1
He tulisivat taaskin tänne. Saatuaan sen tietää hän ei rohjennut
liikuskella puutarhan ulkopuolella siitä pelosta, että kohtaisi heidät
aavistamattaan. Ainoastaan pimeän aikana oli turvallista, ja unettomana
yönä toisensa jälkeen hän hyppäsi keittiön ikkunasta puutarhaan ja
käveli nurmikolla, jota peittivät puiden pitkät, sileällä, kuutamon
valkaisemalla ruohopinnalla selväpiirteisinä näkyvät varjot. Kaikki
värit olivat häipyneet; ainoastaan kukkasaran valkeat kevätkukkaset
pilkottivat fosforihohteisina, ja lehtisilmikkoiset puunlatvat
piirtyivät kylmäviivaisina kuulakassa hopeavälkkeisessä valotulvassa.
Hän käydä sipsutti puutarhan alalaitaan, tuntien olevansa kuutamon
muuttama, väkevä ja ylpeä, ja seisahtui joen partaalle. Vesi välkkyi
lempeästi virratessaan. Hän silmäili sitä ylöspäin ja alaspäin; joki
oli ihan autio, se oli yksin hänen. Hän riisui vähät vaatteensa ja meni
veteen, kastellen itsensä ripeästi; ja veri solahti hänen rinnoilleen,
hänen olkapäilleen, peitti koko hänen ruumiinsa. Kylmä vesi kammotti
häntä; hänen hengityksensä kävi väristen, pitkinä ähkäisyinä; mutta
tuokion kuluttua hän lähti pontevasti uimaan myötävirtaan. Oli
erinomainen nautinto olla alastomana veden purevassa syleilyssä.
Siihen Verrattuna oli uimapuvussa uimisen suoma riemu jokapäiväistä
ja halveksittavaa. Yksin uiminen kuutamossa oli pyhä ja intohimoinen,
salaperäinen toimitus. Vesi oli rakastunut hänen ruumiiseensa. Hän
antautui sille vastahakoisesti, ja se syleili häntä kirpeän rajusti.
Hän sieti sitä, pian hän halusi sitä; hän oli rakastunut siihen.
Vähitellen sen tuimuus talttui, ja se piteli ja hyväili häntä hellästi
hänen liikkuessaan.
Pian naapuritalo häämöitti valottomana puiden lomitse. Jos he olivat
siellä, niin he kaikki nukkuivat. Eivät ainoatkaan silmät tähyilisi
pimeyteen, ei kukaan katselisi lumottua vettä, kummastellen sen
pinnalla lipuvaa tummaa esinettä.
Mutta ei; he eivät olleet vielä saapuneet; kuu tuli esiin pilven takaa
ja valaisi ison talon julkisivua; ja se oli yhtä murheenmasentama kuin
ennenkin, tyhjyytensä taakan painama. Hän kääntyi takaisin ja ui kotiin.
Tuli täyden kuun yö, lämmin ja tähtinen. Uidessaan naapuritalon
puutarhan toisessa laidassa kasvavia pajuja — tavallista päämääräänsä
— kohti hän näki valoa ikkunoista. Pitkä talo lepäsi rauhallisena
kuutamossa, levittäen lampunvalonsa hillittyä lämpöä ikäänkuin
levollista hymyilyä.
He olivat siis tulleet.
Joku saattoi olla puutarhassa — jopa joellakin. Hän pysytteli ihan
rantatöyrään juurella takertuneena pajuntynkään uskaltamatta liikkua,
tuntien voimiensa herpaantuvan.
Äkkiä sitten heidän hahmonsa, heidän äänensä olivat likellä häntä.
Joku alkoi soittaa Faurén nokturnoa: Julian. Edessään hän näki jonkun
pitkän, vaaleaan leninkiin puetun olennon kävelevän nurmikolla:
Mariella. Hetkisen kuluttua ilmestyi pimennosta miehen hahmo,
joka liittyi hänen seuraansa. Kuka hän oli? Heidän savukkeittensa
kaksoishehku liikkui heidän edellään heidän astellessaan verkkaisesti
käsikkäin nurmikolla aivan samoin kuin Charlie ja Mariella olivat usein
kävelleet hänen unissaan.
He olivat niin likellä, että heidän täytyisi ihan kohta katsoa alaspäin
ja nähdä hänet; mutta he menivätkin vielä eteenpäin muutamia askelia ja
pysähtyivät sitten katselemaan jokea ja välkkyvää kuuta. Pianonsoitto
taukosi, ja sitten tuli vielä yksi hahmo heidän seuraansa. He olivat
kolme kookasta varjoa; heidän kasvojaan ei voinut erottaa.
»Hei vain!» lausui Mariellan hiljainen, kirkas, muuttumaton ääni. »En
jaksa ymmärtää, soittoasi, Julian. Eikä Martinkaan sitä ymmärrä, vai
ymmärrätkö, Martin?»
»No niin, se on niin vietävän penseätä. Siinä ei ole sointua.»
Vastaukseksi Julian naurahti lyhyesti.
Tuntui samanlaiselta kuin kaikissa unissa kuunnella näitä ääniä, jotka
hillittyinä, mutta selvinä lähtivät näkymättömiltä huulilta pimeässä,
lausuen joutavanpäiväisiä asioita, jotka tuntuivat tärkeiltä kohtauksen
kummallisuuden ja yllättävyyden vuoksi.
»Minkä tähden», tiedusti Martin, »et soita sieviä, yksinkertaisia,
hyväätekeviä kappaleita, jotka osaisimme painaa muistiimme ja joita
voisimme hyräillä ja vihellellä pitkin päivää?»
»En ole kyllin yksinkertainen enkä hyväätekevä pystyäkseni soittamaan
niitä kunnollisesti. Jätän ne sinun oikean kätesi mestarillisen
etusormen näppäiltäviksi, Martin.»
»Martin on maailman etevin yhtä sormea käyttävä soittaja, etkö olekin?»
veisti Mariella kiusoittelevasti, mutta hellästi.
»Missä Roddy on?»
»Hän lähti yksin soutelemaan ruuhella.»
»Kuinka romanttista!» tokaisi Mariella.
Kuului ähkäisy.
»Mariella, minkä tähden —»
»Mitä?»
»Hölpötät», täydensi Julian. »Sinun pitää ajatella, ennenkuin puhut.»
Mariella nauroi.
»Hyvää yötä!» toivotti hän. »Minä lähden nukkumaan. Tullessanne
yläkertaan muistakaakin kävellä hiljaa lapsenkamarin ohitse. Muistakaa,
ettei se nyt ole _teidän_ huoneenne, vaan Peterin. Nannie kyllä
peittoaa teidät lämpimäksi, jos herätätte hänet uudelleen, Martin.»
Hänen savukkeenpätkänsä osui veteen muutamien sentimetrien päässä
Judithista. Hänen vaalea hahmonsa himmeni ja oli poissa.
»Millainen yö!» ihasteli Julian. »Kuu on perin teatterimainen maalaaja.»
Pari lähti kävelemään edelleen — eikä se tapahtunutkaan liian aikaisin,
sillä vesi tuntui jääkylmältä Judithin kohmettuneesta ruumiista, hänen
pajunjuurien ympärille kiertyneet sormensa olivat jäykät, ja hampaat
kalisivat hänen suussansa.
Hän kuuli Martinin puhuvan:
»Kun olin Pariisissa Roddyn kanssa —»
Ja pitkän äänettömyyden jälkeen kuului sitten Julianin ääni äkkiä
entistä kovempana: »Entä jos kiusaa itseään... päivästä päivään...
itselleni: Hyvä Luoja! Sinä hirveä kiusankappale...»
Äänet hiljenivät sekaviksi ja vaimenivat; mutta sitä seuranneen
äänettömyyden aikana ne tuntuivat yhä uudelleen kaikuvan Judithin
korvissa, uhkuen kaikkien salaa kuultujen keskustelujen syvää
tärkeyttä, joten hän tunsi levottomasti saaneensa kuulla heidän
sydämensalaisuuksiaan.
Kuu paistoi suoraan puutarhan rannalle, kun hän nousi väsyneenä vedestä
ja laskeutui pitkäkseen ruohikolle.
Hänen ympärillään varjot olivat liikkumattomia. Hänen ruumiinsa
muuttui kuutamossa niin salaperäisen puhtaiksi viivoiksi, että se
näytti pikemminkin olevan valoa kuin lihaa. Hän ajatteli: »Jos he
olisivat nähneet minut, eivät he olisi uskoneet minua todelliseksi.»...
Martin olisi kyllä hämmästynyt, jollei pahastunut, ja kääntynyt
kohteliaasti toisaalle, mutta Julian olisi tarkastanut hänen muotojaan
arvostelevasti ja uteliaasti. Ja Roddy — Roddy oli ajassa niin
kaukainen, ettei hänestä osannut arvata mitään. Mutta jos se himmeä ja
omituinen olento, jolla oli Roddyn kasvot ja jota Judithin olemuksen
silmittä näkevä ja järkisyittä tietävä osa oli vuosikausia vaalinut —
jos hän olisi nähnyt, olisi hän katsonut tarkasti ja sitten vetäytynyt
loitommalle, kaihtaen viettelystä, oman halunsa sopimattomuutta, ja
tarkkaillut äänettömänä etäältä.
»Oi, Roddy, milloin tulet näyttäytymään?»
Uinti kotiin päin oli lämmittänyt häntä, mutta huolimatta suoniensa
kiihtyneestä sykinnästä hän tunsi nyt vilun alkavan kouristaa häntä
syvälti. Hän nousi pystyyn ja seisoi hiljaa hetkisen; pian hänen
täytyisi piilottaa hopeanvalkoinen ruumiinsa vaippaan, eikä se sitten
enää olisi ihmeellinen.
Kumartuessaan ottamaan maasta vaatekappalettaan hän kuuli melan
pitkäveteisen, hiljaisen lirinän ja loiskauksen; näkyviin tuli ruuhi,
joka lipui alaspäin keskellä jokea. Judith kietoi tumman vaippansa
ympärilleen ja peräytyi pimentoon; ja katsellessaan ruuhen perässä
istuvaa yksinäistä hahmoa hän unohti hengittää.
»Oi, käänny! Oi, käänny!» lähetti hän hiljaa Roddyn jälkeen.
Mutta jos Roddy kääntyisi, niin hän katoaisi, häipyisi...
Roddy ei kääntänyt päätänsä; ja Judith tarkkaili, kun hän loittoni
naapuritalon puutarhan ohitse ja meloi yhä edelleen — kenties koko
yön...
Jos hän vain olisi nähnyt Judithin, olisi hän kutsunut:
»Judith, tule mukaani!»
»Tulen.»
Ja koko yön he olisivat kelluneet joella yhdessä.
Kerran vielä niin kävisi; niin täytyisi käydä. Hän oli aina ollut varma
siitä, että Roddyn näytelmä täytyisi kirjoittaa ja että hänen täytyisi
esittää siinä osaa loppuun saakka — onnelliseen loppuun saakka.
»Oi, Roddy, minä rakastun sinuun.»
Se pienenevä, vastaamaton täplä, joka oli Roddy, katosi näkyvistä.
