»Joku pojista saattaa sinut kotiin», lausui Mariella epävarmasti.
»Oi, ei. Se ei ole tarpeellista. Minä vain kapuan muurin ylitse, jos
portti on lukossa. Selviydyn oikein hyvin, vilpittömästi...»
Vakuuttelu oli tarpeeton. He syrjäyttivät asian äänettömästi.
»No niin, tule taaskin milloin tahansa!» kehoitti Mariella.
Mutta »milloin tahansa» ei tuntunut hyvältä. Judith oli pelännyt
juuri sellaista ylimalkaista kutsua. »Milloin tahansa» otaksuttavasti
merkitsi »ei milloinkaan». Masentuneena hän kiitti hymyillen; ja kun
hänen katseensa osui häntä katselevaan, seisovaan ryhmään, säpsähti hän
äkkiä hämmästyksestä.
Hehän olivat kaikki samanlaisia!
Niin omituisia, niin erilaisia piirteiltään ja väriltään kuin he
olivatkin, olivat he kuitenkin kasvaneet näin silmäänpistävän
samanlaisiksi, ikäänkuin samat aivot olisivat hahmotelleet heidät
kaikki ja muunteluista huolimatta painaneet heihin oman leimansa.
Näiden kaikkien kookkaiden, merkillisten olentojen joukossa Roddy yksin
poikkesi jyrkästi muista ja oli säilyttänyt mitättömien piirteittensä
syvemmän yksilöllisyyden, joskaan ei ihan koskemattomana.
4
Oli kulunut joitakuita viikkoja. Päivä oli ollut pitkä ja hedelmätön.
Hän oli vetelehtinyt tuntikausia, soittanut pianoa; lukenut »Pécheurs
d'Islandea» hekumallisen murheisena, ollut mitään tekemättä.
Iltapäivällä oli saapunut kirje hänen äidiltään Pariisista. Vanhemmat
eivät aikoneet palata kotiin ihan vielä. Isä oli taaskin vilustunut
ja tuntui hyvin nääntyneeltä. Hän oli vuoteessa, ja äiti hoiti häntä,
ja sentähden oli täytynyt peruuttaa nämä kutsut, ne kutsut. Minkä
tähden ei Judith tulisi heidän luoksensa nyt suoritettuaan tutkintonsa?
Se huvittaisi häntä, ja isä olisi hyvillään hänen tulostaan. He
odottaisivat hänen saapuvan muutamien päivien kuluttua; hän oli nyt
kyllin vanha suorittaakseen matkan yksin.
Hänen sydämensä oli raskas. Hän ei voinut erota kodista, keväisestä
puutarhasta, tästä viehättävästä yksinäisyydestä, näistä kiduttavista,
väkevistä toiveista. Miten hän saattaisi kiskoutua Pariisiin, kun hän
ei rohjennut edes loitota puutarhan ulkopuolelle, peläten olevansa
poissa, jos he tulisivat häntä tapaamaan? Jos hän nyt lähtisi, olisi
hänen suuri mahdollisuutensa peruuttamattomasti mennyt; he lipuisivat
taaskin pois hänen luotansa juuri nyt, kun elämä alkoi väreillä
ymmärtämyksen partaalla. Hänen täytyi keksiä joku syy voidakseen olla
lähtemättä; mutta sen keksiminen oli vaikeaa. Hän nieli muutamia
suullisia illallispöydässä ja palasi kirjastoon.
Auringon valon viimeiset rippeet tulvivat avaraan huoneeseen,
muistuttaen vaaleata vettä, hieman pilvistä, hiljaista, salaperäistä.
Rakkaiden kirjojen ruskean, kullan ja punaisen kirjavat rivit hohtivat
pehmeästi sen lävitse ylt'ympäri huonetta, ulottuen laipiota kohti
kolme neljännestä seinien korkeudesta; hyväillen sen hohde valaisi
persialaisia mattoja, uuninreunuksen kreikkalaisia pronssiesineitä,
punavarjostimisia pronssilamppuja, seinäverhoja, vankkoja, tammisia
tuoleja ja pöytiä, kaikkia himmeävärisiä koruesineitä, sulattaen
ne sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Muotokuva, joka esitti hänen
isäänsä tummasilmäisenä, tummakulmaisena, romanttisen kauniina
nuorena miehenä, oli auringon valaiseman alueen yläpuolella, synkkänä
tähyillen omaisuuttaan. Judith saattoi istua tässä huoneessa,
erittäinkin nyt, kun hänen tukkansa oli harjattu sileäksi ja kiedottu
nutturalle alhaalle niskaan, niin että pään ja kaulan viivat ja leuan
hieno kaarevuus selvästi näkyivät — hän saattoi istua täällä yksin
viininpunaisessa leningissään ja tuntea olevansa osa tästä himmeästä,
upeasta, viivoiltaan koruttomasta huoneesta, somistavansa sitä
niin luonnollisesti, että jos isä hänet näkisi, viihtyisivät hänen
puhumattomat silmänsä näkemässään ja hyväksyisivät sen.
Judith ja muotokuvan nuori mies tunsivat olevansa samaa verta,
saaneensa samanlaiset ajatukset ja unelmat olemuksen yhteisestä
juuresta ja erilaisuutensa alkuna olevan ruumiillisen samanlaisuuden,
jollaisen hän oli huomannut naapuritalon serkuksissa. Häntä yhdisti
sydäntä vetävä side muotokuvaan; sen välityksellä hän tunsi
rakastavansa vanhahkoa miestä, joka ollessaan silloin tällöin
äänettömänä hänen läheisyydessään painosti häntä.
Kaikki oli murheellista — huone, puutarhassa helkkyvät lintujen äänet,
ikkunan ulkopuolella leviävä, auringonvalon kultaama nurmikko, sen
yksinäinen, ihmeellinen kirsikkapuu, jonka oksat olivat tahrattoman
valkeiden kukkien peitossa ja joka ojenteli vaahtomaisia haarojaan
taivasta kohti. Hän oli surullinen, ihan itkun partaalla, mutta
kuitenkin suru oli yltäkylläistä, tukahduttavaa riemua.
Ilta piti Roddya kiedottuna kauneuteensa ja salaperäisyyteensä: Roddy
ja illan salaisuus olivat sekaantuneet toisiinsa.
»Oi, Roddy, minä rakastan sinua! Olen sinua aina rakastanut.»
Voi rakkauden tuskaa!
Mutta pian tie avautuisi esteettömäksi ja johtaisi onnelliseen loppuun.
Varmasti se oli jo alkanut avautua.
Kuvat ilmestyivät hänen eteensä.
Roddy pelaamassa tennistä — hänelle ominaista, syrjäiskuista peliä,
joka ärsytti hänen vastustajiaan ja sai hänet nauramaan itselleen
juostessaan ja hyppiessään. Hänen silmänsä eivät muistaneet varoa
ja olla salaperäisiä; ne olivat kirkkaat, kellanruskeat jalokivet.
Judith oli hänen pelikumppaninsa ja oli hänen tähtensä juhlallisen
innokkaasti koettanut pelata paremmin kuin koskaan ennen saavuttaakseen
hänen ihailunsa. Mutta Roddy ei ollut sellaisia pelikumppaneita, jotka
kehuivat: »Hyvin pelattu!» tai: »Tiukkoja otteita.» Hän tarkkaili
Judithin sivalluksia ja näytti huvitetulta, mutta pysyi vaiti, vaikka
Judith hankkikin hänelle voiton toisensa jälkeen.
Myöhemmin Judith ihasteli:
»Oi, Roddy, tennis on minusta kovin hauskaa. Eikö sinustakin?»
Roddy vastasi välinpitämättömästi:
»Joskus — kun minun sallitaan menetellä mieleni mukaan, kun minua ei
vaadita pelaamaan, kuten sanotaan, säännönmukaisesti. Eräs naispuolinen
vastustajani moitti kerran, että pelitapani oli urheilullisesti perin
kehnoa. 'Olipa älyni kuinka turmeltunut tahansa, on se kaikkien
lihastesi arvoinen' — se vastaus ei juuri silloin johtunut mieleeni.
Hän oli närkästyksissään, se neitonen.»
Judith hymyili hänelle, ajatellen, kuinka riemullista hänestä,
Judithista, oli tuntea oman ruumiinsa liikkuvan tottelevaisesti, kuinka
tyydyttävää hänestä oli saada sivalletuksi moitteettomasti, katsella
nuoria olentoja — erittäinkin Roddya — leikissä ja levossa; ja hän
uskalsi virkkoa:
»Minä pidän siitä juuri liikunnon vuoksi. Pidän liikunnosta — minusta
on hauskaa katsella liikkuvia ihmisiä ja ajatella sekä tuntea omia
liikkeitäni. Taidan olla liian vakava siinä suhteessa. Niin kovin
mielelläni haluaisin pelata niin hyvin kuin osaan. Olen vakava, koska
olen innostunut. Joskus luulisin ennen kaikkea haluavani olla maailman
paras tanssija — tai paras akrobaatti tahi, jollei se käy päinsä, aina
katsella tanssijoita ja akrobaatteja.»
Muistellessaan heidän harvoja, mutta merkitseviä keskustelujaan hän
päätteli, että Roddyssa oli jotakin, mikä houkutteli olemaan hänelle
avomielinen, vaikka näyttikin torjuvan avomielisyyttä. Vaikka Roddyn
vastaus — jos sellaista lainkaan tuli tai tuli ainoastaan hiljaisena
nauruna — ei ollut innostuksen värittämä eikä myötätunnon sulostama,
sai se kuitenkin hänet tuntemaan, että Roddy ymmärsi, jopa salaa
punnitsikin hänen huomautuksiaan.
»Kerron sinulle, Roddy, sellaista, mistä en hiisku mitään kenellekään
muulle. Minun on ihan kuin pakko puhua. Usein en ole aavistanut
sellaista olevan mielessäni.» Hän mietti siten äänettömästi. Kerran hän
lausuisi sen ääneen Roddylle.
Sitten hän oli lisännyt:
»Piirrätkö vielä karrikatyyrejä, Roddy?»
»Silloin tällöin — kun tunnen halua.»
»On omituista, että pilapiirros antaa kuvattavasta samannäköisyyden
vaikutelman paljoa nopeammin ja pysyvämmin kuin hyvä muotokuva.
Muistatko, että kerran piirsit minusta pilakuvan, kun olimme pieniä ja
minä itkin?»
»Olen sen unohtanut.»
»Näetkö kaikkien puutteet liioiteltuina — aina?»
»Vain toisella silmälläni. Se on puolustukseni. Toinen pitää niin usein
sulkea — tai se loukkaantuu. Mutta kuvatusten katselemisesta saa aika
paljon esteettistä nautintoa.»
