli asunut hänen huoneessaan kuukausimääriä, kesästä asti, sillä he
olivat niin kovin läheisiä ystävyksiä...
»Kuinka voitte? Puhetavastanne arvaan, minkä näköinen olette», virkkoi
Judith pehmeästi, nauravasti.
»Ohoo; siihen minä en lainkaan pysty.»
Kuinka ikävystynyt, kuinka huolimaton ääni!
»Kierränkö valot palamaan?» kysyi joku.
»Älä!» kielsi Judith äänekkäästi.
Hän kohotti käsivartensa ikkunaa vasten. Kimonon hiha valahti alaspäin,
ja käsivarsi välkkyi käärmeen tavoin kuutamossa kylmänä ja hentona. Hän
levitti pitkät sormensa ja tähysti niitä.
»Olisin mielelläni sokea», puheli hän. »Toden totta toivoisin olevani
sokea. Silloin saattaisin oppia näkemään sormillani. Saattaisin myöskin
oppia kuulemaan kunnollisesti.»
Ja oppia olemaan välinpitämätön Jenniferiin nähden, joten hänen
ruumiillisen ulkonäkönsä viivat ja värit, niiden aina yllättävä ja
riemastuttava vaikutus eivät enää milloinkaan häntä orjuuttaisi;
alituisessa, rauhallisessa pimeydessä oppia tuntemaan, kuinka silmien
tyrannimainen pakotus oli himmentänyt ja vääristänyt kaikkia todellisia
arvoja. Tulla sokeaksi nyt, tällä hetkellä, jotta uunin luona puhuneen
äänen pelätyt kasvot jäisivät ikiajoiksi tuntemattomiksi!... Pian
huoneessa olisi valoisaa, ja tuskaisesti, nälkäisesti, kamalan
hätäisesti ja vastahakoisesti silmät aloittaisivat jälleen työnsä,
kääntyisivät kiireisesti maaliinsa.
»Älä ole järjetön, Judith!» varoitti joku. »Et ymmärrä, mitä puhut.» Ja
sitten puhuja haasteli edelleen työskentelystä sokeain, sokaistuneiden
sotilaiden keskuudessa ja St Dunstanin sairaalan oloista.
Keskustelu muuttui yleiseksi ja juoksi tavallisia latujaan, oli parempi
olla kuuro kuin sokea, sokea kuin kuuro. Jennifer ja Geraldine pysyivät
vaiti.
»Nyt meidän on aika mennä nukkumaan», sanoi joku. »Jennifer, minun
täytyy lähteä levolle. Olen melkein nukuksissa. Kuinka paljon kello on?»
Nyt valo sytytettäisiin.
Se syttyi. Äkkiä paljastui huoneen sekasorto: tyttöjä, pieluksia,
tuoleja, kuppeja, lautasia ja savukkeenpätkiä. Kaikki nousivat pystyyn,
seisoskelivat ja puhelivat. Jennifer oli pystyssä ja lörpötteli,
huudellen äänekkäästi hyvän yön toivotuksia. Toiset keräytyivät
ryhmäksi hänen ja jonkun vielä lattialla istuvan henkilön ympärille.
Judith näki vilahdukselta tumman pään, joka hievahtamatta nojasi
uuninreunukseen. Nyt he kaikki olivat lähdössä. Judith seurasi heitä
hitaasti ovelle ja pysähtyi siellä, katsahtaen olkansa ylitse uuniin
päin.
»Jää tänne!» kehoitti Jennifer kimakasti. Hän seisoi ja tuijotti
Judithiin katse hurjistuneena, tumma väriläikkä kummassakin kalpeassa
poskessa, huulet raollaan.
»En; minun täytyy mennä. Minulla on työtä», vastasi Judith hymyillen
olkansa ylitse. Hän antoi katseensa laskeutua Jenniferin kasvoista
toisiin kasvoihin.
Vihdoin ne olivat hänen vastassaan, nuo vaiteliaan näköiset kasvot,
tarkkaillen häntä soukenneilla silmillään. Tukka oli musta, lyhyt,
harjattu suoraan taaksepäin otsalta, joten pienet, kauniit korvat
olivat näkyvissä. Tuuheat kulmakarvat olivat alhaalla ja tasaisina
matalalla, leveällä otsalla; silmät olivat pitkät raot, tummien
ympyröiden reunustamat; posket olivat kalpeat; leuka oli vankka ja
miesmäinen. Koko kasvojen sisältö keskittyi suuhun, omituiset, leveät
huulet olivat hyvin litteästi jöröillä, kiihkeillä, väsyneillä,
innokkailla kasvoilla. Hän ei ollut nuori tyttö. Ne olivat vähintään
kolmenkymmenen vuoden ikäisen naisen kasvot; mutta vuosiltaan hän
saattoi olla nuorempi. Hän oli kookas, korkearintainen, ja hänen
raajansa olivat pitkät ja tukevat, mutta siromuotoiset. Hänen
yllänsä oli musta leninki ja helminen kaulaketju sekä isot, helmiset
korvarenkaat.
