»Niinpä niin, olette kaiketi liian nuori. Olen kaksikymmentä vuotta
ja kaksi kuukautta — hyvä Jumala! Ehkäpä joudumme molemmat kihloihin
täällä ollessamme. Minä ensin toivottavasti.» Hän nauroi sydämellisesti.
»Mutta meillä ei ole aikaa mihinkään muuhun kuin työhön», huomautti
Judith. »Mabel väittää, että meidän odotetaan työskentelevän vähintään
kahdeksan tuntia päivässä.»
»Kristus! Jopa jotakin! Juuri sellaista kurjaa moralittomuutta hän
tahtoisi syöttää teille. Me olemme maailmassa nauttiaksemme emmekä
suorittaaksemme tutkintoja, eikö totta? No niin, siis... Minulla
on ennakkoluuloja aatteellisuutta vastaan. Se johtaa kaikenlaisiin
vaaroihin. Kenties ette tiedä... Varmastikin teidät on kasvatettu
mitä pimeimmässä tietämättömyydessä — kuten minutkin. Mutta minun on
onnistunut murtaa kaikki esteet valistuksen tiellä. Nimitättekö te
viattomuutta hyveeksi? Minä en nimitä. Nimitän sitä typeryydeksi.»
Hän puhui niin nopeasti, että hänen sanansa yhtyivät toisiinsa ja
sekaantuivat. Raskaasti nojautuen uuninreunukseen hän pitkitti: »Ovatko
nämä valokuvat omaisianne? He näyttävät jumalallisen ylimyksellisiltä.
Ettehän te kuulu korkeampaan aateliin, vai kuulutteko? Näytätte
siltä kuin saattaisitte kuulua. Tulkaa katsomaan minun huonettani!
Kuulkaahan, me teemme huoneemme kerrassaan taivaallisiksi, teemmekö?»
»Äiti käski minun hankkia kaikki ne huonekalut ja tavarat, jotka
tarvitsen», vastasi Judith. »Mutta mihin tuo matto kelpaa?»
»Minä käänsin omani ylösalaisin», virkkoi Jennifer. »Nyt se on
taiteellisen keltainen. Tulkaa katsomaan!»
Hän meni edellä omaan huoneeseensa ja avasi oven, paljastaen
sekasortoisen näyn. Hänen vaatteensa oli puolittain purettu arkuista
ja jätetty sinne tänne kasoihin. Huone oli täynnä savua ja löyhkäsi
mynnähtäneelle tupakalle. Lattialla oli hajallaan gramofonilevyjä,
voileipiä, omenoita, hedelmäveitsiä, lusikoita, laseja ja
kaakaojätteiden tahraamia kuppeja.
»Se ei ole niin hauska kuin luulin», pahoitteli Jennifer. »Ne porsaat
juhlivat ja kemuilivat ja jättivät jälkensä minun siivottavikseni.
Kristus! Mikä näky! Ottakaa omena!»
Hän istuutui matka-arkulleen ja näytti masentuneelta.
»Kuulkaahan, Judith Earle, luuletteko nauttivanne yliopistoajastanne?»
»En paljoa. Täällä on niin rumaa ja rahvaanomaista.»
»Niin on. Ja opiskelijat ovat niin kovin rattoisia tyttöjä.»
»Niin. Ja minä pelkään heitä. En tunne ainoatakaan sielua. En ole
eläissäni ollut lukuisten ihmisten seurassa, ja minusta tuntuu, etten
ikinä totu edes heidän hajuunsa. Toisin on teidän laitanne. Teillä on
jo nyt joukottani ystäviä.»
»Hölynpölyä. Minulla ei ole ainoatakaan. Kirskuin kuin papukaija koko
illan, ollen itsekin olevinani kauhean rattoisa, mutta se tuntuu
minusta aika kolkolta...» Hän mietti ja vihelsi. »Enemmän kuin vähän
kolkolta...» Hän painui nuokuksiin tyyten masentuneena.
»Meidän olisi — meidän olisi parasta kestää yhdessä», virkkoi Judith,
punehtuen pelosta, että tämä ehdotus saattaisi hänet huonoon valoon
Jenniferin silmissä — sillä Mabel oli sanonut samoin, ja häntä oli
ellottanut.
»Minä sanoisin, että kestämme. Asia ei tunnu läheskään niin veriseltä,
jos saa puhua sen verisyydestä jollekulle toiselle. Pahastutteko
sanasta 'verinen'? Panin merkille, että säpsähditte. Se on vain
tottumuskysymys.» Hän elpyi jälleen. »Kristus! Ajatella, että
ainoastaan muutamia päiviä sitten astelin Skotlannissa enkelimäisten
serkkujeni seurassa! Nuoren tytön katsetta laajentaa hyvin paljon se,
että hänellä on samanikäisiä poikaserkkuja. Olen kiitollisuudenvelassa
heille koko joukosta hyödyllisiä tietoja — sukupuolikysymyksistä ja
monesta muusta seikasta. Eräs heistä antoi minulle pullon sampanjaa
erojaislahjaksi. Me joimme sitä — hammaslaseista. Huh! Olen kuin
olenkin hieman päissäni. Eikö teistä tunnu siltä? Täytyyhän jotakin
tehdä... Tarjoaisin sitä teillekin, mutta pelkään niiden porsaiden
juoneen sen loppuun. Pullo on kaapissa.» Hän kapusi matka-arkun
ylitse, avasi kaapin oven ja katsahti sisälle. »Kuten arvelin, ei
pisaraakaan...»
Syntyi hiljaisuus. Hän sytytti savukkeen, suipisti täysinäiset, eloisat
huulensa O:ksi ja ponnisteli uutterasti puhaltaakseen savurenkaita.
