ENSIMMÄINEN OSA

1

Ollessaan kahdeksantoistavuotias Judith näki, että vuosikausia

tyhjillään ollutta naapuritaloa jälleen laitettiin asumakuntoon.

Puutarhurit hyörivät puuhaisesti, jyräsivät jyräämistään tenniskenttää

ja istuttivat tulpaaneja sekä lemmikkejä puron partaalla olevaa

nurmikkoa reunustaviin kiviuurniin. Muratin pitkät sormet kiskottiin

irti ikkunoista, ja vankka, harmaaliivinen julkisivu siistittiin

ja puhdistettiin. Kun kaihtimet vedettiin ylös ja tutut, soikeat

kuvastimet taaskin tuijottivat makuukamarin ikkunoista, tuntui siltä

kuin rakennus ei olisikaan ollut kauan asumattomana ja kuin naapurin

lasten ja heidän isoäitinsä täytyisi edelleenkin olla entisessä

asunnossaan — noiden salaperäisten, kiehtovien lasten, jotka tulivat

ja menivät ja olivat kaikki serkuksia paitsi kahta veljestä ja yhtä

tyttöä. Tämä viimemainittu oli pudonnut persikkapuuaidan ylitse

Judithin puutarhaan, minkä seurauksena olivat olleet teekutsut ja

piilosillaolot.

Mutta tosiasiallisesti kaikki oli nyt toisenlaista. Isoäiti oli

kuollut kohta kuultuaan Charlien kaatuneen. Charlie oli ollut hänen

lemmikkinsä, sydänkäpynsä. Hän oli kaikkien hämmästykseksi mennyt

naimisiin Mariella-tytön kanssa, kun he molemmat olivat yhdeksäntoista

vuoden ikäiset ja hän oli juuri lähdössä rintamalle. Hän oli kaatunut

heti, ja joitakuita kuukausia myöhemmin Mariella oli saanut pienokaisen.

Nyt Mariella oli kaksikolmattavuotias, Charlien leski, ja hänellä oli

lapsi, jonka isä oli Charlie. Se tuntui eriskummaiselta, kun muisteli

mennyttä aikaa ja heitä molempia. Isoäiti oli jättänyt talon perinnöksi

Mariellalle, joka aikoi palata sinne asumaan ja viettämään iloista

elämää nyt, kun sota oli päättynyt ja Charlie (kuten otaksuttiin)

unohtunut.

Muistaisiko Mariella naapurin Judithia ja sitä, että heillä oli sama

kotiopettajatar ja että he lukivat samoja läksyjä, vaikka Mariella

olikin neljä vuotta vanhempi? Neiti Pim oli kirjoittanut: »Judith

on harvinaisen kyvykäs lapsi, erittäinkin ainekirjoituksessa ja

kasvitieteessä. Hän imee tietoja, kuten kissanpoika latkii maitoa.»

Kirje oli jätetty äidin kirjoituspöydälle; unohtumaton, hävettävä,

voitonriemuinen päivä.

Mariella taas — kuinka hän aina istuikaan kirkkaat, vaaleat silmät

ilmeettöminä, kohteliaan, kylmän, hiljaisen äänen lausuessa: »Kyllä,

neiti Pim» tai »En, neiti Pim», milloinkaan innostumatta, milloinkaan

ymmärtämättä! Hän kirjoitti kuten kuusivuotias lapsi. Hän ei oikein

edistynyt. Mutta kuitenkaan, kuten neiti Pim vakuutti, Mariella ei

suinkaan ollut sellainen tyttö, jota nimitettäisiin typeräksi... Ei

missään nimessä typerä tyttö; viehättävä Judithista. Hänen omasta

omituisuudestaan johtuvan viehätyksen lisäksi häneen heijastui hohdetta

neljästä poikaserkusta, jotka kävivät hänen kotonaan loma-aikoina —

Julianista, Charliesta, Martinista ja Roddysta.

Nyt he kaikki olivat täysikasvuisia. Palaisivatko he Mariellan

mukana? Ja muistaisivatko he Judithia lainkaan ja olisivatko he

iloisia tavatessaan hänet jälleen? Hän oli varma siitä, etteivät he

muistaisi ainakaan niin täsmällisesti, niin selvästi kuin hän; ihmiset

eivät koskaan muistaneet häntä niin hyvin kuin hän muisti heidät —

erittäinkin heidän kasvonsa. Jo varhaisimmassa lapsuudessa oli selvää,

ettei kukaan tajunnut kasvojen ihmeellistä, suunnatonta salaisuutta.

Jotkut piirteet olivat niin puhtaat, niin kirkkaat ja herttaiset, että

niitä olisi saattanut katsella iäisesti. Charlien ja Mariellan olivat

sellaiset. Oli kummallista, että samat kasvonosat, hiukan toisella

tavoin muovattuina ja järjestettyinä, johtivat niin surkuteltaviin

tuloksiin. Julian oli joukosta rumin. Ja joskus mitä rumimpien kasvojen

ilmeet alkoivat äkkiä tuntua viehättäviltä. Niin Julianin kasvonilmeet.

Ei uskaltanut siirtää katsettaan pois oudon ihmisen kasvoista, koska

silloin niiden joku muutos olisi saattanut jäädä huomaamatta.

»Hyvä ystävä! Kuinka tuo hullunkurinen pikku tyttösi tuijottaakaan! Hän

ihan vaivaa minua.»

»Älä välitä siitä, ystävä-kulta! Hän ei edes näe sinua. Aina pilvissä.»

Ne tyhmyrit jatkoivat tyhmää lörpöttelyään. He eivät tietäneet juuri

mitään kasvoista. He eivät oikein aavistaneetkaan, kuinka kauheasti

saattoi tutuille — esimerkiksi neiti Pimin kasvoille käydä, kun ne

varomattomuuden hetkellä yllätti, ja ne paljastivat perinpohjaisesti

karkeuden, käpertyivät vihan tai kavaluuden piirteiksi, tahi kuinka

salaperäiseltä tuntui nähdä samat kasvot päivästä päivään ja huomata ne

aina oudoiksi ja yllättäviksi. Roddyn kasvot olivat sellaiset, vaikka

ne olivat aluksi näyttäneet ihan elottomilta ja ilmeettömiltä. Niissä

piili joku salaisuus.

Iltaisin vuoteessaan Judith keksi kasvoja, sommitellen kappaleita

yhteen, kunnes kasvot äkkiä olivat kokonaiset — ihan selvinä. Niillä

oli nimi ja epämääräinen ruumis, ja ne elivät riippumatonta elämää

hänen päässänsä. Usein ne kehkeytyivät Roddya muistuttaviksi. Asia

oli niin, mietti Judith nyt, että Roddyn kasvot olivatkin pikemmin

uneksitut kuin todelliset. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan

nähnyt niitä sellaisina kuin ne oikeastaan olivat, vaan aina

liioitellun merkitsevinä, vaivaavan omituisina, kuten kasvot unessa

ovat.

Omituisen Roddyn täytyi nyt olla yhdenkolmatta, Martinin kahdenkymmenen

ja Julianin ainakin neljänkolmatta vuoden ikäinen; ja kaunis Charlie

olisi ollut Mariellan ikäinen, jollei hänelle olisi käynyt niin

uskomattomasti. He eivät nyt välittäisi hänestä lainkaan. He olisivat

täysikasvuisia suurmaailman ihmisiä. Heillä olisi ystäviä Lontoossa, ja

hänen hiuksensa olivat vielä pitkinä, hän käytti mustia pumpulisukkia

ja punehtui hillittömästi, toivottomasti, alituisesti, kun häntä

puhuteltiin julkisesti. Olisi tyrmistyttävää kohdata heidät jälleen,

kun hän muisti niin paljon sellaista, minkä he varmasti olivat

unohtaneet. Hän olisi tuppisuu.

Pitkinä yksinäisinä aikoinaan, joita vain he olivat yhä harvemmin

keskeyttäneet, hän oli käännellyt heitä, hypistellyt heitä

rakastavasti, tarkastanut heitä niin uteliaasti, että he olivat

sulautuneet muistetun lapsuuden himmeähohteiseen, lumottuun

varjoaineistoon ja muuttuneet miltei haaveolennoiksi. Otaksuttavasti he

olivat jo ammoin tajunneet, että Charlie oli kuollut. Kun he tulisivat

taaskin tänne ilman Charlieta, täytyisi hänenkin se uskoa. Nähdessään

heidät jälleen hän tuntisi syvää, repivää tuskaa. Kunpa hän vain

voisi olettaa sen koskevan heihinkin!... Mutta Charlien kuolemastahan

oli tietysti kulunut jo vuosia; eivätkä he tietenkään aavistaneet,

miltä tuntui, kun halusi tuntea ja ymmärtää ihmisiä, syventyä heihin

ihan kuumeisesti. Ja jos he sen tekisivätkin, eivät he kohdistaisi

harrastustaan häneen, mitättömään naisolentoon. Varmastikaan ei

edes Martin, typerä ja aina altis, ollut huomannut hänessä mitään

salaperäisen kiihoittavaa.

Silmäillessään taaksepäin ja ajatellessaan heitä kutakin erikseen

muisti hän ainoastaan muutamia varsinaisia, silmäänpistäviä, mitättömiä

tosiseikkoja.

Mariellan tukka oli leikattu lyhyeksi poikien tapaan. Se valui

reunukseksi hänen otsalleen, ja sen alapuolella hänen kirkkaat

merenneidonsilmänsä tuijottivat sokean läpikuultavasti ikäänkuin

huikastuneina. Hänen ihonsa oli maidonvalkea, hänen suunsa muodosti

pienen, punaisen kaaren, hänen kaulansa oli hyvin pitkä, hänen

olkapäänsä olivat luisut, hänen vartalonsa oli pitkä ja viehättävä,

ja hänen raajansa olivat hoikat, käärmemäiset, pitkät. Hänen kasvonsa

olivat ilmeettömät, rauhalliset ja kylmännäköiset. Ainoa niissä

näkyvä muutos oli huulien moitteeton kohoaminen, kun ne hymyilivät

rajoitettua hymyään. Hänen äänensä oli heikko ja kimeä, harvasävelinen

ja yksitoikkoinen, mutta pehmeä ja sulosointuinen. Hän puhui vähän.

Hän oli eristäytyvä ja häiriytymätön, viileän ystävällinen. Hän ei

milloinkaan kertonut asioitaan.

Hänellä oli iso, tanskalainen verikoira, ja hän kävi yksin kävelemässä

se seuranaan, käsi kierrettynä koiran kaulaan. Eräänä päivänä koira

oli kipeä ja alkoi ähkyä, sen vatsa paisui ja se meni laakeripensaiden

tiheimpään osaan, jossa se kuoli myrkytykseen puolessa tunnissa.

Mariella saapui ranskankielentunniltaan parhaiksi ehtiäkseen näkemään

sen kuolinkatseen. Hän arveli sen nuhtelevan häntä, tuska huimasi hänen

päätänsä, hän painoi päänsä koiran päätä vasten ja sopersi: »Se ei

ollut minun syyni.» Hän paneutui pitkäkseen koiran viereen eikä olisi

tahtonut liikahtaakaan. Puutarhuri hautasi koiran illalla, ja Mariella

makasi haudalla kalpeana, masentuneena ja äänettömänä. Kun Judith lähti

kotiin illalliselle, virui hän yhäti siellä. Kukaan ei nähnyt hänen

itkevän, eikä kukaan kuullut hänen enää kertaakaan puhuvan lemmikistään.

Hän se aina nosteli maasta höyhenettömiä linnunpoikasia, matoja,

sammakoita ja toukkia. Hänellä oli rupisammakko, jota hän rakasti,

ja hän halusi pitää kesyä käärmettä. Kerran hän toi käärmeen kotiin

pitkäruohoiselta niityltä; mutta neiti Pim sai pyörtymiskohtauksen, ja

isoäiti käski Julianin tappaa käärmeen takapihalla.

Charlien yllytyksestä hän juoksi kolme kertaa niityn poikki, jossa

oli härkä laitumella. Charlie ei sitä tehnyt. Hän saattoi vapisematta

kävellä katolla sellaisella kohdalla, jossa kaikkia muita hirvitti;

ja hän nautti ukkosmyrskyistä. Hänen hiuksissaan ritisi sähkö, ja jos

hän painoi sormensa toisen ihoon, tuntui siinä pienoisen sähkö-iskun

nipistys. Hän oli ylväs ja peloittava seisoessaan ikkunan ääressä ja

hymyillessään salamien leimahdellessa ja ukkosen jyristessä.

Eniten hän näytti pitävän Julianista; mutta sitä oli mahdoton tietää.

Hän liikkui kaikkien muiden seassa eristäytyvän, vaatimattoman

sävyisesti. Joskus Judith luuli Mariellan halveksivan häntä.

Mutta hän oli myöskin hyväsydäminen; hän teki hullunkurisia temppuja

saadakseen toisen iloiseksi itkun jälkeen. Kerran Judith kuuli heidän

kuiskivan: »Juostaan kaikki pois Judyn luota» — ja niin he kaikki

tekivät. He kapusivat puutarhan alapäässä kasvavaan haapaan ja

melusivat siellä hänelle, kun hän meni ohitse muka heitä etsimättä.

Hän poistui lastenkamarin sohvan alle itkemään toivoen kuolevansa

siellä, ennenkuin hänet löydettäisiin. Pimeys tuoksui sakean pölyiselle

ja kirpeälle ja hengittäminen oli vaikeata. Tuntikausien kuluttua

kuului huoneesta askelia, ja sitten Mariella kohotti sohvan päällyksen

reunaa ja katsahti sohvan alle.

»Judy, tule pois! Saamme suklaakorppuja teen keralla.» Purskahtaen

uudelleen itkemään Judith tuli.

»Voi! Sinähän olet itkusilmäinen.» Hän oli alakuloinen. »Koetanko saada

sinua nauramaan?»

Mariella aukaisi leninkinsä napit, pudotti sen yltänsä ja tanssi

kömpelösti palttinahousuissaan. Judith alkoi hihittää ja nyyhkyttää

samalla kertaa.

»Minä olen lihava mies», selitti Mariella.

Hän pullisti poskiaan, työnsi tyynyn housuihinsa ja tepasteli järeästi.

Se oli vastustamatonta. Täytyi ihan hirnua naurusta. Senjälkeen toiset

tulivat sisään sangen hiljaa ja olivat hyvin kohteliaita, eivät

katsoneet häneen, ennenkuin hänen kasvojensa väri oli tasaantunut, ja

estivät hilpeällä keskustelullaan hänen nikotuksensa kuulumasta. Ja

teen jälkeen he pyysivät häntä valitsemaan leikin. Niin oli kaikki

taaskin hyvin.

Oli syksy, ja pian leijailisi nurmikon yllä kolea, savunsininen usva.

Koko sekava, sakea puutarha oli jäykkä kuin lasi, painunut, itseensä

sykertynyt, kuuro, mykkä ja sokea, salaperäinen. Usvan alla lepäsi

silkinpehmeä puro sileänä ja vireettömänä, heikosti kimallellen. Kaikki

taivaan ja maan värit olivat kalpeita aaveita entisestään; ja ilmassa

tuntui lahoamisen vaivaava, kirpeän imelä haju.

Kun lapset tulivat piilopaikoistaan pensaiden seasta, näyttivät he

kaikki märiltä ja hennoilta, heidän kasvoissaan oli hieno hehku, heidän

silmäripsensä olivat kosteat, ja heidän hiuksissaan oli kastepisaroita.

Hengitys tuprahdutteli höyryä heidän eteensä. He olivat kauniita ja

salaperäisiä kuten ilta.

Onnellisuus tuntui päätä ja rintaa pullistavana paineena, joka oli

liian kiihoittava kestettäväksi. Astellessaan raitojen alitse kotiin

kapeata, molempia puutarhoja yhdistävää polkua myöten Judith äkkiä

sepitti joitakuita runonsäkeitä.

* * * * *

Typerällä, hullunkurisella, vakavalla Martinilla oli punaiset

posket, ruskeat silmät ja likaiset polvet. Hänen jalkansa olivat

hyvin karvaiset hänen ikäisensä pojan jaloiksi. Hän oli erittäin

hyvänluontoinen. Juuri häntä toiset aina kiusoittelivat ja härnäsivät.

