1
Judith oli huumaantuneen näköinen sulkiessaan johtajattaren huoneen
oven jälkeensä; ja harhailtuaan neljännestunnin hän löysi takaisin
omaan huoneeseensa. Hän istuutui kovalle tuolille ja sanoi itsekseen:
Riippumattomuus vihdoinkin. Tämä on elämää. Elämä on vihdoinkin
alkamassa. Mutta pikemminkin sen tähden, että se näytti ennemminkin
tuskalliselta kuolemalta, kuin sen vuoksi, että hän uskoi niin.
Hän silmäili niitä neljää seinää, joiden sisällä hänen
riippumattomuutensa piti kukoistaa. Niitä peittivät salvianvihreät
paperit, joita koristivat kohtisuorat, valkean ja keltaisen kirjavat
ruusunnuppukiehkurat. Huoneessa oli kirjoituspöytä, keittiötuoli,
ruokopöytä, kapea, rautainen sänky haalistuneen, nahankeltaisen verhon
takana ja omituinen lattiamatto. Se oli väriltään vihertävän ruskea,
sen reunoissa oli keltaisen ja tomaatin kirjavat viirut, ja sen
kirjailuna olivat mustat, lakritsamaiset koukerot.
»Mutta minä en voi _elää_ rumassa ympäristössä...»
Meluisa kellonsoitto herätti hänet turran epätoivon tilasta; hän avasi
ovensa ja lähti hiipimään kengänkorkojen kapseen ja moniäänisen naurun
jäljessä.
Tämä oli yhteinen ruokasali — suunnaton, alaston täynnä kaikua ja
kalseata valoa, valkoista ja kylmän sinisiä verhoja... sininen ja
korkea kuin hämärä jään ja lumen yläpuolella täyden kuun noustessa.
»Voin aina ajatella sitä ja olla välittämättä, jollei kukaan puhuttele
minua...»
Yhdellä seinällä rivi mustia leninkejä ja valkeita esiliinoja valmiina
palvelemaan; huoneen yläpäässä ruokapöytä alkamassa täyttyä: mustia
asuja, harmaata, sileiksi harjattuja, älykkään näköisiä päitä, vakavia,
laihoja kasvoja, jotka katselivat pitkin huonetta, yksi nuorekas pää
hiukan nuokuksissa; kasoittain kastanjanruskeita hiuksia ja Peter
Pan-kaulus. Joukottain kaikenvärisiä, kaikenmuotoisia ja kokoisia
pukuja, kaikki häärimässä ripeästi, tietäen, mihin mennä; kokonainen
meri kasvoja, jotka keinuivat ja kääntelehtivät, lörpöttelivät,
nyökkäilivät ja nauroivat muille kasvoille kirkassilmäisinä ja varmoina
itsestään.
»Margaret, tule istumaan tänne... tänne... tänne! Minun viereeni!
Sylvia, minun viereeni... Onko täällä tilaa Sylvialle?...»
»Olen hukassa, hukassa, hyljätty, yksin, hukassa», mietti Judith
hurjistuneena, syöksyi lähimmän tuolin ääreen ja takertui siihen. Hän
oli kahden tytön välissä, jotka tähystivät häntä ja käänsivät sitten
katseensa jälleen toisaalle. Hän painoi päänsä kumaraan; vanha kasvojen
pelko valtasi hänet.
Syntyi hiljaisuus. Huoneessa kajahti kellomainen ääni, lausuen:
_Benedictus benedicat_. Ja sitten alkoi häly, raapina, suunnaton
kirkuna, joka kohosi laipioon ja siellä kiiri, murtui, paisui jälleen
keskeytymättä. Sen valtaviin ääniin hän taaskin tunsi hukkuneensa;
mutta kukaan muu ei näyttänyt panneen sitä merkille.
»Saanko ojentaa teille suolaa?» tarjoutui naapuri.
»Teidän jälkeenne», vastasi Judith totisena.
»Kiitos.»
Keskustelu kuhisi edelleen hänen ympärillään.
»Kenen arvelette olevan kihloissa? Arvatkaa kolmesti... Katsotaanhan
hautakiveä. Lientä... kuinka klassillisen yksinkertaista... pelkkää
lientä... Kun ottaa sata likaista pyyhinliinaa, liottaa niitä kuumassa
vedessä, lisää muutamia sipuleja... Dorothy on bobannut tukkansa.