Äkillisyys, mietti Judith — varmuus, innostus!... loistava, loistava
lämmön ja värien olento! Hänen siniset silmänsä säihkyivät huimasti
paksujen luomiensa lomitse; ne liikkuivat vinhasti, pysähtyivät,
tuijottivat, liikkuivat taaskin...
»Eikö ole kauheata», alkoi Jennifer uudelleen, »että on valistuneet
vanhemmat. He eivät edes kysy, haluaako lapsikin valistusta, vaan
tarjoavat hänet kymmenen vuoden iästä alkaen eläväksi uhriksi
tutkijoille. Ja sitten he odottavat hänen olevan kiitollisen. Hm!» Hän
tähysti uuninreunuksella olevia miellyttävän näköistä paria esittäviä
valokuvia. »Hyvä Jumala! Minä olen väsynyt. Auttakaa minut pois tästä
arkusta, jotta pääsen vuoteeseen.»
Hän rimpuili pystyyn, solutti yltänsä iltapuvun ja seisoi puettuna
juovaiseen, silkkiseen pujamas-asuun.
»Minun on liian myöhäistä enää voimistella tänä iltana», virkkoi hän.
»Oletteko te innostunut kehittämään lihaksianne? On naisellisempaa olla
olematta. Minä olen kehittänyt omiani liiaksi. Voin lainata teille
kirjan, jonka nimi on 'Miten pysytään kunnossa' ja johon on kuvattu
lanneverhoon puettuja nuoria miehiä. Te näytätte jäntevältä. Pystyttekö
juoksemaan?»
»Kyllä — ja kiipeämään —» vastasi Judith innostuneena.
»Ohoo!... En osaa kuvitella teidän tekevän mitään muuta kuin käyvän
kävelemässä viattoman ja ymmälläolevan näköisenä. Saattaisimme hieman
koettaa huomenna!»
Hän meni ikkunan ääreen, avasi sen levälleen ja kumartui ulos. Judith
tuli seisomaan hänen viereensä. Yö oli hiljainen, pimeä ja tähtinen.
»Alue on kaunis», jupisi Judith.
»Niin — isoja puita —» mutisi toinen hiljaa. »Ja satakieliä luultavasti
keväällä.»
»Satakieliä...»
»Oi, täällä on aika paljon viehättävää odotettavana», vakuutti
Jennifer, kääntyen ja hymyillen Judithille. Heidän silmänsä säkenöivät
ja säikkyivät: myötätunto liikkui sähkövirran tavoin heidän välillään.
Jennifer jatkoi:
»Voi, hyvä Luoja! Katsokaahan makuuhuonettani! Minäpä vain puhdistan
pienen kaistaleen ja nukun sekasorron keskellä. Eiköhän palvelijani
ole mielissään? On parasta aloittaa niinkuin varmasti jatkan, joten
jätän koko homman hänen puuhakseen. Hän pitää siitä niin pian kuin olen
voittanut hänen sydämensä... Hyvää yötä. Minun täytyy ilmoittaa, että
useimmat ihmiset nimittävät minua Janeksi.»
»Minä nimitän sinua Jenniferiksi, Se on viehättävä — toisenlainen kuin
kaikki muut, Se on sinun kaltaisesi.»
Jenniferin pieluksella olevat kasvot menivät ujoon hymyyn kuten
mielistyneen lapsen kasvot.
Judith puuhaili rauhallisesti olohuoneessa, siivoten kuppeja ja veitsiä
— nauttien palvelemisen oudosta tunteesta. Muutamien minuuttien
kuluttua hän huusi:
»Et kai heidän keskustelunsa nojalla pitäisi näitä tyttöjä älykkäinä
vai pitäisitkö?»
Vastausta ei kuulunut. Vielä muutamien minuuttien kuluttua hän pilkisti
makuuhuoneeseen. Hänen hämmästyneitä aistimiaan tervehtivät Jenniferin
rauhalliset, punehtuneet piirteet ja säännöllinen hengitys.
Hän nukkui hieman humaltuneen viattoman henkilön unta.
2
Jälkikesää kesti sinä vuonna lokakuun loppuun saakka.
Päättäjäisharmoniat olivat niin täydelliset, että maan puutarhat
näyttivät vain kertaavan ja kaunistavan taivaan puutarhoja; ja päivä,
kaunis kuin päivännouto, laajeni georgiinien ja myöhäisten ruusujen
täyttämäksi auringonlaskuksi, ja niiden yläpuolella olevia pilviä
peittivät, kirkastivat ja reunustivat kukat samoin kuin maan puiden
lehviä. Iltaisin hiipivät koleat usvat, karvaan sulotuoksuiset,
kuutamon kuulakoittamat, kaiken ylle ja peittivät kaikki näkyvistä.
Viikot vierivät edelleen. Ylioppilaselämä muuttui miellyttäväksi
tottumukseksi. Luennot lakkasivat olemasta oraakkelin julistuksia.
Työ taukosi olemasta tärkeä, Nuoret miehet tähyilivät luentosaleissa
ja kaduilla. Mielessä kasvoi tietoisuus miessuvun perinpohjaisesta
erillisyydestä, toisesta sukupuolesta, joka salaperäisesti kutsui
luoksensa ja jota kartettiin ylipääsemättömän kuilun takana.
Kirjakaupat tulivat sellaisiksi paikoiksi, joissa harhailtiin ja
katseltiin kokonaisia aamupäiviä. Kaupunkiin ja kaupungista takaisin
ulottui jokapäiväinen pitkä tie tasaisten, kynnettyjen peltojen
välitse; taivaan suunnattomalla, rusentavalla laella liiteli alituiseen
runsaasti vaihteluja.
Ja rakennukset — auringonvalon ja varjojen osuminen harmaalle kivelle,
punaiselle kivelle, kattojen ja seinien hämääntymättömät muodot
hämärässä — rakennukset kohottivat hahmonsa, näyttivät tyylinsä,
innostivat mieltä päivin ja öin, sekaantuen kirjoitelmiin, häiriten
lukujärjestystä.