Charlien oli tapana sanoa: »Narrataanpa taas Martinia», ja kun hänet

oli saatu narratuksi, kuten aina kävi, tanssivat he hänen edessään,

kiljuen: »Taaskin narrattu! Taaskin narrattu!» Hän ei koskaan

pahastunut. Joskus keksi Judith parhaan narraamiskeinon, ja hän ylpeili

siitä. Hän oli kovin julma Martinille, mutta poika pysyi uskollisena

ja rakastavana, lähettäen hänelle silloin tällöin koulusta sekavia,

lika- ja mustetahraisia paperiarkkeja, joissa oli allekirjoitus:

»Vilpittömästi Sinun, M. Fyfe.»

Martin rakasti myöskin Roddya — kärsivällisesti, äidillisesti. Joskus

he kävelivät kaulakkain, ja leikkiessä he aina ensiksi valitsivat

toisensa pariksi. Judith rukoili aina, että Charlie valitsisi hänet

ensiksi, ja joskus Charlie valitsi, mutta ei aina.

Martinilla oli yhteen takertuneita makeisia toisessa ja nukkaantuneita

yskänpastilleja toisessa taskussa. Aina hän söi jotakin. Jollei hän

saanut mitään muuta, söi hän raakoja sipuleja ja löyhkäsi taivaaseen

saakka.

Hän oli heistä kaikista paras juoksija ja hyppääjä, ja lihaksilleen

hän omistikin hellimmän huolenpitonsa, ylpeillen niistä. Mieluisinta

hänestä oli viedä Roddy tai Judith veneellä puroa ylöspäin tyhjentämään

linnun pesiä. Roddy ei kiusoitellut häntä Judithin tähden — Roddy ei

milloinkaan välittänyt muiden ihmisten puuhista niin paljon, että

olisi heitä niiden tähden kiusoitellut — mutta muut olivat kärkkäitä

siihen, minkä vuoksi hän pahasti häpeili, puhellen hänelle karkeasti ja

sysien häntä luotansa muiden näkyvissä ja näyttäen rakastavansa häntä

ainoastaan silloin, kun he olivat kahden kesken.

Kerran he olivat piilosilla, ja Charlie oli kuurumassa. Martin pyysi

Judithia piiloon kanssansa. He makasivat puutarhassa heinäkeon alla

posket painettuina lämpöiseen, hyvätuoksuiseen nurmikkoon. Judith

tarkkaili ruohonlehdillä matelevia hyönteisiä, ja Martin tarkkaili

häntä.

»Charlie on jo kauan ollut tulossa», huomautti Judith.

»Minä en sitä usko. Ole paikallasi!»

Judith laskeutui takaisin nurmikolle, pyörähti ympäri ja silmäili

Martinia silmänsä nurkitse. Niin likeltä nähtyinä pojan kasvot

näyttivät hullunkurisilta, karkeilta ja suunnattomilta; ja tyttö

nauroi. Martin virkkoi:

»Ruoho on kosteata. Istu rinnallani!»

Judith istuutui hänen vankalle rinnalleen ja liikkui ylös ja alas hänen

hengittäessään. Hän kysyi:

»Kuulehan, kenestä meistä pidät enimmän?»

»Niin, Charliesta... Mutta pidän myöskin sinusta.»

»Mutta et niin paljon kuin Charliesta?»

»Niin, en; en niin paljoa kuin Charliesta.»

»Etkö voisi pitää minusta niin paljoa?»

»Luultavasti en. Pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta.»

Poika huoahti. Judith tunsi hiukan sääliä häntä kohtaan ja sanoi:

»Mutta sinusta pidän toiseksi enimmän», lisäten itsekseen: »En sitä

usko.» Se oli rauhoittava tunnustus Jumalalle, joka kuunteli aina. Se

näet ei ollut totta. Toisena oli Roddy, sitten Julian ja sen jälkeen

Martin. Viimemainittu oli niin ikävystyttävä ja uskollinen, liikkui

aina hänen kinterillään ja löyhkäsi hieman hielle ja lialle ja oli niin

täydelleen hänen, itsensä vallassa, ettei hänessä melkein lainkaan

ollut naapurin lasten salaperäistä viehätysvoimaa. Hänen täytyi

ajatella Martinin erikoisia puolia, sitä, että hän juoksi nopeammin

kuin kukaan muu tai sukelsi noutamaan esineitä joen pohjasta, ennenkuin

muuttui sen osaksi, tai muistella häntä silloin, kun Roddyn käsi oli

kierretty hänen olkapäittensä ympärille. Se loi Martiniin lumoavaa

hohdetta. Tuntui kiehtovalta ajatella, että oli jonkun henkilön —

erittäinkin Roddyn — niin läheinen ystävä. Oli ihan turhaa rukoilla,

että Charlie haluaisi kävellä sillä tavoin hänen kanssansa. Sellaisesta

ei Charlie uneksisikaan.

Charlie oli kaunis kuin prinssi. Hän oli vaalea ja pitkä, hänellä oli

pitkä, vaalean keltainen tukka, jonka hän suki taaksepäin otsaltaan,

ja kalpea, puhdas iho. Hänellä oli miellyttävä, suora, valkea nenä

ja tytönsuu, jonka täyteläiset huulet olivat hieman raollaan, ja

ulkoneva, halkonainen leuka. Hän piti paidankauluksensa napin auki, ja

hänen kaulansa alaosa oli valkoinen kuin lumi. Myöskin hänen polvensa

olivat hyvin valkeat. Judith ajatteli häntä yötä päivää. Iltaisin hän

kuvitteli Charlien olevan vieressään sängyssä; hän kertoi pojalle

satuja ja lauloi hänet nukuksiin; ja toinen vakuutti pitävänsä hänestä

enemmän kuin kenestäkään muusta ja menevänsä hänen kanssansa naimisiin

heidän tultuaan täysi-ikäisiksi. Charlien vaipuessa uneen osui kuun

säde hänen otsalleen, ja Judith valvoi hänen vierellään aamuun saakka.

Hän joutui kauheisiin vaaroihin, joista tyttö hänet pelasti; hänelle

sattui tapaturmia, ja Judith kantoi häntä kilometrimääriä, tyynnytellen

hänen valituksiaan. Hän oli sairas, ja Judith hoiteli häntä, pidellen

hänen kättänsä omassaan pahimpien hourailujen aikana.

Potilas huusi: »Judith! Judith! Miksi et tule?» Ja hän vastasi:

»Tässähän minä olen, rakas.» Sairas avasi silmänsä, tunsi hänet,

kuiskasi: »Ole luonani!» ja vaipui rauhalliseen virkistävään uneen.

Ja lääkäri lausui: »Olimme kaikki menettäneet toivomme hänen

parantumisestaan; mutta teidän rakkautenne auttoi häntä toipumaan.»

Sitten hän itse sairastui uupuneena valvomisesta ja huolista. Charlie

tuli hänen luoksensa ja kyyneleet silmissä rukoili häntä jäämään

henkiin, jotta hän saisi osoittaa kiitollisuuttaan. Joskus hän jäi

elämään; mutta toisinaan hän kuoli; ja Charlie pyhitti murtuneen

elämänsä hänen muistolleen, hoitaen hänen hautaansa ja itkien joka

päivä. Hautansa pohjalta hän katseli ylöspäin ja näki miehen kalpeana

ja murheellisena istuttavan orvokkeja.

Mitään sentapaistakaan ei koskaan tosioloissa tapahtunut rukouksista

huolimatta. Charlie oli ihan välinpitämätön.

Kerran hän vietti yön naapuritalossa, koska äiti ja isä olivat poissa

ja hoitajattaren äiti oli vihdoinkin lähdössä. Se tuntui liian

innostavalta ollakseen totta, mutta niin kävi. Isoäiti nimitti häntä

Mariellan pieneksi vieraaksi, minkä vuoksi Mariella näytti hänelle

vieraiden käymälän. Charlie kohtasi hänet, kun hän oli tulossa sieltä,

ja meni kohteliaasti ohitse ikäänkuin ei olisi huomannutkaan häntä.

Se oli perin harmillinen tapaus. Hän oli toivonut kaikkien puuhiensa

näyttävän Charliesta ylhäisiltä. Nyt se ei mitenkään käynyt päinsä. Se

teki vierailun selvästikin epäonnistuneeksi.

Kerran he pitivät keskiöiset kekkerit ja söivät nekkuja sekä

banaanihyytelöä, joita Julian osasi valmistaa, koska hän oli koulussa

Etonissa. Ja seuraavana aamuna Charlie ei tullut aamiaiselle, ja Julian

kertoi hänen olleen yöllä sairaana ja käyneen isoäidin luona. Hän aina

sairastui juhlimisen jälkeen. He menivät yläkertaan häntä katsomaan, ja

hän oli vuoteessa punehtuneena ja kovin äreänä vieressään pesuastia.

Hän kääntyi seinään päin ja käski heidän laittautua tiehensä.

Isoäidille hän puhui vikisevällä lapsenäänellä eikä olisi sallinut

hänen poistua luotansa. Julian jupisi, että hän oli hemmoiteltu

lempilapsi, ja he kaikki poistuivat jälleen. Niin oli se käynti tuiki

epäonnistunut. Judith palasi kotiin aatoksissaan.

Mutta kun hän seuraavan kerran näki Charlien, oli tämä niin kaunis ja

ylimysmäinen, että hänen jumaloimisensa väkisinkin jatkui. Salassa

hän tunnusti Charlien viat, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä: hänen

täytyi palvoa poikaa.

Kerran he sammuttivat kaikki valot ja kävivät piilosille. Pimeys

salissa muistutti kyyristeleviä, suunnattomia, mustia sametinpehmeitä

eläimiä. Äkkiä Charlie kuiskasi: »Tule, etsitään yhdessä!» Ja pojan

kostea käsi hapuili hänen kättänsä ja tarttui siihen, ja hän arvasi

Charlien pelkäävän pimeätä. Viimemainittu sanoi olevansa rohkea ja

pitävänsä häntä pelästyneenä, mutta vapisi eikä hellittänyt hänen

kättänsä. Oli ihmeellistä koskettaa ja suojella häntä pimeässä; se sai

pimeyden menettämään kauhunsa. Kun valot uudelleen sytytettiin, teki

Charlien mieli kerskua, mutta Julian loi häneen terävän, ivallisen

katseensa. Julian tiesi.

Julianille ja Charlielle sattui hirveitä riitoja. Julian oli aina

ihan rauhallinen; ainoastaan hänen silmänsä ja kielensä sävähtelivät

ja purivat. Hän oli peloittavan pilkallinen. Hänen tyynet sanansa

suomivat ja kiduttivat Charlien kirkuvan vimmaiseksi; ja hän saattoi

silloin tällöin kuivasti naurahdella katsellessaan kiukkuista veljeään.

Kerran he tappelivat krokettikurikoilla nurmikolla, ja Mariellakin

oli levoton. Ja kerran Charlie sieppasi avatun kynäveitsen ja viskasi

sillä. Julian kohotti kättänsä. Veitsi osui kärki edellä kämmeneen.

Hän katsoi siihen huumaantuneena, hänen kasvoilleen levisi riutunut,

sairaloinen, kauhuinen ilme, ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle,

niin että tömähti. Kaikki luulivat hänen kuolleen. Mutta isoäiti

virkkoi: »Joutavia», kun Martin meni kertomaan hänelle onnettomuudesta;

ja hän oli oikeassa. Sittenkun hän oli virottanut vahingoittuneen

henkiin ja sitonut haavan, lähetettiin vapiseva Charlie-poloinen

pyytämään anteeksi. Myöhemmin menivät kaikki muutkin sisälle pelokkaan

kunnioituksen vallassa, ja kaikki olivat aika pahasti hämillään.

Charlie oli vähän hysteerinen, laski kuperkeikkoja ja heittelehti

sinne tänne, päästellen meluisia ääniä kurkustaan. Kaikki hihittivät

huojennuksesta, ja Julian oli hyvin lempeänä ja kainona sohvalla.

Senjälkeen Julian ja Charlie olivat parempia ystävyksiä ja nimittivätpä

joskus toisiaan »veikkosiksi».

Kerran eräissä lastenjuhlissa Charlie kaatui; ja nähtyään polvestaan

kihoavan verta hän kalpeni ja alkoi uikuttaa. Hän ei jaksanut sietää

veren näkemistä. Jotkut vieraat lapset katselivat häntä pilkallisesti

ja supattivat; sitten Julian tuli hänen luoksensa ja hyvin kiukkuisesti

käski heidän lakata. Sitten hän taputti Charlieta olalla ja kehoitti:

»Reipastu, veikkonen!» kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet

taloon sidottavaksi. Judith tarkkaili heitä, kun he poistuivat

painautuneina likekkäin; heidän takaraivonsa ja kapeat, lapsimaiset

hartiansa näyttivät yksinäisiltä ja liikuttavilta. Äkkiä hänen

mieleensä johtui: »Heillä ei ole äitiä eikä isää.» Ja hänen kurkkuaan

kouristi.

Charlie puhui joskus asioista. Kerran hän erään riidan jälkeen sysi

pikku kiviä jokeen ja virkkoi:

»On perin kurjaa, että Julian ja minä aina riitelemme.»

»Mutta sehän on hänen syynsä, Charlie.»

»Oi, varmasti on minussa ihan yhtä paljon syytä.»

Jalomielinen Charlie.

»Oi, ei; hän on niin raaka sinulle. Minusta hän on kauhea poika.»

»Pötyä! Mitä sinä siitä tiedät?» tokaisi hän paheksuvasti. »Hän on

repäisevä ja myöskin mainion taitava. Paljoa taitavampi kuin minä.. Hän

pitää minua kamalana aasina.»

»Oi, sinä et ole.»

»Kyllä hän niin arvelee», sanoi hän synkästi. »Kaiketi olenkin.»

Oli hirveätä nähdä hänet niin masentuneena.

»_Minä_ en niin ajattele, Charlie.» Poiketen sitten peloittavasti

asiasta hän lisäsi: »Toivoisin, että olisit _minun_ veljeni.»

Charlie viskasi kiven, tarkkaili sitä, kun se putosi veteen, nousi

lähtemään ja virkkoi lumoavasti:

»No niin, minäkin toivoisin, että sinä olisit sisareni.» Ja heti oli

selvää, ettei hän tarkoittanut sitä tosissaan. Hän ei välittänyt. Hän

oli tottunut siihen, että ihmiset palvoivat häntä, halusivat häneltä

sellaista, mitä hän ei koskaan antanut, mutta aina herttaisesti oli

antavinaan. Se vihlaisi pahasti sydäntä. Judith valitti mielessään:

»Voi, sinä et tarkoita sitä!...» Mutta samalla hän kuitenkin tunsi

sulattavaa lämpöä, koska Charlie oli edes väittänyt niin.

Kerran Charlie otti neulan takkinsa liepeestä ja virkkoi:

»Näetkö, mikä tämä on?»

»Neula.»

»Arvaahan, mistä sen löysin!»

»Tuolisi istuimesta.»

Sukkeluus osui harhaan. Charlie ei ollut sitä huomaavinaan, vaan

ilmoitti mahtipontisesti:

»Vanukkaastani koulussa.»

»Oh.»

»Olin vähällä niellä sen.»

»Ooh!»

»Jos olisin niellyt, olisin kuollut.»

Hän tuijotti Judithiin.

»Oh, _Charlie!_...»

»Sinä saat sen, jos haluat.»

Hän oli niin kaunis, niin armollinen, niin antelias, etteivät sanat

riittäneet sitä kuvaamaan.

Judith pani neulan suljettuun kuoreen, kirjoitti siihen: »Neula, joka

oli vähällä tappaa C.F:n» ynnä päivämäärän ja talletti sen pesutelineen

laatikkoon, jossa oli hänen testamenttinsa, hiomaton turkoosin kappale,

joitakuita simpukankuoria ja palanen puutarhassa kaatuneen haavan

kuorta. Senjälkeen hän oli suuresti rohkaistunut toivomaan, että

Charlie menisi hänen kanssansa naimisiin.