»Otaksuttavasti tekee mieli sulkea normaalinen silmä yhä tiheämmin,
kunnes se vihdoin lakkaa toimimasta erittäinkin, jos toinen silmä on
näppärämpi. Ja se on, eikö olekin, Roddy?»
»Kenties. Sinun pitää jäädä luokseni sen vastapainoksi.»
»Kumpi se on?» Hän katsoi Roddyyn nauraen.
Roddy sulki toisen silmänsä.
»Suljen sen kokonaan katsellakseni sinua», sanoi hän.
Kun Judith myöhemmin taaskin pelasi kahden kesken Martinin kanssa,
loikoi Roddy penkillä velttona tarmonpuuskansa jälkeen tarkkaillen
häntä kauan sen jälkeen, kun toisten innostus oli sammunut ja he olivat
menneet sisälle. Mennessään kerran hänen ohitseen Judith oli sulkenut
toisen silmänsä ja katsonut häneen kysyvästi; ja koko hänen kasvonsa
olivat sävähtäneet lämpimiksi, riemuisiksi värähtelyiksi. Hän oli
mielissään Judithin mitättömimmistäkin piloista; ja ne olivat aina
mitättömiä, eikä niitä sattunut läheskään kyllin usein.
Seuraava kerta oli ollut se, jolloin Julian oli ollut erittäin huonolla
tuulella. Hän oli pelannut tennistä kiukkuisesti, sivallellen rajusti
ja päästellen ilkeitä, voitonriemuisia huudahduksia. Roddyn kasvoille
levisi hirveän itsepintaisuuden, hänen suuttumuksensa, naamio.
Herjettyään pelaamasta hän tuli ja heittäytyi penkille sanaakaan
virkkamatta, kun taas Julian jäi kentälle, ärtyisesti läimäytellen
palloja sinne tänne.
»Hän harmittaa minua», äänsi Roddy vähän ajan kuluttua, katsellen
Juliania silmäluomet raollaan. Äkkiä hän otti taskustaan paperipalan ja
puuhaili äänettömänä.
»Roddy, saanko nähdä sen?»
Toinen ei vastannut, mutta muutamien minuuttien kuluttua hän sysäsi
paperin hänelle.
Kuva oli hirvittävän onnistunut (Julian oli aina ollut mitä kiitollisin
kuvattava); ja se oli pirullinen samoin kuin hullunkurinenkin.
»Oi, Roddy!» Judith alkoi hihittää.
»St! Ole vatuillasi! Hän tulee.»
Roddy sieppasi häneltä paperin ja rypisti sen.
»Oi, anna se minulle!»
»Olkoon menneeksi! Mutta älä näytä sitä hänelle. Se suututtaa häntä.»
Roddy viskasi sen hätäisesti Judithin syliin Julianin saapuessa; ja
Judithin pistäessä sitä tahallisen huolettomasti taskuunsa häipyi
hänen huuliltaan äkkiä itsepintaisuuden viimeinenkin häive, ja hän loi
Judithiin nopean katseen, josta uhkui naurua ja yhteisen syyllisyyden
tuntoa. Varmastikaan hän ei ollut koskaan ennen katsonut kehenkään niin
vastustamattoman läheisesti ja vetoavasti. Siitä katseesta pilkistivät
hetkisen Roddy-lapsen vähemmän varmat kasvot; mutta salaperäinen ja
naurava lumousvoima oli uusi ja kuului nuorelle miehelle; ja sitä
muistellessaan Judith sisäisesti suli.
Sitten oli ollut se kerta, jolloin Martin ja Roddy olivat tulleet
teelle — niin kiihoittava, lyhyt hetki, että hänen sydämensä vieläkin
läpätti hänen sitä ajatellessaan.
Hän tunsi taaskin, kuinka riemuisen hämmästynyt hän oli nähdessään
heidän tulevan puutarhassa. Hän oli pessyt tukkansa ja kuivasi sitä
auringonpaisteessa heidän ilmestyessään; se oli levitetty hänen
hartioilleen ja riippui hänen vyötäisilleen hänen harjatessaan siitä
pois viimeistä kosteutta.
»Hei vain!» huudahti Martin.
»Terveeksi!»
He tulivat hymy huulilla hänen luoksensa.
»Onko sinulla puuhaa?» tiedusti Martin.
»Ei; pesin vain hiukseni. Ettehän pahastu?»
»Se on meistä hauskaa», vakuutti Roddy. Hän tarkkaili ikäänkuin
lumottuna, kun Judith harjasi, kampasi ja ravisti tukkansa takaisin
hartioilleen.
»Aiotko tehdä mitään nyt iltapäivällä?» kysyi Martin.
»En kerrassaan mitään», vastasi Judith innokkaasti.
»Olemmeko vastuksina?»
»Ette tietystikään.»
»Saammeko siis tulla teelle?»
»Oi! Tuletteko tosiaankin?»
»Julianin vieraina on joitakuita ikävystyttäviä ihmisiä, joista emme
pidä, minkä vuoksi karkasimme, ja Roddy ehdotti, että tulisimme sinua
tapaamaan.»
Roddy kohotti kulmakarvojaan, hymyillen hieman.
»No niin, molemmat ehdotimme sitä», oikaisi Martin, punastuen.
»Saammeko talaankin jäädä?»
Kumpi, oi, kumpi heistä oli sitä ehdottanut?
»Suvaitsetteko odottaa täällä sillä, aikaa, kun käyn laittamassa
hiukseni kuntoon?»
»Ne eivät ole vielä kuivat», huomautti Roddy. »Salli minun harjata
niitä takaapäin!»
Judith seisoi hiljaa hämillään ja hyvillään Roddyn harjatessa ja
kammatessa hänen tukkaansa.
»Sinä teet sen kauniisti. Et kisko hiuksia vähääkään.»
»Olen hyvä hiustenlaittaja. Harjaan äitini tukkaa hänen
palvelijattarensa ollessa ulkosalla.»
»Onko hänellä viehättävä tukka?»
»Sievänlainen. Oikein pitkä. Ei kuitenkaan niin paksu kuin tämä.» Hän
otti käteensä hiuskimpun ja punnitsi sitä. »Harvinainen.»
Ensi kerran Judith silloin kuuli Roddyn mainitsevan äitiään. Täytyihän
Roddylla olla kotielämä, kokonainen tausta vaikutteita ja suhteita,
joista hän, Judith, ei tietänyt mitään... Hän pelästyi ja kävi
levottomaksi; ja hänessä heräsi se vanha, tuskainen pelko, että hän
jäisi syrjään, ei jaksaisi pitää omanaan.
Hän näki Roddyn harjaamassa äitinsä hiuksia huolekkain käsin.
Hänen äidillään oli pitkä, tumma tukka, hienosti parfymoitu.
Hänellä oli kalpeat seuraelämä-kasvot, ja hän istui kirkkaasti
valaistun pukeutumispöytänsä ääressä yllänsä upea vaippa ja helmiä,
punasi huuliaan ja noudatti Roddylla tavaroitaan sieltä täältä
makuuhuoneestaan. He puhelivat keskenään ja nauroivat. Roddyn äiti ei
ollut koskaan kuullut mitään Judithista.
Judith karkoitti kuvan mielestään.
Roddy harjasi edelleen, kun taas Martin tuijotti häneen ja hymyili
hänelle. He muodostivat perin tuttavallisen näköisen pienen ryhmän. Hän
ajatteli hetkisen itseään heidän sisarenaan. Roddy harjaisi usein hänen
tukkaansa, jos he olisivat sisaruksia tai jos...
»Kas niin!» virkkoi Roddy. »_Je vous félicite, mademoiselle_.»
Sijoitettuaan Judithin kilpikonnanluisen hiussoljen kohdalleen hän
kumarsi tytölle hiusharja sydämellään.
»Ihailen puutarhaanne», lausui Martin.
Judith näytti heille puutarhaa ja sitten taloa. He kyselivät
kaikenlaista ja ihailivat kalustoa ja harvinaisia kirjoja, joita hän
valitsi heille kirjastosta.
»Kun isä palaa kotiin, pitää teidän tulla häntä tapaamaan», sanoi hän.
»Hän näyttäisi teille kirjojaan kovin mielellään.»
Hän oli varma siitä, että isä pitäisi näin kiitollisista nuorista
miehistä.
»Haluakin kauhean mielelläni tutustua häneen», vakuutti Martin. »Olen
usein kuullut hänestä.»
Judithin posket hehkuivat.
»Eipä ihmekään, että olet kirjatoukka, Judy», huomautti Roddy, tutkien
hyllyjä viehättynein silmin. »Niin olisin minäkin, jos tämä olisi aina
läheisyydessäni.»
Hän tuskin jaksoi kiskoutua irti ahnaasti katselemasta.
Hallin seinällä riippui vesiväri-muotokuva, joka esitti Judithia
kuusivuotiaana.
»Ahaa!» äänsi Roddy. »Muistan sinut tällaisena.»
Hän katsoi vuoroin tyttöä, vuoroin kuvaa, ikäänkuin muistellen ja
verraten ja tarkastaen Judithin hymyileviä, häneen päin käännettyjä
kasvoja, kunnes tytön täytyi luoda katseensa lattiaan.
He joivat teetä seurustelusalissa — oivallista kiinalaista teetä
nankinilaisista kupeista, jotka aina tuotiin pöytään vieraita varten.
Talossa oli kaikki kallisarvoista ja erittäin hienoa: Judith ei ollut
koskaan ennen sitä tajunnut ja mietti:
»Kun he nyt ovat nähneet minut kauniissa kodissani, omaa taustaani
vasten, tällaisen rikkauden ainoana tyttärenä, pitävät he minua
tärkeämpänä.»
Siltä totisesti näyttikin. Keskustelu sujui hilpeästi mitättömistä
asioista. Judith oli ensi kerran täysin luonteva; ja he kuuntelivat,
osoittaen mielenkiintoa — jopa eräänlaista kunnioitustakin, ikäänkuin
olisivat pitäneet häntä varsin erikoisena henkilönä.
Teen jälkeen he menivät joelle. Laskevan auringon säteet levisivät
vedenpinnalle niin kauas kuin silmä kantoi, syleillen sitä hohtavalla
valollaan.
»Käydään uimaan», ehdotti Martin
Pojat juoksivat naapuritaloon noutamaan uimapukujaan, samalla kun
Judith riisuutui venekatoksessa. Palattuaan pojat riisuutuivat
venekatoksen takana; ja he kaikki hyppäsivät yhdessä veteen.
Judith ja Roddy seisoivat laiturilla katselemassa, kun Martin suoritti
hyppyjä sivuittain, takaperin ja eteenpäin aina moitteettomasti
muhkeiden lihasten pullistuessa ja värähdellessä hänen liikkuessaan.
Hän ui ja sukelsi virheettömän luontevasti ja taitavasti ikäänkuin
olisi ollut ihan väsymätön.