Jenniferin hohtava pää, kaareva poski, oikaistu, valkea kaula
kuvastuivat sinistä verhoa vasten parhaiksi lampun valokehän
ulkopuolella. Hyvin myöhään hän istui siellä hiiskumatta mitään,
tekemättä mitään, pakotti Judithin siirtämään katseensa kirjan sivulta,
tarkkailemaan häntä, uneksimaan, odottamaan, että hän vastaisi hymyllä
hymyyn.
Puutarha, joki, naapuritalon lapset olivat kaukana. Kun joskus
kuunteli, ei kuulunut mitään, ei edes Roddya; joskus lintujen äänet,
kosteat, vihreät, hajallaan olevat taimet, kukkiva kirsikkapuu;
joskus aurinkoinen, niitetty, kaistaleinen nurmikko, punaiset,
kiitävät pilvet, jotka tummensivat kuumaa seinää; joskus usvat,
pilvien ruskotus, varisseet keltaiset lehdet kasteen kostuttamassa
ruohikossa; joskus tuulen heiluttamissa puunlatvoissa vaakkuvat
varikset, vankka, tumma, hämmentävä kudos alastomia, taivaalla huojuvia
oksia, traagillinen valo, joka hetkisen valitti auringon laskiessa,
riutuneena pilkottaen repeytyneiden pilvien raoista, sitten taaskin
hukkuen; joskus nämä omina vuodenaikoinaan liikkuivat puutarhassa
Judithin suljettujen silmien takana niin himmeinä, etteivät ne
herättäneet vihlovaa tunnetta. Toisinaan oli pimeässä joen partaalla
vartoava äänetön ryhmä kadonnut ikäänkuin olisi ollut syrjään sysätty
lapsellinen lelu.
Aika virtasi huomaamattomasti, sysäten sinne tänne rannoilleen
mitättömiä pikkuseikkoja.
3
Kuninkaan kappeli iltaisessa jumalanpalveluksessa. Värilliset ikkunat
häipyivät asteittain; vain sininen hämärä jäi vallitsemaan katon
alla, ja sekin sammui. Sitten valaisivat vain kahdessa rivissä
olevat kynttilänliekit, kärkevinä lepattaen lattian ikimuistoisten
varjojen, penkkien varjojen ja vanhuksien ja nuorten varjostuneiden
kasvojen yläpuolella. Kuului hiljaista rukoilua; ja pitkät, kiirivät
urunaallot kovenivat ja hiljenivät, puolittain hukuttaen laulun ja
jättäen sen taas vapaasti kuulumaan. Kaikki oli hillittyä, lepattavaa,
syvälle sumeaan veteen vajonnutta. Jennifer istui liikkumattomana,
kaihosilmäisenä ja tajuamattomana, polvistumatta ja nousematta
pystyyn muiden mukana, vain jäykästi taaksepäin nojautuneena silmät
liikkumattomina ja säihkyvinä.
Ja myöhemmin astuttiin kirkosta outoon, sumun kattamaan kaupunkiin.
Valkeita, yllättäviä kasvoja häämöitti ja katosi lamppujen kohdalla.
Rakennukset kohosivat muodottomina usvaista taivasta kohti himmeästi
valaistujen ikkunoiden ja ovikäytävien yksinäisten lamppujen
osoittamina. Cambridgen elämä oli tiheän verhon peittämä; mutta verhon
poimujen alla tunsi sen liikkuvan pirteämmin kuin konsanaan; ikkunoista
tulvahteli äkillisiä naurunpurskahduksia ja puhelua, jotka leijailivat
ilmassa omituisesti, ikäänkuin kaupunki olisi kehoittanut lapsiaan
nukkumaan vetämällä verhot eteen, mutta he olisivat olleet perin
vilkkaat maatapanon aikana ja edelleen leikkineet sen takana.
4
Luentosalin ikkunalasi oli täynnä puunlatvoja — sekavasti huojuvia
ja heiluvia mustia oksia taivaalla. Sali ui ja hohti himmeässä,
läpikuultavassa tulvassa; ja lintu päästi kolme vinhaa, tiedustavaa
säveltä. Tällaisessa helmikuisen hämärän taivaassa oli esikkoja ja
tulvia; ja esikkoihin liittyi ajatus vihreästä.
Luentosalissa jatkui hiljaista narahtelua, hengitystä ja jalkojen
kahinaa. Miehet: rivittäin päitä, joita peitti nuorekkaan näköinen
tukka; ikävystyneitä, rauhattomia olkapäitä, jotka olivat vetäytyneet
sykkyrään takkiensa sisällä; ojennettuja, harmaan flanellin peittämiä
jalkoja. Naiset: tarkkaavaisia, kovin huolestuneita kasvoja huonosti
harkittujen hattujen alla; hyväkäytöksisiä selkiä; kirjoittavia, yhäti
kirjoittavia käsiä. Tolvanoita kaikki tyyni, kiviä, pahempia kuin
tajuttomat esineet.
Luennoitsija ajatteli sujuvasti ääneen välittämättä siitä, kuka muu
kuin hän itse häntä kuunteli.
Se tilanne sopi hyvin tuollaiseen pykäliin jaettuun runoon, joka alkaa;
»Harmaaparta, juhlallinen, luennoida ynisee»
ja kun senjälkeen on seurannut vielä muutamia hienon ivallisia säkeitä,
on muutamia pisteitä ja uusi alku:
»Äkkiä lintunen laulaa... Oi, suloa sitä!
Ken kuulee mitä?»
Ei kukaan kuule mitään. Harmaaparroille omistettu tarkkaavaisuus on
sulkenut kaikkien korvat linnuilta. Loppu kehittyisi somasti tähän
suuntaan.