Joskus Charlie ja Mariella näyttivät samanlaisilta — kirkkaan,

verettömän kylmiltä; ja he molemmat pitivät tavattomasti koirista

ja puhuivat niille erikoista kieltä. Mutta Charlie oli pelkkiä

hermoja, helposti haavoittuva, helposti loukkaantuva; ja Mariellaan

näytti olevan tuiki mahdoton päästä käsiksi. He eivät pitäneet

toisistaan. Charlie luuli Mariellan halveksivan häntä, ja se sai hänet

hämmästelemään ja koettamaan ärsyttää häntä. Kuitenkin heissä oli tämä

hieno yhtäläisyys.

Joskus Charlie soitti pianoa tuntikausia. Hän ja Julian muistivat

säveliä ulkoa ja osasivat soittaa ne virheettömästi, vaikka olisivatkin

kuulleet ainoastaan kerran niitä vihellettävän. Jollei toinen muistanut

jotakin kohtaa, muisti sen toinen; he täydensivät toisiaan. Oli

ihastuttavaa kuunnella heitä. Heidän ympärillään oli loistava kunnian

utu. Kun Charlie lauloi jouluvirsiä, oli hänen äänensä sydäntäsärkevän

suloinen, ja hän näytti samanlaiselta kuin pieni kuoropoika, liian

pyhimysmäiseltä, liian sinisilmäiseltä elääkseen — mikä teki Judithin

levottomaksi. Isoäidin oli tapana hänen laulaessaan pyyhkiä silmiään

ja sanoa Judithille, ihan kuin tyttö olisi ollut täysikasvuinen, että

Charlie oli rakkaan isänsä kuva.

Isoäiti ei rakastanut Juliania samalla tavoin, vaikka hän joskus

iltaisin saattoi silittää lattialla viruvan pojan karkeata, myrskyisen

näköistä päätä ja hokea hyvin säälittelevästi: »Poika-parka.» Hänen

niin tehdessään oli Julianin tapana puristaa silmänsä tiukasti kiinni,

sallia päätänsä silitettävän minuutin aikana ja sitten kiskaista

se pois. Hän teki aina kaikki kaksi kertaa niin rajusti kuin muut

ihmiset. Hän ei milloinkaan sulkenut silmiään kääntämättä niitä ensin

ylöspäin. Aluksi luuli häntä vain ilkeäksi, mutta sitten huomasi,

että hän myöskin oli liikuttava ja tiesi, minkä tähden isoäiti sanoi:

»Poika-parka», korostaen ääntänsä juuri siten. Vielä myöhemmin tunsi

häntä vuoroin vihaavansa, vuoroin miltei rakastavansa.

Judith oli ainoa, jota hän ei milloinkaan pilkannut. Tyttö sai olla

ihan rauhassa. Julian ei luonnollisestikaan aina häntä huomannut, koska

hän itse kävi Etonin opistoa ja Judith oli paljoa nuorempi; mutta

kun hän pani tytön merkille, oli hän aina ystävällinen, osoittipa

mielenkiintoakin, joten tuntui kohtuuttomalta tuntea häntä kohtaan niin

suurta vastenmielisyyttä paitsi Charlien tähden.

Hän oli epämukava henkilö. Jos oli ollut kahden kesken hänen kanssansa,

tuntui huojennukselta päästä takaisin toisten seuraan. Hänen vaistonsa

olivat liian terävät, hänen mielensä liian kulmikas. Hän ei jättänyt

mitään rauhaan. Hän tarkasti ja penkoi aina levottomasti, koetellen ja

tutkien, pakottaen toisen tekemään samoin, itsepintaisesti kiinnittäen

toisen huomiota niin kauan kuin halusi, joten hänen seuransa oli

ihan väsyttävä. Hän toivoi aina huomaavansa ihmiset älykkäämmiksi,

mielenkiintoisemmiksi kuin he olivat eikä jättänyt heitä rauhaan,

ennenkuin oli saanut selville heidän kyvyttömyytensä ja hylännyt heidät.

Mutta kuta enemmän hän penkoi jonkun henkilön ajatuksia, sitä

kauemmaksi se henkilö loittoni. Hänellä oli sellainen ominaisuus.

Hän kulutti aikaansa tekemättä itselleen hyvää, karkoittaen luotansa

halutessaan vetää puoleensa. Hänen luonnonlaatunsa oli opettavainen.

Häntä miellytti tietojen jakaminen, ja hän tiesi niin paljon aloiltaan

ja tahtoi niin kiihkeästi opettaa toisille omat tietonsa, että hän

saattoi puhua puhumistaan. Se oli kovin rasittavaa. Judith oli liian

kohtelias osoittaakseen ikävystymistään, joten hän sai koko paljon

tietoja. Joskus heidän ollessaan kahden kesken Julian koetti saada

hänet ilmaisemaan ajatuksiaan, mikä olisi ollut hirveän tuskastuttavaa,

jollei poika pian olisi menettänyt mielenkiintoaan niitä kohtaan

ja palannut omiin mielipiteisiinsä. Hänellä itsellään oli hyvin

paljon ajatuksia, joita hän syyti tytölle sekavasti. Hänellä oli

halveksivat mielipiteet uskonnosta. Hänestä oli ihan äskettäin tullut

uskoton, ja hän lausui: »Jumala» ihan tavallisella, häpeilemättömällä

keskusteluäänellä. Joskus Judith ymmärsi hänen ajatuksensa tai oli

ne ymmärtävinään säilyäkseen selittelyiltä, ja toisinaan hän antoi

pojan selittää, koska se teki viimemainitun niin mieltyneeksi ja

innostuneeksi. Hän saattoi tuskaisesti vääntelehtiä etsiessään

sopivia, nasevia sanoja lausuakseen ajatuksensa, ja jos hän lopuksi

oli tyytyväinen, hyräili hän hiljaa jotakin säveltä. Hän rakasti

sanoja intohimoisesti, ja hän keksi niitä sangen oivallisia. Ollessaan

hilpeällä tuulella hän myöskin väänteli kasvojaan tuiki hullunkurisiin

kuvatusilmeisiin huvittaakseen muita. Yleensä hän kuitenkin oli jörö

kaikkien ollessa yhdessä koolla ja poistui yksin seurasta sen näköisenä

kuin olisi halveksinut ja epäillyt heitä. Judith sai selville, ettei

hän oikeastaan ollut mieluimmin yksin, vaan kaipasi jotakuta toista

henkilöä, kuuntelijaa. Silloin hän innostui kiihkoisesti ja haasteli

haastelemistaan. Toiset pitivät häntä itserakkaana, ja hän olikin;

mutta kuitenkin hän oli vähemmän itserakas kuin itseään alentava ja

arkaileva, vähemmän pöyhkeilevä kuin ujo; eikä hän milloinkaan antanut

anteeksi sitä, että hänelle naurettiin.

Hän lasketteli valheita ihan tyrmistyttävästi. Judith puhui aika paljon

perättömiä itsekin, joten hän oli sangen kerkeä havaitsemaan, milloin

Julian valehteli, ja aina se loukkasi häntä perin pahasti. Kerran

isoäiti tiedusti:

»Kuka on katkaissut ruuhen melan?»

Ja kaikki vakuuttivat:

»En minä.»

Sitten isoäiti kysyi kärsivällisesti:

»No niin; kuka oli soutelemassa eilen?» Ja punehtuneena ja kiihkeästi

haluten olla salaamatta mitään Martin riemuissaan huudahti: »Minä

olin», — lisäten miltei pettyneesti: »Mutta minä en taittanut melaa.»

Hänen totuudenrakkauutensa oli ihan kiusallisen ilmeinen. Ei kukaan

ollut rikkonut melaa.

Julian vihelsi senjälkeen huolettomasti hetkisen, joten Judith arvasi.

Toisinaan hän keksi unia, väittäen todella nähneensä ne. Judith arvasi

aina, milloin unet olivat tekaistuja, vaikka ne usein olivat hyvin

taitavasti sommiteltuja ja järjettömiä, aivan kuten oikeat unet.

Myöskin hän keksi unia, joten Julian ei voinut pettää häntä. Hän tunsi

leikin ohjeen ja tiesi, että vaikka kuinka koettaisi, joku petollinen

piirre pujahtaisi mukaan.

Samoin ei Julian voinut pettää häntä seikkailuillaan, kohtaamillaan

kummallisilla ihmisillä, niin uskottavilta kuin ne kuvaukset

kuulostivatkin. Tekaistut ihmiset tuntuivat kylläkin todellisilta,

mutta ainoastaan omassa maailmassaan, joka aina erosi ruumiimme

maailmasta yhtä paljon kuin tekaistujen maailmoiden ihmiset erosivat

toisistaan. Milloin toiset välittivät kuunnella hänen juttujaan,

uskoivat he niitä aina; heillä ei ollut kylliksi mielikuvitusta

huomatakseen hänen narraavan. Mutta taiteilijakumppanina Judithin

oli pakko arvostella häntä älyllisesti siveellisestä paheksumisesta

huolimatta.

Hän oli sangen pikkumainen makeisiin nähden. Usein hän osti pussillisen

yskäpastilleja, tarjosi niitä kerran kullekin, poistui sitten ja

lopetti ne itsekseen. Judithin ollessa hänen seurassaan hän joskus

imeksi karamellejä kertaakaan sanomatta: »Ole hyvä!» Mutta toisinaan

hän osti tytölle koko kahdeksan pennyn pussin ja vei hänet mukaansa

pyydystämään kovakuoriaisia. Hän oli perin innostunut kovakuoriaisiin.

Hän tunsi niiden latinalaiset nimet ja tiesi täsmälleen, kuinka monta

tuhatta munaa ne munivat minuutissa, mitä ne söivät ja missä sekä

kuinka kauan ne elivät. Kotiin palattaessa hän kiersi käsivartensa

tytön vyötäisille, ja viimemainittu oli siitä ylpeä, vaikka hän olisi

toivonut saattajansa olevan Charlien.

Hän luki aika paljon ja salaili joskus lukemiaan. Hän oleskeli

kylpyhuoneessa kokonaisia iltapäiviä lukemassa sanakirjoja tai

»Tuhannen ja yhden yön» tarinoita.

Ainoastaan hänen väitettiin varmasti tietävän, miten lapset syntyvät.

Kun muut toivat julki olettamuksiaan nauroi hän ylemmän tapaan. Kun

sitten he kaikki olivat eräänä päivänä taivutelleet häntä, virkkoi hän

happamesta ja lyhyesti: »No niin; ettekö ole tarkkailleet eläimiä,

tomppelit?» Ja neuvoteltuaan vähän aikaa keskenään he kaikki arvelivat

ymmärtävänsä paitsi Martinia, ja hänelle piti Mariellan selvittää asia.

Julian soitti pianoa paremmin kuin Charlie; hän soitti niin, että sitä

oli mahdoton olla kuuntelematta. Mutta hän ei ollut, kuten Charlie oli,

pelkkä astia, johon soittoa kaadettiin ja josta se taaskin valettiin

edelleen. Judith arveli että Charlie epäilemättä latki musiikkia, kuten

kissanpoika latkii maitoa.

Kahden kesken Julian kertoi aikovansa kirjoittaa oopperan. Se oli liian

kiehtova sanoin kuvattavaksi. Hän oli jo säveltänyt »Kevät» -nimisen

kappaleen, jossa oli juoksutuksia ja jossa toistui käen kukuntaa

jäljittelevä kohta. Se oli ihastuttava — ihan kuin oikean käen kukunta.

Toisen sävellyksen nimi oli »Tammikuoriaisten tanssi». Se oli hyvin

hullunkurinen. Yksinkertaisesti näki tammikuoriaiset juhlallisesti

lönkyttelemässä. Se sai kaikki nauramaan — jopa isoäidinkin. Sitten

Roddy sommitteli sitä varten tanssin, joka oli yhtä hullunkurinen kuin

sävellyskin; ja sitä alettiin säännöllisesti tanssia sateisina päivinä.

Julian itse piti enemmän »Keväästä». Hän väitti, että se oli kaikin

puolin suurempi kappale.

* * * * *

Roddy oli kovin omituinen pikku poika. Hän oli naapuritalon lapsista

epätodellisin ja kiehtovin, koska hän oli siellä niin harvoin. Hänen

vanhempansa eivät olleet kuolleet kuten Julianin ja Charlien, eivät

ulkomailla, kuten Martinin, eivätkä eronneet ja riitaantuneet kuten

Mariellan. (Mariellan äiti oli karannut jonkun Venäjän puolalaisen

kanssa, mikä hän lieneekään ollut; ja senjälkeen hänen isänsä... tässä

oli hoitajatar keskeyttänyt käskevästi ja kallistanut hänen huulilleen

olematonta pulloa, kun hän kuiski siitä sisäkölle.)

Roddyn vanhemmat asuivat Lontoossa ja sallivat hänen tulla tänne viikon

kestävälle vierailulle kunkin loman aikana. Roddy puhui tuskin koskaan.

Hänellä oli kalpeat, ilmeettömät, salaperäiset kasvot ja kellanruskeat

silmät, joiden takaosasta tuikki kaukaa valoa. Hänellä oli pörröinen,

tumman kiiltävä pää ja omituinen hymy, jota tähyili, koska se ei

ollut samanlainen kuin kenenkään muun. Hänen huulensa kohosi äkkiä

hänen valkeilta hampailtaan ja sitten painui suupielistä alaspäin

katkeran suloisen näköisesti. Sen nähdessään katsoja äänsi itsekseen:

»Ah!» tuntien vähäisen vihlaisun ja jäi tuijottamaan — se oli niin

kummallinen. Hänellä oli omituinen tapa levittää käsiään ja katsella

niitä — ruskeita, leveitä käsiä, joiden koukkuiset sormet osasivat

kynää pidellessään ihan kuin taikoen piirtää mitä tahansa. Hänellä

oli toinenkin temppu, se, että hän hieroi lapsen lailla silmiään

nyrkillään, ja sekin pani katsojan kuiskaamaan: »Ah!», tuntemaan

hellyttävää, vihlovaa mielihaikeaa ja haluamaan koskettaa häntä.

Kirkkaassa valossa hän räpytteli silmiään; ne olivat heikot ja niin

etäällä toisistaan, että ne ylöspäin kääntyessään näyttivät kiertävän

poskipäiden ympäri ja sivusta katsottuina muistuttivat kahta hänen

päähänsä kiinnitettyä, hullunkurista lintua. Hän toi mieleen sadut —

kiinalaiset tarut. Hän oli laiha, kummallinen ja viehättävä; ja jokin

hänessä pani ajattelemaan salaperäisiä, öisin liikkuvia eläimiä.

Kerran Judith näki talvisaikana orapihlaja-aidan, joka kiilsi tummana

äskeisestä sateesta. Syvällä sen vankkojen, sokkeloisten oksien

sisällä liikkui varjomainen lintu, nokkien ja äänettömästi sujahdellen

pienessä, salaperäisessä, rajoitetussa yksinäisyydessään tavoittelemaan

rusoittavaa marjaa tai paria. Äkkiä Judithin mieleen johtui Roddy.

Se oli luonnollisesti naurettavaa, mutta niin kävi; se ajatus heräsi

itsestään, tehden samanlaisen yllättävän, hellyttävän vaikutuksen.

Meluton, valpas olento liikkumassa yksin pienien, loistavien täplien

keskellä hyvin sekavassa ympäristössä; siinä oli — niin, mitä siinä oli

niin perin roddymaista?

Milloin hän halusi, olivat hänen liikkeensä niin joustavat niin

elohopeamaiset, ettei hän tuntunut todelliselta. Hänen oli tapana

riippua puun ylimmässä oksassa ja pudota kevyesti alaspäin, siirrellen

vuorotellen käsiään, ikäänkuin olisi laskeutunut leijaillen, ja sitten

hän paljoa aikaisemmin kuin saavutti tavallisen hyppäämiskohdan

heittäysi vaivattomasti ilmaan ja putosi maahan pehmeän rennosti

kyyristyen, kissamaisesti.

Kerran he päättivät yrittää kiivetä puutarhan laidassa kasvavaan

tavattoman isoon, vanhaan kuuseen. Piti päästä latvaan, ennenkuin joku

alhaalla olisi ennättänyt lukea viiteenkymmeneen. Julian, Mariella

ja Martin koettivat, mutta heitä ei onnistanut. Sitten Roddy. Hän

heilautti itseään ylöspäin, mutta hypähti pian taaskin ulospäin oksalta

ja tuli maahan, väittäen puuhaa niin epämukavaksi ja likaiseksi, ettei

siihen maksanut vaivautua. Judith katsahti ylöspäin ja näki sekavan

oksanpyörteen olevan niin sakean koko matkan ylöspäin, ettei taivasta

lainkaan näkynyt sen lävitse. Hän hoki mielessään: »Minä teen sen!