Mutta Roddy ei halunnut ponnistella. Kahden nopean, nuolimaisen
sukelluksen jälkeen hän seisoi laiturilla hullunkurisena ja
poikamaisena tukka kiintyneenä tiukasti pään pintaan ja liian
hoikka vartalo hieman värisevänä. Judith pani merkille, kuinka
hentorakenteinen hän pituudestaan huolimatta oli. Hän oli kissamainen,
viehättävä, kapea ja veltto, ja hänen ihonsa oli melkein yhtä sileä
kuin Judithin iho.
Judithin sukeltaessa silmäili Roddy tarkkaavasti hänen vartaloaan ja
kaikkia liikkeitään; ja hän aprikoi, havaitsiko Roddyn taiteilijansilmä
hänen muotonsa viat ja etupuolet ja kestikö hän lainkaan edukseen
vertailua Roddyn pariisilaisten mallien kanssa.
Uituaan hiukan ja puheltuaan Martinin kanssa hän palasi laiturille.
»Oletko jo saanut kylliksesi, Roddy?»
»Melkein.»
»Onko sinusta katseleminen hauskempaa?
»Minusta on aina hauskempi katsella.»
Se oli totta. Hän saattoi hyvin keskitettynä tarkkailla muiden
liikkeitä ja harjoituksia ikäänkuin olisi mielessään piirtänyt heitä
tai painanut näkemiään muistiinsa; mutta hänen omat ruumiilliseen
toimintaan tähtäävät aloitteensa olivat harvinaisia ja lyhytaikaisia.
»Minä pidän uimisesta», virkkoi Judith, varoen ilmaisemasta olevansa
siihen hurmaantunut.
»Sinä uit hyvin sievästi.»
»Mutta tämä on ikävää verrattuna öiseen uintiin.»
»Ah!»
»Oletko milloinkaan uinut yöllä?»
»En; en milloinkaan.»
»Silloin ei tarvitse käyttää uimapukua. On paljon suloisempaa, kun ei
mitään ole yllä.»
»Otaksuttavasti niin on.»
»Minä käyn sangen usein yöllä uimassa.»
Nyt hän oli kertomaisillaan Roddylle sellaista, mitä hän ei ollut
lainkaan aikonut kertoa. Hän ei jaksanut pidättää itseään. Ikäänkuin
Roddy olisi sitä odottanut, käänsi hän kasvonsa Judithiin päin ja
vartosi.
»Kerran näin sinut ollessani uimassa. Se tapahtui, ennenkuin viimeksi
kohtasimme toisemme. Sinä olit yksin ruuhessa ja tunsin, että se olit
sinä. Katselin, kun sinä livuit ohitseni.»
»Tiedän sen.»
»Sinä —?»
»Näin sinut», tunnusti Roddy.
Judith oli tyrmistynyt eikä kyennyt lausumaan ainoatakaan mieleensä
tulvahtaneista kysymyksistä.
Hän kohotti katseensa ja näki Roddyn vaivaavasti tähystävän häneen,
pakottaen hänet katsomaan silmiinsä, joiden kirkkaan loisteen
takana pälyi jotakin raskasta ja kiinteää, melkein huumeista. Hän
vastasi katseeseen ja hetkisessä unohti itsensä, vaipuen ajattomaan,
äänettömään pimeyteen ja takertuen upotessaan Roddyn silmiin.
Se kaikki meni ohitse kahden tai kolmen voimakkaan sydämensykähdyksen
aikana; ja sitten he seisoivat yhdessä tarkoituksettomasti, väristen
märissä uima-asuissaan, ja Martin nousi vedestä ihan vettä valuvana ja
pirteänä, alkaen hilpeästi torua heitä.
Pojat erosivat hänestä, iloisesti kiitellen ja näyttäen ystävällisiltä;
Roddy lupasi tulla jonakin päivänä ja viettää koko iltapäivän
kirjastossa, jos saisi; ja sensijaan, että he olisivat epävarmasti
lausuneet: »Tapaamme taaskin pian», kuten hän pelkäsi heidän tekevän,
he nimenomaan pyysivät häntä ulkoilmakutsuille kahden päivän kuluttua.
Se oli ollut viimeinen kerta.
Oli auringoton päivä. Maiseman yllä lepäsi koko päivän hillitty
valo, ikäänkuin sinertävän lasin lävitse himmeästi hohtava; ja kevät
pysytteli siinä eristäytyneenä ja hiljaisena, muuttumattomana kuin
kuva. Seurueen valitseman niityn vienon vihreyden ympärillä oli
helakan, lämpimän vihreä, matala pensasaita; ja siellä täällä ojenteli
oratuomi pensasaidan ylitse pitkiä, hauraita lumilaitteita muistuttavia
haarojaan. Niityn takana kasvava lehtikuusimetsä oli ylt'yleensä
vihreiden tulisäihkyjen valaisema, ja sen reunamilla levitti
sekavia, purppuraisen ruskeita runkoja vastaan puhtaana kuvastuva
nuori puu pimeyteen raikkaita lehviään, jotka muistuttivat keskellä
lentoa jähmettyneiden perhosten parvea. Kaikkialla kohtasi silmää
ylellisenä tulviva vihreys, joka hehkui ja rusentui elämän tuskasta
ja hiljaa, hyvin hiljaa kääntyi sisäänpäin itseänsä kohti ja kulutti
omaa sydäntään. Kaikkialla valkoiset kukat kohotessaan vapautuivat
kevyesti juuristaan maan kiihkon ja mietinnön kouristuksissa ja
ilmassa leijaillessaan säilyttivät yhtä ainoata salaisuutta, kauneuden
salaisuutta, välittämättä mistään muusta.
Roddy virui pitkänään pää sammalella, haistellen esikkoja, pureksien
ruohonkorsia, kuiskimalla kiusoitellen Martinia ja tarkkaillen heitä
kaikkia puolittain suljetuin silmin.
Kaikki olivat rauhallisia ja onnellisia; kaikki kärtyisyys oli
haihtunut, kaikki pingoitus lauennut. Savukkeiden savu kohosi
kiemuraisina kuvioina tyyneen ilmaan; ja silloin tällöin kevät
liikahti, puhalsi vavahtaen pitkän henkäyksen kukkia, lehviä ja maan
kosteutta, vaipuen sitten jälleen horroksiin.
He laittoivat nuotion ja katselivat, kun se painui sortuvaksi,
höyhenkevyeksi tuhaksi hehkuvan keskustan ympärille; ja he söivät
appelsineja, tomaatteja ja hyvin nuoria, pieniä salaatinlehtiä; ne oli
puutarhasta siepannut Martin, joka, kuten Roddy väitti, vieläkin oli
ahma raaoille kasviksille. Mutta sipuleja hänellä ei ollut; niistä hän
selitti luopuneensa.
Ei sanottu eikä tehty mitään muistettavaa, mutta kaikki tuntui
suurimerkityksiseltä, ja Judithin ilo paisui niin vihlovaksi
hurmaannukseksi, että hänen huulensa vapisivat. Hän kierähti toiselle
kyljelle ja peitti kasvonsa käsillään, peläten niiden kavaltavan
hänet sopimattomalla säteilyllään; mutta kukaan ei huomannut mitään.
Heidän silmänsä näyttivät rauhallisilta ja uneksivilta; jopa Mariellan
silmissäkin oli vähemmän sokea tuijotus, syvä miettivä ilme.
Jos vain tämä hetki voisi jäädä pysyväksi, jos heidän oudot, miettivät
kasvonsa saattaisivat iäksi varmasti ympäröidä hänet tyytyväisyyden
horroksellaan, jos hän voisi olla kaipaamatta heiltä mitään muuta
kuin osallisuutta heidän kiihkottomasta rauhastaan, jos niin voisi
olla, olisi se parasta. Vähän aikaa se tuntui mahdolliselta; vähäksi
aikaa hän pääsi huipulle ja takertui siihen hetkiseksi, maistaen
haluttomuuden viileätä tuntua. Mutta se ei kelvannut: se tuntu merkitsi
vanhuutta ja sitä, ettei enää kaivannut ihmisiä — ettei enää kaivannut
Roddya, jonka tuntu oli jo nyt niin voimakas ja suloinen, että hänen
täytyi saada sitä yhä enemmän, ja jonka läsnäolo tässä piirissä teki
kaikkiin kohdistuvan välinpitämättömyyden teennäiseksi, niin kalpeaksi,
ettei sitä kannattanut tavoitella.
Ihan äkkiä aurinko valoi niitylle kalpean valotulvan; ja maa taukosi
ponnistelemasta ja jurottamasta omassa hämärässä sykkyrässään, leviten
hymyilevänä ja vapautuneena. Iltapäivän himmeän kristallin lumous
murtui, he ojentautuivat ja alkoivat liikkua. Judith katsahti isoon
jalavaan.
»Kuka pystyy kiipeämään tuohon puuhun?» kysyi hän.
»Ala kavuta!» kehoitti Martin.
Hän kiipesi notkeammin kuin koskaan ennen lapsuutensa jälkeen,
kohoten kevyesti ja empimättä oksalta oksalle. Latvassa hän pysähtyi
katselemaan maahan ja näki kaikki muut pieninä tähyilemässä ylöspäin.
Rohkeasti hän huusi korkealta paikaltaan noille pikku olennoille,
kehoittaen heitä tulemaan ylös; mutta yksikään heistä ei halunnut
yrittää.
Hän laskeutui jälleen alas, tuntien olevansa nuorekas hupakko katsoen
toisten ruumiillisen kunnianhimon puutteeseen. Mutta kaikki katselivat
hymyillen ylöspäin, odottaen häntä. Martin ojensi hänelle kätensä, ja
hän tarttui niihin ja hyppäsi maahan alimmalta oksalta.
»Et ole unohtanut taitoasi», lausui Martin ja katsoi häneen pitkään
uskollisilla, ruskeilla silmillään.
»Toivoisin pystyväni sellaiseen», virkkoi Mariella. »En ole milloinkaan
pystynyt.»
»Ja nyt», tokaisi Julian, »haluaisit huvittaa meitä käden venähdyksellä
tai muulla sellaisella». Julianin tylyt kasvot näyttivät puolittain
huvitetuilta, puolittain omituisen ilmeen synkentämiltä — miltei
kateellisilta.
Hän ei ollut koskaan ollut oikein hyvillään nähdessään muiden
menestystä; hänestä oli liian karvasta se, ettei hän itse ollut
ensimmäinen. Mutta tänään hän ei voinut häiritä Judithia eikä tehdä
häntä empiväksi.
Roddy ei hiiskunut mitään — vain katseli häntä kimaltelevin, tuikkivin
silmin.
Oli aika lähteä kotiin.
Hän erosi isäntäväestä hilpeästi, poistuen suunnaton onnellisuus
särkymättömänä ja kerrankin vaipuen päivän jälkeen uneen onnen
kietomana.