Kuinka innokkaasti olisi vuosi tai pari sitten kirjoitettu ja kuinka
mieltyneinä julkaistu sellaisia tekeleitä! Ei mikään katumus voi olla
niin kuvottava kuin se, jota tunnetaan, kun toivottaisiin edellisen
vuoden makuhairahdusten näytteet olemattomiksi.
»Hyvä ystävä, hän on sellainen henkilö, joka _tekisi sopimuksen_
nuoruudenaikaisten tuotteittensa julkaisemisesta kuolemansa jälkeen.»
Sellaisen tuomitsevan arvostelun saattoivat Tony ja hänen ystävänsä
lausua ja jättää asian silleen, levittäen käsiään.
»Oi, Roddy, missä olet? Minkä tähden et tulekaan?»
Roddy välähti mieleen — nojaamassa veltosti uuninreunukseen, epäselvä
hymy huulillaan kuunnellen Tonyn puhelua.
Oli sellainen ilta, jona saattoi tapahtua mitä tahansa. Kiihtymys
kouristi äkkiä Judithin kurkkua, teki hänet heikoksi ja sai hänen
ihonsa kihisemään sormenpäitä myöten.
Valon viimeiset rippeet osuivat empien harmaalle, kiviselle
ikkunankehykselle. Jos kultaista hohdetta kestäisi, kunnes olisi
ennättänyt lukea viiteenkymmeneen, olisi se hyvä enne. Yksi, kaksi,
kolme, neljä ja niin edelleen kahteenkymmeneen, kolmeenkymmeneen,
neljäänkymmeneen ... tukahduttaen houkutuksen laskea nopeammin kuin
sydän sykähteli... viisiviidettä... viisikymmentä.
Hohde oli siinä vieläkin, kadoten hiljaa, mutta vielä olisi ennättänyt
laskea ainakin kahteenkymmeneen.
Haltioitumisen tapainen innostus paisui, tehden hänen vatsansa kuivan
ja turvattoman makuiseksi ja sykäytellen omituisesti koko hänen
olemustaan.
Hän kumartui pöytänsä puoleen, ollen kirjoittavinaan ja piirtäen
haparoivia merkkejä kynällään.
Joku nousi pystyyn ja kiersi valon palamaan; ja ihan äkkiä oli pimeys
kaihonnut ulkosalle, ja ikkunalasi oli purppuransininen, sileä pinta.
Roddy oli Tonyn huoneessa, nojaten uuninreunukseen, ihan likellä. Hän
menisi poistuessaan Tonyn portaiden ohitse; ne olivat kadunkulmassa
vastapäätä kappelia. Hän oli nähnyt Tonyn nimen joka kerta ohi
kävellessään. Kerran hän oli kohdannut itse miehenkin, joka oli
katsonut hänen lävitseen; ja kun hän kerran meni talon ohitse, oli
joku pihalla luikannut: »Tony!» ja viimemainittu oli kumartunut ulos
korkealla olevasta ikkunastaan vastatakseen.
Voi tätä sietämätöntä luentoa!
Äkkiä se oli lopussa. Hän tuli ulkosalle ja näki Kuninkaan kappelin
syvässä hämärässä; sen muurien tukipylväät kohosivat kalpeina rivissä,
muistuttaen jättiläismäisiä aaveita.
»Oi, olen unohtanut muistiinpanoni luentosaliin. Minun täytyy mennä
takaisin. Älkää odottako minua!»
Hän palasi muutamia askelia, kunnes hämy oli niellyt heidät, ja jäi
yksin vartoamaan pimeällä pihalla. Tonyn ikkunassa oli valoa. Hitaasti
hän hiipi sitä kohti ja pysähtyi sen kohdalle, sivellen seinää. Hän
käänsi päänsä ylöspäin ja huusi sanattomasti: »Oi, tule! Tule!»
Ketään ei tullut katsomaan verhottomasta ikkunasta. Ei kukaan juossut
portaita myöten alas.
Ja jollei Judith menisi pian, lähtisi omnibusvaunu ilman häntä.
Se saisi lähteä, ja hän menisi koputtamaan Tonyn ovelle ja lausuisi
ihan yksinkertaisesti:
»Myöhästyin omnibusvaunustani ja tulin senvuoksi tapaamaan Roddya.»
Roddy juoksisi esille tervehtimään häntä. Kaikki selviäisi Tonyyn
nähden.
Hetkisen se näytti selvältä, viehättävältä, välttämättömältä
ratkaisulta.
Mutta mitä heidän kasvonsa häneltä salaisivat tai hänelle
paljastaisivat? Millaista sietämätöntä hauskuutta, epäilyä,
hämmästystä, halveksumista?
Ja mitä hän voisi sellaisena iltana tehdä muuta kuin sanoa Roddylle:
»Rakastan sinua», ja sitten taas lähteä pois? Uskaltaa mitä tahansa,
juosta Roddyn luokse ja huutaa:
Olen kuolleista noussut Latsanis,
olen tullut kertomaan sintille kaikki,
tahdon kertoa sinulle kaikki.
Entä jos Roddy vastaisi seuraavat tuhoisat sanat:
_En minä sellaista lainkaan tarkoittanut, en sitä, en lainkaan sitä_.
Jos Roddy tuijottaisi häneen ja kylmästi vastaisi, puhuen todellista
kieltä:
»Oletko hullu?»
Olisipa se uskallettua!...
Hän seisoi hiljaa, empien, käsi painettuna seinää vasten voiman
ja huumauksen häipyessä hänestä. Ilta tuntui hänestä kolealta ja
kostealta, ja hän kuuli lähestyviä askelia, naurunkatkelman, miesäänen
hetkisen kestävää puhetta jonkun matkan päästä.
Hän katsahti vielä kerran Tonyn ikkunaan ja näki, että verhot oli
vedetty eteen; ja hän ponnahti kauemmaksi seinästä ja lähti juoksemaan
kadulle, kiihkeästi paeten loukkausta, tahalliselta tuntuvaa herjausta,
ikkunanverhojen kiinnivetämisen julmuutta.