Minä teen sen!» Häneen meni henki, ja hän kapusi kuusen latvaan sekä

viskasi sieltä ilmaan nenäliinan Martinin parhaillaan lausuessa:

»Viisikymmentäseitsemän.» Senjälkeen hän kiipesi takaisin maahan ja

sai onnitteluja. Martin antoi hänelle palkinnoksi onneatuottavan

kolmepennysensä, ja häntä pullisti ylpeys, koska hän, nuorin, oli

voittanut kaikki muut; ja hurmauksissaan hän ajatteli: »Minä pystyn

mihin tahansa, jos sanon pystyväni.» Ja sinä iltana hän taaskin koetti

lentää uskon voimalla, mutta se ei onnistunut.

Myöhemmin itsekseen nauttiessaan osakseen tulleesta suloisesta

kehumisesta, hän muisti, ettei Roddy ollut virkkanut mitään — että

poika oli vain katsellut häntä silmissään tuike ja huulillaan

alaspäinen hymynsä. Hän arveli Roddyn otaksuttavasti nauraneen hänelle

hänen innostuksensa ja ylpeytensä tähden. Hän tunsi pettymystä ja

muisti äkkiä mustelmansa ja repeytyneet vaatteensa.

Roddyssa ei ollut kunnianhimoa. Hän ei tuntenut ollenkaan nöyryytystä,

jollei hän pystynyt vastaamaan haasteeseen. Jollei hän halunnut

koettaa, niin hän ei halunnut, ei sen vuoksi, että hän olisi pelännyt

epäonnistumista, sillä hän tunsi kykynsä, kuten kaikki muutkin

tunsivat, eikä sen tähden, että hän olisi ollut ruumiillisesti

varovainen, sillä pelko oli hänelle tuntematon; syynä oli hänen

perinjuurinen välinpitämättömyytensä. Hänen elämänsä oli tarmopuuskia,

joita seurasi mitä uneliain haluttomuus.

Kun hän halusi mennä edellä, tulivat kaikki muut perässä; mutta hän ei

siitä välittänyt. Hän ei piitannut siitä, pidettiinkö hänestä vai eikö.

Hän ei koskaan etsinyt Martinin seuraa, vaikka hän otti ystävällisesti

vastaan pojan kiintymyksen osoitukset eikä milloinkaan liittynyt häntä

narraamaan. Mutta hän ei yhtynytkään koskaan mihinkään; häntä eivät

kiinnostaneet henkilökohtaiset suhteet.

He kaikki pelkäsivät häntä vähän, eikä heistä kukaan — paitsi Martinia,

jota kohtaan hän esiintyi niinkuin poika isäänsä kohtaan — pitänyt

hänestä kovin paljoa.

Hänen piirtämänsä kuvat olivat äärimmäisen omituisia: pitkiä,

haavemaisia olentoja, jotka laahasivat ohuita jalkojaan jäljessään,

jättiläisiä ja kääpiöitä, ihmisiä, joilta oli hakattu pää poikki,

haudoista nousseita aaveita ja luurankoja, jotka tavoittelivat lapsia,

hurjasti tanssivia ihmisiä, jotka huitoivat raajojaan, huvittavia

kuvatuksia ja kamalia, peloittavia, vanhoja akkoja. Parhaat olivat

hänen pilapiirroksensa. Isoäiti vakuutti niiden olevan hyvin lupaavia.

Julian oli aina kiitollisin piirrettävä, ja häntä suututti hirveästi.

Joskus Judith istui hänen vierellään ja tarkkaili hänen kerkeätä

kynäänsä. Se oli kuin taikomista. Mutta aina hän taukosi pian. Hän

tunsi tuskin minkäänlaista mielenkiintoa piirroksiaan kohtaan saatuaan

ne valmiiksi. Judith kokosi ne nippuihin ja vei ne kotiinsa ahmiakseen

niitä. Että Roddy osasikin suorittaa sellaista ja hänellä, Judithilla,

oli etuoikeus katsella ja koota hänen teoksiaan!... Hänen piirroksensa

olivat jopa vieläkin kiehtovampia kuin Julianin ja Charlien soitto.

Judithkin osasi soittaa pianoa aika somasti, mutta piirtäminen — siinä

taaskin selvä todistus raamatun epäluotettavuudesta. Hokipa vaikka

kuinka kiihkeästi: »Minä osaan, minä osaan!» ja syöksyipä vaikka kuinka

varmasti uskoen kynän ja paperin ääreen, ei siitä tullut kerrassaan

mitään.

Kerran hän äkkiä rohkaistui ja lausui ääneen useiden viikkojen aikana

hiljaa kertaamansa sanat:

»Piirrä nyt jotakin _minulle_, Roddy!»

Oi, jotakin, mikä olisi suunniteltukin piirrettäväksi hänelle —

jotakin, mihin hän saisi merkitä (hän itse, koska Roddy varmasti

kieltäytyisi): »Taiteilijalta Judith Earlelle» ynnä päivämäärän:

merkki, pysyvä muisto hänen ystävyydestään!... »Oh, en», epäsi

Roddy, »en osaa». Hän viskasi kynän kädestään, heti ikävystyen siitä

ehdotuksesta, hymyili ja asteli pian pois.

Hymy poisti kärjen pistokselta, mutta Judithia vaivasi tuttu tunne,

painostus, hänen silmäillessään loittonevaa taituria. Ei lainkaan

hyödyttänyt koettaa houkutella Roddya tulemaan esille sokkeloisesta

eristäytymiskuorestaan henkilökohtaisesti häntä lähentelemällä ja

vaatimalla hänen suosiotaan. Roddylla oli ikävuosiinsa nähden kovin

suuri loukkaamiskyky; hän tuntui joskus täysikasvuiselta rusentavan

esiintymisensä vuoksi.

Silloin tällöin hän oli hyvin hullunkurinen ja keksi nurmikolla

tansseja saadakseen toiset nauramaan. Hän jäljitteli ihmeellisen hyvin

erästä venäläistä balettitanssijaa. Hän osasi myöskin kävellä käsillään

ja heittää takaperin kuperkeikkaa veteen. Se oli kovin ihastuttavaa, ja

senvuoksi häntä suuresti kunnioitettiin.

Kerran hän ja Judith leikkivät jäniksiä paperisuikalemetsästyksessä.

Roddy huomasi pensasaidassa vanhan sateenvarjon ja otti sen. Se oli

risainen, ravistunut ja iso; ja siinä oli jotakin ystävällistä —

kehnoa, huoletonta hilpeyttä. Hän kanteli sitä kauan aikaa, heilutellen

sitä ympäri, joskus pitäen sitä tasapainossa leuallaan tai keihästäen

sillä kaikenlaisia esineitä. Kummun laella he tulivat lammikolle, jota

peittivät vihreät lehdet ja valkeat, tähtimäiset, vaahtoa muistuttavat

kukat. Kaikkialla ympäristöllä kasvoi kurjenmiekkoja, lemmikkejä ja

satoja muita harvinaisia, lumoavia, pieniä vesikasveja.

»Kas, niin; minä en tarvitse tätä vanhaa sateenvarjoa», virkkoi Roddy.

Hän katseli vettä: »Haluatko sinä sen?»

»En. Viskaa se menemään!»

Hän nakkasi sen. Se putosi keskelle lammikkoa — kauhistus! — pystyyn,

tarttui johonkin eikä uponnut.

»Voi, Roddy!»

Se tuijotti heihin laajan vedenpinnan ylitse jäykkänä, hyljättynä,

moittivana. Se puhui: »Minkä tähden otitte minut, rohkaisitte ja

hellitte minua, kun aioitte tehdä näin?»

»No niin, lähdetään», kehoitti Roddy.

He pakenivat sen luota.

He pakenivat sen luota, mutta voi! — se ajoi heitä takaa. Kilometrien

päästä se valitti Judithille, kimeästi, heikosti kirkuen: »Pelasta

minut! Pelasta minut!» He esittivät toisilleen puolustukseksi sen, että

olivat pilanneet jänisjahdin, ja lähtivät samaa tietä takaisin. Heidän

jalkojensa oli pakko palata sinne.

Lammikko lepäsi kauniina ja tasaisena illan valossa. Sateenvarjo oli

hukkunut.

Roddy seisoi veden rajassa ja puri huultansa. Hän sanoi:

»Niin, melkein toivon, etten olisi heittänyt sitä vanhaa vehje-parkaa

tuonne.»

Judith nyökkäsi. Hän ei voinut puhua.

Senjälkeen se paikka vaivasi häntä aina.

Mutta syvemmälle hänen muistiinsa syöpyi häntä Roddyyn liittävä side,

yhteinen tunne, salainen myötätunto. Ahnaasti hän tarttui siihen ja

ruokki sillä hillitöntä kunnianhimoaan. Kerran he kaikki pitäisivät

hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta; myöskin Roddy kertoisi

hänelle kaikki. Heidän elämänsä, jotka tähän saakka olivat aina olleet

kaukaisia ja salaperäisiä, kierisivät läheisesti hänen ympärillään. Hän

tietäisi kaikki, kaikki heidän asiansa.

* * * * *

Tästä kaukaisesta, mitättömästä tapauksesta alkaen Roddyn kasvot

kohosivat hänen mieleensä viimeisinä, selvimpinä oudoimpina.

Siellä oli kenttä, jossa oli kalkkikuoppia, kypsyviä vattuja ja

kanervikko- sekä saniaisaukeamia. Saniaisten omituinen haju leijaili

ilmassa heikkona, mutta läpitunkevana, maallisena, mutta kuitenkin

epätodellisena, häiritsevänä.

Hän tuijotti kauhuissaan kuollutta, polulla viruvaa kaniinia. Se oli

kyljellään pienet, hentoluiset käpälät ojennettuina ja liikkumattomina

ja sen alapuolen pehmeä, salaperäinen, valkea turkki paljaana. Joku

heistä — kuka, sitä hän ei mitenkään jaksanut muistaa — virkkoi:

»Niin; en olisi koskaan uskonut kajoavani sellaiseen.»

Se kuulosti samanlaiselta kuin olisi joku puhunut ilkeässä unessa.

»Miten sen teit?» tiedusti Roddyn ääni.

»No, se istui, hiivin sen luokse ja viskasin kiven säikähdyttääkseni

sitä aikomatta sitä vahingoittaa. Mutta kiven on täytynyt osua suoraan

sen korvan taakse — joka tapauksessa tapoin sen heti. Se oli pelkkä

sattuma. En pystyisi tekemään sitä uudelleen, vaikka koettaisin koko

elämäni.»

»Hm», äänsi Roddy. »Hullunkurinen juttu.»

Hän seisoi kädet taskuissa, silmäillen kuollutta otusta, kasvot

naamiona. Auringonpaiste alkoi himmetä. Saniaisten pinta heloitti

metallinkiiltoisena, ruoho oli kalmanvaalea, puut suhisivat. Judith

rimpuili painajaisen kourissa.

»No niin, mitä sille teen?» kysyi joku.

»Minä huolehdin siitä», lupasi Roddy.

Sitten he olivat kahden kesken. Judith kumartui hypistelemään kaniinin

turkkia. Se oli kuollut, se oli kuollut. Hän lankesi polvilleen sen

viereen ja itki.

»Kuulehan; _älä_ itke!» pyysi Roddy hetkisen kuluttua. Hän ei sietänyt

kyyneliä.

Judith itki sitäkin haikeammin, kauheita nyyhkytyksiä ihan vatsan

pohjasta.

»Ei se sitä tarkoittanut, sille ei mahda mitään», lohdutti Roddy.

Oltuaan sitten taaskin hetkisen vaiti hän lisäsi:

»Tiedäthän, ettei se sitä tuntenut. Se kuoli heti.»

Se kuoli heti. Oi, kuinka liikuttavaa, kuinka sietämätöntä!... Sitten

taaskin, pitkän ajan kuluttua:

»Kuules, viemme sen kotiin ja hautaamme sen!»

Hän keräsi isoja saniaisenlehtiä ja kietoi kaniinin hellästi niihin.

Judith otti sen maasta; hän tahtoi kantaa sitä, vaikka olikin

pyörtymäisillään tuskasta tuntiessaan käsissään sen pehmeän, hennon

ruumiin. Hän mietti: »Käsissäni on kuollut olento. Se oli elossa

muutamia minutteja sitten, mutta nyt se on — millainen se on?» Ja häntä

tukehdutti kuin hukkuvaa.

He lähtivät. Itkien, yhä itkien hän kantoi kaniinin mäen rinnettä alas

puutarhaan; ja Roddy asteli äänettömänä hänen rinnallaan. Hän poistui

kaivamaan kuopan laakeripensaan juurelle pensaikon tiheimpään osaan.

Mutta kun viimeinen toimitus, hautaaminen, oli käsissä, ei Judith

jaksanut enää lainkaan kestää. Hän oli nyt ihan sekaisin, pelkkänä

nyyhkytys- ja kyynelryöppynä.

»_Älä_ toki!» pyysi Roddy taaskin vapisevalla äänellä.

Tyttö tyyntyi äkkiä tyrmistyksestä, sillä Roddy kuulosti olevan

romahtamaisillaan. Hän ei jaksanut kestää Judithin murhetta.

Kyyneleisen silmänsä nurkitse hän näki Roddyn kasvojen alkavan

värähdellä. Nopeasti hän luovutti ruumiin, ja poika vei sen pois.

Hän oli poissa kauan aikaa. Palattuaan hän tarttui Judithin käsivarteen

ja kehoitti:

»Tule katsomaan!»

Laakeripensaan alla olevalle vähäiselle kummulle hän oli sijoittanut

kauniin levyn. Se oli keksiastian kansi, sileä, kirkas ja välkkyvä, ja

hän oli takonut siihen naulalla sanat: »Kaniinin muistoksi.»

Rauha ja lohtu valahtivat Judithin sydämeen...

Kaniini oli tuon kaiken rauhallisen ja vihreän hämyn suojassa, kylmien,

jäykkien, kiiltävien, isojen laakerinlehtien varjossa; enää se ei

ollut peloittava ja liikuttava, vaan lepäsi arvokkaasti muistolevynsä

alla kätkettynä suojaavan maan ystävälliseen helmaan poissa kärpästen,

poikien ja auringon pilkallisen tuijotuksen ulottuvilta. Se oli

niinkuin sen pitikin olla. Enää ei ollut surun syytä.

»Oi, Roddy!»

Roddy oli tehnyt sen hänen mielikseen. Charlie ei olisi sitä tehnyt,

Martin ei olisi osannut. Se oli niin puhtaasti roddymainen teko, niin

vieras hänelle, kuten olisi otaksunut, mutta tehtynä kuitenkin niin

selvästi hänen tekonsa ja ainoastaan hänen. Arvaamaton Roddy! Judith

muisti, kuinka Roddy silloin, kun Martin oli nyrjäyttänyt nilkkansa

ja valitti, oli huolissaan ja kasvot rypyssä häärinyt vahingoittuneen

ympärillä. Hän ei voinut kestää ihmisten onnettomuutta ja tuskia.

Judithin teki mieli suudella häntä, mutta ei uskaltanut. Hän silmäili

Roddya, koko hänen olemuksensa työntyi Roddya kohti lämpimän,

myrskyisen kiitollisuuden vallassa, ja hän kosketti nopeasti pojan

käsivartta. Viimemainittu katsahti vuorostaan häneen ja perääntyi,

peläten kiitoksia ja hymyillen hämärää, alaspäistä hymyään. Tyttö

tuumi: »Enkö milloinkaan, enkö milloinkaan ymmärrä häntä?»

Hän näki iltaruskon alkavan koristaa taivasta. Aurinko painui

punertuvien pilvien taakse, ja kaikki puunlatvat olivat valaistut,

heiluen ja huojuen himmeinä tummankultaisessa valomeressä. Puron

toisella puolella näyttivät vainiot upeilta ja kaihoisilta; ne olivat

täynnä päivänpaistetta, jota halkoivat pitkät, sinipunervat varjot.