Se sopii hänelle. Se ei sovi hänelle... Hyvä ystävä, kuka on tuo
vierelläsi istuva tyttö?... Olen työskennellyt kuusi tuntia joka päivä
tämän loman aikana... Saanetkohan anteeksi?... No, joka tapauksessa
säännöllisesti neljä... Minä aion tehdä _työtä_ tällä lukukaudella,
seitsemän vankkaa tuntia; tanssiaiset tyyten pois... Minun on
pakko... teidän olisi pitänyt kuulla, millaiset haukkumiset sain
neiti Marskilta, koska pääsin ainoastaan kolmannelle palkinnolle...
No niin, minusta se oli aika hyvä; pidän itseäni koko onnellisena,
jos saavutukseni on sellainen... Marsh-poloinen on menettänyt
kaikki inhimilliset vaistonsa... Tiedättekö, että Sibyl Jones on
työskennellyt kymmenen tuntia joka päivä kahden kuukauden aikana?...
Hän on romahtamaisillaan... Kolmasvuotisten pitäisi olla järkevämpiä
heidän iällään... Totisesti luulen neiti Ingramin värjänneen
hiuksensa. Varmasti on niiden väri toisenlainen ... Arveletteko hänen
_rakastuneen_?... Tunsin Oxfordissa erään tytön, joka oli hirvittävästi
rasittanut itseään liiaksi, ja kun hän eräänä aamuna heräsi, oli hänen
päänsä jok'ikinen hius irtaantunut, ja tukka virui hänen vierellään
pieluksella, näyttäen ilkeältä kujeelta. Aika harmillinen juttu,
eikö ollutkin? Mutta hän turvautui peruukkiin, hyvät ystävät; hankki
vaalean, aaltoiseksi tehdyn peruukin, ja se teki hänet niin paljoa
hauskemman näköiseksi, että hän jätti pois silmälasinsa, kävi perin
eloisaksi ja alkoi myöskin puuteroita nenäänsä, joten se oli onnellinen
naamioimistemppu; ja sitten hänen matematiikanopettajansa kosi häntä,
ja he menivät naimisiin, ja minä vain aprikoin, tyrmistyikö mies vai
oliko tyttö varoittanut edeltäpäin, sillä otaksuttavasti hän ottaa
peruukin päästänsä iltaisin, ja hänen päänsä on sileä kuin muna; mutta
kaljuus ei kai missään nimessä ole merkitsevä tekijä todellisessa
rakkaudessa... Se on varoitus, eikö olekin?»
»Rattoisaa typeryyttä», virkkoi Judith hyvin rauhallisesti sitä
seuranneen naurunremakan aikana. »Typerää pilailua.»
»Sanoitteko jotakin?» kysyi hänen toisella puolellaan istuva tyttö.
»E-en.»
»Otaksuttavasti olette tullut lyhyelle vierailulle? Kenenkähän vieras
olette?...»
»En ole. Olen tullut tänne olemaan — saavuin juuri äsken. Myöhästyin
päivän. Minä —»
»Tarkoitatteko olevanne vasta-alkaja?»
»Kyllä.»
»Mutta tehän olette väärässä pöydässä!» huomautti tyttö kauhistuneena.
»Teidän pöytänne on tuolla huoneen toisessa päässä. Tämä on
toisvuotelaisten pöytä.»
»Hyväinen aika! Kuinka kamalaa! Onko se paha? En tuntenut ketään, eikä
kukaan neuvonut minulle mitään... En tunne ainoatakaan sielua...» Hän
tunsi häpeän kyynelten kihoavan silmiinsä. Niin huono alku...
»Älkää siitä välittäkö!» lohdutti tyttö melkein ystävällisesti. »Ei se
mitään merkitse ensi kerralla. Ja pian tutustutte ihmisiin. Eikö täällä
ole ketään teidän koulustanne tullutta?»
»En ole koskaan käynyt koulua. Nyt olen ensi kertaa poissa kotoa...»
Typerä, lamauttava seikka ilmaistavaksi; se aiheutti itsesääliä ja
lisää kyyneliä.
»Tosiaanko?» kummeksi tyttö ja lisäsi kohteliaasti lyhyen vaitiolon
jälkeen:
»Tunnetteko Cambridgea?»
»Hiukan. Kävin täällä kerran isän kanssa. Hän suorastaan jumaloi
sitä. Hän oli aina tulossa takaisin tänne. Juuri sentähden hän tahtoi
minunkin tulevan —»
»Tosiaanko? Kuinka mukavaa. Hän kai tulee usein teitä katsomaan, eikö
tulekin?»
Judith käänsi kasvonsa toisaalle äänettömänä. Isä ei koskaan, ei
koskaan tulisi katsomaan häntä, pelastamaan häntä. Minkä tähden hän
oli maininnut mitään isästään? Isä oli kadonnut ja jättänyt hänet
avuttomaksi sellaisten olentojen joukkoon, jotka rohkenivat olettaa
hänen vielä elävän...