Yliopiston omnibusvaunu oli sullottu täyteen tyttöjä, jotka
kurottelivat kaulojaan tähyillessään häntä.
»Oi, Judy! Siinähän olet. Olemme viivyttäneet vaunua kovin kauan. Mitä
ihmettä sinulle tapahtui?»
»En päässyt sisälle. Sali oli lukittu. Ja sitten — hyväinen aika, miten
juoksin! Onko tilaa minulle?»
»Kyllä, täällä. Tule vain, Judy! Tänne! Tule istumaan. Sinähän olet
kovin hengästynyt. Tule vaunuun!»
He pitivät häntä tervetulleena. Heidän hiljaiset äänensä ja eleensä
tuntuivat silittävän ja taputtavan häntä. He olivat niin iloissaan
siitä, että hän oli ennättänyt ajoissa, niin huomaavaisia ja
ystävällisiä, niin turvallisia.
Vaunu vieri pitkin katuja, sen kohdan ohitse, jossa juhlalliset lamput
ja rakennukset loppuivat, maantielle, jossa ei ollut muuta kuin kaikki
kietova iltatuuli. Vaunu huojui, vartalorivit huojuivat ja kasvot
hymyilivät heikosti toisilleen huvitettuina omasta vapisemisestaan ja
nytkähtelyistään; mutta kaikki olivat puolittain unessa, puolittain
melun ja liikunnon hypnotisoimat; kaikki lämpimiä, raukeita, äänettömiä.
Melu, liike ja kasvojen huojuminen tuntuivat ikuisilta. Mitään muuta ei
ollut koskaan ollut eikä milloinkaan olisi. Tietystikään ei Roddy ollut
siellä; hän ei ollut siellä ollut koskaan.
5
Martin oli innokas voimailija. Aina hän souteli, aina harjoitteli;
mutta kerran tai kahdesti hän lainasi moottoripyörän ja tuli juomaan
teetä, kun Judith ja Jennifer järjestivät yhteiset teekutsut nuorille
miehille. Näissä tilaisuuksissa hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset,
ja hän näytti liian isolta huoneeseen. Hän oli sangen harvasanainen
ja tuijotti keskittyneenä vuoroin Judithiin, vuoroin Jenniferiin eikä
näyttänyt kääntyvän vieraskumppaneittensa puoleen. Hän oli epäilemättä
hankala nuori mies teekutsuilla — huono seurustelija. Jenniferin
pilapuheet, sadattelut ja naljailut eivät saaneet hilpeätä välkettä
hänen piirteilleen, ja Jennifer oli ikävystynyt häneen. Mahdotonta oli
saada häntä uskomaan, että Martin ei ollut ikävä nuori mies.
Martinko ikävä?...
Muodoltaan jumalallisena hän sukelsi laiturilta ja ui joen poikki
nopeasti ja nauraen veden ja auringonsäteiden välkkyessä hänen
kasvoillaan. Hän istui kaikkien keskellä, poltellen piippuaan ja
näyttäen hyväntahtoiselta ja lohdulliselta. Sai olla varma siitä, että
hänen silmänsä tarkkailivat huolekkaasti että hänen hymynsä kehoitti
astumaan sisälle, silloin kun kukaan muu ei ollut ystävällinen ja
lohdullinen, vaan kaikki olivat sulkeneet oven ja poistuneet. Juuri
hänelle Mariella pakisi huolettomasti, lasketteli hänelle pieniä,
lapsellisia piloja ja nimitti häntä »rakkaaksi», katseli häntä
vilpittömästi ja kiintyneesti, joskus silmissään jopa veitikkamainen
välke, ikäänkuin hän olisi ollut samanlainen tyttö kuin kuka muu
tahansa, ikäänkuin se jokin ei olisi koskaan levinnyt hänen kasvoilleen
ja synkistänyt niitä. Martin nukkui samassa huoneessa Roddyn kanssa,
hänellä oli kotonaan, kertoi hän, pieni, Roddyn somistama ja
lahjoittama kaihdin; hän käveli puutarhan käytävillä Roddyn nauraessa
ja tarinoidessa vierellään.
Pimeässä kirsikkapuun alla hän seisoi pää kumarassa ja koetti puhua,
pyöritellen kirsikanoksaansa ja vapisten lumouksesta. Hänen luotansa
oli Judithin täytynyt paeta yllätettynä ja sykkivin sydämin.
Mutta kun Jennifer väitti hänen olevan ikävän nuoren miehen, oli perin
vaikeata inttää sitä vastaan, sillä tuntui melkein siltä kuin hän
siirrettynä yksin tähän outoon maailmaan olisi tosiaankin ollut tuiki
ikävä, milteipä tavallinen.
Hän kävi teekutsuilla kolmesti. Viimeisellä kerralla Judith meni hänen
kanssansa alakertaan — hänen rauhallisten, varmojen, miesmäisten
askeltensa kuulostaessa merkitseviltä, melkein huolettavilta tässä
kiihkeiden, epätasaisten, hullunkurisilta tuntuvien askelten talossa —
ja toivotti hänelle hyvää yötä julkisivun ovella.
Hypistellessään moottoripyöränsä lamppuja hän virkkoi:
»Minkä tähden sinua ei milloinkaan saa tavata kahden kesken?»
»Se ei ole sallittua, Martin. Minun ei sovi pyytää sinua yksin teelle.
Eikä minun sovi tulla sinun huoneeseesi ilman valvojaa.»
»Oh, lempo vieköön valvojan! En minä pyydäkään sinua teelle. Etkö voi
rikkoa haitallista sääntöä sellaisen henkilön tähden, jonka tunnet niin
hyvin kuin minut?»