* * * * *
Ehdittyään puolitiehen talolle palatessaan hän äkkiä seisahtui
hämmingin valtaamana, sillä se oli ollut Roddy itse eikä hänen
mielikuvituksen luoma varjonsa. Pimeän yksinäisyydessä olivat nyt
heidän oikeat hahmonsa, jotka heidän äänensä tekivät salaperäisiksi;
tähän saakka olivat vain heidän kuvitellut haamunsa niin kauan
väikkyneet tyhjyydessä... He olivat taaskin pujahtaneet valvonnan ja
unen väliseen, kirkkaaseen, herkkäuskoiseen elämään, josta hätkähtäen
herää pohtimaan, oliko uni sittenkin todellisuutta — vai onko
todellisuus mitään muuta kuin unta.
2
Seuraavana päivänä hän oli epätodellisen rauhallinen kohdatessaan
Mariellan kylässä. Viimemainittu tuli rohdoskaupasta, ja he joutuivat
vastakkain. Tuossa hän oli pitkänä ja suoraryhtisenä, hänen
huikaistuneet, vihertävän siniset silmänsä katselivat varjottomina
ja tahrattomina maailmaa tummien silmäripsien välitse, hänen
silmänsä, jotka eivät tunteneet hyvää eivätkä pahaa — enkelin tai
paholaisen jääkylmät silmät. Hänen mustan hattunsa alta hänen lyhyet
hiuksensa kihartuivat ulospäin, hänen kalpeat, sileät kasvonsa olivat
säilyttäneet lapsellisen, soikean muotonsa, hänen huulensa olivat
parhaiksi sulkeutuneet pehmeäksi, mietoväriseksi kaareksi. Naamio
oli jäljellä, entistä huolitellumpana; mutta kun hän tervehtiessään
hymyili, pilkahti hetkiseksi näkyviin jotakin outoa, ikäänkuin hänen
kasvonsa harvinaisella, avonaisella hetkellään olisivat näyttäneet
hieman loukkaantuneilta, mutta sittenkin säilyttäneet perin lievän
hämmentymisen ilmeensä.
Hän näytti olevan hyvillään.
»Judith!... Sinäkö?»
»Mariella!»
»Siis sinä _olet_ vielä täällä. Aprikoimme sitä.»
»Kyllä. Yhäti täällä.»
Hän näytti olevan ymmällä osaamatta virkkaa mitään ja katsoi toisaalle
ujona ja arkailevana; hänen katseensa vilkuili ympäri koettaen
piiloutua.
»Me — me puhelimine sinusta ja arvelimme sinun varmaankin olevan poissa
täältä. Muistimme sinun olevan hyväpäisen, ja Julian kertoi sinun
maininneen hänelle aikovasi mennä johonkin opistoon. Ja niinpä luulimme
sinun kenties olevan siellä. Tuumimme, että nykyisin varmaankin olet
hirveän peloittava ja oppinut. Etkö olekin?»
»Oh, en!»
Mitä olisi sellaiseen hupsuuteen osannut vastata?
»Sinähän opiskelit aina», jatkoi Mariella äänessään vaivautunut sointu.
Hymyillen hän sitten lisäsi: »Muistatko neiti Pimiä?»
»Kyllä. Hänen tekohampaansa.»
»Hänen _hajunsa_.» Mariella nyrpisti pientä nenäänsä. »Minä sain aina
istuessani hänen henkäyksiään nenääni ja mietin kidutuksia hänelle.
Eipä ihmekään, etten edistynyt.» Hän päästi hiljaisen hihityksensä
ja jatkoi taaskin hermostuneesti: »Kuulehan, milloin tulet meitä
katsomaan. Olisimme siitä hyvillämme. Tänään iltapäivällä?»
»Oi, Mariella, se olisi hauskaa.»
»He ovat siellä kaikki. Muistatko jokaisen? Julian vapautettiin
sotapalveluksesta vähän aikaa sitten. Syksyllä hän menee takaisin
Oxfordin yliopistoon.»
»Entä Martin ja Roddy?»
»Niin, he ovat täällä molemmat. Roddy palasi äsken Pariisista. Hänen
otaksutaan opiskelevan siellä piirustusta. Martinin pitäisi olla
Cambridgen yliopistossa, mutta häntä vaivasi umpisuolen tulehdus aika
pahasti, joten hän on poissa tämän lukukauden.»
»Oletko hyvilläsi, kun olet jälleen täällä?»
»Oi, kyllä; pidämme kaikki tästä paikasta hirveästi. Ja täälläolo
näyttää sopivan lapselle.»
»Sepä hyvä!»
Syntyi äänettömyys. Hän oli singonnut viimeisen huomautuksensa
huolettoman hätäisesti, ikäänkuin ei olisi uskonut Judithin tietävän
mitään lapsesta; hänen katseensa oli taaskin luiskahtanut syrjään
ikäänkuin pelokkaasti. Vaitiolon aikana ammotti heidän jalkojensa
juuressa niiden asioiden kuilu, joista ei milloinkaan puhuttaisi; ja
selvää oli, ettei ainakaan Mariella koskaan mainitsisi miehensä nimeä.
»Minä — minä olin juuri ostamassa joitakuita esineitä häntä varten»,
virkkoi hän. »Nanny tahtoi niitä. Mutta täältä ei saa paljoa.»... Hänen
äänensä vaimeni hermostuneesti. Sitten hän lisäsi:
»Tänään iltapäivällä siis. Hyvästi siihen asti! Älä tule liian
aikaisin, sillä pojat ovat aina kamalan laiskoja puolisen jälkeen!»
Hän hymyili ja jatkoi matkaansa.
3
Kello viisi Judith ällistytti sisäkköä ottamalla hatun päästänsä
hallissa, pyyhkimällä hiostuneita käsiään ja menemällä itse
ilmoittamaan itsensä.
Oleskeluhuoneen kynnykselle hän seisahtui. Huone, pelon laajentama,
näytti olevan täynnä harmaisiin flanelliasuihin puettuja jättiläisiä.
Mariella erosi suunnattomasta joukosta ja leijaili häntä kohti.
»Terve tuloa!» toivotti hän. »Haluatko teetä? En muistanut sitä
lainkaan. Emme juo teetä koskaan. Minun ei tarvinne esitellä, vai
tarvitseeko? Sinähän tunnet jokaisen.» Hän laski hetkiseksi kätensä
kevyesti Judithin käsivarrelle, ja huone alkoi vaipua ja vakavoitua;
mutta naapuritalon poikien kasvot olivat hänen silmäinsä edessä
pelkkinä sekavina läikkinä hänen pudistaessaan kättä heidän kanssaan.
»Muistatko, kuka kukin on?» kysyi Mariella.
Nyt hänen piti nostaa katseensa lattiasta ja vastata, hillitä
vapisemistaan ja haihduttaa kaikkialle levinnyt puna.
»Tietysti muistan.»
Hän katsahti sinne päin ja näki heidän seisovan edessään, hymyillen
hiukan väkinäisesti. Se rohkaisi häntä hymyilemään vuorostaan heille.
»Sinä olet Martin — sinä olet Roddy — tuossa on —» hän epäröi. Julian
seisoi eristäytyneenä, näyttäen vanhentuneelta ja ylpeältä. Hän
täydensi saamattomasti: »Herra Fyfe.»
Kajahti naurunremahdus ja kiusoittelevien äänien kuoro, johon hän ei
voinut kiinnittää lainkaan huomiota, vaan joutui jälleen punehtumisen
ja hämmingin valtaan.
»Arvelin, että sinusta ei — pitäisit minua — en tiennyt, olisiko —
näytit siltä kuin —» sopersi hän.
»Olen totisesti pahoillani siitä, että tunsit kaipaavasi sellaista
muodollisuutta», vastasi Julian jäykästi. Myöskin hän punehtui.
»Se johtui vain hänen kainoudestaan», ilvehti joku ääni.
Judith mietti: »Julianhan sittenkin oli aina ystävällinen.» Se,
että toinenkin ujosteli, palautti hänen itsevarmuutensa, ja katsoen
hymyhuulin Juliania suoraan silmiin hän virkkoi:
»Sitten olen minäkin siitä pahoillani, Julian.»
»Se on parempaa», sanoi Julian vieläkin jäykästi, mutta hymyillen.
Nyt hän erotti heidän kasvonsa selvästi; mutta vielä oli huoneessa
vaivaava ja outo kohta — omituisen näköinen, kellahtavan kalpea nuori
mies, Roddy. Judithin katse lipui häneen ja sitten edelleen Martiniin.
Tämä hymyili hänelle, ja hän astui askeleen sinne päin.
»Oletko sinä Cambridgen yliopistossa?» tiedusti hän.
»Kyllä olen.»
»Sinne minäkin aion.»
»Niinkö tosiaankin?»
»Mitä varten?» tokaisi Roddy hiljaa.
»No, oppiakseni. Haluaisin saada mahdollisimman hyvät tiedot
kirjallisuudesta — ainakin Englannin kirjallisuudesta, ihan alusta
alkaen», vastasi Judith vakavasti.
»Juuri se on Martininkin päämäärä. Eikö olekin, Martin, sinä
kirjatoukka?»
»Minä en saa paljoa aikaan», virkkoi Martin, itsevarman hymyn nopeasti
vilahtaessa hänen kasvoillaan. »Olen niin veltto pahus. Ja niin hidas.»
Judith aprikoi.
»Minä en luule olevani erikoisen kyvykäs», virkkoi hän. »Arveletko
useimpien korkeakoulussa opiskelevien tyttöjen olevan?»
»Martinista ja minusta heidän täytyy olla», veisteli Roddy, silmää
iskien. »Siltä he totisesti näyttävät.»
»Näin joitakuita käydessäni suorittamassa tutkintoani. He olivat sangen
yksinkertaisia.» Kuului naurua, ja Judith lisäsi tiukan vilpittömästi:
»Siellä oli kaksi sievää tyttöä — kaksi tai kolme.»
»Aiotko siis tulla sellaiseksi nuoreksi naiseksi, jolla _tosiaankin_ on
älyllisiä harrastuksia?» kysyi Roddy.
»Niin, kyllä. Niin arvelen.»
»Se on aika vakavaa.»
Äkkiä hän huomasi heidän kaikkien nauravan hänelle ja lakkasi puhumasta
häpeän ja harmin nujertamana.
»Älä välitä siitä!» Roddy räpytti hänelle silmiään vastustamattoman
hilpeästi, ja hänen äänensä uhkui hyväileviä soinnahduksia. »Martin
riemastuu tavatessaan sinut. Mutta älä mene Newnhamin äläkä Girtonin
naisopistoihin. Kaameita paikkoja — Martin kauhistuu niitä. Mene
Trinity-opistoon. Hän on siellä valvojanasi.»
»Lopetahan toki, Roddy!» kehoitti Martin hymyillen suopeasti. »Olet
liian hullunkurinen.»
»Toivottavasti umpisuolesi voi paremmin?» lausui Judith kohteliaasti.
»Paljoa paremmin, kiitos.» Martin kumarsi hiukan.
Kenelläkään ei ollut enää mitään sanomista. He eivät olleet kovin
hyviä isäntiä. He seisoskelivat huoneessa yrittämättä mitään, veltosti
hypistellen ja tipautellen hänen tarjoamiaan keskustelunaiheita,
ikäänkuin hän olisi ollut emäntä ja he mitä vaivaloisimpia vieraita.