Mutta kun hän nyt katseli taaksepäin sitä päivää, oli se miljoonien
penikulmien päässä hänen jäljessään, leijaillen aineettomasti kuin
hohtava utuhattara; ja selvinä ja kokonaisina palasi siitä hänen
mieleensä ainoastaan kaksi erillistä vaikutelmaa, jotka silloin
olivat vain hipaisseet hänen tietoisuuttaan: nuoret, auringonsäteissä
välkkyvät syreeninlehvät puutarhaportin yläpuolella, jonka luona
he olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset, ja ilme, jonka hän oli
yllättänyt Mariellan kasvoilla johonkin aikaan sinä päivänä — mutta
milloin, sen hän oli unohtanut.
Mikä Mariellan kasvoja silloin lieneekään hämmentänyt, onnea se
ei ollut. Muiden, myöskin Roddyn, kasvot olivat selittämättömästi
hämääntyneet sumuun; mutta Mariellan kasvot olivat näyttäytyneet yhä
uudelleen ikäänkuin korostaakseen niiden hetkellisen varomattoman tilan
merkitystä, ikäänkuin se olisi yhdellä väläyksellä tarjonnut koko
Mariellan selityksen, jos se vain voitaisiin tulkita.
Hän nousi seisomaan ja tarkasti tukkaansa uuninreunuksen yläpuolella
olevasta peilistä. Hänen tähystäessään kuului naputus hänen takaansa
ikkunasta. Käännyttyään hän näki Roddyn tirkistävän lasin lävitse ja
nauravan hänelle. Hän juoksi ikkunan ääreen ja avasi sen.
»Roddy!»
Ei tuntunut mahdolliselta, että Roddy oli tullut juuri nyt, kun hän
kaipasi häntä niin kipeästi.
»Naputin kahdesti. Olit liian uutterassa puuhassa kuullaksesi.»
»Laitoin tukkaani.»
»Se on lumoava. Tuletko hiuksesi tuolla tavoin katsomaan ilotulitusta,
jonka Martin järjestää noin tunnin kuluttua?»
»Ilotulitusta! Kuinka ihanaa! Eläköön Martin!»
»Se johtui hänen mieleensä vasta tänään iltapäivällä, ja hän käväisi
hätäisesti kaupungissa ostamassa kaikki tarpeet. Hän lähetti minut
noutamaan sinua, väittäen välttämättä tarvitsevansa sinua. Julian
kammoaa isoa rakettia, ja Martin haluaa sinua taivuttavan hänet
sytyttämään sen. Ja sittemmin sinun pitää jäädä illalliselle. Mariella
on poissa kotoa yön. Voitko tehdä sen?»
»Oi, kuinka mainiota!»
Roddy ojensi hänelle kätensä, ja hän hypähti ulos ikkunasta.
Roddy oli parhaalla tuulellaan. Hän oli ystävällinen ja puhelias;
hänen kasvonsa olivat miltei täysin valveutuneet; jopa hänen
hiuksensakin, sekavina otsalle painuneet, näyttivät valppailta; ja
hän oli päivän paahtama ja kirkassilmäinen ja liikkui luontevasti
harmaissa flanellihousuissaan, keltaisessa paidassaan ja vanhassa,
merimiehensinisessä takissaan.
Joki oli hämärässä lumotun kaunis ja hiljainen. Se oli kuun värinen,
sen pinnalla väikkyi haihtuva puna; himmeitä opalinvärisiä välähdyksiä
vilkkui veneen kahden puolen kohoavilla pikku laineilla.
»Vähään aikaan ei vielä ole kylliksi pimeätä», huomautti Roddy. »He
ihmettelevät, missä minä olen.»
»Mitä? Etkö maininnut heille mitään?»
»He eivät arvanneet minun pujahtavan tieheni niin pian.» Judith
punehtui. Näytti kun näyttikin siltä, että Roddy oli tullut aikaisin
saadakseen olla vähän aikaa kahden kesken hänen kanssansa. Roddy ei
sitä myöntäisi; mutta hän räpäytti silmiään ja hymyili niin hilpeästi,
että Judithkin hymyili hänelle, ikäänkuin uskoen hänelle salaisuuden
vastapainoksi riemullisesta salaisuudesta.
»He kiusoittelevat minua», selitti Roddy.
»Eihän. Vai kiusoittelevatko?»
»Kyllä; vakuutan sinulle —»
»Kuinka typerää!»
»Eikö olekin? Uskotko, että he epäilevät meidän armastelevan ihan
vimmatusti tällä erinomaisella, yksinäisellä joella?»
»Niinkö?» Judith oli huolestunut.
»Kuinka halpa ajatustapa! Ikäänkuin mies ei voisi olla kahden kesken
tytön kanssa rakastelematta häntä!»
»Niin, olen samaa mieltä, Roddy.»
Roddy keikautti päänsä taaksepäin ja nauroi hiljaa; hän oli nauranut
koko ajan. Ja hetkisen oli tuntunut siltä kuin Roddy olisi ensimmäisen
kerran Judithin muistin aikana ollut valmis pieneen, vakavaan
keskusteluun.
»Voi, Roddy, kuinka sinä nauratkaan minulle!»
»En mahda sille mitään, Judy. Olet niin uskomattoman juhlallinen. Ethän
pahastu minuun, ethän? Älä toki pahastu! Jumaloin sellaisia ihmisiä,
jotka saavat minut nauramaan.»
Mutta hänen naurunsa jätti Judithin syrjään, herätti hänessä raskaan
ja huonotuulisen tunnun. Jos Roddy vain opettaisi hänet ilakoimaan
kanssansa, niin kuinka sukkelaksi ja pystyväksi hänet huomaisikaan!
»En pahastu», vakuutti tyttö. »Toivoisin vain osaavani olla luonteva
seurassasi.»
Oliko Roddy luonnostaan enemmän tai vähemmän altis rakastumaan
henkilöön, johon hän ei milloinkaan suhtautunut vakavasti?
»Sinä antaisit anteeksi kenelle tahansa, kuinka huonosti sinua
kohdeltaisiinkaan, etkö antaisikin, Judy?»
»Se, antaisinko anteeksi vai enkö, ei merkitse minulle paljoa. Minä en
koskaan voisi tuntea kärsineeni vääryyttä. Mahdollisesti en mahtaisi
mitään sille, että loukkautuisin, mutta anteeksiantaminen ei kuuluisi
siihen.»
»Hm!» äänsi Roddy. »Tunnetko varmasti olevasi niin sivistynyt? Minä
puolestani en milloinkaan anna kenellekään mitään anteeksi. Olen
samanlainen kuin Jumala. Rakastan harmistumisiani ja haluan ihmisten
tuntevan ne.»
»Tiedän sinun oikeastaan nauravan. Tiedän, ettet puhu totta.»
Roddy vastasi kerkeästi ja ihan vakavasti:
»En ikinä antaisi anteeksi henkilölle, joka pitäisi minua narrinaan.»
»En minäkään siitä pitäisi, mutta jos asia koskisi ainoastaan minua, ei
se olisi tärkeä. Sellaisella, mikä sattuu ainoastaan omalle itselle, ei
ole väliä.» Judith vaikeni ja katsahti Roddyyn vaivautuneesti. »Kuinka
hän laskeekaan pilaa!» Mutta sensijaan Roddy silmäili häntä vakavasti,
nyökkäsi ja lausui:
»Totisesti olet oikeassa.»
Alkoi käydä hämäräksi.
Roddy ohjasi ruuhen pajujen juurella oleviin kapeihin varjoihin,
sytytti savukkeen ja nojautui taaksepäin, katsellen Judithia.
»Mitä sinulle sitten opetetaan yliopistossa, Judy?»
Ei kukaan muu kuin hän osannut lausua »Judy».
»En tiedä, Roddy. Pelkään aika pahasti — en lukemista, vaan tyttöjä,
kaikkia ihmisiä. Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten
lukuisten ihmisten parissa on elettävä. En ole koskaan elänyt. Varmasti
teen siellä kovin pahoja erehdyksiä. Se painostaa minua, sellainen
suunnaton määrä ihmisiä sullottuina yhteen rakennukseen, sellainen
hirvittävä kasvojen ahdinko. Asun mieluummin yksin.»
»Älä sopeudu yleiseen kaavaan! Muutoin en tule sinua katsomaan.»
»Tuletko käymään luonani?»
»Jos vain milloin huomaan, ettei minulla ole liian epätoivoisen paljon
puuhaa», lupasi toinen, silmää iskien.
»Siispä odotan ja toivon sitä. Ehkä tapaan Martininkin joskus. Kenties
ei siellä tunnukaan niin kovin pahalta... Roddy, tiedätkö, etten ole
milloinkaan tuntenut ainoatakaan ikäistäni paitsi puutarhurin pikku
tytärtä ja yhtä tai kahta täkäläistä lasta — ja kaikki teidät? Teidän
poistuttuanne pieninä ollessamme olin niin yksinäinen, että... Sinä et
tiedä. Daddy ei suostunut lähettämään minua kouluun. Kun nyt olette
palanneet, odotan joka päivä herättyäni huomaavani teidän kaikkien
jälleen kadonneen.»
»Me emme enää katoa.»
»Kunpa vain olisin siitä varma.»
»Minä olen.»
»Oh, sinä! Sinä olet pahin katoamaan teistä kaikista. Sinä luikahdat
sormieni lomitse.»
»En minä. Sinä niin teet.»
»Minäkö?»
»Niin. Sinä karttelet...» Hän heilautti kättänsä. »En käsitä, miten
menettelet. Olet arvoitus, Sinä kiihoitat uteliaisuuttani.»
»Olen perin hyvilläni siitä.»
»Ja pelkään sinua.»
»Etkä pelkää. Olet vain huvitettu minusta.»
»En. Olet väärässä.»
Roddy vaikeni, poltteli ja tarkkaili Judithia koko huomio silmiin
keskittyneenä. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut kääntää katsettaan
toisaalle. Tytön päätä huimasi, ja hän sopersi:
»Mitä sinä ajattelet?»
»Sitä, että kaikeksi onneksi meillä on — niin täysin samanlaiset
mielipiteet sukupuolien välisen sopivan käyttäytymisen normeista;
muussa tapauksessa saattaisi olla hyvä, että olet niin poikkeuksellisen
anteeksiantavainen.» Hänen äänessään oli kysyvä soinnahdus.
»Roddy, mitä sinä puhelet?»
»En mitään. Se oli vähäinen tunneselkkaus — nyt lauennut.»
Hän oikaisihe äkkiä istumaan, pyyhkäisten jonkun mielialan yhdessä
tuokiossa mielestään, silmistään ja äänestään. Viritettyään uuden
savukkeen hän alkoi soutaa.
Entä jos Roddy olisi aikonut sanoa: »Annatko minulle suudelman?»...
Parasta olla sitä ajattelematta.