Puro virtasi hieman sekavana; sen pinnalla oli hehkuvia, tulisen

opalinvärisiä läikkiä. Mutta kaikki pehmeni, tasaantui. Pilvet

ajaantuivat pois, tuuli oli nyt tyyntynyt; ilta olisi yhtä tyyni, yhtä

eloton kuin kuolema.

Hän näki sen kaiken, hänen väsymyksestä värähtelevät, ylettömän herkät

aistinsa tajusivat sen. Se oli liikaa. Roddyn kalpeat kasvot tulivat

ihan äkkiä merkitseviksi ja kaikki muut, jopa Charliekin, häipyivät

kauaksi, kun hän katseli Roddya ja tunsi rakastavansa häntä. Ja

katsellessaan hän näki syvän valon osuvan Roddyyn, ja viimemainittu

näytti sulautuvan koko illan salaperäiseen rusotukseen, muuttuvan sen

osaksi, ja hän tunsi itse äkkiä katoavansa hänen kanssansa himmeään,

vihlovaan likeisyyteen ja vajoavansa — kohottava aalto, ja kaikki oli

tullut ja mennyt ajattomassa hetkisessä.

* * * * *

Mutta myöhemmin se ei tuntunut todelta. Hän muisti vain, että kun hän

senjälkeen oli nähnyt Roddyn, oli viimemainittu ollut ihan tavallinen

ja välinpitämätön, ja hän itse, joka yhäti oli odottanut merkkejä

ja ihmeitä, oli tuntenut hyytävää pettymystä. Roddy lapsena kävi

senjälkeen hämäräksi; ja myöskin kaniinin hauta, jota hän oli aikonut

hoitaa ja pitää kauniina kukkakumpuna vuodenaikojen vaihtuessa,

himmeni. Jonkun ajan kuluttua hän ei edes tarkoin muistanut, missä

se oli kaikkien noiden pensaiden seassa. Kaniini makasi haudassaan

unohdettuna.

Myöskin toiset häipyivät. Hän ei saanut heistä enää mitään tietoja. He

olivat selvästi piirtyneet loppuryhmäksi kummun rinteelle, ikäänkuin

kauhu olisi sillä hetkellä tuonut yön ja peittänyt heidät iäksi pois

näkyvistä.

Sitten isoäiti vuokrasi talon ja lähti pois etsimään vähemmän kosteata

ilmastoa reumatismilleen. Yksinäisyydestä tuli jälleen elämän

luonnollinen tapa, ja naapuritalon lapset olivat menneet ja kadonneet,

ikäänkuin heitä ei olisi milloinkaan ollut.

2

Sitten he tulivat taaskin — tupsahtivat niin äkkiä omituisesti,

lyhyesti nuoruuden ajattoman hämmingin takaa, että he jättivät

jälkeensä vieläkin sekavamman tunnun epätodellisuudestaan — vielä

entistäkin syvemmän vieraantumisen.

Oli talvi — pitkän pakkasen ja kymmenpäiväisen luistelun aika — se

aika, jolloin virran mukana ajelehtivien, isojen jääjärkäleiden tähden

oli vaarallista mennä joen poikki päästäkseen luistelulammikolle.

Ne kymmenen päivää välähtivät kirkkaasti näkyviin koko elinajaksi —

liikunnon, valon ja ilman säkenöivänä, puhtaana, henkeäsalpaavana

huumauksena, joka tuntui joka ilta liian riemulliselta kestämään;

mutta kuitenkin jokainen seuraava aamu — jolloin hän herätessään ensin

kuunteli, sitten pelokkaasti tirkisti, millainen päivä oli — tarjosi

ihmeellistä jatkoa. Hän rukoili: »_Oi, hyvä jumala, salli luistelukelin

jatkua! Salli minun luistella! Älä riistä minulta onneani, silloin minä

rakastan sinua niinkuin minun tulee._» Ja kymmenen päivän aikana Jumala

kuuli hänen rukoustaan.

Joka päivä hän syrjäytti oppituntinsa, meni joen poikki ja juoksi

narskuvan, pakkasen silloittaman luhdan poikki lammikon rannalle.

Siellä liukui, liiteli ja pyöri ihmisiä naurunpurskahdusten

kajahdellessa päivänpaisteisessa ilmassa. Heidän huulensa olivat

raollaan, heidän silmänsä loistivat, he olivat tavallista kauniimpia.

Hänellä oli valkea villapaita ja tulipunainen kaulaliina. Aluksi häntä

katseltiin, sitten hänelle alettiin hymyillä; ja pian hän tervehti

kaikkia niitä, jotka kävivät lammikolla säännöllisesti, ja hymyili

uusille tulokkaille joka päivä.

Muuan tyttö tuli joka aamu Lontoon junasta. Hän oli hoikka ja kaunis

ja luisteli lentävän viehättävästi kuin unikuva. Hänen poimutettu

hameensa liehui hänen liikkuessaan, hänen somakenkäiset jalkansa olivat

kapeat ja pienet, ja hänen kaartaessaan näkyivät hänen pitkät, hoikat

säärensä polviin saakka. Hän näytti jumalattarelta hilpeän, seuraa

rakastavan, alempiarvoisen lauman seassa. Judith luisteli joka päivä

edestakaisin hänen edessään, turhaan toivoen katsetta, sillä tyttö oli

ylpeä, itseensä syventynyt ja innokas, pysyi erillään eikä huomannut

ketään, luistellen yhtenään pimeään saakka. Eräänä päivänä hän toi

muassaan komean, nuoren miehen, jolle hän ei ollut suinkaan ylpeä eikä

välinpitämätön.

He tanssivat valssia, pyörähtelivät, piirsivät kuvioita, luistelivat

käsikkäin, nauroivat toisilleen; ja levätessään he istuivat vierekkäin,

puhellen ja poltellen savukkeita. Päinvastoin kuin kumppaninsa nuori

mies katsoi Judithiin eikä ainoastaan kerran, vaan monesti; ja sitten

mies hymyili hänelle, kuiskasi jotakin jumalattarelle, ja Judithin

sydän sykki rajusti. Mutta kylmä, ynseä olento vain vilkaisi kerran

ikävystyneesti, nyökkäsi ja lähti jälleen luistelemaan. Kun he illan

tullen valmistautuivat poistumaan, katsahti kenkiään riisuva nuori mies

ohimenevää Judithia, näyttäen säteilevän hymynsä, valkeat hampaansa ja

siniset silmänsä, ja toivotti: »Hyvää yötä!» Mielipahakseen Judith näki

ainoastaan sinä päivänä tämän komean ja ystävällisen nuoren miehen,

jonka vaimo hän olisi mielellään ollut.

Muuan vanha herra, jolla oli silmälasit ja harmaat viikset ja joka

luisteli hyvin tasaisesti, näki paljon vaivaa opettaessaan hänelle

ulkokaarrosta. Vanhus nimitti häntä »ystäväisekseen» ja katseli häntä

silmälasiensa takaa nälkäisillä, vesimäisillä, kaihoisilla silmillä.

Hän keskusteli vähän, jos ollenkaan, mutta Judithiin katsoessaan hän

aina selvitti kurkkuaan ja avasi suunsa ikäänkuin olisi aina ollut

paljastamaisillaan jonkun suunnattoman salaisuuden. Siellä oli myöskin

tavallinen, mutta kohtelias, pisamainen poika, joka luisteli todella

sangen nopeasti ja joka useina iltapäivinä kiiteli huohottaen sinne

tänne jäällä Judithin riippuessa hänen norfolkilaisen nuttunsa vyössä

ja kiljuessa.

Kymmenes aamu oli lauantai. Lontoon juna toi useita seurueita.

Jumalattarella oli muassaan pieni tyttö. Oli useita rahvaanomaisia,

huutelevia ryhmiä huonoja luistelijoita ja yksi tai kaksi rauhallista,

taitavaa luistelijaa. Judith pani merkille omituisen kolmikon pitkiä,

hoikkia, hienostuneen näköisiä ihmisiä — kaksi poikaa ja yhden tytön.

He istuivat rantaäyräällä ja söivät hitaasti voileipiä. Lopetettuaan

he nousivat pystyyn ja seisoivat yhdessä ryhmässä liikahtamattakaan

kiinnittääkseen jalkoihinsa käsissään olevia luistimia. Niin pian kuin

he nousivat seisomaan Judith tunsi heidät: Mariella, Julian ja Charlie.

Se oli tapahtunut.

He eivät olleet muuttuneet paljoa, mutta he olivat kasvaneet kovin

huolestuttavasti. Mariellan täytyi olla noin metrin ja kolmen

neljänneksen mittainen. Hänen vartalonsa oli vain venynyt lapsuusajan

pitkien, epämääräisten kaarien kovinkaan paljon muuttumatta. Judith

tuskin uskalsi vilkaista poikiin; he olivat suunnattomia.

Tuo oli Charlie, tosiaankin Charlie, tuo keltapäinen, hieman

hurjannäköinen, kauniimpi kuin koskaan ennen... Judithia tukehdutti.

Samassa Mariellan katse osui häneen. Hän punehtui hirveästi, hänen

sydämensä sykki kauheasti, ja hän kääntyi hätäisesti toisaalle. Mutta

hän tunsi heidän tarkkailevan, kyselevän, puhelevan hänestä. Hän kaarsi

täydellisen puoliympyrän luistimensa ulkosärmällä ja tunsi nyt, jos he

tuntisivat hänet, parhaiksi kestävänsä sen.

Joku huusi jään reunalta:

»Hoi! Hoi! Hei!»

Hän katsahti varovasti taaksensa. Siitä ei ollut epäilystäkään. Charlie

huusi häntä, ja he kaikki nyökkäilivät ja viittoivat. He näyttivät

helposti kestävän sen, että tunsivat hänet, eivätkä he nähdessään

hänen luistelevan heitä kohti tunteneet näkyvää noloutta eivätkä

levottomuutta.

Charlie virkkoi pikemminkin harmistuneesti:

»Kuulehan, miten sen _teet_? Sen käännöksen? Kuka sinua on opettanut?»

Judith oli mykistynyt.

»Hän ei tunne meitä», virkkoi Mariella, hiljaa hihittäen. »Te _olette_

Judith Earle, ettekö olekin?»

»Niin, kyllä. Oi, kyllä minä _tunnen_. Mutta te olette kasvaneet

niin paljon.» Hän koetti katsoa heihin ja kauhukseen tunsi kyynelten

kihelmöivän silmäluomiensa alla. »En odottanut —» Hänen suunsa vapisi,

ja hän vaikeni epätoivoisena, painaen päänsä nuokuksiin.

Se oli niin voimakas järkytys, niin syvä riemuisen surkea vihlaisu...

He eivät ymmärtäisi... Että heidän piti kaikkien näiden vuosien

jälkeen, joina hän oli ajatellut heitä, nähnyt heidät niin kiihkeästi,

hautonut mielikuvituksessaan heidän epätodellista, unimaista

olemassaoloaan, ihan äkkiä ja ihan sattumalta joutua hänen eteensä!

Tuntui melkein siltä kuin kuolleet ihmiset heräisivät henkiin. Hän

rukoili, että jää hänet nielisi.

»No niin, et sinäkään ole kääpiö», huomautti Julian.

Ja he kaikki nauroivat. Sitten oli kaikki hyvin. He taukosivat

paisumasta ja huojumasta hänen silmiensä edessä, vakiintuivat, alkoivat

tulla todellisiksi.

»No niin, minä en tiedä, miten se käy», virkkoi Charlie, yhäti

silmäillen jäätä aika äkeissään. »Mariella, mitä ihmettä varten

raahasit meidät tänne? Sinä et osaa luistella sen paremmin kuin

minäkään. Kuinka typerästi tuhlattu päivä!» Pahantuulen pingoitus sai

hänen äänensä, joka oli murroksessa, silloin tällöin äkkiä särähtämään

perin hullunkurisesti, joten kukaan ei olisi voinut ottaa häntä

vakavalta kannalta.

»No, eihän sinun olisi tarvinnut tulla.» Mariellan ääni oli vieläkin

kylmä ja lapsellinen. Kasvoillaan heikko hymynsä hän kääntyi poispäin

Charliesta katselemaan luistelijoita.

»Ja jalkojani paleltaa niin, etten enää niitä tunne», jatkoi Charlie.

»Kolme suurta hölmöä, juuri sellaisia olemme, kolme suurta hölmöä.» Hän

tarkasti Mariellan selkää. »Ja Mariella on _helposti_ hölmöin.»

Se tuntui huojentavan hänen mieltänsä, sillä äkkiä hän heitti pois

pahan tuulensa ja nauroi.

»Pankaa luistimet jalkaan, kumppanit!» kehoitti hän. »Tehkäämme

ilkeintämme!»

Hän alkoi viheltää, istuutui ja laitteli kenkiään.

»Judith saa neuvoa meille, miten se käy. Hän on niin äärimmäisen

pystyvä.» Hän katsahti Judithiin, omistaen ensi kerran hänelle

huomiotaan ja hymyili lumoavasti. Hänen silmänsä olivat hämmästyttävät,

kun hän katsoi suoraan toisen silmiin — kirkkaat, jäänsiniset, hiukan

liian levällään. Hänen pitkät, punaiset, tyttömäiset huulensa olivat

vieläkin hieman raollaan lepotilassa: ja koko pää oli ylettömän,

henkeäsalpaavan kaunis.

»Kuinkas hurisee, Judith?» kysyi hän. »Muistatko herttaisia, menneitä

aikoja?»

»Kyllä muistan.»

Kuinka hillitty hän olikaan! Judith ei ollut hänen tasallaan. Hänen

mielenkiintonsa tyttöä kohtaan häipyi, ja hän hypisteli kenkiään,

vihellellen rajusti.

»Asutko tosiaankin vielä täällä, Judith?» tiedusti Mariella.

»Kyllä; ihan totta. Missä te asutte?»

»Niin, me asumme Lontoossa nyt. Isoäiti muutti sinne ollakseen likellä

kouluani. Missä sinä käyt koulua?»

»Minä en käykään koulua. Otan tunteja itsekseni eräältä mieheltä, joka

valmistaa poikia Oxfordin ja Cambridgen yliopistoihin. Hän on pappi.

Ja sitten saan soittotunteja eräältä henkilöltä, joka käy luonamme

Lontoosta, ja isä opettaa minulle kreikkaa ja latinaa. Äitini ja isäni

eivät luota tyttökouluihin.» Se kuulosti karkealta ja suurelliselta.

Hän punastui ja lisäsi: »Mutta minä luotan. On kamalan ikävää näin

yksikseni.»

»Miksi et taivuta äitiäsi lähettämään sinua minun kouluuni?» kysyi

Mariella. »Siellä on repäisevän hauskaa. Voisit käydä Lontoossa joka

päivä.»

»Mariella _rakastaa_ kouluaan», virkkoi Julian. »Se on _mainio_. Hän

ei opi _mitään_ ja pelaa jääpalloa _koko_ päivän. Judithin vanhemmat

haluavat, että hän saa _opetusta_, Mariella. Sinä et sitä ymmärrä. Eikö

asia ole niin, Judith?»

Judith punehtui taaskin ja pelkäsi asian niin olevan.

»Minä luotan naisten opettamiseen», mutisi Julian kengilleen.

He olivat tulleet perin omituisiksi olennoiksi kasvaessaan, mietti

Judith. Erittäinkin pojat olivat kovin omituisia, pitkiä, kalpeita

ja ylettömän voimakassanaisia. Julian oli suunnattoman pitkä ja

aavemainen, hänellä oli myrskyiset, siivoamattomat, kamalat kasvot ja

kaunopuheiset silmät, jotka näyttivät yhtenään vaihtavan väriä syvissä

kuopissaan. Hänellä oli totta tosiaan juovia kasvoissa, ja hänen

nenänsä alkoi käyristyä ja saada laajat, taaksepäin kaartuvat sieraimet.

»No niin, toivoisin sinun tulevan», sanoi Mariella häiriytymättä lyhyen

vaitiolon jälkeen. »Siellä on repäisevää. Sinä pitäisit siitä.»

Mariella oli kiltti puhuessaan niin ystävällisesti ja vaativasti.

Kenties hän olikin aina pitänyt hyvin paljon Judithista kaivannut

häntä... Judithin sydän lämpeni.

»Minä toivoisin _sinun_ tulevan takaisin asumaan tänne, Mariella. Oli

niin herttaista, kun olit täällä.»