Kuten entisaikaan he nytkin muodostivat painostavan, itsekylläisen
sukulaispiirin, jonka ytimenä oli välinpitämättömyys, jollei
vihamielisyys vierasta kohtaan. Charlie oli kuollut, mutta kun he
nyt olivat kaikki kokoontuneet yhteen, tunsi Judith hänen painavan,
kiskovan heitä yhä enemmän erilleen; ja surkeana hän toivoi, ettei
olisi tullutkaan tänne.
He olivat kaikki omissa tilapäisissä puuhissaan. Roddy puhdisti
piippuaan, Martin ja Mariella leikkivät spanielinpennun keralla. Se
ponnistihe Martinin syliin, ja hetkisen kuluttua kajahti Mariellan
kirkas, hiljainen piipitys:
»Voi, taaskin! Kuinka hillitön veitikka se onkaan! Kovin ikävää,
Martin.»
»Kyllä se kuivaa», lohdutti Martin tyynesti, silmäillen housujaan. »Ei
siitä mitään.»
Julian oli istuutunut pianon ääreen ja näppäili _pianissimo_. Roddy
yhtyi viheltämään säveltä.
»Mitä teemme?» virkkoi Mariella. Hän kieritteli edelleenkin
koiranpentua.
Julian käännähti soittaessaan taaksepäin ja katsahti Judithiin.
Kiitollisena viimemainittu meni seisomaan hänen viereensä. Pianon
ääressä tarkkaillessaan Julianin käsiä hän oli eristetty muista, eikä
hänen tarvinnut olla peloissaan.
»Soitahan vielä. Jotakin omaa sävellystäsi.»
Päätänsä ravistaen Julian vastasi:
»Oh; se on kaikki mennyttä.»
Millaisia piirteitä, millaista kalseutta sota olikaan tuonut hänen
ennestään juovaisiin kasvoihinsa!
»Mutta tuleehan se takaisin.»
»Ei. Se oli heikko kipuna; ja taistelujen jumala näki hyväksi nipistää
sen sammuksiin. Sota teki joistakuista miekkosista runoilijoita —
eräänlaisia; mutta en ole kuullut sen milloinkaan tehneen kenestäkään
musiikkimiestä.»
»No niin, mutta osaathan vielä soittaa.»
»Niin, rimputtelen. Rimputtelen.» Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä
ja harmistuneelta. Hokiko hän itsekseen: »Hyvä luoja! Sinä hirveä
kiusankappale —»
»Minä tuntisin aina» — Judith sai vaivoin tunnustetuksi — »saaneeni
kylliksi, jos osaisin rimputella niinkuin sinä. Ihan pienestä pitäen
olen kadehtinut sinua kiusakseni.»
Julian ilostui hieman ja hymyili, näyttäen innostuneelta entiseen
tapaan.
»Soita sitä kappaletta, jota soitit eilen illalla!»
»Mistä sinä tiedät, mitä soitin eilen illalla?»
»Olin joella ja kuulin soittosi.»
»Niinkö?» Se hiveli Julianin mieltä. Hänen mielikuvitustaan kiihoitti
se ajatus, että hän soitti yöhön näkymättömille kuuntelijoille.
»Ihan yksin, niinkö olit?» Hän vilkaisi Judithiin valppaan
kiinnostuneesti.
»Juuri niin. Sanoin itsekseni: Herra Fyfe varmaankin soittaa.»
Julian nauroi.
»Ymmärräthän, että olit kauhea.»
»En suinkaan. Sinähän olit. Pakotit minut teeskentelemään, etten
mitenkään sinua tuntisi.»
»Hölynpölyä. Minähän toivoin tapaavani sinut. Viimeksi kohtasimme —
milloin? Vuosisatoja sitten.»
»Niin. Silloin luistelemassa.»
»Hyvä Luoja, niin. Toisessa maailmassa.»
Äkkiä hän keskeytti hiljaisen soittelunsa; ja Charlie tunkeutui heidän
seuraansa, pakottaen heidät sinä päivänä muistamaan ennen kaikkea häntä.
»Minkätähden ummehtua täällä sisällä?» sanoi Mariella. »Lähdetään
ulkosalle, Judith.»
Hän seurasi Mariellaa melkein kevein sydämin. Olihan Mariella sittenkin
sellainen tyttö, joka osasi pakista ihmisille, jopa huvittaakin heitä.
Hän oli osoittanut sen Julianiin nähden; ja täydellä syyllä sopi
odottaa hänen muihinkin nähden menestyvän.
* * * * *
Setripuun juurelle levitetyllä matolla leikki lapsi, ja hänen
hoitajattarensa istui ompelemassa hänen vierellään. Judith tunsi hänet
entisiltä ajoilta; hän oli Pinkie-niminen lohikäärme, ollut Mariellan
hoitajatar ja tullut sitten hänen palvelijattarekseen. Ryppyisenä,
tuikeana, posket raikkaina ja ilme kirkkaan viattomana kuten vanhalla
hoitajattarella ainakin hän istui hoivaamassa Mariellan poikaa.
»Saanko ottaa hänet, Pinkie?» kysyi Mariella. »Pinkie ei yleensä salli
minun kajota häneen.»
»Te olette niin huolimaton», virkkoi palvelijatar ankarasti. Sitten hän
tunsi Judithin, ja hänen kasvonsa alkoivat säteillä.
Mariella otti kevyesti lapsen maasta ja kantoi hänet kainalossaan joen
partaalle, jonne nuoret miehet olivat ryhmittyneet.
Judith tarkkaili lasta tuskaisen kiinnostuneesti ja ihmetellen. Tuossa
hänen edessään oli Charlien lapsi; hänen täytyi se uskoa.
Se oli pitkä ja hentorakenteinen lapsi, omituisen kypsyneen näköinen
kaksivuotiaaksi. Hänellä oli hauraan näköiset ohimot, ja hänen kaulansa
näytti ihan liian heikolta kannattamaan isoa, tuuheiden, hienojen,
suorien, ruskeiden hiusten peittämää päätä. Kirkkaita, syvällä
olevia silmiä reunustivat Mariellan tummat silmäripset, eikä hänessä
ollut mitään muuta vanhemmistaan paitsi kalpeutta ja eräänlaista
ylhäistuntuista luurakenteen hentoutta, joka oli Fyfe-suvun kaikkien
jäsenten välttämätön piirre.
Seurapiiri oli meluton; se ei pystynyt laajentumaan sulkeakseen
sisäänsä uutta elämää. Mariellan lapsi oli syrjäinen eikä kuulunut
siihen. Joskus joku serkuista ojensi ison kätensä tukeakseen häntä,
vihelsi hänelle, väänteli hänelle kasvojaan, kirskutti hänen
leikkikarhuaan tai huudahti hänelle rohkaisevasti, kun hän kaatui.
He katselivat häntä isojen koirien tapaan kasvoillaan sietämisen ja
huvin ilme, olivat laimeasti mielissään, kun hän seisahtui, pysytellen
kädellään pystyssä heidän polviensa varassa; mutta pian he unohtivat
hänet. Ainoastaan Julian näytti tuntevan mielenkiintoa häntä kohtaan;
Julian tarkkaili häntä, ja silloin tällöin Mariella tarkkaili häntä
tarkkailevaa Juliania.
Oli järjetöntä, luonnotonta, uskomatonta, että hän oli Mariellan poika
ja Charlien jälkeläinen, että Mariella oli kantanut häntä kohdussaan
yhdeksän kuukautta, kuten jokainen nainen kantaa lastansa, synnyttänyt
hänet tavalliseen tapaan, tuntien tuskia ja riemua, että hän kasvaa
rakastamaan Mariellaa ja saamaan häneltä rakkautta ja nimittämään häntä
äidikseen.
Mutta kaikillahan saattoi olla lapsia, jopa sellaisillakin
lapsellisilla, salaperäisillä leskillä kuin Mariellalla ja
traagillisesti kuolleilla nuorilla aviomiehillä kuten Charliella;
yksinkertainen todistus siitä oli tuossa hänen silmiensä edessä. Mutta
Mariella oli luonnostaan lapseton henkilö. Tuntui siltä kuin hänen
ruumiinsa olisi tehnyt hänelle kepposen ja synnyttänyt; mutta sen
synnyttämälle olennolle ei hänen epä-äidillinen sielunsa ollut lainkaan
sukua. Siltä näytti; mutta mahdotontahan oli Mariellasta milloinkaan
päättää mitään varmasti.
»Tule tänne!» pyysi Judith ja ojensi kättänsä.
Poika tuijotti häneen ja siirtyi sitten hermostuneesti loitommaksi.
»Pidätkö lapsista?» tiedusti Mariella kohteliaasti.
»Minä rakastan niitä», vastasi Judith, mutta punastui sitten
havaittuaan äänessään naurettavan lämpöisen soinnahduksen. Mutta
taivaan kiitos, Roddy oli Martinin seurassa poistunut heidän luotansa
eikä ollut äänen kantamissa.
»Niinkö?» Mariella katsahti häneen eikä näyttänyt keksivän mitään muuta
sanottavaa. Hän veti koiranpennun likelleen.
»Kelpo veitikka, mene leikkimään Peterin kanssa! Mene!»
»Peter siis on hänen nimensä.»
»_Michael_ Peter», tehosti Julian pilkallisesti. »Mariellalla oli mitä
ylevimmät vaikuttimet; mutta pelkäänpä hänen tehneen huonon palveluksen
pojalle. Michaelin yksin tai Peterin yksin hän olisi saattanut kantaa
— mutta ne yhdessä! Vapisen hänen nuoruusvuosiensa tähden. Hänellä
pitäisi kuitenkin olla joku väärä suojelusnimi ainakin siihen saakka,
kunnes hän lähtee yliopistosta. Voimme vain toivoa, että hän itse
huomaa kaksinkertaisen taakan ylettömäksi ja ottaa nimekseen raikkaan
Jamesin tai Henryn. Meille kyllä kelpaisi Henry tai joku muu sellainen
sukuun. Ehkä sittenkin meidän pitäisi kehua kaukonäköisyyttäsi,
Mariella?»
»En ymmärrä puheitasi», vastasi Mariella hiljaisella, ystävällisellä
äänellään. »Minusta Michael Peter on hyvin sievä nimi. Ja hän on aika
sievä poika, eikö olekin?»
Poika juoksi edestakaisin nurmikolla koiranpennun ajaessa häntä takaa,
tavoitellen häntä käpälillään, näykkien hänen sääriään, sotkeutuen
hänen jalkoihinsa. Aluksi hän kesti sen tyynesti, mutta jonkun ajan
kuluttua pysähtyi tuskastuneena, torjui koiraa voimattomilla, hennoilla
käsillään ja huudahteli hermostuneesti, ikäänkuin toraillen sille
omalla kielellään, mutta ei kertaakaan vilkaissut kehenkään heistä apua
pyytääkseen. Koiranpentu kyyristyi hänen eteensä ja haukahti terävästi.
Lapsi nosti kädet korvilleen, ja hänen huulensa vapisivat.
»Tuota kirottua koiranpentua!» kivahti Julian vimmastuneesti. Hän meni
veljenpoikansa luokse ja otti hänet syliinsä.
»Poika on väsynyt, Mariella, ja sinä tiedät sen, mutta istut siinä
rauhallisesti, _rauhallisesti_ — ja sallit tuon riivatun hupsun,
meluisen koiranpennun ärhennellä hänelle ja kiusata häntä ja turmella
hänen hermonsa...»