Nyt olivat tähdet kirkkaat: täytyi olla kyllin pimeätä Martinin
ilotulitusta varten. Naapuritalossa oltiin puuhassa; Martin
valmistautui juhlimaan tosissaan. Hän oli ripustanut rivin
tulituslyhtyjä pitkin kuistin räystäitä, ja niiden valot hehkuivat
ruusunpunaisina, sinisinä, vihreinä ja valkoisina viiniköynnöksen
lehvien seassa. Hänen varjomainen hahmonsa liikkui nurmikolla, ja hänen
vierellään liikkui toinen henkilö; se oli, selitti Roddy, Tony Baring,
hänen ja Martinin ystävä, joka aikoi olla heillä yötä. Julian soitti
pianoa; hänen hahmonsa näkyi ikkunasta.
»Millainen seurue, Roddy! Ja minä ainoa nainen. Suojelethan minua!»
»Kyllähän toki, suojelemme sinua kaikki. Kukin meistä suojelee sinua
kaikkia muita vastaan, joten olet jotensakin turvassa.»
Puutarhassa leimahti äkkiä valo.
»Hei!» luikkasi Martinin ääni. »Hoi! Kaikki tänne! Ilotulitukseni on
alkanut. Minnehän lempoon Roddy on joutunut. Olisin halunnut —»
»Täällä olemme!» huusi Judith. »Hoi, Martin! Martin! Olemme täällä,
katselemassa! Eläköön Martin!»
»Sepä mainiota! Sinäkö siellä, Judy? Minulla on täällä joitakuita aika
kirpeitä aineksia. Katsohan!»
Hänen äänessään oli samanlainen huolekkaan kiihtynyt sointu kuin pikku
pojalla, joka näyttelee lempipuuhansa viehättäviä tuloksia jollekin
suopean tarkkaavaiselle täysikasvuiselle.
»Oi, Martin, tuo on loistavaa! Ooih, kuinka kaunista! Minä olen
hurmaantunut ilotulituksiin!»
Tärkeintä oli, että herttainen Martin saataisiin pitämään
ilotulitustaan onnistuneena. Heitä kannusti niin kiihkeä pyrkimys
huvittaa muita, että he ansaitsivat suunnatonta rohkaisua. Ihan tunsi,
että Martin oli kuluttanut niihin taskurahansa viimeistä pennyä myöten.
Kajahti Julianin naurunremahdus ja kirkunaa. Hän oli lähtenyt
pianon luota ja tuli parhaillaan toisten seuraan nurmikolle; mutta
tulituspyörä oli kirvonnut irti ja kiiti hänen perässään, näpsäillen ja
hypähdellen hänen kintereillään.
Kuuro kultaisia säkeniä singahti suihkulähteen tavoin ilmoille ja valui
tulpaaneille ja kultalakoille. Sitä seurasi toinen; mutta tällä kertaa
kuuro oli sateenkaarenvärinen. Martinin, Julianin ja Tonyn syvä-ääninen
puhelu ja nauru kuulostivat omituiselta, hieman luonnottomalta kuorolta
kuutamottomassa pimeydessä.
»Oi, Roddy, eikö tämä ole ihastuttavaa?»
»On tosiaankin.»
Tulitus muuttui yhä loistavammaksi. Pitkiä, kristallinvalkeita
putouksia kumpusi esiin ja virtasi ruohikolle. Ilmaan lennähti
esineitä, päästäen pehmeän, miellyttävän pamahduksen, ja ne levisivät
isoiksi, huikaisevan värisiksi pisaroiksi, jotka hitaasti vaipuivat
alaspäin, muistuttaen kasaa kukkien terälehtiä.
»Oi, Roddy, jospa vain —! Ne ovat niin lyhytaikaisia. Toivoisin,
etteivät ne koskaan sammuisi, vaan putoaisivat putoamistaan noin
viehkeästi loputtomiin. Tyytyisitkö sinä viriämään eloon ollaksesi
kymmenen sekuntia ihmeteltävänä ja sitten kadotaksesi?»
Mutta Roddy ainoastaan hymyili. Hänen kasvoillaan oli se naamio, jonka
taakse hän piilotti persoonalliset huvinsa nauttiakseen niistä salassa.
Äkkiä pajut paljastuivat pilven tapaisina sekavassa, punaisessa valossa
— sitten räikeän vihreässä — sitten sellaisessa, joka muistutti satojen
kuutamojen keskitettyä valoa. Kentällä olevat kolme miestä kuvastuivat
sen huikaisevassa hohteessa, seisoen liikkumattomina päät ylöspäin.
Judith kuuli Martinin kiroavan. Joku laite meni täydelleen myttyyn;
se sähähti kahdesti, syöksi ohuen kipunan tai pari ja sammui. Sitten
iso raketti kohosi lentoon, nopeasti päästäen varoittavan sihinän,
jätti jälkeensä pitkän jonon tuliperhosia ja räjähti hyvin korkealla,
muodostaen sametinpehmeän nielun saavutettuaan täydellisyyden ja
huojennuksen, aukesi nopeasti ja täysin sopusuhtaisesti suunnattomaksi,
alaspäin käännetyksi, kultaiseksi liljaksi — alkoi senjälkeen pudota
verkkaisesti, samalla kun pitkin matkaa sen painuessa säkeniä levisi
laajalle sen loistavasta sydämestä.
»Roddy, katsohan tuota! Vilpittömästi tuntuu siltä, että kaiken noin
viehättävän on täytynyt saada alkunsa loitsuvoimista ja sinkoutua
korkeuteen ilman mitään ponnauttavaa syytä — paitsi sen oman kauneuden
pingoitusta. Minä en osaa ajatella sitä Bryant and Mayn liikkeen
yhteydessä, osaatko sinä?»
Sitten oli kaikki ohitse. Kuului loiskaus. Lähelle ruuhta ajautunut
joutsen ravisti itseään ja pyörsi jyrkästi varjoihin siivet pörhöllään.
Roddy otti vedestä hiiltyneen kepin ja nosti sitä.
»Merkkejä ja ihmeitä!» virkkoi hän. »Myöskin joutsen paljasti erään
seikan. Tässä on lääkettä kuvitteluja vastaan, Judy. Etkö haluaisi
säilyttää sitä?»
»Viskaa se menemään heti!»
Roddy sinkautti sen olkansa ylitse ja nauroi.
Ilotulitus oli päättynyt, ja kolmisin miehet olivat tulossa veden
partaalle.
Roddy supatti:
»Lähdetäänkö karkuun?»
»Oh...»
Se oli liian myöhäistä.
»Heipä hei!» huusi Martinin rattoisa ääni. »Oliko ilotulitukseni teistä
hauska?»
Ihan äkkiä alkoi hilpeä nauru, puhelu ja tervehdysryöppy, ja Judith
vedettiin heidän oivallisesta eristetystä sopukastaan lörpöttelevään,
jokapäiväiseen piiriin. Martin ojensi innokkaasti kätensä, ja Judith
astui ruuhesta heidän kaikkien keskelle. Puolittain huumaantuneena hän
näki miesten varjojen seisovan joka puolella ympärillään, ilmestyvän
ja katoavan kuin unessa, tunsi miesten käsien unimaisia kosketuksia,
kuuli omituisten äänien toivottavan hänelle hyvää iltaa ja tajusi
epäselvästi, sekavasti liikuttavan taloa kohti. Kohosivatko hänen omat
kasvonsa yhtä himmeästi pimeyttä vasten, syvävarjoisena piirteiden
alapuolella, lujatekoisena, ynseänä naamiona? Naamioiden takaa
heijastivat piilotetut silmät silloin tällöin harhaantuneen välkkeen
tulituslampuista. Se muistutti niin likeisesti nukkuvan unta, että
äänekkäästi puhuminen tuntui suunnattomalta ponnistukselta.
Kiinnitettyään veneen Roddy asteli veden rajasta toisten seuraan.
Likelle ehdittyään hän jäi seisomaan Judithin olkapään taakse,
parhaiksi hipoen sitä; ja heti uni särkyi, ja jokainen kuitu oli valpas.
He menivät taloon illalliselle.
Pöydässä oli valmiita tomaatti-voileipiä ja pullia, hedelmäsalaattia,
banaaneja ja kermaa, limonadia ja omenaviiniä. Martin oli itse
valmistanut koko laitoksen, osoittaen asiantuntijan kiihkeätä ahnautta.
Tony Baring istui vastapäätä Judithia ja tuijotteli varmoilla,
ilmeikkäillä silmillään. Hänellä oli herkät kasvot, koko ajan
muuttuvat, leveä suu, kauniit aistilliset huulet, tuuhea, musta tukka,
leveä, valkea otsa ja liikkuvat, voimakkaasti piirretyt kulmakarvat,
jotka yhtyivät nenänkohdalla. Puhuessaan hän liikutti niitä joko
erikseen tai yhtäaikaisesti. Hänen äänensä oli pehmeä ja kaunis, ja
hän sammalsi hieman. Hän näytti nuorelta runoilijalta. Äkkiä Judith
pani merkille hänen kätensä — hennot, epämiesmäiset kädet — kummalliset
kädet — jotka liikahtelivat hermostuneesti, vetoavasti, tehottomasti,
mikä oli ristiriidassa hänen päänsä ylevän muodon kanssa. Judith kuuli
hänen nimittävän Roddya »rakkaaksi ystäväksi» ja kerran »armaaksi» ja
tyrmistyi hetkiseksi.
Huoneessa vallitsi tulvivan kiihkeä iloisuus. Mariellan poissaololla
oli selvästi havaittava vaikutus: sanasutkaukset lähtivät kevyesti;
puhelu ja nauru olivat kuohuvaa; hilpeät äänet vastailivat toisilleen
sukkelasti.
Kiilloitettua pöytää täplittivät punaisten kynttilänvarjostinten läikät
ja maljakot täynnä vieraan kunniaksi poimittuja, valkeita tulpaaneja.
Vastapäätä olevasta isosta kuvastimesta näkyivät pöytä kaikkine
hillittyine väreineen, Tonyn leveän pään takaraivo ja kappale Roddya,
omituisesti sivusta nähtynä ja hänen omat salaperäiset kasvonsa,
loistavat silmänsä, tummat huulensa, pitkä kaulansa. Kun hän katseli
kasvojaan, tuntuivat ne hänestä muuttuneilta; ja hän tiesi, kuka
sähköisen tunnun aiheutti.
Oli aika lähteä kotiin.
Mutta Roddy nousi pystyyn ja pani gramofonin käyntiin, tarttui sitten
hänen käteensä ja talutti hänet kuistille.
»Yksi tanssi», pyysi hän.
»Mutta sitten minun täytyy lähteä.»
»Tanssit tänä iltana paremmin kuin koskaan.»
»Se johtuu siitä, että nautin siitä niin paljon.»