Pahoittelevasti Judith vakuutti, ettei se käynyt päinsä.
»Tarkoitat, ettet tahdo.»
Juuri sitä hän tarkoitti. Ei kannattanut rikkoa sääntöjä ikävän
Martinin vuoksi.
»Kuka on se Jennifer, jonka seurassa aina olet?»
»Henkilö, josta pidän hyvin paljon —» Hän tulistui miehen sävystä.
»Sinua ei koskaan näe missään ilman häntä», mutisi Martin.
»No, sinun ei tarvitse tulla teelle luokseni.»
»Enpä enää tulekaan.»
»En pyydäkään.»
Syntyi äänettömyys. Judith katseli pimeälle ja tähdettömälle taivaalle,
sitten miestä, joka yhäti laitteli pyörän lamppuja pää toisaalle
käännettynä.
Mitä he aikoivatkaan, erotako suuttuneina? Kuinka kaukana he olivatkaan
tuosta toisesta maailmasta epäilläkseen toisiaan ja ymmärtääkseen
toisiaan väärin niin pahasti, että heidän piti riidellä!
Hänen rohkeutensa petti äkkiä hänen nähdessään ison rakennuksen
kohoavan yläpuolelleen; siinä ei ollut varmuutta eikä ystävällisyyttä.
Entäpä jos hänen palatessaan Jenniferin huone olisi tyhjä, jos
Jennifer lopullisesti väsyneenä häneen olisi käyttänyt tilaisuutta
karatakseen ja parhaillaan kolkuttaisi vieraiden oville varmana
hyvästä vastaanotosta?... Kuinka nopeasti ilman hänen hahmoaan, ilman
hänen ääntänsä kaikki sortuisi ja hajaantuisi pelkäksi valottomaksi
sekasorroksi! Hänen, Judithin, ei olisi milloinkaan pitänyt poistua
niiltä paikoilta, joissa Martin seisoi hänen rinnallaan, kuunnellen,
tarkkaillen, kaikkialla odottaen kietoakseen hänet turvaan.
Hän virkkoi hiljaa:
»Martin, milloin Roddy tulee sinua katsomaan?»
»Hän oli täällä», vastasi Martin, »viikko tai pari sitten. Hän asui
Tony Baringin luona», lisäsi hän. Ja sitten taaskin. »Ainoastaan yön
tai kaksi.»
Sitten hän pahasti hämillään koetti lieventää sitä tuskaa, joka
hänenkin korvissaan parkui hirveästi äänettömyydessä, mutta ei löytänyt
sopivia sanoja.
»Tuskin itsekään näin häntä. Hänellä oli hyvin kiire — niin paljon
ihmisiä tavattavina. Hän tulee luultavasti pian uudelleen, ja sitten
meidän täytyy pitää kekkerit.»
»Oi, niin, Martin... Ymmärräthän, se oli hyvin ilkeästi häneltä. Hän
lupasi tulla tapaamaan minua.»
Hänen äänensä oli hiljainen ja ystävällinen.
»Hän unohtaa niin helposti», virkkoi Martin avuttomasti.
»Otaksuttavasti», huomautti Judith kevyesti, »hän ei muistanut edes
tiedustaa minua».
»Eihän toki, hän tiedusti sinua. Varmasti hän sen teki.»
Judith nauroi.
»No niin, minun täytyy mennä sisälle... Kerro hänelle, kun kirjoitat
hänelle... Ei; älä kerro hänelle mitään! Mutta, Martin, sinun pitää
joskus käydä minua katsomassa tässä inhoittavassa paikassa, käythän,
_käythän_? Minusta tuntuu, että taaskin menetän teidät kaikki. Kuten
tiedät, aikoo äiti oleksia ulkomailla vuoden tai kaksi. En niin ollen
ole kesällä siellä naapuritalossa. Se on kauheata. Hän vuokrasi
talon ilmoittamatta minulle mitään. Mitä teen ilman sitä? Tulethan
minua tapaamaan! Tai kuulehan, mitä sanon: jostakin syystä ei tunnu
mukavalta, että käyt täällä. En osaa puhella kanssasi, ja minusta
tuntuu, etten tunne sinua; mutta kun päivät pitenevät, lähdemme yhdessä
pitkälle kävelyretkelle, peninkulmien pituiselle. Lähdemmekö? Muista!»
»Varmasti!»
Martin oli taaskin onnellinen.
Judith huusi hänen jälkeensä:
»Ja, Martin, olen pahoillani siitä, että olin kärtyinen.»
»Minun syyni», kuului miehen kajahtavan, hilpeän äänen vastaus; hänen
koneensa alkoi käydä, ja hän poistui vinhaa vauhtia ja kohisten.
Jäätyään yksin pimeään Judith seisoi hiljaa ja ajatteli taaskin henkiin
heränneen Roddyn tyrmistävää kuvaa, joka pilkallisesti väitti, että hän
yksin oli todellinen, että hänen kykynsä antautua ja pysytellä poissa
oli samanlainen kuin elämän ja kuoleman kyky.
Nyt oli tärkeätä löytää Jennifer nopeasti. Hän oli huoneessaan, loikoen
lattialla ja tuijotellen keltaisella leningillään lepattavaa takkatulen
hohdetta.
»Oi, Jennifer!»
Judith vaipui hänen viereensä lattialle, peittäen kasvonsa helmaansa.
»Rakas.»
»En ole oikein onnellinen tänä iltana. Se on huonon tuulen puuska.
Luultavasti en voi ihan hyvin. Ja ilta tuntuu niin surulliselta ja
vaivaavalta, kun tuulee näin. Eikö sinusta tunnu siltä?»
Jennifer ojensi kätensä ja otti Judithin kasvot niiden väliin,
silmäillen häntä synkästi.
»Mitä hän sanoi sinulle?» kuiskasi hän.
»Kuka?»