Hän oli kalpea, tähysti Mariellaan peittelemättömän vihaisesti, ja ilma
heidän välillään tuntui värähtelevän ja käyvän jännittyneeksi. Mariella
nousi nopeasti pystyyn ottaakseen koiranpennun ja kosketti poikansa
päätä ohimennen.
»Poloinen Peter-poju», virkkoi hän levollisesti. »Ymmärtämätön poika!
Ei ole mitään hätää.»
»Minun täytyy lähteä», mutisi Judith.
Se oli sietämätöntä. Hänen täytyi pujahtaa tiehensä ja piiloutua
häpeämään ja pahoittelemaan omaa käsitystään hillitystä hysteriasta.
»Täytyykö sinun lähteä?» Mariella hymyili hänelle herttaisen
ilmeettömästi. »No niin — sinun pitää tulla pian taaskin käymään. Käy
usein täällä!»
»Saatan sinut ovelle», sanoi Julian. »Vien pojun sisälle.»
Virkkamatta enää sanaakaan ja katsahtamatta heihin Mariella poistui;
Julian lähti marssimaan talolle, kantaen lasta; ja Judith seurasi häntä
sydän kipeänä.
Kaikki oli mennyt hullusti. Martin ja Roddy eivät olleet palanneet,
eikä hän ollut rohjennut lähteä heitä etsimään sanoakseen heille
jäähyväiset. Voi, he eivät välittäneet siitä, sanoiko hän jäähyväiset
vai eikö, koska eivät olleet tunteneet häntä kohtaan kyllin paljon
mielenkiintoa pysyäkseen hänen luonansa. Ei edes Martin kaivannut
häntä, vaan piti Roddyn seuraa parempana. Hän oli toivonut saavansa
kylliksi varmuutta katsoakseen Roddya, kerran, levollisesti, ja
nähdä hänet sellaisena kuin hän oli; mutta heidän muutamia kertoja
vilkaistessaan toisiinsa hän ei ollut nähnyt mitään muuta kuin niin
räikeää, niin polttavaa epätodellisuutta, että se hämmensi koko hänen
mielensä ja pakotti hänet avuttomana välttämään Roddyn katsetta. Kun
hän tänä iltana olisi vuoteessaan, tulisivat he kaikki hänen eteensä
vaivaavina ja kiusaavina, kolmin kerroin välinpitämättöminä ja kylminä
nyt, kun tämä kaivattu kohtaus oli tapahtunut, karvas ja hedelmätön
tosiasia. Mielikuvitus ainakin oli ollut tuottelias, se oli ravinnut
itseään; mutta todellisuus oli karu kuin kallio. Mitä, aprikoi hän, hän
oli saattanut tehdä sellaista, mitä hän ei ollut tehnyt, millaiselta
hänen olisi pitänyt näyttää miellyttääkseen heitä? Hänen pukunsako vai
hänen ulkonäkönsä vaiko hänen typerä vakavuutensa opistosta puhuttaessa
oli tuominnut hänet kelvottomaksi heidän seuraansa? Ilottomien aatosten
painamana hän seurasi Juliania arkihuoneeseen.
Julian istuutui pianon ääreen poika polvellaan ja alkoi hiljaa soittaa.
Judith seisoi hänen vierellään.
Vähän ajan kuluttua lapsi keikautti päänsä taaksepäin Julianin
olkapäätä vasten ja kuunteli ihastuneena. Silloin Julianin kasvot
silisivät ja miltei hymyilivät. Soitettuaan jonkun aikaa hän taukosi ja
virkkoi:
»Käy istumaan! Ei sinun vielä tarvitse lähteä.» Ja hän alkoi jälleen
hiljaa soittaa.
Vapauttaakseen Julianin kädet Judith otti hellävaroen lapsen häneltä ja
nosti sen omaan syliinsä, jossa poika istui liikkumattomana ikäänkuin
huomaamatta muutosta.
Tarkkaillessaan käyriä sormia, jotka lipuivat pitkin näppäimiä kieleltä
kielelle, ja nähdessään ympärillään tutun huoneen hän vähitellen
joutui entisyyden lumoihin. Soittaja oli Julian-poika, ja hän itse oli
puolittain uinaileva, etuoikeutettu kuuntelija; ja ikäänkuin heidän
keskinäisessä tuntemisessaan ei olisikaan ollut aukkoa he istuivat
vierekkäin itsetiedottoman läheisesti. Mitä pelkäämistä oli ollut? Nyt
hän oivalsi aina voivansa löytää Julianin samasta kohdasta, johon hän
oli jäänyt heidän erotessaan, ja huomata, ettei hän ollut muuttunut
hänelle; hänen, Judithin, sopi sanoa hänelle mitä tahansa pelkäämättä
pilkkaa tai torjumista. Mutta hän olikin aina ollut luontevin koko
joukosta; veriheimolaisuuden vaistoa hillitsi hänessä kriitillinen
älykkyys, ja hän oli aina valmis ainakin terästämään järkeään vierasta
vastaan, jos kohta ei tulemaan hänen ystäväkseen.
Julian taukosi, ja Judith puhkesi puhumaan.
»Täällä ei ole mitään muuttunut. Muistan jok'ikisen esineen tässä
huoneessa, ja se on ihan samanlainen — jopa noissa laudoissa olevia
mustetahroja myöten. Tuntuu unelta olla taaskin täällä ja puhella
kanssasi — sellaiselta unelta, joissa nähdyt paikat muistaa ja kaikki
on niin tuttua, että se tuntuu pahaenteiseltä. Olen usein nähnyt
tällaisia unia —»
Hän katkaisi lauseensa ja olisi toivonut jättäneensä viimeiset sanat
lausumatta; mutta Julian piti hänen huomautustaan yleisenä, nyökkäsi ja
kumartui katsomaan Peteriä, joka kalpeana ja unisena lepäsi Judithin
helmassa. Poika oli hyvin väsynyt, mutta ei ärtyinen, vaan äänetön ja
raukea. Julian kosketti hänen poskeaan.
»Entä onko Peterkin osana unessa?» kysyi hän hiljaa.
»Kyllä. Eikö hän ole?»
Julian oli pahaenteisyyden toimeton, uhkaava ydin, odottamaton, jota
kaihtoi, mutta jota etsimään kuitenkin tuntui olevan pakko palata.
Unessa tuntui ihan luonnolliselta istua Julianin seurassa, pitäen
Charlien lasta.
»Eikö ole kummallista», virkkoi Julian haaveksivasti, »että tämä
on ainoa todistus — ainoa todistus koko Charlien elämästä? Lapsi!
Ei ainoatakaan muuta kuiskausta häneltä... Minulla ei ole edes
kirjettäkään. Otaksuttavasti hänellä on.» Hänen kasvoilleen levisi
tuokioksi äärimmäisen tuskainen ilme, ja hän vaikeni hetkiseksi,
ennenkuin lisäsi: »Eikä ainoaakaan valokuvaa. Muistatko sinä hänet?»
»Tietysti.» Judithin kurkkua kouristi, ja kyyneleet kihosivat hänen
silmiinsä. »Hän oli kaunein ihminen —»
»Niin hän oli. Kauneuden kevät. Hän ei siitä välittänyt, tiedäthän,
siitä huolimatta, mitä ihmiset puhuivat. Hänen ruumiillinen kauneutensa
luultavasti ikäänkuin loi varjon hänen luonteeseensa, teki sen
arvostelemisen vaikeaksi. Mutta hänellä oli hyvin yksinkertainen sydän.»
Oliko se totta? Kuka oli koskaan tuntenut Charlien sydäntä? Eikö Julian
puhunut ikäänkuin hautajaispuhuja, ikäänkuin hänen veljensä olisi
hänestä muuttunut epätodelliseksi — murheen symboliksi — unohtuneeksi
yksilölliseksi aaveeksi? Kenties yksin Mariella kaikista ihmisistä
oli tuntenut Charlien sydämen — kummallinen ajatus! — ja ehkä Charlie
vieläkin oli elävästi hänen mielessään; mutta hän ei koskaan sitä
ilmaisisi.
»En puhu hänestä usein kenellekään», jatkoi Julian, ja hänen soukat,
vilkaskatseiset silmänsä avautuivat äkkiä levälleen ja tuijottivat
Judithiin, ikäänkuin häntä olisi kalvanut joku sietämätön ajatus. Ne
olivat tuskan kuiluja. Mitä hän muisteli?
Pitkän äänettömyyden jälkeen hän otti jälleen pojan syliinsä ja virkkoi
hiljaa:
»Peter soittaa.»
Peter ojensi molemmat kätensä ja laski ne varovasti, hellästi
näppäimille, kuunnellen ja hymyillen.
»Onko hän soitannollinen?»
Julian nyökkäsi.
»Kyllä. Kyllä hän on — suuremmassa tai vähemmässä määrin. Olen ollut
havaitsevinani kaikki sen oireet.»
Hän silmäili olkaansa nojaavaa päätä tuiman hellästi; ja tuokion
kuluttua hän alkoi uudelleen puhua ikäänkuin olisi ollut syvissä
aatoksissaan.
»Miten — sellainen kysymys herää mielessä — miten Mariella aikoo
menetellä häneen nähden?»
»Mariellako?»
»Niin.»
»No niin — kaikkihan käy enemmän tai vähemmän koneellisesti poikiin
nähden, eikö totta? Koulu ja yliopisto — ja tässä tapauksessa
soittokoneita?»
»Kuinka _onneton_ pojasta tuleekaan!» kivahti Julian rajusti. »Etkö
sitä oivalla?»
»Mariella ei sallisi hänen olla onneton», torjui Judith, hätkähtäen.
»Hänkö? Hän ei sitä tietäisi. Ja jos tietäisikin, olisi hän voimaton.»
»No niin, olethan sinä pojan tukena.»
»Minä!» Julian päästi äkillisen naurahduksensa.
»Tarkoitan — että sinä pidät hänestä», rohkeni tyttö arasti huomauttaa.
»Minä en siedä nulikoita. Eivätkä he siedä minua.»
»En puhu nulikoista. Puhun Peteristä. Luulin sinun pitävän hänestä.»
Julian nauroi.
»Näytät kovin tyrmistyneeltä. Pidätkö sinä sitten nulikoista?»
»Kyllä.»
»Hm — no niin, varmasti Mariella väittää samoin. Olenhan kuullutkin
hänen niin vakuuttavan. Hän on hyvin täsmällinen, äiti-poloinen,
kaikkiin pieniin myötätunnonosoituksiinsa nähden.» Julian vilkaisi
kelloon. »Minun on aika viedä hänet yläkertaan. Odota minua!»
Takaisin tultuaan hän naurahti taaskin.
»Näytät vieläkin tyrmistyneeltä. Minä en ole kiltti mies, vai olenko?»
»En ajattele sinua.»
Oltuaan hetkisen vaiti Julian virkkoi:
»Niinpä niin, Judy. Olet oikeassa. Pidän hänestä. Mutta pitääkö minun
olla ajattelematta, koska tunnen?»
»Mitä ajattelematta?»
»Sitä, ettei hänen olisi pitänyt syntyäkään.»
»Oh!» Judith punastui kauhistuneena.
Julian sinkautti hänelle:
»Mitä toivot niille, joita rakastat? Elämääkö?»
»Luonnollisesti? Etkö sinä sitä toivo?» Judith oli hämmentynyt
olemuksensa pohjia myöten.
»En — hyvä Jumala, en!»
»Mitäs sitten?»