Roddy nauroi ja tiukensi hänen ympärilleen kierretyn käsivartensa
otetta.
»Judy —»
»No? Oi, Roddy, minusta tuntuu niin hyvältä, kun sinä lausut 'Judy'.
Kukaan muu ei sano sitä sillä tavoin.»
Roddy kumartui katsomaan hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan
huulillaan hellä, salaperäinen hymy.
»Mitä aioit sanoa?» tiedusti Judith.
»En muista. Kun katsot minuun suunnattomilla silmilläsi, unohdan
kaikki, mitä olen aikonut puhua.»
Gramofoni pysähtyi äkkiä, kamalasti särähtäen, ja Julianin hahmo
sujahti käärmemäisesti heidän luoksensa.
»Herätitte pojan tuolla kirotulla melulla», ärähti hän.
»Arvasin niin käyvän.»
Hän oli poissa; ja sitä seuranneen äänettömän tyrmistyksen aikana
kantautui heidän korviinsa yläkerrasta Peterin valitusta. Ylhäältä
kuului kiiruhtavia askelia; ja äkkiä valitus vaikeni.
»Oi Roddy, olipa hän äreä.»
»Niin», myönsi Roddy välinpitämättömästi. »Hän on hätäisempi kuin
kaksikymmentä vanhaa Nannya yhteensä. Nulikan hoitajatar meni sisarensa
hautajaisiin, joten Julian hoitaa pienokaista.»
»On omituista, että Julian näyttää huolehtivan lapsesta pikemminkin
kuin Mariella.»
»Oh, Julianin täytyy aina tietää kaikki parhaiten. Otaksuttavasti
hän sanoi Mariellalle, ettei häntä voinut uskoa lapsen hoitajaksi.
Luultavasti he joutuivat sananvaihtoon — en tiedä. Joka tapauksessa
Mariella lähti tänään iltapäivällä Lontooseen johonkin koiranäyttelyyn
tai muuhun sellaiseen ja jätti Julianin riemuitsemaan voitostaan.»
Roddy hihitti. »Hyvä Jumala, kuinka omituinen mies!»
»En ikinä jaksa uskoa, että se lapsi on Mariellan ja — Charlien.»
Mutta siihen Roddy ei vastannut mitään, vaikkakin, kun Judith lausui
sen nimen ympärillään tähtiä, valoa, musiikkia, Roddyn varjoiset
kasvot, kaikki, mikä elämässä viehättää, sen kuolemantapauksen
liikuttavuus vaikutti häneen niin rajusti, että hän arveli myöskin
Roddyn sen varmasti tuntevan ja vetäytyvän likemmäksi.
Kuinka Roddy häntä katsoikaan!
»Roddy, mitä sinä ajattelet?»
Hän vetosi äänettömästi, omituisen kiihtymyksen tukahduttamana:
»Ollaan avomielisiä! Tällaista iltaa ei enää milloinkaan tule, ja pian
mekin kuolemme. Älkäämme tällaisena iltana jättäkö nauttimatta yhtä
riemua, puhukaamme totta pelkäämättä! Sano rakastavasi minua, ja minä
sanon sinulle. Sinä tiedät sen olevan totta tänä iltana. Ei huolita
huomisesta!»
Mutta verkkaisesti Roddy pudisti päätänsä ja hymyili.
»Minä en koskaan sano.»
Judith kääntyi menemään sisälle.
»En minäkään. Mutta luultavasti kerran sanon — jollekulle, yhdelle
henkilölle, jotakin — totuuden, ainoastaan kerran — vain kokeakseni,
miltä se tuntuu.»
Roddy seurasi häntä sisälle äänettömänä.
* * * * *
Martin ja Tony lepäsivät nojatuoleissa, näyttäen unisilta.
»Ihmispoloiset — kaipaavat vuoteeseen. Se on paikallaan, minä lähden
nyt. Haluaisin toivottaa hyvää yötä Julianille.»
Sellaisena iltana ei Juliania saisi jättää vihaiseksi yksin. Ei saisi
jäädä minkäänlaista laiminlyöntiä ainakaan hänen puoleltaan.
»Hän on Peterin luona.»
»Entisessä huoneessaanko?»
»Niin.»
»Tiedän. Tulen takaisin tuossa tuokiossa.»
Hän juoksi yläkertaan. Varjostettua valoa tunkeutui hänen edessään
olevasta, raolleen jätetystä ovesta. Juuri siinä huoneessa olivat
Julian ja Charlie nukkuneet monta vuotta sitten. Hiljaa hän työnsi oven
auki.
Julian istui ikkunan ääressä lapsi polvillaan. Hän oli pannut shaalin
pienokaisen pään peitteeksi ja sen laskoksista pilkistivät kalpeat
kasvot pöllömäisinä ja hiljaisina. Pienessä yöpuvussaan lapsi näytti
järjettömältä ja liikuttavalta.
Julian kohotti häneen päin niin riutuneet ja kärsivät kasvot, että hän
pysähtyi puolittain häpeissään oikein tietämättä, mitä sanoa tai tehdä.
»Tule sisään, Judith!» kehoitti Julian. Vain hetkiseksi... Eikö hän
tahdo nukkua?»
»Ei. Luullakseni hänessä on kuumetta. Hän säikähtyi herättyään yksin.
Hän on hyvin heikkohermoinen.»
Hän kumartui lapsen puoleen, keinuttaen häntä ja taputtaen hänen
hartioitaan.
»Otaksuttavasti hän vain kiukuttelee. Sinun pitäisi panna hänet
takaisin vuoteeseen.»
»Ei. Hän parkuisi. En jaksaisi _kestää_, jos hän enää parkuisi. Pidän
häntä sylissäni, kunnes hän jälleen nukkuu.»
Juhlallisena shaalissaan Peter suuntasi Judithiin ylettömän kirkkaan
katseensa, kun hän kumartui hyväilemään hänen poskeaan. Lapsi ei
koskaan hymyillyt hänelle, mutta ei myöskään tervehtinyt häntä kuten
useimpia ihmisiä kirkkaasti sanomalla: »Mene pois!» vaan suvaitsi häntä
vakavan kohteliaana.
»Haluatko pitää häntä?»
»Kyllä», vastasi Julian koruttomasti.
Hän piti lasta sylissään omaksi lohdutuksekseen.
»Hän on hyvin soma», virkkoi Judith. »Kuinka erilaiseksi hänen
lapsuutensa kehkeytyykään kuin sinun oli, kun kaikki muut olivat aina
ympärilläsi! Todennäköisesti hänestä tulee aika paljon vanhempi kuin
muista seuraavan polven jäsenistä, eikö niin?»
»Niin luulisin», myönsi toinen katkerasti. »Olisin valmis lyömään vetoa
siitä, ettei yksikään meistä hanki hänelle pientä serkkua. En ainakaan
jaksa kuvitella, että meillä olisi jälkeläisiä. Jollei mahdollisesti
Martinilla...»
Ei Roddylla. Ei...
»No niin, ette saa pitää häntä yksinäisenä.»
»Se on Mariellan asia.»
»Niinkö? Hän näyttää sallivan sinun huolehtia lapsesta. Rakastaako hän
lastansa, Julian?»
Julian oli vaiti tuokion, ennenkuin vastasi: »Luultavasti hän
rakastaa.» Painaen otsaansa kädellään hän alkoi äkkiä valittaa hyvin
hiljaa: »Voi, hyvä Jumala, se on kamalaa! Kuten tiedät, riitelin hänen
kanssaan — Charlien — tämän avioliiton tähden. Senjälkeen en enää
häntä tavannut emme tehneet sovintoa. Mutta lapsen synnyttyä Mariella
kirjoitti minulle, että Charlie oli viimeisessä hänelle lähettämässään
kirjeessä lausunut toivovansa, että jos hänelle jotakin tapahtuisi,
minä olisin lapsen holhooja... Senvuoksi oletan hänen antaneen minulle
anteeksi.»
»Tietysti, tietysti, Julian», vakuutti Judith itku kurkussa nähdessään
toisen kumaraisen pään.
Juuri tämäkö se jäyti Juliania — se herkeämätön ajatus, että Charlie
oli kuollut siten, ilman sovinnon sanaa?
»Moitin ainoastaan itseäni», puheli Julian edelleen hiljaa. »Hän on
ollut kovin hyvä. Ei koskaan sanaakaan — mistään. Aina sama suloinen,
tyhjä, harmiton esiintyminen — lapsen tapaan. Joskus minusta tuntuu,
ettei hän ole tietänyt mitään — tai ainakaan ymmärtänyt. Luultavasti
hän ei käsitä sellaista. Se on jonkunlaista herkkyyden puutetta. Hän
saattaisi vihata minua Peterin tähden, mutta ei näytä vihaavan. Minkä
tähden hän ei vihaa?»
Judithin mieleen johtui jälleen se ilme, jonka hän oli yllättänyt
Mariellan kasvoilla ja joka yhäti pysyi selittämättömänä.
»Melkein toivoisin hänen vihaavan», jatkoi Julian. »Toivoisin varmasti
tietäväni, että hän on mustasukkainen tai edes pahoillaan minulle.
Minulla ei ole hämärintäkään aavistusta siitä, mitä hän minusta
ajattelee.» Hän hieroi väsyneesti silmiään ja otsaansa. »Omituista,
kuinka hänen läheisyytensä vaikuttaa minuun. Hän käy jossakin määrin
hermoilleni! Ei mitään muuta kuin tämä herttainen, ilmeetön penseys...
Tiedäthän, että pidän sellaisista ihmisistä, joilla on pisto- ja
kokkapuheita, jotka iskevät takaisin, kun minä isken, säihkyviä,
vilkkaita, välkkyviä ihmisiä. Ja pidän sellaisista ihmisistä, jotka
ovat hitaita ja syviä ja lämpimiä; ja sinun luulen olevan sellaisen,
Judy. Mutta millainen hän on? Joskus minusta tuntuu, että hän tähystää
minua tarkkaavasti, mutta en tiedä, miltä taholta, ja se ärsyttää
minua. Hänessä on luonnetta, kuten tiedät — uskomaton ruumiillinen ja
siveellinen rohkeus. Luullakseni on Charlien täytynyt rakastaa hänessä
juuri sitä. Mutta kylmä, kylmä ja eloton — minusta.»
Hän huoahti, ja häntä puistatti.
»Julian, sinä olet tuiki väsynyt, etkö olekin? Ei ole mitään syytä
huolehtia. Mieltäsi painavat kaikenlaiset asiat, koska olet väsynyt.
Pakottaako päätäsi?»
»Kyllä. Ei... Olen pahalla tuulella, Judith. Sinun olisi parasta
jättää minut yksin.» Mutta hän puhui lempeästi ja kohotti kasvonsa
hymyilläkseen hänelle. Vasta silloin Judith huomasi hänen itkeneen.