»Mielelläni tulisin», vakuutti Mariella mukautuvasti. »Ehkä tulemmekin

joskus. Jos vain isoäidin reumatismi lieventyisi, voisimme tulla tänne

joka kesä.»

»Mutta se ei lievenny», väitti Julian. »Ei hänen iällään.» Kengät

olivat vihdoin kaikki jalassa ja luistimet kiinni.

He nousivat pystyyn ja vaappuivat muutamia sentimetrejä jäätä pitkin.

Kajahti kuin yhdestä suusta: »Horna!» »Voi!» »Hyväinen aika!»

Charlie keikahti pitkäkseen, niin että tärähti; Mariella seurasi

perässä.

»Tämä on hävytöntä», raivosi edellinen. »Sinä et osaa pitää luistimiasi

alallaan. Taisin katkaista ranteeni. Minä lähden kotiin.» Toiset eivät

välittäneet hänestä mitään. He hoippuivat yhä edemmäksi, hihittäen. He

olivat liian pitkiä ja laihoja pysyäkseen kunnollisesti tasapainossa,

ja heidän nilkkansa pyrkivät yhtenään pettämään.

»Tule auttamaan meitä, Judith!» kirkui Julian. »Emme ole luistelleet

kertaakaan ennen _eläissämme_. Emme osaa pysähtyä. Olemme niin hoikkia,

ettei meidän saa sallia kaatua.»

He kiskoivat toisiaan eteenpäin avuttomasti.

»Tule _tänne_!» ulvoi Charlie. »Judith, tule auttamaan minua pystyyn!

Eikö jää petä? Oletko varma, että se kestää? Jalkani ovat _jäätyneet_.»

Nauraen Judith riensi toisen luota toisen luokse, rohkaisten,

kehoitellen, tukien. Nuo kolme naurattavaa, avutonta hupakkoa! He

nauttivat omasta avuttomuudestaan, he nauttivat siitä, että saivat

hänet nauramaan, he eivät sittenkään olleet yhtään peloittavia.

Ei kertaakaan, ei kertaakaan sen jälkeen, kun hän oli vuosikausia

sitten sanonut heille jäähyväiset, hän ollut tuntenut niin lämmintä

ja pursuavaa riemua. Kaikki riemullinen oli oikeastaan vihdoinkin

alkamassa.

Alkaessaan edistyä he tulivat kunnianhimoisiksi. He selittivät

haluavansa oppia kaunoluistelua, ja Charlie vannoi piirtävänsä

kahdeksikon ennen sen päivän päättymistä; mutta koko ajan he

yksinkertaisesti olivat ihan taitamattomia. Vaivihkaa Judith näki

vanhan herran ja norfolkilaiseen nuttuun puetun pojan kaihoisesti

katselevan heitä, mutta hän ei ollut heitä huomaavinaan.

»Tulehan tänne, Mariella!» kehoitti Charlie. »Otetaan toisiamme käsistä

tällä tavoin ristikkäin ja lähdetään luistelemaan.» He purjehtivat

edelleen, pahasti ontuen.

Mariellan sinisen villalakin alla tumma, lyhyt tukka kihartui nyt

pehmeästi ylöspäin pitempänä kuin entinen, poikamainen tukka. Hänen

kasvonsa olivat säilyttäneet puhtaan, viattoman naamarinsa. Hän nauroi,

mutta ei muiden ihmisten tapaan pidättymättä, ruumiillisen huvin

tuottamasta nautinnosta, vaan pikemminkin siten, ikäänkuin hän olisi

taipunut Charlien mielialaan ja pitänyt naurun viehätystä itselleen

vieraana. Näiden molempien kirkkaiden, verettömien kasvojen välillä

oli vieläkin sama omituinen yhdennäköisyys, vaikka Charlien kasvot

yhtenään muuttuivat nopeasti vaihtuvien tunne-ilmeiden johdosta, kun

taas Mariellan olivat liikkumattomat, melkein tyhjät. He ymmärtäisivät

toisiaan, ajatteli Judith. Heidän välillään tavallisesti vallitsevasta

hankauksesta huolimatta he olivat aina olleet silmäänpistävämmin,

painostavammin veriheimolaisia kuin heidän seuransa mitkään muut

jäsenet. Vuosien mukana tämä yhdysside oli käynyt vieläkin selvemmäksi.

Julian oli jäänyt syrjään. Hän ei ollut koskaan osoittanut

huomaavaisuutta Mariellalle, mutta juuri häneen oli tytön kirkas katse

usein kiintynyt hieman erilaisena ikäänkuin olisi aikonut viipyä.

Entisaikoina oli joskus näyttänyt siltä kuin hän olisi ollut mielissään

— todella mielissään eikä vain välinpitämättömän myöntyväinen, kuten

hän tavallisesti oli — jos Julian oli tarjoutunut viemään hänet

kovakuoriaisretkelle. Hän näytti Juliania kohtaan tuntevan heikkoa,

kunnioittavaa mielenkiintoa ja esiintyvän sillä tavoin, että se

osoitti, vaikka ainoastaan kovasydämisen tarkkailijan mielestä, hänen

pitävän arvossa Julianin mielipidettä. Vieläkin näytti siltä. Kun

Julian kiusoitteli häntä koulunkäynnin tähden, oli hänen katseensa

hetkiseksi suuntautunut poikaan epävarmasti, mutta mieltyneesti;

nyt, samoin kuin ennen, ei kuitenkaan voinut havaita minkäänlaista

kiintymystä heidän välillään.

»Me aprikoimme, kohtaisimmeko sinut», virkkoi Julian ujosti. »Olen

kovin hyvilläni siitä, että kohtasimme.»

He eivät siis olleet täydelleen unohtaneet häntä. Hän siunasi Juliania

tästä vakuutuksesta, jonka ainoastaan hän olisi antanut.

»En voinut uskoa silmiäni nähdessäni teidät», vastasi Judith. »En

luullut enää milloinkaan näkeväni teitä. Kaipasin teitä teidän

poistuttuanne. Arvelin Martinin ehkä kirjoittavan minulle, mutta hän ei

kirjoittanut. Miten Martin voi?»

»Hän voi hyvin. Emme nykyisin näe häntä niin usein. Hänen omaisensa

ovat palanneet Afrikasta, ja hän viettää enimmät loma-aikansa heidän

luonansa.» Hymyillen hän lisäsi: »Muistan, että Martin oli hirveästi

kiintynyt sinuun. Minun pitää kertoa hänelle tavanneeni sinut.»

»Entä missä on Roddy?»

»Niin, Roddy... Hänellä ei ole heikkoa. Hän on Lontoossa. Roddy on

kovasti varttunut; hän ottaa tanssitunteja», murahti Julian.

»Vieläkö hän piirustaa?»

»En tiedä. Luulisin häntä liian laiskaksi.»

Julian ei ollut milloinkaan pitänyt Roddysta.

»Vieläkö sinä sävellät, Julian?»

»Oi, muistatko sinä sen?» Hän hymyili hyvillään.

»Tietysti. 'Tammikuoriaisten tanssin' ja 'Kevään', jossa oli käen

kukuntaa.»

»Niin, sellaista roskaa. Kuvitella, että muistat ne!» Hän katsoi

Judithiin ihan entiseen tapaan, huvitettuna, mutta kiinnostuneena,

pitäen hänestä.

»Minusta ne olivat kauniit. Oletko säveltänyt jotakin viime aikoina?»

»En. Ei ole ollut aikaa. Olen luopunut siitä kokonaan. Olen

työskennellyt mielipuolisesti ylioppilastutkintoa varten. Kenties

harrastan sitä taaskin hiukan Oxfordissa.»

Hän näkyi toisen mielenkiinnon rohkaisemana ihan äkkiä innostuneen

siihen. Hän ei ollut muuttunut paljoa.

»Entä suorititko ylioppilastutkintosi?»

»Kyllä. Balliolin. Menen yliopistoon ensi vuonna.» Hän puhui lyhyesti

ja kainosti, ihan punehtuen. Mutta balliol ei Judithista merkinnyt

mitään; hän ajatteli Julianin ikää.

»Olet varmaankin kahdeksantoistavuotias.»

»Niin olen.»

»Tiedätkö, muistan teidän kaikkien syntymäpäivät.»

Sen sanottuaan hän oli taaskin vähällä parahtaa; ne sanat tuntuivat

kauan hellityn turhan toivon ja rakkauden tunnustukselta. Julian

tuijotti häneen valmiina laskemaan leikkiä, mutta nähtyään hänen

kasvonsa kääntyi äkkiä katsomaan toisaalle ikäänkuin olisi puolittain

ymmärtänyt ja kuin se olisi häntä hämmästyttänyt, vaivannut ja

liikuttanut hänen mieltänsä.

»Mutta katsohan tuota paria!» kehoitti hän nopeasti.

Charlie oli riisunut takkinsa, ja he pitivät sitä levällään purjeen

tavoin. Säikähtyen Judith vasta silloin oivalsi, kuinka uhkaavan

vinha tuuli oli. Se pullisti takkia, ja Mariella ja Charlie pitivät

sitä korkealla edessään, purjehtien suoraan lammikon poikki. He

eivät osanneet pysähtyä. Kirkuen naurusta ja hädästä he kiitivät yhä

nopeammin. Tuuli työnsi heidät lammikon päähän, heidän luistimensa

takertuivat maahan, ja he lennähtivät rajusti ruohomättäälle.

Charlie virui selällään ja valitti.

»Minua koski. Minua koski. Voi, Mariella! Voi, hyvä Jumala! Voi, te

kaikki! Mikä tuska, mikä _vaikutelma_! Ihan kuin teatterijuna — kauhun

ja autuuden kuljetusväline. Mietin: emme seisahdu milloinkaan, emme

_milloinkaan_. Kiidimme nopeammin, yhä nop — Oi, Mariella, _kasvosi_...

Minä kuolen...»

Hän kiemurteli naurusta, kyyneliä valui hänen kasvoillaan. »K-oetin

sanoa: _hellitä_ t — En saanut _ääntä_ — Oi, mikä _tunnelma_!...

Sellaisia huimia haaveita... Oi, hyvä Jumala!»

Hän sulki silmänsä nääntyneenä.

Pian hänen sitten piti yrittää uudelleen. Sitten he koettivat sitä

kaikki ja häiritsivät muita luistelijoita. Kaikki katsoivat Charlieta,

eikä kukaan ollut harmissaan, koska hän oli niin kaunis ja säkenöivällä

tuulella ja pyyteli niin lumoavasti anteeksi joutuessaan muiden tielle.

Judith nauroi niin, että ihan teki pahaa; jopa Mariella ja Juliankin

pyyhkivät silmiään. Charlie oli niin innostunut, että näytti ihan

kuumeiselta. Riemastuksissaan hän levitti kätensä ja huusi:

»Oi, rakkaat!» Ja Judithin sydän värähti, koska hän tunsi tämän

hyväilypuhuttelun ulottuvan häneenkin.

»Tiedäthän», varoitti Julian, »että olet tänä iltana sairas, Charlie,

jos edelleenkin häärit näin».

Hän siis vieläkin tuli aina sairaaksi.

Pieni, viluinen, sekarotuinen koira tuli väristen ja kiemurrellen jäätä

myöten ja kierähti hänen eteensä selälleen, heilutellen hervottomia

käpäliään rukoilevasti. Charlie nosti sen syliinsä, kietoi takkinsa sen

ympärille, hyräili sille ja suuteli sitä.

»Oi, kuinka viehkeät käpälät sinulla on, velikulta! Mariella, sen

käpälät ovat erikoisen sydäntähivelevät. Katsohan — ihan tylpät ja

tupsuiset ja hervottomat. Eivätkö ne hellytä mieltäsi? Poloinen

velikulta — rakas velikulta. Lähdetään yhdessä luistelemaan.»

Hän alkoi luistella koira sylissään, haastellen sille omalla

erikoisella, järjettömällä kielellään ja törmäillen ihmisiin joka

toisella askeleella.

Niin, hän oli kummallinen, tuumi Judith katsellessaan hänen jälkeensä.

Hän ei jaksanut lainkaan ymmärtää Charlieta; hän saattoi vain tutkijan

tavoin leikellä Charlieta, tehdä muistiinpanoja hänestä, oppia ulkoa ja

ihmetellä — toivomatta milloinkaan kohtaavansa häntä äkkiä sattumoisin

luodussa katseessa, mitättömässä sanassa, huulillaan tuo salaperäinen

»Ah!» — mielessään äkillinen, sisäinen, salaperäinen tuntemisen tunne,

kuten hän oli kerran kohdannut Roddyn.

Hän kuvitteli Roddya tanssimassa Lontoossa kaupunkilaisena ja

peloittavana. Hän näki pojan selvästi, hänen tumman päänsä, kellertävän

kalpeutensa, hymynsä, ja toivoi sekavasti, että hän olisi tullut

Charlien sijasta, Charlien, joka häiritsi häntä, Judithia, joka

teki hänen sydämensä raskaaksi, kuormittaen sitä tuhlaavaisella,

välinpitämättömällä loistollaan.

Pureva, sinisen ja valkean kirjava iltapäivä alkoi kalveta

auringonlaskun lähestyessä. Lammikko välkkyi ja kimalteli kelmeässä

valossa. Keskellä kohosi ryhmä kuihtuneita kurjenmiekkoja, kuivuneita,

nääntyneitä ruohoja ja luhtakasveja, marjaisia pensaita ja pieniä

pajuja — sekavina pastellivivahduksina, purppuraisen ruskeina,

virttyneen vihreinä, keltaisina ja harmaina — siellä täällä yksinäinen,

helakka väritäplä, tulipunainen läikkä tai kullankeltainen juova.

Luistimien sirinä ja viuhina täytti ilman, ja luistelijat sujahtelivat

taukoamatta, nopeasti, kevyesti, kuten kärpäset laipiossa. Jään

alla neulamaiset ruohonlehdet ja pienet vesikasvit olivat hiljaa,

lumottuina, leviten jäykkinä ja hentoina, moninaisina, pienenpieninä ja

viehättävinä.

Hänen seisoessaan yksin katselemassa niitä Julian palasi hänen

luoksensa ja kysyi:

»Käytkö koskaan Lontoossa?»

»Tuskin koskaan. Jos isä on kotona, vie hän tavallisesti minut

teatteriin jouluna; ja silloin tällöin käyn äidin kanssa ostamassa

vaatteita.»

»No niin; sinun olisi parasta tulla joskus pikapuoleen; menisimme

katsomaan jotakin näytäntöä. Sovi siitä Mariellan kanssa!»

»Oi!»

Se ei voinut olla totta — niin ei voinut mitenkään käydä.

Kuului luistinten kirskuntaa ja kalahtelua, ja muut kaksi seisahtuivat

horjuen heidän eteensä.

»Meidän täytyy lähteä», lausui Mariella.

»Judith aikoo tulla katsomaan jotakin näytäntöä kanssamme», ilmoitti

Julian.

»Sepä hyvä», virkkoi Mariella innostumatta.

»Milloin?» kivahti Julian. »Sopikaa siitä!»

»En tiedä», torjui toinen, luoden häneen nopean katseen. »Meidän

täytyy kysyä isoäidiltä. Kysyn isoäidiltä, Judith, ja ilmoitan sinulle

huomenna.»

»Koska tulemme takaisin huomenna», pisti Charlie väliin. »Julian, meidän

täytyy, eikö täydykin? Oletko täällä, Judith?»

»Oi, kyllä.»

»Se on hyvä, koska tarvitsen sinua. Tarvitsen sinua joka tunti.

Huomiseen mennessä olen unohtanut rinnankipuni. Totisesti uskon, että

jollemme olisi tavanneet sinua, Judith, emme olisi astuneetkaan jäälle.

Olisimme vain katselleet ja häipyneet kiltisti takaisin Lontooseen.

Olemme niin kovin kömpelöitä.»

Hän istuutui riisumaan kenkiään ja alkoi viheltää — pannen sitten

lauluksi:

»Köntykset kolmisin

mielin ei iloisin —»

Äänettömyys.

»lähteneet rannalta —»

Taaskin äänettömyys.

»Voi, surkeata tää!

On pettävätä jää;

siellä kylmän kylvyn saa—»

Hän veti kengät jalastaan ja lopetti:

»Jos Judithia ei ollut,

oisi kolmikko seisoskellut.»