»Tiedottomuutta. Taivaallista, taivaallista raukeamista
olemattomuuteen.»
»Minkä tähden sitten et tapa häntä?» Häntä kammotti omien sanojensa
sointu.
»Sen tähden, etten rakasta häntä kylliksi.» Julian naurahti. »Onneksi
en rakasta ketään kylliksi — enkä ikinä opi rakastamaan. En edes
itseäni.» Hän meni ikkunan ääreen ja sanoi hiljaa ja jännittyneen
maltillisesti: »Joskus — kirkkaan näkemyksen hetkinä — tajuan sen
kaiken, koko turhan, kuvottavan ilveilyn. Mutta katseeni aina
hämärtyy. Siispä ystäväni ovat turvassa. Sitäpaitsi olen niin kirotun
tunteellinen; jos he rukoilisivat minua säästämään heitä, ei minulla
olisi sydäntä väitellä siitä, kuinka paljon viisaampaa heidän olisi
kuolla.»
Judith aprikoi levottomana, oliko mies hullu, ja istui ääneti, turhaan
odottaen jonkun älykkään vastaperustelun johtuvan mieleensä. Vihdoin
hän sopersi:
»Mutta normaalisista ihmisistä se ei ole joutavanpäiväinen, kuvottava
ilveily.»
»Oh, normaaliset ihmiset! Hehän koko pulman aiheuttavat. He
eivät _ajattele_. He eivät käsitä, että on mahdotonta kaivata
sellaista, mistä ei mitään tiedä. Kaikki se, minkä tähden he pitävät
elämäänsä arvossa — heidän ruokansa, rakkautensa ja halunsa, pikku
suunnitelmansa, voimistelunsa ja urheilunsa, kaikki heidän vähäiset
kiihtymyksensä — mitä ne ovat muuta kuin epätoivoista kyselyä: Mitä
minun pitää tehdä ollakseni onnellinen, täyttääkseni elämäni tyhjyyttä,
elähyttääkseni sen kolkkoutta? Miten voisin parhaiten pettää itseäni ja
Jumalaa? Ja omituista sanoa, he eivät ajattele, kuinka paljon vaivaa
olisi säästynyt, jollei heitä olisi ollut lainkaan — jollei heidän
olisi koskaan tarvinnut ajaa takaa nautintojaan eikä paeta tuskiaan.
Jonninjoutavaa kiihkoa, jonka ei olisi pitänyt ensinkään alkaa, ja
sitten takaisin olemattomuuteen. Kuinka hupsua!... Kuten lienet
arvannut, en lainkaan varmasti usko yhäti ylenevään tarkoitusperään.
Kovaksi onnekseni epäilen elämän, erittäinkin sen tuskien objektiivista
arvoa. Eivätkä omat murheeni herätä mielenkiintoani eivätkä puhdista
minua. Käsität siis —»
Hän kääntyi ikkunasta katsomaan Judithia hymyillen.
»Mutta minullakin on korvaukseni: musiikki, ravinto, kauniit ihmiset,
keskustelu — tai sanoisinko yksinpuhelu? — erittäinkin tällainen
lorufilosofia, jota olet, niin kärsivällisesti kuunnellut. Oletko
muuten samaa mieltä kanssani?»
»En. Oletko sinä tosissasi sitä mieltä?»
Julian naurahti ja kohautti olkapäitänsä.
»Onhan», lisäsi Judith, »se kuitenkin yksi katsantokanta. Sitä
kannattaa miettiä. En osaa ajatella nopeasti. Mutta oi! —» Hän
keskeytti puheensa.
»Mitä?»
»Olen kovin hyvilläni siitä, että olen syntynyt.» Judith punehtui.
»Vaikkakin _tietäisin_ sinun olevan oikeassa, ei minusta siltä
tuntuisi.»
»Niin, et ole milloinkaan kyllästynyt itseesi. Kenties et milloinkaan
kyllästy. Toivon ja uskon, että se on epätodennäköistä.»
Judith katseli häntä pahoilla mielin. Julian-parka! Hänen täytyi
olla teatterimainen, mutta hänen onnettomuutensa oli kylläkin
vilpitön. Hänen leikinlaskunsa oli niin huumoritonta, niin
teennäistä, että se musersi hilpeyden, ja koko hänen puhelunsa tuntui
vähemmän normaaliselta toiminnalta kuin pakotetulta, hysteeriseltä
ponnistelulta, johon hän turvautui lieventääkseen haikeata apeuttaan.
Ei ollut oikein tuomita häntä ja olla pitämättä hänestä; hän oli sairas
mies.
Hän istuutui taaskin pianon ääreen, ja Judith nousi mielijohteen
kannustamana, mennen seisomaan hänen viereensä.
»Jotkut miekkoset tanssivat», virkkoi Julian. »He eivät ole lakanneet
tanssimasta palattuaan kotimaahan. Minä soitan —» Hän aloitti sekavan
sommitelman — »soitan soittamasta päästyäni. Synkooppi — tehoaa —
suoraan hermoihin — kuin kokaini — Eipä ihmekään, että se on suosittu.»
»Pidätkö siitä?»
»Älyllisesti», vastasi mies, »jumaloin sitä. Se on niin taidokas.»
Hän soitti edelleen äänekkäästi, nopeasti, ilotulitusmaisen
loistavasti. Sitten hän taukosi. »Minun intohimoni ovat kuitenkin liian
raukeat joutuakseen kuohuksiin.»
Pyörähdettyään ympäri pianotuolilla hän painoi kädet kasvoilleen ja
hieroi silmiään väsyneesti.
»Julian — toivoisin, ettet olisi — toivoisin sinun voivan —»
Julian katsahti häneen säpsähtäen, näki hänen ilmeensä, käänsi
katseensa nopeasti toisaalle ja naurahti hämmentyneesti, poikamaisesti.
»Kaikki on hyvin», vakuutti hän. »Sinun ei tarvitse välittää minusta.
Ikävystytän sinua. Se pahoittaa mieltäni.» Viimeiset sanat olivat
hieman käreät.
»Oi, sinä _et_ ikävystytä, et totisesti! Mutta — älä ole noin surkea.»
Hetkisen kestäneen painostavan äänettömyyden jälkeen Judith sanoi:
»Minun täytyy lähteä.»
»Ei, sinä et saa lähteä», torjui toinen hiljaa. »Jää puhelemaan
kanssani.» Hän pysähtyi. »Minua vaivaa unettomuus, ymmärräthän, ja
se tekee minut hiukan rauhattomaksi. En pidä ajatuksistani, mutta ne
vaativat, ne _vaativat_ ajattelemista. Aikanani kuitenkin paranen.»
»Julian-poloinen!»
Julian salli kasvonilmeittensä laueta, ja hänen esiintymisensä muuttui
äkkiä rauhalliseksi ja koruttomaksi, miltei onnelliseksi; odottamaton
myötätunto oli lohduttanut häntä.
»Et saa lähteä, Judith; sinun pitää jäädä illalliselle.»
»En voi. Mitä Mariella sanoo?»
»Mariella ei sano mitään. _Ajatteleeko_ hän, se on toinen kysymys — tai
jopa _tunteekin_. Onko hän hyvin merkillinen henkilö? Vai johtuuko se
vain pysähtyneestä kehityksestä?»
»Ei; sitä en usko.»
»Etkö?»
Judith hymyili itsekseen; hänen päähänsä pälkähti mielijohde.
»Ehkäpä hän on yliluonnollinen, Julian.»
Sen sanottuaan hän äkkiä kävi miettiväksi, sillä hänen mieleensä oli
välähtänyt, että kenties se selitti Roddynkin olemuksen; kenties hän
oli yliluonnollinen, ja siinä tapauksessa oli hyödytöntä — hän ei
koskaan...
»Yliluonnollinen. Sitä en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi.» Julian
mietti mieltyneenä tähän ajatukseen. »Täytyyhän sen merkitä jotakin,
ettei kukaan ole milloinkaan yrittänytkään antaa hänelle liikanimeä
eikä lyhentää hänen oikeata nimeään; hän on aina ollut Mariella.»
Hän alkoi tyytyväisesti hyräillä lyhyttä säveltä. Judith virkkoi
kerkeästi:
»Palataksemme vain Peteriin, et tarkoita sellaista, ethän? Minkä
tähden hänen pitäisi olla onneton? Ajattele, mitä kaikkea voit opettaa
hänelle. Tiedäthän, että pitäisit siitä.»
Julian näytti hieman masentuneelta, mutta tuokion kuluttua hänen
kasvonsa taaskin kirkastuivat, ja hän silmäili tyttöä ystävällisesti.
»Älä ole huolissasi. Joka tapauksessa pidän huolta siitä, ettei
häntä kohdella huonosti — paitsi minun omalla tavallani. Nimittäin,
jos Mariella sallii minun tehdä sen. Ja hän sallii. Hän on sangen
hyvänluontoinen, se minun täytyy myöntää. Hän ei ole kertaakaan suonut
minun riidellä kanssansa. Ja hänen olisi hyvin sopinut tehdä se.»
Julian näytti taaskin aprikoivan, mutta huomattuaan tytön katselevan
häntä huolestuneesti hän lisäsi:
»On kummallista, kuinka luonnolliselta tuntuu haastella sinulle kahden
kesken tällä tavoin. Sinä et ole muuttunut rahtuakaan. Muistan, kuinka
juhlallisesti aina kuuntelit, tuijottaen minuun. Olen oikein hyvilläni
siitä, että tapasin sinut jälleen. Olen aina voinut puhella kanssasi.»
»Minulle», oikaisi tyttö.
Julian virnisti hänelle, mutta näytti ystävälliseltä. Judith oli
aina tuntenut, kuinka kauas uskalsi mennä saattamatta häntä pois
suunniltaan. Hän alkoi taaskin hyräillä lyhyttä säveltään ja soitti
sitä sitten pianolla.
»Sen taisin itse sepittää... Se on aika hauska pikku sävel. Kenties
käyn taaskin vakavasti käsiksi musiikkiin.»
»Oi, sinun täytyy käydä, Julian. Sinun kannattaa niin hyvin se tehdä;
niin erikoinen taipumus.»
Juhan katsahti häneen, tullen äkkiä tarkkaavaiseksi.
»Kuinka vanha olet, Judith?»
»Seitsemäntoista, lähes kahdeksantoista.»
Julian tarkasti häntä.
»Sinun pitää järjestää hiuksesi nutturalle.»
»Niinkö?»
»Niin, koska sitten olet kaunis.»
Judith oli vielä sanattomana, kun Mariella, Martin, kaksi isoa
verikoiraa ja koiranpentu tulivat sisälle.
* * * * *
»Kas vain!» huudahti Mariella. »Oletko vielä täällä.»
»Pelkäänpä olevani. Mutta olen juuri lähdössä.»
»Ei hän ole. Hän jää illalliselle», väitti Julian.
»Sepä hyvä», virkkoi Martin yllättävästi, ja hän katso Judithiin
ujoilla, punertavilla kasvoillaan hymy.
»Tietysti sinun pitää jäädä», sanoi Mariella ystävällisesti. »Käymme
ihan heti syömään. Missä on Roddy?»
»Hän jäi venekatokseen, luvaten tulla kohta.»
»Hänen olisi parasta tulla», lausui Julian ja kääntyi Judithin puoleen,
selittäen kohteliaasti: »Mitä tulee Martin-rukkaan, joka on niin paljon
kehittänyt itseään, on kokemus osoittanut, että viisaampaa on olla
täsmällinen.»