»Minä lähden luotasi, Julian. Tulin vain hyvästelemään ja
pahoittelemaan sitä, että vihastutin sinut. En olisi mistään hinnasta
tahtonut herättää lasta.»
»Ei siitä mitään. Ikävä, että suutuin... Älä siitä huoli!»
»Hyvää yötä, Julian!»
»Hyviä yötä, Judith!... Näytät niin viehättävältä—»
Judith mietti: »En saa koskaan enää nähdä häntä tällaisena. Minun
täytyy muistaa...»
He katsoivat toisiinsa syvästi, ja käännyttyään äänettömästi poistumaan
oli Judith mielikuvituksessaan kumartunut ja suudellut miehen poskea.
Hänen avattuaan oven kantautui äkkiä hänen korviinsa alhaalta naurua ja
puhelua — miesäänten heikkoa humua, joka herätti hänessä kummallista
pelkoa ja tuntui uhkaavan häntä. Hän astui askelen takaisin huoneeseen,
kuunteli ja kuiskasi:
»Julian, mikä mies on tuo Tony?»
Toinen kohautti olkapäitään.
»En tiedä. Hän ei puhele minulle. Luultavasti hän kirjoittelee runoja.
Juuri näihin aikoihin hän julkaisee kirjan. Hänen keskusteluistaan
päättäen hän on _päätekijä_ Cambridgessa — eräissä piireissä.»
»Pitääkö Roddy hänestä paljon?»
»Oh Roddy! _Pitääkö hänestä_. En tiedä.»
»Hän näyttää pitävän hyvin paljon Roddysta.»
»Niin, siltä näyttää.» Hän katsahti tyttöön terävästi.
Silloin Judith tunsi pelänneensä toisen vastaavan sillä tavoin,
luovan häneen juuri sellaisen katseen. Hän muisti Tonyn äkkiä käyneen
vihamieliseksi ja hänen silmänsä kalseina ja valppaina suuntautuneen
häneen, kun hän Roddyn seurassa palasi sisälle kuistilta.
Taaskin kuuluivat äänet hänen korviinsa, muistuttaen uudistettua
varoitusta: »Pysyttele poissa. Sinua ei täällä kaivata. Me olemme
kaikki ystävyksiä, miehiä, tyytyväisiä omaan seuraamme. Emme halua
naisia häiritsemään itseämme.»
Parasta oli olla menemättä alakertaan kaikkien heidän seuraansa,
turvallisempaa oli jäädä tänne rauhaan Julianin luokse. Hän empi,
silmäillen taaksensa epäilevänä ja yksinäisenä; mutta tällä kertaa
häntä ei kehoitettu jäämään. Lampun hillitty hohde täytti huoneen,
valaisten Julianin hahmon; hänen otsansa oli painunut uneliaasti ja
miettivästi, toinen vankka olkapää kaartui eteenpäin tukemaan siihen
nojautuvaa valkeata kääröä. Hänen asentonsa viittasi siihen hänessä
piilevään johonkin, mitä oli vaikea nimetä — eräänlaiseen hieman
vääristyneeseen kauneuteen ja ylevyyteen. Ihan hänen kapean vuoteensa
vieressä oli Peterin vuode, ja pieluksella viruivat Peterin molemmat
plyyshikankaiset eläimet.
Hiljaa hän sulki oven, poistuen tuon omituisen parin luota. Jos
Mariella olisi nähnyt heidät, olisivatko hänen kasvonsa muuttuneet?
Taaskin alakertaan.
Se, joka tarjoutuisi saattamaan häntä kotiin, ei olisi Roddy. Yhdellä
vilkaisulla hän näki, että Roddy pysyisi erossa hänestä loppu-illan:
hän nojasi uuninreunustaan, ja Tony oli hänen vierellään käsivarsi
hänen hartioittensa ympärillä; ja Tonyn häneen, Judithiin, kylmästi
tähystävät silmät ilmaisivat, ettei Roddy ollut häntä varten. Hänen
sydäntään vihlaisi kivistävästi; hänen piti olla mustasukkainen tuolle
nuorelle runoilijalle Tonylle, sillä viimemainittu oli mustasukkainen
hänelle. Hänen hyvän yön toivotukseensa Roddy vastasi hyytävästi,
tekomuodollisen kohteliaasti, kumartaen päätänsä, nauraen hänelle.
Martin auttoi vaipan hänen hartioilleen kunnioittavin käsin, ja he
lähtivät ulos.
Yö oli pimeä. Maan kaikki kukkivat kasvit olivat piilossa, ja
tuntui siltä kuin ulko-ilman tuoksut olisi pudisteltu tähdistä,
joita ryhmittäin runsaasti kimalteli taivaan kaartuvalla laella.
He olivat ennättäneet Judithin puutarhan portille. Sen yläpuolelle
kohosi himmeä, säröinen varjo siinä kohdassa, jossa päivällä syreeni-
ja kultasadepensaita sekavina työntyi raitille saakka. Mutta
kirsikkapuulle saavuttuaan he huomasivat sen vieläkin himmeästi
heloittavan — pilvenä, aaveena.
Judith ojensi kätensä, katkaisi puusta oksan ja tarjosi sitä Martinille.
»Siinä kaiken salaisuus mielestäni. Kirsikankukkaset kasvavat lumouksen
siemenistä. Pidä tätä ja toivo! Silloin saat, mitä sydämesi halajaa.
Toivo, Martin!»
Martin sieppasi oksan ja tytön käden sen mukana. He viivyttelivät.
Martin piti oksaa, pusersi Judithin kättä ja huokaili virkkamatta
mitään. Heidän vartalonsa olivat vaaleata puuta vasten parhaiksi
piirtyviä varjoja.
»Mitä aioit sanoa?» kuiskasi tyttö.
»Minä — en tiedä.»
»Eikö mitään toivomista?»
»Liian paljon.»
Martin oli ymmällä — sekaisin, lumottu, ymmällä.
»Millainen yö! Eikö olekin, Martin?»
»Ihan lemmonmoinen.»
»En tunnu ensinkään omalta itseltäni; entä sinä? Ilmassa on jotakin
kummallista — taikamaista. Vai johtuuko se vain siitä, että on nuori,
mitä arvelet?»
»Kenties.»
»Ei tulla koskaan vanhoiksi! Sietäisitkö sinä sitä?»
»En pitäisi siitä.» ‘
»No, toivo sitä sitten! Toivo, ettet koskaan tule vanhaksi!»
Äänettömyys.
»Ei», virkkoi Martin vihdoin. Hän piti edelleen Judithin kättä
omassaan, taivutti päätänsä ja hypisteli kirsikanoksaansa. Hänen
äänensä oli arkaileva: »Toivoin muuta.»
Lempeästi Judith veti kätensä irti. Hänen täytyi vikkelästi juosta
pakoon sitä, mitä oli tulossa, olipa se mitä tahansa: ei minkäänlainen
tunneselkkaus Martinin kanssa saisi työntyä poikkiteloin hämäämään sitä
polkua, joka kaikin puolin oli valmistettu yhtä ainoata varten.
»Älä mene sisälle!» rukoili Martin. »Emmekö voi kävellä?»
»Oi, minun täytyy — minun täytyy mennä sisälle.»
»Voi, Judith!»
»Minun täytyy, Martin. Kiitoksia siitä, että saatoit minut kotiin.
Nyt minun täytyy lentää. On niin myöhäistä —» hätäili hän pakokauhun
vallassa.
»Milloin näen sinut taaskin?»
»Pian — pian.»
Martin ei saanut sanaa suustansa. Judith huusi hänelle hiljaa hyvää
yötä, poistui hänen luotansa, ja pimeys nieli hänet.
Mennessään häntä varten hallissa palavaa, yksinäistä valoa kohti
mietti hän äkillisen pelon valtaamana, että Martin oli rukoillut
häneltä varmuutta aivan samoin kuin hän oli äänettömästi rukoillut
Roddylta joka kerta viimemainitun poistuessa hänen luotansa; ja hän oli
vastannut oi, ei, varmasti ei, niinkuin Roddy olisi vastannut.
»Oi, Roddy, tule pois pimeistä sokkeloistasi ja anna minulle varmuus!»
Hänen täytyi lämmittää itseään muistelemalla illan ensimmäistä osaa
välittämättä noiden muutamien viimeisten minuuttien vähäisestä
kylmyydestä. Mitä Roddyn silmät puhuivat hänen toivottaessaan hyvää
yötä? Varmasti ne kuiskasivat: »Älä ole milläsikään! Me tiedämme,
mitä välillämme on tapahtunut, tiedämme, mitä täytyy tulla. Vaikka
meidän täytyykin säilyttää salaisuutemme muiden näkyvissä, emme petä
toisiamme.»
Niin, siten se oli.
Hän alkoi juosta, aprikoi, miksi hän niin teki, ja juoksi, minkä jaksoi.
Avatessaan julkisivun ovea hän seisahtui säikähtyneenä. Puhelinkello
kilisi, kilisi kilisemistään.
Sähkösanoma Judith Earlelle. Pariisista.
»Isä kuoli tänä iltana. Tule huomenna. Äiti.»
Kun hän ripusti kuulotorven paikoilleen, tulvahti hiljaisuus sisälle
valtavana hyökyaaltona ja hukutti talon, isän talon, iäksi.
Hän oli ollut kuolemankielissä, sillä aikaa kun hän, tytär — Ei. Hänen
ei pitänyt ajatella sillä tavoin; hänen täytyi vain ajatella häntä
kuolleena. Mikä tavaton sattuma... Heidän viime kerran tavatessaan oli
näyttänyt siltä, että isä kuolisi. Hänen mieleensä johtui epäilyttävä,
epäselvä kuva vanhuksesta, joka — niin — meni yläkertaan makuulle
aikaisin, viimeistään kello kymmenen. Hän oli katsonut portaita
myöten ylöspäin ja nähnyt isän seisovan yläpäässä käsi kaidepuuhun
nojattuna, menossa makuulle niin aikaisin, näyttäen — niin — hiukan
heikolta; kumaraisen selän ja verkkaiset, notkahtelevat askelet,
vanhenevan miehen hieman vaivaloisen astumisen portailla — niin —
heikon, vanhahkon miehen, joka odottamattomasti nähtynä tuntui vähän
pelottavalta, vähän liikuttavalta; sillä saattoiko nuori ihminen sitten
tosiaankin kuolla? Isä oli ollut nuori ja saavuttanut vanhuuden. Joskus
hän, Judith — hänkin... niin, hetkisen hän oli ajatellut sitä. Ja nyt
isä oli kuollut.
Hän hiipi kirjastoon, kiersi kaikki valot palamaan ja tähysti nuoren
miehen valokuvaa. Tuo kaunis nuorukainen oli elänyt, tullut vanhaksi
ja kuollut. Hän oli siittänyt tyttären, joka katseli häntä ja ajatteli
näitä asioita. Mutta ihmisten kylmät valokuvat pitivät heitä iäti
sidottuina epätodellisuuteen; he eivät voineet kuolla: he eivät olleet
eläneet.