Retkeilyjä. Laboratoriotöitä. Luentoja. Ohjaajia. Lomia. Valvojattaria.
Äänet hölpöttivät edelleen. Haarukat kalisivat. Laipio kajahteli.
»Rumaa ja meluista», mutisi Judith. »Rumaa, meluista, karkeata ja
haisevaa...» Saattaisi luetella loputtomiin.
Kaikkialta tirkisteli silmiä ja kurottui kauloja häntä tähystämään...
»Mutta minä voin vetäytyä kuoreeni. Voin olla välittämättä heidän
karkeudestaan...»
Juuri kuutamovalo, joka täytti sinisen huoneen, teki sen niin kylmäksi
ja puhtaaksi. Jääkenttien ja lumen yläpuolella lepäävät kylmät,
läpikuultavat ilmakerrokset...
Hän tarkasti vastassaan olevaa kasvoriviä ja sitten yhä uusia
kasvorivejä. Melkein kaikki yksinkertaisia, melkein kaikissa joku
kaunis piirre: siellä täällä siromuotoisia päitä, leveitä, valkeita,
rauhallisia otsia; nuorekkaita kauloja; valkeita hampaita, hauskan
hymyn paljastamia; viattomia, älykkäitä, miellyttäviä silmiä.
Vastaanottavia, avonaisia kasvoja ne olivat, niissä ei ollut
pidättymisen ilmettä, ne katselivat toisiaan, asioita — eivät
sisäänpäin itseään. Mutta pelkkää laumaa suoraan sanoen: kypsymättömiä,
epäsiistejä, kaikki tympeitä ja kaikki samanlaisia, tavallisia
naispuolisia joukko-olentoja. Kuinka vaivaavaa se olikaan! Jos niiden
joukossa näkisi Mariellan kirkkaat, hienot kasvot — vajoaisivatko nekin
joukkoon?
Juuri tuolla piti hänen nöyrästi istua, noiden hiljaisempien päiden
joukossa, ihan tuolla päässä. Siellä vilahteli valoa; silmännurkitseen
hän oli jo erottanut sen useita kertoja. Hän katsoi tarkemmin.
Se oli jonkun vaalea pää, niin rajusti liikkuva, että se näytti
hienosti valaisevan ympärillään olevaa ilmaa — eloisa, ponnekas
pää, joka kääntyili ja nyökkäili; sen alapuolella valkea kaula ja
olkapäät, jalomuotoiset, nojautuivat pöydän ylitse. Sitten kasvot
äkkiä kääntyivät — pelkkiä kaarteita, leveä suu naurussa, väri
lämmin... Mieleen johtui kypsä hedelmä — auringonpaisteen lämmittämä
persikka. Kasvot näyttivät silmäilevän Judithia, käyden äkkiä kiihkeän
tarkkaaviksi, ja sitten hymyilevän. Niiden katse osui hänen silmiinsä
syvän kysyvänä.
»Kuka tuo on?» tiedusti Judith innostuneesti, unohtaen asemansa.
»Oh, joku vastatullut. En tiedä hänen nimeään.»
Hänen nimensä, hänen pelkkä nimensäkin olisi varmasti päivänpaisteinen.
Ihan äkkiä Judith rohkaistui syömään vanukastaan.
Taaskin tuolien rapinaa, ja he kaikki olivat pystyssä. Perin
punehtuneena joku lensi korokkeen reunassa olevalle ovelle ja
kiskaisi sen auki, pitäen sitä avoinna mahtihenkilöiden purjehtiessa
verkkaisesti ulos. He olivat poissa. Tyttö palasi vieläkin punaisempana.
»Hyvät ystävät! Luuletteko heidän huomanneen minun hihittävän? Bunny,
olit raakalainen, kun panit minut nauramaan! Kävikö kaikki niinkuin
pitikin? Luulin, etten mitenkään saisi sitä auki ajoissa. Neiti
Thompson näytti niin ankaralta; mutta näittekö, kuinka herttaisen hymyn
sain neiti Ingramilta? Oi, mikä kokemus! Tukekaa minua!»
Avuliaat kädet tukivat hänen hervotonta olemustaan. Melu puhkesi
taaskin valloilleen, tulvien ruokasalista pitkin käytäviä.
Judith palasi huoneeseensa ja istuutui ikkunan ääreen. Ulkosalla
oli hämärä, kolea ja syvä. Hänen ikkunaansa ympäröivät puunlatvat.