»Minä menen häntä noutamaan», tarjoutui Judith omaksi hämmästyksekseen.
Hän erosi toisista ystävällisen kamppailun jälkeen ja pujahti
puutarhaan mieli kevyenä. Viileä ilma virkisti hänen aivojaan, joita
kosketus Julianin kanssa oli järkyttänyt ja kiihoittanut; ja hän
asteli verkkaisesti venekatokselle pitkin pensaiden reunustamaa
tietä, haistellen mennessään villien kirsikka-, japonika-, manteli-
ja luumupensaiden tuoksua. Oli riemuista katsella ja taaskin tuntea
puutarhan kauniita kohtia, sen unohtumattomia sopukoita — lapsellisen
lumouksen paikkoja. Jossakin täällä läheisyydessä oli laakeripensaan
alla kaniinin hauta. Hän muisti sen illan, muisti, kuinka uusi
tietäminen oli häntä järkyttänyt. Nyt oli taaskin samanlainen
salaperäinen, vaikuttava hämärä; saattaisi tapahtua mitä tahansa.
Hänen aistinsa olivat niin ylettömästi pingoittuneet, että vähäisinkin
fyysillinen vaikutin tehosi häneen ankarasti, tärisyttävästi.
Tuolla laiturilla oli tuo omituinen nuori mies Roddy. Hän oli
tarkastamassa vanhaa, punaiseksi maalattua ruuhta, mutta nosti päätänsä
ja hymyili nähtyään Judithin.
»Minut lähetettiin ilmoittamaan, että illallinen on valmis.»
»Kiitoksia oikein paljon. Minä tulen.»
»Minäkin jään illalliselle.» Judith hymyili hänelle säteileväsi varmana
itsestään ja tuntien suunnatonta huvia.
»Sepä hauskaa.»
Roddy loi häneen kullanruskeista silmistään kirkkaan, heikkovälkkeisen
katseensa.
»Mitä puuhailet?»
»Tarkastan, onko tämä vanha ruuhi käyttökelpoinen. Kuten näet, on siinä
rako, mutta en usko sen paljoakaan haittaavan. Jätän sen yöksi veteen.
Mielin laittaa siihen purjeen.» Hän silitti ruuhta rakastavasti.
»Sinä liikut mielelläsi vesillä, eikö totta?»
»Taidanpa liikkua aika mielelläni.»
»Niin minäkin. Erittäinkin yöllä.»
Mutta Roddy ei halunnut paljastaa itseään. Judith oli edellisenä yönä
nähnyt hänen yksin soluvan ruuhessaan virtaa alaspäin, mutta hän ei
saanut olla sitä tietävinään, hänen ei sopinut sanoa: »Minä näin sinut.»
Roddy kumartui ruuhensa puoleen ja hypisteli lautoja, oikaisihe sitten
ja jäi seisomaan, silmäillen pitkää, pajujen reunustamaa vesivyötä.
Auringonsäteet eivät enää sitä hiponeet, ja se oli rauhallinen, harmaa,
kuulakka, autio pinta. Sen ylitse lensi valkea pöllö, joka äkkiä
sujahti alhaalle.
»Tuossa se lentää», virkkoi Roddy hiljaa. »Se lentää joka ilta.»
»Niin; tiedän sen.»
Judith hymyili vieläkin suunnattomasti, salaperäisesti huvitettuna. Hän
näki Roddyn vilkaisevan haapaa, josta pöllö oli lehahtanut lentämään,
ja silloin miehen kuva syöpyi kokonaisuudessaan lähtemättömästi hänen
mieleensä. Hän näki nuoren miehen, jonka piirteet olivat hiukan sekavat
ja epämääräiset, ikäänkuin hän olisi ihan äsken herännyt; tumma tukka
oli hieman sekaisin ja välkkyvä, ilme salaperäisen näköinen, huulien
lyhyessä, täydellisessä kaaressa ja silmien paksuissa alaluomissa oli
jotakin ylpeätä, aistillista ja kyynillistä. Judith näki koko omituisen
sekoituksen, jossa oli samanlaista ja erilaista kuin Roddy-pojassa ja
joka esiintyi tässä miehessä tarjoamatta selityksen vihjaustakaan.
Roddy huomasi hänen hymynsä ja hymyili hänkin puolestaan; koko hänen
kummalliset kasvonsa jakaantuivat sydämellisiksi tuikahduksiksi, ja
hänen suunsa raottui ja painui alaspäin haikean herttaiseen tapaansa.
Hymyillen he katsoivat toisiaan silmiin; ja ihan äkkiä näytti Roddyn
silmien välke keskittyvän yhteen kohtaan ja tiukasti suuntautuvan
häneen hetkiseksi.
»No?» äänsi Roddy vihdoin, sillä yhäti he vitkastelivat epävarmasti
ikäänkuin olisivat tunteneet välillään olevan jotakin, mikä piti
heitä empivinä, tarkkailevina, vaistomaisesti kuuntelevina kummankin
odottaessa toisen tekevän jotakin ratkaisevaa.
Hän levitti kätensä ja silmäili niitä; tuskaisesti Judith muisti tämän
hermostuneen eleen ja siihen liittyvän ilmeen.
»Niin, meidän pitää lähteä», virkkoi tyttö hiljaa.
Illallispöydässä he istuivat vastakkain, ja Roddy räpytti hänelle
lakkaamatta silmiään, ikäänkuin kehoittaen häntä edelleenkin olemaan
mukana jossakin salaisessa kujeessa. Mutta heidän kaikkien parissa
hän oli hämmentynyt, oli menettänyt suunnattoman huvituksensa ja
itsevarmuutensa tajunnan; hän oli onneton, koska Roddy oli hänelle
naurava outo ihminen eikä hän voinut nauraa takaisin.
Hänen vierellään olivat Martinin kasvot; Martin tuijotteli
juhlallisesti, viehättyneesti, tarkkaillen hänen suutansa, kun hän
puhui, hänen silmiään, kun hän vilkaisi sinnepäin.
Jumalan kiitos, että ateria pian päättyi.
* * * * *
Hilpeätahtinen, riemastuttava tanssisävel kajahti seurusteluhuoneesta.
Roddy oli kiertänyt gramofonin soimaan. Hän tuli ja otti Mariellan
mukaansa virkkamatta sanaakaan, ja yhdessä he lipuivat pois. Judith
jäi Julianin ja Martinin seuraan kuistille katselemaan heitä. Hän oli
säikähtynyt; hän ei osannut tanssia, eikä hänestä siis olisi mitään
hyötyä Roddylle.
»Tanssitko sinä, Julian?»
»En. En ainakaan muiden kuin kahden ihmisen kanssa.»
Voi — haavoittava muistutus Julianin loistavasta maailmasta, jossa
hänellä, Judithilla, ei ollut paikkaa!... Hän punehtui hämyssä.
»Julian on kovin ylimyksellinen tanssiinsa nähden», huomautti Martin.
»Otaksuttavasti hän on tosiaankin kelvoton.»
»Mahdollisesti», tokaisi Julian loukkaantuneena ja ärtyisenä. »Kenties
juuri sentähden tarjoan pyörähtelyjeni rasitusta niille kahdelle
ainoalle tuttavapiirini olennolle, joiden kelvottomuus vetää vertoja
minun kelvottomuudelleni. Kenties saan enemmän tyydytystä tästä
kelvottomuuden taiteellisen kokonaisuuden ajatuksesta kuin sekavan
kosketuksen ruumiillisesta riemusta.»
»Saattaa niin olla», myönsi Martin rattoisasti hämmentymättömänä.
Julian veti olkapäänsä kyssään ja poistui kauhean huonon tuulen
synkistämänä.
»Ju-rukka», äänsi Martin hiljaa.
»Niin, ihmisraukka.» Judithin äänestä kuvastui, kuinka hyvin hän
ymmärsi, ja Martin näytti kiitolliselta.
Seurusteluhuoneessa Roddy ja Mariella liikkuivat kuin unikuvat,
sulavasti kääntyillen, pysähdellen ja huojuen ihan äänettöminä.
»No niin, lähdemmekö?» Martin hymyili Judithille.
Nyt Judithin täytyi tunnustaa.
»En osaa, Martin, en osaa lainkaan. En ole koskaan oppinut. En ole
milloinkaan —» Hän punastui häpeästä ja epätoivosta.
»No, mutta pian kyllä opit», vakuutti toinen ystävällisesti. »Tule
koettamaan!»
»Oi, en voi.»
Hän katsahti Mariellan ja Roddyn taidokkaasti liikkuviin jalkoihin,
Mariellan hoikkaan selkään, joka viehkeästi taipuili lanteilla, Roddyn
levollisiin tanssikasvoihin ja hartioihin. Hän ei voinut näyttää heille
kompuroimistaan ja ponnisteluaan.
»No niin, tule harjoittelemaan halliin. Kas täällä. Kuuletko soiton?
Noudata liikkeitäni. Tämä on foxtrot. Kas näin, jalkasi minun
jalkojeni välissä. Ja nyt vain kävele taaksepäin, noudattaen minun
liikkeitäni! Älä ajattele sitä! Jos poljet varpailleni, on se minun
syyni, ja päinvastoin. Nyt — lyhyt, pitkä, lyhyt, kaksi lyhyttä. Älä
pidä selkääsi niin jäykkänä — ihan vapaana ja joustavana, mutta ihan
pystyssä!»
»Tanssihan yksiksesi!» pyysi Judith, hikoillen tuskasta. »Sitten näen.»
Martin kiersi juhlallisesti hallin lattiata, silloin tällöin seisahtuen
osoittaakseen Judithille, miten hän vei jalkansa yhteen; laskettuaan
sitten vankan käden tytön hartioille hän pakotti hänet mukaansa.
»Se käy hyvin. Se alkaa mennä. Mainiosti! Suo anteeksi; se oli minun
syyni. Nyt olet sen oppinut.»
Ihan äkkiä soitto oli tehonnut Judithin jäseniin; tuntui mahdottomalta
olla liikkumatta sen poljennossa.
»Mutta sinähän osaat!» kehui Martin, päästäen hänet irti ja silmäillen
häntä kasvot loistavina iloisesta hämmästyksestä.
»Mennään takaisin seurustelusaliin», ehdotti Judith riemastuneena.
He menivät.
»Nyt», virkkoi tyttö vapisten.
Martin kietoi kätensä hänen ympärilleen ja he lähtivät liitelemään. Se
oli helpompaa kuin kävely, viehättävämpää kuin uiminen tai kiipeily;
hänen ruumiinsa oli aina osannut sen taidon. Martin katseli häntä
silmissään kaunopuheinen ilme ja ylisti:
»Kuulehan! Sinä olet ihmeellinen. En ole tuntenut ketään, joka olisi
oppinut niin pian.»
»Se johtuu siitä, että minulla oli niin hyvä opettaja», vastasi Judith
herttaisesti.