Hän vaipui tuoliin peittäen kasvonsa käsillään, etsien muistoa, joka
saisi hänet tietämään, että isä oli elänyt ja kuollut.
Hän oli hyvin pieni, ja isä, hyvin hyväntahtoinen ja ylevä, vei
hänet kuulemaan nerolapsen soittoa. Hänen ihastuksensa oli liian
suuri kestettäväksi; myöskin hänestä tulisi nerolapsi; ja kun
viulun vuoro tuli, vaikutti se häneen niin rajusti, että hän oli
sairaana istumapaikallaan. Isä oli syvästi tyytymätön häneen, hänen
hyväntahtoisuutensa ja ylevyytensä muuttuivat harmiksi.
Illalla, joka ilta pitkän ajan kuluessa, yölampun palaessa isä oli
istunut hänen vuoteensa laidalla ja laulanut hänelle hiljaa. Laulu oli
»Uncle Tom Cobley».
»Merelle, merelle, merelle vaan...»
Voi, sen vaivaavaa kaikua, sen yksinäisyyden kaihoa. Yhä uudelleen
isä lauloi salaperäisen miesseurueen nimet, mutta niin hiljaa, että
sujahtelevat tavut pyörivät hänen ympärillään utuisesti ja katosivat,
ennenkuin hän erotti ne.
Sitten isä lauloi kultaisesta omenasta.
»On tää, on tää ihana tie
Oi, se vie — se vie syömmehen...»
_On tää, on tää_... Se ääni sai aikaan vihlaisun, nostatti kysymyksen,
herätti runsaan, surullisen tunnelman, joka tuskaisena jatkui kahdesti
laulettujen, kuiskeisten sanojen aikana edelleen laskun jälkeen,
empivän, vienon paussin ja laskussa olevien viimeisten sanojen kohdalla.
Lopuksi isä lauloi »Merimiehen jäähyväiset». Laulun päätyttyä Judith
sanoi: »Uudelleen», ja isä lauloi sen yhä uudelleen, joka kerta
yhä hiljaisemmin, kunnes se vihdoin ei ollut muuta kuin valittavaa
huokailua. Judith virui, kuunnellen silmät ummessa, itkien surusta ja
riemusta.
»Armaat, jääkää, merelle lähdetään —»
Se oli niin surullista, niin kovin surullista.
»Merimies merta rakastaa, sen lainehia,
merimies merta rakastaa, sen lainehia...»
Hän näki hämärän, huojuvan, kauas ulottuvan rivin viehättäviä,
kauttaaltaan valkeisiin puettuja naisia liehuttamassa jäähyväisiksi
synkällä merenrannalla. Komea laiva lipui aalloilla, vieden yhä
loitommalle syvällä kurkkuäänellä laulavaa kuoroa. Pitkä rivi huojui,
naiset ojentelivat turhaan käsiään eteenpäin. Heidän valkeat kätensä
hohtivat. Hän näki niiden häipyvän, häipyvän, haihtuvan näkyvistä.
Niin, isä oli osannut herättää mysteerioita lapsessa. Hän oli muuttanut
äänen kokonaan toiseksi Judithille, luoden ennenaavistamatonta
musiikkia — ja lisäksi kuvia ja valoa ja väriä. Isä oli näyttänyt
unohtaneen hänet viikkokausiksi, mutta kun hän oli muistanut, millainen
enemmän kuin korvaava rikkaus silloin oli sukeutunut! Judith oli
suunnitellut kasvaa niin kauniiksi ja täydelliseksi, että isä olisi
hänestä ylpeä ja tahtoisi aina pitää hänet luonansa. Heidän piti
matkustella yhdessä, kuuluisan isän ja varsin arvokkaan tyttären,
ja heidän piti keskustella keskenään hyvin paljon älyä vaativista
aiheista, ja hänen piti hoivata isää, sittenkun isän askeleet hänen
kävellessään portaita ylöspäin alkaisivat, todella alkaisivat, käydä
niin heikoiksi... Isän piti elää hyvin vanhaksi ja kävellä yläkertaan
hänen käsivartensa varassa, hänen hellimänään.
Ei enää kreikankielen tunteja; enää hän ei kuulisi isän hiljaa avaavan
ovensa kuunnellakseen hänen soittoaan — (vaikka isä ei koskaan
kiittänyt häntä, mikä kiitos se olisi ollut!). Ei enää puheluja —
silloin tällöin sattuvia, milloin isä muisti hänet, jolloin hänen
katseensa viihtyi hänessä, osoittaen mielenkiintoa — kirjoista,
tauluista, musiikista ja isän tuntemista kuuluisista henkilöistä.
Ei enää toista ylvästä käyntiä Cambridgessa isän seurassa; enäähän
ei näkisi isän huokaavan ja uneksivan seisoessaan puolisen jälkeen
päivänpaisteessa, opiskelijan huoneen ikkunan ääressä, katsellen
laajalle Trinity-pihalle. Nuo kolme vanhanpuoleista kandidaattia
olivat hymyilleet hänelle hämillään oikein tietämättä, millaista
kohteliaisuutta piti osoittaa nuorelle naiselle. He olivat olleet
ujoja hänen seurassaan, he olivat puhuneet kohteliaasti, huolitellusti
ja siron hienosti; kaikki he olivat olleet hieman pölyisiä, mutta
miellyttäviä, kuten heidän huoneensakin, kuten vanhojen rakennusten
seinille leviävä kultainen valo. Hän oli kuunnellut, kun he kaikki
täydestä sydämestä nauttivat, leikkivät sanoilla, lausuivat kohtia
kreikkalaisesta kirjallisuudesta ja kyselivät: »Muistatko?» Isä oli
näyttänyt niin etevältä, niin säkenöivältä, kypsyneeltä mieheltä, joka
oli saavuttanut tiedon rauhan. Ja sittemmin isä oli näyttänyt hänelle
opintosalit ja asunnot sekä luvannut usein tulla häntä katsomaan, kun
hän tulisi tänne. Isä oli puhellut nuoruudestaan, ja hetkisen he olivat
värisseet yhteisten tunteiden partaalla. Enää ei tulisi sellaista, enää
ei olisi toivoakaan vastaisista, rikkaista Cambridge-kohtauksista.
Enää ei saisi katsella isän uutteran tarkkaavaisia, jaloja piirteitä
lampunvalossa, kun hän istui tunnin toisensa jälkeen kumartuneena
kirjoitustensa ääressä Homeroksen rintakuvaa vastapäätä. Kerran tai
kahdesti isä oli kohottanut katsettaan ja hymyillyt hänelle ikäänkuin
epämääräisen tyytyväisenä siitä, että tytär oli hänen luonansa. Hänen
kirjoituspöytänsä oli jäänyt iäksi tyhjäksi. Se oli liikuttavaa;
se toisi kyyneleet silmiin, jos sitä muistelisi; se teki isän niin
inhimilliseksi.
Tekikö kuolema kipeätä?
Nyt hänen mieleensä äkkiä välähti sen kysymyksen muisto:
»Isä, tekeekö kuolema kipeätä?»
Vuosia sitten. Isoäiti oli juuri äsken kuollut. Kun isä oli tullut
hänen vuoteensa ääreen sanomaan hyvää yötä, oli hän tiedustanut sitä.
Isä oli jäänyt äänettömäksi ja miettiväksi. Isän äänettömyys täytti
hänet pelolla: hänen sydämensä tykytti, ja punaisena ja kauhuisena hän
tuijotti isään. Isä kertoisi hänelle jotakin kamalaa, tiesi jotakin
niin hirveätä isoäidistä, kuolemasta ja sen tuskista, ettei voinut
puhua... Isä kuolisi... Hän, Judith, oli... Voi, hyvä Jumala! Voi,
Jeesus!
Vihdoin isä oli huokaissut ja sanonut:
»Ei, ei. Kuolema ei tee lainkaan kipeätä.»
Hän oli itkien heittäytynyt isän syliin, ja isä oli äänettömänä
puristanut häntä rintaansa vasten; ja isän rauhallisesta, tukevasta
olkapäästä oli häneen virrannut lohtu.
Kuolema ei tehnyt lainkaan kipeätä, se oli ihan kohdallaan, oli isä
vakuuttanut. Hän oli äsken kuollut.
Judith silmäili ympärilleen, hiljaisessa huoneessa. Ei mitään muuta
kuin yksinäisyyttä, avuttomuutta, kammottavaa äänettömyyttä. Hänen oli
myöskin vilu, hän vapisi.
Vähän aikaa sitten hän oli ollut naapuritalossa. Nyt se talo olisi
ihan pimeässä, suljettu. Jos hän juoksisi takaisin sinne kertomaan
sanomansa, niin varmasti he auttaisivat, neuvoisivat, lohduttaisivat,
sillä he olivat hänen ystäviään.
»Roddy, Roddy, isä on kuollut.»
Roddy seisoi Tonyn käsi hartioittensa ympärillä, eristyneenä,
välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei pitänyt murheesta, ja Tony piti
hänet loitolla hänestä, Judithista. Hänen, Judithin, aika oli kaukana
takana, ammoin mennyt.
»Julian, isä on kuollut.»
Julian olisi kumartunut lapsen puoleen; hän nostaisi päätänsä, mutta ei
vastaisi mitään. Hänellä oli yllin kyllin omia surujaan, ja hän pelkäsi
lapsen herättämistä.
Mutta Martinille saattaisi kertoa; hän kuuntelisi ja lohduttaisi,
osoittaen laajaa, sanatonta hellyyttä. Hän saattaisi olla seisomassa
kirsikkapuun alla odottamassa, ihan kuten hänen poistuessaan. Hän
juoksisi ikkunan ääreen.
Puutarhassa ei ollut ketään. Ulkosalla vallitsi himmeä hämärä — se
saattoi johtua kapean kuunsirpin nousemisesta tai aamunsarastuksesta —
ja se teki kirsikkapuun kalpeaksi ja selväksi. Se näytti leijailevan
häntä kohti, paisuvan ja kohoavan pilviin saakka; loistava näky.
Siis kuolema, suloinen kuolema, piili lumouksen sydämessä. Se oli
salaperäisyyden ja kauneuden ydin. Huomenna hän ei sitä tietäisi, mutta
tänään ei mikään tieto ollut varmempi. Ja hän, jota heidän pitäisi
surra, oli — hetkisessä hän saisi tietää, missä hän oli — hetkisessä.
Hän kumartui ulos ikkunasta.
Nyt! Nyt!
Mutta kirsikkapuu oli vain pieni, kukkiva kirsikkapuu. Se oli
piiloutunut verhoon hänen jännittyneeltä katseeltaan ja salasi merkin.