Tuntui kuin olisi ollut linnunpesässä, kun istui täällä ylimpien
oksien huojuessa ikkunan ympärillä. Jos vain käytävissä ei olisi
kajahdellut kovia ääniä ja outoja askelia, jos vain voisi unohtaa
maton, jos vain voisi käännyttyään nähdä Martinin (ei Roddya — hän oli
liian haaveellinen muisto tuomaan lohtua) — mahdollisesti voisi tänne
sopeutua.
Nyt kuului askelia harvemmin, äänet olivat hiljaisempia. Mitähän ne
salaperäiset olennot puuhailivat? Suunnaton rakennus oli heitä täynnä,
he riensivät koloihinsa ja niistä pois, kukin uutterasti askaroiden
omissa oudoissa tehtävissään.
Ilta oli laskeutunut Cambridgeshiren tasaisille vainioille ja peittänyt
näkyvistä hämyisen, tuliläikkäisen lännen. Puunrungot ojentelivat
oksiaan jäykäksi, mustaksi verkoksi ja saivat siihen muutamia tähtiä.
Nyt hän sulkee silmänsä ja näkee kotoisen puutarhan, nurmikon, jolle
kesäinen aurinko huimaavan kuumasti paistaa; kuulee niittokoneen
kiihkeän, silloin tällöin katkeavan ratinan; tuntee niitetyn ruohon
tuoksun, johon sekaantuu ruusujen, neilikoiden ja lavendelien lemua;
näkee valkeat perhoset lepattamassa vihannespenkkien kohdalla; näkee
äidin verkkaisesti kävelevän portaita ylöspäin kädessään sokeriherneitä
sisältävä koppa, seisahtuvan ja vetävän ylös viiruiset venetsialaiset
kaihtimet, koska nyt on ilta; aurinko on tiheiden, kallelleen
painuneiden, tummanvihreiden, upeiden, liikkumattomien kastanjapuiden
takana; se on imenyt viimeisenkin säteensä pois huoneista ja jättänyt
ne lämpimiksi, värähteleviksi, hämäriksi. Nyt on yö. Hän menee joelle;
he ovat kaikki siellä, odottaen häntä pimeässä... Nyt siellä on
ainoastaan Roddy, joka tulee ihan likelle, parhaiksi koskettaa hänen
olkapäätänsä, taivuttaa päänsä katsoakseen hänen ylöspäin käännettyihin
kasvoihinsa. Hän kuuntelee ja kuulee Roddyn sanovan: »Armas»...
Tietysti se oli ollut leikkiä. Mutta Roddyn sointuva ääni yhäti kuiskii
ja toistaa sitä... Heidän katseensa osuvat yhä uudelleen toisiinsa ja
huumaantuvat...
Sitten ihan äkkiä kaukaisen junan vihellys herätti hänet, tunkeutuen
tämän suunnattoman outouden halki ja vihjaten tavallisiin, tuttuihin
asioihin: ja koti-ikävästä riutuneena Judith lähetti sitä kohti koko
olemuksensa toiveen, että hän voisi lentää sen jäljessä takaisin
tuntemaansa elämään...
Mahdotonta oli jäädä tähän huoneeseen. Hän avasi oven ja lähti
astelemaan pitkin käytävää. Sen toisessa päässä kuului äänekästä
rupatusta puolittain avoimesta ovesta. Tirkistäessään sisälle hän näki
pilven savukkeensavua ja huoneen täynnä tyttöjä, jotka loikoilivat
tuoleilla ja lattialla.
»Kuka on hockeyjoukkueen kapteeni? Jane, tietysti ryhdyt pelaamaan
hockeytä? Ja lacrossea... Jane, onpa totisesti suurenmoista nähdä sinut
jälleen... Jane, vuosikumppanisi näyttävät tympeältä joukolta... Kuka
on heistä se, joka sijoittui meidän pöytäämme?... Oh, niinkö luulet?
Hänellä on niin ylpeä ilme... ikäänkuin ylemmyyden... Kenties hän on
ujo...» Puheeseen sekaantui kirkas ääni, korkea ja tavattoman kaikuva:
»Hän on kaunein ihminen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Minä jumaloin
häntä... Onko kellään makeisia?»
Judith puolittain näki, puolittain kuvitteli pään välähtävän lampun
alla hänen kiitäessään oven sivuitse. Jos se ääni...? Siinä äänessä oli
auringonpaistetta.
Hän meni alakertaan, katsoi viidennen kerran, oliko E:llä merkityssä
lokerossa hänelle osoitettuja kirjeitä, tiesi viidennen kerran, ettei
siellä voinut olla, ja käveli edelleen, harhaillen pohjakerroksen
käytävissä, halusi äkillisen pakokauhun valtaamana päästä takaisin
huoneeseensa, mutta huomasi eksyneensä.