»Se Martin?»
»Ei mitään. Hänellä ei ole mitään tekemistä tuulessani.»
»Sinä rakastat jotakuta luullakseni. Ketä rakastat?»
»En rakasta ketään.»
Jennifer ei saanut missään nimessä tietää, epäillä, aavistaa...
»Sinä et saa koskaan rakastaa ketään», kiivasteli Jennifer. »Minä
haluaisin tappaa hänet. Olisin mustasukkainen.» Hänen haaveksivat
silmänsä suuntautuivat kuumeisesti Judithin ylöspäin käännettyihin
kasvoihin. »Minä rakastan sinua.»
Ja ne sanat ja se katse saivat taaskin Roddyn haitattomasti häipymään
mielestä; jälleen Jennifer sokaisi ja huumasi hänen aistinsa, ja vain
Jenniferillä oli valtaa.
* * * * *
Kun päivät pitenivät ja Martin kirjoitti Judithille, pyytäen häntä
lähtemään kävelylle eräänä sunnuntaina, oli hänellä toinen sopimus,
ja pahoitellen hän kieltäytyi. Ja senjälkeen Martin kirjeellisesti
kehoitti häntä tuomaan jonkun ystävättärensä Martinin ja erään toisen
nuoren miehen järjestämille jokikutsuille. Hän vei Jenniferin; Jennifer
liehitteli rohkeasti toiselle nuorelle miehelle, eivätkä kutsut olleet
onnistuneet.
Senjälkeen vuosi kului umpeen hänen näkemättä tai kuulematta Martinista
merkkiäkään, ja hän unohti koko miehen.
6
Vähitellen Judith ja Jennifer keräsivät ympärilleen puolisenkymmentä
tyttöä käsittävän ulkoisen piirin; ja nämä kokoontuivat joka ilta
keskustelemaan Jenniferin huoneeseen. Tämä epäsiisti, ylellisen upea
huone, jossa takkatulen hohde lepatti ja appelsinit ja päivänkukat
tuoksuivat, valittiin aina äänettömästi kohtauspaikaksi; sillä siihen
tuntui valautuneen sen omistajan magnetismia, joka loi siihen hehkua,
vetäen puoleensa väsyneitä päitä ja ruumiita virkistymään.
Myöhään yöhön saakka he istuskelivat tai loikoilivat lattialla,
polttivat tupakkaa, joivat kaakaota, söivät leivoksia, keskustelivat
— vakavasti, sekavapäisesti — sukupuolikysymyksistä, filosofiasta,
uskonnosta, sosiologiasta, ihmisistä ja politiikasta, sitten ihmisistä
ja sukupuolikysymyksistä uudelleen. Judith istui nurkassa ja tarkkaili
takkavalkean hohdetta, joka hyväili ja kaunisti heidän rauhallisia,
vakavia kasvojaan, puhui silloin tällöin äkkiä aika paljon ja oli
sitten taaskin hiljaa, uneksien ja aprikoiden.
Jopa säyseimmät ja tavallisimmatkin kasvot näyttivät traagillisilta
tuijottaessaan tuleen ainoastaan sen valaisemina. He olivat kaikki
unohtaneet itsensä, mutta hän ei voinut milloinkaan unohtaa itseään.
Hänen ympärillään olivat nämä kasvot, etäisinä, itsestään häipyneinä,
miettien mitättömiä asioita; ja tässä oli hän tavallisuuden mukaan
katselijana ja arvostelijana, tarkkaillen heitä ylettömän uteliaasti,
valmiina takertumaan vilahtavaan valoon, nopeasti haihtuvaan,
varjoiseen ilmeeseen, pohtimaan, vertaamaan ja olettamaan kuiskien
itsekseen: »Tässä olen minä katselemassa ja kuuntelemassa. Tässä on
kasvoja, hahmoja, huoneita, joilla on oma elämänsä, tuulen ja askelten
melua, valoa ja varjoa. Mikä on tämä salaperäisyys?...» Mutta hän ei
edes tuloksettomien ajatustensa vallassa koskaan astunut ihan yli
laidan, ei jäänyt järjettömästi tähyilemään eikä tyyten menettänyt
tietoisuuttaan.
Vihdoin he nousivat hajaantumaan, huokaillen ja haukotellen,
viivyttelivät ja poistuivat vähitellen. Judith jäi kahden kesken
Jenniferin kanssa.
»Vielä yksi savuke», ehdotti hän.
»No niin, vain yksi.»
Jennifer irroitti tukkansa valloilleen ja harjasi sen suoraksi, pitäen
sitä pitkin käsivarttaan, katseli, kuinka se välkkyi takkavalkean
hohteessa, tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin hän ei olisi
mitenkään voinut uskoa sen olevan osan hänestä.
* * * * *
Aina Jennifer. Hänestä oli mahdoton saada kyllikseen, ja päivä ilman
häntä oli valoton päivä.
Jennifer astumassa huoneeseen, pysähtyen kynnykselle pää pystyssä,
silmät levällään, katse sinne tänne sujahdellen, tyytymättömänä, kunnes
osui Judithiin. Se oli aina raikas salaisen onnen lähde. Jennifer
ottamassa Judithin syliinsä ja kantamassa hänet yläkertaan, väittäen
hänen näyttävän väsyneeltä ja olevan sellaisen lapsen, joka tapauksessa
liian viehkeän kävelemään yläkertaan muiden ihmisten tapaan.
Jennifer paistattelemassa muiden suosiossa, vetäen kaikkia puoleensa
hymyllään ja päänsä käännöksellä, tekemättä lainkaan työtä, rikkoen
kaikkia sääntöjä, epäsuosion uhkaamana, epätoivoon joutuneena;
astumassa seuraavalla hetkellä esille uudelleen säteilevänä
unohdettuaan myrskyt ja jännityksen.