He tanssivat edelleen, ja tuontuostakin Judith katsahti hymyillen
Martiniin, jonka silmät loistivat ja hymyilivät vastaukseksi; hän
oli onnellinen tytön ilosta. Hän oli tosiaankin herttainen. Hänen
ulkonäkönsä oli parantunut odottamattoman paljon. Vieläkin hän
oli hiukan punertava, hiukan poikamainen ja siivoton, mutta hänen
vartalonsa oli valtava, hänellä oli voimakkaat, vankat hartiat ja
hoikat vyötäiset; ja hänen reisi- ja säärilihaksensa pullottivat
housujen alta. Hänen päänsä, jonka ruskea tukka oli tasaisesti ja
suoraan harjattu kahtaalle, oli hienomuotoinen; hänen silmänsä olivat
tummat ja lämpimät, hyväntahtoiset pikemmin kuin älykkäät; hänen
nenänsä oli isohko ja paksu, hänen suunsa oli leveä, ohut ja varsin
heikko; toisessa suupielessä kareili pieni väreily — siinä pielessä,
joka ensiksi nopeasti kohosi hänen hymyillessään usein näkyvää, ujoa
hymyään. Hänen hampaansa olivat suurenmoiset; ja hän tuoksusi hiukan
virginialaisille savukkeille.
»Sinun pitää tanssia Roddyn kanssa», sanoi Martin. »Hän on niin paljoa
parempi tanssija kuin minä.»
Roddy ja Mariella tanssivat nyt eteishuoneessa, puhumatta ja
katselematta ympärilleen. Levy loppui, mutta he pyörivät edelleen sillä
aikaa, kun Martin etsi uutta säveltä ja pani sen soimaan; sitten he
lipuivat taaskin eteenpäin.
Roddy oli unohtanut hänet; hän ei ollut Roddyn tanssin tasalla.
Vihdoin Mariella pysähtyi ja irtaantui tanssittajastaan. »Haluaisin nyt
tanssia Martinin kanssa», ilmoitti hän.
Roddy erosi hänestä ja asteli Judithin luokse.
»Oletko antanut Martinille tanssiopetusta?» kysyi hän.
»Hyväinen aika! Enhän toki. Hän opetti minua. Minä en osannut lainkaan.»
»Niinkö? — Miten edistyit?»
»Aika hyvin, kiitos. Se on helppoa. _Luulen_ osaavani tanssia nyt.»
»Sepä hyvä!»
Oli selvää, ettei hän tuntenut mielenkiintoa tai sitten ei uskonut.
Hän arveli, että Judith oli vain kompuroiva aloittelija, eikä aikonut
tanssia hänen kanssansa, eipä edes tarjoutua häntä opettamaan. Roddy
ei olisi koskaan vaivautunut antamaan hänelle vihjauksia eikä olemaan
kärsivällinen hänen esiintyessään kömpelösti. Hän itse oli niin
taitava, ettei hän voinut alentua taitamattomuuden tasalle. Mutta
vieläkin riemuissaan, vaikka epäilevämpänä Judith ehdotti:
»Tanssimmeko?»
Roddy näytti hämmästyneeltä.
»Olkoon menneeksi. Tietysti. Mutta salli minun ensin hieman jäähtyä.»
Hän ei ollut kiireissään, vaan istuutui pöydän ääreen tarkkailemaan
Mariellan sirosti liikkuvia jalkoja.
»Mariella osaa tuon taidon», kehui hän.
»Oletko hullaantunut tanssiin?»
»No niin, enpä tiedä, olenko siihen hullaantunut. Se on joskus hauskaa
tavallaan.»
»On omituista, ettei ole vimmaisesti ihastunut sellaiseen, mitä osaa
niin kauniisti.»
Roddy katsahti häneen huvitettuna.
Hänen täytyi muistaa olla kyselemättä, oliko Roddy hullaantunut
johonkin. Roddyn salainen elämä vietettiin sellaisessa paikassa, jossa
sellaiset tunnetilat olivat tuntemattomia.
»Lähdemmekö?» lausui Roddy vihdoin.
Judith ei ollutkaan pystyä karkeloimaan, poljento oli häipynyt hänen
jäsenistään. Roddy olisi liian hyvä hänelle, hän kompuroisi, ja Roddy
harmistuisi eikä enää koskaan tanssisi hänen kanssansa...
Muutamien tuskaisten silmänräpäysten jälkeen hän sittenkin alkoi äkkiä
osata. Hänen jäsenistään suoltui pitkiä, kevyitä liikkeitä.
Roddy katsahti häneen.
»Mutta osaathan sinä tanssia», virkkoi hän.
»Niinhän sanoinkin. Sinä et uskonut minua.»
Roddy nauroi.
»Ei kai tarkoituksesi ole väittää, ettet ole koskaan ennen tanssinut?»
»En koskaan.»
»Vannotko sen?»
»Käsi sydämellä.»
»Mutta luonnollisesti», virkkoi Roddy, »et ole voinut olla tanssimatta,
kun liikehdit niin kauniisti».
Roddy oli tosiaankin sanonut niin! Judith käänsi hehkuvat kasvonsa
häneen päin: elämä oli liian, liian rikas.
Soitto loppui. Roddy seisoi liikkumatta käsi hänen vyötäisillään ja
huusi käskevästi Martinille, vaatien uutta kappaletta.
»Tanssitaan vielä!» sanoi hän ja kiersi käsivartensa tiukemmin hänen
ympärilleen. Olisi melkein rohjennut otaksua, että hänkin oli vähän,
hyvin vähän innostunut.
»Mutta sinähän pidät paljon tanssista, Roddy!»
Roddy katsoi häneen ja hymyili.
»Joskus.»
»Pidätkö siitä nyt?»
»Kyllä.»
»Roddy!»
Judith mykistyi onnesta.
Nyt he olivat kahden kesken. Martin ja Mariella olivat kuistilla, ja
hän kuuli Mariellan lausuvan:
»Martin-kulta, nouda vaippani!»
»Mariella pitää hyvin paljon Martinista, eikö pidäkin?»
»En tiedä. Kaiketi hän pitää. Miksi niin luulet?»
»Kuulin juuri äsken hänen nimittävän Martinia 'kullaksi'.»
Roddy naurahti.
»Niinpä kyllä. Hän tekee niin silloin tällöin.»
»Eikö hän nimitä sinua kullaksi?» kysyi Judith räpäyttäen silmiään.
»Ei. Ei kukaan koskaan nimitä.»
»Eikö kukaan — koskaan?»
»Ei _kukaan — koskaan_.»
»Kuinka ikävää! Ja on niin hauska kuulla itseään sanottavan kullaksi.»
»Epäilemättä on. Mutta, kuten mainitsin, en ole sitä kokenut.» Hän
tähysti Judithin kasvoihin ja kertasi säälittävästi: »Ei kukaan
_koskaan_ nimitä.»
Judith nauroi ääneen.
»Minä nimitän», kuuli hän oman äänensä lausuvan.
»Teetkö tosiaankin niin?»
Judith vitkasteli.
»Anna tulla!» hoputti Roddy.
Sana ei tahtonut lähteä Judithin suusta.
»Anna tulla, anna tulla!» huusi Roddy voitonriemuisesti.
»Oh, ole rauhallinen!»
»Sanohan!...»
»En...»
Judith käänsi kasvonsa poispäin hänestä ja punastui. Hiljaa nauraen
Roddy nosti hänet ilmaan ja alkoi pyöriä pyörimistään. Alkoi syvempi
uni. Huone oli sekava, lentävä, vajoava; vain Roddyn tummanpunainen
kaulanauha ja hänen poskensa ja leukansa juova sen yläpuolella olivat
todelliset.
Judith nauroi ja huohotti, takertuen kiinni häneen.
»Pyörryttääkö?»
»Kyllä. Ei. En tiedä.»
Roddy seisahtui ja katsoi häneen huvitettuna.
»Oi, minua _pyörryttää_.»
Judith ojensi kätensä umpimähkään, ja Roddy tarttui siihen, tukien
häntä.
»Tule kuistille selviämään!» kehoitti hän.
Kevätilta tervehti heitä viileällä tuoksulla. Roddyn silmät olivat
niin kirkkaat, että Judith näki niiden loistavan hauskuutta uhkuvina
himmeässä valaistuksessa.
»Mitä sinä katselet, Roddy?»
»Sinua.»
»Näen silmäsi. Erotatko sinä minun silmäni?»
Roddy taivutti päänsä hänen päänsä puoleen.
»Kyllä. Tietysti. Ne muistuttavat tähtiä. Viehättävät, tummat silmät.»
»Ovatko ne?... Roddy lausumassa kohteliaisuuksia — kuinka
hullunkurista! Roddy, muistan sinut. Muistatko sinä itseäsi
lapsuusajaltamme?»
»En paljoa. En milloinkaan muista entisyyttä. Otaksuttavasti en ole
kylliksi kiinnostunut — tai kylliksi kiinnostava.»
Judith tunsi jonkin pidättävän itseään eikä rohjennut lausua ääneen
kysymystä: »Mitä muistat minusta?» joka olisi avannut lapsuusaikaisten
muistelojen lämpöiset pikku polut. Roddya ei lainkaan haluttanut
muistella kiinnostamattomia olentoja, itseään ja pientä Judith-tyttöä;
se mitätön suhde oli häipynyt heti katkettuaan. Judithin tuli käsittää,
etteivät Roddyn nykyisyyttä sotkeneet pitkät, menneisyyden kudoksesta
laahautuvat langat.
Judith tuijotti pimeään puutarhaan, koettaen keksiä jotakin sopivaa
puheenaihetta.
»Milloin lähdet takaisin Pariisiin, Roddy?»
»Pian kaiketi.»
»Työskenteletkö siellä hyvin uutterasti?»
»Hirveän uutterasti.»
»Piirteletkö vai maalailetko?»
»Jonkun verran kumpaakin. En sanottavasti kumpaakaan.»
»Et kai haluaisi näyttää minulle töitäsi?»
»En voisikaan. Minulla ei ole täällä niitä ollenkaan. Olen lepäämässä.»
Hän iski silmää Judithille.
»Sepä ikävää! Olisin niin kovin mielelläni... Kumpi on parempi puolesi,
piirtäminen vaiko maalaaminen?»
»Oh, en tiedä. Piirtäminen luullakseni. Mutta en ole mikään mestari.
Minä vain tuhlaan aikaa.»
»Minkä tähden?»
»Minkä tähden tosiaankin?»
»Kuinka hullua! Jos minä osaisin piirtää, piirtelisin kaiket
päivät. Olisin niin riemuissani siitä taidosta, että en malttaisi
lakata. Olisin niin kamalan innostunut. Minulla ei olisi ensinkään
huumorintajuntaa siihen nähden. Sinä pitäisit minua _ellottavana_, etkö
pitäisikin?»
Roddy nyökkäsi hymyillen.
»Mutta minä _piirtäisin_. Olisin maailman paras piirtäjä. Oi, kuinka
onnellinen oletkaan! Totisesti kadehdin sellaisia ihmisiä, joilla on
joku erikoinen kyky, ja totisesti rakastan heitä. Eikö ole omituista,
että sormet luonnostaan sopeutuvat johonkin toimintamuotoon eivätkä
johonkin toiseen? Minun — minun sormeni» — hän levitti ne ja silmäili
niitä — »eivät piirtäisi, vaikka uhraisin koko elämäni pakottaakseni
ne siihen; mutta — ne osaavat näppäillä pianoa — vain vähän tietenkin;
mutta ne ymmärtävät sen selittämättä. Ja jotkut sormet osaavat tehdä
viehättäviä esineitä langalla ja neulalla kangaskappaleesta. Siinä
taaskin salaperäinen arvoitus! Sitten on koneiden valmistajia ja
sellaisia henkilöitä, jotka osaavat käytellä veistä taiteilijain
tavalla poistaakseen ihmisistä osia tai pannakseen heihin uusia — ja
sellaisia, jotka pystyvät poistamaan kipuja pelkästään koskettamalla...