»Sangen kehnoa», huudahti Julian.

»Oi, minusta se oli kauhean hyvä», kehui Judith.

Charlie kumarsi ja virkkoi:

»Sellaista pystyn latelemaan lisääkin.»

»Anna tulla sitten!»

»Ei nyt. Uh! Väsyttää.»

Siltä näyttäkin. Kummankin posken helakan punaista läikkää

lukuunottamatta hän oli peloittavan kalpea. Hänen silmänsä näyttivät

tummilta mustien renkaitten keskellä, ja hän nojasi Mariellaan, samalla

kun viimemainittu vakavana laittoi kiinni hänen kenkänsä ja takkinsa

napit. Kun tyttö kiersi kaulaliinan hänen kaulaansa, kiskoi hän sen

jälleen pois ja huusi:

»Voi, Mariella. _Ei!_ Minun on niin kuuma.»

»Sinun tulee pitää sitä», virkkoi Mariella rauhallisesti. »Sinä

vilustut.» Ja hän kietoi sen uudelleen Charlien kaulaan, samalla kun

viimemainittu alistui ja virnisteli hänelle, luoden hänen silmiinsä

hymyilevän katseen ikäänkuin lapsi, joka houkuttelee vanhempaa ihmistä

nauramaan.

Häntä tarkkaillessaan Judith mietti:

»Oletko suuriluuloinen ja hemmoiteltu?»

Koko tuo hilpeys ja ylpeä välinpitämättömyys, kaikki tuo

itsetiedottomalta näyttävä viehätysvoima, tuo varma pakinoiminen —

kaikki se saattoi olla täydellisen itsetietoisuuden tuote. Varmastikin

hän katseli peilistä ja ihaili omaa kuvaansa. Judith muisteli vanhaa

unelmaansa päästä avioliittoon hänen kanssansa ja ajatteli suunnattoman

surumielisesti ja ennustavasti niitä monia naisia, jotka hiljaisessa

mielessään kaipaisivat hänen rakkauttaan, kun taas hän kulkisi omaa

tietänsä välittämättä heistä.

Hämäryyden taustaa vasten hänen päänsä ja kasvonsa loistivat ikäänkuin

kalpeasti valaistuina.

Judith piti häntä tarkoin silmällä, mutta ei saanut osakseen

merkkiäkään; kaikki nuo loistavat ilmeet lipuivat ja pysähtelivät hänen

ympärillään, mutta hänelle ei ollut tarkoitettu mitään muuta kuin kevyt

hymy tai pari, satunnainen tunnustus hänen väliaikaisesta hyödystään.

Charlie ja Mariella olivat tuskin kertaakaan tiedustaneet: »Muistatko?»

Jos he vielä hellivät entisyyden muistoja, eivät ne koskeneet häntä.

Oli omituista ajatella sellaista välinpitämättömyyttä, kun he ja ne

muut kolme merkitsivät kaikkia niitä kuvia, kaikkia värejä ja kaikkea

rikkautta, mitä koskaan oli hänen elämäänsä tullut.

Hämärtyvässä valossa he kietoutuivat taaskin salaperäisyyteensä ja

olivat yhtä saavuttamattomia kuin konsanaan. Heidän täytyi aina pitää

häntä orjanaan, joskin vain harvinaisella ulkonaisella olemuksellaan;

ja hän tunsi väsyneensä heidän aiheuttamastaan jännityksestä.

»Huomenna», lupasi Charlie, »tuomme myöskin Roddyn».

»Niin. Lähdetään», hoputti Mariella. »Meidän täytyy kiirehtiä junalle.»

Äänettöminä he taivalsivat kylmän, aution luhdan poikki, ja tuuli

puhalsi heidän takaansa purevana ja uhkaavana. Heidän saavuttuaan joen

partaalle Charlie seisahtui, katseli sen poikki ja lausui haaveksivasti:

»Vanhassa talossa on valoa. Siellä on kai talon vahti. Meidän

sopisi huomenna pistäytyä siellä yllättämässä hänet. Eikö se näytä

yksinäiseltä?... Toivoisinpa, että taaskin asuisimme siellä. Missä

sinun kotisi on, Judith? Se kai oli viereinen talo.»

»Niin se onkin, mutta se jää puiden taakse.»

»Niin, kyllä; en muistanut.»

Sitten Judith souti heidät veneellä joen poikki ja erosi heistä

toisella rannalla, jossa tie haaraantui asemalle.

»No niin, huomenna tavataan.»

Julian silmäili taivaalle.

»Taitaa tulla suojainen ilma», virkkoi hän. »Luultavasti yöllä sataa.»

»Pötyä!» tokaisi Charlie. »Tunnustelehan maata!»

»Niin, mutta ilma on lauhempi. Ja katsohan taivaalle!»

Idässä ja pohjoisessa tuikkivat kylmät tähdet, mutta savuisessa,

meluisessa lännessä nielivät mustat pilvet auringon viimeiset rippeet.

Judithin valtasi kauhu, ja hän tunsi vihaavansa Juliania ja haluavansa

lyödä häntä.

»Hölynpölyä! Se ei merkitse mitään», intti Charlie epävarmasti.

»Ja kuunteles tuulta!»

Tuuli suhisi voimakkaasti ja hellittämättä puunlatvoissa sekä kiidätti

pilviä.

»Oh, älä höpise!» tuskaili Charlie. »Eikö voi tuulla, jollei sää muutu

suojaiseksi? Ja nyt lähdetään, joutukaa; muutoin myöhästymme junasta.»

»Hyvää yötä siis!»

»Hyv' yötä, Judith! Tulemme tapaamaan sinua.»

»Kyllä minä olen jäällä.»

»Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!»

Judith juoksi kotiin, sulkien silmänsä pilviltä, korvansa tuulelta,

ja pamautettuaan julkisivun oven kiinni jälkeensä koetti syrjäyttää

mielestään kateuden, vihan, pahansuopuuden ja kaiken armottomuuden

Jumalan, jonka enteet näkyivät taivaalla.

»Huomenna he tulevat jälleen ja tuovat Roddyn. Huomenna näen Roddyn.

Oi, hyvä Jumala, ole laupias!»

* * * * *

Aamun sarastaessa hän heräsi, kuuli sateen sokean, surullisen

huokailun, turhan kiireen ja sihinän — ja sanoi pimeässä ääneen: »Miten

jaksan sen kestää?»

Sairaloisen haaveellisen toivon houkuttelemana hän kuitenkin souti sinä

aamuna joen poikki ja meni lammikolle.

Siellä ei ollut ketään muita kuin muuan pikku poika, joka luisteli

monen sentimetrin syvyisen veden peittämällä jäällä ja vinhasti

kiitäessään nostatti eteensä kaksi erillistä vesisuihkua.

Se siis oli loppu. He olivat taaskin poissa. He eivät palaisi, he eivät

kirjoittaisi, hän ei menisi Lontooseen heitä tapaamaan. Jopa Juliankin

unohtaisi hänet. He eivät välittäneet, sade oli hilpeä, ei mikään koko

avarassa maailmassa voinut häntä lohduttaa. Hän kääntyi pois sateen

sekoittamalta paikalta, jossa heidän epätodelliset, kadonneet hahmonsa

pilkkasivat ja hämmensivät häntä — haaveina onnellisen entisyyden

kaukaisessa unelmassa.

3

Johonkin aikaan keskellä sotaa hän sai varmasti tietää Julianin olevan

rintamalla. Hän kuuli siitä naapuritalon vanhalta puutarhurilta, joka

oli aikoja sitten antanut hänelle omenoita ja päärynöitä ja joka oli

saanut tiedon itse isoäidiltä. Viimemainittu oli kirjoittanut, käskien

puutarhuria istuttamaan uusia ruusupenkkejä ja pitämään tenniskenttää

täysin hyvässä kunnossa, sillä varsin pian, heti sodan päätyttyä,

lapsenlapset saisivat talon omakseen viettääkseen siellä pyhänseutunsa

ja loma-aikansa.

Julian-herra oli rintamalla, toistaiseksi terveenä, Jumalan kiitos, ja

Charlie-herra oli juuri kutsuttu sotapalvelukseen; mutta taisteleminen,

vakuutti isoäiti, päättyisi, ennenkuin hän edes ennättäisi lähteä

Ranskaan.

Sitten naapuritalon lapset uusien toiveiden ja uuden pelon

vaikutuksesta taaskin esiintyivät yhtenään öisin hänen unissaan.

Sotilaspuvussaan Julian tuli äkkiä kirjastoon ja sanoi:

»Olen tullut jäähyväisille.»

»Jäähyväisille? Aiotko takaisin rintamalle?»

»Kyllä. Tällä minuutilla. Etkö kuule junani ääntä?»

Hän kuunteli ja kuuli junan viheltävän.

»Charlie lähtee myöskin. Hän on täällä heti. Hyvästi, Judith!»

Hän ojensi kätensä; Julian tarttui siihen, kumartui sitten kasvoillaan

virnistyksentapainen ja suuteli häntä, sanoen sitten:

»Niin miehet tekevät ollessaan lähdössä rintamalle.»

Judith ajatteli mielissään: »Siispä Charliekin haluaa suudella minua.»

Ja hän katsoi ulos ikkunasta, toivoen näkevänsä Charlien.

Oli sysipimeätä ja hän mietti huolissaan: »Hän ei löydä tietä. Hän

kammosi aina pimeyttä.»

»Lähdetään», virkkoi Julian. »Sinun pitää lähteä liehuttamaan minulle

jäähyväisiksi.»

Mutta sittenkin hän vitkasteli ja tähyili ulos, etsien Charlieta

lisääntyvän pelon vallassa.

Ihan äkkiä hän näki Charlien ulkona pimeässä. Viimemainittu ei ollut

sotilasasussa; hänen yllänsä oli harmaat flanelliset polvihousut ja

valkea, avokaulainen paita — hänen lapsuusaikainen vaatetuksensa. Hän

laahusti ontuen jalkaansa, ikäänkuin se olisi ollut kipeä.

»St!» kuiskasi Julian hänen korvaansa. »Hän on pukeutunut valeasuun.»

»Ahaa! Hän ei siis halua kaatua.»

»Ei.»

Judith näki hänen kasvonsa. Naamio oli hirvittävä — vanhan

tylsämielisen kuihtuneet, keltaiset kasvot. Charlie katsoi Judithia

ilmeettömästi ja tyttö ajatteli: »Ahaa! Minun pitää teeskennellä, etten

tunne häntä.»

Charlie loittoni pois näkyvistä kummallisine vaatteineen,

nilkutuksineen, muuttuneine kasvoineen — kaikkine valeasuun kuuluvine,

huolekkaasti valittuine lisäkkeineen. Häntä katsellessaan Judith

tunsi äkkiä kauhua. Jotakin oli viassa; huomattaisiin, että hän oli

valepuvussa.

Judith yritti saavuttaa hänet varoittaakseen häntä, mutta ei saanut

ääntä suustansa, ja hän oli kadonnut.

* * * * *

Charlie itse, niin vanha puutarhuri kertoi, oli kirjoittanut hänelle

aikovansa mennä naimisiin Mariellan kanssa. Nuori herra Charles oli

aina ollut kaikkien rakastama — hänellä oli aina ollut valmiina hymy ja

miellyttävä sana, eikä hänessä ollut milloinkaan tuntunut rahtuakaan

ylpeyttä, vaikka hänen isoäitinsä tekikin hänestä sellaisen pikku

prinssin.

»'Ja kun tämä iänikuinen sota päättyy, Lacey', sanoi hän,'tulemme

taaskin asumaan rakkaaseen, vanhaan taloon. Isoäiti tahtoo meidän niin

tekevän', sanoo hän, 'ja saatte olla varma, että itsekin sitä haluamme.

Emme koskaan pitäneet Lontoosta. Saatte siis odottaa meitä ennen

pitkää.'» Mutta voi! Hänen täytyi ensin joutua taistelemaan. Heidän

avioliittonsa solmittaisiin heti, sillä hänen piti lähteä rintamalle.

Omasta puolestaan, lausui vanha puutarhuri, hän ei enää tahtoisi elää,

jos nuorelle Charlie-herralle tapahtuisi jotakin.

Seuraavana päivänä oli »Timesissä» ilmoitus, että heidät oli vihitty

rekisteritoimistossa.

»Mutta hehän eivät voi olla yhdeksäätoista vuotta vanhempia»,

päivitteli äiti. »Ja lisäksi suorastaan serkukset. Kauhea erehdys.

Taitaapa kuitenkin olla mahdollista —» Hän huoahti sijoittaen myssyä

päähänsä peilin edessä. »Minun pitää kirjoittaa vanhalle rouvalle. He

olivat hauskannäköisiä lapsia — toinen heistä erittäinkin. Minkä tähden

et lähetä somaa, lyhyttä kirjettä tytölle, Judith? Tehän leikitte niin

paljon yhdessä.»

»Oi, hän ei minua muistaisikaan», vastasi Judith ja poistui nopeasti

sairaana järkytyksestä.

Avioliitossa, ne kaksi. Mariella vaimona, rouva Fyfenä.

»Olen _nuori_ rouva Fyfe. Tämä on Charlie, mieheni.»

Miten se oli käynyt?

»Mariella, sinun täytyy tulla vaimokseni, niin täytyy, sinun _täytyy_.

Oi, Mariella, _totisesti_ haluan kanssasi naimisiin ja olen lähdössä

rintamalle, joten _totisesti_ arvelen, että minulle sopisi suoda,

mitä haluan. Saatan kaatua enkä silloin ole saanut elämästä mitään.

Oi, Mariella, suostuthan! Tiedäthän, että olet onnellisin meidän

parissamme, Mariella. Et voisi mennä naimisiin kenenkään syrjäisen

kanssa ja jättää meitä kaikkia, vai voisitko? Enkä minä voisi. En

voisi sietää kenenkään muun naisen _koskettavan_ itseäni. Sinä ja minä

ymmärrämme toisiamme niin hyvin, että emme voisi olla onnettomia.

Me _emme_ ole samanlaisia kuin muut ihmiset, kuten tiedät. Tule

vaimokseni! Silloin tulen takaisin sodasta. Mutta jollet suostu, lähden

ja antaudun heti surman suuhun...»

Ja kalpeana, lapsellisena ja ymmärtämättömänä Mariella poistui. Hän

meni — niin Julianin luokse, katsoi huumaantuneen näköisenä häntä

suoraan silmiin ja sanoi: »Charlie pyysi minua vaimokseen.» Julian ei

virkkanut sanaakaan, vaan näytti synkältä, kohautti olkapäitänsä ja

kääntyi toisaalle, ikäänkuin olisi tahtonut vastata: »Mitä se minuun

kuuluu?» Niinpä Mariella palasi suoraa päätä Charlien luokse ja lupasi:

»Olkoon menneeksi.»

Hänen suunsa vapisi, ja hän oli vähällä purskahtaa valittamaan

ääneensä, mutta ei purskahtanut, ei silloin eikä jälkeenpäin. Ja

isoäiti itki haikeasti, kunnes Charlie vihdoin lohdutti häntä; ja

senjälkeen hän horjumatta tahtoi antaa ja uhrata kaikki Charlielle.

Ei, ei; se oli liian typerää, liian epänormaalista. Ihmiset

käyttäytyivät sillä tavoin ainoastaan tasapainostaan horjahtaneessa

mielikuvituksessa.

Mariella ei suinkaan olisi itkenyt, ei mennyt Julianin luokse, ei

kuvitellut olevansa rakastunut häneen — häneen tai Charlieen tai

kehenkään muuhunkaan, olisi tehnyt mieli uskoa, lapsettomalta,

sukupuolettomalta olennolta kun oli aina tuntunut, vuosikausia

kehityksessä jäljellä. Kuinka hänen olikaan täytynyt muuttua kyetäkseen

nyt tuntemaan intohimoa! Ihan äkkiä häntä oli pidettävä naisena, joka

oli avioliiton kuilun toisella puolella.