Jennifer osoittamassa vieraanvaraisuuttaan tuhlaavaisen ja huolettoman
kevyesti, häikäilemättömän auliina sekä julkisesti että salaisesti,
väläyttäen magnetisminsa hehkua äkkiä muiden valottomaan, hyljeksittyyn
elämään, sallien heidän lämmetä hiukan ja sitten kevytmielisesti
unohtaen heidät. Mutta koskaan unohtamatta Judithia — ainakaan pitkäksi
aikaa — ja tullen aina takaisin istumaan hänen luonansa yksin, heittäen
kasvoiltaan kaikki naamiot ja rakastaen häntä hiljaisesti, pitäen häntä
valppaasti silmällä.
Jennifer laulamassa napolilaisia kansanlauluja nauhoilla koristetun
kitaran säestyksellä. Mistä hän oli oppinut sävelet, kielen,
viehättävän ja kiehtovan esiintymisensä, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta
kun hän istui ikkunan ääressä heleäväristen nauhojen valuessa helmaansa
ja lauloi hiljaa, pehmeästi säestäen, silloin kaikki joka kerta
rakastuivat häneen silmittömästi.
Jennifer, joka lörpötteli enimmän ollessaan väsynyt tai masentunut,
jolloin hänen sanansa hyppivät toistensa yli, hänen käsittämätön älynsä
säihkyi, hänen naurunsa kajahteli usein ja kiihtyneenä, kun hän taas
oli niin äänetön, niin hiljainen ollessaan onnellinen, että hän näytti
hypnotisoidulta; silloin koko hänen tietoisuutensa oli vaimentunut,
jotta onnellisuus saattoi virrata sisälle.
Jennifer, joka näytti murtuneelta, kiusaantuneelta vietettyään
erehdyksestä muutamia tunteja kumartuneena muistiinpanojen ja
oppikirjojen ääreen ummehtuneissa huoneissa ja lopuksi ponnahti
pystyyn, jupisten: »Voi, hyvä Jumala, tätä paikkaa!...» Sitten hän
kiskaisi oven auki ja syöksyi ulos muistamatta mitään muuta kuin
omaa mielialaansa. Ikkunasta saattoi nähdä hänet opiston alueella
juoksemassa, yhä juoksemassa. Pian puut piilottivat hänet. Hän tarpoi
kynnetyillä vainioilla poskiensa hehkuessa, hiustensa välkkyessä valon
tavoin tummia pensasaitoja vasten. Hän käveli yksin kiihkeänä pitkillä
pelloilla. Mitä hän ajatteli? Hänellä oli kartteluhetkensä. Hyödytöntä
oli häneltä tiedustaa; hänen silmänsä kääntyivät aina silloin
toisaalle, välttäen kysyjän katsetta. Hän ei sallinut kenenkään tuntea
itseään täydellisesti.
Judithin varjoisella kupeella juoksi Jennifer kiiruhtavana liekkinä; ja
kaikkea sitä, mikä olisi saattanut seisauttaa hänet tai synkistää hänet
hetkiseksi. Jennifer pakeni ikäänkuin olisi pelännyt.
Yksinäinen sydänyö synkisti häntä. Jennifer pelkäsi pimeätä.
Johtuiko se siitä, että ihmisissä oli päivää ja yötä erilaisissa määrin
sekoitettuina? Jenniferillä oli päivän voima, ja Judithilla yön voima.
Päivällä Judithin pieni hehku häipyi hänen säteilyynsä; mutta yö oli
väkevämpi ja voitti hänet. Judith oli voimakkaampi kuin Jennifer
viimemainitun polttavasta elämänhalusta huolimatta. Valo piilotti sen,
mitä Judith etsi, mutta pimeys ja hiljaisuus paljastivat sen. Kaikki
Judithin merkitsevät kokemukset olivat sattuneet yöllä. Ja siinä,
se kävi äkkiä selväksi, piili Roddynkin salaisuus. Myöskin hänessä
oli enemmän pimentoa kuin päivänpaistetta. »_Chevalier de la lune_»,
sellainen hän oli »_Que la lumière importune_», ah! niin! »_Qui cherche
le coin noir_», juuri niin — »_Qui cherche le coin noir_.» Joskus —
milloin, sillä ei ollut väliä, sillä sen piti tapahtua — hän lausuisi
pimeässä: »Minä rakastan sinua.»
Toistaiseksi hänellä oli Jennifer, jota kohtaan hän, Judith, sai
tuntea katkeraa äidillistä rakkautta, koska Jennifer pelkäsi ja koska
hän jonakin päivänä saattoi olla poissa, sillä Jennifer lausui: »Minä
rakastan sinua», ja pakeni tiehensä. Judith huusi: »Tule takaisin!»
ja hän kuuli, palasi tuskaisena, puristaen Judithia tiukasti, mutta
peläten hänen riippuvaisuuttaan. Jonakin päivänä, kun Judith kaipaisi
häntä eniten, hän saattaisi juosta pois äänen kuuluvilta ja olla
koskaan palaamatta.
Mutta pysymättömyydellä, epävarmuudella oli arvonsa; se merkitsi tuskaa
ja vilkastumista; se merkitsi, ettei ihminen koskaan voinut milloinkaan
tulla mukautuvaiseksi, hyväksyväksi ja muuttua vanhaksi.
* * * * *
Sitten oli Mabel, joka ajautui Judithin elämään, milloin omatunto
soimasi, ja joka riemumielin työnnettiin syrjään, kun velvollisuuden
vaatimukset tuntuivat tyydytetyiltä. Tuntien masentavaa tunnetta Judith
löysi kirjeittensä joukosta lyhyitä kirjeitä Mabelilta.
Rakas J.
Suostuisitko lähtemään kirkkoon kanssani sunnuntaina? Olen valmis
kello 10,15. Hartaasti toivon sinun tulevan tällä kertaa. Sinun