Eräästä ovesta tuli tyttö, joka kantoi kuumaa vettä kannussa. Hänen
yllänsä oli vaaleanpunainen, flanellinen yöpuku.
»Voisitteko ilmoittaa minulle», kysyi Judith, »miten päästään
C-käytävään?»
Tyttö katsoi häntä tarkasti, ja sitten hänen silmänsä alkoivat säteillä
lasiensa takana.
»Oi, neiti Earle! Tietysti! Me olimme yhdessä suorittamassa
ylioppilastutkintoa. Tulkaa sisälle!»
Avuttomasti tajuten, että tämä epämiellyttävä uni alkoi muuttua
selväpiirteiseksi painajaiseksi, Judith seurasi häntä.
»Istukaa!» kehoitti tyttö. »Olen niin iloissani siitä, että tulitte
minua etsimään. Muistattehan nimeni — Mabel Fuller.»
Voi, hyvä Jumala! Tuo olento luuli, että hänet oli valittu ystävyyden
ehdottamista varten...
»Olen niin kovin hyvilläni siitä, että tulitte tapaamaan minua.
Varmastikin teistä tuntuu hyvin oudolta.»
»Hieman. Mutta minulla ei ole mitään heikkoa, kiitos.»
»Aluksi tuntuu sangen yksinäiseltä. Mutta vähät siitä. Tunnetteko
ketään muita? Ettekö? En minäkään.» Hänen silmänsä välähtivät. »Meidän
täytyy pysytellä yhdessä, kunnes perehdymme. On suurenmoista, kun
— minulla oli täällä ystävä kerran. Hän valitti, että elämä oli
hyvin rasittavaa — myllerrystä. Meidän pitää koettaa tehdä pienet
huoneemme niin rauhaisiksi kuin mahdollista. Tulkaa minun huoneeseeni
työskentelemään, milloin vain haluatte! Se, että huoneessa on joku
toinen, on minusta aina omiaan edistämään keskittymistä, eikö
teistäkin?»
Vakavasti hänen silmänsä säteilivät ja loistivat lasiensa takana.
Otaksuttavasti hän oli hyväntahtoinen ja hyvää tarkoittava, mutta hänen
ihonsa oli rasvainen, eikä vaaleanpunainen ollut hänen värinsä; hänen
ohut tukkansa haisi, ja puhuessaan hän syljeksi. Värittömissä kasvoissa
ei ollut vähääkään nuorekasta. Kenties todella älykkäät tytöt näyttivät
juuri tällaisilta.
»Olen kuluttanut tämän päivän siihen, että olen laittanut huoneeni
kuntoon», kehui Mabel, silmäillen onnellisena ympärilleen. »Minusta
on suuri nautinto saada oma pieni sopukka, jossa on omat tavarani
ympärilläni ja... Huomenna minun täytyy aloittaa työnteko todenteolla.
Miltä teistä tuntuu työnne? Aluksi teiltä varmasti tuhlautuu aikaa,
jollette järjestä päiväänne suunnitelmanmukaisesti. Teidän pitää
tulla tänne työskentelemään. En minä teitä häiritse. Teen itsekin
kovasti työtä. En seurustele paljoa muiden opiskelijoiden kanssa.»
Hän punastui. »Minulla ei ole aikaa. Ja sitten tietysti pitää päästä
Cambridgeen luentoja varten ja... Ajatteko polkupyörällä? Sen jälkeen,
kun olin keuhkokuumeessa, se uuvuttaa minua pahasti... Meidän täytyy
aluksi käydä yhdessä luennoilla — olla toistemme seurana...»
»Opiskeletteko tekin englanninkieltä?» tiedusti Judith sydän kylmänä.
»Niin, kyllä.» Mabel puri sormeaan hermostuneesti. »Minun ei onnistunut
suorittaa ylioppilastutkintoa, nähkääs. Se oli pettymys. Olin perin
kurjassa kunnossa, ja kaikkiaan... En esiintynyt tietojeni mukaisesti,
vakuutti neiti Fisher. Hän kirjoitti niin kauniin kirjeen, ja...
Halusin niin hartaasti päästä tänne, se merkitsi minulle niin paljon,
ja tahdon näyttää — jos terveyteni sallii... Minulla ei ole oikein
hyvä terveys... niinpä sillä, mikä minun oli onnistunut säästää, ja
äidiltäni saadulla pienellä avustuksella... hänen ei oikeastaan olisi
kannattanut antaa sitä, mutta kun hän näki, mitä se minulle merkitsi...
siis minun täytyy edistyä hyvin... minun ei sovi tuottaa hänelle
pettymystä... Aiotteko valmistautua ansaitsemaan elatuksenne?»