Jotkut ihmiset ovat pelkkiä käsiä, eivätkö olekin? He ymmärtävät
niillä. Mutta useimmilla ihmisillä on typerät kädet — tuhoojat.
Roddy, minkä tähden ovat jotkut aistimemme aina typerät? Minun kaikki
aistimeni ovat puolittain tylsät, ja minun tilani on otaksuttavasti
parempi kuin monen monien ihmisten. Minusta tuntuu, että niin sanottu
normaalinen on melkein typerää ja kaikissa poikkeuksissa on vain
typeryyttä vähemmän tai enemmän. Tämä täydellisyyden ajatus kuitenkin —»
Hän keskeytti lauseensa äkkiä. Roddy ei ollut innostunut; hämärässä
valossa hänen kasvonsa näyttivät ilmeettömiltä ja olisivat saattaneet
salata pilkkaa tai epäilyä tyttöä kohtaan, joka teennäisesti turvautui
omituiseen filosofoimiseen, koettaen epäilemättä näyttää älykkäältä.
Judith punehtui. Sellainen oli ollut hänen ravintonaan vuosikausia,
sitä hän oli märehtinyt salaa itsekseen tai puhellut siitä ainoalle
ystävälleen, mielikuvituksensa Roddylle; ja tässä hän nyt narrimaisessa
riemastuksessaan valoi sitä tälle kylmälle nuorelle miehelle, joka
luuli — se hänen, Judithin, piti muistaa vasta nyt tutustuneensa
häneen. Oli selvää, Roddysta täytyi olla selvää, ettei hänellä ollut
aavistustakaan käyttäytymissäännöistä.
»Lähdetään taaskin tanssimaan», ehdotti Roddy vihdoin.
Oli omituista, kuinka paljon helpompi oli tulla toimeen Roddyn
kanssa saatuaan hänen kätensä vyötäisilleen. Hänen ajatuksensa, koko
hänen olemuksensa tuli silloin vapaasti toista vastaan; kaikki oli
pelkkää onnea, pelkkää rauhaa ja sopusointua. Oli paljoa vaikeampi
löytää häntä sellaisella tasolla, jolla eivät aistit, vaan ainoastaan
järjet koskettivat toisiaan — jolla sellaisen miehen kuin Julianin,
jonka ruumiillinen kosketus ei milloinkaan ollut suotava, tavoitti
hapuilematta. Roddy pani jotakin tielle. Hän varoi ikäänkuin olisi
epäillyt toisen yrittävän päästä hänestä selville tai osoittavan
nenäkästä mielenkiintoa häntä kohtaan. Hänen ajatuksensa olisivat
viehättäviä, jos ne saisi kaivetuiksi esille; kaikki piilotettu ja
salattu oli viehättävää.
»En haluaisi milloinkaan tauota», virkkoi Judith äkkiä.
»Emme taukoa», lupasi Roddy ja piti häntä tiukemmin ikäänkuin olisi
ollut yhtä viehättynyt ja huumaantunut kuin hänkin.
Roddy taivutti päänsä ja kuiskasi nauraen:
»Sanohan nyt se!»
»Mikä?»
»Se sana, josta pidät — suloisella äänelläsi — vain ystävällisyydestä!»
»En; en sano — nyt.»
»Milloin sanot?»
»Olet ilkeä, Roddy... Kenties sitten, kun tunnen sinut paremmin.»
»Et milloinkaan opi tuntemaan minua paremmin kuin tunnet nyt.»
»Älä semmoista väitä! Minkä tähden niin arvelet?»
»Ei ole mitään enempää tuntemista.»
»Oi, jollei ole enempää tuntemista, niin olet —»
»Mikä?»
»Enemmän tai vähemmän — mikäli minä osaan päätellä —»
»Mikä?»
Judith kuiskasi:
»Kulta.»
»Oi, kiitos!» Nopeasti hän lisäsi täysinäisellä, pehmeällä
nauruäänellä: »Kiitos, kulta!»
»Nyt olemme molemmat sanoneet sen. Roddy, emmekö ole järjettömiä?»
»Emme; olemme järkeviä.»
»Piditkö siitä?»
»Se hurmasi minut.»
»Roddy, onko tämä liehittelyä?»
»Onko se?»
»Jos on, niin syy on sinun. Sinä ikäänkuin kiihoitit minua. Martinin
kanssa en kehitellyt.»
»Olen hyvilläni siitä tiedosta. Martin ei olisi pitänyt siitä
ollenkaan.»
He nauroivat ja tanssivat edelleen. Roddy piti Judithia hyvin likellä
itseään, edellisen korvan kylmä reuna kosketti jälkimäisen otsaa.
»Ajatella, etten ole milloinkaan ennen tanssinut!»
»Minkä tähden et ole?»
»Ei ole ollut tanssikumppania.»
»Eikö ketään?»
»Ei niin ketään.»
»Oletko elänyt suppeassa yksinäisyydessäsi aina siitä saakka, kun minä
lähdin täältä?»
»Olen aina siitä saakka.»
»No niin, kun nyt olen taaskin täällä, tanssimme paljon, eikö niin?»
»Oi, kyllä. Mutta sinä katoat taaskin pian; tiedän, että katoat.»
»En vielä. Enkä kauaksi aikaa.»
Judith olisi saattanut huutaa; Roddy oli niin lohdullinen.
Roddy pyöri, pitäen häntä tiukasti kiinni, pysähtyi, piti häntä vielä
hetkisen ja päästi hänet irti, kun soitto loppui. Hän tarkkaili, kun
Roddy poistui liikkeet salaperäisen, huolettoman sulavina seisauttamaan
gramofonia. Mies näytti kalpealta ja rauhalliselta kuten aina, kun taas
hän oli punehtunut, värähtelevä ja uupunut kiihtymyksestä. Hän seisoi
avoimen lasioven ääressä ja nojasi viileään yöilmaan; palatessaan Roddy
tapasi hänet äänettömänä.
»Penny ajatuksistasi, Judith.»
»Ajattelin — kuinka tavattomia sanoja ihminen laskettelee. Se kai
johtuu tanssista. Tuntuu niin uskomattoman helpolta käyttäytyä toisin
kuin luonnostaan käyttäytyisi —»
»Niin minustakin», vakuutti Roddy juhlallisesti.
»Kaikki — kaikki sopimaton, mikä tavallisesti pysyy päässä — pulppuaa
huulille, eikö totta?»
»Juuri niin.»
»Arvot ovat ihan muuttuneet. Eikö sinustakin tunnu siltä?»
Hänen täytyi saada Roddy oivaltamaan, ettei hän ollut arvoton,
liehittelevä olento, saada arvonsa entiselleen Roddyn silmissä. Hän
oli käyttäytynyt niin kevyesti, että Roddy saattoi johtua ajattelemaan
hänestä ja kohtelemaan häntä halveksuen ja nauramaan hänelle selän
takana hänen lakattuaan huvittamasta häntä. Se oli perin huolettavaa.
»Ihan tyyten muuttuneet», vahvisti Roddy.
»Eikö se ole kummallista? Otaksuttavasti — siitä ei koidu paljoa pahaa?
Ei pitäisi ajatella huonoa ihmisestä sen tähden —»
Roddy keikautti päänsä taaksepäin nauraakseen mukavasti, hiljaa kuten
tavallisesti, ikäänkuin hänen pilansa olisi liian syvällä ja liian
yksilöllistä äänekkäästi naurettavaksi.
»Nauratko minulle, Roddy?»
»En mahda sille mitään. Olet hirveän hullunkurinen. Hullunkurisin
ihminen, jonka olen koskaan tavannut.»
»Minkä tähden olen hullunkurinen?»
»Olet niin uskomattoman vakava.»
»En ole — en aina.»
»Pelkäänpä sinun olevan. Pelkään sinun hirveästi arvostelevan itseäsi.»
»Niinkö? Onko se väärin. Roddy, älä toki naura minulle! Minä jään
syrjään, jos sinä sillä tavoin naurat itseksesi. Voisin nauraa kanssasi
mille tahansa, jos sinä vain sallisit —» vetosi hän.
»Mille tahansa — vaikka itsellesikin?»
Judith mietti.
»En tiedä. Ehkä en. Se on heikkous, eikö olekin?»
»Kas siinä taaskin! Älä välitä heikkouksistasi! Minä vain kiusoittelin
sinua. Salli minun nähdä sinun hymyilevän.»
Tottelevaisesti Judith kohotti huuliaan, mutta kun hän näki toisen
nauravat, mairittelevat kasvot, kävi hänenkin mielensä pakostakin
hilpeäksi.
»No niin, olet joka tapauksessa oikein kiltti», kehui Roddy, »olepa
vakava tai ole olematta. Oletko antanut minulle anteeksi?»
»Oi, kyllä, kyllä, Roddy.»
Sen sanoessaan hänet valtasi se ohimenevä, ennustuksellinen
avuttomuuden, riemun ja pelon tunne, että tekisipä Roddy mitä hyvänsä,
hän välttämättömästi antaisi kaikki anteeksi. Mutta sitä hänen ei
kuitenkaan pitänyt ilmaista Roddylle.
Martin ja Mariella tulivat verkkaisesti takaisin puutarhasta, heidän
savukkeittensa hehku lähestyi heidän edellään. Judith kuuli Mariellan
hiljaisen naurun helkkyvän tyytyväisesti ja Mariellan lapsellisen
äänen vastailevan Martinille heidän kevyesti pakistessaan. Niin,
Mariella oli onnellinen Martinin seurassa. Viimemainittu oli hänelle
kohtelias ja ystävällinen, ja hän oli ponnistelematta Martinin tasalla.
Hänen ehdittyään valokehään heräsi Judithin mielessä taaskin se
vaikutelma, että hänessä ei ollut mitään silmäänpistävää, että hänen
muistettavan kauniissa kokonaisolemuksessaan oli huolekkaasti kartettu
kaikkia mieleenpainuvia piirteitä. Hänen viehkeä, jäntevä vartalonsa
piiloutui koruttomaan pukuun, jonka kuosissa ja tekotavassa ei ollut
mitään erikoista, jonka värit olivat hillityt, jonka kaula-aukko oli
kohtalaisen laaja ja hihat kohtalaisen lyhyet — vaatimattomaan pukuun,
joka kuitenkin oli hieno ja lausui: »Mariella», mutta ei kerrassaan
mitään muuta.
Oli aika lähteä.
»Oi, täytyykö sinun?» kysyi Mariella.
Roddy ei hiiskunut sanaakaan. Hän oli heti toisten astuttua sisälle
vetäytynyt syrjään ja puuhaili välinpitämättömästi nurkassa, virittäen
kitaraa. Hän joko ei ollut kuullut tai ei välittänyt. Tuntui
mahdottomalta, että hänen kasvonsa olivat muutamia minuutteja sitten
olleet varomattoman avoimet, lämmenneet ja kirkastuneet kerkeän
herkästi.
Julian tuli taaskin äänettömänä sisälle kirja kädessä. Hän näytti
väsyneeltä ja jurolta, ikäänkuin olisi varoittanut Judithia olemaan
muistamatta hänen äskeistä hairahdustaan ystävällisyyteen. Kummallista,
aristavaa väkeä...