Oliko hän siis suostunut tavalliseen, säyseän miellyttävään tapaansa

vain tehdäkseen mieliksi Charlielle lainkaan ajattelematta, mitä

merkitsi olla rakastunut ja mennä naimisiin? Oliko hän vähitellen

rakastunut Charlieen kaikkina heidän yhteisinä kasvuvuosinaan vai oliko

se tapahtunut äkkiä tyrmistyttävän tajunnan herätessä, kun Charlie

ilmoitti hänelle lähtevänsä Ranskaan? Vai oliko Charlie jonakin päivänä

tullut kotiin kiihtyneenä, kuohuvien tunteiden vallassa ajatellessaan,

mikä häntä odotti, havainnut, että Mariella oli kaunis, omituinen ja

hänen huolestunutta katsettaan kiehtova, ottanut hänet äkkiä syliinsä

ja lumoten kietonut hänet omaan rakkauskuvitelmaansa?

Vai oliko se kytenyt hellänä ja varmana koko ajan — idyllikö?

»Rakas, tiedäthän, etten ikinä rakasta ketään muuta kuin sinua.»

»Enkä minä ketään muuta kuin sinua.»

»Mennään siis naimisiin, ennenkuin lähden.»

»Oi, niin — heti.»

Niin he olivat menneet naimisiin, ja kaikki muut olivat lempeitä ja

varmoja ja sopeutuivat siihen kuten luonnostaan lankeavaan asiaan

ainakin olivatpa heidän salaiset ajatuksensa minkälaiset tahansa. »Oi

niin, niinhän täytyi käydä.»

He viettäisivät tyytyväisinä muutamat yhteiset päivänsä, hokien

rauhallisesti: »Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, olemme saaneet

ainakin tämän onnen.» Heidän muutamat yönsä...

Naimisin! mentyään ihmiset nukkuivat samassa huoneessa, ehkäpä samassa

vuoteessakin; he tahtoivat niin. Mariella ja Charlie nukkuisivat

yhdessä; se olisi ainoa muutos heille, jotka olivat lapsuudesta saakka

asuneet samassa talossa ja tiesivät kaikki toistensa asiat. Minkä

tähden he olivat halunneet sitä muutosta — mikä oli pakottanut heidät

pyrkimään vielä likeisemmiksi toisilleen? Charlien kauneus kuului nyt

jollekulle; Mariellalla oli ennen kaikkia muita oikeus sanoa sitä

omakseen. Hän ehkä saisi lapsen, ja Charlie olisi sen isä...

Se kaikki oli niin kummallista ja murheellista, ihan samanlaista kuin

epätodennäköisissä unissa, joista Judith heräsi mieli niin raskaana,

että sitä oli mahdoton käsittää. Näin oli käynyt, ja hän oli heistä

loitompana kuin konsanaan, hämillään ulkoisessa pimeydessä mitättömänä

olentona, jota ei kukaan muistanut, ei kukaan kaivannut. Hän saattoi

pysyä sellaisena koko elämänsä, mutta heitä ei ikinä mikään vetäisi

takaisin hänen luoksensa.

Hän oli nyt varma siitä, että Charlie kaatuisi. Charlien avioliitossa,

siinä, että hän oli rientänyt tyydyttämään normaalisen miehen elämän

vaistoja, oli jotakin, joka vastakohtaisuuden vuoksi toitotti sitä

vieläkin uhkaavammin — turmiollista liiallisuutta — joka ennakolta

määräsi hänet tuhoutumaan ja teki tummemmaksi sekaannuksiin joutuvalle

kirkkaalle kohdalle aina lankeavan varjon.

Nyt ei elämässä tuntunut olevan mitään muuta kuin Charlien kuoleman

odottaminen.

* * * * *

He esiintyivät yhä uudelleen hänen unissaan, joista hän joskus

heräsi hilpeänä kuin lintu ja ajatteli hetkisen: »Siis hän on

vahingoittumaton», toisinaan taas hätkähti kalseaan tajuntaan sen

ajatuksen painamana, että Charlie oli jo nyt kuollut.

Hän näki unissa Mariellan lapsi sylissä, Mariellan ja Chariien ääneti

kävelemässä edestakaisin naapuritalon nurmikolla, rakastuneiden tapaan

pitäen toisiaan vyötäisiltä ja kävellessään suudellen toisiaan. Sitten

Mariella saattoi muuttua Judithiksi, ja hyvin pian koko näky saattoi

mennä vikaan; Charlie saattoi tauota kävelemästä rakastuneen tapaan

edestakaisin, hoiperrella ja kadota.

Hän uneksi seisovansa vanhan naapuritalon kouluhuoneen ovella ja

katselevansa halliin. Sisemmän lasioven ja ulomman, valkeaksi maalatun,

puisen oven välissä, lyhyessä käytävässä, jossa kasvoi hortensioita ja

punaisen ja valkean kirjavia liljoja mosaiikkilattialle sijoitetuissa

ruukuissa, Mariella ja joku pojista puhelivat keskenään. Mariella

oli varmaankin sanomassa hyvää yötä Charlielle. Hänen niskansa oli

näkyvissä; lyhyet kiharat taipuivat taaksepäin, kun hän nosti päätänsä

Charlieta kohti. Kookkaana ja varjomaisena, kasvottomana ja melkein

muodottomana Charlie kumartui hänen puoleensa, ja he keskustelivat

salaperäisesti, äänettömästi; ja Judith tarkkaili heitä piiloutuneena

oviaukkoon. Äkkiä Mariella lähti kiitämään pois ja juoksi hänen

ohitseen hallin lävitse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hurjistuneet,

ja niillä valui kyyneliä; päätänsä taivuttaen hän painoi kasvonsa

käsiinsä ja riensi yläkertaan.

»No, katsohan! Mariella itkee ensimmäistä kertaa eläissään...»

Tumma hahmo seisoi yhä ovikäytävässä. Se kääntyi, ja äkkiä sillä

oli kasvot; se ei ollutkaan Charlie, vaan Julian. Judith ponnahti

taaksepäin, ajatellen: »Hän ei saa nähdä minua täällä, urkkimassa.»

Ja hänen kiihkeästi koettaessaan pujahtaa huomaamattomasti pois uni

katkesi.

Hän näki unta, että he kaikki leikkivät jotakin naapuritalon

puutarhassa ja että Charlie äkkiä lakkasi sekä horjui pois, kävellen

heikosti ja haparoivasti, käsi sydämellä.

»Hänellä on heikko sydän.»

»Oi, sitten hän ei lähde rintamalle.»

»Ei; hän on ihan turvassa.»

Judith heräsi onnellisena.

Mutta joskus Charlie oli ollut rintamalla ja palannut sieltä

samanlaisen heikkouden ja sairauden vaivaamana. Hän kuolisi siihen. Hän

tuli ihan kalpeana kouluhuoneeseen ja jäi seisomaan, nojaten isoon,

tammiseen kaappiin. Vieden kätensä sydämelleen, huokaillen ja valittaen

hän silmäili ympärilleen kauhistuttavan tuskaisesti ja virkkoi:

»Olen sairas. En tiedä, mikä minua vaivaa... Haluaisin neuvotella

veljeni kanssa.»

Hänellä oli oudon miehen kasvot riutuneen ja vanhanpuoleisen — ei

ensinkään Charlien näköiset; mutta hän se oli. Hän hiipi jälleen ulos

miltei liian heikkona jaksaakseen liikkua etsien Juliania, jota ei

kuulunut eikä näkynyt. Kauhun lamauttamina ryhminä toiset katselivat

häntä. Hän oli kuolemaisillaan, se oli epäilemätöntä. Judith heräsi

kauhuissaan.

* * * * *

Helmikuinen päivä oli lopullaan. Ulkosalla, jossa vieno hämärä

kimalteli sateen kostuttamissa oksissa, muistuttivat mieltä vihlovasti

kajahtelevat lintujen viserrykset äkillisiä, kalpeita välähdyksiä;

ja kaikusuppilon tavoin aurinko äkkiä levitti räikeän, loistavan,

laajan, tumman kultaisen iltaruskon, jossa piili kyyneliä, joka valoi

kaikkialle maahan värikyllyyttään ja hitaasti häipyi himmeämpään

hämärään. Puunlatvat kuvastuivat liikkumattomina taivaalle. Niissä

ei ollut lehtiä, mutta nestemäisessä, purppuran sinipunervassa

kajastuksessa ne äkkiä herättivät hänen rinnassaan lievää tuskaa,

panivat hänen sydämensä tykyttämään ja hetkisen ajan merkitsivät koko

vielä piilossa olevaa kevättä.

Hän seisoi ikkunan ääressä, tuijottaen ulos; ja sodat ja sotien huhut

kaikkosivat, supistuen lumotun maailman laidan toisella puolella

väikkyväksi, pieneksi varjoksi.

Hän meni puutarhaan, joen puolelle. Oi, noita siroja oksia,

tätä lehtisilmikkojen tuoksua, tuota sekavasta kasasta hentona

kohoavaa sinistä savua, ilmaa, joka muistutti kirkasta, vihertävää,

heleinä aaltoina läikkyvää vettä, noita muutamia tähtiä, jotka

kiilsivät vaaleiden paksujen pilvien repeytyneillä, läpikuultavilla

reunamilla!... Hellävaroen vaalien hurmaannustilaansa hän saapui

puutarhan alapäähän, josta yhdistävä polku vei naapuritaloon. Hän kuuli

tuttuja, raskaita, laahustavia askelia ja jäi odottamaan toivottaakseen

hyvää iltaa vanhalle, työstä palaavalle puutarhurille.

»Hyvää iltaa, Lacey!»

Vanhuksen mutiseva ääni vastasi pimennosta:

»Hyvää iltaa, neiti.»

»_Viehättävä_ ilta, Lacey.»

»Niin, suurenmoinen.»

»Miltä näyttää naapuritalon puutarhassa?»

»Niin, hieman elpyneeltä. Tuonnempana tulee pakkasia, siitä saatte olla

varma.»

Hän tuntui väsyneeltä tänä iltana; hän alkoi tulla hyvin vanhaksi. Nyt

tavallinen viimeinen kysymys:

»Milloin he tulevat taaskin tänne, Lacey? Johan alkaa olla aika, eikö

niin?»

Vanhus oli hetken vaiti ja virkkoi sitten:

»Te ette kenties lienekään kuullut, neiti...»

»Mitä?»

»Nuori herra Charlie on kaatunut... Niin, neiti. Saimme siitä tiedon

Lontoosta tänään iltapäivällä. Voi, se on julmaa. Se melkein tappaa

hänen isoäitinsä, niin sanoin heti ensimmäiseksi — hänet se melkein

tappaa. Vainaja oli hänen lemmikkinsä. Niin sanoimme kaikki — hänen

lemmikkinsä. Kerran hän sanoi minulle: 'Lacey', hän sanoi, 'nuori

herra Charlie asuu täällä, sittenkun minä olen poissa. Säilytän taloa

häntä varten', hän sanoi. 'Sitä ei milloinkaan anneta vuokralle eikä

mitään sellaista. Se on hänen, että hän saa tuoda tänne vaimonsa. Voi,

kovaosaista pikku Mariella-neitiä, ihmis-poloista!...» Vanhus purskahti

herpaantuneena itkemään. »Niin, se vie hänen isoäitinsä hautaan.

Poloista nuorta Charlie-herraa — pientä poika-parkaa... kaikkien

lemmikkiä! Muistan, millainen hän oli... Niin, neiti, niin, neiti

Judith...»

Hänen äänensä petti; yhä uudelleen hän kosketti kädellään hattuaan,

koneellisesti pyydellen anteeksi sekavan tuskaisesti ja vetoavasti, ja

laahusti pois kadoten pimentoihin.

* * * * *

Mutta tietysti, tietysti Charlie oli kuollut; hän oli odottanut sitä

koko ajan. Nyt, kun se oli tapahtunut, hän voi kohdistaa ajatuksensa

muualle. Hän mietti: »Nyt ei vielä ole vaikeata; tuonnempana on

raskaampaa; sitten se joskus lakkaa. Minun täytyy kestää se — kestää se

— kestää se!»

Tuo kähisevä ääni kaikui yksinäisyydessä ja valitti: »Poloista nuorta

Charlie-herraa, pientä poika-parkaa!» Yhä uudelleen se kuului haapojen

välisessä hämärässä käytävässä ja tuon puutarhan muureilla, jossa pieni

poika-parka oli ammoin sitten leikkinyt.

Oliko hän tosiaankin elänyt? Unohda hänet, unohda hänet! Hän oli joka

tapauksessa ainoastaan varjo, romanttinen harhakuva, mielikuvituksen

kaunis lelu, ei lainkaan tärkeä. Karkoita hänet mielestäsi, ole

järkevä, ole välinpitämätön, kerää taaskin ympärillesi luonnon

häiriytymättömät, salaperäiset arvot, salli niiden tehdä iäksi itsesi

sokeaksi ja kuuroksi! Paljoa parempi oli hänen kuolla. Hän oli heikko

ja hemmoiteltu, itsekäs; hänestä ei olisi koitunut mitään hyvää... Hän

ei koskaan sietänyt verta; hänen täytyy olla kohtalolle kiitollinen

kuolemastaan.

Missä hän oli? Hän tuntui olevan likellä, kuuntelemassa, mitä hänen

kuolemastaan puhuttiin.

»Charlie, rakas, jospa vain olisit tietänyt, kuinka sinua rakastin!»

»Tiedän sen nyt. Pidän sinua aina silmällä.»

Siispä ei ole syytä itkeä; hän on elossa, hän on Jumalan huostassa.

»Isä, sinun käsiisi annan minä hänen henkensä.» Mitä se merkitsi? Ole,

ole uskovinasi siihen, täytä tyhjyys varmoilla vakuutuksilla!

Mitä oli tullut hänen kiiltävästä päästänsä? Millaiselta hän nyt näytti?

Juuri sillä hetkellä he kaikki itkivät Ranskassa kuoliaaksi ammuttua

Charlieta. Se oli tosiaankin totta; hän oli kuollut ja haudattu maahan,

iäksi kadonnut. Judithin mieli horjui ja murtui heidän murheensa

painosta; oman surunsa hän olisi jaksanut kestää, mutta heidän surunsa

oli sietämätön.

Hän palasi illan välinpitämättömästä pimeydestä kreikkalaisten säkeiden

ääreen, jotka piti seuraavaksi päiväksi oppia.

* * * * *

Kauan sen jälkeen tuli viimeinen hirveä uni.

He olivat kaikki uimassa naapuritalon laiturilta himmeässä,

kuulakkaassa hämärässä. Hän näki omien valkeiden jalkojensa

ojentautuvan koettamaan vettä; hän astui veteen ja ui sinne tänne.

Siellä oli myöskin Roddy, jonka tumma pää huppelehti epämääräisesti

hänen läheisyydessään. Joskus Roddy kosketti hänen kättänsä tai

hänen olkapäätänsä, hymyillen hänelle ystävällisesti. Muut olivat

epäselvänä ryhmänä rannalla. He kaikki olivat hyvin hilpeitä; hän tunsi

riemastuksen kumpuavan rinnastaan ja leviävän kaikkien muiden sekaan.

Äkkiä Charlie ilmestyi joukkoon. Oi, tuossa oli Charlie

vahingoittumattomana ja terveenä sittenkin! Eikä kenenkään tarvinnut

enää olla murheissaan!

Charlie ei virkkanut mitään. Hän erosi nopeasti muiden parista ja he

kaikki katselivat äänettöminä, kun hän kumartui himmeän joen puoleen

ja sujahti veteen. Hän käänsi kasvonsa, näkymättömät kasvonsa,

myötävirtaan ja eteni hiljaa, kelluen ja uiden. Myöskin hän oli iloinen.

Hänen edessään oli yön ja veden tumma, usvainen, yksinäinen pimeys,

pysähtymättä ja taaksensa vilkaisematta hän loittoni siihen, ja se

kietoutui hänen ympärilleen. Toisten mieliin hiipi kauhu, sillä hän oli

katoamaisillaan.

Kajahti tuskainen, kiirivä huuto:

»Tule takaisin!»

Se häipyi kammottavasti tyhjyyteen.

Hiljaa Charlie katosi.

Judith parahti ääneen ja heräsi keskellä yötä, hillittömän itkun

kyynelien valuessa hänen kasvoillaan ja sokaistessa hänen silmiään.

Charlie ei senjälkeen enää kertaakaan ilmestynyt.

Hänen poikansa syntyi, ja hänen isoäitinsä kuoli; mutta hän oli liian

kaukainen, liian riutunut varjo nostaakseen päätänsä sentähden.