»En tiedä», vastasi Judith hämmentyneenä.
»Ei siltä näytä», jatkoi toinen hätäisesti, luoden vaivihkaa
puolittain vihamielisen katseen Judithin vaatteisiin. »Useimpien tänne
tulevien tyttöjen toimeentulo on heidän aivojensa varassa, joten
luonnollisestikaan ei kenelläkään ole oikeutta tulla tänne ainoastaan
huvittelemaan, vai onko? Mutta varmasti te edistytte oikein hyvin.
Neiti Fisher kertoi tänä aamuna teidän työskennelleen erittäin hyvin
ylioppilastutkintoa varten. Niinpä niin. Hän ihan ylisti teitä.
Arvelin, että kenties jotkut muistiinpanoni ja kirjoitelmani olisivat
teille hyödyksi... Teen sangen täydelliset muistiinpanot — muistini
pyrkii joskus pettämään ja sitten... Arvelin, että jos työskentelisimme
yhdessä, kenties voisimme — ymmärrättehän — auttaa toisiamme ... Kun
toiset aivot syventyvät niille uuteen kysymykseen... Saattaisimme...»
Hänen silmänsä kavalsivat hänet: aivonimijä, joka hapuili uutta,
täysiveristä elämää. Judith kiitti häntä kohteliaasti ja nousi
lähteäkseen.
»Älkää hätäilkö!» esteli Mabel. »Valmistan teille kupin kaakaota.
Minusta kaakao on aina niin ravitsevaa.»
Hän hyöri kasarin kimpussa tulen ääressä ja hengitti tohisevasti
nenänsä kautta. Hänen ihonsa kiilsi sairaloisesti tulen hohteessa.
Huone oli hyvin ahdas, täynnä vaaleanpunaista peitekangasta ja
porsliinikoruja. Hän ei ollut välittänyt matosta: hän oli koristanut
huoneen sen mukaisesti. Uuninreunuksella oli useita valokuvia
henkilöistä, joilla sukupuolesta riippuen oli vankat jäykistyslaitteet
kaulassa tai joilla oli tuuheat viikset ja kaulukset; ja kirjahyllyn
päälle oli yksin sijoitettu ympäristöön sopimaton, viehättävä valokuva
tytöstä, jolla oli kihara, bobattu tukka. Isot silmät nauroivat
katsojalle veitikkamaisesti; kasvot vaativat katsojaa niitä katselemaan
— naiselliset kasvot, aistilliset ja oikukkaat; suun kaari leveä; hymy
hieman tietoisesti herttainen, mutta vastustamaton.
»Oi, kuinka sievä!» äänsi Judith ihastuneena.
»Sisareni Freda», selitti Mabel. »Niin, häntä ihaillaan yleisesti.»
Hän vilkaisi epäluuloisesti Judithiin ikäänkuin yllättääkseen hänen
silmissään sellaisen henkilön katseen, joka virkkaa: »_Teidänkö_
sisarenne?» Mutta Judith näytti vain uneksivalta.
Kumpi nimittäin oli enemmän harmissaan: Mabelko, koska Freda oli
niin sievä, vaiko Freda, koska Mabel oli niin vastenmielinen? Vai
pitivätkö he toisistaan, kertoillen toisilleen salaisuuksiaan ja
lasketellen pilaa Fredan sulhasista?... Entä oliko Freda turhamainen ja
sydämetön... vai...
»Tässä kaakaonne», virkkoi Mabel. »Juokaa se kuumana!»
Se oli sakeata ja siirappimaista, ja Judith jätti sen silleen muutamien
ryyppyjen jälkeen; mutta Mabel joi omansa silminnähtävästi siitä
nauttien ja söi ahnaasti torttuja pussista.
Entä lohduttiko Mabelin äiti häntä vakuuttamalla olevansa ylpeä siitä,
että hänellä oli lahjakas tytär yliopistossa? Eihän hän nimittäin
vähääkään todenmukaisesti voinut sanoa: »Sinun tukkasi, Mabel, on
laadultaan paljon hienompi kuin Fredan» — mitään sellaista hän ei
voinut sanoa. Vai hemmoitteliko hän Fredaa välittämättä Mabelista?...
»Nyt minun tosiaankin täytyy lähteä», sanoi Judith. »Kiitoksia oikein
paljon! Hyvää yötä!»
»Haluaisitteko lähteä kanssani kävelemään sunnuntaina
jumalanpalveluksen jälkeen? Voisimme mennä etsimään kauniita syksyisiä
lehtiä ja marjoja. Minusta ne aina tekevät huoneen niin kirkkaan
näköiseksi...»