Judith tiedusti kohteliaasti:
»Oletteko täällä ensi kertaa?»
»En.» Nainen naurahti. Hänen äänensä oli röyhkeä.
»Minua väsyttää», valitti Jennifer äkkiä lapsen tavoin.
»Olet sen näköinen», huomautti Judith. »Mene vuoteeseen!»
»Minä riisuudun.» Jennifer pyyhkäisi kädellään otsaansa ja huoahti.
Takan luona istuva nainen sovitti verkkaisesti savukkeen meren
vahaiseen imukkeeseen ja sytytti sen.
»Minua ei vielä nukuta», virkkoi hän. »Odotan siihen saakka, kunnes
olet vuoteessa, ja tulen peittämään sinut.»
»Tässä huoneessa tuntuu —» huusi Jennifer, tähyillen ympärilleen
kauhuissaan. Hän syöksähti ikkunan luokse ja sysäsi sen ihan auki.
Sitten hän katosi makuuhuoneeseensa, eikä hänestä enää kuulunut
ääntäkään.
Nainen alkoi laulaa itsekseen hyvin hiljaa ikäänkuin olisi unohtanut
Judithin läsnäolon, keskeytti sitten hyräilynsä ja sanoi:
»Pidän kimonostanne.»
Judith kietoi pitkän, punaisen ja sinisen kirjavan, silkkisen
vaatekappaleen tiukemmin lanteilleen.
»Niin. Se tuotiin minulle Japanista. Lahjoitin Jenniferille yhden.
Purppuranvärisen.»
»Oi, sen. Hän lainasi sen minulle. En muistanut ottaa mukaani
iltapukua.»
Hän käänsi päänsä toisaalle ikäänkuin vihjatakseen, että hänestä ei
keskustelu ollut kiintoisa eikä tarpeellinen.
Judith nielaisi kielellään pyörivän huudahduksen: »Hyvää yötä,
Jennifer», sillä hän ei enää ikinä aikonut välittää mitään siitä, miten
Jenniferin kävisi, ei koskaan enää tyynnyttää häntä, kun hän olisi
uupunut ja kiihtynyt, eikä lohduttaa häntä, kun hän olisi onneton. Hän
katselisi Jenniferiä kylmästi, panisi merkille hänen päähänpistonsa ja
selkkauksensa, olkapäitään kohauttaen, arvostelisi niitä eristäytyvän
ja kyynillisen huvitetusti; loukkaisi häntä, jos mahdollista, oi,
loukkaisi häntä, loukkaisi häntä.
Nyt hän jättäisi Jenniferin Geraldinen seuraan eikä vaivautuisi
tiedustamaan itseltään, kuinka syvät ja salaiset, läheiset suhteet
palautuisivat hänen poistuttuaan.
Hän hymyili olkansa ylitse ja lähti huoneesta.
10
Viikkoa myöhemmin Geraldine oli vielä siellä. Hän ja Judith eivät
olleet tavanneet toisiaan toistamiseen; nähdessään hänen ja Jenniferin
käsi kädessä lähestyvän Judith karttoi heitä; ja vaihdettuaan paikkansa
ruokasalissa — paikkansa, joka oli ollut Jenniferin vieressä kaksi
vuotta — hän meni istumaan sellaiseen kohtaan, josta hän ei voinut
nähdä vaalean pään vieressä olevan sileän, tumman pään kääntelehtivän
ja nyökkäilevän vastaillessaan.
Kaiket päivät he olivat näkymättömissä. Geraldinella oli auto, ja
heidän täytyi ajaa penikulmamääriä maaseudulle myöhäissyksyn lauhassa
ilmassa.
Judithista tuntui, että elämä oli lakannut kantamasta häntä eteenpäin
vuoksiaallollaan. Se virtasi hänen ohitseen poispäin hänestä; ja
hänen täytyi jäädä jälkeen toimettomana ja merkityksettömänä, samalla
kun Jenniferin virta yhtyi ja hilpeästi sekaantui uuteen virtaan
ja valui edelleen. Näytti siltä kuin hänelle ei olisi edes suotu
tilaisuutta näyttää itse luopuneensa leikistä. Ja kun hän sitten eräänä
aamuna väsyneenä palasi luennoilta, löysi hän pöydältään repäistyn
paperisuikaleen, johon oli tuntemattomalla käsialalla rajun hätäisesti
kirjoitettu:
»Tehkää, hyvin ja olkaa huoneessanne kello kuusi tänä iltana. Haluan
tavata Teitä.