»Kiitoksia oikein paljon!»
Yliopistolehtiä, yliopistomarjoja, Mabelin seurassa poimittuja...
Jos olisi Mabelin näköinen, rakastaisiko kauneutta vieläkin kiihkeämmin
vai olisiko niin mustasukkainen sille, että vihaisi sitä?
Hänen silmänsä kaihosivat Judithia. Se oli omituista: niissä oli
eräänlainen himokas välke — melkein samanlainen kuin vanhojen miesten
silmissä rautatievaunuissa... Entä yllyttikö Freda pahanilkisyydessään
häntä käyttämään vaaleanpunaista flanelliasua? Entä...
»Vielä yksi asia», virkkoi hän. »Toivon, ettette sallisi itsenne...
tarkoitan, emme saa sallia itsemme — joutua huonoon seuraan. On
niin vaikea tietää aluksi... Täällä on joukkokunta, niin minulle on
kerrottu» — hän vaikeni hetkiseksi, punehtuen sopimattomasti otsaansa
myöten — »täällä on joukkokunta, joka ajattelee ihan liian paljon
— ulkosalla liikkumista ja tanssimista ja — miehiä — kaikenlaista
sellaista hullutusta... Kas niin, varmastikaan ette pahastu siitä,
että puhuin teille tästä. Voitte aina tulla kysymään neuvoa minulta...
Minulle on kerrottu, että yliopettajatar suuressa määrin arvostelee
meitä sen mukaan, kenen kanssa seurustelemme...»
»Hyvää yötä, neiti Earle», lopetti hän vakavasti. »Menkää tuonne päin,
ylös portaita ja kääntykää oikealle! Näemme toisemme aamiaisella
huomenna.»
Synkkiä, Mabelin vaivaamia päiviä ja öitä jatkui tulevaisuuteen. Ei
lainkaan toivoa. Ei pelastumismahdollisuutta. Kolme vuotta, joiden
aikana Mabel laskeutuisi hänen yllensä kuin painajaislepakko pimittäen
valon. Ei kukaan muu kuin Mabel puhuttelisi häntä kolmeen vuoteen.
Hän sivuutti kaksi palvelijatarta, pellavatukkaista, punaposkista,
jäyhäpiirteistä cambridgeshireläistä tyttöä. He sammuttivat tulia
käytävissä ja hymyilivät hänelle leveästi. Palvelijattaret ainakin
olivat aina kilttejä.
»Hyvää yötä!» toivotti hän ujosti.
»Hyvää yötä, neiti!»
Käytävän käänteessähän kuuli toisen huomauttavan toiselle: »Siinä on
suloiset kasvot.»
Hieman lohdullisempana hän astui huoneeseensa, riisuutui ja itki
muutamia kyyneliä.
Jospa isä olisi aavistanut, kuinka tyyten toisenlainen hänen
Cambridgensa oli kuin tämä paikka! Liian myöhäistä nyt... Täällä ei
voinut Cambridgesta nähdä ainoatakaan torninhuippua, ei ainoatakaan
valoa, ei kuulla ainoatakaan kuiskausta. Hän saattoi melkein uskoa
kaupungille tapahtuneen jonkun Childe Roland-sattuman ja sen hävinneen,
joten ei edes sen näkymätön läheisyys suonut lohtua.
»Tulkaa sisälle!» kehoitti hän säpsähtäen vastaukseksi oveltaan
kuuluvaan koputukseen. Siellä seisoi joku yöpukuinen olento, jonka
hartioille valui aaltoileva, vaalea tukka.
»Oi!» huudahti Judith jaksamatta hillitä ihastustaan. »Toivoin...»
He katselivat toisiaan punehtuneina ja säteilevinä.
»Näin teidät ruokasalissa.»
»Niin. Minäkin näin teidät.»
»Istuin väärässä pöydässä. Se oli kamalaa.»
»Toivoisin, että olisitte istunut minun vieressäni... Mikä on nimenne?»
»Judith Earle. Entä teidän?»
»Jennifer Baird.»
Niin. Jennifer oli sopiva nimi.
»Se on soma nimi.»
»Minkä tähden ette tullut eilen?»
»En vain muistanut. Sotkin päivät... Eikö se ollut kauhea alku?» He
nauroivat.
»Minä teen aina sotkuksia; ettekö te tee? En milloinkaan muista päiviä
enkä muita seikkoja.»
»En minäkään.»
He nauroivat taaskin.
»Olen hyvilläni siitä, että löysin teidät, sen sanon», virkkoi
Jennifer. »Aloin ajatella, että minun olisi pakko lähteä täältä pois.»
»Niin minäkin.»
He katselivat toisiaan säteilevin silmin.
»Nyt olen jo kolmatta kertaa teitä tapaamassa. Missä ihmeessä olette
ollut? Pelkäsin teidän sulkeutuneen lukon taakse pesukomeroon
itkeäksenne rauhassa tai jonkin muun tähden.»
»Minä olen ollut...» Judith nauroi onnellisena. »Olen ollut kamalan
olion luona.»
»Minkä?»
»Sen nimi on Mabel Fuller.»
»Hyvä Jumala! Onko hän jo nyt iskenyt kyntensä teihin? Hän yritti
minua tänä aamuna. Se on hullunkurista — hän käy suoraa päätä käsiksi
sieviin. Se kuulostaa siltä kuin tarkoittaisin itse olevani sievä.»
»Niin olettekin.»
»Tarkoitin vain, etten ole niin kammottava kuin hän ja että te olette
viehättävä. Hän on vampyyri. Tiedättekö, sain selville erään seikan:
hän on vähintään seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Ajatella! Olin
hänelle karkea. Otaksuttavasti te ette ollut. Väittäisin teidän
esiintyneen paljon hienommin kuin minä esiinnyin.»
»Aprikoin, eikö hän ollut _hitusen_ liikuttava.»
»Jumala nähköön, ei! Mikä ajatus! Hänellä ei ole aavistustakaan siitä,
kuinka kuvottava hän on. Lepertelipä hän minulle puvuistakin — tuumi,
miltähän näyttäisi sellaisessa jumperissa kuin minun ylläni oli,
ikäänkuin häntä voisi kaunistaa mikään muu kuin näkymättömyyden vaippa.
En voi sietää ihmisiä, jotka syljeksivät puhuessaan.»
»Mitenkähän», pohti Judith, »sellaisia ihmisiä saattaa syntyä ihan
normaalisista vanhemmista. Sen täytyy johtua jonkun vanhan, peloittavan
kirouksen vaikutuksesta.»
»Hän on joka tapauksessa vanha ja peloittava kirous», lausui Jennifer
synkästi. »Kerron teille vielä yhden asian. Luultavasti hän on
sukupuolisesti viassa.» Hän tuijotti Judithiin vaikuttavasti ja
päästi sitten äänekkään vihellyksen. »Onko teillä savukkeita? No, ei
väliä... Opin ihan äsken puhaltamaan savurenkaita. Opetan teidät.»
Uusi vihellys. »On hirveätä olla siinä määrin ulkonäön taivuteltavana.
Pelkään sen olevan heikon luonteen merkin. Rumat ihmiset herättävät
minussa kaikki hornan henget. Ja kauniit ihmiset saavat minut tuntemaan
kuin laulaisivat aamutähdet yhdessä. Minä kaipaan kauneutta, kauneutta,
kauneutta... Ettekö tekin kaipaa? Ympärilläni ihania ihmisiä, ihania
kankaita, ihania värejä — kasoittain kaikkea upeata kosketettavaksi,
maistettavaksi, katsottavaksi ja haistettavaksi.» Hän keikautti
päänsä taaksepäin pyöreän, valkean kaulansa varassa ja veti syvän,
huoahtavan henkäyksen. »Oi, värit!... Voisin syödä niitä. Olen kauhean
nautinnonhimoinen — näytänkin siltä, enkö teistäkin? Mutta kuulkaahan —
minkä tähden ette puhutellut minua aterian jälkeen?»
»Oi, miten olisin voinut? Ympärillänne oli paljon ihmisiä. Menin
huoneenne ohitse, ja siellä oli tyttöjä kymmenittäin.»
»Niin kyllä. Olentoja, joiden kanssa olin samassa koulussa. Koulusta
erottuani vietin vuoden Pariisissa. Luullakseni se kehitti minua.
Tunnen olevani niin paljon kypsyneempi kuin ikätoverini. Kävin usein
metsästämässä Chantillyssa. Oletteko te milloinkaan harrastanut sitä?
He kaikki puhelivat teistä.»
»Kuulin heidän sanovan, että minulla oli niin ylpeä ilme. Eihän minulla
ole, vai onko?»
»Ei tietystikään. He ovat läpikotaisin naisia. Ovatkohan miehet
tosiaankin kiltimpiä? Otaksuttavasti ette ole kihloissa?»
»Oh, en!»
»En minäkään ole. En luule koskaan meneväni naimisiin. Olen liian pitkä
— kuusi jalkaa sukkasillani. Se on kamalaa, koska varmasti uskon itse
yhtenään rakastuvani — ja minua kammottaa rakastetun hyljeksiminen.
Oletteko te rakastunut?»